Niin, se oli pieni Tuk! Ei hänen nimensä oikeastaan ollut Tuk, mutta silloin kun ei hän vielä osannut puhua, rupesi hän itse sanomaan itseään Tukiksi; sen piti merkitä Kaarloa ja onhan se hyvä tietää; hänen piti hoitaa sisartansa Gustavaa, joka oli paljon pienempi kuin hän, ja hänen piti myöskin lukea läksyänsä, mutta ne molemmat työt eivät tahtoneet yhtaikaa luistaa. Poika raukka istui sisko sylissä, lauloi sille kaikki laulut mitä ikinä osasi ja tuontuostakin lensivät silmät maantiedekirjaan, joka oli avoinna hänen edessään. Huomenna piti hänen osata ulkoa kaikki kylät Själlandin hiippakunnassa ja tietää kaikki mitä niistä saattoi tietää.
Nyt tuli äiti kotiin, sillä hän oli ollut ulkona ja hän otti pikku Gustavan; Tuk juoksi ikkunan ääreen lukemaan ja luki miltei silmänsä puhki, sillä oli jo hämärä ja pimeni pimenemistään, mutta äidillä ei ollut varaa ostaa kynttilöitä.
"Tuolla kulkee vanha pesumuija naapurista!" sanoi äiti katsoessaan ulos ikkunasta. "Tuskin hän jaksaa kantaa omaa painoaan ja sitte hänen vielä lisäksi täytyy kantaa ämpärit kaivolta; juokseppas sinä, pieni Tuk, ulos, ole kiltti, auta vanhaa vaimoa!"
Tuk juoksi paikalla auttamaan, mutta kun hän sitte tuli kotiin, oli pimeä ilta. Kynttilöistä ei voinut tulla puhettakaan, hänen täytyi mennä sänkyyn; se oli vanha kaappisänky; siinä hän makasi ja ajatteli maantieteenläksyään: Själlandin hiippakuntaa ja kaikkea mitä opettaja oli kertonut. Se olisi pitänyt lukea, mutta eihän hän voinut sille mitään. Maantiedekirjan pani hän tyynynsä alle, hän oli nimittäin kuullut, että se auttaisi muistamaan läksyä, mutta siihen ei nyt ollut luottamista.
Hän makasi ja ajatteli ajattelemistaan ja äkkiä tuntui siltä kuin joku olisi painanut suudelman hänen silmilleen ja huulilleen, hän nukkui eikä kuitenkaan ollut unessa; tuntui siltä kuin vanhan pesumuijan lempeät silmät olisivat katselleet häneen, ja muija sanoi:
"Olisi suuri synti, jollet huomenna osaisi läksyjäsi! Sinä autoit minua, nyt autan minä sinua ja hyvä Jumala auttaa aina!"
Ja samassa rupesi kirja pienen Tukin pään alla kahisemaan ja rapisemaan.
"Kukko kiekuu! pii pota pot!"
Kana astui esiin, kana Kjögen kaupungista. "Minä olen kjögeläinen kana!" ja sitte se kertoi kuinka paljon asukkaita Kjögessä oli, ja tappelusta, joka oli ollut Kjögen luona, mutta siitä oikeastaan ei kannattanut puhua.
"Ripsis, rapsis, loiskis!" pudota puksahti Tukin luo taas joku.Se oli puinen lintu, papukaija Prästön metsästysmailta. Se kertoiPrästössä olevan yhtä monta asukasta kuin sen on ruumiissa saumaa;ja se oli ylen ylpeä: "Thorvaldsen on asunut ihan minun nurkallani.Loiskis! kuinka tässä on hyvä maata!"
Pieni Tuk ei enään maannut, hän oli äkkiä hevosen selässä. Täyttä laukkaa sitä mentiin. Ritari komeissa vaatteissa, päässä paistava kypärä ja liehuva höyhentöyhtö istui hänen edessään hevosen selässä, ja he ratsastivat läpi metsän, Vordingborgin vanhaan kaupunkiin, ja se oli suuri, vilkas kaupunki; korkeat tornit upeilivat kuninkaallisen linnan katoilla ja tulet loistivat kauvas ikkunoista; linnassa laulettiin ja tanssittiin; kuningas Valdemar ja uljaat nuoret hovinaiset tanssivat.
Tuli aamu ja auringon noustessa hävisi kaupunki ja kuninkaallinen linna, torni toisensa perästä, vihdoin jäi kummulle missä linna oli seisonut, yksi ainoa torni, ja kaupunki oli niin pahanpäiväisen pieni ja köyhä ja koulupojat tulivat kirja kainalossa ja sanoivat "kaksi tuhatta asukasta", mutta se ei ollut totta, siellä ei ollut niin paljon asukkaita.
Pieni Tuk makasi sängyssään, tuntui siltä kuin hän olisi nähnyt unta, eikä se kuitenkaan olisi ollut unta; joku seisoi ihan hänen vieressään.
"Pieni Tuk! pieni Tuk!" sanoi ääni; se oli merimies, pieni olento, melkein kuin kadetti, mutta ei se ollut kadettikaan.
"Minä tuon terveisiä Korsöristä, se on kaupunki, joka on nousemaan päin; se on vilkas kaupunki, sillä on laivoja ja postivaunut; joskus sitä on sanottu rumaksi, mutta se on kun onkin vanhentunut mielipide. 'Minä olen meren rannalla', sanoo Korsör, 'minulla on maanteitä ja huvipuistoja, ja minä olen synnyttänyt hauskan runoilijan, ja sitä eivät kaikki runoilijat ole. Minä aioin lähettää laivan purjehtimaan maan ympäri, en sitä tehnyt, mutta olisin voinut tehdä, ja sitte minä hajuan niin hyvältä, ihan portin vieressä kukkii mitä ihanimpia ruusuja!'"
Pieni Tuk näki ne, hänen silmiinsä paistoi punaista ja vihriää, ja kun värit tasaantuivat, oli vuonon varrella kokonainen vihreä rinne; ja ylempänä oli komea vanha kirkko, katolla kaksi korkeaa, suippeaa tornia. Rinteeltä puhkesi lähteitä, vesisateet olivat niin voimakkaat, että lirisi ja loiskui, ja siinä likellä istui vanha kuningas, pitkien hiusten päällä kultainen kruunu; se oli kuningas Hroar lähteiltä; nykyinen Roskilden kaupunki oli siinä likellä. Ja rinteen poikki astelivat vanhaan kirkkoon kaikki Tanskan kuninkaat ja kuningattaret käsi kädessä, kultakruunut päässä, ja urut soivat ja lähteet loiskivat.
Pieni Tuk näki kaikki, kuuli kaikki. "Älä unohda säätyjä!" sanoiHroar kuningas.
Yhtäkkiä hävisi kaikki taas; mihin se joutuikaan? se meni ikäänkuin kirjan lehteä olisi käännetty. Ja nyt seisoi pojan edessä vanha vaimo, rikkaruohojen kitkijä, hän tuli Sorösta, jossa tori kasvaa ruohoa. Hänen harmaa, palttinainen esiliinansa ulottui pään yli alas selkää; se oli aivan märkä, oli mahtanut sataa. "On, on kun onkin!" sanoi hän ja sitte hän kertoi hauskoja asioita Holbergin komedioista ja hän tiesi keitä Valdemar ja Absalon olivat; mutta äkkiä kutistui hän kokoon, rupesi röykyttämään päätään ikäänkuin hypähtääkseen pystyyn. "Koaks!" sanoi hän, "märkä on, märkä on, kuolonhiljaisen hyvä on olla — Sorössä!" hän oli äkkiä muuttunut sammakoksi. "Koaks!" ja samassa hän taas oli vanha vaimo. "Täytyy pukeutua ilman mukaan!" sanoi hän. "Märkä on, märkä on! minun kaupunkini on kuin pullo, sisään mennään suusta ja ulos samaa tietä! Minulla oli ennen kaloja, nyt minulla on reippaita, punaposkisia poikia pullon pohjalla; ne oppivat siellä viisautta: kreikkaa! kreikkaa! hepreaa! Koaks!" Se meni ihan samalla nuotilla kuin sammakot kurnuttavat tai kun suossa astutaan suurilla saappailla. Se oli aina sama nuotti, niin yksitoikkoinen, niin ikävän ikävä, että pieni Tuk meni makeaan uneen jasehänelle varmaan teki hyvää.
Mutta tähänkin uneen sekaantui kuvia, tai mitä lienevät olleet: hänen pikku siskonsa Gustava, jolla oli siniset silmät ja keltaiset kiharat hiukset, oli äkkiä suuri, kaunis neitonen ja hän osasi lentää, vaikkei hänellä ollut siipiä, ja he lensivät Själlandin poikki, yli vihreitten metsäin ja sinisten vesien.
"Kuuletko kukonlaulua, pieni Tuk! Kukko kiekuu! Kanat lentää lekottavat Kjögen kaupungista. Sinä saat suuren, suuren kanatarhan, sinä et kärsi nälkää etkä hätää! Papukaija sinun pitää ampua, sinusta tulee rikas, onnellinen mies! Sinun talosi kohoaa korkeana kuin kuningas Valdemarin tornit ja sitä koristavat marmorikuvat, samallaiset kuin ne jotka syntyivät Prästön nurkalla. Ymmärräthän sinä mitä minä tarkoitan. Maineen siivillä lentää nimesi kuten laiva, joka Korsöristä piti lähetettämän, ja Roskilden kaupungissa — 'muista säätykokousta!'" sanoi kuningas Hroar; "siellä sinun pitää puhua viisaasti ja lempeästi, pieni Tuk, ja kun sinä sitte kerran pääset hautaasi, nukut niin makeasti, niin makeasti — —."
"— Aivan kuin nukkuisin Sorössä!" sanoi Tuk, ja samassa hän heräsi; oli kirkas aamu, unestaan ei hän muistanut hitustakaan, mutta hyvähän se olikin, sillä ei sitä saa tietääkään mitä tulevaisuudessa tapahtuu.
Ja Tuk hyppäsi sängystään ja luki kirjaansa ja osasi tuontien läksynsä. Ja vanha pyykkimuija pisti päänsä ovesta, nyökytti hänelle päätään ja sanoi:
"Kiitos eilisistä, sinä herttainen lapsi! Suokoon Jumala, että paras unesi kävisi toteen!"
Pieni Tuk ei yhtään tietänyt mitä unta hän oli nähnyt, mutta kas sen tiesi Jumala.
Kuumissa maissa osaa aurinko totisesti paahtaa! Ihmiset käyvät ruskeiksi kuin mahonkipuu; niin, kuumimmissa maissa päivettyvät he neekereiksi, mutta tässä ei nyt tule olemaan puhetta muusta kuin kuumista maista. Eräs oppinut mies oli kylmistä maista tullut kuumiin; hän luuli nyt voivansa hyöriä ja pyöriä kuten kotonakin, mutta kyllä hän pian vieraantui niiltä tavoilta. Hänen ja kaikkien järkevien ihmisten täytyi pysyä sisällä. Ikkunaluukut ja ovet pidettiin koko päivän kiinni; näytti siltä kuin koko talo olisi nukkunut tai ei ketään olisi ollut kotona. Sekin kapea katu korkeine kivimuurineen, jolla hän asui, oli sekin rakennettu sillä tavalla, että auringon täytyi paahtaa sinne aamusta iltaan. Se oli todella aivan sietämätöntä! — Oppinut mies kylmistä maista oli nuori, viisas mies, hänestä tuntui siltä kuin hän olisi istunut tulisessa pätsissä; se kulutti häntä, hän kävi kovin laihaksi, yksin hänen varjonsakin kutistui, se kuivi paljon pienemmäksi kuin kotona, aurinko kulutti sitäkin. — Vasta illalla he virkosivat elämään, kun aurinko oli laskenut.
Oikein sitä ilokseen katseli; niin pian kun kynttilä tuotiin huoneeseen, oikaisi varjo itsensä suoraksi seinälle, se venyttihe niin pitkäksi, että se ulottui lakeen saakka, täytyihän sen kismotella, päästäkseen voimiinsa. Oppinut mies meni parvekkeelle venyttelemään ja sitä myöten kun tähdet syttyivät ihanaan, kirkkaaseen ilmaan, tuntui hänkin virkoavan elämään. Kaikille parvekkeille pitkin katua — ja lämpöisissä maissa on joka ikkunalla parvekkeensa — ilmestyi ihmisiä, sillä ilmaa täytyy saada, vaikka olisikin tottunut elämään mahonkipuuna! Sekä ylhäällä että alhaalla pulppusi elämää. Suutarit ja räätälit, kaikki ihmiset muuttivat kadulle, siihen ilmestyi pöytiä ja tuoleja ja kynttilä paloi, paloi tuhansia kynttilöitä, ja toinen puheli ja toinen lauloi ja ihmisiä käveli edestakaisin, ajettiin vaunuilla ja ajettiin aaseilla: kilikili! aasit olivat kellot kaulassa; ruumiita haudattiin ja virsiä veisattiin, katupojat ampuivat raketteja ja kirkonkellot soivat. Kadulla vallitsi todella vilkas elämä. Ainoastaan siinä talossa, joka oli vastapäätä oppineen vieraan miehen asuntoa, oli aivan hiljaista; ja siellä asui kuitenkin joku, sillä parvekkeella oli kukkasia; kauniisti ne kasvoivat keskellä auringon paahdetta, ja se olisi ollut mahdotonta ilman että joku niitä kasteli, täytyihän jonkun niitä kastella; siellä täytyi asua ihmisiä. Illalla avautui ovi, mutta huoneet pysyivät pimeinä, ainakin ensimäinen huone, sisempää kuului soittoa. Vieraan, oppineen miehen korvissa soi soitto erinomaisen kauniina, mutta ehkäpä se vain oli mielikuvitusta, sillä hänen mielestään oli kaikki täällä lämpöisissä maissa niin erinomaista, kunhan vaan ei olisi ollut aurinkoa. Vieraan isäntä sanoi ettei hän tiedä kuka on vuokrannut naapurin talon, eihän siellä koskaan näkynyt ihmisiä ja mitä musiikkiin tulee, oli se hänen mielestään kauhean ikävää, "On ihan kuin joku harjoittamistaan harjoittaisi kappaletta,jota ei voi oppia, aina samaa kappaletta. 'Opin minä sen sittenkin'! hän kyllä sanoo, mutta hän ei opi sitä sittenkään, vaikka soittaisi kuinka kauvan."
Yhtenä yönä heräsi vieras, hän oli nukkunut parvekkeen ovi auki, uutimet hulmusivat tuulessa ja hän oli näkevinään kummallista hohdetta naapurin parvekkeelta; kaikki kukkaset loistivat liekkeinä mitä ihanimmissa väreissä ja keskellä kukkasia istui sorja, solakka impi, hän näytti hänkin loistavan; vieraan silmiä ihan häikäisi, hän avasi ne selkosen selälleen ja oli samassa ihkasen valveella; ainoalla hyppäyksellä oli hän lattialla, aivan hiljaa pääsi hän uudinten taakse, mutta impi oli poissa, loisto oli poissa; kukkaset eivät loistaneet ensinkään, mutta yhtä kauniina ne kyllä seisoivat kuin ennenkin; ovi oli raolla ja kaukaa sisältä soi soitto niin vienosti ja suloisesti, että se vaivuttamalla vaivutti suloisiin ajatuksiin. Tämä oli toki kuin mitäkin taikaa ja kuka siellä asui? Missä varsinainen sisäänkäytävä oli? Koko alakerta oli kauppapuoteja täynnä, eiväthän ihmiset toki alituisesti saattaneet kulkea siitä.
Yhtenä iltana istui vieras parvekkeellaan, huoneessa hänen takanaan paloi kynttilä ja olihan aivan luonnollista, että hänen varjonsa sattui naapurin seinään; ja kun vieras liikkui, liikkui varjokin, sillä se tekee aina niin. —
"Luulenpa että minun varjoni on ainoa elävä olento minkä tuolla naapurissa näkee!" sanoi oppinut mies. "Kas kuinka somasti se istuu tuolla kukkaisten joukossa, ovi on raollaan, jospa varjo nyt tekisi hyvin ja astuisi sisään katsomaan miltä siellä näyttää ja sitte tulisi minulle kertomaan mitä on nähnyt! niin, silloin sinusta oikein olisi hyötyä!" puhui hän leikillä, "oleppa hyvä ja astu sisään! no! menetkö?" ja oppinut mies nyökytti päätään varjolle ja varjo nyökytti takaisin. "No niin, mene nyt, mutta älä ole kauvan poissa!" ja vieras nousi ja hänen varjonsa naapurin parvekkeella nousi myöskin ja vieras kääntyi ja varjo kääntyi myöskin; ja jos joku oikein olisi tarkannut, olisi hän selvästi huomannut, että varjo meni sisään naapurin parvekkeen ovesta, joka oli raollaan, juuri samassa hetkessä jolloin vieras meni huoneeseensa ja pudotti pitkän verhon alas perässään.
Seuraavana aamuna meni oppinut mies ulos juomaan kahvia ja lukemaan sanomalehtiä. "Mitä kummaa!" sanoi hän tultuaan päiväpaisteeseen, "eihän minulla enään ole varjoa! se meni siis todella eilen eikä vielä ole palannut; se on aika ikävä se!"
Ja häntä harmitti, ei oikeastaan sentähden että varjo oli poissa, vaan sentähden että hän tunsi tarinan miehestä, jolla ei ollut varjoa, senhän kaikki ihmiset kotona kylmissä maissa tunsivat, ja jos tämä oppinut mies nyt vielä tulee kertomaan omaa tarinaansa, niin ne sanovat että hän matkii, ja sitä hänen todella ei tarvitse tehdä. Hän päätti sentähden ettei hän puhu koko asiasta mitään, ja se oli viisas päätös.
Illalla hän taas astui parvekkeelleen, kynttilän oli hän aivan oikein asettanut taakseen, sillä tiesihän hän että varjo aina tahtoo pitää herraansa varjostimenaan, mutta ei hän saanut houkutelluksi sitä esiin; hän tekeytyi pieneksi, hän tekeytyi suureksi, mutta varjoa ei kuulunut; hän pani: hm! hm! mutta ei se auttanut.
Harmillista se oli, mutta lämpöisissä maissa tapahtuu kaikki kasvaminen niin nopeasti ja kahdeksan päivän kuluttua huomasi hän suureksi ilokseen, että hänen jaloistaan kasvaa esiin uusi varjo, kun hän tulee päiväpaisteeseen. Juuret varmaan olivat jääneet paikoilleen. Kolmen viikon kuluttua oli hänellä aika tyydyttävä varjo ja kun hän läksi kotimatkalle, pohjoisiin maihin, kasvoi se matkalla kasvamistaan, kunnes se lopulta oli niin suuri ja pitkä että puolessakin jo olisi ollut tarpeeksi.
Vihdoin tuli oppinut mies kotiin ja kirjoitti kirjoja siitä mikä maailmassa on totta, ja mikä on hyvää ja mikä on kaunista. Ja kului päiviä ja kului vuosia, kului monta vuotta.
Yhtenä iltana istuu hän huoneessaan ja kuuluu hiljainen naputus oveen.
"Sisään", sanoi hän, mutta ei ketään kuulunut; hän avaa oven ja hänen edessään seisoo niin eriskummallisen laiha ihminen, että hänen pintaansa karmii. Tuo ihminen oli muuten erittäin hienoissa vaatteissa, varmaan se oli ylhäinen herra.
"Kenen kanssa minulla on kunnia puhua?" kysyi oppinut.
"Niin, johan minä ajattelin", sanoi hieno herra, "ettette tuntisi minua! minä olen saanut niin paljon ruumista, minä olen saanut oikeaa lihaa ja oikeat vaatteet. Varmaan ette koskaan ollut odottanut, että näkisitte minut näin hyvinvoipana. Ettekö te tunne vanhaa varjoanne? Niin, te varmaan ette enään luullut minun palaavan. Minun on käynyt erittäin hyvin sitte kun viimeksi olin luonanne, minusta on joka suhteessa tullut hyvin varakas mies! Jos minun pitää ostaa itseni vapaaksi virasta, niin voin sen kyllä tehdä!" ja hän helisteli kallisarvoisia koristuksiaan kellonperissä. Ja hän pisti kätensä paksuihin kultavitjoihin, jotka riippuivat hänen kaulallaan; voi kuinka kaikissa hänen sormissaan kimalteli timanttisormuksia; ja tämä oli kaikki totta!
"Ei, minä en ensinkään pääse tointumaan hämmästyksestäni!" sanoi oppinut mies, "mitä tämä kaikki oikeastaan on!"
"Niin, mitään tavallista se ei ole!" sanoi varjo, "mutta ettehän te itsekään kuulu tavallisiin ja minä olen, kuten tiedätte, pienestä pitäen seurannut teidän jälkiänne. Siitä asti kun te huomasitte minun kypsyneen yksinäni lähtemään maailmalle, olen kulkenut omia teitäni; minä elän kaikin puolin loistavissa oloissa, mutta minut valtasi jonkinlainen ikävä, halu kerran vielä nähdä teidät ennenkuin kuolette, sillä kuoliahan teidän pitää! sitte teki mieleni vielä kerran nähdä näitä seutuja, sillä se isänmaa se pysyy sentään aina rakkaana! — Minä tiedän että te olette saanut toisen varjon, olenko minä jotakin velkaa teille tai sille? Tehkää vaan hyvin ja sanokaa."
"Ei mutta sinäkö se todella olet!" sanoi oppinut mies, "on se toki kovin kummallista! en ikinä olisi uskonut, että vanha varjo voi palata takaisin ihmisenä!"
"Sanokaa mitä minä olen velkaa!" sanoi varjo, "sillä minä en tahtoisi olla minkäänlaisessa velassa!"
"Kuinka sinä voit puhua sillä lailla!" sanoi oppinut mies, "eihän tässä voi olla puhetta mistään velasta! ole vapaa kuin taivaan lintu! minä iloitsen suuresti onnestasi! istu, vanha ystävä, ja kerro minulle hiukkasen miten tämä kaikki on tapahtunut ja mitä näit naapurissa siellä lämpöisissä maissa!" —
"Kyllä minä kerron", sanoi varjo ja istuutui, "mutta teidän täytyy myöskin luvata, ettette koskaan kenellekään tässä kaupungissa, missä ikinä minut tapaisitte, kerro että minä olen ollut teidän varjonne! minä aion mennä kihloihin; minä voin elättää enemmän kuin yhden perheen!" —
"Ole aivan huoleti!" sanoi oppinut mies, "en minä sano kenellekään, kuka sinä olet; kättä päälle! Minä lupaan ja sanasta miestä, sarvesta härkää!"
"Sanasta varjoa!" sanoi varjo, täytyihän sen sanoa sillä lailla.
Täytyi muuten todella suuresti kummastella miten paljon ihmistä siinä oli; se oli kiireestä kantapäähän mustiin puettu ja mitä hienoimmissa mustissa vaatteissa, jalassa kiiltonahkasaappaat ja päässä hattu, jonka saattoi lyödä kokoon niin ettei jäänyt muuta kuin pohja ja reunat, puhumattakaan niistä mitä me jo tunnemme: koristeista kellonperissä, kultaisista kaulavitjoista ja timanttisormuksista. Niin, varjo oli erinomaisen hienosti puettu ja juuri se teki hänet ihmiseksi.
"Jahka minä nyt kerron!" sanoi varjo ja sitte se laski kiiltonahkasaappaansa niin kovaa kuin taisi oppineen miehen uuden varjon käsivarren päälle. Uusi varjo makasi kuin mikäkin villakoira vanhan varjon jaloissa, ja lieneekö sen liikettä johtanut ylpeys vaiko ehkä halu saada uusi varjo tarttumaan kiinni jalkaansa; ja makaava varjo pysyi aivan hiljaa ja liikkumattomana, voidakseen tarkkaan kuunnella; tietysti se tahtoi tietää miten voi päästä irti palveluksesta ja kohota omaksi herraksi.
"Tiedättekö kuka asui talossa vastapäätä?" sanoi varjo, "se oli kaikista olennoista kaunein, se oli Runous itse! Minä olin siellä kolme viikkoa, mutta se vaikutti niinkuin olisi elänyt kolmetuhatta vuotta ja lukenut kaikki mitä on runoiltu ja kirjoitettu, sen minä sanon ja totta se on. Minä olen nähnyt kaikki ja tiedän kaikki!"
"Runous!" huudahti oppinut mies, "niin, niin — hän oleskelee silloin tällöin erakkona suurissa kaupungeissa! Runous! niin, minä näin hänet ainoan lyhyen silmänräpäyksen aikana, mutta uni oli silmissäni! Hän seisoi parvekkeella ja loisti niinkuin revontulet loistavat; kerro, kerro! Sinä olit parvekkeella, sinä astuit sisään ovesta ja näit — —!"
"Tulin etuhuoneeseen!" sanoi varjo. "Te istuitte aina ja tähystelitte etuhuoneeseen. Siellä ei ollut minkäänlaista valoa, siellä vallitsi jonkinlainen hämärä, mutta ovet olivat auki huoneesta toiseen ja huoneita oli pitkä rivi; ja ne olivat valaistut ja jos minä olisin päässyt ihan neidon luo asti, olisi valo tappanut minut; mutta minä olin varovainen, minä en hätäillyt, ei pidä koskaan hätäillä!"
"Ja mitä sinä sitte näit?" kysyi oppinut mies.
"Minä näin kaikki ja minä kerron teille kaikki, mutta — mutta ei se ole ylpeyttä minun puoleltani, mutta — vapaana olentona ja minun tietoihini nähden, puhumattakaan hyvästä asemastani ja erinomaisista varoistani — soisin mielelläni, että teitittelisitte minua!"
"Anteeksi!" sanoi oppinut mies, "se on vanha tapa, joka ei tahdo lähteä! Te olette aivan oikeassa; ja minä koetan muistaa sen; mutta kerrottehan nyt kaikki mitä näitte!" —
"Kaikki!" sanoi varjo, "sillä minä näin kaikki ja tiedän kaikki." —
"Miltä näytti sisemmissä saleissa?" kysyi oppinut mies. "Oliko siellä kuin raikkaassa metsässä? Oliko siellä kuin pyhässä kirkossa? Olivatko salit kuin tähtikirkas taivas, kun sitä katselee korkeilta vuorilta?"
"Siellä oli kaikkia", sanoi varjo. "Minähän en mennyt sisään saakka, minähän jäin ensimäiseen huoneeseen, hämärään, mutta siellä oli hyvä seisoa, minä näin kaikki ja minä tiedän kaikki. Minä olen ollut Runouden hovissa, etuhuoneessa."
"Mutta mitä te näitte? Kulkivatko kaikki muinaisajan jumalat läpi suurten salien? Kamppailivatko siellä vanhat sankarit? Leikkivätkö siellä suloiset lapset, ja kertoivatko ne uniaan?"
"Minä sanon teille: olin siellä ja te käsitätte että minä näin kaikki nähtävyydet! jos te olisitte joutunut sinne, ette olisi muuttunut ihmiseksi, mutta minä muutuin; ja samalla minä opin tuntemaan sisimmän luontoni, sen mikä minussa on myötäsyntynyttä, opin tuntemaan sukulaisuuteni Runouteen. Silloin kun olin teidän luonanne en tullut sitä ajatelleeksi, mutta aina auringon noustessa ja auringon laskiessa tulin minä niin kummallisen suureksi, te sen tiedätte; kuutamolla minä olin miltei selvempi kuin te itse; en silloin käsittänyt luontoani, siellä etuhuoneessa se minulle selveni! minä tulin ihmiseksi! — Kypsänä astuin takaisin maailmaan, mutta te ette enään ollut lämpöisissä maissa; minua hävetti ihmisenä kulkea sellaisena kuin olin, minun piti saada saappaat, vaatteet, koko tuo ihmisvernissa, josta ihminen tunnetaan. — Minä pakenin, niin, minä kerron sen teille, ettehän te pane sitä mihinkään kirjaan, minä pakenin torttumuijan helmoihin, piilouduin niiden alle; muija ei aavistanut miten paljon hän kätki; vasta illalla minä läksin ulos; juoksentelin kuutamossa kadulla; oikaisin itseni suoraksi seinää vastaan, se niin mukavasti kutitti selkää! juoksin katua ylös, juoksin alas, kurkistelin sisään korkeimmista ikkunoista, saliin ja katolle, kurkistelin paikkoihin jonne ei kukaan kurkistele ja minä näin mitä ei kukaan muu näe eikä saa nähdä! Tämä maailma on oikeastaan paha maailma! en tahtoisi olla ihminen, jollei nyt olisi tullut tavaksi pitää sitä jonakin! Minä näin käsittämättömän kummallisia asioita naisissa, miehissä, vanhemmissa ja noissa herttaisissa, viisaissa lapsissa; — minä näin", sanoi varjo, "asioita, joita ei kukaan ihminen saa tietää, mutta joita he kaikki niin mielellään tahtoisivat tietää: naapurin viat. — Jos minä olisin kirjoittanut sanomalehteen, niin sitäkös olisi luettu! mutta minä kirjoitin suoraan asianomaiselle henkilölle ja kaikissa kaupungeissa, joihin tulin, nousi kauhistus. Ne sekä pelkäsivät minua että pitivät minusta niin äärettömästi. Professorit tekivät minut professoriksi, räätälit antoivat minulle uudet vaatteet, minusta pidettiin hyvää huolta. Rahamestari teki rahaa minua varten ja naiset sanoivat minua erinomaisen kauniiksi mieheksi. Sillä lailla minusta tuli se mikä nyt olen; ja nyt minä sanon hyvästi; tässä on nimikorttini, minä asun päivänpuolella ja olen aina kotona sadeilmalla!" ja sitte varjo läksi.
"On se ihmeellistä!" sanoi oppinut mies.
Vuosia ja päiviä meni; silloin varjo palasi.
"Mitä kuuluu?" kysyi se.
"Oi", sanoi oppinut mies, "minä kirjoitan totuudesta, hyvyydestä ja kauneudesta, mutta kukaan ei viitsi kuunnella sellaista, olen ihan epätoivoissani, niin se minuun koskee!"
"Mutta minuun ei koske!" sanoi varjo, "minä lihon ja siihen pitää pyrkiä! Niin, te ette ymmärrä maailmaa. Te tulette ihan kipeäksi. Teidän täytyy matkustaa! minä lähden kesällä matkalle; lähdettekö mukaan? Minä tahtoisin matkatoverin! Tahdotteko te lähteä mukaan varjona? Te teette minulle suuren ilon jos tulette, minä maksan matkan!"
"Tämä menee vähän liian pitkälle!" sanoi oppinut mies.
"Miltä kannalta kukin asiat ottaa!" sanoi varjo. "Teille tekisi matkustaminen erinomaisen hyvää! Tahdotteko ruveta varjokseni, saatte aivan vapaan matkan!"
"Tämä on kovin hullua!" sanoi oppinut mies.
"Mutta maailman meno on kun onkin sellainen!" sanoi varjo, "ja sellaisena se pysyy!" ja sitte varjo läksi.
Oppinut mies ei voinut ensinkään hyvin, ja suru ja tuska seurasi häntä, ja kun hän puhui totuudesta, hyvyydestä ja kauneudesta oli se useimmille samaa kuin lehmälle ruusut! — vihdoin viimein oli hän aivan kipeä.
"Te olette todella kuin varjo!" sanoivat ihmiset hänelle ja oppineen miehen selkää karmi, sillä hänen mielessään heräsi kaikellaisia ajatuksia.
"Teidän täytyy ruveta kylpemään!" sanoi varjo, joka tuli häntä tervehtimään, "ei ole muuta neuvoa! minä otan teidät mukaan vanhan tuttavuuden vuoksi; minä maksan matkan, ja te teette matkakertomuksen ja olette noin vähän hauskuutena; minä aion kylpylaitokseen, partani ei kasva niinkuin sen pitäisi, se on tauti sekin, ja parta pitää olla! Olkaa nyt ymmärtäväinen ja ottakaa vastaan tarjoukseni, matkustammehan me tovereina."
Ja he läksivät matkaan; varjo oli nyt herrana ja herra oli varjona; he ajelivat yhdessä ja ratsastivat ja kävelivät yhdessä, rinnatusten, toistensa edessä tai takana, aina sen mukaan missä aurinko oli. Varjo tiesi aina pysytellä herran paikalla; eikä oppinut mies tullut sitä ajatelleeksi; hän oli erittäin hyväsydäminen, lempeä ja ystävällinen, ja yhtenä päivänä sanoi hän varjolle: "Kun meistä nyt on tullut näin matkatoverit ja kun me lapsesta asti olemme kasvaneet yhdessä, niin emmekö tekisi lähempää tuttavuutta, se olisi toverillisempaa!"
"Sitä kannattaa ajatella!" sanoi varjo, joka nyt oli varsinainen herra. "Te puhutte suoraan ja hyväntahtoisesti, minä olen suora ja hyväntahtoinen takaisin. Oppineena miehenä te varmaan tiedätte kuinka kummallinen luonto on. Toiset ihmiset eivät saata koskea harmaaseen paperiin, he rupeavat voimaan pahoin; toisten pintaa karmii, kun neulalla piirrellään lasiruutuun; minulla on samallainen tunne kun kuulen teidän sinuttelevan itseäni, minä ikäänkuin painun maahan entiseen asemaani! Te näette että se on tunne, ei se ole ylpeyttä; minä en saata antaa teidän sinutella itseäni, mutta minä sinuttelen mielelläni teitä, niin olemme edes puolitiessä!"
Varo sinutteli nyt entistä herraansa.
"On se sentään hullua", ajatteli hän, "että minun pitää teititellä ja hän sinuttelee!" mutta sille asialle ei enään mahtanut mitään.
Sitte he tulivat kylpypaikkaan, jossa oli paljon vieraita ja muiden muassa kaunis kuninkaantytär. Hänellä oli sellainen tauti, että hän näki liian selvästi, ja se oli kovin huolestuttavaa.
Hän huomasi heti paikalla että uusi tulija oli aivan toisellainen kuin kaikki muut; "sanotaan, että hän on täällä saadakseen partansa kasvamaan, mutta minä näen oikean syyn; hänellä ei ole varjoa."
Hän tuli uteliaaksi; ja kävelymatkalla hän lyöttäytyi puheisiin vieraan herran kanssa. Kuninkaantyttärenä saattoi hän muitta mutkitta sen tehdä, ja hän sanoi: "teidän sairautenne on, ettei teillä ole varjoa."
"Teidän kuninkaallinen korkeutenne mahtaa olla paranemaan päin!" sanoi varjo, "minä tiedän että teitä on vaivannut se, että näette liian hyvin, mutta se vaiva on varmaan mennyt menojaan, te olette parantunut, minulla on päinvastoin aivan harvinainen varjo; ettekö te näe sitä henkilöä joka aina seuraa minua? Muilla ihmisillä on tavallinen varjo, mutta minä en pidä mistään tavallisesta. Monet antavat palvelijainsa univormuun hienompaa verkaa kuin omiin vaatteisiinsa ja minäkin olen antanut siistitä varjoni ihmiseksi; jopa minä olen antanut hänellekin varjon, kuten näette. Se on kallista huvia, mutta minä tahdon jotakin itsellenikin!" —
"Mitä!" ajatteli prinsessa, "olisinko minä todella parantunut? Tämä kylpylaitos on paras maailmassa! Vedessä on toki meidän päivinämme merkillinen voima. Mutta en minä vielä lähde pois sillä nyt täällä tulee hauskaa; vieraasta minä pidän tavattoman paljon. Kunhan ei hänen partansa vaan kasvaisi, sillä sitte hän matkustaa tiehensä!"
Illalla tanssivat kuninkaantytär ja varjo suuressa tanssisalissa. Kevyt oli prinsessa, mutta vielä kevyempi oli varjo, sellaista tanssitoveria ei hänellä ollut vielä koskaan ollut. Prinsessa kertoi hänelle mistä maasta oli kotoisin ja varjo tunsi maan, hän oli käynyt siellä, mutta prinsessa ei silloin ollut kotona; varjo oli kurkistanut sisään ikkunoista, sekä ylhäältä että alhaalta, hän oli nähnyt sekä yhtä että toista ja hän osasi vastata kuninkaantyttären kysymyksiin ja tehdä kaikellaisia viittauksia, niin että kuninkaantytär kerrassaan hämmästyi; varmaan herra oli viisain mies maan päällä; kuninkaantytär rupesi suuresti kunnioittamaan hänen tietojaan ja kun he sitte taas tanssivat, rakastui hän, ja sen varjo kyllä huomasi, sillä kuninkaantytär näytti olevan valmis katsomaan hänet läpikotaisin. Sitte tanssivat he vielä kerran ja silloin oli kuninkaantytär sanomaisillaan sen, mutta hän oli varovainen, hän ajatteli maatansa ja valtakuntaansa ja kaikkia niitä ihmisiä, joita hänen piti hallita. "Viisas mies hän on", sanoi hän itsekseen, "se on hyvä asia; ja kauniisti hän tanssii, hyvä se on sekin; mutta onkohan hänellä perusteelliset tiedot, se on yhtä tärkeää! häntä täytyy tutkia." Ja sitte hän hiljalleen rupesi kysymään häneltä mitä vaikeimpia asioita, ei hän itsekään olisi osannut vastata niihin kysymyksiin; varjon kasvoihin tuli ihmeellinen ilme.
"Siihen te ette voi vastata!" sanoi kuninkaantytär.
"Nuo asiat minä kyllä lapsena olen oppinut", sanoi varjo, "mutta minä luulen, että varjoni tuolla ovensuussa voi vastata siihen."
"Teidän varjonne!" sanoi kuninkaantytär, "se olisi kovin kummallista!"
"Niin, enhän minä varmaan voi sanoa, osaako hän", sanoi varjo, "mutta minä luulisin hänen osaavan, hän on sentään niin monta vuotta seurannut minua ja aina tarkkaan kuunnellut, — minä luulisin hänen osaavan, —! mutta sallikaa, teidän kuninkaallinen korkeutenne huomauttaa, että hänessä on paljon ylpeyttä, hän tahtoo aina esiintyä ihmisenä, ja kun häntä tahtoo pitää hyvällä tuulella — ja voidakseen vastata hyvin, täytyy hänen olla hyvällä tuulella — niin täytyy häntä kohdella aivan kuin ihmistä."
"Siitä minä pidän!" sanoi kuninkaantytär.
Ja sitte hän meni ovensuuhun oppineen miehen luo ja puhui hänelle auringosta ja kuusta ja ihmisistä sekä sisältä että ulkoa ja mies antoi hyviä, viisaita vastauksia.
"Se se vasta mahtaa olla mies, jolla on niin viisas varjo!" ajatteli kuninkaantytär, "varmaan siitä koituisi sula siunaus kansalleni ja valtakunnalleni, jos valitsisin hänet puolisokseni; — sen minä teenkin!"
Ja pian kuninkaantytär ja varjo sopivat asiasta, mutta se piti vastaiseksi pidettämän salassa, kunnes kuninkaantytär palaisi kotiin valtakuntaansa.
"Ei kukaan saa sitä tietää, ei edes varjoni!" sanoi varjo ja sen mielessä liikkui kummallisia ajatuksia. —
Sitte he tulivat siihen maahan jota kuninkaantytär hallitsi, kun hän oli kotona.
"Kuuleppa nyt, hyvä ystävä!" sanoi varjo oppineelle miehelle, "nyt minä olen tullut niin onnelliseksi ja mahtavaksi kuin joku tulla taitaa ja nyt minä tahdon tehdä jotakin erityistä sinun hyväksesi! Sinä saat aina asua minun luonani linnassa, ajaa minun kanssani kuninkaallisissa vaunuissani ja kantaa satatuhatta riikintaalaria palkkaa; mutta sinun täytyy antaa kaikkien sanoa itseäsi varjoksi; sinä et saa sanoa että joskus olet ollut ihminen ja kerran vuodessa, kun minä istun päiväpaisteessa parvekkeella kansan katseltavana, pitää sinun maata jalkaini juuressa kuten varjon sopii; minä voin kertoa sinulle, että nain kuninkaantyttären; illalla pidetään häät."
"Ei, tämä on sentään liian hullua!" sanoi oppinut mies, "sitä minä en tee, en tahdo! sehän on koko maan ja kuninkaantyttären pettämistä! Minä sanon kaikki! että minä olen ihminen ja että sinä olet varjo, sinä olet vain puettu ihmiseksi!"
"Sitä ei kukaan usko!" sanoi varjo, "ole nyt järkevä, muuten minä kutsun vartian!"
"Minä menen suoraa päätä kuninkaantyttären luo!" sanoi oppinut mies. "Mutta minä menen ensin!" sanoi varjo, "ja sinä menet vankilaan!" — ja vankilaan hänen täytyi mennä, sillä vartiat tottelivat sitä, jonka he tiesivät kuninkaantyttären ottavan miehekseen.
"Sinä vapiset!" sanoi kuninkaantytär, kun varjo tuli hänen luokseen, "onko jotakin tapahtunut? Ethän sinä vaan sairastu illaksi, nyt kun meidän pitää viettää häitä."
"Minulle on tapahtunut kauheinta mitä ihmiselle voi tapahtua!" sanoi varjo, "ajattele — no niin, varjo raukan aivot eivät nyt paljoa siedä! — ajattele, minun varjoni on tullut hulluksi, hän luulee olevansa ihminen ja väittää — ajattelepas! — että minä olen hänen varjonsa!"
"Se on kauheaa!" sanoi prinsessa, "onhan hän toki lukkojen takana?"
"On kyllä! Minä pelkään, ettei hän koskaan parane."
"Varjo raukka!" sanoi prinsessa, "hän on hyvin onneton; on suorastaan hyvä työ vapauttaa hänet siitä elämän hitusesta, joka hänessä vielä on jälellä, ja kun minä ajattelen asiaa, luulen että käy välttämättömäksi kaikessa hiljaisuudessa lopettaa hänet!"
"Kovaa se kyllä on!" sanoi varjo, "sillä hän oli uskollinen palvelija!" ja häneltä pääsi ikäänkuin huokaus. "Te olette jalo luonne!" sanoi kuninkaantytär. Illalla oli koko kaupunki valaistu ja tykit paukkuivat ja sotamiehet tekivät kunniaa. Ne ne vasta olivat häät! Kuninkaantytär ja varjo astuivat parvekkeelle kansan katseltaviksi ja vielä kerran vastaanottaakseen hurraa-huutoja.
Oppinut mies ei kuullut mitään koko tästä komeudesta, sillä hänet olivat he ottaneet hengiltä. —
Tuolla alhaalla kadulla seisoi vanha, vanha talo, se oli miltei kolmen sadan vuoden vanha, sen saattoi lukea hirrestä, johon tulpanien ja humalanvarsien keskelle oli veistetty vuosiluku. Siinä oli kokonaisia runoja vanhan ajan tyyliin ja joka ikkunan päälle oli hirteen veistetty irvistelevät kasvot; toinen kerros ulkoni hyvän matkaa ensimäisen päällitse ja aivan räystään alla oli lyyjyinen kouru, joka päättyi lohikäärmeenpäähän. Oli tarkoitus että sadevesi juoksisi ulos kidasta, mutta se juoksikin vatsasta, sillä kourussa oli läpi.
Kaikki muut talot kadulla olivat niin somat ja uudet, ikkunat suuret ja seinät sileät, selvästi saattoi nähdä, etteivät ne tahtoneet olla missään tekemisissä vanhan talon kanssa; ne kyllä ajattelivat:
"Kuinka kauvan tuokin kummitus seisoo tällä kadulla ihmisten pilkkana; parveke ulkonee niin paljon, ettei täältä meidän ikkunoistamme ensinkään saata nähdä mitä sillä kulmalla tapahtuu: portaat ovat leveät kuin linnan portaat ja jyrkät kuin veisivät kirkontorniin. Rautaristikko on kuin vanhan perhehaudan ovi ja sitte siinä on messinkinappeja. On se sentään hullua!"
Kadulla vastapäätä oli uusia, somia taloja ja ne ajattelivat niinkuin muutkin talot, mutta siellä istui ikkunassa pieni poika, jolla oli terveet, punaiset posket ja kirkkaat, säteilevät silmät; hän piti kovin paljon vanhasta talosta, hänestä se oli yhtä kaunis sekä päiväpaisteella että kuutamolla. Ja kun hän katsahti seinään, josta rappaus oli irtaantunut, niin keksi hän siinä mitä kummallisimpia kuvia, hän näki miltä katu ennen oli näyttänyt portaineen, ulkonevine yläkertoineen ja suippeine päätyineen; hän saattoi nähdä sotamiehiä, tapparakeihäineen ja kouruja, jotka juoksentelivat lohikäärmeinä. — Sitä taloa kelpasi katsella! ja talossa asui vanha mies, joka käytti nahkaisia polvihousuja, takkia, jossa oli suuret messinkinapit ja peruukkia, josta jo päältä näki että se oli oikea peruukki. Joka aamu tuli hänen luokseen vanha ukko joka siisti huoneet ja kävi asioilla. Muuten oli vanha polvihousumies aivan yksin vanhassa talossa; välistä tuli hän ikkunaan ja katseli ulos ja pieni poika nyökytti hänelle päätään ja vanha mies nyökytti takaisin, ja sitte oli tuttavuus tehty ja he olivat ystävät, vaikkeivät koskaan olleet puhuneet toisilleen, mutta yhdentekeväähän se oikeastaan oli.
Pieni poika kuuli vanhempiensa sanovan: "vanhuksella täällä vastapäätä on hyvät päivät, mutta hän on niin hirveän yksin!"
Seuraavana sunnuntaina kääri pieni poika jotakin paperiin, meni portille ja kun ukko joka kävi vanhan herran asioilla, meni ohitse, sanoi hän hänelle: "kuule!vieppäs tämä minulta vanhalle miehelle, joka asuu tuolla vastapäätä! Minulla on kaksi tinasotamiestä, tässä on toinen: lähetän sen hänelle, koska tiedän että hän on niin hirveän yksin."
Ja vanha ukko näytti aika tyytyväiseltä, nyökäytti päätään ja vei tinasotamiehen vanhaan taloon. Sitte tuli sana, eikö pieni poika itse tahtoisi tulla tervehtimään ja hän sai luvan vanhemmiltaan ja tuli vanhaan taloon.
Ja kaidepuiden messinkinapit kiilsivät paljon kirkkaampina kuin ennen, olisi luullut että niitä oli kiilloitettu kun vieraita odotettiin, ja näytti siltä kuin torventoitottajat ovessa — oveen oli nimittäin veistetty torventoitottajia, ne seisoivat keskellä tulpaneja — näytti siltä kuin torventoitottajat olisivat puhaltaneet voimiensa takaa. Posket näyttivät paljon pulleammilta kuin ennen. Ne puhalsivatkin todella: "pararamppamppaa! pieni poika tulee! pararamppamppaa!" ja samassa avautui ovi.
Kaikki etehisen seinät olivat täynnä vanhoja muotokuvia, ritareja haarniskoissa ja naisia silkkihameissa; ja haarniskat kalisivat ja silkkihameet kahisivat.
Sitte tuli portaat, jotka nousivat hyvän matkaa ylöspäin ja vähän matkaa alaspäin — ja sitte tultiin parvekkeelle, joka kyllä oli aika hatara, täynnä suuria reikiä ja pitkiä rakoja ja niissä kaikissa versoi nurmea ja lehtiä; koko parveke, sekä sen piha että seinä, oli niin täynnä vihantaa, että se oli kuin kokonainen puutarha, vaikkei se ollut kuin parveke. Siellä seisoi vanhoja kukkaruukkuja, joilla oli kasvot ja aasinkorvat; kukat, ne kasvoivat nykyään niinkuin itse tahtoivat. Yhdessäkin ruukussa valuivat neilikat aivan yli laitojen, nimittäin neilikkojen vihanta, vesa vesan vieressä ja ne sanoivat aivan selvästi:
"Ilma on taputellut meitä, aurinko suudellut meitä ja sunnuntaiksi luvannut pienen kukkasen, sunnuntaiksi pienen kukkasen!"
Ja sitte he tulivat kamariin, jonka seinät olivat päällystetyt siannahalla ja siihen oli painettu kultaisia kukkia.
"Kultaus kuluu,Siannahka kestää,"
sanoivat seinät.
Huoneessa seisoi korkeaselkäisiä nojatuoleja, täynnä leikkauksia ja käsipuut molemmin puolin. "Istukaa! istukaa!" sanoivat tuolit; "hui, kuinka minä narisin! nyt minä saan luuvaloa niinkuin vanha kaappi! Luuvaloa selkään, voi, voi!"
Ja sitte tuli pieni poika siihen huoneeseen, joka ulkoni muusta talosta ja missä vanha mies istui.
"Kiitos tinasotamiehestä, pieni ystäväni!" sanoi vanha mies. "Ja kiitos siitä että tulet luokseni!"
"Kiitos! Kiitos!" sanoivat huonekalut yhteen ääneen; niitä oli niin paljon, että ne miltei tulivat toistensa tielle näkemään pientä poikaa.
Keskellä seinää riippui kauniin naisen kuva; hän oli niin nuori ja iloinen, mutta hänen vaatteensa olivat sellaiset jommoisia käytettiin ennen aikaan, hiuksissa puuteria ja hame kankeaa kangasta; hän ei sanonut "kiitos" eikä "tattiskaan", vaan katseli lempeillä silmillään pientä poikaa, joka paikalla kysyi vanhalta mieheltä:
"Mistä sinä olet saanut hänet?"
"Tuolta romukauppiaalta!" sanoi vanhus, "siellä riippuu niin paljon kuvia; ei kukaan tunne niitä eikä välitä niistä, sillä ne ihmiset ovat kaikki haudassa, mutta hänet minä ennen tunsin ja nyt hän on ollut poissa puolen vuosisataa."
Ja kuvan alapuolella riippui lasin alla kimppu kuihtuneita kukkia; varmaan ne olivat nekin puolen vuosisadan vanhat, niin vanhoilta ne näyttivät. Ja suuren kellon heiluri kävi edestakaisin ja viisari kiertyi kiertymistään ja esineet huoneessa kävivät yhä vanhemmiksi, mutta sitä eivät ne huomanneet.
"Kotona sanovat", sanoi pieni poika, "että sinä olet niin hirveän yksin!"
"Oi", sanoi vanhus, "vanhat ajatukset ja kaikki mitä ne tuovat mukanaan, käyvät minua tervehtimässä ja nythän sinäkin tulet! — minun on hyvin hyvä olla!"
Ja sitte otti hän hyllyltä kuvakirjan, siinä oli kokonaisia pitkiä juhlakulkueita, mitä kummallisimpia vaunuja, jommoisia ei nähdä meidän päivinämme, sotamiehiä jotka olivat kuin risti-sotamies ja porvareita, käsissä liehuvat liput; räätälien lipussa oli sakset, joita kaksi jalopeuraa piteli, suutarien lipussa ei ollut saappaita, mutta kotka jolla oli kaksi päätä, sillä suutarit asettavat aina asiansa niin, että voivat sanoa: niitä on pari. — Se se vasta oli kuvakirja!
Ja vanha mies meni toiseen huoneeseen hakemaan sokeroitua marjahilloa, omenia ja pähkinöitä; — ihanaa siellä vanhassa talossa vaan oli.
"Minä en kestä tätä!" sanoi tinasotamies, joka seisoi piirongilla; "täällä on niin yksinäistä ja surullista; ei, kun on tottunut perhe-elämään, niin ei tähän ensinkään voi tottua! — Minä en kestä tätä! Koko päivä on niin pitkä ja ilta on vieläkin pitempi! ei täällä ole ensinkään sellaista kuin tuolla toisella puolella sinun luonasi, missä isäsi ja äitisi puhuvat niin ystävällisesti ja missä sinä ja te kaikki herttaiset lapset pidätte niin hauskaa peliä. Ei, kyllä tämän vanhan miehen luona on yksinäistä! luuletko hänen saavan keneltäkään suudelmaa? luuletko hänen saavan lempeitä silmäyksiä tai joulupuuta? Ei hän saa mitään muuta kuin hautajaisia! minä en kestä tätä!"
"Älä katsele asioita niin surullisilla silmillä!" sanoi pieni poika, "minusta täällä on niin kaunista ja tulevathan kaikki vanhat ajatukset ja kaikki mitä ne tuovat mukanaan tervehtimään!"
"Niitä en minä näe enkä tunne!" sanoi tinasotamies, "minä en kestä tätä!"
"Sinun täytyy!" sanoi pieni poika.
Tyytyväisenä ja onnellisena tuli pieni poika kotiin ja päivät kuluivat ja viikot vierivät ja päätä nyökytettiin sekä vanhaan taloon että vanhasta talosta ja sitte tuli pieni poika taasen vieraisiin kadun toiselle puolelle.
Ja puusta veistetyt torventoitottajat puhalsivat: "pararamppampaa! pieni poika tulee! pararamppamppaa!" ja ritarikuvien miekat ja varustukset kalskoivat ja silkkihameet kahisivat, siannahka pakisi, ja vanhojen tuolien selässä tuntui luuvalo: "aijai!" Tämä kerta meni ihan niinkuin ensi kertakin, sillä vanhassa talossa kului toinen päivä ja tunti aivan niinkuin toinenkin.
"Minä en kestä tätä!" sanoi tinasotamies, "minä olen itkenyt tinaa! täällä on liian surullista! mieluummin minä lähden sotaan ja kadotan sekä kädet että jalat! onhan sitte edes jotakin vaihtelevaa. Minä en kestä tätä! — nyt minä tiedän miltä tuntuu kun vanhat ajatukset ja kaikki mitä ne tuovat mukanaan, tulevat tervehtimään. Minun omat vanhat ajatukseni ovat käyneet tervehtimässä ja usko pois, se ei ajan pitkään ole ensinkään hauskaa, minä olin lopulta hyppäämäisilläni alas piirongilta. Kaikki te tuolta kadun toiselta puolelta olitte niin selvästi silmissäni, aivan kuin te todella olisitte olleet täällä; oli olevinaan sunnuntaiaamu, se sama, jonka sinä hyvin tiedät! Kaikki te lapset seisoitte pöydän edessä veisaamassa virttänne niinkuin te joka aamu teette; te seisoitte hartaina, ristissä käsin ja isä ja äiti olivat hekin yhtä hartaina ja sitte lensi ovi auki ja pikku sisko Maria, joka ei vielä ole kahdenkaan vuoden vanha ja joka aina tanssii kun hän kuulee soittoa tai laulua, olkoon se mitä laulua tahansa, pistettiin huoneeseen, — hänen ei tällä kertaa olisi pitänyt päästä sisään — ja hän rupesi tanssimaan, mutta ei päässyt kiinni tahdin päähän, sillä sävelet olivat niin pitkät. Ja sitte hän asettui toiselle jalalleen ja painoi päätään alas, mutta ei se riittänyt sittenkään. Te seisoitte kaikki kovin vakavina, vaikka se oli aika vaikeaa, mutta minä hymyilin mielessäni ja putosin siitä syystä alas pöydältä ja sain kuhmun, joka on jälellä tänäkin päivänä, sillä minä en tehnyt oikein kun hymyilin. Mutta kaikki nämä palaavat mieleeni ja muutkin mitä olen kokenut; on sitä siinäkin vanhoja ajatuksia ja niiden seuralaisia. — Sanoppa nyt vieläkö te sunnuntaisin veisaatte? Kerroppa vähäisen pienestä Mariasta! ja miten toverini, toinen tinasotamies jaksaa! niin, hän on onnen poika, hän! — minä en kestä tätä!"
"Minä olen lahjoittanut sinut tänne!" sanoi pieni poika; "sinun täytyy pysyä täällä; etkö ymmärrä sitä?"
Ja vanha mies toi laatikon, jossa oli paljon nähtävää, sekä rahalipas että taularasia ja sellaisia suuria, kullattuja kortteja, joita ei milloinkaan enään näe. Ja suuria laatikkoja avattiin ja soittokone avattiin — sisäpuolella sen kannessa oli maisema, ja sen ääni oli niin käheä, kun vanha mies sitä soitti; ja sitte hän hyräili laulua.
"Niin, sitä hän lauloi!" sanoi vanhus ja nyökytti päätään kuvalle, jonka oli ostanut romukauppiaalta. Ja vanhan miehen silmät loistivat niin kirkkaina.
"Minä tahdon sotaan! minä tahdon sotaan!" huusi tinasotamies niin paljon kuin kurkusta pääsi, ja syöksyi alas permannolle. —
Kas, minne se joutuikaan? Vanha mies etsi ja pieni poika etsi, mutta sotamiestä ei löytynyt ja sille tielleen se jäi. "Kyllä minä sen löydän!" sanoi vanhus, mutta hän ei koskaan löytänyt sitä; permanto oli niin laho ja täynnä reikiä; — tinasotamies oli pudonnut rakoon ja makasi siellä kuin avonaisessa haudassa.
Ja se päivä meni menojaan ja pieni poika palasi kotiin, ja se viikko vierähti loppuun ja monet viikot vierivät. Ikkunat olivat aivan jäässä; pienen pojan täytyi hyvän aikaa istua hengittämässä ruutuun ennenkuin sai siihen aukon josta saattoi katsella vanhaa taloa. Tuuli oli tuiskuttanut kaikki koristukset ja kirjoitukset täyteen lunta, portaat lepäsivät hangen peitossa ikäänkuin ei ketään olisi ollut kotona; ja ketään ei ollutkaan kotona, vanha mies oli kuollut.
Illalla pysähtyivät vaunut talon edustalle ja vaunuihin kannettiin vanha mies arkussaan, hänet piti vietämän maalle haudattavaksi. Tuossa hän nyt meni, mutta kukaan ei saattanut, olivathan kaikki hänen ystävänsä kuolleet. Ja pieni poika heitti lentosuudelmia perässä.
Muutaman päivän perästä pidettiin vanhassa talossa huutokauppa ja pieni poika näki ikkunastaan kuinka vanhoja ritareja ja vanhoja naisia, pitkäkorvaisia kukkaruukkuja, vanhoja tuoleja ja vanhoja kaappeja kannettiin pois, mikä joutui sinne, mikä tänne; naisen kuva, joka oli löydetty romukauppiaalta, joutui takaisin romukauppiaalle ja sinne se jäi riippumaan, sillä eihän kukaan enään tuntenut sitä naista eikä kukaan välittänyt vanhasta kuvasta.
Keväämmällä hajoitettiin koko talo, rytöhän se oli, sanoivat ihmiset. Kadulta saattoi selvästi nähdä siihen huoneeseen, jonka seinät olivat päällystetyt siannahalla. Siannahka revittiin ja raastettiin rikki; parvekkeen vihanta kierteli villissä upeudessaan hirsiä, jotka hajoamistaan hajosivat. — Puhdasta tuli.
"Vihdoinkin!" sanoivat naapuritalot.
* * * * *
Ja siihen paikkaan rakennettiin kaunis talo suurine ikkunoineen ja siloisine seinineen, mutta rakennuksen edustalle, siihen missä vanha talo oikeastaan oli seisonut, istutettiin pieni puutarha, ja naapurin seinää peitti villi viiniköynnös; puutarhan ympärille tuli suuri rauta-aita ja rautaportti, komean näköistä se oli, ihmiset pysähtyivät tirkistelemään sisään raoista. Ja varpusia asettui laumoittain viiniköynnökseen ja ne kirkuivat ihan kilpaa ja puhuivat ja supattelivat, mutta eivät ne puhuneet vanhasta talosta, eivät ne enään voineet sitä muistaa, siitä oli kulunut niin monta vuotta, että pieni poika oli kasvanut aika mieheksi. Niin, kelpo mies hänestä olikin tullut, hän tuotti iloa vanhemmilleen ja hän oli juuri mennyt naimisiin ja pienen vaimonsa kanssa muuttanut tähän taloon, jonka edustalla oli puutarha; ja mies seisoi vaimonsa kanssa puutarhassa, vaimo istutti juuri maahan metsäkukkaa, joka hänestä oli niin kaunis. Hän asetti sen maahan pienellä kädellään ja paineli multaa sormillaan. — Ai! Mikä siellä oli? Hän oli pistänyt sormeensa. Joku terävä esine pisti esiin pehmoisesta mullasta.
Se oli — ajatteleppas vaan! se oli tinasotamies, sama joka oli hukkunut vanhalta mieheltä. Se oli kierinyt ja vierinyt soran ja rojun joukossa ja vihdoin viimein vuosikausia maannut maan mullassa.
Ja nuori vaimo pyyhki sotamiestä vihriällä lehdellä ja vihdoin hienolla nenäliinallaan, jossa oli niin suloinen haju! ja sotamies tunsi heränneensä kuin horroksista.
"Näytäppäs minullekin!" sanoi nuori mies, hymyili ja nyökytti päätään. "Niin, sama se ei voi olla, mutta muistuu mieleeni juttu tinasotamiehestä, joka minulla oli, kun olin pieni poika!" ja sitte hän kertoi vaimolleen vanhasta talosta ja vanhasta miehestä ja tinasotamiehestä, jonka hän lähetti hänelle kun hän oli niin kauhean yksin; ja hän kertoi jutun ihan sellaisena kuin se oli tapahtunut ja kyyneleet nousivat nuoren vaimon silmiin kun hän ajatteli vanhaa taloa ja vanhaa miestä.
"Entä jos se kuitenkin on sama tinasotamies", sanoi hän, "minäpä panen hänet talteen ja muistan kaikki mitä olet minulle kertonut; mutta vanhan miehen hauta sinun vielä pitää minulle näyttää!"
"En tiedä missä se on", sanoi hän, "eikä sitä kukaan tiedä! Kaikki hänen ystävänsä olivat kuolleet, ei kukaan hoitanut hautaa ja minä olin vain pieni poika!"
"Kuinka hän mahtoi olla kauhean yksin!" sanoi nuori vaimo.
"Kauhean yksin!" sanoi tinasotamies, "mutta suloista on sentään että joku muistelee!"
"Suloista!" kuului ääni ihan likeltä, mutta yksin tinasotamies näki, että puhuja oli siannahanpalanen; kultaus oli kulunut kokonaan pois, se oli kostean mullan karvainen, mutta sillä oli oma mielipide ja sen se lausui:
"Kultaus kuluu,Siannahka kestää."
Sitä tinasotamies kuitenkaan ei uskonut.
Kaiketi sinä tunnet suurennuslasin. Sehän on sellainen pyöreä silmälasi, joka tekee kaikki sata kertaa suuremmaksi todellista kokoa. Kun sitä nyt pitää silmän edessä ja katselee vesipisaraa, joka on otettu lammikosta, niin näkee tuhansia kummallisia eläimiä, joita ei muuten milloinkaan näe vedessä. Mutta ne ovat kun ovatkin siellä ja se on totinen tosi. Näyttää melkein siltä kuin silmän alla olisi kokonainen lautasellinen äyriäisiä, jotka kiehuvat ja kuhisevat. Ja ne ovat niin nälkäiset, ne repivät toisiltaan kädet ja jalat ja päät ja kyljet, ja ovat kuitenkin omalla tavallaan iloiset ja tyytyväiset.
Oli sitte kerran vanha mies, jota ihmiset sanoivat Ripi-Rapiksi, sillä se oli hänen nimensä. Hän tahtoi aina joka asiasta löytää niin paljon hyvää kuin mahdollista ja jollei hän muuten onnistunut, niin käytti hän taikakeinoja.
Eräänä päivänä istuu hän suurennuslasi kädessä ja katselee vesipisaraa, joka on otettu vesilätäköstä ojassa. Hei vaan sitä ripinää ja rapinaa! tuhannet pienet elukat siellä hyppelivät ja juoksentelivat, nipistelivät ja purivat toisiaan.
"Mutta tämähän on kauheaa!" sanoi vanha Ripi-Rapi, "eikö niitä nyt saa elämään sovussa ja rauhassa ja jokaista pitämään huolta omista asioistaan!" ja hän mietti päänsä halki, mutta ei vaan onnistunut ja sitte hänen täytyi tarttua taikatemppuihin. "Minäpäs värjään niitä vähän, niin näkyvät selvemmin!" sanoi hän ja sitte hän tipautti ikäänkuin pienen pisaran punaista viiniä vesipisaraan, mutta se olikin noidanverta, ihkasen hienointa lajia, joka maksaa kaksi killinkiä; ja samassa kävivät kaikki kummalliset elukat ruumiiltaan ihan ruusunpunaisiksi, vesipisara oli ihan kuin kokonainen kylä alastomia villejä.
"Mitä sinä siinä puuhaat?" kysyi toinen vanha noita, jolla ei ollut nimeä ja jonka nimettömyyttä pidettiin erittäin hienona.
"Niin, jos sinä arvaat mitä tämä on", sanoi Ripi-Rapi, "niin minä lahjoitan sinulle kaikki tyynni; mutta ei sitä niinkään helposti arvaa, kun ei edeltäkäsin tiedä!"
Ja nimetön noita katsahti suurennuslasiin. Siellä näytti todella olevan kokonainen kylä, jossa kaikki ihmiset juoksentelivat ilman vaatteita! Kauhealta se näytti mutta vielä kauheampaa oli katsella kuinka toinen töykki ja tyrkki toista, kuinka ne nyppivät ja nipistelivät toisiaan, purivat ja raastoivat toisiaan. Se mitä oli alhaalla, piti nostettaman ylös ja se mitä oli ylhäällä piti raastettaman alas! "Kas! kas! tuolla on pitempi jalka kuin minulla — pois se! Tuolla on pieni nystyrä korvan takana, pieni, viaton nystyrä, mutta se kiusaa häntä ja kiusatkoon samalla enemmänkin!" ja kaikki iskivät nystyrään kyntensä ja häntä riistettiin ja raastettiin sen pienen nystyrän takia. Siellä oli sitte yksikin olento, joka istui hiljaa kuin pieni neitonen eikä kenellekään toivonut muuta kuin sopua ja rauhaa, mutta neitonen vedettiin esiin ja he rupesivat riistämään ja raastamaan ja syömään häntä!
"Erinomaisen hupaista!" sanoi noita.
"Niin kyllä, mutta mitä sinä luulet sen olevan?" kysyi Ripi-Rapi."Voitko arvata?"
"Kyllähän sen näkee!" sanoi toinen, "tietysti se on Köpenhamina tai joku toinen suuri kaupunki, kaikkihan ne ovat samannäköiset. Suuri kaupunki se on!"
"Se on likalätäkön vettä!" sanoi Ripi-Rapi.
Suurin lehti tässä maassa on varmaankin takkiaisen lehti. Jos sen panee pienen vatsansa päälle, niin siitä tulee kokonainen esiliina ja jos sitä pitelee päänsä päällä, niin se miltei tekee sateenvarjon virkaa, sillä niin hirveän iso se on. Takkiainen ei milloinkaan kasva yksinään, vaan missä yksi on, siellä on aina useampia. Kauniit ne ovat ja sitä kauneutta syövät etanat. Se on etananruokaa. Suuret valkoiset etanat, joista hienot herrasväet ennen muinoin tekivät hakkelusta, söivät ja sanoivat: "hyvältä maistuu!" sillä he luulivat sen maistuvan hyvältä, he elivät takkiaislehdistä ja sentähden kylvettiin takkiaisia.
Oli kerran vanha herraskartano, jossa ei enään syöty etanoita, ne olivat kuolleet sukupuuttoon, mutta takkiaiset eivät olleet kuolleet, ne kasvoivat kasvamistaan, peittivät kaikki käytävät ja kukkalavat, niitä ei enään mitenkään saanut pysymään kurissa, niistä tuli kokonainen takkiaismetsä; siellä täällä oli omena- tai luumupuu, muuten ei kukaan olisi aavistanut puutarhassa olevansakaan; joka paikka oli täynnä takkiaisia — ja täällä asui kaksi viimeistä, ijänikuista etanaa.
Eivät ne itsekään tietäneet kuinka vanhat olivat, mutta sen ne selvään muistivat, että niitä oli ollut paljon useampia, että niiden perhe oli kotoisin vieraasta maasta ja että koko metsä oli istutettu niitä varten. Ne eivät koskaan olleet käyneet metsän ulkopuolella, mutta ne tiesivät että maailmassa vielä oli jotakin muutakin, jota sanottiin kartanoksi ja siellä etanat keitettiin, kävivät mustiksi ja pantiin hopeavadille; mutta mitä sitte tapahtui, siitä ei ollut tietoa. Miltä se keittäminen ja hopeavadilla lepääminen oikeastaan tuntui — sitä eivät he voineet aavistaa, mutta ihanaa se varmaan oli ja erinomaisen hienona sitä pidettiin. He kysyivät turilaalta, sammakolta ja kasimadolta, mutta ne eivät osanneet antaa mitään neuvoa, ne eivät olleet koskaan joutuneet pataan eivätkä hopeavadille.
Vanhat, valkoiset etanat olivat ylhäisimmät maailmassa, sen he kyllä tiesivät. Metsä oli olemassa heidän tähtensä ja herraskartano seisoi paikoillaan vain sitä varten että he tulisivat keitetyiksi ja pääsisivät hopeavadille.
He viettivät hyvin yksinäistä ja onnellista elämää ja koska ei heillä itsellään ollut lapsia, olivat he ottaneet taloonsa pienen, tavallisen etanan, jota kasvattivat omanaan, mutta ei se pienokainen tahtonut kasvaa, sillä se oli tavallinen etana; vaan vanhukset, varsinkin äiti, etanaemo, oli kuitenkin huomaavinaan että se suureni ja hän pyysi isää, koskei hän muuten sitä huomannut, koettamaan pientä kuorta, ja isä koetti ja huomasi, että äiti oli oikeassa.
Eräänä päivänä tuli rankka sade. "Kuuleppas, kuinka rum-rum-rummuttavat takkiaislehtiä!" sanoi etana-isä.
"Tänne pisaroi!" sanoi etanaemo. "Vesihän valuu alas varsia! Saat nähdä, että kaikki kastuu! Onneksi meillä on hyvä majamme ja pienokaisella niinikään. Me olemme sentään onnellisemmassa asemassa kuin kaikki muut luontokappaleet; me olemme tämän maailman herrasväki, se on selvää se.Meilleon syntymästä saakka valmistettu maja ja takkiaismetsä on kylvetty meitä varten —! olisi hauska tietää kuinka kauvas se ulottuu ja mitä sen ulkopuolella on!"
"Ei siellä ole mitään!" sanoi etana-isä. "Parempaa kuin meillä ei missään kuitenkaan voi olla, minulla ei ole mitään toivomisen varaa!"
"Mutta minulla on", sanoi emo, "minä näkisin mielelläni kartanon, soisin että minut keitettäisiin ja laskettaisiin hopeavadille, niin on kaikkien esi-isiemme käynyt ja se on jotakin ihan ihmeellistä, usko pois vaan!"
"Ehkäpä koko kartano on romahtanut nurin!" sanoi etana-isä, "tai ehkä takkiaismetsä on kasvanut sen umpeen niin etteivät ihmiset pääse ulos. Eihän sillä asialla sitäpaitsi ole kiirettä, mutta sinä hätiköit aina niin kauheasti, ja pienokainen näyttää ottavan saman tavan; kolme päivää hän nyt on ryöminyt ylös tuota vartta, ihan päätäni alkaa särkeä kun häntä katson!"
"Älä nyt toru!" sanoi etanaemo, "hän ryömii niin varovaisesti, kyllä hän vielä tuottaa meille iloa, ja ketä varten me vanhat eläisimme jollei häntä varten, eihän meillä muita ole! Mutta oletko ajatellut mistä saamme hänelle vaimon. Mitäs luulet, eiköhän tuolla etempänä takkiaismetsässä olisi ketään meidän rotuamme?"
"Kyllä kai siellä on mustia etanoita", sanoi vanhus, "mustia etanoita ilman kuorta, mutta se on niin epähienoa ja sitte ne vielä luulevat olevansa ties mitä, mutta voimmehan me uskoa sen tehtävän muurahaisille, nehän juoksentelevat edestakaisin ikäänkuin niillä olisi tärkeääkin tekemistä, varmaan ne tietävät neuvoa vaimon pienelle etanallemme!"
"Minä tiedän mitä herttaisimman!" sanoivat muurahaiset, "mutta minä pelkään ettei se oikein käy, sillä hän on kuningatar!"
"Se ei tee mitään!" sanoi vanhus. "Onko hänellä kuori?"
"Hänellä on linna!" sanoivat muurahaiset, "komea muurahaislinna ja linnassa seitsemän sataa käytävää!"
"Kiitoksia paljon!" sanoi etanaemo, "emme me anna poikaamme muurahaispesään! jollette te paremmin toimita tehtävää, niin me uskomme sen valkoisille hyttysille, ne ovat liikkeellä sekä sateessa että päiväpaisteessa, ne tuntevat takkiaismetsän sekä sisältä että päältä."
"Kyllä me tiedämme hänelle vaimon!" sanoivat hyttyset, "sata ihmisaskelta tästä istuu karviaismarjapensaassa pieni etana, jolla on kuori ja joka on aivan yksinäinen ja naimaiässä. Sinne on vain sata ihmisaskelta!"
"Hyvä, antaa hänen tulla tänne!" sanoivat vanhukset, "sulhasella on kokonainen takkiaismetsä, morsiamella vain pensas!"
Ja hyttyset toivat pienen etananeitosen. Kesti kahdeksan päivää ennenkuin hän pääsi perille, mutta se oli erinomaisen hyvä asia, sillä näkyihän siten selvästi että hän oli oikeaa rotua.
Ja sitte he viettivät häitä. Kuusi kiiltomatoa loisti minkä jaksoi; muuten olivat häät hiljaiset, sillä etanavanhukset eivät kärsineet melua ja rähinää, mutta etanaemo piti kauniin puheen — isä ei saanut sanaa suustaan, hän oli niin mielenliikutuksissaan — ja sitte he luovuttivat nuorelle parille perinnöksi koko takkiaismetsän ja sanoivat, kuten aina ennenkin olivat sanoneet, että se oli paras maailmassa ja vakuuttivat, että kun he viettävät siivoa ja rehellistä elämää ja lisääntyvät, niin heidän lapsensa kerran pääsevät herraskartanoon, keitetään mustiksi ja lasketaan hopeavadille.
Ja sen puheen pidettyä ryömivät vanhukset kuoreensa eivätkä enään milloinkaan tulleet ulos; he nukkuivat. Nuori etanapari hallitsi metsää ja sai lukuisia jälkeläisiä, mutta ei niitä koskaan keitetty eivätkä ne koskaan päässeet hopeavadille; ja he tulivat siihen johtopäätökseen, että kartano oli romahtanut nurin ja ihmiset kuolleet maailmasta sukupuuttoon; ja olihan se totta, koskei kukaan pannut sitä vastaan; ja sade rummutteli takkiaislehtiä valmistaakseen heille soittoa ja aurinko paistoi saattaakseen takkiaismetsään kauniin valaistuksen, kaikki se tapahtui heidän tähtensä; ja he olivat hyvin onnelliset ja koko perhe oli onnellinen, sillä sitä se totisesti oli.