— Ei kukaan, vastasi Fadet surumielisesti hymyillen. — Lauloin sen eräänä kauniina kesäpäivänä, liioin tietämättä miksi, kun Iso-Pierre soitti säkkipilliänsä.
— Se on siis sinun itsesi sepittämä?
— Sävelen soitti Iso-Pierre… ja sävel juuri herätti nuo sanat sydämessäni.
Jean vaikeni. Ihmeteltiin hänen vastauksiansa, jotka toisista tuntuivat järjettömiltä. Sitten huudahti Jaillou äkkiä:
— Sepä hauska juttu! Ajatelkaas, että Jean Fadet on rakastunut kuningattareen!
Tuo ajatus tuntui niin eriskummalliselta, että palvelijat tyrskähtivät nauruun, vieläpä emäntä Gervaisekin. Siitä tyynnyttyään havaitsivat he Jean'in poistuneen.
— Poikaparka! sanoi emäntä. — Hänen laulunsa oli aika kaunis.
Seuraavana päivänä hän sanoi Jean'ille:
— Miksikä sinä lähdit niin pian pois? Tahtoisin kuulla vielä uudelleen tuon paimenen laulun.
Jean pudisti päätänsä. — Olen unohtanut sen, sanoi hän.
— Unohtanut! Älä ole paha, Fadet, vaan laula!
— Ei, rouva, minä en muista sitä enää.
Emäntä Gervaisen ei onnistunut saada muuta vastausta. Silloin hän nauroi, ajattelematta sen enempää koko asiaa.
Kului kaksi kuukautta. Oli ehditty keskikesään. Päivät olivat pitkät ja työtä paljon.
Jean Fadet aherteli kuin uhalla, mutta ei seurustellut työtovereittensa kanssa enempää kuin ennenkään. Usein hän myöskin pysytteli poissa lauantaisista illanvietoista, jotka vuodenajan johdosta muodostuivat muillekin lyhyemmiksi.
Kukaan ei siitä välittänyt Aunettes'issa. Kuka muu kuin kirkkoherra Gratien olisi vaivautunut pyrkimällä pääsemään selville tuollaisen omituisen olennon mahdollisista sieluntuskista? Kun Jean Fadet nyt lähti pappilasta, jätettyään sinne pienen kuukautisen avustuksensa leski Michaud'ille, istui kirkkoherra kauan ajatuksiinsa vaipuneena, sitten hän tyytymättömän näköisenä pyrki vapautumaan noista mietteistänsä, pudistellen valkoista päätänsä.
Mutta vaikka Jean ei ollut avomielisempi kuin ennenkään, ei kirkkoherra enää ahdistellut häntä kysymyksillä. Hän tyytyi puhumaan hänelle hyvin lempeästi niiden olentojen rauhasta, pyhästä ylväydestä, jotka täydellisen kieltäymyksen voimalla ovat kohonneet korkeammalle henkiselle tasolle ja pystyvät pitämään kurissa oman itsensä, häiriintymättömästä ja puhtaasta ilosta, jota sellaisille olennoille tuottaa uhrautuminen muiden hyväksi, niidenkin hyväksi, jotka eivät tiedä, eivätkä koskaan tule tietämään heistä mitään, eivät koskaan voi heitä käsittää.
Ja kun Jean lähti pois, ei hänen mielensä tosin ollut hilpeämpi kuin ennenkään, mutta karaistuneempi.
Elämä meni menoansa Aunettes'issa rauhallisessa työn touhussa.
Mutta ratkaiseva käänne oli lähellä.
* * * * *
Eräänä helteisenä päivänä olivat palvelijat koolla ruokasalissa ja pakisivat minkä mitäkin — tietysti Jean'ia lukuunottamatta — juoden maukasta rypälemehua.
Sekä kuumuus että juttelu ja rypälemehu olivat nousseet Jaillou'lle päähän. Lasi kädessä hän piti suurta ääntä, kertoen typerään ja rehentelevään tapaansa eriskummaisia hurjastelujuttuja.
— Lempo soikoon! huudahti hän äkkiä. — Sinä päivänä, jolloin emäntä Gervaisesta tulee rouva Jaillou, täällä pidetään komeat kestit! Minä tarjoan teille…
Hän ei voinut jatkaa lausettansa, rautakoura tarttui hänen olkaansa, ja käheä, suuttumuksesta tukahtumaisillaan oleva ääni änkytti hänen korvaansa:
— Mitä sinä sanot, mitä uskallatkaan sanoa?
Roteva Jaillou kääntyi häneen päin sanoen ilveilevällä äänellä:
— Sitä, minkä sinä jo tietäisit, jollet eläisi kuin karhu, sitä, mistä tänään kuiskaillaan ja huomenna puhutaan lujalla äänellä.
* * * * *
Neljännestuntia myöhemmin emäntä Gervaise avasi levollisesti pihan ristikkoportin. Hän lähestyi taloa kahden vaaleapukuisen naishenkilön seurassa. Ne olivat linnassa oleskelevia pariisittaria, jotka maitohoidolla ollen kävivät juomassa annoksensa Aunettes'in myllyllä.
Emäntä vei komeat vieraansa ruokasaliin, tuohon kauniiseen huoneeseen, joka oli laudoitettu kiilloitetulla puulla ja jossa tinatuopit kiilsivät kuin hopea ja fajanssiastiat hohtivat kirjavin värein.
— Käykää sisään, hyvät neidit, sanoi hän hymyillen, ja väistyen hiukan syrjään hän avasi oven.
Mutta millä hämmästyksellä ja suuttumuksella täyttikään hänen mielensä siellä tarjonaoleva näytelmä: pöydät poissa paikoiltaan, tuolit kumossa, lasit osittain sirpaleina, — ja tuon kuvaamattoman sekasorron keskellä Jaillou lamassa jakkaralla, nenä murskattuna, ranne sinisenä!
Marion, Mathurin ja Claude seisoivat hänen ympärillään, paimentyttönen vuodatti kiihkeitä kyyneleitä, Jean Fadet istui, kasvot synkkinä, huoneen takaosassa.
Gervaise punastui häpeästä. Hän oli väliin kehunut myllyllä vallitsevaa oivaa järjestystä, ja nyt täällä tapeltiinkin kuin missäkin kapakassa.
Hän heitti syyllisiksi epäilemiinsä henkilöihin musertavan katseen, ja paiskaten oven kiinni hän vei pariisittaret maitohuoneeseen, tarjosi anteeksi pyytäen itse heille heidän annoksensa ja palasi heidän lähdettyänsä heti ruokasaliin, voimatta enää hillitä suuttumustaan.
Kukaan ei ollut hievahtanutkaan paikaltansa.
— Mitä on tapahtunut? kysyi hän tuikeasti.
— Jaillou ja Fadet ovat tapelleet, vastasi vanha palvelijatar.
— Sepä ihmeellistä! Ja mistä syystä, jos on lupa kysyä!
Nyt puristi Jaillou tarmokkaasti Marion'in käsivartta, ja hän oli vaiti, sillä eihän sopinut suututtaa tulevaa isäntää.
— Mistä syystä täällä on tapeltu? kysyi emäntä uudelleen, polkien jalkaa kuin lapsi.
— Emäntä, sanoi isäntärenki, — minä puhuin aivan kauniisti, ja silloin Fadet hyökkäsi kimppuuni takaapäin. Pidin puoliani, ja näette missä kunnossa olen.
— Mitä sinä sitten puhuit?
— Aivan tavallisia asioita vaan. Kerroin jotakin, ja Jean luuli minun tähtäävän häneen, muutamassa illanvietossamme täällä sattuneen seikan johdosta.
— Onko tuo totta — Marion, Mathurin, Claude?
Nämä painoivat päänsä alas, mutta Mathurin sanoi, saatuaan salaa pienen potkun:
— On kyllä, emäntä!
— Ja mitä sinulla sitten on sanottavaa? kysyi emäntä Gervaise vielä, kääntyen nyt Jean'in puoleen.
— Ei mitään, vastasi tämä soinnittomalla äänellä, katse synkkänä, kädet raivokkaasti nyrkkiin puristettuina.
— Kuinka, sinulla ei ole mitään sanottavaa? Et siis edes koetakaan puolustautua? Minusta näyttäisivät selitykset tässä olevan tarpeen. Sinä, Fadet, joka muutoin olet niin kärsivällinen, olet käynyt Jailloun kimppuun turhanpäiväisen asian takia… ja lisäksi vielä takaapäin… kuin mikäkin halpamielinen pelkuri!
Kuullessaan viime sanat Jean puri huultaan, mutta pysyi vaiti.
— Seinällekö minä puhun? Suvaitsepas nyt vastata: Kävitkö sinä Jailloun kimppuun vai et?
— Kävin, mumisi Jean.
— Etkö tahdo sanoa mistä syystä?
— En.
— No niin, ystäväni, pahoittelen sitä, mutta meidän täytyy erota, selitti Gervaise varsin kylmähkösti. — En ole koskaan sietänyt tappelua talossani, sinun täytyy saada riita-asiasi ratkaistuiksi muualla. Ja noiden neitien nähden piti minun kokea tämä häpeä. Sitä ei tule toiste tapahtumaan!
Seurasi vaitiolo, sitten lisäsi emäntä Gervaise, jo hiukan leppeämmin:
— Voit lähteä muutaman päivän perästä, milloin tahdot!
— Hyvä, rouva.
Ja Jean'in syvällinen katse kiintyi Gervaiseen, synkempänä, murheellisempana kuin koskaan ennen.
* * * * *
Oli tuskallista nähdä tuo katse.
Gervaise oli illallisella vähäpuheinen ja lähti varhain levolle.
Vaikka hän toisti itsellensä, että Fadet jo jonkun aikaa oli ollut varsin kummallinen, että hänen synkkä umpimielisyytensä vaikutti salavihalta, ja että vaiteliaat ihmiset usein ovat pahansuopia ja kenties tekopyhiäkin, vaivasivat häntä hänen nukuttuaan sekavat ja kiusalliset unet, joissa alinomaa ilmaantui kaksi suurta silmää, murtuneen äänen lausuessa: — Hyvä, rouva!
Emäntä Gervaise heräsi masentuneena. Hän kiiruhti akkunan luo ja avasi sen, vilvoittaakseen kuumeista otsaansa ilman henkäyksillä.
Tuskin voi vielä huomatakaan aamun valkenemista. Täydellinen rauha vallitsi uneen vaipuneilla kedoilla, joita ei vielä häirinnyt aamun epämääräinen melu. Hiljaisin askelin laskeutui Gervaise portaita alas, joutui hajamielisenä astellessaan vihannestarhaan, käveli siellä hetkisen, poimien jonkun kukan tai pistäen suuhunsa punaisen retiisin. Jo väsähtäneenä hän avasi ladon oven, minne oli ajettu heinää, ja jäi siihen seisomaan, nauttien sisältä virtaavasta miellyttävästä tuoksusta. Nähtyään heinärukojen säännölliset rivit hän aikoi jo kääntyä takaisin, tietäen että hänen määräyksiänsä oli seurattu, mutta silloin kiintyi hänen huomionsa esineeseen, josta hän ei voinut erottaa, mikä se oli.
Uteliaana, melkein pelästyneenä hän meni lähemmäksi ja peräytyi melkein hämmästyksestä: heinärukojen keskellä nukkui Jean Fadet.
»Jean-parka! Hän ei ole uskaltanut mennä nukkumaan huoneeseen, jossa on asunut niin monta vuotta! Jean-parka, olenko kohdellut sinua säälimättömästi?» mietiskeli emäntä.
Hän kumartui hiukan, katsoaksensa nukkujaa.
Jean ei ollut nukkunut kauan, sillä hänen hengityksensä oli vielä epäsäännöllistä. Toinen käsivarsi, heitettynä pään yläpuolelle, kehysti hänen kalpeita kasvojansa. Vieressään oli hänellä kirja, jonka nimen Gervaise luki. Se oli maanviljelystä koskeva teos. Avatuilla sivuilla oli kimmeltäviä pisaroita.
»Mutta miksi hän ei puolustautunut?» ajatteli emäntä Gervaise, puoleksi liikutettuna, puoleksi harmistuneena. »Jumala sen tietää, että olisin kernaasti ottanut korviini hänen sanansa. Hänen luontonsa on tosiaankin katkeroitunut viime aikoina.»
Tänä hetkenä nukkujan huulet aukenivat huokaukseen, ja Gervaise kuuli hänen murheellisena mumisevan unissaan:
— Gervaise, oi Gervaise, oma kultani…
Gervaise! Mitä olikaan hän sanonut? Hänestä hän uneksi! Mutta jopa tuo poikanen olikin hullu, pähkähullu!
Ja emäntä Gervaise kiiruhti pois huoneeseensa, liikutettuna, mutta kiukustuneena tästä liikutuksestaan, ja hän vakuutteli itselleen tuhansin kerroin olevansa onnellinen siitä, että Jean lähtisi kauas, mahdollisimman kauas Aunettes'in myllyltä.
Kun hän seitsemän ajoissa meni alakertaan, olivat kaikki tavallisuuden mukaan jo työssä pelloilla. Talossa ei ollut muita kuin Marion, joka kalisutti kattiloitaan keittiössä, ja Jean Fadet, jonka emäntä Gervaise tapasi ruokasalissa, missä hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, edessään kuppi jäähtynyttä maitoa.
Emännän tullessa sisään hän nousi paikaltaan, ottaen lakkinsa.
— Niin, Fadet-parka, sanoi Gervaise, — meillähän on ero edessä. Miksi sinun pitikin hakea riitaa Jailloun kanssa, joka on niin kiltti poika.
Jean ei puhunut mitään. Gervaise ei hellittänyt vieläkään.
— Kuules, Jean, sanoi hän, — minulle tuli oiva ajatus mieleen. Mene lyömään kättä Jailloun kanssa ja…
Jean pudisti päätänsä.
— Ei, sitä en tee.
— Selitä sitten tämä asia. Ethän ole voinut aiheettomasti käydäJailloun kimppuun… No, sanos nyt, katsoitko olevasi siihen oikeutettu?
Aivan hiljaa mumisi Jean:
— En…
Gervaise teki ensin kiukustuneen liikkeen, sitten valtasi hänet heti jälleen sääli.
— Minne sinä aiot mennä? kysyi hän, toistaen mielessään, että joka tapauksessa oli parasta että Jean lähtisi.
Jean teki masentuneen liikkeen.
— Minne voinkaan mennä, rouva, sanoi hän. — Ei minua nyt suvaittaisi missään.
— Olen pahoillani siitä mitä on tapahtunut, mutta nythän on elonkorjuuaika ja sinun on helppo saada työtä, — minä kehun sinua kyllä, jos minulta kysytään neuvoa. Annan sinulle anteeksi, Jean, ja tahdon että tietäisit minun iloitsevan, jos sinun käy hyvin. Ethän toivottavasti sitä epäillekään? lisäsi hän.
— En, en, sopersi Jean.
Ja hän loi Gervaiseen tuollaisen katseen, joka häntä usein oli liikuttanut, — piestyn, mutta yhäti uskollisen koiran kiihkeän katseen. Sitten hän poistui huoneesta kömpelön äkillisesti, ikäänkuin lähtien pakoon.
Kaikki meni entistä menoansa, palvelijat suorittivat tehtävänsä, viittaamatta sanallakaan äskeiseen tapahtumaan, mutta kaikista tuntui olo tukalalta ja oli kuin ajankulku olisi hidastunut entisestään.
Eräänä päivänä pyysi Jean lomaa iltapäiväksi, ja emäntä Gervaise otaksui hänen menevän paikkaa hankkimaan. Illalla sanoi Jean jotain, josta Gervaise oivalsi hänen tavanneen kirkkoherra Gratien'ia, mutta hän ei tiedustellut häneltä asiaa tarkemmin.
Mutta kun Jean viikkokauden kuluttua mainitsi aikovansa lähteä talosta, sanoi hän hänelle:
— Ole täällä vielä viikon päivät, Fadet. Nyt on kova työaika, ja olisin sinulle siitä kiitollinen.
— Varsin mielelläni, vastasi Jean.
Ja hän keskeytti tuskin työtään vastatakseen, ollen kääntämässä sarkaa, johon aiottiin kylvää siementä.
Gervaise kysyi nyt:
— Oletko tehnyt jonkun ratkaisevan päätöksen?
— Olen, rouva.
— Minkä sitten, Fadet? Onhan minulla sentään oikeus kysyä sitä sinulta, eikö niin?
— Olen sitoutunut sotapalvelukseen, sanoi hän tavalliseen välinpitämättömään, mutta silti niin surumieliseen tapaansa.
Gervaise hätkähti. — Sotapalvelukseen… sinä!
Keskeyttäen jälleen konemaisen työntekonsa Jean selitti, puhuen ponnettomasti ja välinpitämättömästi:
— Leski Michaud elää kovassa puutteessa, kun hänen poikansa on sotaväessä, senhän tiedätte, rouva. Ajattelin siksi, että voisin sitoutua palvelemaan hänen edestään nuo puuttuvat kaksi vuotta, kun ei hänellä ole varaa pestata ketään sijaansa. Ja sitten ryhdyin heti toimeen.
Gervaise tunsi mielensä järkytetyksi.
— Ja sen olet sinä tehnyt? sanoi hän.
Sitten hän lisäsi epäröiden:
— Mutta eihän sinulle makseta siitä mitään?
Jean'in tummiin silmiin tuli nuhteleva ilme.
— Saanhan siellä elatukseni ja muuta en tarvitsekaan.
— Mutta tuo poikahan on sinulle täysin vieras henkilö, sanoi Gervaise, harmistuneena, tietämättään miksi.
— Se on yhdentekevää, sanoi Jean. — Hänellä on äiti, joka häntä tarvitsee, mutta minä olen yksin. Siksi tuntuu minusta oikeammalta, että hän palaa kotiin ja minä menen sinne. Tuo tuuma tuli mieleeni, miettiessäni mitä minun oli tehtävä.
Jean Fadet pyyhki otsaansa, josta hiki valui virtana, ja ryhtyi jälleen jatkamaan työtänsä. Emäntä Gervaise pyöritteli hermostuneesti kädessään kukkaa, jonka hän oli poiminut kulkiessaan erään saran ohi.
— Kuules, Jean, sanoi hän äkkiä, — minusta tuntuu raskaalta antaa sinulle ero kuin millekin muukalaiselle, sillä olethan aina ollut täällä kuin lapsena talossa. En vaadi sinulta muuta kuin että koetat elää sovussa Jailloun kanssa… Tahdotko jäädä tänne?
Jean loi katseensa maahan, silmäillen suuria multakokkareita, joissa kiemurteli pitkiä onkimatoja. Vaiettuaan hetken hän kohotti päänsä ja lausui:
— En, rouva. Kiitän teitä, mutta on parempi että lähden.
— Kuten tahdot, vastasi Gervaise kuivahkosti.
»Hän on oikeassa», ajatteli hän. »On parempi, paljon parempi että hän lähtee.»
Tuikealla liikkeellä hän pyyhkäisi pois pienen kyynelparin, joka valui pitkin hänen poskiansa.
»On mahdoton, täysin mahdoton ymmärtää tuota Fadet'iä», ajatteli hän.
Emäntä Gervaise otti käsityön koppaansa ja istuutui akkunakomeroon, päättäen olla ajattelematta Jean'in aietta, mutta hän ei päässyt sittenkään rauhaan mietteiltänsä. Hän muisteli yhteisiä illanviettoja, tanssiaisia majatalossa, käyntiänsä pappilassa, sitten tuota tappelua ja lukemattomia muita seikkoja, jotka kilvan pyrkivät hänen mieleensä, niin että huone tuntui olevan muistoja tulvillaan.
Ja jostakin syystä, — varmaankin siksi, että hän säälien ajatteli Jean Fadet'in yksinäisyyttä ja turvattomuutta, hänen mielessään heräsi ajatus, että hänkin oli yksin maailmassa, että hänen velvollisuuksien täyttämä elämänsä sentään oli sisällyksetöntä ja että hänellä oli syytä kadehtia noita nuoria tyttöjä, jotka sunnuntaisin tulivat kirkolle niin ylpeinä sulhonsa rinnalla.
Ken tulisikaan olemaan hänen sulhasensa? Jacquin Baudrukö vai Marcellin Vannier — vai joku muu noista monista, jotka olivat tarjonneet hänelle arvossapidettyä nimeä ja kunniakasta asemaa?
Viettää nuoruuden päivät rakastettunsa kanssa ja vanheta rinnan hänen kanssaan, työskennellä yhdessä, toisiansa auttaen, ja illoin istuskella kotoisen pesävalkean ääressä, pienten päitten ympäröimänä, alkaa elämä uudelleen, jakaen lapsillensa mielensä ja sydämensä parhaita aarteita, ja odottaa sitten yhdessä kuolemaa, muistoista rikkaina, se olisi onnea, velvollisuuksien täyttämisen, Jumalan siunauksen suomaa onnea!
Ulkona paistoi aurinko. Avoimesta akkunasta kuljetti tuuli kukkastuoksua huoneeseen. Lehtevässä plataanissa piti kerttu laulajaisia. Kuunnellessaan noita säveleitä alkoi emäntä Gervaise lempeästi mumista tuon paimenen valitusta, joka tahtoi omistaa elämänsä kullalleen aina kuoloon saakka.
* * * * *
»Emäntä Gervaise pysyy ilmeisesti heltymätönnä Fadet'iin nähden!» ajateltiin seuraavina päivinä, ja totta olikin että hänen käytöksensä sekä Jean'ia että muita kohtaan oli muuttunut aikaisemmista ajoista. Hän oli välinpitämätön, melkein synkkä, usein ärtyisäkin ja ikäänkuin tykkänään jonkun mietteen vallassa, jonka laatua kukaan ei voinut arvata.
Oli ehditty toisen viikon päähän, — Jean'in oli määrä lähteä kello viideltä. Haluten liikuskella lähti Gervaise aamiaiselle erään serkkunsa luo, ja paluumatkalla hän pysähtyi pappilaan. Hänellä oli mukanaan kirkkoherralle sievä koppa täynnä tuoreita munia.
Kirkkoherra otti hänet vastaan tavalliseen lempeän ystävälliseen tapaansa. He keskustelivat ensiksi sääsuhteista, mutta sitten sanoi Gervaise äkkiä, hiukan tuikealla äänellä:
— Tiedättehän te, kirkkoherra, että Jean lähtee meiltä pois?
— Tiedän kyllä, vastasi tuo oiva mies tyynesti, — olen tavannut Jeania.
— Ja te hyväksytte hänen päätöksensä?
— Kyllä, emäntä Gervaise, minä hyväksyn sen, sanoi pappi vakavasti. — Tuo päätös on kaunis teko, ja kuinka luonnolliselta se tuntuukaan hänestä, joka sen aikoo suorittaa, — niin luonnolliselta, että minun täytyy tunnustaa etten rohjennut sitä kovin kehuakaan, peläten siten himmentäväni tuon uhrauksen ylvään puhtauden. Ensi kerran minun onnistui, kenties hänen sitä tietämättään, ottaa selkoa siitä, mitä tuon lapsiparan mielessä oikein liikkuu. Olin sanonut teille, että Jean Fadet'illa on hyvä ja rehellinen sydän, mutta nuo sanani olivat liian laimeat… minun olisi tullut sanoa, että hänellä on ylevä sydän!
Emäntä nakutteli hiljaa kengänkärjellään lattiaa.
— Teillä on parempi onni kuin minulla, herra kirkkoherra, sanoi hän, — kun olette voinut tutustua hänen sisäiseen olentoonsa, sillä minä puolestani en tiedä mitään hänen luonteestansa. Haluaisin kernaasti tietää, mitä te ajattelette hänen riidastaan Jailloun kanssa. Jaillouhan on sellainen kiltti poika, peräti lauhkea luonnoltansa…
— Sallitteko minun tehdä hiukan arkaluontoisen kysymyksen, emäntä Gervaise! Onko tuo huhu tosi, joka tietää kertoa teidän aikovan mennä avioliittoon Jailloun kanssa?
Gervaise oikaisihe tuikealla liikkeellä.
— Jailloun kanssa! sanoi hän, suunniltaan närkästyksestä. — Jailloun kanssa! mutta sehän on sulaa mielettömyyttä… ja jos sitä kysyisi minulta joku toinen kuin te, herra kirkkoherra… Vakuutan, että se on pelkkää valhetta…
— Olin kyllä hiukan ihmeissäni tuosta uutisesta, puhui vanhus säyseästi. — Ei silti, ettei kunnon palvelija, jonka rikkautena on hänen tarmonsa ja työkuntonsa, ansaitsisi saada teitä vaimoksensa, mutta, nähkääs, juuri Jaillou… tuo Jaillou-parka, eikös hän ole hiukan…
— Hän on täysi pölkkypää, herra kirkkoherra! Tuo on tosiaankin liikaa, aivan liikaa!
Emäntä Gervaise oli vielä aivan kalpea närkästyksestä. Mutta vähitellen hän tyyntyi ja jatkoi keskustelua levollisella äänellä.
— Suokaa anteeksi, kirkkoherra, sanoi hän, — minulla on kiivas luonto, mutta kummia siinä sainkin kuulla!… Ja tiedättekö, minä kammon niin juoruja, että melkein olisin valmis menemään avioliittoon, saadakseni ne vaikenemaan. Sallitteko minun puhua aivan avoimesti ja kysyä erästä hiukan mieletöntä seikkaa? No niin! Kuvailkaa itsenne hetkiseksi minun asemaani. Mitä te tekisitte minun sijassani? Luotan teihin kuin Jumalaan!
Papin lempeillä huulilla näkyi silmänräpäyksen ajan älykäs ymmärtämyksen hymy, mutta hänen kasvonsa kävivät heti jälleen vakaviksi.
— Minä puhun myöskin asiat kohdalleen, emäntä Gervaise, sanoi hän. — Teidän sijassanne valitsisin puolison, joka luonteensa puolesta olisi minun arvoiseni, vaikkapa minusta edelläkin, — olennon, joka olisi niin hyvä, niin rehellinen, niin luotettava, että turvallisesti uskoisin hänelle sydämeni ja mieleni. Näinä uskottomuuden ja Jumalan kieltämisen aikoina haluaisin elämäntoverikseni uskovaisen miehen, vakavan ja uljaan kristityn. Hänen tulisi olla kansanmies, mutta ei silti oppimaton olento, sillä tietämättömyys orjuuttaa, kaikkialla tyytyisin ainoastaan todelliseen, epäitsekkääseen rakkauteen, joka minulle omistettaisiin hellyydellä, kunnioituksella, kaikissa koettelemuksissa kestävällä lämmöllä. Ja jos kohtaisin täällä maailmassa miehen, joka vastaisi tuota ihannetta… silloin, tyttäreni, silloin luullakseni noudattaisin ainoastaan sydämeni neuvoa, sitä yksin, välittämättä tuon miehen varallisuussuhteista, tai edes… edes hänen syntyperästänsä… Kas, siinä neuvoni!
Emäntä Gervaise oli kalvennut, mutta tällä kertaa ei närkästyksestä.
Kellon lyödessä neljä hän nousi paikaltansa.
— Aika on jo kulunut pitkälle, sanoi hän nopeasti puhuen, — kiitoksia, herra kirkkoherra, kiitoksia!… Jos tosiaankin päätän mennä avioliittoon, pidän kyllä mielessäni teidän sananne.
Ja äkillisen lämpöisen tunteen vallassa hän lisäsi:
— Te olette niin hyvä, kirkkoherra!
* * * * *
Aunettes'in myllyllä oli piha tyhjä ja talossa vallitsi hiljaisuus.Oliko Jean jo lähtenyt?
Kuinka! Odottamatta emäntä Gervaisea, haluamatta sanoa hänelle jäähyväisiä! Oi, tuota kiittämätöntä olentoa!
Väsyneellä liikkeellä hän otti päästään suuren olkihattunsa ja heitti sen lavitsalle, kuten koppansakin. Sitten hän meni hitaasti pieneen vastaanottohuoneeseensa, joka oli hänen mieluisin oleskelupaikkansa. Kynnykselle ehdittyään hän jäi seisomaan liikkumatonna, — Jean oli siellä.
Hän oli pannut pöydälle käärön, joka varmaankin sisälsi hänen omaisuutensa, ja epätoivoisin katsein hän hyvästeli kaikkea, mitä tuo huone sisälsi: kaappeja, joissa Gervaise säilytti kauniit lavendelituoksuiset liinavaatteensa, hänen kirjoituspöytäänsä, tilikirjaa laskuinensa, hänen hartauskirjaansa, »Kristuksen seuraamisesta», jota hän luki illoin, kukkia, joita hän oli poiminut, ompelutyötä, väritettyjä fajanssitöitä, viimeisen illanvieton muistoja, seinäpapereita kukkavihkokoristeineen…
Jean-parka! Hän kiertää huonetta, koskettaen kaikkea kunnioittavasti, ja väliin hän pysähtyy, pyyhkäisten pois kyyneleen, suuren kyynelkarpaleen, joka vierii pitkin hänen kuolonkalpeita kasvojansa… ja äkkiä kajahtaa huuto hänen huuliltansa: huoneen ovella seisoo emäntä Gervaise häntä katsellen.
— Oi anteeksi, anteeksi! mumisee hän.
— Anteeksiko, Jean-parkani? vastaa Gervaise hieman epävakaisella äänellä, hymyillen vapisevin huulin. — Voisinko pahastua siitä, että sinä olet kiintynyt tähän taloon ja… ja minuun!
— Kiintynyt taloon ja teihin! Oi, rouva, tahtoisin ilmaista teille kiitollisuuteni, mutta en osaa, en osaa sitä tehdä, huudahti Jean Fadet.
Ja hän alkoi puhua, puhua, kuin keventääkseen pakahtumaisillaan olevaa sydäntänsä.
— Olen vain kurja löytölapsi, ja olen aina viettänyt yksinäistä elämää. Lempeä käsi ei ole koskaan hyväillyt otsaani, hellä ääni ei ole pyrkinyt herättämään luottamustani… Siinä olen käynyt näin araksi, sillä en ole hautonut mitään pahoja aikeita mielessäni… Nähdessäni lapsen äitinensä kuristi aina kurkkuani ja minua halutti itkeä. Mietin mielessäni: miksi minä olen toisenlainen kuin muut? Oi, kuinka olisin rakastanut äitiäni! Isäntä oli antanut minulle turvapaikan ja hän oli hyvä minulle, mutta tunsin etten vastannut hänen toiveitansa, että hän piti minua typeränä, työhön haluttomana… Siitä kävin yhä synkemmäksi, pakenin metsiin, hakien sieltä kasvien ja eläinten joukosta itselleni rauhallisia, vaatimattomia ystäviä, jotka eivät minua hylkineet. Sain nimen Fadet, tollo. Ei kukaan rakastanut minua… Sitten tutustuin teihin. Minusta tuntui, kuin olisi enkeli tullut tähän taloon, kuin olisi ainainen kirkkaus ympäröinyt teitä… Mutta en voinut muuttaa luontoani, en puhunut teille enempää kuin muillekaan… enempää kuin kirkkoherra Gratien'ille, joka minusta oli kuin Jumala… En uskaltanut puhua teille mitään, vaikka sydämeni oli tulvillaan kiitollisuutta!… Sillä te olette ollut minulle hyvä, rouva… hyvä, kuin kaikki nuo metsän kukat, jotka eivät halveksineet Fadet-parkaa, vaan hyväilivät kättäni sulotuoksullaan. Mistä kaikesta minun onkaan teitä kiittäminen! Isännän kuoltua piditte minut täällä, minut, joka en ole mikään voimakas työntekijä. Te annoitte anteeksi virheeni, ja kun olin kuolemaisillani tuohon kauheaan kuumetautiin, hoiditte te minua sisaren tavoin. Oi, muistan niin hyvin nuo yöt, jolloin te valvoitte viheliäisessä huoneessani. Kun unenhorroksissa raotin silmiäni, näin teidän istuvan työskennellen lampun ääressä, hiukan kalpeana väsymyksestä! Väliin pääsi voihkaus huuliltani, silloin te nousitte paikaltanne ja veitte huulilleni pienen sinisen kupin… Minä rakastin tuota pientä kuppia, muistatteko sen vielä, rouva?… Te pelastitte henkeni! Olisin perin kiittämätön olento, jos sen unohtaisin… Oi, olisin niin mielelläni työskennellyt teidän hyväksenne! Kun opettaja ja kirkkoherra sanoivat, että oppi ja tieto kehittävät ja jalostavat ihmistä, koetin minä hankkia itselleni tietoja, oppia kaikkea sellaista, josta teille voisi olla hyötyä, jonka avulla voisin tulevaisuudessa palvella teitä paremmin… Se olisi tuottanut minulle niin suurta onnea. Mutta voi… nyt on kaikki mennyttä… Ja Jaillou tulee teidän puolisoksenne…
Fadet-parka ei ollut puhunut niin pitkälti tuon kaniineille pitämänsä puheen jälkeen… Gervaise oli kuunnellut häntä tarkkaavasti, mutta hänen, ehdittyään noihin viime sanoihin, hän keskeytti hänen puheensa huudahtaen:
— Jaillou ei ikinä tule puolisokseni, ei ikinä, kuuletko! Oli oikein että pieksit hänet, jos hänellä on sentapaisia kuvitteluja. Jos menen avioliittoon, Jean, niin en tahdo hölmöä enkä kerskuria sellaista kuin Jaillou ja nuo toiset, jatkoi Gervaise lempeästi. — Valittuni pitää olla arka, hiljainen… vaikkapa vähän surumielinenkin, niin että saan ilon lohduttaa häntä, ja hänen on rakastettava minua koko sydämestään, jos kohta hän ei rohkene puhua siitä minulle… Kenties hänelle nauretaankin, mutta ilkimysten pilkkapuheet tekevät hänet vain minulle rakkaammaksi. Heistä huolimatta kaikesta huolimatta minä ymmärrän häntä, käsitän hänen ajatuksensa ja tunteensa. Ja minä menen hänen luoksensa, ylväänä ja luottavaisena, ja minä panen käteni hänen käteensä ja sanon hänelle: »Kun sinä olet omistanut elämäsi minulle, niin sällitkö minunkin omistaa omani sinulle?»
Jean ei puhunut sanaakaan, peläten karkoittavansa tuon unen. Silloin emäntä Gervaise ojensi hänelle kätensä, ja katsoen häneen mielenraikkautta tulkitsevilla kauniilla silmillänsä hän kysyi:
— Etkö tahdo tulla minun puolisokseni, Jean? Poikaparka päästi tukahtuneen huudahduksen:
— Emäntä Gervaise, älkää tehkö minusta pilkkaa! Te tiedätte, etten minä ole mitään enkä omista mitään… en edes nimeä!
Kyynelsilmin puhui Gervaise:
— Jean, eihän ole minun syyni, että olen sinua rikkaampi, ja olisi julmaa rangaista minua siitä.
Ja nyyhkyttäen toisti nyt Jean nuo sanat, jotka hän kaksi viikkoa aikaisemmin oli lausunut epätoivoisen unen kuiskeena:
— Gervaise, rakas Gervaise, oma kultani!
* * * * *
Jean'in tullessa pappilan saliin ymmärsi kirkkoherra Gratien mitä oli tapahtunut, ennenkuin hän oli puhunut sanaakaan. Sitten tuo nuori mies oli puhunut kaikesta koruttomin sanoin, osoittamatta ylpeyttä tai liikaa nöyryyttäkään… sanoin, jotka tulvehtivat esiin hänen sydämensä kyllyydestä.
— Ja nyt et sinä siis lähdekään täältä? kysyi kirkkoherra, levoton ilme kirkkaissa silmissään.
Jean'in kasvot olivat synkistyneet.
— Lähden kyllä, herra kirkkoherra, sanoi hän pontevasti, —hänkyllä tahtoisi, että jäisin tänne, mutta tehty mikä tehty. Nyt en enää voisikaan peruuttaa sanaani, muutoin kuin ostamalla itseni vapaaksi, ja siihen eivät vähäiset varani riitä. Tahdon lähteä siitäkin syystä, etten minä täällä ole toimeltani enkä omaan olentooni nähden sitä enkä tätä.
Ja havaitessaan kirkkoherran mielenliikutuksen hän jatkoi:
— Tunnen että minun on lähdettävä… sekä oman itseni tähden että erittäinkin hänen tähtensä… Täällä olen lapsi vain, tuolla toisaalla tulen olemaan mies puolestani ja saava oman arvoni tuntoa — kuinkas sen sanoisin — arvokkaisuutta, jota vailla nyt olen. Täältä lähtee Fadet, hän, joka palaa, on toivoakseni oleva parempi, ylväämpi, viisaampi kuin Fadet… eikä kukaan enää rohkene nimittää häntä tuolla nimellä. Ja sitten on vieläkin eräs seikka. Olen pyytänyt häntä pitämään kihlauksemme salassa… ja niin voi hän paluuseeni saakka punnita päätöstänsä, ja jos hän on noudattanut ainoastaan hetkellistä säälin tunnetta, jos hän katuu päätöstänsä… silloin on hän vapaa.
Voimakkaan mielenliikutuksen valtaamana kirkkoherra ojensi Jeanille molemmat kätensä.
— Menettelet kunnon miehen tavoin, sanoi hän, — Jumala siunatkoon ja palkitkoon sinua, lapseni!
* * * * *
Muutamana viileänä syyspäivänä olivat kaikki Aunettes'in myllyn palvelijat — lukuunottamatta toisaalle siirtynyttä Jaillouta — pukeutuneet parhaimpiin pukineisiinsa.
Sodan päivät, tuskan päivät olivat menneet menojansa, ja heleästi soivat hääkellot, morsiussaaton käydessä kohden kirkkoa, missä kirkkoherra Gratien oli vihkivä avioliittoon entisen löytölapsen ja emäntä Gervaisen.
Astellessaan pää pystyssä, rotevana, komeana kersantinpuvussaan, jota koristi Krimin sodan muistoraha ja urhoollisuuden mitali, Jean näytti kasvaneen, käyneen uudeksi olennoksi.
— Kuinka hän on kaunis ja komea! Se kai riippuu noista kunnia- ja arvomerkeistä, jotka häntä niin pukevat, arvelivat kyläläiset.
Mutta Gervaise ajatteli samaten kuin kirkkoherra Gratien, että paremmin kuin aliupseerin nauhuspuku ja rinnalla kimmeltävät kunniamitalit puki Jean'ia noista tummista silmistä säteilevä riemu, tuo harras ja hieman ylväs riemu, jota tuntevat ne, jotka ovat kovia kokeneet murtumatta ja horjumatta… Kenenkään päähän ei enää olisi pälkähtänyt hänestä käyttää nimeä Fadet.