— Kuuleppas, sinä turkkilaisimettäjä, sanoi hän, — mikä suuri linna se on tässä ihan likellä kaupunkia, missä ikkunat ovat niin korkealla?
— Siellä asuu kuninkaan tytär, sanoi imettäjä, — hänelle on ennustettu, että hän erään rakastetun tähden tulee hyvin onnettomaksi ja sentähden ei ketään päästetä hänen luokseen elleivät kuningas ja kuningatar ole mukana.
— Kiitos! sanoi kauppiaanpoika ja sitten hän meni metsään, istuutui matka-arkkuunsa, lensi ylös katolle ja ryömi ikkunasta sisään prinsessan luo.
Hän oli pitkänään sohvalla ja nukkui, hän oli niin kaunis, että kauppiaanpojan täytyi suudella häntä. Hän heräsi ja pelästyi kovasti, mutta kauppiaanpoika sanoi, että hän on turkinjumala, joka on tullut ilmojen halki hänen luokseen, ja se miellytti prinsessaa.
Niin istuivat he toistensa rinnalla ja kauppiaanpoika kertoi tarinoita hänen silmistään: ne olivat mitä kauneimpia tummia järviä ja ajatukset uivat niissä kuin merenneidot. Ja hän kertoi hänen otsastaan: se oli lumivuori mitä uhkeimpine saleineen ja kuvineen, ja hän kertoi haikarasta, joka tuo suloisia pieniä lapsia.
Niin, ne olivat kyllä kauniita tarinoita! Sitten hän kosi prinsessaa ja prinsessa myöntyi heti.
— Mutta teidän täytyy tulla tänne lauantaina, sanoi hän, — silloin tulevat kuningas ja kuningatar luokseni juomaan teevettä. He tulevat olemaan hyvin ylpeät siitä, että minä saan turkinjumalan, mutta katsokaa, että te osaatte oikein kauniin sadun, sillä siitä vanhempani hyvin paljon pitävät. Äitini tahtoo siveellistä ja ylhäistä ja isäni hauskaa, niin että voi nauraa.
— Niin, minä en tuokaan mitään muuta morsiuslahjaa kuin sadun! sanoi kauppiaanpoika ja sitten he erosivat, mutta prinsessa antoi hänelle miekan, johon oli upotettu kultarahoja ja varsinkin niitä hän saattoi käyttää.
Nyt hän lensi pois, osti uuden yönutun ja istui metsässä ja teki satua. Sen piti olla valmiina lauantaiksi, eikä se sentään ole niinkään helppoa.
Niin hän valmistui ja niin oli lauantai.
Kuningas, kuningatar ja koko hovi odottivat, teevesi valmiina, prinsessan luona. Hänet otettiin hyvin herttaisesti vastaan.
— Olkaa sitten hyvä ja kertokaa satu, sanoi kuningatar, — sellainen, joka on syvämietteinen ja opettavainen.
— Mutta jolle sentään voi nauraa! sanoi kuningas.
— Kyllä tietysti! sanoi kauppiaanpoika ja kertoi.
Kuunnellaan sitä nyt tarkkaan.
— Oli kerran tulitikkupuntti, ne olivat niin tavattoman ylpeitä siitä, että ne olivat ylhäistä syntyperää. Niiden sukupuu, nimittäin se suuri honka, josta he jokainen olivat pieni tikku, oli ollut suuri vanha puu metsässä. Tulitikut viruivat nyt hyllyllä tuluksien ja vanhan rautaisen padan välillä ja niille he kertoivat nuoruudestaan. "Niin, kun me olimme vihreällä oksalla", sanoivat ne, "silloin me todella olimme vihreällä oksalla: joka aamu ja ilta timantteja, se oli kastetta, koko päivän meillä oli auringonpaistetta, kun aurinko paistoi, ja kaikkien pienten lintujen täytyi kertoa meille tarinoita. Me saatoimme hyvin huomata, että me myöskin olimme rikkaita, sillä lehtipuut olivat puettuina vain kesällä, mutta meidän perheellä oli varaa vihreihin vaatteisiin sekä kesällä että talvella. Mutta sitten tulivat puunhakkaajat, se oli suuri vallankumous ja meidän perheemme hajaantui. Kantaherra sai paikan suurmastona komeassa laivassa, joka saattoi purjehtia maan ympäri, jos tahtoi. Muut oksat joutuivat muualle, ja meidän tehtävänämme on sytyttää kynttilä alhaiselle joukolle. Sentähden olemme me ylhäiset väet joutuneet tänne keittiöön."
— Niin, minun laitani on toinen, sanoi rautapata, jonka vieressä tulitikut viruivat. — Siitä asti kun minä jouduin maailmalle, on minua kuurattu ja keitetty moneen keitaan. Minä pidän huolta vankasta puolesta ja olen, totta puhuen, ensimäinen tässä talossa. Minun ainoa iloni on näin aterian jälkeen levätä kauniina ja puhtaana hyllyllä ja pitää järkevää keskustelua kumppanien kanssa. Mutta jos luen pois vesiämpärin, joka silloin tällöin joutuu alas pihalle, niin me kaikki aina elämme sisällä. Ainoa uutisten tuojamme on torikoppa, mutta se puhuu niin levottomasti hallituksesta ja kansasta. Niin, tässä oli tuonoin vanha ruukku, joka pelästyksissään putosi alas ja meni kappaleiksi. Se on terve mieleltään, sanon teille!
— Nyt sinä puhut liikaa! sanoivat tulukset ja teräs iski piikiveen, niin että säkenöi. — Emmekö nyt vietä hauskaa iltaa?
— Niin, puhutaanpa siitä, kuka on ylhäisin! sanoivat tulitikut.
— Ei, minä en siedä puhua itsestäni, sanoi saviruukku, — pannaanpa toimeen iltahuvit! minä alan, kerron jotakin sellaista, jonka jokainen on kokenut, siihen voi niin mukavasti syventyä ja se on niin huvittavaa: Itämeren luona, tanskalaisten pyökkien keskellä…!
— Se on kaunis alku! sanoivat kaikki lautaset, — siitä tulee varmaan tarina, josta minä pidän!
— Niin, siellä vietin minä nuoruuteni hiljaisen perheen luona. Huonekalut vahattiin, lattia pestiin, joka toinen viikko pantiin puhtaat uutimet!
— Te kerrotte kovin mieltäkiinnittävästi, sanoi lattiaharja. — Kuulee heti, että nainen kertoo, jotain sellaista siistiä henkii kertomuksestanne.
— Niin, sen tuntee! sanoi vesiämpäri ja sitten se iloissaan teki pienen hypyn, niin että lattialla sanoi loiskis.
Ja ruukku jatkoi kertomustaan ja loppu oli yhtä hyvä kuin alku.
Kaikki lautaset kalisivat ilosta ja lattiaharja otti vihreää persiljaa hiekkasäiliöstä ja seppelöi ruukun, sillä se tiesi, että tämä suututtaisi muita. Jos minä tänään seppelöin hänet, ajatteli se, niin hän huomenna seppelöi minut.
— Nyt minä tanssin! sanoi hiilihanko ja tanssi. Ja Herra varjele, kuinka se osasi nostaa ilmaan yhtä jalkaansa. Vanha tuolinpäällinen nurkassa repesi sitä katsellessaan. — Seppelöikää nyt minutkin! sanoi hiilihanko, ja se seppelöitiinkin.
— Tuo on sentään vain roskaväkeä! ajattelivat tulitikut.
Nyt piti teekeittiön laulaa, mutta se sanoi olevansa kylmettynyt. Se ei voinut, paitsi kiehuessaan, mutta tämä oli paljasta ylhäismielisyyttä. Se ei tahtonut, paitsi silloin kun se seisoi pöydällä herrasväen luona.
Ikkunalla oli vanha hanhenkynä, jolla palvelustytön oli tapana kirjoittaa. Siinä ei ollut mitään merkillistä, paitsi että se oli kastettu liian syvälle mustepulloon, muttasiitäse nyt ylpeili.
— Jollei teekeittiö tahdo laulaa, sanoi se, — niin olkoon ilman. Ulkopuolella riippuu häkissä satakieli, se osaa laulaa, se tosin ei ole oppinut mitään, mutta älkäämme siitä puhuko mitään pahaa tänä iltana.
— Minusta se on hyvin sopimatonta, sanoi teepannu, joka oli kyökkilaulajatar ja teekeittiön sisarpuoli, — että tuollaista vierasta lintua kuunnellaan! Onko se isänmaallista? Annan torikopan päättää.
— Minua vain suututtaa, sanoi torikoppa, — minua suututtaa niin sanomattomasti kuin ikinä saattaa ajatella. Onko tämä sopiva tapa viettää iltaa? Eikö olisi viisaampaa panna talo oikein nurin? Jokainen joutuisi silloin paikalleen ja minä johtaisin koko joukkoa. Siitä tulisi toista!
— Niin, ruvetaanpa hulluttelemaan! sanoivat he kaikki.
Samassa avautui ovi. Se oli palvelustyttö, ja sitten he pysyivät paikoillaan, ei kukaan äännähtänytkään. Mutta ei ollut ainoaakaan ruukkua, joka ei olisi tietänyt, mihin se pystyisi ja kuinka ylhäinen se oli.
— Niin, jos minä olisin tahtonut, ajattelivat he, — niin siitä kyllä olisi tullut hauska ilta.
Palvelustyttö otti tulitikut, teki niillä tulen — Herra varjele, kuinka ne räiskivät ja loimusivat.
— Nyt toki, ajattelivat ne, — voi jokainen nähdä, että me olemme ensimäiset! Mikä loisto meissä on, mikä valo!
Ja sitten ne olivat palaneet loppuun.
— Se oli kaunis satu! sanoi kuningatar. — Minä aivan tunsin olevani kyökissä tulitikkujen luona. Niin, kyllä sinä saat tyttäremme.
— Tietysti! sanoi kuningas. — Saat tyttäremme maanantaina. Sillä nyt he sinuttelivat häntä, koska hänen piti kuulua sukuun.
Häät olivat siis määrätyt pidettäviksi ja illalla ennen niitä valaistiin koko kaupunki juhlallisesti. Pullia ja rinkelejä lenteli ilmassa, katupojat seisoivat varpaisillaan, hurrasivat ja viheltelivät hyppysiinsä. Oli erinomaisen komeaa.
— Niin, minun kai myöskin pitää koettaa tehdä jotakin, ajatteli kauppiaanpoika ja niin hän osti raketteja, paukuttajia ja kaikkea mahdollista ilotulitusta, pani sen matka-arkkuunsa ja lensi niine päivineen ilmaan.
Ritsis, sitä menoa! ja kuinka se leimusi.
Kaikki turkkilaiset hyppäsivät ilmaan sen nähdessään, niin että heidän tohvelinsa lentelivät heidän korvissaan. Sellaista ilmanäkyä eivät he koskaan ennen olleet nähneet. Nyt toki he saattoivat ymmärtää, että se oli turkinjumala itse, jonka piti saada prinsessa.
Niin pian kuin kauppiaanpoika matka-arkkuineen taas tuli alas metsään, ajatteli hän: menenpä sentään kaupunkiin kuulemaan, miltä se näytti ja olihan aivan luonnollista, että hänellä oli siihen halu.
Voi kuitenkin, mitä ihmiset kertoivat! Jok'ikinen, jolta hän kysyi, oli nähnyt sen omalla tavallaan, mutta kaunista se oli ollut heistä kaikista.
— Minä näin itse turkinjumalan, sanoi yksi, — hänellä oli silmät kuin tuikkivat tähdet ja parta kuin vaahtoavat vedet!
— Hän lensi tuliviitassa, sanoi toinen. — Mitä kauneimmat enkelilapset kurkistelivat poimuista.
Niin, kauniita asioita hän kuuli ja seuraavana päivänä piti hänen viettää häitä.
Nyt hän palasi metsään istuutuakseen matka-arkkuunsa. Mutta missä se oli? Matka-arkku oli palanut. Kipinä ilotulituksesta oli jäänyt siihen, se oli syttynyt tuleen ja matka-arkku oli tuhkana. Hän ei enään voinut lentää, ei enään päästä morsiamensa luo.
Prinsessa seisoi koko päivän katolla ja odotti. Hän odottaa vieläkin, mutta kauppiaanpoika kiertää maailmaa ja kertoo satuja, mutta ne eivät enää ole niin hauskoja kuin se, jonka hän kertoi tulitikuista.
Haikarat.
Viimeisen talon katolla pienessä kaupungissa oli haikaranpesä. Haikaraemo istui pesällä neljän pienen poikasensa luona, jotka pistivät esiin päitään pienine mustine nokkineen, sillä se ei vielä ollut käynyt punaiseksi. Vähän matkaa siitä, katonharjalla, seisoi suorana ja ryhdikkäänä haikaraisä. Hän oli vetänyt toisen jalkansa ylös alleen, jotta hänellä toki olisi jotakin epämukavuutta, kun hän siinä seisoi vahtimiehenä. Olisi luullut häntä puusta veistetyksi, niin hiljaa hän seisoi. Varmaan näyttää hyvin ylhäiseltä, että vaimollani on pesän ääressä vahtimies, ajatteli hän. Eiväthän he voi tietää, että minä olen hänen miehensä, varmaan he luulevat, että minä olen komennettu tänne seisomaan. Se näyttää niin uljaalta! Ja niin hän jäi seisomaan toisella jalallaan.
Alhaalla kadulla leikki koko joukko lapsia ja kun he näkivät haikarat, niin lauloi yksi rohkeimmista pojista, ja sitten kaikki yhdessä, vanhan runon haikaroista, mutta ne lauloivat sen nyt sellaisena kuin hän sen muisti.
Haikarainen haikaa, täällä viettää aikaa! Vaimollas on pesässään neljä suurta poikaa. Yksi nuoraan nostetaan, toinen piikkiin pistetään, kolmas tuleen työnnetään, neljäs nurin käännetään!
— Kuulkaahan vain, mitä pojat laulavat! sanoivat pienet haikaranpojat.— He sanovat, että meidät pitää hirttää ja polttaa.
— Siitä ei teidän pidä välittää, sanoi haikaraemo. — Älkää vain kuunnelko, niin ei se tee mitään.
Mutta pojat jatkoivat laulamistaan ja he osoittivat sormillaan haikaroita. Vain yksi poika, hänen nimensä oli Pekka, sanoi, että oli synti tehdä pilkkaa eläimistä, eikä ensinkään tahtonut olla mukana. Haikaraemokin lohdutti poikasiaan.
— Älkää välittäkö siitä, sanoi hän. — Katsokaa vain kuinka levollisena teidän isänne seisoo, ja lisäksi yhdellä jalalla!
— Meitä niin pelottaa! sanoivat poikaset ja vetivät päät syvälle alas pesään.
Seuraavana päivänä, kun lapset taas kokoontuivat leikkimään ja näkivät haikarat, alkoivat he laulunsa:
Yksi nuoraan nostetaan, toinen piikkiin pistetään, kolmas tuleen työnnetään…
— Hirtetäänkö meidät ja poltetaan? kysyivät haikaranpojat.
— Ei suinkaan! sanoi äiti. — Teidän pitää oppia lentämään, minä kyllä harjoitan teidät. Sitten me lähdemme niitylle ja käymme tervehtimässä sammakkoja. He kumartavat meille vedestä, he laulavat koaks, koaks! ja sitten me syömme heidät, siitä vasta tulee hauskaa.
— Ja mitä sitten? kysyivät haikaranpojat.
— Sitten kokoontuvat kaikki haikarat, jotka ovat tässä maassa ja sitten alkavat syysmanööverit. Silloin pitää osata hyvin lentää, se on erittäin tärkeää, sillä sen, joka ei osaa lentää, pistää kenraali nokallaan kuoliaaksi. Katsokaakin sentähden, että opitte jotakin, kun harjoitus alkaa.
— Sittenhän meidät kuitenkin pistetään piikkiin, niinkuin pojat sanoivat, ja kuulkaa: nyt ne taas sanovat sen!
— Kuunnelkaa minua eikä heitä, sanoi haikaraemo. — Suurten manööverien jälkeen lennämme lämpimiin maihin, oi, niin kauas täältä, yli vuorten ja metsien. Egyptiin me lennämme, missä on kolmikulmaisia kivitaloja, huippu ulottuu pilvien yläpuolelle, niitä sanotaan pyramiideiksi ja ne ovat vanhemmat kuin yksikään haikara saattaa ajatella. Siellä on joki, joka tulvii niin, että maa muuttuu liejuksi. Kävellään liejussa ja syödään sammakkoja.
— Oi, sanoivat kaikki poikaset.
— Niin, siellä on niin kaunista. Ei tehdä muuta koko päivänä kuin syödään, ja sillaikaa kun meillä on niin hyvä, ei tässä maassa ole ainoaakaan vihreää lehteä puissa. Täällä on niin kylmä, että pilvet jäätyvät kappaleiksi ja putoavat alas pieninä valkoisina palasina.
Hän tarkoitti lunta, mutta eihän hän voinut selittää sitä selvemmin.
— Jäätyvätkö myöskin pahat pojat kappaleiksi? kysyivät haikaranpojat.
— Ei, kappaleiksi eivät he jäädy, mutta jäätymäisillään he ovat ja heidän täytyy istua kököttää pimeässä huoneessa. Te sensijaan voitte lentää vieraaseen maahan, missä on kukkia ja lämmintä auringonpaistetta.
Nyt oli jo kulunut joku aika ja poikaset olivat niin suuret, että ne saattoivat olla seisoallaan pesässä ja katsella ympärilleen. Haikaraemo lensi joka päivä kotiin, tuoden suloisia sammakkoja, pieniä käärmeitä ja kaikkia haikarannamusia, mitä hän saattoi löytää. Oi, hauskalta näytti, kun hän teki niille temppuja. Pään hän laski aivan pyrstölle, nokallaan hän rämisteli ikäänkuin se olisi ollut pieni raikku, ja sitten hän kertoi heille tarinoita, kaikki tyyni suolta.
— Kuulkaa, nyt teidän pitää oppia lentämään! sanoi eräänä päivänä haikaraemo, ja niin piti kaikkien neljän poikasen lähteä katonharjalle. Oi, kuinka ne horjuilivat, kuinka ne siivillään pitivät tasapainoa ja kuitenkin olivat putoamaisillaan!
— Katsokaa nyt minua! sanoi äiti, — näin teidän täytyy pitää pää, näin teidän täytyy panna jalat! Yksi, kaksi! Yksi, kaksi! Tämän pitää auttaa teidät eteenpäin maailmassa.
Sitten hän lensi pienen matkaa ja poikaset tekivät pienen kömpelön hyppäyksen — loiskis! siinä ne makasivat, sillä ne olivat ruumiiltaan liian painavat.
— Minä en tahdo lentää! sanoi yksi poikanen ja ryömi takaisin alas pesään. — Minä en viitsi päästä lämpimiin maihin!
— Tahdotko sinä sitten kuolla viluun täällä, kun tulee talvi? Pitääkö poikien tulla hirttämään ja pistämään ja polttamaan sinua. — Nyt minä kutsun teidät!
— Oi ei! sanoi haikaranpoika ja sitten se taas hyppäsi katolle niinkuin muut.
Kolmantena päivänä osasivat he todella hiukkasen lentää ja silloin he luulivat myöskin voivansa istua lepäämässä ilman varassa. He koettivat, mutta loiskis! siinä he putosivat. Silloin heidän taas täytyi liikuttaa siipiä. Nyt tulivat pojat alhaalla kadulla ja lauloivat lauluaan:
Haikarainen haikaa!
— Lennämmekö alas ja nokimme silmät heidän päästään? sanoivat poikaset.
— Ei, antakaa sen olla tekemättä! sanoi äiti. — Kuunnelkaa vain minua, se on paljon tärkeämpää. Yksi, kaksi, kolme! Nyt lennämme oikealle, yksi, kaksi, kolme! Nyt vasemmalle! Kas se oli hyvin hyvästi. Viimeinen siivenlyönti oli niin kaunis ja oikea, että te saatte luvan huomenna tulla minun kanssani suolle! Sinne tulee useita miellyttäviä haikaraperheitä lapsineen, näyttäkää nyt, että minun lapseni ovat kilteimmät, ja sitten, että te nostatte pään pystyyn, se näyttää hyvältä ja herättää kunnioitusta!
— Mutta emmekö sitten saa kostaa pahoille pojille? kysyivät haikaranpojat.
— Antaa niiden huutaa niin paljon kuin tahtovat! Te lennätte kuitenkin pilviä kohti, tulette pyramiidien maahan, kun heitä palelee eikä heillä ole ainoaakaan vihreää lehteä tai makeaa omenaa.
— Niin, kostaa meidän pitää! kuiskasivat he toisilleen ja sitten harjoiteltiin taas.
Kaikista pojista kadulla ei kukaan ollut pahempi laulamaan pilkkalauluja kuin juuri se, joka oli alkanut, ja se oli aivan pieni naskali, hän varmaan ei ollut enempää kuin kuuden vuoden vanha. Haikaranpojat kyllä luulivat, että hän oli sadan vuoden vanha, sillä olihan hän niin paljon suurempi kuin heidän äitinsä ja isänsä, ja mistäpä he olisivat tienneet kuinka vanhoja lapset ja isot ihmiset saattavat olla. Koko heidän kostonsa piti kohdata tuota poikaa. Haikaranpoikaset olivat kovin ärtyneet ja kuta suuremmiksi he tulivat, sitä vähemmin tahtoivat he sietää sitä. Äidin täytyi vihdoin luvata heille, että heidän kyllä piti saada kostaa, mutta hän ei tahtonut, että se tapahtuisi ennenkuin viimeisenä päivänä, jolloin he olivat maassa.
— Katsotaan ensin, kuinka te käyttäydytte suurissa manöövereissä! Jos teidän käy huonosti, niin että kenraali pistää nokkansa rintaanne, niin ovat pojat sittenkin oikeassa, ainakin jollakin tavalla. Katsotaanpa nyt!
— Niin, sen saat nähdä! sanoivat poikaset ja sitten he oikein koettivat! He harjoittivat joka päivä ja lensivät niin kauniisti ja keveästi, että sitä ilokseen katseli.
Nyt tuli syksy. Kaikki haikarat alkoivat kokoontua lentääkseen lämpöisiin maihin, siksi aikaa kuin meillä on talvi. Ne ne olivat manööverit! Yli metsien ja kaupunkien heidän piti lentää vain nähdäkseen, kuinka hyvin he osasivat lentää. Suuri matkahan oli edessä. Haikaranpojat toimittivat tehtävänsä niin kauniisti, että he saivat "erinomaisen hyvä ynnä sammakko ja käärme". Se oli kaikkein paras arvosana, ja sammakon ja käärmeen he saattoivat syödä, ja sen he tekivätkin.
— Nyt me kostamme! sanoivat he.
— Tietysti! sanoi haikaraemo. — Se, mitä minä olen ajatellut, on juuri oikein. Minä tiedän, missä lampi on, missä kaikki pienet ihmislapset makaavat, kunnes haikara tulee ja tuo ne vanhemmille. Herttaiset pienet lapset nukkuvat ja näkevät niin kaunista unta, etteivät sittemmin koskaan tule näkemään sellaista. Kaikki vanhemmat tahtovat mielellään tuollaisen pienen lapsen ja kaikki lapset tahtovat sisaren tai veljen. Nyt me lennämme lammelle, tuomme yhden jokaiselle niistä lapsista, jotka eivät ole laulaneet tuota pahaa laulua ja tehneet pilkkaa haikaroista, sillä ne lapset eivät saa yhtään!
— Mutta se, joka alkoi laulaa, tuo paha, ilkeä poika, huusivat nuoret haikarat, — mitä me teemme hänelle?
— Lammikossa makaa pieni kuollut lapsi, se on uneksinut itsensä kuoliaaksi, sen me otamme hänelle, niin hän saa itkeä sitä, että olemme tuoneet hänelle kuolleen pienen veljen. Mutta entä tuo hyvä poika, ettehän toki ole unohtaneet häntä, joka sanoi: on synti tehdä pilkkaa eläimistä! Hänelle me viemme sekä veljen että sisaren ja koska tuon pojan nimi oli Pekka, niin kutsuttakoon teitäkin kaikkia Pekaksi.
Ja tapahtui, niinkuin haikaraäiti sanoi, ja niin tuli kaikkien haikaroiden nimeksi Pekka ja Pekka se on vieläkin.
Metallisika.
Firenzen kaupungissa, ei kaukanaPiazza del granducasta, kulkee pieni poikkikatu, luulen, että sitä sanotaanPorta rossaksi. Tällä kadulla eräänlaisen myymälän edessä, missä kaupataan vihanneksia, tavataan taidokkaasti ja hyvin tehty metallisika. Raikas, kirkas vesi lirisee eläimen suusta, joka vanhuuttaan on aivan tumman vihreä. Ainoastaan kärsä loistaa, ikäänkuin se olisi kiilloitettu ja niin se onkin: monet sadat lapset ja köyhät ihmiset, jotka käyvät siihen käsiksi, ja panevat suunsa eläimen suulle juodakseen, sen ovat kiilloittaneet. Se on soma kuva, kun näkee kauniin puolialastoman pojan, joka panee raikkaan suunsa kärsää vastaan, syleilevän siromuotoista eläintä.
Jokainen, joka tulee Firenzeen, kyllä löytää paikan, hänen tarvitsee vain kysyä ensimäiseltä kerjäläiseltä, jonka hän näkee, metallisikaa, ja hän löytää sen.
Oli myöhäinen talvi-ilta, vuoret olivat lumen peitossa, mutta oli kuutamo ja kuutamo Italiassa antaa valaistuksen, joka on yhtä hyvä kuin pimeä talvipäivä pohjolassa, niin, se on parempikin, sillä ilma loistaa, ilma nostaa, kun taas pohjoisessa kylmä, harmaa lyijykatto painaa meitä maahan, kylmään, märkään maahan, joka kerran on painava meidän arkkuammekin.
Herttuan linnanpuutarhassa, pinjapuun katoksen alla, missä tuhannet ruusut talvisaikaan kukkivat, oli muuan pieni repaleinen poika istunut koko päivän, poika, joka saattoi olla Italian kuva, niin kaunis, niin hymyilevä ja kuitenkin niin kärsivä. Hän oli nälissään ja janoissaan, ei kukaan antanut hänelle ropoakaan, ja kun tuli pimeä ja puutarha piti suljettaman, ajoi portinvartia hänet pois. Kauan seisoi hän uneksien sillalla, joka vei yli Arnon ja katseli tähtiä, jotka tuikkivat vedessä hänen ja uljaan marmorisillan välillä.
Hän suuntasi askeleensa metallisian luo, polvistui puoleksi, kietoi kätensä sen kaulaan, asetti pienen suunsa sen hohtavaa kärsää vastaan ja joi suurin siemauksin raikasta vettä. Aivan vieressä oli muutamia salaatin lehtiä ja pari kastanjaa, niistä tuli hänen illallisensa. Ei ollut ainoaakaan ihmistä kadulla, hän oli aivan yksin, hän istuutui metallisian selkään, kumartui eteenpäin, niin että hänen pieni kiharainen päänsä lepäsi eläimen selällä, ja ennenkuin hän tiesikään, hän nukkui.
Oli keskiyö, metallisika liikahti. Hän kuuli, että se sanoi aivan selvästi: — Sinä pieni poika, pidä kiinni, sillä nyt minä juoksen. Ja sitten se läksi juosten viemään häntä. Se oli hullunkurinen ratsastus. Ensin he tulivatPiazza del granducalleja metallihevonen, joka kantoi herttuan kuvapatsasta, hirnui ääneen. Kirjavat aseet vanhalla raatihuoneella loistivat kuin läpikuultavat kuvat ja Michel-Angelon David heilutti linkoaan. Kummallinen elämä täällä liikkui! Metalliryhmät, jotka esittivätPerseustajaSabinitarten ryöstöäseisoivat liiankin elävinä. Kuolinhuuto kajahti niistä yli uljaan, yksinäisen torin.
Palazzo degli Uffizinluona, holvikäytävässä, missä aatelisto paaston aikana kokoontuu viettämään laskiaisiloa, pysähtyi metallisika.
— Pidä kiinni! sanoi eläin, — pidä kiinni, sillä nyt mennään ylös portaita.
Pienokainen ei vielä lausunut sanaakaan, hän puoleksi vapisi, puoleksi oli onnellinen.
He astuivat pitkään galleriaan, hän tunsi sen hyvin, hän oli ollut täällä ennen. Seinillä upeili tauluja, täällä seisoi pystykuvia ja rintakuvia, kaikki mitä ihanimmassa valossa, ikäänkuin olisi ollut päivä. Mutta komeinta oli, kun ovi erääseen sivuhuoneeseen aukeni. Niin, tämän ihanuuden täällä muisti pienokainen. Tänä yönä esiintyi kuitenkin kaikki kauneimmassa loistossaan.
Täällä seisoi alaston, kaunis nainen, niin sorjana jommoiseksi vain luonnon ja marmorin suuri mestari voivat muovata hänet. Hän liikutti sorjia jäseniään, delfiinit hyppelivät hänen jalkainsa juuressa, kuolemattomuus loisti hänen silmistään. Maailma kutsuu häntäMediciläiseksi Venukseksi. Molemmin puolin häntä upeili marmoripatsaita, kauniita miehiä. Toinen hioi miekkaa, häntä sanottiinHiojaksi. Taistelevat gladiaattoritmuodostivat toisen ryhmän. Miekkaa teroitettiin, urhot taistelivat kauneudenjumalattaren puolesta.
Kaikki tämä loisto ikäänkuin lumosi pojan. Seinät säteilivät väreissä ja kaikki siellä oli elämää ja liikettä. Kaksinkertaisena näyttäytyi Venuksen kuva, maallisen Venuksen, niin täyteläisenä ja tulisena, jommoisena Tizian oli nähnyt hänet. Kahden kauniin naisen kuvat! Ihanat, verhoamattomat jäsenet ojentuivat pehmeillä päänalaisilla, rinta kohoili ja pää liikkui niin, että runsaat kiharat putoilivat alas pyöreille olkapäille, tummien silmien lausuessa hehkuvia ajatuksia. Mutta ei mikään kaikista kuvista kuitenkaan uskaltanut astua kokonaan ulos kehyksestä. Itse kauneudenjumalatarkin, gladiaattorit ja hioja pysyivät paikoillaan, sillä sädekehä, joka loisti madonnan, Jeesuksen ja Johanneksen pään ympärillä, pidätti heitä. Pyhät kuvat eivät enää olleet kuvia, ne olivat nuo pyhät itse.
Mikä loisto ja mikä ihanuus salista saliin! Ja pienokainen näki ne kaikki. Metallisika kulki käyden läpi kaiken tämän upeuden ja ihanuuden. Toinen näky karkoitti toisen, vain yksi kuva oikein tarttui mieleen ja enimmän niiden iloisten, onnellisten lasten vuoksi, jotka siinä olivat. Pienokainen oli kerran päivänvalossa nyökännyt niille.
Monet varmaan helposti kulkevat tämän kuvan ohitse ja kuitenkin käsittää se kokonaisen runouden aarteen: se on Kristus, joka astuu alas Tuonelaan, mutta hänen ympärillään ei näy kidutettuja, ei, ne ovat pakanoita. FirenzeläinenAngiolo Bronzinoon maalannut tämän kuvan. Ihaninta on siinä lasten varmuus siitä, että he tulevat taivaaseen. Kaksi pienokaista jo syleilee toisiaan, muuan pienokainen ojentaa kätensä toiselle, joka on alempana ja osoittaa itseään ikäänkuin hän sanoisi: minä pääsen taivaaseen! Kaikki vanhemmat seisovat epävarmoina, toivoen, tai kumartuvat nöyrästi rukoillen Herran Jeesuksen puoleen.
Tätä kuvaa katseli poika kauemmin kuin mitään muuta. Metallisika lepäsi hiljaa sen edessä. Kuului hiljainen huokaus. Tuliko se kuvan vaiko eläimen rinnasta? Poika nosti käden hymyileviä lapsia kohti — silloin läksi eläin lennättämään häntä, lennättämään läpi avonaisen esisalin.
— Kiitos ja kunnia sinulle, sinä kaunis eläin! sanoi pieni poika ja taputti metallisikaa, joka kopu! kopu! juosten vei häntä alas portaita.
— Kiitos ja kunnia itsellesi! sanoi metallisika. — Minä olen auttanut sinua ja sinä olet auttanut minua, sillä vain viaton lapsi selässäni minä saan voimia juosta. Niin, näetkö, uskallanpa mennä yksin lampun säteen alle neitsyt Maarian kuvan edessä. Minä saatan kantaa sinut kaikkialle, kirkkoon vain en. Mutta sen ulkopuolelta, kun sinä olet luonani, minä voin katsella sisään avonaisesta ovesta. Älä astu alas selästäni, jos sinä sen teet, niin minä makaan kuolleena, jommoisena sinä näet minun olevan päivällä Porta rossa kadulla.
— Minä jään luoksesi, siunattu eläin! sanoi pienokainen ja sitten mentiin huimaavaa vauhtia läpi Firenzen katujen avonaiselle paikalleSantacrocenkirkon edustalla.
Suuri kaksoisovi lensi auki, tulet loistivat alttarilta, läpi kirkon, ulos yksinäiselle torille.
Kummallinen valo virtasi eräästä hautapatsaasta vasemmassa sivukäytävässä, tuhannet liikkuvat tähdet muodostivat ikäänkuin sädekehän sen ympärille. Vaakunakiipi upeili haudalla: punaiset tikapuut sinisellä pohjalla, se näytti hehkuvan kuin tuli. Se oli Galilein hauta. Se on yksinkertainen muistopatsas, mutta punaiset tikapuut sinisellä pohjalla ovat merkitsevä vaakunakilpi, se on kuin taiteen oma, sillä siellä kulkee tie aina ylöspäin hehkuvia tikapuita myöten, mutta taivaaseen. Kaikki hengen profeetat kulkevat taivaaseen niinkuin profeetta Elias.
Kirkon käytävässä oikealla näytti jokainen kuvapatsas upeilla sarkofaageiila alkaneen elää. Tuolla seisoi Michel Angelo, tuolla Dante, laakeriseppele otsan ympärillä. Alfieri, Machiavelli — kylki kyljessä lepäävät täällä nämä suurmiehet, Italian ylpeys. [Aivan vastapäätä Galilein hautaa on Michel Angelon hauta. Muistopatsaalle on asetettu hänen rintakuvansa ja sitäpaitsi kolme kuvaa: veistotaide, maalaustaide ja rakennustaide. Aivan likellä on Danten hauta (itse ruumis on Ravennassa). Muistopatsaassa nähdään Italia, hän viittaa Danten jättiläiskokoiseen kuvapatsaaseen, Runous itkee poismennyttä. Pari askelta täältä on Alfierin hautapatsas, joka on koristettu laakereilla, lyyralla ja naamioilla. Italia itkee hänen arkullaan. Machiavelli on viimeinen tässä näiden kuuluisien suurten miesten sarjassa.] Se on uhkea kirkko, paljon kauniimpi, joskaan ei niin suuri, kuin Firenzen marmorinen tuomiokirkko.
Tuntui siltä, kuin marmorivaatteet olisivat liikkuneet, kuin nuo suuret hahmot vielä enemmän olisivat nostaneet päätään ja laulun ja sävelten soidessa yössä katsoneet ylös kirjavaa, säteilevää alttaria kohden, missä valkopukuiset pojat heiluttivat kultaisia suitsutusastioita. Väkevä tuoksu virtasi kirkosta avonaiselle paikalle.
Poika ojensi kätensä kynttiläin loistoa kohden ja samassa läksi metallisika menemään. Hänen täytyi painautua kiinni siihen, tuuli vinkui hänen korvissaan, hän kuuli kirkonportin narisevan saranoillaan, kun se suljettiin, mutta samassa hän tuntui menettävän tajuntansa, hän tunsi jäätävää kylmyyttä — ja avasi silmänsä.
Oli aamu, hän istui puoleksi luisuneena alas metallisian selästä, joka seisoi siinä, missä sen aina oli tapana seisoa,Porta rossankadulla.
Pelko ja ahdistus täyttivät pojan mielen, kun hän ajatteli häntä, jota hän kutsui äidiksi, häntä, joka eilen oli lähettänyt hänet ulos ja sanonut, että hänen pitää hankkia rahaa — hänellä ei ollut mitään. Nälkä hänen oli ja jano, vielä kerran kietoi hän kätensä metallisian kaulaan, suuteli sitä kärsälle, nyökkäsi sille päätään ja lähti sitten vaeltamaan yhdelle kapeimmista kaduista, kadulle, joka tuskin oli tarpeeksi leveä hyvin kuormitetulle aasille. Suuri raudoitettu ovi oli puoleksi auki, siitä hän nousi kiviportaita, joiden seinät olivat likaiset ja joilla kaidepuuna oli kiiltävä nuora, ja tuli avonaiselle parvekkeelle, jolle oli ripustettu rääsyjä. Täältä johtivat portaat pihalle, missä kaivosta oli johdettu paksuja rautalankoja kaikkiin talon kerroksiin ja toinen vesiämpäri toisensa vieressä liiteli, pyörän vinkuessa ja ämpärien hyppiessä ilmassa niin, että vesi läiskyi alas pihamaalle. Taas noustiin ylös ränstyneitä kiviportaita. Kaksi merisotilasta — ne olivat venäläisiä — juoksi iloisesti alas ja olivat ne miltei kaatamaisillaan nurin poikaraukan. Ne tulivat yöllisistä huveistaan. Ei nuori, mutta lujarakenteinen naisolento, jolla oli suuri musta tukka, seurasi:
— Mitä sinä tuot kotiin? sanoi hän pojalle.
— Älä ole vihainen! pyysi poika, — en saanut mitään, en ensinkään mitään! Ja hän kävi kiinni äidin hameeseen, ikäänkuin olisi tahtonut suudella sitä. He astuivat huoneeseen. Sitä emme käy kuvaamaan. Vain niin paljon sanottakoon, että siellä seisoi korvallinen ruukku, jossa oli hiilivalkea,marito, joksi sitä sanotaan. Nainen otti sen käsivarrelleen, lämmitti hyppysiään ja sysäsi poikaa kyynärpäällään.
— Onpa sinulla rahaa! sanoi hän.
Lapsi itki, hän potkaisi sitä, se vaikeroi ääneen.
— Oletko vaiti tai minä halkaisen rähisevän pääsi! sanoi hän ja heilutti hiilivalkearuukkua, joka hänellä oli kädessään. Poika kyyristyi parkaisten maahan. Silloin astui naapurivaimo ovesta sisään, hänelläkin olimaritonsakäsivarrellaan.
— Felicita, mitä sinä teet lapselle?
— Lapsi on minun! vastasi Felicita. — Minä voin tappaa sen, jos tahdon, ja sinut myöskin, Gianina! ja hän heilutti hiilivalkearuukkuaan. Toinen nosti torjuen ilmaan omansa ja molemmat ruukut töytäsivät yhteen, niin että sirpaleet, tuli ja tuhka lensivät pitkin huonetta. Mutta poika oli samassa hetkessä oven ulkopuolella, pihan toisessa päässä ja poissa talosta. Lapsi raukka juoksi niin, että hän lopulta ei saanut henkeään kulkemaan. Hän pysähtyiSanta Crocenkirkon luona, jonka suuri ovi viime yönä oli avautunut hänelle, ja hän meni sinne sisään. Kaikki säteili. Hän polvistui ensimäisen haudan luona vasemmalla, se oli Michel Angelon, ja pian hän nyyhkytti ääneen. Ihmisiä tuli ja meni, messu luettiin, kukaan ei välittänyt pojasta. Ainoastaan vanhanpuoleinen porvari pysähtyi, katsoi häntä ja meni sitten pois niinkuin muutkin.
Nälkä ja jano vaivasivat pienokaista, hän oli aivan voimaton ja sairas.Hän ryömi seinän ja marmoripatsaan väliseen nurkkaan ja vaipui uneen.Oli iltapuolta, kun hän taas heräsi siihen, että joku ravisti häntä.Hän karkasi ylös, ja sama vanha porvari seisoi hänen edessään.
— Oletko kipeä? Missä kotisi on? Oletko ollut täällä koko päivän? Monta muuta kysymystä vanhus hänelle teki. Niihin vastattiin ja vanha mies otti hänet mukaansa pieneen taloon, joka oli aivan likellä, erään sivukadun varrella. Huone, mihin he tulivat, oli hansikkaantekijän työhuone. Vaimo istui ahkerasti neuloen, kun he tulivat. Pieni valkoinen bolognalaiskoira, jonka karva oli keritty niin lyhyeksi, että näkyi ruusunpunainen iho, hyppäsi pöydälle ja juoksi pienen pojan eteen.
— Nuo hellanteltut tuntevat toisensa, sanoi vaimo ja taputti koiraa ja poikaa. Tämä sai syödäkseen ja juodakseen noiden hyvien ihmisten luona ja he sanoivat, että hänen oli lupa jäädä sinne yöksi. Seuraavana päivänä aikoi isä Guiseppe puhua hänen äitinsä kanssa. Hän sai pienen pahaisen vuoteen, mutta se oli kuninkaallisen komea hänelle, jonka usein täytyi nukkua kovalla kivipermannolla. Hän nukkui hyvin ja näki unta ihanista kuvista ja metallisiasta.
Isä Guiseppe läksi ulos seuraavana aamuna eikä lapsi raukka ollut siitä ensinkään iloissaan, sillä hän tiesi, että tämä oli lähtenyt ulos viedäkseen häntä hänen äitinsä luo, ja hän itki ja suuteli pientä vilkasta koiraa, ja vaimo nyökytti päätään niille molemmille.
Entä mitä tietoja toi isä Guiseppe? Hän puhui paljon vaimonsa kanssa ja hän nyökytti päätään ja taputti poikaa.
— Se on kaunis lapsi! sanoi hän. — Hänestä kyllä voi tulla oivallinen hansikkaantekijä, niinkuin sinä olet! Ja sormet hänellä on hienot ja taipuisat. Madonna on varmaan määrännyt hänet hansikkaantekijäksi!
Ja poika jäi tähän taloon ja vaimo itse opetti hänet neulomaan. Hän söi hyvin, hän nukkui hyvin, hän kävi iloiseksi ja alkoi ärsyttää Bellissimaa, jonka niminen pieni koira oli. Vaimo uhkasi sormellaan, torui ja oli suuttunut, ja se koski pojan sydämeen. Ajatuksissaan istui hän pienessä huoneessaan, joka antoi kadulle päin, siellä kuivattiin nahkoja. Paksut rautakanget olivat ikkunoiden edessä, hän ei voinut nukkua, metallisika oli hänen ajatuksissaan ja äkkiä kuuli hän ulkopuolelta: kopo! kopo! Niin, se oli varmaan se! Hän juoksi ikkunaan, mutta siellä ei näkynyt mitään, kaikki oli jo ohi.
— Auta herraa kantamaan hänen värilaatikkoaan! sanoi rouva aamulla pojalle, kun nuori naapuri, maalari, tuli itse kantaen laatikkoa ja suurta, kokoonkäärittyä liinakangasta. Lapsi otti laatikon, seurasi maalaria ja he suuntasivat kulkunsa galleriaan, astuivat ylös samoja portaita, jotka hän hyvin tunsi tuosta yöstä, jolloin hän ratsasti metallisian selässä. Hän tunsi kuvapatsaat ja kuvat, kauniin marmori-Venuksen ja ne, jotka olivat värilliset. Hän näki taasen jumalanäidin, Jeesuksen ja Johanneksen.
Nyt he pysähtyivät Bronzinon maalauksen eteen, missä Kristus astuu alas tuonelaan ja lapset ympärillä hymyilevät, suloisen varmoina taivaasta. Köyhä lapsi hymyili hänkin, sillä hän oli täällä taivaassaan.
— Niin, mene nyt kotiin! sanoi maalari hänelle, kun hän jo oli seisonut niin kauan, että tämä oli pystyttänyt maalaustelineensä.
— Saanko minä nähdä teidän maalaavan? sanoi poika. — Saanko minä katsoa, kuinka te saatte kuvan tuohon valkealle kangaskappaleelle?
— Nyt en minä maalaa, vastasi mies ja otti esiin mustan liitunsa; nopeasti liikkui käsi, silmä mittasi suurta kuvaa, ja vaikka syntyikin vain ohut viiva, niin seisoi Kristus siinä kuitenkin, liidellen niinkuin värillisessäkin kuvassa.
— Mutta mene toki! sanoi maalari, ja poika taivalsi hiljaa kotiin päin, istuutui pöydälle ja — oppi neulomaan hansikkaita.
Mutta koko päivän olivat ajatukset taulusalissa, ja sentähden pisti hän sormiinsa, käyttäytyi kömpelösti, mutta ei myöskään ärsyttänyt Bellissimaa. Kun tuli ilta ja portti kadulle sattui olemaan auki, hiipi hän ulos. Oli kylmä, mutta tähtikirkasta, niin kaunista ja kirkasta. Hän taivalsi läpi katujen, joilla jo oli hiljaista ja pian hän seisoi metallisian edessä. Hän kumartui alas sitä kohden, suuteli sen kiiltävää kärsää ja istuutui sen selkään.
— Sinä armas eläin, sanoi hän, — kuinka minä olen sinua ikävöinyt!Yöllä meidän täytyy tehdä pieni ratsastusretki.
Metallisika makasi liikkumatonna ja raikas vesi syöksyi suusta. Pienokainen istui ratsastajana, silloin veti joku häntä vaatteista, hän katsoi syrjään — Bellissima, pieni, alaston Bellissima se oli. Koira oli hiipinyt mukaan talosta ja seurannut pienokaista tämän sitä huomaamatta. Bellissima haukahteli ikäänkuin sanoakseen: katso, minä olen mukana, miksi sinä istut täällä? Ei tulta syöksyvä lohikäärmekään olisi voinut pelästyttää poikaa enemmän kuin pieni koira tällä paikalla. Bellissima kadulla ja pukeutumatta, niinkuin vanha äiti sanoi. Mitä nyt tuleekaan? Koiraa ei koskaan talvisaikaan päästetty ulos panematta sen ylle pientä lampaannahkaa, joka oli leikattu ja ommeltu sitä varten. Nahka voitiin sitoa punaisella nauhalla kiinni kaulan ympäri, siinä oli nauharuusu ja tiuku, ja samoin sidottiin se kiinni vatsan alle. Koira oli miltei kuin pieni vohla, kun se talvisaikaan tässä puvussa sai tassutella ulos rouvan kanssa. Bellissima oli mukana ja pukemattomana! Mitä tästä tuleekaan? Kaikki mielikuvat olivat kadonneet, kuitenkin suuteli poika metallisikaa, otti Bellissiman käsivarrelleen. Eläin värisi vilusta ja sentähden juoksi poika minkä jaksoi.
— Mitä sinä siellä kuljetat? huusi kaksi santarmia, jotka tulivat häntä vastaan, ja Bellissima haukkui. — Mistä sinä olet varastanut tuon kauniin koiran? kysyivät he ja ottivat sen häneltä.
— Oi, antakaa se minulle takaisin! vaikeroi poika.
— Jollet sinä ole sitä varastanut, niin voit kotona sanoa, että koiran saattaa noutaa poliisikamarista, ja he mainitsivat paikan ja lähtivät, vieden mukanaan Bellissiman.
Olipa siinä nyt kerrakseen hätää ja kauhistusta. Hän ei tietänyt, pitikö hänen hypätä Arnoon vaiko mennä kotiin ja tunnustaa kaikki. Varmaan he lyövät kuoliaaksi, ajatteli hän. Mutta minä tahdon mielelläni tulla tapetuksi, minä tahdon kuolla, niin minä pääsen Jeesuksen luo ja madonnan luo! Ja hän meni kotiin, pääasiassa tullakseen tapetuksi.
Ovi oli suljettu, hän ei ulottunut kolkuttimeen, kadulla ei ollut ketään, mutta siinä oli irtonainen kivi ja sillä hän jyskytti.
— Kuka siellä on? huudettiin sisältä.
— Minä! sanoi hän. — Bellissima on poissa! Avatkaa minulle ja lyökää minut sitten kuoliaaksi!
Pelästyttiin kauheasti, varsinkin pelästyi rouva Bellissima raukan takia. Hän katsahti heti seinälle, missä koiran verhon piti riippua — pieni lampaannahka riippui siellä.
— Bellissima poliisikamarissa! huudahti hän. — Sinä paha lapsi, kuinka sinä sait sen ulos? Se paleltuu. Tuo hieno eläin raakojen sotilaiden luona!
Ja isän piti heti lähteä liikkeelle. Vaimo vaikeroi ja poika itki. Kaikki väki talossa tuli koolle, maalari niinikään. Hän otti pojan polviensa väliin, kyseli häneltä ja katkelmina ja pätkittäin sai hän esiin koko tarinan metallisiasta ja galleriasta. Sitä ei ollut hyvä ymmärtää, maalari lohdutti pienokaista, puhui vanhukselle hänen puolestaan, tämä ei rauhoittunut ennenkuin isä tuli Bellissiman kanssa, joka oli ollut sotamiesten käsissä. Siitä vasta riemu nousi, ja maalari taputti poika raukkaa ja antoi hänelle kourallisen kuvia.
Oi, ne olivat erinomaisia palasia, koomillisia päitä! Mutta ennen kaikkea: siinä oli ilmielävänä metallisika itse. Oi, mikään ei saattanut olla ihanampaa! Parilla viivalla oli se pantuna paperille ja talokin takana oli hahmoiteltu.
— Joka sentään osaisi piirustaa ja maalata! Silloin voisi saada koko maailman luokseen!
Seuraavana päivänä, ensimäisenä yksinäisenä hetkenä, tarttui pienokainen lyijykynään ja erään kuvan valkoiselle puolelle koetti hän jäljitellä metallisian piirrosta. Ja se onnistui. Hiukan viistoon, hiukan ylösalaisin, toinen jalka paksuksi, toinen ohueksi, mutta sen saattoi kuitenkin ymmärtää. Itse hän riemuitsi siitä. Lyijykynä vain ei tahtonut luistaa oikein niin hyvin kuin sen piti, sen hän kyllä huomasi. Mutta seuraavana päivänä seisoi siinä metallisika toisen vieressä, ja se oli sata kertaa parempi. Kolmas oli niin hyvä, että jokainen saattoi tuntea sen.
Mutta hansikkaanneulominen kävi huonosti ja hitaasti edistyivät asiaintoimitukset kaupungilla. Sillä metallisika oli nyt opettanut hänelle, että kaikki kuvat täytyi voida siirtää paperille, ja Firenzen kaupunki on kokonainen kuvakirja, jos sitä tahtoo selailla. Piazza della Trinitalla seisoo kapea pylväs ja sen päässäOikeuden jumalatarsidotuin silmin ja kädessä vaaka. Pian oli se paperilla ja hansikkaan tekijän pieni poika se hänet oli sinne pannut. Taulukokoelma kasvoi, mutta kaikki siinä oli vielä kuolleita, elottomia esineitä. Silloin hyppeli eräänä päivänä Bellissima hänen edessään. Ole hiljaa, sanoi hän, niin tulet kauniiksi ja pääset mukaan kuviini! Mutta Bellissima ei tahtonut pysyä hiljaa, niin että se täytyi sitoa kiinni. Pää ja häntä sidottiin, se haukkui ja hyppeli, nyöriä täytyi vetää kireämmälle. Silloin tuli rouva.
— Sinä jumalaton poika! Eläin raukka! siinä kaikki, mitä hän sai sanotuksi ja hän työnsi pojan syrjään, potkaisi häntä, karkoitti hänet talostaan. Hän oli kiittämättömin heittiö, jumalattomin lapsi. Ja itkien hän suuteli pientä, puoleksi tukehtunutta Bellissimaansa.
Maalari tuli samassa ylös portaita ja — tässä on tarinan käännekohta.
1834 oliAcademia delle artessaFirenzessä näyttely. Kahden vierekkäin asetetun maalauksen eteen kerääntyi joukko katselijoita. Pienimmässä maalauksessa oli esitetty pieni iloinen poika, joka istui ja piirsi. Mallina oli hänellä pieni valkoinen, lyhyeksi keritty villakoira, mutta eläin ei tahtonut pysyä hiljaa ja oli sentähden sidottu kiinni nuoralla, sekä päästään että hännästään. Siinä oli eloa ja totuutta, jonka täytyi vaikuttaa jokaiseen. Maalari oli, kerrottiin, nuori firenzeläinen, jonka sanottiin pienenä lapsena löydetyn kadulta, ja jonka vanha hansikkaantekijä oli kasvattanut, itse hän oli oppinut piirustamaan. Muuan nyt kuuluisa maalari oli keksinyt tämän kyvyn, kun poika kerran aiottiin karkoittaa siitä syystä, että hän oli sitonut kiinni rouvan lemmikin, pienen villakoiran, ja pitänyt tätä mallinaan.
Hansikkaantekijän pojasta oli tullut suuri maalari, sen osoitti tämä kuva, sen osoitti varsinkin suurempi vieressä. Siinä oli vain yksi ainoa kuvio, rääsyinen, kaunis poika, joka istuallaan nukkui kadulla, hän nojasi metallisikaanPorta rossankadulla. [Metallisika on jäljennös, alkuperäinen on antiikkinen ja marmorista. Se sijaitsee Palazzo degli Ufficin gallerian sisäänkäytävässä.] Kaikki katselijat tunsivat paikan. Lapsen kädet lepäsivät sian pään päällä. Pienokainen nukkui turvallisesti, lamppu madonnankuvan luona loi voimakkaan valon lapsen kalpeille, ihanille kasvoille. Se oli kaunis maalaus, suuri kultainen kehys ympäröi sitä ja kehyksen kulmaan oli ripustettu laakeriseppele, mutta vihreiden lehtien väliin punoutui musta nauha, siitä riippui pitkä suruharso.
Nuori taiteilija oli näinä päivinä — kuollut!
Ystävyyden liitto.
Me olemme hiljan tehneet pienen matkan ja ikävöimme jo suurempaa. Minne? Spartaan? Mykeneen? Delfiin? On satoja paikkoja, joiden nimiä mainitessa sydän sykkii matkustamishalusta. Kuljetaan hevosella ylös vuoripolkuja, läpi viidakkojen ja pensaiden. Yksityinen matkustaja kulkee eteenpäin kuin kokonainen karavaani. Itse ratsastaa hän edeltä argojatineen, kuormahevonen kuljettaa matka-arkkua, telttaa ja muonavaroja, pari sotamiestä seuraa, häntä suojellakseen. Ei mikään majatalo hyvin valmistettuine vuoteineen odota häntä väsyttävän päivänmatkan jälkeen, teltta on usein hänen kattonaan suuressa villissä luonnossa, argojati keittää sielläpilafin[se valmistetaan kanasta, riisistä ja pippurista] illalliseksi. Tuhannet sääsket parveilevat pienen teltan ympärillä, se on surullinen yö ja huomenna käy tie yli voimakkaasti tulvineiden jokien. Istu lujasti hevosesi selässä, ettet huuhtoudu pois!
Minkä palkinnon saa näistä vaivoista? Mitä suurimman, runsaimman! Luonto ilmoittaa itsensä koko suuruudessaan, jokainen läikkä on historiallinen, silmät ja ajatus nauttivat. Runoilija saattaa laulaa siitä, maalari kuvata sen runsain kuvin, mutta todellisuuden tuoksua, joka ikuisesti tunkeutuu ja jää katselijan ajatukseen, eivät ne saata ilmaista.
Yksinäinen paimen ylhäällä tunturilla saattaisi ehkä yksinkertaisella kuvauksella jostakin elämänsä tapahtumasta paremmin kuin matkakuvaaja avata silmäsi, sinun, joka muutamin yksinkertaisin piirtein tahdot nähdä hellenien maan.
Anna hänen siis puhua! Eräästä tavasta, kauniista, omituisesta tavasta tulee paimen tuolla kalliolla kertomaan meille:ystävyyden liitosta.
Meidän talomme oli tehty savesta, mutta ovenpielet olivat rihlattuja marmoripylväitä, löydettyjä siitä, missä talo rakennettiin. Katto ulottui miltei maahan, se oli mustanruskea ja ruma, mutta kun se tehtiin, oli se kukkivaa oleanderia ja tuoreita laakerinoksia, vuorten takaa tuotuja. Ahdasta oli talomme ympärillä, kallioseinät kohosivat jyrkkinä, alastomina ja mustan värisinä. Ylinnä niiden päällä riippui usein pilviä kuin mitäkin valkoisia eläviä olentoja. En koskaan kuullut siellä laululintua, eivät koskaan tanssineet siellä miehet säkkipillin sävelten mukaan, mutta paikka oli pyhä ammoisista ajoista, nimikin muistuttaa siitä, Delfiksihän sitä sanotaan! Tummat, vakavat vuoret lepäsivät kaikki lumen peitossa. Ylin, joka hohti kauvimmin punaisessa ilta-auringossa, oliParnassos, puro likellä meidän taloamme kumpusi sieltä ja oli sekin kerran pyhä. Nyt sotkee sitä aasi jalkoineen. Kuitenkin juoksee virta eteenpäin ja käy taasen kirkkaaksi. Kuinka minä muistankaan joka läikän ja pyhän, syvän hiljaisuuden siellä! Keskellä majaa sytytettiin tuli ja kun kuuma tuhka hehkui läjänä, paistettiin siinä leipä. Kun lumi lepäsi majamme ympärillä, niin että se miltei oli peitossa, silloin tuntui äitini iloisimmalta, silloin piti hän päätäni käsiensä välissä, suuteli otsaani ja lauloi lauluja, joita hän ei muutoin milloinkaan laulanut, sillä turkkilaiset, meidän herramme, eivät kärsineet niitä. Ja hän lauloi: Olympon huipulla, matalassa kuusimetsässä, asusti vanha hirvi, sen silmät olivat kyynelistä raskaat, punaisia, jopa vihreitä, haaleansinisiä kyyneliä se itki, ja metsäkauris kulki ohi: mikä sinua vaivaa, koska niin itket, itket punaisia, jopa vihreitä, haaleansinisiä kyyneliä? — Turkkilainen on tullut kaupunkiimme, hänellä on villejä koiria metsästystänsä varten, mahtava joukko. — Minä ajan ne saarten yli, sanoi nuori metsäkauris, minä ajan ne saarten yli, syvään mereen. — Mutta ennenkuin ilta tuli, oli metsäkauris surmattu ja ennenkuin yö tuli, oli hirvi ajettu ja kuollut. Ja kun äitini näin lauloi, kävivät hänen silmänsä kosteiksi ja kyynel viipyi pitkissä silmäripsissä, mutta hän salasi sen ja käänsi tuhassa mustan leipämme. Silloin pusersin minä käteni nyrkkiin ja sanoin: me lyömme turkkilaisen kuoliaaksi! Mutta hän toisti laulua: minä ajan ne saarten yli, syvään mereen. Mutta ennenkuin ilta tuli, oli metsäkauris surmattu ja ennenkuin yö tuli, oli hirvi ajettu ja kuollut. Monta yötä ja päivää olimme me olleet yksin majassamme, silloin tuli isäni. Minä tiesin, että hän tuo minulle näkinkengänkuoria Lepantonlahdelta, tai terävän ja kiiltävän veitsen. Hän toi meille tällä kertaa lapsen, pienen, alastoman tytön, jota hän piti lampaannahkaturkkinsa alla. Lapsi oli köytetty nahkaan, ja ainoa, mitä hänellä oli, kun hän siitä päästettynä lepäsi äitini sylissä, oli kolme hopearahaa, jotka olivat sidotut hänen mustaan tukkaansa. Ja isäni kertoi turkkilaisista, jotka olivat surmanneet lapsen vanhemmat, hän kertoi meille niin paljon, että minä näin siitä unta koko yön. Isäni itsekin oli haavoittunut, äiti sitoi hänen käsivartensa, haava oli syvä. Paksu lampaannahkaturkki oli jäätynyt kankeaksi verestä. Pienen tytön piti olla sisareni, hän oli niin kaunis, niin hohtavan kirkas, äitini silmä ei ollut lempeämpi kuin hänen silmänsä. Anastasian, joksi häntä nimitettiin, piti olla minun sisareni, sillä hänen isänsä oli vihitty minun isääni, vihitty vanhan tavan mukaan, tavan, jota me vieläkin noudatamme. He olivat nuoruutensa aikana solmineet veljeyden, valinneet kauneimman ja siveimmän tytön koko paikkakunnalla vihkimään heidät ystävyyden liittoon. Minä kuulin niin usein tuosta kauniista, omituisesta tavasta.
Nyt oli pienokainen minun sisareni. Hän istui sylissäni, minä toin hänelle kukkia ja tunturilinnun höyheniä, me joimme yhdessä Parnasson vettä, me nukuimme päät vieretysten majan laakerikaton alla, äitini vielä monena talvena laulaessa punaisista, vihreistä ja vaalean sinisistä kyynelistä. Mutta minä en vielä ymmärtänyt, että oman kansani tuhatlukuiset surut kuvastuivat näissä kyynelissä.
Eräänä päivänä tuli kolme frankkilaista miestä, toisin puettua kuin me. He kuljettivat sänkyjänsä ja telttojansa hevosten selässä ja enemmän kuin kaksikymmentä sapeleilla ja kivääreillä aseistettua turkkilaista seurasi heitä, sillä he olivat pashan ystäviä ja heillä oli hänen kirjeensä. He tulivat vain katsomaan meidän vuoriamme, lumessa ja pilvissä nousemaan Parnassolle ja katselemaan omituisia mustia, jyrkkiä kallioita majamme ympärillä. He eivät voineet mahtua siihen eivätkä he myöskään sietäneet savua, joka katon alatse meni ulos matalasta ovesta. He pystyttivät telttansa ulos ahtaalle alueelle majamme luona, paistoivat lampaita ja lintuja ja anniskelivat makeita, väkeviä viinejä, mutta turkkilaiset eivät uskaltaneet juoda niitä.
Kun he lähtivät, seurasin minä heitä kappaleen matkaa ja pieni sisareni Anastasia riippui, vuohennahkaan ommeltuna, selässäni. Yksi frankkilaisista herroista asetti minut kalliota vastaan ja piirsi minut ja hänet niin elävinä kuin me siinä seisoimme, me olimme kuin yksi ainoa olento. En koskaan ollut ajatellut sitä, mutta Anastasia ja minähän olimmekin kuin yksi, aina hän lepäsi sylissäni ja riippui selässäni, ja jos minä näin unta, niin oli hän unissani.
Kaksi yötä myöhemmin tuli muita ihmisiä majaamme, he olivat aseistetut veitsillä ja kivääreillä. He olivat albanilaisia, reipasta väkeä, niinkuin äitini sanoi. He viipyivät vain lyhyen ajan, sisareni Anastasia istui yhden polvella. Kun tämä oli mennyt, oli hänellä kaksi eikä kolme hopearahaa hiuksissaan. He panivat tupakkaa paperiliuskoihin ja polttivat sitä ja vanhin puhui tiestä, joka heidän piti valita ja oli siitä epävarma. "Jos minä syljen ylöspäin", sanoi hän, "niin se putoaa kasvoihini, jos syljen alaspäin, niin se putoaa partaani." Mutta yksi tie täytyi valita. He menivät ja isäni seurasi. Vähän myöhemmin kuulimme laukauksia, taas paukahti. Sotamiehiä tuli majaamme, he ottivat äitini, minut ja Anastasian. Rosvot olivat saaneet suojaa meillä, sanoivat he, isäni oli seurannut heitä, sentähden täytyi meidän lähteä pois. Minä näin rosvojen ruumiit, minä näin isäni ruumiin ja minä itkin, kunnes nukuin. Kun heräsin, olimme me vankilassa, mutta huone ei ollut köyhempi kuin huone omassa majassamme, ja minä sain sipulia ja pihkaista viiniä, jota he kaatoivat tervatusta säkistä. Parempaa ei meillä kotonakaan ollut.
Kuinka kauan me olimme vangittuina, en tiedä, mutta monta yötä ja päivää kului. Kun me läksimme ulos, oli pyhä pääsiäisjuhlamme ja minä kannoin Anastasiaa selässäni, sillä äitini oli sairas. Vain hitaasti hän saattoi käydä ja oli pitkä matka, ennenkuin me pääsimme alas merelle — se oli Lepanton lahti. Me astuimme kirkkoon, joka säteili kultapohjaisine kuvineen. Enkelejä ne olivat, oi, niin kauniita. Mutta minusta tuntui kuitenkin, että meidän pieni Anastasiamme oli yhtä kaunis. Keskellä lattiaa oli arkku täynnä ruusuja, Herra Kristus siellä lepäsi kauniina kukkasina, sanoi äitini, ja pappi julisti: Kristus on ylösnoussut! Kaikki ihmiset suutelivat toisiaan, jokainen piti sytytettyä kynttilää kädessään, itsekin sain yhden, pieni Anastasia toisen, säkkipillit soivat, miehet tanssivat käsi kädessä ulos kirkosta ja ulkopuolella kirkkoa paistoivat naiset pääsiäislampaita. Meidät kutsuttiin aterioimaan. Minä istuin tulen ääressä, poika, vanhempi minua, kietoi kätensä kaulaani, suuteli minua ja sanoi: Kristus on ylösnoussut! Sillä lailla kohtasimme toisemme ensi kerran, Aphtanides ja minä.
Äitini osasi kutoa kalaverkkoja, se tuotti täällä rannikolla hyvää ansiota ja me jäimme pitkäksi aikaa meren ääreen — kauniin meren, joka maistui kyyneliltä ja muistutti vihreine väreineen hirven itkua. Milloin se oli punainen, milloin vihreä ja taasen sininen.
Aphtanides osasi ohjata venettä ja minä istuin pienen Anastasian kanssa veneessä, joka kulki veden päällä niinkuin pilvi kulkee ilmassa. Kun sitten aurinko laski, kävivät vuoret tummemman sinisiksi, toinen vuorijono kurkisti toisen yli ja kauimpana kohosi Parnassos lumineen, ilta-auringossa hohti vuorenhuippu kuin hehkuva rauta, näytti siltä kuin valo olisi tullut sisäpuolelta, sillä se hohti kauan sinisessä, loistavassa ilmassa, kauan senjälkeen kuin aurinko oli laskenut. Valkoiset vesilinnut räpyttelivät siivillään vesipeilissä, muuten oli täällä yhtä hiljaista kuin Delphin luona mustien tunturien välissä. Minä makasin selälläni veneessä, Anastasia istui rintani päällä ja tähdet ylhäällä loistivat vielä voimakkaammin kuin lamput kirkossamme. Ne olivat samat tähdet ja ne seisoivat aivan samalla kohtaa pääni päällä kuin silloin, kun minä istuin Delphissä majamme ulkopuolella. Vihdoin minusta tuntui, että olin siellä vielä — silloin polskahti vedessä ja vene keikahti kovasti. Minä huudahdin ääneen, sillä Anastasia oli pudonnut veteen, mutta Aphtanides oli yhtä nopea ja pian nosti hän hänet ylös minun luokseni. Me riisuimme hänen vaatteensa, pusersimme niistä veden ja puimme sitten taas hänen ylleen, saman teki Aphtanides itselleen, ja me viivyimme siellä, kunnes vaatteet taasen olivat kuivat, eikä kukaan tietänyt, minkä pelon olimme kestäneet pienen kasvatussisaren tähden, jonka elämään Aphtanideellä nyt oli osansa.
Tuli kesä. Aurinko paahtoi niin kuumasti, että lehtipuut kuihtuivat. Minä ajattelin viileitä vuoriamme, raikasta vettä siellä. Äitinikin ikävöi ja eräänä iltana vaelsimme taas takaisin. Kuinka siellä oli äänetöntä ja hiljaista! Me kuljimme korkean tymianin läpi, joka vielä lemusi, vaikka aurinko oli polttanut sen lehdet. Emme kohdanneet ainoaakaan paimenta, emme kulkeneet ainoankaan majan ohitse. Kaikki oli hiljaista ja yksinäistä, ainoastaan tähdenlento kertoi, että tuolla ylhäällä taivaassa oli elämää. En tiedä, loistiko itse kirkas, sininen ilma, vai tähtienkö säteet. Me näimme selvään kaikki vuorten ääriviivat. Äitini teki tulen, paistoi sipulit, joita hän kuljetti mukanaan ja minä ja pieni sisko makasimme tymianissa, pelkäämättä pahaaSmidrakia[kreikkalainen taikausko antaa tämän hirviön syntyä teurastetun lampaan halkaisemattomasta vatsasta, joka viskataan maahan], jonka kurkusta liekki leimuaa, puhumattakaan sudesta ja sakaalista. Istuihan äitini luonamme ja sen luulin minä riittävän.
Me saavuimme vanhaan kotiimme, mutta maja oli soraläjänä. Täytyi rakentaa uusi. Pari naista auttoi äitiäni ja muutamissa päivissä olivat seinät pystytetyt ja uusi katto oleanderista pantu niiden päälle. Äitini punoi nahasta ja puunkuoresta useita pullonkoteloja, minä kaitsin pappien pientä karjaa. [Talonpojasta, joka osaa lukea, tulee usein pappi, ja häntä kutsutaan kaikkeinpyhimmäksi herraksi. Rahvas suutelee maata hänet kohdatessaan.] Anastasia ja pienet kilpikonnat olivat leikkikumppanejani.
Eräänä päivänä saimme vieraaksemme rakkaan Aphtanideen. Hän oli halunnut kovin mielellään nähdä meitä, sanoi hän, ja hän viipyi kokonaista kaksi päivää luonamme.
Kuukauden kuluttua hän palasi ja kertoi meille aikovansa laivalla Patrakseen ja Korfuun. Meille hänen ensin piti heittää hyvästit. Suuren kalan hän toi muassaan äidilleni. Hän tiesi kertoa niin paljon, ei ainoastaan kaloista alhaalla Lepanto-lahden luona, vaan kuninkaista ja sankareista, jotka kerran olivat hallinneet Kreikassa, niinkuin turkkilaiset nyt.
Olen nähnyt ruusupuun tekevän nuppua ja tämän päivissä ja viikoissa tulevan kehittyneeksi kukaksi. Se tuli siksi, ennenkuin minä aloin ajatella, kuinka suuri, kaunis ja punoittava se oli. Samoin kävi minun Anastasiaan nähden. Hän oli kaunis, täysikasvuinen tyttö, minä voimakas nuorukainen. Sudentaljat äitini ja Anastasian vuoteilla olin itse nylkenyt eläimistä, jotka pyssyni oli kaatanut. Vuosia oli vierinyt.
Silloin tuli eräänä iltana Aphtanides, solakkana kuin ruoko, voimakkaana ja ruskeana. Hän suuteli meitä kaikkia ja tiesi kertoa suuresta merestä, Maltan linnoitusvarustuksista ja Egyptin omituisista haudoista. Se kuului kummalta kuin joku pappien legenda. Minä katselin eräänlaisella kunnioituksella häneen.
— Kylläpä sinä tiedät paljon! sanoin, — kylläpä sinä osaat kertoa!
— Sinä olet kuitenkin kerran kertonut minulle kaikista kauneinta! sanoi hän. — Olet kuvannut minulle jotakin, joka ei koskaan ole mennyt mielestäni, kauniin vanhan tavan ystävyyden liitosta, tavan, jota minua oikein haluttaa seurata. Veli, menkäämme mekin, niinkuin sinun ja Anastasian isä tekivät, kirkkoon. Kaunein ja viattomin tyttö on Anastasia, sisko, vihkiköön hän meidät yhteen! Kenelläkään ei sentään ole kauniimpaa tapaa kuin meillä kreikkalaisilla!
Anastasia punastui kuin tuore ruusunlehti. Äitini suuteli Aphtanidesta.
Tunnin kävelyn päässä majastamme, siellä, missä multa peittää tunturit ja yksityiset puut luovat varjoa, oli pieni kirkko. Hopealamppu riippui alttarin edessä.
Minulla oli yllä parhaimmat vaatteeni, valkoiset tostanellit valuivat runsaina poimuina alas lanteita, punainen takki sujui ahtaana ja ruumiinmukaisena, fetsini tupsussa oli hopeaa. Vyössäni olivat veitsi ja pistolit. Aphtanideella oli yllään sininen pukunsa, sellainen, jommoista kreikkalaiset merimiehet käyttävät, hopealaatta jumalanäiteineen riippui hänen rinnallaan, hänen vyönsä oli kallisarvoinen, jommoisia ainoastaan rikkaat herrat voivat kantaa. Jokainen kyllä näki, että me molemmat aioimme juhlaan. Astuimme pieneen yksinäiseen kirkkoon, missä ilta-aurinko ovesta loisti palavaan lamppuun ja kirjaville kultapohjaisille kuville. Me polvistuimme alttarin portaille ja Anastasia asettui eteemme. Pitkä, valkea hame riippui irrallaan ja keveästi hänen kauniiden jäsentensä ympärillä. Hänen valkoista kaulaansa ja rintaansa peitti vanhoista ja uusista rahoista yhteen liitetty verkko, rahat muodostivat kokonaisen suuren kauluksen. Hänen mustat hiuksensa olivat kiinnitetyt päälaelle yhteen ainoaan solmuun, jota piteli pieni myssy, tehty hopea- ja kultarahoista, jotka olivat löydetyt vanhoista temppeleistä. Kauniimpaa koristusta ei millään kreikkalaisella tytöllä ollut. Hänen kasvonsa loistivat, hänen silmänsä olivat kuin kaksi tähteä.
Luimme kaikki kolme hiljaa rukouksemme ja hän kysyi meiltä: — Tahdotteko olla ystävät elämässä ja kuolemassa? Me vastasimme: — Tahdomme. — Tahdotteko te, mitä ikinä tapahtuneekin, muistaa: minun veljeni on osa minusta! Minun salaisuuteni on hänen, minun onneni on hänen! Uhrautuvaisuutta, kestävyyttä, kaikkea varaan hänelle kuin omalle sielulleni! — Ja me toistimme myöntymyksemme ja hän laski kätemme toistemme käsiin, suuteli meitä otsalle ja taas me hiljaa rukoilimme. Silloin astui pappi esiin alttarin ovesta, siunasi meidät kaikki kolme ja laulu, muiden kaikkeinpyhimpien herrojen laulamana, kaikui alttariseinän takana. Ikuinen ystävyydenliitto oli tehty. Kun me nousimme, näin minä äitini kirkon ovella itkevän syvään ja hartaasti.
Kuinka iloista olikaan meidän pienessä majassamme ja Delphin lähteiden varsilla! Illalla, ennenkuin Aphtanideen oli lähdettävä pois, istuimme, hän ja minä mietteissämme kallion reunalla. Hänen kätensä oli kietoutunut vyötäisteni ympäri, minun käteni hänen kaulaansa. Me puhelimme Kreikanmaan hädästä, miehistä, joihin saattoi luottaa. Jokainen ajatus sielussamme oli selvänä meidän molempien edessä. Silloin minä tartuin hänen käteensä.
— Yksi vielä sinun pitää tietää, yksi, jonka tähän hetkeen asti vain Jumala ja minä tiedämme: koko minun sieluni on rakkautta, se on rakkautta voimakkaampaa kuin rakkaus äitiini ja sinuun!
— Ja ketä sinä rakastat? kysyi Aphtanides ja hänen kasvonsa ja kaulansa punastuivat.
— Minä rakastan Anastasiaa! sanoin, — ja hänen kätensä vapisi kädessäni ja hän kävi valkoiseksi niinkuin ruumis. Minä näin sen, minä ymmärsin sen, ja minä luulen myöskin, että minun käteni vapisi. Minä kumarruin hänen puoleensa, suutelin häntä otsalle ja kuiskasin: — En ole koskaan sanonut sitä hänelle, hän ehkä ei rakasta minua! Veli, muista, että olen nähnyt hänet joka päivä, hän on kasvanut minun rinnallani, kasvanut kiinni sieluuni!
— Ja sinun omasi hän olkoon! sanoi hän, — sinun! En saata valehdella sinulle enkä sitä tahdokaan: minäkin rakastan häntä! Mutta huomenna lähden pois. Näemme toisemme vuoden kuluttua, silloin te olette naimisissa, eikö niin? Minulla on hiukan rahoja, ne ovat sinun. Sinä saat ottaa ne, sinun pitää ottaa ne!
Hiljaa me kuljimme yli tunturin. Oli myöhäinen ilta, kun seisoimme äitini majan luona.
Anastasia piteli lamppua meitä vastaan, kun astuimme sisään. Äitini ei ollut siellä. Anastasia katsoi kumman surumielisesti Aphtanideeseen.
— Huomenna sinä lähdet luotamme, sanoi hän. — Voi, kuinka se on minusta ikävää!
— Vai on se sinusta ikävää! sanoi hän ja minusta tuntui, että siinä oli yhtä suuri tuska kuin omani. En voinut puhua, mutta hän tarttui hänen käteensä ja sanoi: — veljemme tässä rakastaa sinua, pidätkö sinä hänestä? Juuri hänen vaikenemisessaan on hänen rakkautensa!
Anastasia vapisi ja purskahti itkuun. Silloin näin minä vain hänet, ajattelin vain häntä. Kiersin käteni hänen vyötäriensä ympäri ja sanoin:
— Niin, minä rakastan sinua!
Silloin painoi hän suunsa minun suutani vastaan, hänen kätensä lepäsivät kaulani ympärillä. Mutta lamppu oli pudonnut lattialle, oli yhtä pimeää ympärillämme kuin rakkaan Aphtanides-raukan sydämessä.
Ennen päivän koittoa hän nousi, suuteli meitä kaikkia jäähyväisiksi ja läksi pois. Äidilleni hän oli antanut kaikki rahansa meitä varten. Anastasia oli minun morsiameni ja muutamia päiviä myöhemmin vaimoni.
Ruusu Homeroksen haudalta.
Kaikissa Itämaiden lauluissa heläjää satakielen rakkaus ruusuun. Äänettöminä, tähtikirkkaina öinä esittää siivekäs laulaja tuoksuvalle armaalleen serenaadinsa.
Ei kaukana Smyrnasta, korkeiden plataanien alla, missä kauppias ajaa kuormitettuja kamelejaan, jotka ylpeinä nostavat pitkiä kaulojaan ja kömpelösti tallaavat maata, joka on pyhä, näin minä kukkivan ruusupensaan. Villit kyyhkyset lensivät korkeiden puiden oksien lomitse ja niiden siivet hohtivat, auringonsäteen liukuessa niiden yli, ikäänkuin ne olisivat olleet helmiäistä.
Ruusupensaassa oli yksi kukka kaikkien joukossa kaunein ja sille lauloi satakieli rakkautensa tuskan. Mutta ruusu oli äänetön, ei kastepisaraakaan levännyt säälin kyyneleenä sen lehdillä. Oksan mukana se kumartui muutamien suurten kivien yli.
— Tässä lepää maan suurin laulaja! sanoi ruusu. — Yli hänen hautansa minä tahdon tuoksua, sille minä tahdon sirottaa lehteni, kun myrsky irroittaa ne! Iliadin laulaja tuli maaksi tässä maassa, mistä minä versoan — minä, ruusu Homeroksen haudalta, olen liian pyhä kukkiakseni köyhälle satakielelle!
Ja satakieli lauloi itsensä kuoliaaksi.
Kamelin ajaja tuli kuormitettuine kameleineen ja mustine orjineen. Hänen pieni poikansa löysi kuolleen linnun, hän hautasi pienen laulajan suuren Homeroksen hautaan. Ja ruusu värisi tuulessa. Ilta tuli, ruusu sulki tiukempaan lehtensä ja näki unta, että oli kaunis aurinkoinen päivä. Tuli joukko vieraita frankkilaisia miehiä, he olivat tehneet pyhiinvaellusretken Homeroksen haudalle. Vieraiden joukossa oli laulaja pohjolasta, sumujen ja revontulten kodista. Hän taittoi ruusun, litisti sen tiukasti kirjaan ja vei sen sillä lailla mukaansa toiseen maanosaan, kaukaiseen isänmaahansa. Ja ruusu kuihtui surusta ja lepäsi ahtaassa kirjassa, jonka hän avasi kodissaan, ja hän sanoi: tässä on ruusu Homeroksen haudalta.
Kas tämän unen näki kukka ja se heräsi ja värisi tuulessa. Kastepisara putosi sen lehdiltä laulajan haudalle, ja aurinko nousi, tuli kuuma päivä, ja ruusu hehkui kauniimpana kuin ennen, se oli lämpöisessä Aasiassaan. Silloin kuului askelia, tuli vieraita frankkilaisia, samanlaisina kuin ruusu oli nähnyt ne unessaan, ja vieraiden joukossa oli runoilija pohjolasta. Hän taittoi ruusun, painoi suudelman sen raikkaalle suulle ja vei sen mukanaan sumujen ja revontulten kotiin.
Muumiona lepää nyt kukkaisruumis hänen Iliaassaan ja kuin unessa kuulee se hänen avaavan kirjan ja sanovan:
Tässä on ruusu Homeroksen haudalta!
Nukku-Matti.
Koko maailmassa ei ole ketään, joka osaa niin paljon satuja kuinNukku-Matti — hän vasta osaa kertoa!
Tuossa iltapuolella, kun lapset somasti istuvat pöydän ääressä tai pienellä jakkarallaan, tulee Nukku-Matti. Hän tulee hyvin hiljaa ylös portaita, sillä hän kulkee sukkasillaan, hän avaa aivan hiljaa oven ja hyit! sitten hän ruiskauttaa lämmintä maitoa silmiin, niin hiukan, niin hiukan, mutta kuitenkin aina niin tarpeeksi, etteivät he voi pitää silmiä auki eivätkä sentähden nähdä häntä. Hän hiipii aivan taakse, puhaltaa hiljaa heidän niskaansa ja niin käyvät heidän päänsä raskaiksi, oi niin! Mutta se ei tee kipeää, sillä Nukku-Matti tarkoittaa juuri hyvää lapsille. Hän vain tahtoo, että he olisivat hiljaa ja sitä he ovat parhaiten, kun heidät saa sänkyyn. Heidän pitää olla hiljaa, jotta hän voi kertoa heille satuja.
Kun lapset nyt nukkuvat, istuutuu Nukku-Matti vuoteelle. Hän on hyvissä vaatteissa, hänen takkinsa on silkkiä, mutta mahdotonta on sanoa, minkä värinen se on, sillä se hohtaa vihreältä, punaiselta ja siniseltä aina sitä mukaa, kuin hän kääntyy. Molemmissa kainaloissaan on hänellä sateenvarjo, toisessa on kuvia ja sen hän nostaa hyvien lapsien ylle, ja niin näkevät he koko yön unissaan mitä kauneimpia satuja. Ja toinen sateenvarjo hänellä on, jossa ei ole yhtään mitään, ja sen hän nostaa pahankuristen lasten ylle, niin he nukkuvat niin hullusti eivätkä ole aamulla, kun heräävät, nähneet vähintäkään unta.
Nyt me saamme kuulla, kuinka Nukku-Matti koko viikon tuli joka ilta erään pienen pojan luo, jonka nimi oli Jalmari, ja mitä hän kertoi hänelle! Niitä on kokonaista seitsemän satua, sillä viikossa on seitsemän päivää.