— Joko minun viimeinen hetkeni lyö? ajatteli hän ääneen.
— Viimeinen hetkesi! vastasi joku hänen sisimmässään tai hänen ulkopuolellaan. Ja hän kauhistui.
Seuraavana päivänä hän taas kuuli naksahdukset, mutta selvemmin niin, että hän luuli äänen tulevan kellosta, joka oli hänen taskussaan.
Mutta seuraavana päivänä, joka oli pyhäpäivä, ei hän kuullut mitään; ja nyt luuli hän, että ääni tuli korvasta; hän pelästyi ja kävi messussa; ja hiljaisissa ajatuksissaan valitti hän elämän epävarmuutta. Toivo oli hänet pettänyt, toivo kerran saada elää se suuri päivä, toivo saada määrätty suuri palkinto ensimmäisestä porasta, joka lävisti seinän, toivo saada Gertrud.
Maanantaina seisoi hän kuitenkin taas ensimmäisenä porineen, mutta alakuloisena; sillä hän ei enään luullut heidän kohtaavan saksalaisia vuoressa.
Hän iski iskemistään, mutta vauhditta niinkuin hänen heikentynyt sydämmensä löi tunnelisairauden jälkeen. Silloin kuuli hän yht'äkkiä paukauksen sekä rajun ryskeen, mutta se tuli vuoren sisästä, toiselta puolelta.
Ja nyt hänelle selvisi, että he olivat tavanneet toisensa.
Ensin lankesi hän polvilleen ja kiitti Jumalaa; sitten nousi hän pystyyn ja alkoi iskeä. Hän iski ohi aamiaisajan, päivällisajan; ohi lepoajan ja illallisajan. Hän iski vasemmalla kädellä, kun oikea puutui. Iskiessään ajatteli hän yli-insinööriä, joka oli suistunut maahan ihan seinän eteen; ja hän lauloi palavassa pätsissä kulkevan kolmen miehen laulua, sillä ilma paloi hänen ympärillään veden valuessa pitkin hänen päälakeaan ja jalkojen polkiessa savea.
Täsmälleen kello seitsemän, 28 päivä helmikuuta v. 1880, kaatui hän suulleen poraa vasten, joka lensi läpi vuorenseinän.
Kaikuva hurraahuuto toiselta puolelta herätti hänet, ja hän ymmärsi, että he olivat kohdanneet toisensa että hänen viimeinen vaivansa hetki oli lyönyt ja että hän oli kymmenentuhannen liiran omistaja.
Kohotettuaan hiljaisen huokauksen kaikkivaltiaan puoleen, asetti hän suunsa poranlävelle, kuiskasi kenenkään kuulematta: Gertrud; sitten kajahutti hän yhdeksänkertaisen hurraahuudon saksalaisille.
Kello yksitoista yöllä kuului italialaiselta puolelta jymisevä ääni: varokaa! ja kenttätykkien kaltaisella ryskeellä romahti seinä alas. Saksalaiset ja italialaiset syöksyivät itkien toistensa syliin, italialaiset suutelivat, ja kaikki lankesivat polvilleen laulaen Te Deum laudamus.
Tämä oli suuri hetki; ja se tapahtui v. 1880, samana vuonna, jolloinStanley lopetti löytöretkensä Afrikassa ja Nordensköld Veeganretkellä.
Kun ylistyslaulu Ikuiselle oli vaijennut, astui esiin eräs työmies saksalaiselta puolelta jättäen italialaisille korukirjaimiila piirretyn pergamentin. Se oli kunnia- ja muistokirjoitus yli-insinööri Louis Favrelle.
Hänen piti ensin käydä tunnelin läpi ja Andrean piti pienellä työmiesjunalla viedä Airoloon vainajan kunniaksi piirretyt muistosanat ja hänen nimensä.
Sen teki Andrea uskollisesti istuen työntövaunussa veturin edessä.
Tämä oli suuri päivä! Eikä yö ollut pienempi.
Airolossa juotiin viiniä, italialaista viiniä ja poltettiin ilotulituksia. Pidettiin puheita Louis Favrelle, Stanleylle ja Nordensköldille. Siellä pidettiin puheita Sankt Gotthardille, salaperäiselle vuoriröykkiölle, joka vuosituhannet oli ollut välimuurina Saksan ja Italian välillä, pohjan ja etelän välillä. Tosin oli se ollut rikkoja mutta myöskin kokooja. Sillä Sankt Gotthard on seisonut siinä jaellen yhtä rehellisesti vesiään saksalaiselle Rheinille kuin ranskalaiselle Rhonelle, niin Pohjanmerelle kuin Välimerellekin…
— Ja Adrian merelle, keskeytti eräs tessiniläinen. Olkaa hyvä, älkää unohtako Ticinoa, joka juottaa Italian suurinta jokea, valtavaa Po'ota.
— Bravo! Yhä paremmin! Eläköön Sankt Gotthard, suuri Saksanmaa, vapaa Italia ja uusi Ranska!
Se oli suuri yö! Jälkeen suuren päivän.
* * * * *
Seuraavana aamuna seisoi Andrea insinöörin konttorissa. Hän oli pukeutunut italialaiseen metsästäjän pukuunsa, sulka oli hatussa, pyssy olalla ja laukku selässä; hänen kasvonsa olivat kalpeat, kalpeat hänen kätensä.
— Vai niin, sinä olet nyt tyytyväinen tunneliin, sanoi kassa-insinööri eli raha-insinööri, niinkuin häntä sanottiin. Noo, sitä sinulta ei kukaan voi kieltää, jälellä on vain muuraustyö. Tehkäämme siis lasku!
Rahamies avasi kirjan, kirjoitti lipun ja laski kymmenentuhatta liiraa kullassa.
Andrea piirsi puumerkkinsä, pisti kullan laukkuun ja meni.
Hän heittäytyi työjunaan; ja kymmenen minuutin kuluttua oli hän maahan kaatuneen väliseinän luona.
Tuli paloi vuoren sisässä kummallakin puolen ratakiskoja, työmiehet hurrasivat Andrealle ja heiluttivat lakkiaan. Se oli ihanaa!
Kymmenessä minuutissa oli hän taas perillä saksalaisella puolella. Mutta kun hän näki päivänvalon aukossa, pysähtyi juna ja hän astui maahan.
Sitten kulki hän vihreätä valoa kohden ja näki taas kylän päivänpaisteisena ja vihantana; siellä loisti kylä uudestaan rakennettuna, valkoisena, säteilevänä, entistään kauniimpana. Ja kun hän astui esiin, tervehtivät työmiehet ensimmäistä miestään.
Hän suuntasi askeleensa suoraan pientä taloa kohden; ja saksanpähkinäpuun alla mehiläispesien ääressä seisoi Gertrud hiljaisena, ihanana, lempeämpänä aivan kuin hän olisi seisonut siinä kahdeksan vuotta odotellen häntä.
— Nyt minä tulen, sanoi hän; niinkuin minun pitikin tulla suoraan läpi vuoren! — Seuraatko sinä minua minun maahani.
— Minä seuraan sinua minne vain tahdot.
— Sormus sinulla jo on; onko se tallella?
— Se on tallella!
— Sitte menemmekin heti! — Ei, älä käänny; mitään et saa ottaa mukaasi!
Ja he kulkivat käsi kädessä! Mutta he eivät menneet tunnelin suuntaan.
— Vuorelle! sanoi Andrea ja ohjasi askeleensa ylös vanhalle solatielle. Läpi pimeyden kulki tieni luoksesi; nyt minä tahdon elää valossa sinun kanssasi, sinua varten!
Jubal Minätön.
Oli kerran kuningas, jonka nimi oliJuhana Maaton; ja syyn siihen voi arvata. Mutta toisen kerran oli suuri laulaja, jota sanottiin Jubal Minättömäksi, ja syyn siihen saatte kuulla.
Klang oli hänen nimensä, nimen oli hän saanut isältään, sotamieheltä, ja siinä nimessä oli sointua. Mutta hän oli luonnoltakin saanut lujan tahdon, mikä rautatankona tuki hänen selkäänsä. Tämä on suuri lahja ja se on tarpeellinen elämän taisteluissa. Ei hän lapsenakaan oppiessaan puhumaan sanonut muiden poikien tavoin "hän" puhuessaan itsestään, vaan hän sanoi itseään heti "minäksi". — Ei sinulla ole mitään minää! sanoivat vanhemmat. Kun hän hiukan vanheni, lausui hän toivomuksensa: "Minä tahdon". Mutta silloin sai hän kuulla:
"Ei sinulla ole mitään tahtoa", ja "sinun tahtosi kasvaa metsässä".
Puhuihan sotamies nyt ajattelemattomasti, mutta hän ei ymmärtänyt paremmin, sillä hän oli sotilas ja häntä oli opetettu tahtomaan sitä, mitä päällystö tahtoi.
Nuoresta Klangista tuntui hullunkuriselta, ettei hänellä "ollut mitään tahtoa", vaikka hänellä sellainen oli ja luja olikin, mutta sillään sai olla.
Kun hän oli hiukan varttunut, kysyi isä eräänä päivänä: "miksi sinä tahdot tulla?"
Sitä ei poika tietänyt, hän oli lakannut tahtomasta, koska se oli kielletty. Tosin hänellä oli halua musiikkiin, mutta sitä ei hän uskaltanut ilmaista, koska pelkäsi sitä silloin estettävän. Sentähden vastasi hän kuuliaisena poikana: minä en tahdo mitään.
Sinusta pitää tulla viininlaskija, sanoi isä.
Ei voi varmuudella sanoa, puhuiko isä näin siksi, että hän tunsi jonkun viininlaskijan, vai siksikö, että viini erittäin viehätti häntä. No niin, nuori Klang joutui viinikellariin eikä hänellä siellä mikään hätä ollut.
Suloinen punainen lakka ja ranskalainen viini tuoksahti niin hyvältä kellarissa; siellä oli holvit suuria kuin kirkkoja. Kun hän istui tynnyrin ääressä ja punainen viini valui, ilahtui hän, alkoipa hiljalleen laulaa hyräillä aluksi kaikellaisia kuulemiansa laulunpätkiä.
Patruuna, jota viini elätti, piti laulusta ja ilosta ja antoi nuorukaisen olla olojaan; laulu kajahti niin somasti holvien alla. Ja kun nuorukainen jyrähytti laulun "Djupa källarhvalfvet", silloin ilmaantui ostajia alas holviin, ja se oli patruunan mieleen.
Mutta eräänä päivänä saapui eräs kauppamatkustaja, joka ennen oli ollut teatterilaulajana, ja kun hän kuuli Klangin laulavan, ihastui hän niin, että kutsui Klangin pienelle iltarymylle.
Ja he heittivät keilaa, he söivät tillillä maustettuja äyriäisiä, he joivat punssia ja vallankin he lauloivat. Yksityishuoneessa, kun sinunmaljat oli juotu, sanoi kauppamatkustaja:
— Miksi et mene teatteriin?
Minäkö? vastasi Klang, en minä nyt voi?
Sinun täytyy sanoa: minä tahdon! niin sinä voit.
Tämä oli uutta oppia, sillä kolmen vuoden vanhasta ei Klang ollut käyttänyt sanaa "minä" ja "tahdon".
Nyt hän ei uskaltanut tahtoa eikä toivoakaan ja hän pyysi päästäkseen enemmistä kiusauksista.
Mutta kauppamatkustaja tuli uudestaan monta kertaa ja hän toi mukanaan oikeita lauluniekkoja. Kiusaus kävi liian suureksi, ja Klang teki eräänä iltana päätöksensä, jolloin oikea professori oli hänelle paukuttanut.
Nyt sanoi hän jäähyväiset patruunalle, ja maljan ääressä kiitti hän ystäväänsä, kauppamatkustajaa, joka oli antanut hänelle takaisin itseluottamuksen ja tahdon; "tahdon", tuon selkää tukevan rautatangon, joka pitää pystyssä niin, ettei ihmisestä tule mikään nelijalkainen. Eikä hän koskaan ollut unohtava ystäväänsä, joka oli opettanut häntä luottamaan omaan itseensä. Sitten meni hän sanomaan jäähyväiset isälle ja äidille.
Minä tahdon laulajaksi! sanoi hän niin, että ääni tuvassa kajahti.
Isä vilkasi jo patukkaa, ja äiti itki: mutta se ei auttanut
— Poikani, älä vie itseäsi hunningolle, oli äidin viimeinen sana.
* * * * *
Nuori Klang sai rahaa matkustaakseen vieraille maille. Siellä oppi hän laulamaan oikein sääntöjen mukaan. Muutaman vuoden kuluttua tuli hänestä oikein suuri suurniekka. Hän ansaitsi rahaa ja sai oman johtajan, joka kuulutti häntä maailmalle.
Nyt kukoisti veli Klang, ja nyt voi hän sanoa sekä minä tahdon, että minä käsken. Hänen minänsä kasvoi aivan luonnottomasti, eikä hän sietänyt ketään muuta minää läheisyydessään. Hän ei kieltäytynyt mistään ja omana itsenään hän aina esiintyi. Mutta kun hänen nyt taas piti matkustaa kotimaahansa, opetti hänelle johtaja, ettei nimi Klang hänelle sopinut, koska hän nyt oli suurniekka; hänen täytyi ottaa hieno nimi, mieluimmin ulkomaalainen, koskapa niin oli tapa.
"Suurella" oli taistelu oman itsensä kanssa, sillä eihän nimenmuutto tuntunut oikein hauskalta, se näytti siltä ikäänkuin hän ei tunnustaisi isää eikä äitiä, ja se voisi näyttää rumalta.
Mutta koska niin oli tapa, niin: olkoon menneeksi!
Hän etsi Raamatusta löytääkseen oikean nimen, sillä siinä niitä löytyi.
Ja kun hän löysi luvun Jubalista, "Lamechin pojasta, joka keksi kaikellaisia peliä", niin otti hän sen nimen. Se oli hyvä nimi ja se merkitsi pasuunaa hebrean kielellä.
Koska johtaja oli englantilainen, niin toivoi hän Klangin kutsuvan itseään mister'iksi, ja sen hän tekikin. Siis mister Jubal!
Olihan tämä kaikki hyvin viatonta laatua, koska niin oli tapa, mutta kummallista joka tapauksessa oli, että Klangista uuden nimen mukana tuli aivan toinen mies. Kaikki menneisyys oli ikäänkuin poispyyhitty; ja mister Jubal tunsi itsensä aivan aitoenglantilaiseksi, puhui murteellisesti, käytti poskipartaa ja korkeita kauluksia; vieläpä juovikkaat puvutkin kasvoivat kuin kaarna puuhun aivan itsestään; hän tuli jäykäksi ja hän tervehti toisella silmällään; hän ei koskaan kääntynyt, kun joku tuttu huusi häntä kadulla, ja hänseisoiaina keskellä raitiotievaunuissa.
Tuskinpa hän tunsi itseäänkään.
Kuitenkin oli hän taas kotiutunut omaan maahansa ja hän oli suurena laulajana Oopperassa. Hän esitti kuninkaita ja profeettoja, vapaudensankareita ja demoonia; ja kun hänellä oli osansa harjoiteltavana, oli hän niin hyvä näyttelijä, että hän luuli olevansa sinä mitä hän esitti.
Nyt käveli hän eräänä päivänä kadulla ja kuvitteli olevansa demooni jossakin, mutta hän oli myös samalla mister Jubal.
Silloin kuuli hän jonkun huutavan takanansa: Klang! Hän ei tietysti kääntynyt, sillä niin ei tee englantilainen, eikä hänen nimensä enään ollutkaan Klang.
Mutta silloin huudettiin: Klang, vielä toistamiseen. Ja siinä seisoi hänen edessään hänen ystävänsä kauppamatkustaja tutkivin katsein kysellen ujosti ja ystävällisesti:
— Eikös ole Klang?
Mister Jubal joutui raivoihin.
Irvistävin hampain ja avokidoin ikäänkuin hän kiskoisi rinta-äänensä jostakin pääkallon ontelosta, kiljasi hän lyhyesti: ei!
Silloin ystävä tunsi hänet ja meni tiehensä.
Hän oli valistunut mies, osasi elämän, ihmiset ja oman itsensä ulkoa, sentähden hän ei suuttunut eikä ihmetellytkään.
Mutta mister Jubal luuli niin; ja kun hän kuuli sisimmässään nämä sanat: "Ennenkuin kukko kolmasti laulaa, olet sinä minut pettävä" teki hän niinkuin Pietari, meni porttikäytävään ja itki katkerasti. Tämän teki hän itse ajatuksissaan, mutta paholainen hänen sydämmessään nauroi.
Siitä päivästä saakka nauroi hän enimmäkseen, nauroi pahaa ja hyvää, surua ja häpeää, kaikkea ja kaikkia.
Hänen isänsä ja äitinsä tiesivät kyllä lehdistä, kuka mister Jubal oli, mutta he eivät koskaan käyneet Oopperassa, sillä he luulivat siellä olevan vain vanteitten heittäjiä ja hevosratsastajia, eivätkä he sellaisessa paikassa tahtoneet poikaansa nähdä.
Mister Jubal oli nyt suurin suurniekka, tosin oli hän kuluttanut suurimman osan minäänsä, mutta tahto oli hänellä vielä jälellä.
Ja sitten tuli hänen päivänsä! Tanssijaseureeessa oli tyttö, joka osasi lumota miehiä, ja Jubal oli myös lumottu. Niin pahasti lumottu, että hän kysyi, saisiko hän tulla tytön omaksi… (Hän tarkoitti tietysti, että tyttö tulisi hänen omakseen, mutta niin ei saa sanoa).
— Sinä saat tulla omakseni, sanoi lumoojatar, jos minä saan…
— Sinä saat kaikki! vastasi Jubal.
Tyttö kävi hänen sanoihinsa kiinni ja he menivät naimisiin. Ensin opetti Jubal häntä laulamaan ja soittamaan; ja sitten sai lumoojatar kaikki, mitä vain tahtoi. Mutta koska hän oli lumoojatar, tahtoi hän kaikkea, mitä Jubal ei tahtonut, ja niin vähitellen oli hänellä Jubalin tahto vallassaan.
Eräänä päivänä oli mistress Jubal suurniekkana; ja niin suuri, että kun yleisö huusi Jubalin näyttämölle, ei se tarkoittanut rouvaa vaan herraa.
Jubal tahtoi taas raivata itsellensä tietä kunnian kukkuloille, mutta hän ei tahtonut sitä tehdä rouvansa kustannuksella ja sentähden hän ei voinut.
Hän alkoi kuluuntua ja unohtua.
Loistava ystävien piiri, jonka mister Jubal oli koonnut nuorenmiehen kotiinsa, kokoontui nyt hänen kodissaan rouva Jubalin ympärille, jota sanottiin vain Jubaliksi.
Kukaan ei huomannut misteriä, kukaan ei juonut hänen kanssaan; ja jos hän yritti puhua, ei kukaan häntä kuunnellut; tuntui ikäänkuin ei häntä olisi ollut olemassa, ja hänen vaimoansa kohdeltiin ikäänkuin hän ei olisikaan ollut mikään vaimo.
Silloin jäi mister Jubal yksikseen ja yksinään kävi hän kahvilassa.
Eräänä iltana tuli hän sinne etsiäkseen seuraa. Hän olisi tyytynyt kehenkä hyvänsä, kunhan se vain oli ihminen.
Silloin näki hän vanhan ystävänsä kauppamatkustajan istuvan yksinään ja ikävissään; ja hän mietti: "tuossa vanhassa Lundbergissa tapaan minä ihmisen", ja niin kulki hän pöydän luo ja tervehti. Mutta silloin muuttuivat ystävän kasvot niin hirveästi, että Jubalin täytyi kysyä: "eikös ole Lundberg?"
— Kyllä!
— Etkö sinä tunne minua, Jubalia?
— En!
— Etkö tunne Klangia, vanhaa ystävääsi?
— En! Hän on kuollut aikoja sitten.
Silloin tajusi Jubal, että hän tavallaan oli kuollut, ja hän läksi ulos.
Seuraavana päivänä otti hän eron Oopperasta ja hänestä tuli laulunopettaja, jota kunnioitettiin professorin arvonimellä.
Niin läksi hän ulkomaille ja jäi sinne useiksi vuosiksi.
Suru ja mielipaha vanhentivat hänet varhain.
Mutta se miellytti häntä, sillä silloin oli loppu lähellä. Kuitenkaan ei hän vanhentunut niin nopeasti kuin hän olisi tahtonut ja sentähden hankki hän itselleen valkoisen pitkäkiharaisen tekotukan. Siinä hän viihtyi, sillä siinä häntä ei kukaan tuntenut, eipä hän itsekään.
Hitain askelin, kädet selän takana käveli hän mietiskellen pitkin katukäytäviä; ihmiset luulivat hänen etsivän jotakin tai odottavan jotakin. Jos joku kohtasi hänen silmänsä, niin ei hän huomannut niissä mitään katsetta; jos joku koetti tehdä tuttavuutta hänen kanssaan, niin hän puhui vain asioista ja esineistä. Eikä hän koskaan sanonut "minä", ei koskaan "minun mielestäni", vaan "siltä näyttää". Hän oli kadottanut minänsä ja sen huomasi hän vasta eräänä päivänä, kun hänen piti ajaa partansa. Hän oli saippuoinut leukansa ja aikoi juuri kuvastimen edessä käydä käsiksi veitseen. Hän näki vain huoneen takanaan, mutta kasvojaan hän ei nähnyt. Silloin käsitti hän asian laidan. Ja hänet valtasi kiihkeä halu löytää oma itsensä. Paraimman osan oli hän antanut vaimolleen, joka oli saanut hänen tahtonsa, ja hän päätti etsiä häntä.
Kun hän jälleen palasi kotimaahansa ja valkea tekotukka päässä kuljeskeli pitkin kaupungin katuja, ei kukaan häntä tuntenut. Mutta eräs Italiassa oleskellut soittotaiteilija sanoi ääneen: Tuossa kulkee maestro.
Ja heti tuntui Jubalista ikäänkuin hän olisi suuri säveltäjä. Hän osti nuottipaperia ja alkoi kirjoittaa partituuria, se on, hän kirjoitteli muistiin joukon pitkiä ja lyhyitä nuotteja riveille, toisia tietysti viulua, toisia puupuhaltimia ja loput vaskisoittimia varten. Sitten lähetti hän ne musiikkiopistolle. Mutta kukaan ei voinut niitä soittaa, sillä ne eivät olleet mitään, pelkkiä nuotteja!
Eräänä päivänä kulki hän kadulla ja häntä vastaan tuli maalari, joka oli ollut Parisissa. "Tuossa kulkee malli", sanoi maalari. Sen kuuli Jubal ja hän luuli heti olevansa malli, sillä hän luulotteli olevansa kaikkea, mitä hänestä sanottiin, koska hän ei tietänyt, kuka eli mitä hän oli.
Muistellessaan silloin vaimoansa, joka oli saanut hänen minänsä, päätti hän etsiä häntä. Niin hän tekikin, mutta vaimo oli joutunut uusiin naimisiin erään vapaaherran kanssa ja matkustanut kauas.
Silloin hän väsyi etsimiseen; ja kuten kaikki väsyneet miehet alkoi hän kaivata elinpäiviensä alkua, äitiänsä. Hän tiesi, että äiti asui leskenä hökkelissä ylhäällä vuorella, ja sinne hän meni.
— Etkö tunne minua enään? kysyi hän.
— Mikä sinun nimesi on? kysyi äiti.
— Etkö sinä tiedä, mikä sinun poikasi nimi on?
— Minun poikani nimi oli Klang, mutta sinun nimesi on Jubal ja häntä minä en tunne.
— Hylkää minut.
— Niinkuin sinäkin hylkäsit itsesi ja äitisi.
— Miksi riistitte minulta lapsena ollessani tahdon?
— Sinä annoit tahtosi naiselle.
— Minun täytyi, muuten en olisi saanut häntä omakseni. Mutta miksi te sanoitte, ettei minulla ollut mitään tahtoa.
— Rakas lapsi, isäsihän niin tahtoi eikä hän ymmärtänyt parempaa. Anna hänelle nyt anteeksi, sillä hän on kuollut. Sitäpaitsi lapsilla muuten ei saa olla tahtoa, mutta täyskasvuisilla sellainen pitää olla.
— Kas vaan, äiti, kuinka hyvin sinä osasit sen selvittää. Lapsilla ei saa olla, mutta täysikasvuisilla pitää olla.
— Kuules, Gustaf, sanoi äiti, Gustaf Klang…
Nämä sanat olivat hänen molemmat nimensä; ja kun hän kuuli ne, oli hän taas oma itsensä. Kaikki osat, kuninkaat, demoonit ja mallit karkasivat tiehensä, ja hän oli vain äitinsä poika.
Silloin laski hän päänsä äidin syliin ja sanoi:
— Nyt tahdon kuolla! Tahdon kuolla!
Sinisiipi löytää Linnunsilmän.
Rikas mies oli kerran tullut köyhälle saarelle ja rakastunut siihen. Rikas mies ei voinut sanoa miksi, mutta hän oli ihastunut; mahdollisesti näytti tämä saari unohdetulta lapsuuden muistolta tai kauniilta unelta.
Hän osti saaren, rakensi huvilan ja istutti kaikenlaisia suloisia puita, pensaita ja kukkasia. Meri läikkyi sen ulkopuolella, hänellä oli oma laituri lipputankoineen ja valkeine veneineen. Kirkon suuruiset tammet varjostivat hänen asuntoaan, ja raittiit tuulet puhalsivat yli vihreiden niittyjen. Hänellä oli puoliso, lapsia, palvelijoita, vetojuhtia; hänellä oli kaikkea, mutta yhtä hänellä ei ollut; se oli vähäpätöinen asia, mutta kaikkein tärkein ja sitä hän ei ollut tullut ajatelleeksi: hänellä ei ollut lähdevettä. Kaivoja kaivettiin ja vuoria louhittiin, mutta esiin pulppusi vain suolaa, ruskeata vettä. Sitä suodattiin, se muuttui kristallin kirkkaaksi, mutta pysyi suolana. Se oli surun syy.
Niihin aikoihin saapui silloin muuan Herran armahtama, jolla oli ollut onnea kaikissa toimissaan, ja hän oli maailman kuuluisimpia miehiä. Muistamme, kuinka hän löi jalokivisauvallaan vuoreen ja Mooseksen tavoin sai veden juoksemaan kalliosta. Nyt piti jalokiviporalla porattaman niinkuin oli porattu vuoria, joista kaikista oli saatu vettä. Täälläkin porattiin; sadan riksin, tuhannen, jopa monen tuhannen riksin edestä, mutta saatiin vain suolavettä. Täällä varmaankaan ei ollut mitään siunausta; ja rikas mies huomasi selvästi, ettei kaikkea voi rahalla saada eipä edes raikasta vettä juodakseen, kun niin pahasti sattuu.
Mieli kävi raskaaksi, eikä elämä enään hymyillyt. Saaren koulumestari alkoi kuitenkin lukea vanhoja kirjoja ja haetti viisaan ukon, jolla oli taikasauva; mutta ei se auttanut.
Mutta pappi, joka oli viisaampi, kutsui eräänä päivänä koululapset kokoon ja lupasi palkinnon sille, joka löytäisi Linnunsilmä nimisen yrtin, mikä näytti lähteensuonen paikan.
— Sillä on Poimulehden tapaisia kukkia ja Mantelikukan kaltaisia lehtiä, sitä sanotaan myös Kivirikoksi. Sen ylimmillä lehdillä on ikäänkuin kultajauhetta. Muistakaa nyt!
— Poimulehden tapaisia kukkia ja Mantelikukan kaltaisia lehtiä, toistivat lapset; sitten juoksivat he metsiin ja vainioille etsimään Linnunsilmää.
Ei kukaan löytänyt sitä. Tosin pieni poika toi kotiin Tyräkin, jonka latvassa on hiukan kultaa; mutta se on myrkyllinen eikä se kelvannut. Ja niin väsyivät he etsimään.
Mutta oli pieni tyttö, joka ei vielä käynyt koulua. Hänen isänsä oli rakuuna, tällä oli pieni torppa, ja hän oli enemmän köyhä kuin rikas. Hänen ainoa aarteensa oli pieni tyttö; ja tätä sanottiin kylässä Sinisiiveksi sentähden, että hänellä oli taivaansininen röijy hihoineen, jotka aina liehuivat hänen liikkuessaan. Sinisiipi muuten on pieni sininen perho, joka kesäsydännä liihottelee kortten päissä, ja sen siivet ovat pellavankukan lehtien näköisiä, tuon lentävän pellavankukan, jolla on imukärsä, missä palhot ovat. Sinisiipi, rakuunan nimittäin, oli harvinainen lapsi, puhui niin järkevästi mutta kummallisesti, ettei kukaan tietänyt, mistä hän sai sanansa. Hänestä pitivät kaikki ihmiset, vieläpä eläimetkin; kanat ja vasikat seurasivat häntä, ja hän uskalsi taputtaa sonniakin. Hän meni usein yksin ulos, pysyi poissa ja palasi taas; mutta kun häneltä kysyttiin, missä hän oli ollut, ei hän voinut mitään sanoa. Silloin hänellä kuitenkin oli niin kovin paljon kerrottavaa. Hän oli nähnyt ihmeellisiä asioita, oli tavannut ukkoja ja rouvia, jotka olivat sanoneet niin ja niin. Rakuuna antoi hänen kulkea oman mielensä mukaan, sillä hän luuli huomanneensa, että joku suojeli häntä.
* * * * *
Eräänä aamuna lähti Sinisiipi seikkailuretkilleen. Läpi niittyjen ja hakamaiden ohjasi hän pienet askeleensa; ja hän lauloi enimmäkseen itsekseen, lauloi lauluja, joita ei kukaan ennen ollut kuullut, ja mitä mieleen johtui. Aamu-aurinko paistoi niin nuorteana ikäänkuin se olisi vastasyntynyt, ilma tuntui voimalliselta ja kyllikseen nukkuneelta, kaste haihtui ja sen raikas kosteus vilvoitti pieniä kasvoja.
Metsään tullessaan tapasi hän vihreäpukuisen ukon.
— Hyvää päivää, Sinisiipi, sanoi ukko. Minä olen Päivänpielen puutarhuri. Tule kanssani, niin saat katsella minun kukkiani.
— Liian suuri kunnia minulle, vastasi Sinisiipi.
— Eikä, sillä sinä et koskaan ole kiduttanut kasveja.
Niin kulkivat, kulkivat he yhdessä ja tulivat rannalle. Rannalla oli pieni silta, joka johti saarelle, sinne he menivät.
Siinäpä puutarha! Siellä oli kaikkea, oli suurta, oli pientä, ja kaikki oli järjestyksessä kuin kirja.
Ukko itse asui majassa, joka oli rakennettu kasvavista, iki-vihreistä puista, männyistä, kuusista, katajista, havut päällä. Lattiat oli tehty kasvavista, ikivihreistä pensaista ja yrteistä. Sammalta ja jäkälää kasvoi lattianraoissa, jotta ne pysyisivät tiiviinä; lattiapalkkeina oli variksenmarjanvarsia, sianmarjoja ja vanamoja. Kattona kannattivat köynnöskasvit, villiviini, tuoksukuusama, elämänlangat, muratit; ja se oli niin tiivis, ettei sadepisarakaan sitä läpäissyt. Oven edessä oli mehiläiskekoja, mutta mehiläisten asemesta asui siellä perhosia. Ja kun ne alkoivat parveilla, oli sitä hauska katsella.
— Minä en tahdo kiduttaa mehiläisiä, sanoi ukko. Muuten ovat ne niin rumia; nehän ovat aivan karvaisten kahvipapujen näköisiä ja ne purevat niinkuin kyykäärmeet.
— Sitten menivät he puutarhaan.
— Nyt sinä saat lukea luonnon aapista, saat tietää kukkasten salaisuudet ja yrttien tunteet. Mutta sinä et saa kysellä, saat vain kuunnella ja vastata… Katsos, lapsukainen, tällä harmaakivellä kasvaa jotain, mikä näyttää harmaalta paperilta. Se syntyy ensiksi kun vuori kastuu. Vuori homehtuu, hometta sanotaan jäkäläksi. Tässä meillä on kaksi kappaletta, toinen näyttää peuransarvelta; sitä sanotaan myös peuranjäkäläksi, ja se on peuran tärkein ravinto. Toisen nimi on islantilainen jäkälä ja se näyttää… Miltä se näyttää?
— Se näyttää keuhkoilta, sillä niin sanotaan luonnon oppikirjassa.
— Niin, se näyttää suurennuslasin alle asetettuna keuhkojen ilmarakoilta, ja katsos, siitä oppivat ihmiset käyttämään sitä rintatautia parantaessa. Kun nyt vuoren jäkälät ovat koonneet multaa, ilmestyvät sammaleet. Niillä on jonkinlaisia yksinkertaisempia kukkia, ja ne kasvattavat siemeniä; ne ovat jääkukkien näköisiä, mutta sinä saat nähdä, että ne ovat myöskin kanervan, havupuiden ja kaikenlaisten kasvien näköisiä, sillä kaikki kasvit ovat sukulaisia. Tämä seinäsammal näyttää kuuselta, mutta sillä on siemenkota niinkuin unikolla vaikka se on pienempi. Sammalille kasvaa pian kanervaa. Jos sinä nyt suurennuslasilla tarkastat kanervaa, niin se muuttuu horsmaksi, latinan kielellä sanotaan sitä epilobiumiksi, tai muuttuu se rododendroniksi niinkuin jalava, joka on vain iso nokkonen. Multakerros on valmis, ja ruokamullassa kasvaa kaikkea; ihminen on omaksi hyödykseen koonnut joukon kasveja, mutta itse luonto on hänelle opettanut, mitä hänen pitää ottaa ja kuinka sitä pitää käyttää. Tämä ei ole merkillisempää kuin koristeet ja värit, jotka kukat ovat saaneet ilmoittaakseen hyönteisille, missä hunaja on etsittävissä. Sinä itse olet katsellut rukiintähkää, missä leipurin työkalut riippuvat ulkopuolella leipurin kylttinä. Ja jos sinä tarkastelet pellavaa, hyödyllisintä kaikista kasveista, niin on se itse opettanut ihmistä kehräämään. Katselehan vain kukan terään, niin keksit pellavakuontalon, missä palhot punoutuvat vartalon ympäri niinkuin rohtimet karan ympäri. Lausuakseen selvemmin ajatuksensa antoi luonto pienen Pellavavierasnimisen loiskasvin kietoutua koko kasvin ympäri, ylitse, alatse, edittäin ja taitse niinkuin kangaspuiden sukkula. Ihmeellistä on, ettei ihminen vaan perhonen ensimmäisenä keksi sen, että pellava on kehrättävä. Sen nimi on pellavakehrääjä; ja lehdistä kehrää se omalla silkillään pieniä kehdonpeitteitä ja lakanoita lapsilleen. Mutta senjälkeen kuin pellavaa alettiin viljellä, on se ovela ottamaan ajasta vaarin, niin että sen pienokaiset ovat lentokykyisiä heti ennen pellavan kiskomista. Ja entä rohdosyrtit. Katselehan suurta unikukkaa, sehän on tulipunainen kuin kuume ja hulluus! Mutta kukan pohjalla on musta risti; se on apteekkarin myrkkynimilippu. Ja ristin keskellä on roomalainen uurrettu maljakko. Kun näitä uurteita riipii, valuu lääke ulos ja se voi väärin käytettynä tuottaa kuoleman; mutta se voi oikein käytettynä tuoda kuoleman kiltin ystävän, unen. Katsos, niin viisas ja antelias on luonto. Mutta tarkastakaamme nyt Linnunsilmää!…
Tämän sanoessaan oli ukko hetken vaiti nähdäkseen, oliko Sinisiipi utelias. Mutta Sinisiipi ei ollut utelias.
— Katsokaamme nyt Linnunsilmää, jolla on Poimulehden kukat ja Kivirikon lehdet. Tämä on sen tunnusmerkki, ja se sanoo, missä lähde on. Poimulehti kokoo sekä kastetta että vettä lehdilleen, se itse on pieni kirkas lähde; mutta Kivirikko louhii vuoria. Ilman vuoria et saa mitään lähdettä, olkoon vuori kuinka kaukana tahansa. Tämän sanoo Linnunsilmä niille, jotka käsittävät. Se kasvaa täällä saarella, ja sinä saat tietää paikan, koska sinä olet kiltti. Sinun pienestä kädestäsi saa rikas mies raikkaan veden kuivaan sieluunsa, ja sinun kauttasi siunataan tämä saari. Mene rauhassa, lapseni. Kun sinä tulet pähkinäpuumetsään, näet sinä oikealla hopealehmuksen, sen alla lepää vaskikäärme, joka ei ole vaarallinen. Se näyttää sinulle tien Linnunsilmän luokse. Mutta ennenkuin sinä lähdet, pitää sinun antaa suukko ukolle, kuitenkin vain omasta tahdostasi.
Sinisiipi kurotti pientä suutaan ukolle ja suuteli häntä. Silloin muuttuivat ukon kasvot, ja hän seisoi siinä viisikymmentä vuotta nuorempana.
— Minä olen suudellut lasta, olen saanut nuoruuden; etkä sinä ole minulle missään kiitollisuuden velassa. Hyvästi!
Sinisiipi meni pähkinäpuumetsään. Siellä soitti hopealehmus, ja kimalaiset lauloivat säestyksen mukaan lehmuksen kukkasissa. Aivan oikein, siellä lepäsi vaskikäärme, ja näytti hieman ruostahtaneelta.
— Kas, tuossa on Sinisiipi, joka etsii Linnunsilmää, sanoi vaskikäärme. — Sinä saat sen, mutta kolmella ehdolla: et saa kannella, et valehdella etkä udella. Mene nyt suoraan eteenpäin, niin löydät Linnunsilmän.
Sinisiipi meni suoraan eteenpäin. Silloin kohtasi hän rouvan.
— Hyvää päivää, sanoi rouva. Oletko sinä ollut puutarhuriPäivänpielen luona?
— Hyvää päivää, rouva, vastasi Sinisiipi ja kulki eteenpäin.
— Sinä et ainakaan kantele, sanoi rouva. Sitten kohtasi hän mustalaisen.
— Minne menet? kysyi mustalainen.
— Käyn suoraan eteenpäin! vastasi Sinisiipi.
— Silloinpa et valehtele! sanoi mustalainen.
Sitten tapasi hän maidonkuljettajan. Mutta Sinisiipi ei voinut ymmärtää, miksi hevonen istui kärryissä ja maitokuski oli aisoissa ja kiskoi kärryjä.
— Nyt minä pillastun, sanoi kuski ja lähti laukkaamaan sellaisella kiireellä, että hevonen putosi ojaan… Nyt minä menen kastelemaan ruista, sanoi kuski ottaen kannen maitohinkasta kastellakseen peltoa.
Sinisiiven mielestä tämä kyllä oli kovin hullunkurista, mutta hän ei katsonut sinnepäinkään, kulkihan vain eteenpäin.
— Sinä et ole uteliaskaan, sanoi maitokuski.
Ja nyt seisoi Sinisiipi vuoren juurella; aurinko paistoi läpi pähkinäpuiden mehukkaan yrtin vihreälle palholle, ja yrtti loisti niin kuin kirkkain kulta.
Siinä kasvoi Linnunsilmä; ja Sinisiipi huomasi, miten se seurasi lähteensuonta alas vuorelta rikkaan miehen niitylle.
Silloin lankesi hän polvilleen, ja poimi kolme Linnunsilmää ja kätki ne esiliinaansa; kukat sylissään kulki hän kotiin isänsä luokse.
Rakuuna pukeutui kypäräänsä, miekkaansa ja takkiinsa; siinä asussa meni hän papin puheille. Sitten kulkivat he kolmisin rikkaan miehen luo.
— Sinisiipi on löytänyt Linnunsilmän! sanoi pappi tullessaan salin ovelle! Ja nyt me kaikki olemme rikkaita, koko kylä, sillä nyt saamme kylpylaitoksen.
Ja he saivat kylpylaitoksen, tuli höyrylaivoja ja kauppiaita; tuli ravintoloita ja postikonttoria, lääkäreitä ja apteekkeja. Kultaa virtasi kesäisin kylään, ja tämä oli satu Linnunsilmästä, joka osasi tehdä kultaa.