Uutinen O'Reillyn paluusta herätti suunnatonta huomiota ja hänen kertomuksensa Rosan pelastuksesta keskeytettiin tuhkatiheään. Keskeytykset kävivät lopulta niin häiritseviksi, että Norine, peläten hoidokkinsa rasittuvan liiaksi, karkoitti O'Reillyn vieraat ja vei tämän ja Branchin omaan majaansa jättäen sisarukset kahdenkesken. Norinen majassa O'Reilly sitten lopetti tärkeimpien tapahtumien ja seikkailujensa selostuksen. Hän oli nääntymäisillään väsymyksestä, mutta hänen molemmat ystävänsä eivät välittäneet siitä rahtuakaan; he olivat aivan hassuja ilosta hänen paluunsa johdosta ja kohtelivat häntä kuin kuolleista noussutta, niin että hänen täytyi kertoa kaikki alusta loppuun saakka. Hän kertoi vaarallisesta matkastaan länteen, tulosta Matanzaan ja siellä näkemästään sanomattomasta kurjuudesta, ja kun hän kuvaili, miten hän oli vihdoinkin löytänyt Rosan, olivat kuulijain silmät kyynelissä. Kertomusta paosta he kuuntelivat melkein hengittämättä.
"Pakomme kävi oikeastaan naurettavan helposti", sanoi hän, "sillä meillä oli aina hyvä onni, oikea irlantilainen onni. Olen varma, että kapteeni Morin epäili Rosan olevan tytön, mutta hän oli aivan hurmaantunut Jacketiin ja oli kärsivällinen hänen tähtensä. Tuota poikaa saamme kiittää kaikesta, hän on kerrassaan ihmeellinen. Lahjoin Morinin rahalla, mutta raha ei vaikuttanut sitä, että hän toi meidät Turiguanoon saakka, vaan Jacket. Hän vei meidät maihin yöllä Moron trochan tällä puolella, ja sen jälkeen olemme tarponeet soissa kainaloita myöten, tunkeutuneet viidakkojen läpi ja pureskelleet puunkuorta — ja nyt olemme täällä." Johnnie huokasi syvään helpotuksesta.
"Mistä sinä sait rahaa vuokrataksesi kuunareita ja lahjoaksesi kapteeneita?" kysyi Branch: "Silloin kun tunsin sinut, olit aivan 'pankki'."
Epäröityään hetkisen O'Reilly kuiskasi: "Löysimme Varonan aarteen."
Norine huudahti: "Don Estevanin aarteenko?"
"Niin juuri. Se oli kaivossa, kuten nuori Estevan meille sanoikin."
"Johnnie! Sinä ilkeä mies!" huudahti tyttö. "Sinähän lupasit —"
"Kyllä sinä saat vieläkin auttaa kaivamisessa", nauroi O'Reilly. "Emme voineet tuoda kaikkea mukanamme; otimme vain jalokivet, asiakirjat ja niin paljon rahaa kuin vaatteemme kestivät. Loput —"
"Odota,odotanyt hiukan, hyvä mies!" vaikeroi Branch pidellen päätään. "'Vain jalokivet, asiakirjat ja niin paljon rahaa kuin vaatteet kestivät?' Tuhat tulimmainen! Niinkuin yksi puku ei kestäisi kantaa maailman kaikki rahat. Uneksinko minä? Rahaa! En ole nähnyt vanhaa, kunnon dollaria sitten kun vedin pitkät housut jalkoihini. Miltä raha näyttää? Onko se pyöreä vai —?"
Johnnie otti taskustaan kourallisen kultarahoja.
Branchin silmät työntyivät ulospäin, ja hän otti kunnioittavasti yhden kolikon hyppysiinsä, koetteli huolellisesti sen painoa ja lopuksi suuteli sitä. Sitten hän hieroi sitä poskeaan vasten ja hiuksiinsa ja pisti sen hampaidensa väliin ja puri.
"Se onoikea!" huudahti hän. "Näytäpäs nyt niitä jalokiviä."
"Ne ovat Rosan hallussa, kätkettyinä hänen kyttyräänsä. Selkäkyttyrät tuottavat onnea, kuten tiedätte, ja hänen on miljoonien arvoinen."
"Tämähän muistuttaa aivan 'Arabian öiden' ihania satuja", kuiskasiNorine.
"Se muistuttaa —" Branch vaikeni ja nyökäytti tytölle varoittavasti päätään. "En usko sanaakaan kaikesta tästä, ja on parasta, ettet sinäkään usko. Johnnie keksi koko jutun purjehdusmatkallaan. Maailmassa ei ole ensinnäkään killinkiäkään enää; rahapajat on pantu kiinni. Jos minä kirjoittaisin tuommoisen merimiesjutun, niin —"
"Uskomatontahan se on", myönteli Johnnie. "Tuon Aladdinin luolan löysin joka tapauksessa, mutta" — hän kalpeni ja liikahti levottomasti — "mutta tuo löytö oli tuhota meidät kaikki. En ole kertonut vielä kaikkea; olette kuulleet vain puolet."
Ja toisten kuunnellessa hämmästyksestä kivettyneinä ja korviaan epäillen hän selosti tuon La Cumbren laella vietetyn unohtumattoman yön tapahtumat; kuinka Cobo hiipi paikalle ja joutui ansaan, ja miten Jacket yllätti tuon murhamiehen tämän polvistuessa kaivoon kurkistamaan ja iski veitsensä hänen selkäänsä.
Kun Johnnie oli lopettanut, olivat kaikki hiljaa pitkän tovin. Sitten Norine lausui värähtelevällä äänellä: "Sitä poikaa! Sitä siunattua poikaa!"
Branch kuiskasi heikosti: "Kaatakaa vettä päälleni, tahi muuten menehdyn. Minä — sinä —" Kun hän ei keksinyt sopivia sanoja tunteitaan tulkitakseen, turvautui hän mielihuudahdukseensa ja hihkaisi: "No, tuhat tulimmainen!"
"Kaikki on todellakin niin satumaista", hymyili O'Reilly, "mutta kysykää Rosalta tahi Jacketilta; poika on aivan räjähtämäisillään halusta saada kertoa seikkailujaan. Hän oli jo aivan kuolla, kun hän ei voinut kerskua urotöistään kapteeni Morinille, ja nyt ei häntä hillitse kukaan. Pelkään hänen lörpöttelevän jotakin aarteesta kaikista varoituksista huolimatta. Nuo jalokivet houkuttelevat, enkä voi olla rauhallinen ennenkuin ne ovat varmassa tallessa jonkun pankin lujassa kassaholvissa. Nyt olen siis kertonut kaikki ja nyt on teidän vuoronne. Olen aivan kuolemaisillani uutisten nälkään. Jutelkaa itsestänne, Estevanista ja kaikista. Luulin hänen olevan jo aivan terveen. Mikä häntä vaivaa?"
"Oi, Johnnie!" alkoi Norine. "Hän on hyvin sairas, eikä parantuminen edisty enää lainkaan." Äänessä oli jotakin, joka sai O'Reillyn katsomaan Norineen tutkivasti. Branch nyökytteli päätään ja viittoi merkitsevästi ja tyttö tunnusti punastuen: "Niin! Sinähän sanoit, Johnnie, että rakastuisin johonkin köyhään vaivaispoloiseen. Olen hyvin onnellinen ja samalla — hyvin murheellinen."
"Mitä joutavia! Hän on kaukana köyhästä ja vaivaisesta", oikaisi Leslie. "Hän omistaa puolet kyttyrällisestä timantteja ja kullan täyteisestä kaivosta, kuten muinoin parooni Münchhausen. Nyt on kiima-aika Kubassa kiihkeimmillään, Johnnie; Norine kosi häntä ja tuo poika parka oli jo liian pitkällä voidakseen kieltäytyä. Tulit juuri paraiksi estämään ajattelemattoman avioliiton."
"Onko se totta?" Kun Norine vastasi myöntävästi, tarttui Johnnie hänen molempiin käsiinsä. "Olen niin iloinen — niin iloinen."
Kyyneleet tulvahtivat tytön silmiin ja hänen äänensä sortui, kun hän huudahti: "Auta minua, Johnnie! Auta minua saamaan hänet kotiin —"
O'Reilly taputti hänen käsiään lohduttavasti ja hänen sydämellinen lupauksensa sai tytön tyyntymään.
"Tietysti minä autan. Viemme hänet ja Rosan mukanamme sinne, jossa he voivat unhottaa Kuban ja kaikki kärsimykset, jotka se on heille saattanut. Teemme Estevanin terveeksi, niin että älä yhtään sure. Mutta asiasta toiseen. Rosa tarvitsee ruokaa ja vaatteita, ja samoin minäkin."
Kulkiessaan kujaa pitkin he näkivät Jacketin kiihkeästi kuuntelevan miesjoukon keskellä. Hetki oli pojan, joka tiesi käyttää sitä täysin hyväkseen, ja paisuen ylpeydestä hän tuprutteli nautinnolla miehiltä saamaansa suurta mustaa sikaria.
"En liioittele ollenkaan", kuului hän sanovan. "O'Reilly voi todistaa, että tapoin Cobon yksin ja kenenkään avutta. Mies hävisi yhtäkkiä ja koko Matanza on ymmällään. Tässä on käsi, joka iski, ja tämän puukon terä on vieläkin tuon murhamiehen veressä. Tätä veistä säilytetään vielä Havannan museossa, johon minulle laitetaan muistopatsaskin." Jacket huomasi O'Reillyn ja huusi häntä nimeltä. "Sano näille kunnon miehille, kuka tappoi Cobon. Eikö se ollut Narciso Villar?"
"Olipa hyvinkin", hymyili O'Reilly. "Niin, Cobo on kuollut."
Joukosta kuului hämmästynyttä mutinaa, ja miehet pakkautuivat tiheämmin Jacketin ympärille; veitsi kulki kädestä käteen. Epäilijät vaikenivat ja poika paisui silminnähtävästi. Hän aivan hypähteli kaikkien ihailevien katseiden vaikutuksesta, ja kun O'Reilly oli päässyt äänen kuulumattomiin, jatkoi hän kuvaustaan:
"Jumalani, minkälainen nujakka se oli. Aivan noiden muinaisaikojen gladiaattoriottelujen kaltainen, joista olette kuulleet kerrottavan. Mies oli kyllä urhoollinen, sitä ei taida kieltää, ja rohkea kuin kymmenen miestä — kuin vihainen sonni, mutta minä —! Olin kerrassaan oivallinen, suurenmoinen, kaiken arvostelun yläpuolella! Cobo ähki, karjui ja ruikutti; hän hyökkäili niin että multa pöllysi pilviin, mutta minä olinbanderillero, picador ja matadori, kaikki yhdellä kertaa. Olin täällä, olin tuolla ja kaikkialla yhtäaikaa; liikuin niin nopeasti, ettei silmä voinut minua erottaa." Jacket säesti kertomustaan notkeilla ponnahduksilla ja hypyillä puoleen ja toiseen. "Hänen julma maineensa hirvitti minua kyllä ensin, mutta se antoi minulle rohkeuttakin. Muistelin urhoollisia miehiämme ja noita viattomia naisia ja lapsia, jotka hän on murhannut, ja minä kävin hänen kimppuunsa kuin vimmattu joka taholta yhtäaikaa. Milloin olin edessä ja milloin takana, ja samassa pyörähtelin jo tässä tahi tuossa hänen sivullaan. Huusin iskiessäni: 'Tässä Los Villaksen asukasten puolesta! Tässä San Juanin naisten puolesta! Ja tässä vielä kerran kaikkien murhaamaisi pienokaisten puolesta!'"
Jacket elävöitti kuvauksensa tyrkkäämällä etusormellaan kolmea kuulijaa vuoron perään rintaan. "Hän hullaantui viimein kuin sonni ainakin, mutta minäpä olinkin toinen Rafael Guerra. Hänestä vuoti veri aivan tulvien, maa kävi niljakaksi ja nurmikko punoitti. Vihdoin hän alkoi huojua seisoessaan ja oli niin hengästynyt, että hän läähätti pauhaten kuin pyörremyrsky. Hän oli uupunut ja aivan vaahdossa, ja jäsenet näyttivät olevan lyijynraskaat. Odottamani hetki oli tullut. 'Kaikkien rikostesi kostoksi!' huusin minä ja iskin puukkoni hänen sydämeensä sellaisella voimalla, että kärki tuli selästä ulos, noin! Veljet, hänen lihansa oli kuin mädännyttä; veitseni upposi kuin voihin."
Jacket oli enemmän kuin tyytyväinen kertomuksensa vaikutukseen, sillä lapset alkoivat parkua, naiset värisivät ja miehet silmäilivät toisiinsa järkytettyinä. Hän käsitti, että hieman vilkkaampi ja seikkaperäisempi kuvaus olisi saanut kylmäluontoisimmankin kuulijan kauhistumaan ja naiset pyörtymään. Hän lopetti kertomuksensa huomauttamalla harkitun huolettomasti: "O'Reilly tuli liian myöhään, mutta hän auttoi minua hautaamaan, mitä oli jäljellä. Heitimme hänet päälleen erääseen vanhaan kaivoon ja vieritimme kiviä päälle. Siellä hän maatkoon kunnes Kuba on vapaa. Näin, ystäväni, juuri näin sai Cobo surmansa."
O'Reilly näki lemmittyään hyvin vähän sinä päivänä, sillä Norine vei tytön omaan majaansa ja huolehti siellä tämän tarpeista, joista vaatteiden puute oli suurin. Norinen puvustossa ei ollut juuri valinnan varaa, mutta he pienensivät sukkelasti erään sairaanhoitajattarenasun niin että se sopi hennommankin vartalon ylle. Siinä työskennellessään nuo molemmat tytöt tutustuivat kummankin suureksi iloksi nopeasti toisiinsa.
O'ReiIlyn samoin siistiessä itseään säädylliseen kuntoon hän ja Branch keskustelivat vakavasti tuloksella, että he lähtivät heti Gomezin puheille.
Kenraali toivotti heidät tervetulleiksi ja kuunteli mielenkiinnolla selostusta O'Reillyn seikkailuista ja kuvausta Matanzan oloista. O'Reilly lopetti sanomalla: "Olen suorittanut sen, mitä varten tänne tulinkin, mutta neiti Varona on vielä hyvin heikko ja järkytetty kaiken sen jälkeen, mitä hän on saanut kärsiä. Hän on hyvin hermostunut eikä lainkaan terve. Estevan on myöskin sangen sairas."
Kenraali Gomez nyökäytti päätään. "Neiti Evans on sanonut, että hänen pitää välttämättä päästä toisiin oloihin, ja asian vaatimiin toimenpiteisiin on jo ryhdytty. Aion lähettää hänet pois Kubasta. Hänen sisarensa, tuo lapsiparka, voi mennä samalla."
"Milloin he voivat lähteä?"
"Kuka tietää. Ei kuitenkaan aivan pian. Yhteytemme ulkomaailman kanssa on niin säännötön."
"Mutta heidän täytyy päästä heti", sanoi O'Reilly painokkaasti. "Sentähden juuri tulimme puheillenne. Sallikaa meidän — Branchin ja minun — viedä heidät kaikki kolme Yhdysvaltoihin."
"Sinäkö myöskin,El Demonio?" kysyi kenraali.
"Niin, herra kenraali, jos suvaitsette."
"Mutta miten aiotte menetellä? Miten voitte ottaa kaksi naista ja sairaan —?"
"Selviämme kyllä jotenkuten", selitti O'Reilly. "Bahama-saaristoon ei ole pitkä matka."
"Aivan oikein. Se on meidänkin maanalainen reittimme — meidän — vedenalainen rautatiemme. Kuten luultavasti tiedätte, kuljettaa eräs uskalias maanmiehemme kaikki salaiset tiedonantomme juuri tuota tietä. Hänen avullaan olemme yhteydessä New Yorkissa olevien ystäviemme kanssa, ja hän on tehnyt meille suuria palveluksia. Hän puikkelehtii edestakaisin pienellä venheellään, mutta kukaan ei tiedä, milloin hän aina tulee ja menee. Espanjalaiset vaanivat häntä, ja hänen päästään on luvattu palkinto, niin ettei pääsy salmen yli käy niinkään helposti ja turvallisesti. Varokaa vain, ettette käänny erehdyksessä jonkun toisen puoleen."
"Tarkoitatteko, että saamme lähteä?" kysyi Branch kiihkeästi.
Kun kenraali ei vastannut heti, sanoi O'Reilly:
"Minä puolestani olen valmis tulemaan takaisin, jos tahdotte, kenraali."
Gomez pudisti valkoista päätään. "Ei", sanoi hän. "Tulitte tänne lemmittynne tähden ja rupesitte vapaaehtoisesti palvelukseemme, kunnes olitte löytänyt hänet. Emme tahdo pitää täällä ketään vastoin tahtoaan, ja jonkun täytyy seurata neiti Evansia, joka on vieraamme. Te molemmat olette juuri soveliaat! Hän luottaa teihin ja jos hän uskaltaa lähteä mukaanne tahtomatta odottaa, kunnes voimme taata hänelle mukavamman ja turvallisemman matkan, niin emme tahdo estää häntä lähtemästä. Huolehdin, että pääsette turvallisesti rannikolle, mutta sitten saatte turvautua Jumalan johdatukseen."
Branch tunsi rajatonta helpotusta; hän yhtyi äänekkäästi O'Reillyn kiittelyihin ja unhotti kätensä kokonaan, joka ei näyttänyt vaivaavan häntä enää lainkaan. Päästä kunnialla rauhaan näytti olevan hänen ainoa toivomuksensa.
"Luulin saavani olla läsnä eräässä iloisessa juhlatilaisuudessa tänä iltana", jatkoi Gomez. "Onko saapumisenne muuttanut suunnitelmat?"
"Ei suinkaan, herra kenraali", vastasi O'Reilly ripeästi. "Tahtoisin tehdä sen kaksinverroin hauskemmaksi, jos neiti Varona vain suostuu."
"Bravo! Teillä on tapana tehdä aina jotakin odottamatonta. Kaksoissisarukset ja kaksoishäät! Mikäs sen nätimpää on? Saada nähdä hiukan onneakin tekee hyvää meille kaikille, jotka melkein pakostakin unhotamme, että elämä ja suuri maailma kiertävät tavallista rataansa. Luultavasti ei neiti Varona voi kieltää teiltä mitään."
Tuo vanha soturi oli oikeassa. Rosa suostui heti, ja auringon laskiessa tuo palmulehdon kaupunki näki harvinaisen näyn.
Leirin naiset iloitsivat suuresti voidessaan auttaa Norinea, ja Estevanin vaatimaton hökkeli oli pian muuttunut ihanaksi kukkaismajaksi. Kauneimmat kukat valikoitiin morsiamille, joiden puvut olivat pian uhkeassa kunnossa ahkerien sormien avulla, ja kun tytöt astuivat käsi kädessä kujaa pitkin, tervehdittiin heitä jymisevin hurraahuudoin. Norine oli hyvillään; hän hymyili ja punasteli ja kesti tämän yleisen huomion täysin urhoollisesti. Mutta Rosa oli väsynyt päivän liikutuksista ja oli aivan menehtyä uupumuksesta. Siitä huolimatta hän oli kuitenkin onnellinen; silmät loistivat, kasvot säteilivät ja hänen kylmä ja vavahteleva kätensä lämpeni ja vakautui pian O'Reillyn lujassa otteessa.
Koko Cubitas oli kokoontunut juhlimaan näitä romanttisia kaksoishäitä, mutta vain harvat pääsivät näkemään vihkimistoimituksen, sillä Estevanin maja oli niin ahdas, ettei sinne mahtunut kuin väliaikaisen hallituksen ylhäisimmät viranomaiset, joten toisten täytyi odottaa ulkopuolella illan pimenevässä hämärässä. Ja kuinka kirjava olikaan tuo ministerein, sihteerein, kenraalein ja everstein joukko! Tuskin yhdelläkään oli ehyt puku yllään. Ne olivat päivänpaahtamaa ja ahavoittunutta väkeä, vanhukset olivat huolien harmentamat ja nuorempiin olivat leirielämän kärsimykset lyöneet leimansa. Mutta repaleet eivät voineet salata heidän ylhäistä ja hienostuneen kohteliasta käytöstään. He olivatkin Kuban vanhinta ja jalointa verta ja hienosti sivistyneitä miehiä. Sekä Norine että Johnnie olivat ansainneet heidän kiitollisuutensa, ja Varonan kaksoisten tarina, joka oli tuolle kovalle ajalle luonteenomainen, haihdutti pian kaiken jäykkyyden. Sydämellisiä onnentoivotuksia lausuttiin, ja sulavia ja hyvin harkittuja espanjalaisia kohteliaisuuksia tuhlattiin molempien morsianten kauneudelle.
Myöhemmin odotti juhlavieraita suuri ja täydellinen yllätys. Upseerein tilavaan kokousrakennukseen oli katettu muhkea juhla-ateria, ja soitosta huolehti pieni orkesteri, joka oli kätketty pehmeään maahan pistettyjen, tuoreiden palmunlehvien taakse. Tämä oli miesten järjestämä kunnianosoitus Kuban vieraalle. Kalusto oli kyllä puutteellinen, tinalautasia, kolhiintuneita posliinikuppeja ja kiviruukkuja, eikä syömistäkään ollut paljon, mutta todellista juhlatunnelmaa oli kaikesta huolimatta. Kuban tasavallan tunnusmerkki oli koristeltu tähtilipuilla, ja puheiden sarja oli pitkä.
Norinen vastustelut lähteä Estevanin luota kaikuivat kuuroille korville, ja Leslie Branch saatteli hänet kunniapaikalle sulhasen asemesta, joka lepäsi riippuverkossaan onnesta unelmoiden. Norinen hämmästyksellä ei ollut mitään rajoja, kun palmunlehvien takaa alkoi kuulua ihanaa soittoa, ei mandoliinein ja kitarain, vaan valikoidun orkesterin, jota Kuban etevin konserttimestari johti. Mistä soittajat ja soittokoneet olivat ilmestyneet, jäi salaisuudeksi, mutta soitto oli kaunista, aivan jumalallista, musiikkia kaivanneiden juhlavierasten mielestä.
Mikä ihana juhla se olikaan! Oli valmistettu jonkunlaista viiniä ja oli kahviakin, viidakon yrteistä keitettyä. Presidentin, joka oli ollut aikoinaan saaren huomatuimpia henkilöitä, täytyi viimein astua esiin ottamaan vastaan seurueen myrskyiset suosionosoitukset ja kiitokset onnistuneen juhlan johdosta.
Rosa oli hyvin suloinen lainatussa sairaanhoitajatarasussaan ja herätti suurta huomiota harvinaisella kauneudellaan, mutta kun häntä puhuteltiin Señora O'Reillyksi, punastui hän hiusmartoa myöten ja painautui miehensä turviin. Tuntea itsensä turvalliseksi, nähdä joka taholla ystävällisiä kasvoja ja tietää, että kaikki nämä hienot herrat ja naiset — läsnä oli monta kubalaista kunnon perheenemäntää — olivat hänen omia kansalaisiaan, jotka tarkoittivat vain hänen parastaan, oli aivan uskomatonta. Hänen oli täytynyt niin kauan piileskellä henkensä edestä ja pelätä jokaista vierasta, ettei tämä hänen arkuutensa ollut lainkaan ihmeellistä. Hän oli väsynyt, ja juhla rasitti häntä sanomattomasti.
Branch osoittautui hyvin onnistuneeksi Estevanin edustajaksi, sillä hän lievensi hilpeydellään Norinen huolia ja karkoitti tämän pelon. Kun häntä vaadittiin puhumaan, tekaisi hän verrattoman sukkeluuden rehellisesti tunnustamalla vilpittömän ilonsa sen johdosta, että pääsi pois sodan lukemattomista vaaroista. Jokin omituinen päähänpisto tahi viinin liiallinen nauttiminen pakotti hänet avoimesti tunnustamaan hämmästyttävän pelkuruutensa.
O'Reilly oli tulkkina ja melkein jokaiselle lauseelle naurettiin katketakseen.El Demonio'nsankarimaine oli ehtinyt Cubitakseen ennen häntä, joten kuulijakunta piti hänen vilpitöntä yritystään saattaa itsensä pilkan esineeksi vain jonakin hänen omituisuutensa hullunkurisena ilmauksena. Koettaen murtaa tämän järkkymättömän epäuskon muurin, joka ympäröi hänet joka taholla, Branch lämpeni ja innostui yhä enemmän; hän kertoi surumielisen vakuuttavasti kuvaavia esimerkkejä halpamaisesta arkuudestaan ja pelkuruudestaan ja kauhusta, jota hän aina tunsi aseita ja verta nähdessään. Hänen pitkät ja kapeat kasvonsa olivat vakavan juhlalliset ja ääni värähteli, kun hän otsa tuskallisesti rypyssä kertoi kaameita seikkailujaan. Hän näytti päättäneen kerta kaikkiaan vapauttaa omantuntonsa sitä rasittavasta taakasta, mutta hänen rippinsä sai kuulijat vain vääntelehtimään naurusta. Kaikki nauroivat silmät kyynelissä ja sanoivat yksimielisesti, että Leslie oli verraton näyttelijä ja harvinaisin ja merkillisin koomikko, mitä he olivat milloinkaan sattuneet kuulemaan. He vannoivat, että menettäessään hänet Kuba menetti suurimman sankarinsa, ja kun Leslie lopetti puheensa tahi tunnustuksensa, tervehdittiin häntä raikuvin eläköönhuudoin, ja orkesteri alkoi soittaa innostavaa marssia.
Leslie kääntyi saadakseen ilmaista kiukkunsa ja ihmettelynsä Norinelle, mutta tämä oli pujahtanut tiehensä, ja hän kohtasi sen sijaan O'Reillyn hymyilevän katseen. Hän ei voinut olla ihmettelemättä, miten tämä oli osannut tulkita hänen puheensa niin täydellisesti ja taitavasti väärin.
Kun Rosa ja O'Reilly palasivat Estevanin majalle, oli Norine jo siellä. Hän oli polvistunut riippuverkon viereen, jossa sairas lepäsi, ja heidän ääntensä hellä sointu kuului avoimesta ovesta. Rosa veti miehensä etemmäksi ja kuiskasi onnellisena:
"Estevan paranee varmasti. Jumala ja tuo ihmeellinen tyttö eivät anna hänen kuolla."
Matka rannikolle sujui mukavasti, ja Estevan kesti sen hyvin. Jännitys kyllä väsytti häntä, ja paarien heiluminen oli kiusallista, mutta Norine ja Rosa olivat aina hänen luonaan. Oppaita ja hevosia oli runsaasti ja sairasta varten oli teltta, ja O'Reilly oli koko retkikunnan valpas päällikkö, missä toimessa Branch auttoi häntä vointinsa mukaan. Kerran maailmassa Branchkin taipui tekemään jotakin hyödyllistä eikä koettanutkaan päästä mahdollisimman vähällä, kuten ennen. Kipeä käsi parani ihmeen pian, ja hän puuhaili aamusta iltaan ravinnon hankinnassa huvittaen kumppaneitaan puuttumattomalla leikillisyydellään.
Jacket tuli luonnollisesti mukaan, sillä kuultuaan O'Reillyn aikovan lähteä kotiinsa Yhdysvaltoihin, oli hän heti jättänyt Kuban oman onnensa nojaan. Hän kielsi isänmaansa kokonaan ja vannoi olevansa Amerikan lainkuuliainen kansalainen. Hän selitteli ja todisteli vielä viimeisen kerran, että minne O'Reilly meni, sinne täytyi hänenkin mennä, sillä he olivat erottamattomat, eikä häntä surettanut suunnata askeleensa uusille teille ja uusia seikkailuja kohti.
Luottaen Cubitaksesta annettuihin ohjeisiin O'Reilly oli toivonut voivansa ostaa purjeveneen eräältä kalastajalta, jonka tiedettiin olevan luotettavan, mutta niin ei käynytkään. Kun saavuttiin määräpaikkaan pohjoisrannikolle, oli kalastajan mökki autio ja veneet tiessään, paitsi eräs pieni ruuhi, joka oli kuitenkin liian laho liikuteltavaksi. Se oli kumollaan kaukana hietikolla; laidat olivat madonsyömät ja kaikki saumat olivat vääntyneet auki kuumassa auringonpaisteessa.
Kun Estevan oli sijoitettu mökkiin, neuvotteli O'Reilly oppaiden kanssa tilanteesta, mutta ei tullut paljoakaan viisaammaksi. Toista kalastajaa ei ollut näillä main, ja lähimmät kaupungit olivat espanjalaisten hallussa, oli parasta palata heti Cubitakseen. Mutta O'Reilly ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. Ottaen mukaansa Leslien ja Jacketin hän lähti ratsain tiedusteluretkelle ja lähetti oppaat päinvastaiseen suuntaan samassa tarkoituksessa. Kun oli ajettu muutamia penikulmia rantaa pitkin, tulivat O'Reilly, Branch ja Jacket laajalle mangrovesuolle, joka ulottui kuka tiesi kuinka pitkälle sisämaahan. He seurasivat vähän matkaa sen reunaa, mutta kääntyivät pian takaisin, sillä viidakko tiheni niin läpipääsemättömäksi, että he pelkäsivät eksyvänsä. Oli jo pimeä, kun he saapuivat leiripaikalleen, eivätkä he olleet nähneet ristin sielua, ei tietä eikä mökin pahaistakaan koko matkalla. Toinen tiedustelijajoukko oli toiminut paremmalla menestyksellä; aivan lähellä, leiripaikasta itään, oli pieni maatalo, jonka omistaja oli varoittanut menemästä kauemmaksi, sillä vahva espanjalainen sotilaskomennuskunta liikkui lähistöllä vaanien tuota amerikkalaista salaisten tiedonantojen kuljettajaa. Sama komennuskunta oli karkoittanut kalastajankin, ja oli aivan varmaa, ettei ainoaakaan venettä ollut saatavissa.
O'Reilly ei tiennyt oikein mitä tehdä. Hän epäili suuresti, etteiEstevan kestäisi enää paluumatkan vaivoja, ja kun hän puhui asiastaNorinelle, säikähti tämä melkein suunniltaan.
"Ei, ei!" huudahti hän tuskaisesti. "Hänentäytyypäästä täältä pois. Oi, Johnnie, hänen paranemismahdollisuutensa huononevat joka päivä, jonka olemme pakotetut hukkaamaan sopivaa tilaisuutta odotellessamme! Hän elää nyt vain toivossa päästä pois täältä ja on varma matkamme onnistumisesta, niin että hän varmasti kuolee, jos hänen täytyy palata takaisin."
"Sitten meidän täytynee onnistua", hymyili O'Reilly.
Ensi kerran heidän tuttavuutensa aikana Norine menetti malttinsa.
"Meidän yksinkertaisestitäytyysaada jostakin vene!" huudahti hän. "Estevanin täytyy saada lääkkeitä, hyvää hoitoa ja hyvää ruokaa voidakseen tervehtyä. Pettymys jo —." Ääni värähti, kyyneleet kohosivat silmiin ja hän alkoi vavista tuskallisesti. "Jos hän — jos menetän hänet, niin kuolen minäkin", nyyhkytti hän.
O'Reilly koki lohduttaa, ja Norine painoi päänsä hänen olkapäätään vasten.
"Lupaa, ettemme palaa takaisin", pyyteli Norine.
"Kyllä, jos vain tohdit antautua tuon kurjan ruuhen varaan, jonka löysimme rannalta —"
"Tohdin vaikka mitä."
"Se kyllä kantaa meidät kaikki, jos vain saamme sen vedenpitäväksi, mutta turvallinen se ei ole. Tähän vuodenaikaan ovat ilmat tavallisesti hyvin kauniit, niin ettemme viipyisi kauankaan matkalla Androkseen, jos onni on muuten myötäinen. Vastoinkäymisten sattuessa —"
Norine kuivasi silmänsä. "Mitä tekisit, jos olisit yksin? Tohtisitko yrittää?"
"Luulenpa melkein, mutta —" myönsi hän hiukan epäröiden.
"Olisiko meidän kaikkien mahdollista päästä yli?"
"Ehkä. Riippuu ilmoista."
"Emmekö — emmekö voisi itse tehdä veneen?"
O'Reilly pudisti päätään. "Viipyisi liian kauan, vaikka meillä olisi kaikki tarpeet ja työkalut. Espanjalaiset ovat vain kymmenen penikulman päässä idässä päin, joten meidän on toimittava mahdollisimman nopeasti, ennenkuin he saavat vihiä meistä."
"Lähtekäämme sitten heti. Olen varma, ettei Rosa vastustele."
Niin kävikin. Kun O'Reilly esitti asian Rosalle, ilmaisivat poskien kalpeneminen ja silmäin kauhistunut katse, kuinka suunnattomasti hän pelkäsi viipyä kauemmin tässä vihan ja vainon maassa. "Älä käänny takaisin", pyyteli hän. "En ole enää sama kuin ennen. Olen kärsinyt täällä niin hirveästi — että olen aina peloissani. Ehdota mitä hyvänsä muuta, mutta älä takaisin paluuta."
Seuraavana aamuna O'Reilly tarkasteli lähemmin tuota veneenhylkyä. Tulos ei ollut suinkaan rohkaiseva, ja kun hän selitti Leslielle aikovansa laittaa hylyn kuntoon, tuijotti tämä häneen suu auki.
"Mutta me hukumme joka sorkka", sanoi Leslie.
"Voit palata Cubitakseen, jos tahdot."
"Tappelua jatkamaan, niinkö? Ei kiitoksia. Olen saanut päähäni, että minut ammutaan ensimmäisellä pyssyllä, jonka näen."
"Sittenhän on parempi, että antaudut vaaraan joutua haikalojen ruuaksi."
Jacket tarkasti myöskin veneen perinpohjin ja huudahti rohkaisevasti. "Tällä minä seilaisin vaikka maailman ympäri. Lahohan tämä tosin on, laidan puhkaisee vaikka sormellaan, mutta eihän kaloilla ole sormia, ja minähän voin äyskäröidä vaikka koko matkan."
"Tuletko mukaamme?" Johnnie silmäili sanomalehtimiestä uteliaasti.
"Ky-kyllä-kyllähän minä!" änkytti Branch, "mutta on synti ja sääli menettää Rosan kaikki timantit."
O'Reilly ja eräs opas ratsastivat maatalolle, joka oli löydetty edellisenä iltana, ja palasivat pian tuoden mukanaan työkaluja, tervaa ja nipun galvanoitua teräslankaa.
Teräslangasta tehtiin nauloja ja silmukoita, joilla irvistelevät saumat kiristettiin kiinni, ja mökistä löytyneitä vanhoja vaaterääsyjä ja miesten vaatteista revittyjä suikaleita käytettiin tilkkeiksi. Tervaa siveltiin päälle paksulta. Toisten kyhätessä mastoa ja airoja tekivät toiset Estevanin teltasta purjeen. Kankea, auringon kovettama häränvuota liotettiin pehmeäksi ja naulattiin keulaan jonkunlaiseksi etukannen tapaiseksi, jonka alla Estevan saattoi olla suojassa auringon polttavilta säteiltä ja sateelta. Jacket kiipesi lähellä oleviin kookospalmuihin ja pudotteli runsaan varaston pähkinöitä matkaeväiksi.
Miehissä ahkeroidessa sujui työ nopeasti ja myöhään illalla oli vene kunnossa. Sitä täytyi pidellä sangen varovasti, ja kun se lykättiin vesille, vuoti se kuin seula. Mutta se turposi yön kuluessa niin paljon, että se voitiin aamulla äyskäröidä tyhjäksi.
O'Reillyn täytyi myöntää olevansa sangen tyytymätön veneeseensä. Branch haukkui sitä ruumisarkuksi ja sanoi olevan suorastaan itsemurhan uskaltaa lähteä sillä vesille, mihin mielipiteeseen kubalaiset yhtyivät, mutta tytöt olivat ihastuksissaan. Heidän mielestään tuo vaappera vene oli vakava ja luja, ja he olivat aivan kuumeessa päästä lähtemään.
Illalla tuuli tyyntyi hiljaiseksi viriksi, kookospähkinät ja muut eväät sijoitettiin veneeseen ja häränvuodan alle laitettiin lehvistä vuode, jolle Estevan asetettiin lepäämään. Oppaille sanottiin jäähyväiset ja niin lähdettiin.
Lähtöpaikasta oli ehkä noin viisi penikulmaa saariston kärkeen, joka oli vanhan Bahamareitin toisella puolella, ja meren ollessa tyynenä oli matka joutuin tehty. Vene oli täysin käyttökelpoinen ja kaikki paikat kestivät, mutta siitä huolimatta oli O'Reilly, joka oli perämies, sangen levoton ja jännityksessä. Hänen täytyi tähystellä tarkoin, oliko rannikkoa vartioivia kanuuna venheitä näkyvissä, ja sitäpaitsi hän pelkäsi tekevänsä väärin saattaessaan kalliin lastinsa Atlantin oikuille alttiiksi. Vaikka hänellä olisi ollut mukanaan vain taitavia purjehtijoita, olisi tämä matka hirvittänyt häntä sittenkin, sillä se oli epäilemättä hänen hurjin seikkailunsa, ja kaikkiin mahdollisiin vaaroihin viitaten hän luovutti lopullisen ratkaisun kumppaneilleen. Branch kieltäytyi äänestämästä, mutta Estevan ja tytöt vaativat kiihkeästi, että lähdettäisiin heti, ja Jacket oli luonnollisesti täydellisesti heidän puolellaan.
Auringon laskiessa he astuivat veneeseen ja pakovesi kiidätti heidät kauas avoimelle merelle, jossa he pian keinahtelivat valtameren mahtavissa mainingeissa. Vene kiikkui harjalta toiselle ja pyrki taukoamatta autiota pohjoista taivaanrantaa kohti tuikkiva Pohjantähti tienviittana. Hiljainen tuulenhenki pani merenpinnan karehtimaan, taivas oli kirkas ja ystävällisesti vilkuttavat tähtöset näyttivät olevan aivan lähellä.
Kun Kuban rannikko oli häipynyt tummaksi juovaksi, hiipi Rosa perään ja istahti miehensä viereen.
"Hengitän vapaasti ensi kerran sen jälkeen kuin don Mario tuli kosimaan minua", sanoi hän. "Menneisyys alkaa tuntua vain pahalta unelta, ja minä tunnen olevani niin iloinen. Olen kuin uudestisyntynyt, O'Rail-ye."
"Pari tuntia vielä, ja me voimme kaikki hengittää vapaasti", hymyili O'Reilly. Rosa pani pienen kätensä hänen peräsintä pitelevälle kädelleen, jolloin hän huudahti teeskennellyn tuimasti: "Pois sormet! Älä häiritse perämiestä, tahi muutoin hän voi ohjata harhaan. Ellet pysy alallasi, saat mennä omalle paikallesi takaisin."
Rosa totteli vastahakoisesti ja O'Reilly rankaisi häntä painamalla suudelman suoraan hänen suipistuneille huulilleen, jolloin Rosa painautui yhä lähemmäksi. "Kuinka sinua rakastankaan!" kuiskasi hän. "Mutta enhän voi sitä sinulle milloinkaan sanoa, kun emme ole milloinkaan kahdenkesken. Onko kuunaan nähty sellaista uhrautuvaa rakkautta, sellaista vihkimätoimitusta ja sellaisia häitä kuin meidän?"
"Olemme kuin vanhan sadun huuhkaja ja jänöjussi, jotka lähtivät merelle kauniilla palkoveneellä 'runsaasti hunajaa ja kasoittain rahaa mukanaan'. Kun kerran pääsemme rauhamme satamaan ja minä saan työskennellä kovasti henkemme pitimiksi, muistelemme näitä aikoja runollisina ja viehättävinä ja ehkä ikävöidenkin."
"En minä ainakaan", sanoi Rosa väristen. "Ollessani turvassa ja omistaessani sinut kokonaan olen täysin tyytyväinen."
"Sitten vuokraamme tuon pienen huoneuston, jota olin jo katsomassa, tahi jonkin toisen aivan samanlaisen."
"Mutta, O'Rail-ye, mehän olemme rikkaat."
"Minä — minä unhotin sen. Otaksukaamme sitten, että olemme köyhiä.Ajattelehan, kuinka paljon naapureillamme olisi puhumista tuostaneljännen kerroksen sievästä rouva O'Reillystä ja hänen jalokivistään.He voisivat vaikka vannoa, että olen salakuljettaja."
Veneen lipuessa tasaisesti päämääräänsä kohti he istuivat koko illan onnestaan unelmoiden, ja keulassa vietti toinen onnellinen pari iltaansa samalla tavalla. Branch ja Jacket äyskäröivät vuorotellen.
Yö venyi sangen pitkäksi, sillä vene oli tilavuudestaan huolimatta sangen epämukava. Kompassia ei ollut, mutta O'Reilly koetti ohjata mahdollisimman suoraan pohjoista kohti. Päivän koittaessa alkoi taivas vetäytyä pilveen, tuuli kiihtyi ja O'Reillyn pelko kasvoi samassa suhteessa, sillä nopeampi vauhti sai veneen vuotamaan pahemmin, niin etteivät Branch ja Jacket tulleetkaan enää avutta toimeen. Syvä salmi oli jo kaukana takanapäin ja vene kiikkui nyt Bahaman matalikkojen hyrskyissä. Valkoinen, heleäväristen merikasvien koristama korallipohja näkyi selvästi, ja veden pinnassa häilyi pitkiä leviä. Pohjoisessa taivaanrannassa ei näkynyt vielä mitään ja Androkseen oli vielä pitkä matka.
Pilviverho ei ollut onneksi niin vahva, että se olisi peittänyt auringon näkyvistä, joten O'Reilly saattoi ohjata oikeaan suuntaan. Mutta tilanne ei miellyttänyt häntä.
Kymmenen tienoissa oli meri jo sangen levoton ja vene keikkui ankarasti. Purjetta täytyi pienentää, mutta siitä huolimatta makasi Estevan pian vesilätäkössä. Vene vuoti nyt niin kovasti, ettei vettä saatu vähenemään, vaikka tytötkin olivat rientäneet auttamaan; tuuli kiihtyi yhä, ja kaikki työskentelivät epätoivon vimmalla ihoa myöten märkinä.
Sitten alkoi sataa, jolloin aurinko häipyi kokonaan pilvien peittoon, niin että tienviittana oli vain sateen suunta.
Kukaan ei virkkanut sanaakaan. Estevankin oli aivan vaiti väristen säälittävästi märällä vuoteellaan. O'Reillyn käskystä heitti Jacket melkein kaikki kokospähkinät laidan yli jättäen vain tusinan verran jäljelle.
"Uppoammeko?" kysyi Rosa suoristaen pakottavaa selkäänsä ja hymyili miehelleen.
"Eikö mitä! Tämä aallokko johtuu vain mainingeista", sanoi Johnnie rauhoittavasti, vaikka hän itse oli kaukana rauhallisesta. Hän koetti rohkaista itseään todistelemalla, etteivät hän ja hänen kumppaninsa voineet joutua tämän navakan tuulen uhreiksi, sillä he olivat jo pelastuneet niin monesta paljon suuremmasta vaarasta. Eihän kohtalo voinut olla niin julma, että heidän täytyisi tuhoutua juuri kun he olivat turvaan pääsemäisillään. Mutta tuossa vihmovassa sateessa, jonka kylmyys tunkeutui luihin ja ytimiin saakka, ja vaahtoharjaisten aaltojen temmellyksessä oli noiden todistelujen suoma lohdutus sangen pieni.
Pelastus tuli äkkiä ja aivan odottamattomalta taholta. Eräs vastatuulessa luoviva kuunari ilmestyi sateensumusta ylähangan puolelta. Pakolaiset alkoivat huutaa yhteen ääneen ja heiluttivat vimmatusti hattujaan ja äyskäreitään seisoen nilkkoja myöten vedessä. Heidät huomattiin vihdoin ja laiva kääntyi tuuleen.
Rajaton kiitollisuus ja suloinen helpotus herpaisivat O'Reillyn niin, että hän tuskin sai ohjatuksi veneensä lähemmäksi. Hän näki tummia kasvoja, kuuli hämmästyneitä huudahduksia ja kiihkeitä kysymyksiä ja sitten lennähti vetoköysi veneeseen, joka vedettiin laivankylkeen kiinni.
Rosa itki ilosta ja Norine tuki Estevania suurten kyynelten tipahdellessa tämän kasvoille.
Kuunari oli matkalla Nassauhun; ja sen neekerimiehistö, joka puhui englannin kieltä, auttoi veneessäolijat auliisti kannelle nauraen ja huudellen lapsellisen iloisesti. Kuinka lujalta ja suloiselta tuo tukeva kansi tuntuikaan! O'Reillyn polvet kävivät äkkiä heikoiksi, ja hän tarttui pakottavilla käsillään köysistöön pysyäkseen pystyssä antaen Branchin ja Jacketin kertoa, miten he olivat joutuneet näille vesille. Lämmin ruoka ja kuuma kahvi olivat pian tarjolla ja kuivat vuoteet ja peitteet niitä tarvitseville.
Johnnie peitteli Rosan hyvin erään hytin kovaan vuoteeseen ja kumartui sitten suutelemaan häntä. Rosan hampaat kalisivat, mutta hän hymyili onnellisena.
"Jumala johdatti meitä", kuiskasi hän. "Täytyy vain rukoilla kyllin kauan ja väsymättä, niin hän kuulee."
* * * * *
Kuukautta myöhemmin. Vanhanaikainen kunnon Nassau uinaili iltapäivän helteessä, leveät kadut, matalat talot ja sileä ranta olivat häikäisevän valkoiset, ikäänkuin koko kaupunki olisi pesty puhtaaksi ja levitetty sitten auringonpaisteeseen kuivamaan. Taivaanrannassa näkyi valkoisia hyrskyjä, jotka näyttivät pesupaikalta singahtaneelta saippuavaahdolta. Tuulenhenki pani merenpinnan hauskasti väreilemään, ja rannalta, jossa paljasjalkaiset kalastajat askartelivat veneidensä luona, kuului naurua ja puheensorinaa. Tukevat neekerivaimot kantoivat koreja ja vakkoja päänsä päällä ja pysähtyivät silloin tällöin lörpöttelemään jonkun tuttavansa kanssa tahi huutelivat rannalla puuhaileville miehilleen. Rannalla oli melua ja hyörinää, mutta kaupunki uinui rauhallisena ja hiljaisena. Se lepäsi kuin päiväpaisteeseen nukahtanut laiskuri lipottavien laineiden ja hyönteisten surinan tuudittamana.
O'Reilly ja hänen nuori aseenkantajansa tulivat rannalta. Heillä oli puhtaat, valkeat vaatteet ja kuukauden lepo oli tehnyt heille hyvää. Jacket ei ollut enää laiha ja kuivettunut, vaan pyöreäposkinen ja kiiltävä ja täynnä kepposia kuin nuori varsa, ja O'Reillyn kulmikkuus oli kadonnut ja hän täytti vaatteensa kuten miehen pitääkin. He olivat olleet riutoilla kalastamassa ja veivät nyt kotiin saaliinsa parhaimmat kalat.
He kääntyivät eräästä portista sisälle ja kulkivat kukkaisistutusten läpi menevää käytävää pitkin, joka oli reunustettu ylösalaisin käännetyillä pullonpohjilla Bahamasaarten vanhan tavan mukaan. Käytävä päättyi pieneen huvilaan, jonka väljät kuistit olivat melkein kokonaan jasmiinipensasten, kuusamain ja villiviinin peitossa.
O'Reillyn silmät loistivat ja hän huudahti iloisesti, mutta hänen ei olisi tarvinnut ilmoittaa tuloaan, sillä portin salvan ensimmäisellä kilahduksella ilmestyi eräs viehkeä olento pensaiden tuoksuavasta kätköstä ja kiiruhti häntä vastaan.
"Katsopas, Rosa!" Jacket nosti raskasta kalanippuaan. "Meillä oli suurenmoinen kalaonni." Mutta Rosa oli heittäytynyt miehensä syliin ja he näkivät vain toisensa kuulematta mitään.
"Viivyitte kokonaisen iankaikkisuuden", sanoi Rosa moittien.
"Oliko sinun jo ikävä?"
"Katsos! Kaikista suurin on minun saamani, kuten tavallisesti", ylpeili Jacket. "Olen vanha onkimies ja tiedän taiat, mutta O'Reilly istuu haaveillen ja antaa kiiskien syödä madon koukusta." Kun tämäkään ei herättänyt mitään huomiota, kohautti poika närkästyneesti olkapäitään ja meni tiehensä mutisten: "Caramba! Luulisi heidän aivan sairastuvan noin paljosta hyväilemisestä ja kuhertelusta. Mutta johan nyt! Minun täytyy varastaa hänet mukaani uimaan tahi ongelle saadakseni puhua edes jonkun sanan hänen kanssaan. Ja nuo toiset ovat aivan yhtä hulluja — samanlainen kyyhkyspari. On kuin asuisi kyyhkyslakassa."
Rosa oli myöskin suuresti muuttunut. Hänellä oli hurmaavan sievä musliinipuku, hymykuopat olivat jälleen ilmestyneet poskiin ja puseron rintamukseen oli pistetty kaunis, hiukan auennut ruusunnuppu. O'ReiIly katseli häntä ihaillen.
"Vahvistut ja kaunistut joka hetki, sydänkäpyseni", sanoi hän.
Rosa hypähteli varpaillaan ja veti häntä mukaansa. "Tule nyt sukkelaan katsomaan, minkä yllätyksen olemme sinulle valmistaneet. Olen odottanut sinua kuin kuumeessa, niin että joudu nyt." Hän vei miehensä nopeasti portaita ylös ja kuistilla seisoi Estevan Varona erääseen nojatuoliin nojaten. "Hän on pukeutunut itse ja tullut omin voimin tänne.Hän on terve!"
"Estevan! Oletko todellakin —?"
Nuorukainen nyökäytti päätään. "Rosa puhuu totta. Nousin vihdoinkin kapinaan. Huomenna kävelen portille saakka, ja ylihuomenna menemme ongelle."
"Oivallista!"
"Seison jo tanakasti kuin kallio."
Norine ilmestyi samassa kuistille. "Hän käytti hyväkseen poissaoloani, kun olin postia hakemassa", huudahti hän, "ja nyt ei häntä voi hillitä kukaan. Leslieltä tuli kirje. Hän on saanut hyvän paikan kotona New Yorkissa ja toivoo meidän tulevan pian jäljessä. Samalla hän ilmoittaa suuren uutisen: Kuban asioihin sekaantumista vaaditaan yhä kiihkeämmin, ja hänen täytyy ehkä palata sinne sotakirjeenvaihtajana. Ajatelkaahan! Tehtävä peloittaa häntä sanomattomasti."
"Amerikka tulee apuun! Olisipa se hienoa!" huudahti Estevan.
O'ReilIy nyökäytti päätään. "Amerikan on pakko tulla väliin, ja kunSam-setä tarttuu ohjaksiin, on Kuba pian vapaa ja itsenäinen."
Norine yhtyi häneen. "Olen varma siitä. Sitten me lähdemme kaikki sinne sateenkaaremme päähän kultamaljaamme hakemaan."
Estevan katsoi puhujaan ihaillen ja tarttui hellästi tämän käteen."Olen löytänyt sateenkaareni pään", sanoi hän.
"Minä myöskin", lisäsi O'Reilly. "Olen löytänyt isänne aarteen ja enemmänkin — olen löytänyt Länsi-Intian kalleimman ja kauneimman helmen." Hän kiersi kätensä Rosan ympärille, ja he poistuivat sisälle.
Estevan istui nojatuoliinsa sulkien silmänsä ja Norine istahti sen käsinojalle jalkojaan lepuuttamaan. Talon takaa kuului Jacketin ääni. Poika oli hyvin puheliaalla tuulella ja oli jälleen koonnut päivittäiset kuulijansa, joille hän kuului kertovan englannin kielellä:
"Ja Pino Bravon luona tapoin espanjalaisia enemmän kuin tusinan verran. Olin päivän sankari ja oikeastaan minun olisi silloin pitänyt päästä kenraaliksi, mutta —"