Mutta lintu pysyi hiljaa, ei ollut ketään vetämässä sitä eikä se muutoin laulanut. Mutta Kuolema jäi katselemaan keisariin, suurilla tyhjillä silmäkuopillaan ja siellä oli niin hiljaista, niin hirvittävän hiljaista.
Silloin kajahti samassa aivan likellä ikkunaa mitä kaunein laulu: pieni, elävä satakieli istui oksalla ulkopuolella. Se oli kuullut keisarinsa hädästä ja oli sentähden tullut laulamaan hänelle lohdutusta ja toivoa. Ja sitä myöten kuin se lauloi, kävivät haamut kalpeammiksi ja kalpeammiksi, veri joutui yhä vilkkaampaan liikkeeseen keisarin heikossa ruumiissa ja itse Kuolemakin kuunteli ja sanoi: — Jatka, pieni satakieli, jatka!
— Kyllä, jos annat minulle muhkean kultasapelin! Kyllä, jos annat minulle upean lipun! Jos annat minulle keisarin kruunun!
Ja Kuolema antoi jokaisen kalleuden yhdestä laulusta, ja satakieli jatkoi vielä lauluaan, ja se lauloi hiljaisesta hautausmaasta, missä valkoiset ruusut kasvavat, missä seljapuu lemuaa ja missä jälkeenjääneiden kyyneleet kostuttavat tuoretta nurmea. Silloin alkoi Kuolema ikävöidä puutarhaansa ja liiteli kylmänä valkoisena sumuna ikkunasta.
— Kiitos, kiitos! sanoi keisari, — sinä taivainen pieni lintu, minä kyllä tunnen sinut! Minä karkoitin sinut maasta ja valtakunnasta ja sinä lauloit pahat näyt vuoteeni luota, sait Kuoleman pois sydämeltäni. Kuinka minä palkitsenkaan sinua?
— Sinä olet palkinnut minut! sanoi satakieli. — Sain kyyneleet nousemaan silmiisi, kun ensi kerran lauloin. Sitä en koskaan unohda! Ne ovat niitä jalokiviä, jotka virvoittavat laulajan sydäntä. Mutta nuku nyt ja parane ja voimistu! Minä laulan sinulle!
Ja se lauloi. Ja keisari meni uneen, niin lempeä ja virvoittava oli tuo uni.
Aurinko paistoi häneen ikkunoista, kun hän voimistuneena ja terveenä heräsi. Kukaan hänen palvelijoistaan ei vielä ollut palannut, sillä he luulivat, että hän oli kuollut, mutta satakieli istui vielä ja lauloi.
— Sinun täytyy aina pysyä luonani! sanoi keisari. — Sinun pitää laulaa vain, kun itse tahdot, ja keinotekoisen linnun minä lyön tuhansiksi kappaleiksi.
— Älä tee sitä! sanoi satakieli, — sehän on tehnyt sen hyvän, minkä se saattoi tehdä. Pidä se niinkuin ennenkin. Minä en voi elää ja olla linnassa, mutta anna minun tulla, kun itse haluan, silloin minä illoin istun oksalla tuolla ikkunan luona ja laulan sinulle, että kävisit iloiseksi ja samalla miettiväksi. Minä laulan sekä onnellisista että niistä, jotka kärsivät. Minä laulan pahasta ja hyvästä, jota ympärilläsi pidetään salassa. Pieni laululintu lentää ympäri, lentää köyhän kalastajan luo, talonpojan katolle, jokaisen luo, joka on kaukana sinusta ja hovistasi. Minä rakastan sydäntäsi enemmän kuin kruunuasi, ja kuitenkin ympäröi kruunua jokin pyhä tuoksu! Minä tulen, minä laulan sinulle — mutta yksi sinun täytyy luvata minulle.
— Kaikki! sanoi keisari ja seisoi siinä kuninkaallisessa puvussaan, johon hän itse oli pukeutunut, ja piteli sapelia, joka oli raskasta kultaa, ylös rintaansa kohti.
— Yhtä sinulta pyydän: älä kerro kenellekään, että sinulla on pieni lintu, joka sanoo sinulle kaikki, niin käy vielä paremmin!
Ja sitten lensi satakieli pois.
Palvelijat tulivat katsomaan kuollutta keisariaan. Niin, siinä he seisoivat, ja keisari sanoi:
— Hyvää huomenta!
Kihlatut.
Hyrrä ja pallo olivat laatikossa muiden leikkikalujen joukossa, ja sitten sanoi hyrrä pallolle:
— Emmekö menisi kihloihin, kun kuitenkin olemme yhdessä laatikossa?
Mutta pallo, joka oli neulottu sahvianinahasta ja oli yhtä paljon olevinaan kuin hieno neiti, ei viitsinyt vastata sellaiseen.
Seuraavana päivänä tuli pieni poika, joka omisti leikkikalut. Hän maalasi hyrrän punaisella ja keltaisella ja löi keskelle sitä messinkinastan. Näyttipä todella komealta, kun hyrrä pyöri.
— Katsokaa minua! sanoi se pallolle. — Mitä te nyt sanotte? Emmekö menisi kihloihin, me sovimme niin hyvin yhteen: te hypitte ja minä tanssin. Onnellisemmaksi kuin me kaksi ei kukaan voi tulla.
— Vai niin te luulette! sanoi pallo. — Te varmaan ette tiedä, että minun isäni ja äitini ovat olleet sahvianitohvelit ja että minulla on korkki ruumiissani.
— Niin, mutta minä olen mahonkipuuta, sanoi hyrrä, — ja itse pormestari on sorvannut minut, hänellä on oma sorvinpenkki, ja siitä oli hänelle suuri huvi.
— Niin, voinko minä luottaa siihen? sanoi pallo.
— Älköön piiska ikinä sattuko minuun, jos valehtelen! sanoi hyrrä.
— Te puhutte hyvin kauniisti puolestanne! sanoi pallo, — mutta minä en kuitenkaan voi, minä olen miltei kuin puoleksi kihloissa erään pääskysen kanssa. Joka kerta kun minä nousen ilmaan, pistää se pään pesästä ja sanoo: — Tahdotteko, tahdotteko? Ja nyt minä sisällisesti olen vastannut myöntävästi ja se on miltei kuin olla puolikihloissa. Mutta minä lupaan teille, etten koskaan unohda teitä.
— Niin, onhan se jo sekin jotain! sanoi hyrrä ja sitten he eivät puhuneet toisilleen.
Seuraavana päivänä otettiin pallo esiin. Hyrrä näki, kuinka se lensi korkealle ilmaan niinkuin lintu, viimein ei sitä ensinkään voinut nähdä. Joka kerta tuli se taas takaisin, mutta teki aina korkean hyppäyksen, kun kosketti maata. Ja se johtui joko kaihosta tai siitä, että sillä oli korkki ruumiissa. Yhdeksännellä kerralla jäi pallo sille tielleen eikä enää tullut takaisin. Ja poika etsi ja etsi, mutta poissa se oli.
— Minä kyllä tiedän, missä se on! huokasi hyrrä, — se on pääskysen pesässä ja naimisissa pääskysen kanssa!
Kuta enemmän hyrrä sitä ajatteli, sitä enemmän se mieltyi palloon. Juuri siksi, ettei hän voinut saada häntä, lisääntyi rakkaus. Se, että hän oli ottanut toisen, se siinä juuri oli ärsyttävää. Ja hyrrä pyöri ympäri ja hyöri, mutta aina se vain ajatteli palloa, joka sen ajatuksissa kävi yhä kauniimmaksi ja kauniimmaksi. Niin kului monta vuotta — ja sitten se oli vanhaa rakkautta.
Eikä hyrrä enää ollut nuori. Mutta sitten se eräänä päivänä kullattiin kokonaan. Ei koskaan se ollut näyttänyt niin kauniilta: se oli nyt kultahyrrä ja hyppi niin, että hyrisi. Niin, se se oli jotakin! Mutta yhtäkkiä se hyppäsi liian korkealle ja — poissa se oli!
Etsittiin ja etsittiin, yksin kellaristakin, mutta sitä ei löytynyt.
Missä se oli?
Se oli hypännyt rikkatynnyriin, missä oli kaikenlaista, kaalintynkiä, rikkoja ja soraa, jota oli pudonnut alas kattokourusta.
— Nyt minä totisesti olen joutunut hyvään paikkaan. Täällä kultaus pian voi lähteä minusta. Ja mitä roskajoukkoa se onkaan, jonka sekaan olen joutunut! ja sitten se vilkuili pitkään kaalintynkään, joka oli leikattu poikki liian likeltä, ja omituiseen pyöreään esineeseen, joka oli vanhan omenan näköinen. Mutta se ei ollutkaan omena, se oli vanha pallo, joka monta vuotta oli maannut kattokourussa likoamassa.
— Jumalan kiitos, tänne tulee sentään jokin vertainen, jonka kanssa voi puhua! sanoi pallo ja katseli kullattua hyrrää. — Minä olen oikeastaan sahviania, neidonkädet ovat minut neuloneet ja minulla on korkki ruumiissani, mutta sitä ei kukaan näkisi minusta! Minä olin viettämäisilläni häitä erään pääskysen kanssa, mutta sitten minä putosin kattokouruun ja siellä minä olen maannut viisi vuotta likoamassa. Se on pitkä aika — on kuin onkin — neidolle!
Mutta hyrrä ei sanonut mitään, hän ajatteli vanhaa kultaansa ja kuta enemmän hän kuuli, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että se oli tämä.
Silloin tuli palvelustyttö ja aikoi kääntää nurin tynnyrin.
— Hei vain, siinähän on kultahyrrä! sanoi hän.
Ja hyrrä joutui takaisin huoneeseen ja suureen arvoon ja kunniaan, mutta pallosta ei kuulunut mitään, eikä hyrrä enää koskaan puhunut vanhasta rakkaudestaan. Se menee ohi, kun kulta on maannut viisi vuotta vesikourussa likoamassa, niin, häntä ei koskaan tunne, kun hänet tapaa rikkatynnyrissä.
Ruma ankanpoikanen.
Oli niin kaunista maalla, oli kesä. Ohra kohosi keltaisena, kaura vihreänä, heinä oli nostettu rukoihin alhaalla vihreällä niityllä ja siellä käveli haikara pitkine punaisine jalkoineen ja puheli egyptiä, sillä sen kielen hän oli oppinut äidiltään. Vainioiden ja niittyjen ympärillä oli suuria metsiä ja keskellä metsiä syviä järviä. Niin, oli todella kaunista maalla! Keskellä auringonpaistetta oli vanha herraskartano, ympärillään syvät kanavat ja muurista alas veteen kasvoi suuria takkiaislehtiä, jotka olivat niin korkeat, että pienet lapset saattoivat seisoa pystyssä suurimpien alla. Siellä oli yhtä eksyttävää kuin tiheimmässä metsässä ja täällä makasi ankka pesässään. Hänen piti hautoa ilmoille pienet poikasensa, mutta nyt hän miltei oli kyllästynyt siihen siksi, että sitä kesti niin kauan ja hän harvoin sai vieraita. Muut ankat uiskentelivat mieluummin kanavissa kuin juoksivat ylös istumaan takkiaislehden alle ja juttelemaan hänen kanssaan.
Vihdoin risahti muna toisensa jälkeen. Pip, pip! pani sieltä. Kaikki munankeltuaiset olivat ruvenneet elämään ja pistivät ulos päänsä.
— Pitäkää kiirettä, pitäkää kiirettä! sanoi emo, ja niin ne kiirehtivät, minkä jaksoivat ja katselivat joka taholle vihreiden lehtien alla ja äiti antoi niiden katsella niin paljon kuin halutti, sillä vihreä tekee hyvää silmille.
— Kuinka sentään maailma on suuri! sanoivat kaikki poikaset. Sillä niillä oli nyt kyllä aivan toisella tavalla tilaa kuin silloin, kun ne makasivat munassa.
— Luuletteko te, että se on koko maailma! sanoi äiti. — Se ulottuu kauas toiselle puolelle puutarhan, aina papin maille asti. Mutta siellä en ole koskaan ollut! Olettehan te kai kaikki täällä? Ja sitten hän kohotti itseään. — Ei, kaikki eivät ole luonani! Suurin muna makaa vielä tuolla. Kuinka kauan se tulee kestämään? Nyt minä olen kyllästynyt tähän! Ja sitten hän taas asettui hautomaan.
— No, kuinka käy? sanoi muuan vanha ankka, joka tuli vierailulle.
— Tämä yksi muna kestää niin kauan! sanoi hautova ankka. — Siihen ei tahdo tulla läpeä. Mutta katsohan noita toisia! En ole koskaan nähnyt niin kauniita poikasia. Ne muistuttavat kaikki isäänsä. Senkin hunttio, hän ei tule edes tervehtimään minua.
— Annappas minun katsoa sitä munaa, joka ei tahdo puhjeta! sanoi vanhus. — Usko pois, että se on kalkkunanmuna. Sillä lailla minuakin kerran petettiin, ja minulla oli suru ja tuska niistä poikasista, sillä ne pelkäävät vettä, sen voin sinulle vakuuttaa. Minä en saanut niitä veteen! Minä hoputin ja komensin, mutta se ei auttanut! Annappas minun katsoa sitä munaa! Niin, se on kalkkunanmuna. Anna sinä sen olla ja opeta toiset lapset uimaan!
— Minä haudon sitä kuitenkin vielä hiukan! sanoi ankka. — Koska olen hautonut niin kauan, niin voin hautoa loppuunkin.
— Tee niin hyvin! sanoi vanha ankka ja sitten hän meni.
Vihdoin halkesi suuri muna. Pip, pip! sanoi poikanen ja vieri maahan.Hän oli suuri ja ruma. Ankka katseli häntä.
— Onpa tuo hirveän suuri poikanen! sanoi hän. — Ei kukaan noista muista ole tuon näköinen. Ei suinkaan tuo toki liene kalkkunanpoikanen. No, sen asian perille me pian pääsemme! Veteen hänen pitää mennä, vaikka minun itseni pitäisi potkia hänet menemään.
Seuraavana päivänä oli herttainen, ihana ilma, aurinko paistoi kaikkiin vihreihin takkiaisiin. Ankkaemo koko perheineen tuli esiin alhaalla kanavan luona. Loiskis! hyppäsi hän veteen. — Pitäkää kiirettä, pitäkää kiirettä! sanoi hän ja poikanen toisensa perästä polskahti veteen. Vesi läikähti niiden päiden yli. Mutta ne pääsivät samassa taas ylös ja pysyivät niin kauniisti pinnalla. Jalat kävivät itsestään ja kaikki ne olivat vesillä, yksinpä ruma harmaa poikanenkin oli mukana!
— Ei, se ei ole mikään kalkkuna! sanoi hän. — Kas, kuinka kauniisti se käyttää jalkojaan, kuinka suorana se pitää itseään! Se on minun oma poikaseni. Oikeastaan se on aika kaunis, kun sitä oikein katselee. Pitäkää kiirettä, pitäkää kiirettä! Tulkaa nyt minun kanssani, niin minä vien teidät maailmalle ja esittelen teidät ankkatarhassa. Mutta pysytelkää aina minun likelläni, ettei kukaan astu teidän päällenne, ja varokaa kissaa!
Ja sitten he tulivat ankkatarhaan. Siellä oli hirveä melu, sillä siellä oli kaksi perhettä, jotka tappelivat ankeriaanpäästä ja sitten kissa sai sen.
— Kas, niin käy maailmassa! sanoi ankkaemo ja nuoli nokkaansa, sillä hänkin olisi mielellään ottanut ankeriaanpään. — Käyttäkää nyt jalkojanne! sanoi hän. — Katsokaa, että osaatte pitää kiirettä ja niiatkaa kauloillanne vanhalle ankalle tuolla. Hän on etevin kaikista täällä. Hän on espanjalaista rotua, sentähden hän on lihava, ja te näette, että hänellä on punainen riepu jalan ympärillä. Se on jotakin erinomaisen kaunista ja suurin kunnianosoitus, minkä ankka voi saada. Se merkitsee sitä, ettei tahdota hukata häntä ja että sekä eläinten että ihmisten täytyy tuntea hänet. Pitäkää kiirettä: — ei jalat yhteen! Hyvin kasvatettu poikanen panee jalat kauas toisistaan niinkuin isä ja äiti. Kas noin! Niiatkaa nyt kauloillanne ja sanokaa: kaa!
Ja sen he tekivät. Mutta toiset ankat ympärillä katselivat niihin ja sanoivat aivan ääneen: — Kas noin, nyt me saamme tuon joukon lisää! Ikäänkuin ei meitä olisi tarpeeksi. Ja hyi, miltä tuo yksi poikanen näyttää! Häntä me emme kärsi! Ja heti lensi yksi ankka esiin ja puri sitä niskaan.
— Antaa hänen olla! sanoi äiti, — eihän hän tee kenellekään mitään!
— Niin, mutta hän on liian suuri ja erikoinen! sanoi se ankka, joka oli purrut, — ja sentähden häntä pitää kurittaa!
— Emännällä on kauniita lapsia! sanoi vanha ankka, jolla oli riepu jalan ympärillä. — Kaikki ovat kauniita, paitsi tuo yksi, se ei ole onnistunut! Soisinpa, että te voisitte tehdä sen uudelleen.
— Se ei käy päinsä, teidän armonne! sanoi ankkaemo. — Hän ei ole kaunis, mutta hän on erinomaisen hyväluontoinen ja ui yhtä kauniisti kuin kuka hyvänsä noista muista, niin, minä uskallan sanoa enemmänkin. Arvelen, että hän kehittyy kauniiksi, tai että hän aikaa myöten käy vähän pienemmäksi. Hän on maannut munassa liian kauan ja sentähden ei hän ole saanut oikeaa muotoa. Ja sitten hän nyppi häntä niskaan ja oikoi hänen vartaloaan. — Sitäpaitsi hän on urosankka, sanoi hän, — ja silloin se ei merkitse niin paljon. Minä luulen, että hänestä tulee voimakas, hän kyllä pitää puoliansa!
— Toiset poikaset ovat herttaiset! sanoi vanhus. — Olkaa nyt kuin kotonanne ja jos löydätte ankeriaanpään, niin voitte tuoda sen minulle.
Ja sitten he olivat kuin kotonaan.
Mutta sitä poikas-raukkaa, joka viimeksi oli lähtenyt munasta ja joka oli niin ruman näköinen, purivat, tönivät ja pilkkasivat sekä ankat että kanat. Hän on liian suuri! sanoivat ne kaikki, ja kalkkunakukko, joka oli syntynyt kannukset jalassa ja joka sentähden luuli olevansa keisari, pullistihe kuin laiva täysissä purjeissa, astui suoraan häntä kohti ja sitten se kukersi ja kävi aivan punaiseksi päästään. Poikas-raukka tuskin tiesi, missä uskaltaisi seisoa tai kulkea, se oli kovin suruissaan siitä, että oli niin ruma ja koko ankkatarhan pilkkana.
Niin kävi ensimäisenä päivänä ja sitten vain paheni pahenemistaan. Kaikki ahdistivat poikas-raukkaa, yksinpä hänen sisaruksensakin olivat pahoja häntä kohtaan ja he sanoivat aina: — Kunpa kissa ottaisi sinut, senkin ilkeä kummitus! Ja äiti sanoi: — Olisitpa kaukana täältä! Ja ankat purivat häntä ja kanat nokkivat häntä ja palvelustyttö, jonka oli määrä antaa eläimille ruokaa, potkaisi häntä.
Silloin hän juoksi ja lensi aidan yli. Pienet linnut lensivät peloissaan pensaista ilmaan. Ne tekevät sen siitä syystä, että minä olen niin ruma! ajatteli poikanen ja sulki silmänsä, mutta juoksi kuitenkin eteenpäin. Sitten se tuli suurelle suolle, missä villisorsat asuivat. Siellä se makasi koko yön, se oli niin väsynyt ja suruissaan.
Aamulla lensivät villisorsat ylös ja ne katselivat uutta toveria. — Mikä sinä olet miehiäsi? kysyivät ne, ja poikanen kääntelihe joka taholle ja tervehti niin hyvin kuin taisi.
— Sinä olet herttaisen ruma! sanoivat villisorsat, — mutta se on meille samantekevää, kunhan et nai meidän perheeseemme.
Tuo raukka, hän totisesti ei ajatellut naimista, kunhan hänellä vain oli lupa maata kaislikossa ja särpiä vähän suovettä.
Siellä hän makasi kokonaista kaksi päivää, silloin tuli kaksi villihanhea tai oikeammin villiä uroshanhea, sillä ne olivat molemmat koiraksia. Siitä ei ollut pitkäkään aika, kun he olivat lähteneet pesästä ja sentähden he olivat niin ollakseen.
— Kuuleppa, toveri! sanoivat he, — sinä olet niin ruma, että minä oikein pidän sinusta. Tahdotko lähteä mukaan ja ruveta muuttolinnuksi? Aivan tässä likellä, toisessa suossa on muutamia suloisia, herttaisia villihanhia, kaikki neitosia, jotka osaavat sanoa: Kaa! Sinulla saattaa olla menestystä, niin ruma kuin oletkin!
— Pif, paf! kuului samassa ylhäältä ja molemmat villihanhet putosivat kuolleina alas kaislikkoon ja vesi kävi veripunaiseksi. Pif, paf! kuului taas ja kokonaisia laumoja villihanhia lensi ylös kaislikosta ja sitten pamahti taas. Oli suuri metsästys. Metsästäjät olivat suon ympärillä, niin, muutamat istuivat ylhäällä puunoksillakin, jotka ojentuivat kauas kaislojen yli. Sininen sauhu kulki pilvenä tummien puiden sekaan ja riippui kaukana veden päällä. Metsästyskoirat tulivat liejuun, loiskis, loiskis! Kaislat ja ruo'ot häälyivät joka puolelle, poikasraukka pelkäsi kauheasti, se käänteli päätään saadakseen sen siiven alle ja samassa seisoi sen ääressä hirvittävän suuri koira. Kieli roikkui kidasta ja silmät loistivat hirveän ilkeästi. Se asetti kitansa aivan alas poikasta kohti, näytti terävät hampaat — ja loiskis! Se meni eikä ottanutkaan sitä.
— Oi, Jumalan kiitos, huokasi poikanen, — minä olen niin ruma, ettei koirakaan viitsi purra minua!
Ja sitten se makasi aivan hiljaa, haulien viuhuessa kaisloissa ja laukaus pamahti toisensa jälkeen.
Vasta myöhemmin päivällä hiljeni, mutta poikasraukka ei vieläkään uskaltanut nousta, se odotti vielä monta tuntia, ennenkuin katseli ympärilleen, ja sitten se kiirehti suosta pois minkä jaksoi. Se juoksi vainioiden ja niittyjen poikki, tuuli niin, että oli vaikea päästä paikaltaan.
Illemmällä saapui se köyhälle pienelle talonpoikaismökille. Se oli niin kurja, ettei se itsekään tietänyt, mille puolelle kaatuisi, ja niin se jäi seisomaan. Tuuli humisi poikasen ympärillä niin, että sen täytyi istuutua pyrstölleen, pitääkseen vastaan. Ja pahemmaksi ja pahemmaksi kävi. Silloin hän huomasi, että mökin ovi oli mennyt pois toiselta saranaltaan ja riippui niin vinossa, että hän raosta saattoi livahtaa huoneeseen, ja sen hän tekikin.
Täällä asui vanha vaimo kissansa ja kanansa kanssa. Ja kissa, jota hän kutsui Kisimirriksensä, osasi kyömistää selkää ja kehrätä. Niinikään se kipenöitsi, mutta silloin sitä täytyi silittää vastakarvaan. Kanalla oli aivan pienet, matalat jalat ja sentähden sitä kutsuttiin Lyhytkoiveksi. Se muni ja vaimo piti siitä kuin omasta lapsestaan.
Aamulla huomattiin heti vieras poikanen ja kissa rupesi kehräämään ja kana kaakattamaan.
— Mitä ihmettä! sanoi vaimo ja katseli ympärilleen, mutta hän ei nähnyt hyvin ja sitten hän luuli, että poikanen oli lihava ankka, joka oli eksynyt. — Sehän on mainio saalis! sanoi hän, — nyt minä saan ankanmunia, jollei se vain ole urosankka. Siitä täytyy saada selvä.
Ja sitten otettiin ankanpoikanen kokeelle kolmen viikon ajaksi, mutta munia ei kuulunut. Ja kissa oli herra talossa ja kana oli rouva ja aina ne sanoivat: Me olemme maailma! Sillä he luulivat, että he olivat puoli siitä ja lisäksi paras osa. Poikasesta näytti, että saattoi olla toista mieltä, mutta sitä ei kana sietänyt.
— Osaatko munia? kysyi hän.
— En!
— No, pidä sitten suusi kiinni!
Ja kissa sanoi:
— Osaatko kyömistää selkää, kehrätä ja kipinöidä.
— En!
— No, sitten ei sinulla saa olla mitään mielipidettä, kun järkevät ihmiset puhuvat.
Ja poikanen kyyrötti nurkassa ja oli pahalla tuulella. Silloin se tuli ajatelleeksi raikasta ilmaa ja auringonpaistetta. Sille tuli niin ihmeellinen halu liukua veden päällä. Viimein ei se enää voinut pidättää itseään, sen täytyi sanoa se kanalle.
— Mikä sinua vaivaa? kysyi tämä. — Sinulla ei ole mitään tekemistä, sentähden saat päähäsi oikkuja. Muni taikka kehrää, niin se menee ohitse!
— Mutta on niin ihanaa liukua veden päällä! sanoi poikanen, — niin ihanaa saada sitä päänsä yli ja sukeltaa alas pohjaan.
— On sekin huvia, sanoi kana. — Sinä olet tullut hulluksi. Kysy kissalta, hän on viisain kaikista, jotka minä tunnen, liukuuko hän mielellään veden pinnalla tai sukeltaako pohjaan. Itsestäni en tahdo puhuakaan. Kysy vaikka isäntäväeltämmekin, vanhalta vaimolta. Viisaampaa kuin hän ei ole maailmassa! Luuletko sinä, että häntä haluttaa liukua veden päällä ja saada vettä päänsä yli?
— Te ette ymmärrä minua! sanoi poikanen.
— No, jollemme me ymmärrä sinua, niin kuka sitten ymmärtäisi sinut! Ethän toki väittäne olevasi viisaampi kuin kissa ja vaimo, minusta puhumattakaan! Älä sinä ole olevinasi, lapsi, ja kiitä Luojaasi kaikesta hyvästä, mitä sinulle on tehty! Etkö ole joutunut lämpöiseen huoneeseen ja eikö sinulla ole seuraa, jolta voit jotakin oppia, mutta sinä horiset eikä ole hauska seurustella kanssasi! Minua voit uskoa, tarkoitan parastasi, sanon sinulle epämiellyttävyyksiä ja siitä tunnetaan tosi ystävät. Pidä nyt vain huolta siitä, että munit ja opit kehräämään tai kipenöitsemään.
— Minä luulen, että lähden kauas maailmalle! sanoi poikanen.
— Niin, tee se! sanoi kana.
Ja niin poikanen läksi. Se liukui veden päällä, se sukelsi pohjaan, mutta kaikki eläimet halveksivat sitä sen rumuuden tähden.
Nyt tuli syksy, lehdet metsässä kävivät keltaisiksi ja ruskeiksi, tuuli tarttui niihin niin, että ne tanssivat pitkin maita ja ylhäällä ilmassa näytti kylmältä. Pilvet riippuivat raskaina, täynnä rakeita ja lumihiutaleita ja aidalla istui korppi ja huusi viluissaan: au, au, niin, ihan palelee, kun sitä ajattelee. Ankanpoika raukan todella ei ollut hyvä olla.
Eräänä iltana — aurinko laski niin kauniisti — tuli kokonainen parvi kauniita suuria lintuja esiin pensaista, ankanpoikanen ei koskaan ollut nähnyt niin kauniita, ne olivat aivan hohtavan valkoiset ja niillä oli pitkät, joustavat kaulat. Ne olivat joutsenia, ne päästivät varsin kummallisen äänen, levittivät mahtavat, pitkät siipensä ja lensivät kylmiltä seuduilta pois lämpimämpiin maihin, avonaisille järville. Ne kohosivat niin korkealle, niin korkealle, että ruman pienen ankanpoikasen mieli kävi kummalliseksi. Se kieppui ympäri vedessä kuin pyörä, ojensi kaulansa korkealle ilmaan niiden perässä ja päästi äänen, niin kovan ja kummallisen, että se itsekin säikähti sitä. Oi, se ei saattanut unohtaa noita kauniita lintuja, noita onnellisia lintuja ja niin pian kuin ei se enään nähnyt niitä, sukelsi se alas pohjaan asti ja kun se taas kohosi ylös, oli se ikäänkuin suunniltaan. Se ei tietänyt, mikä lintujen nimi oli, ei, minne ne lensivät, mutta kuitenkin se piti niistä tavalla, jolla se ei koskaan ollut pitänyt mistään. Se ei ensinkään kadehtinut niitä, kuinka sen olisi johtunut mieleenkään toivoa itselleen sellaista kauneutta, se olisi ollut iloinen, kun sorsat vain olisivat sietäneet sitä joukossaan — tuo ruma eläin raukka!
Ja talvi kävi niin kylmäksi, niin kylmäksi. Ankanpoikasen täytyi uiskennella vedessä estääkseen sitä kokonaan jäätymästä kiinni. Mutta joka yö kävi aukko, missä se ui, ahtaammaksi ja ahtaammaksi. Se jäätyi niin, että jääkuori ritisi. Ankanpoikasen täytyi aina liikuttaa jalkojaan, jottei vesi sulkeutuisi. Vihdoin se väsyi, makasi aivan hiljaa ja jäätyi kiinni.
Varhain aamulla tuli talonpoika, hän näki sen, meni ja löi puukengällään jään kappaleiksi ja kantoi sen sitten kotiin vaimolleen. Siellä se saatettiin virkoamaan.
Lapset tahtoivat leikitellä sen kanssa, mutta ankanpoikanen luuli, että ne tahtoivat tehdä sille pahaa ja syöksyi kauhuissaan suoraan maitovatiin, niin että maito läikähti huoneeseen. Vaimo huusi ja hosui käsiään ilmaan ja silloin se lensi kaukaloon, missä voi oli, ja sitten jauhotynnyriin ja ylös taas. No, kyllä se oli sen näköinen! Vaimo huusi ja hosui sitä hiilipihdeillä ja lapset juoksivat kumoon toisensa saadakseen kiinni ankanpojan ja he nauroivat ja he huusivat. Hyvä oli, että ovi oli auki, ulos se karkasi pensaiden väliin vastasataneeseen lumeen. — Siellä se makasi kuin horroksissa.
Mutta kävisi liian surulliseksi kertoa kaikesta siitä hädästä ja kurjuudesta, jota sen täytyi kestää kovana talvena. Se makasi suossa kaislojen keskellä, kun aurinko taas alkoi paistaa lämpöisesti. Leivoset lauloivat, oli kaunis kevät.
Silloin se yhtäkkiä nosti siipensä, ne humisivat voimakkaammin kuin ennen ja kantoivat häntä lujasti eteenpäin. Ja ennenkuin hän tiesikään, oli hän suuressa puutarhassa, missä omenapuut kukkivat, missä sireenit tuoksuivat, keinuttaen pitkiä, vihreitä oksiaan alas kiemurtelevia kanavia kohti. Oi, täällä oli niin kaunista, niin keväisen raikasta! Ja suoraan vastaan tuli tiheiköstä esiin kolme kaunista valkeaa joutsenta. Ne pöyhistivät sulkansa ja liukuivat kevyesti pitkin vettä. Ankanpoikanen tunsi mahtavat eläimet ja hänet valtasi kumma surumielisyys.
— Minä lennän noiden kuninkaallisten lintujen luo ja ne tulevat nokkimaan minut kuoliaaksi sentähden, että minä, joka olen niin ruma, uskallan lähestyä niitä. Mutta se on yhdentekevää! Parempi joutua niiden surmattavaksi kuin sorsien nypittäväksi, kanojen nokittavaksi, palvelustytön potkittavaksi, joka hoitaa kanatarhaa, ja kokea kovaa talvella. Ja se lensi veteen ja ui komeita joutsenia kohden. Nämä näkivät sen ja viillättivät humisevin höyhenin sitä vastaan. — Surmatkaa minut vain! sanoi eläin raukka ja taivutti päänsä alas vedenpintaa kohti ja odotti kuolemaa. Mutta mitä se näkikään kirkkaassa vedessä? Se näki allansa oman kuvansa, mutta se ei enää ollutkaan kömpelö, tummanharmaa lintu, ruma ja ilkeä, se oli itsekin joutsen.
Ei tee mitään, vaikka onkin syntynyt ankkatarbassa, kunhan vain on levännyt joutsenen munassa!
Se oikein iloitsi kaikesta hädästä ja vastuksesta, mitä se oli kokenut, nyt se juuri ymmärsi arvioida onnensa, kaiken kauneuden, mikä sitä odotti. Ja suuret joutsenet uivat sen ympärillä ja sivelivät sitä nokallaan.
Puutarhassa tuli muutamia pieniä lapsia, ne heittivät leipää ja jyviä veteen ja pienin huusi:
— Tuolla on uusi! Ja toiset lapset riemuitsivat mukana: — Niin, tänne on tullut uusi! Ja he taputtivat käsiään ja tanssivat ympärillä, juoksivat hakemaan isää ja äitiä ja veteen viskattiin leipää ja leivoksia ja kaikki he sanoivat: — Uusi on kaunein! Niin nuori ja niin kaunis! Ja vanhat joutsenet kumarsivat sitä.
Silloin se tunsi käyvänsä aivan ujoksi ja pisti pään siipien alle, se ei itsekään tietänyt, miten sen oli. Se oli ylen onnellinen, mutta ei ensinkään ylpeä, sillä hyvä sydän ei käy ensinkään ylpeäksi. Se muisteli, miten sitä oli ahdistettu ja halveksittu, ja nyt se kuuli kaikkien sanovan, että se oli kaunein kaikista noista kauniista linnuista. Ja sireenit kumartuivat oksineen aivan alas veteen sen luo ja aurinko paistoi lämpöisesti ja leppeästi. Silloin humisivat sen sulat, notkea kaula kohosi ja sydämestään se riemuitsi:
— Näin suurta onnea en osannut uneksiakaan, kun olin ruma ankanpoikanen!
Kuusi.
Metsässä kasvoi kaunis kuusi. Sillä oli hyvä paikka, aurinkoa se sai, ilmaa oli tarpeeksi ja ympärillä kasvoi monta suurempaa toveria, sekä kuusia että mäntyjä. Mutta pieni kuusi oli kiihkeä kasvamaan, se ei ajatellut lämmintä aurinkoa eikä raikasta ilmaa, se ei välittänyt talonpoikaislapsista, jotka kulkivat puhellen, kun he olivat poimimassa mansikoita tai vadelmia. Usein he tulivat koko ruukku täynnä ja heillä oli heinänkorsiin pujotettuja mansikoita, sitten he asettuivat pienen puun vierelle ja sanoivat: — Oi, kuinka herttaisen pieni se on! Tätä ei puu ensinkään tahtonut kuulla.
Seuraavana vuonna se oli kasvanut pitkän kasvaimen pitemmäksi ja vuotta myöhemmin taas se oli työntänyt paljoa pitemmän. Sillä kuusesta saattaa aina sen vuosikerrosten mukaan nähdä, kuinka monta vuotta se on kasvanut.
— Oi, kunpa minä sentään olisin tuollainen suuri puu kuin nuo toiset, huokasi pieni puu, — niin minä voisin levittää oksani kauas ympärilleni ja latvallani katsella kauas maailmaan! Linnut rakentaisivat silloin pesiä oksieni väliin, ja kun tuulisi, voisin minä nyökäyttää yhtä ylhäisesti kuin nuo toiset tuolla!
Se ei ensinkään iloinnut auringonpaisteesta ja linnuista tai punaisista pilvistä, jotka illoin, aamuin purjehtivat sen yli.
Jos oli talvi ja lumi lepäsi ympärillä säihkyvän valkoisena, niin tulla hyppeli usein jänis ja loikkasi suoraa päätä pienen puun yli — oi, se oli niin harmillista! Mutta kaksi talvea kului ja kolmantena oli puu niin suuri, että jäniksen täytyi kiertää se. Oi, kasvaa, kasvaa, tulla suureksi ja vanhaksi, se se sentään on ainoa onni tässä maailmassa, ajatteli puu.
Syksyllä tulivat aina puunhakkaajat ja kaatoivat muutamia suurimpia puita. Se tapahtui joka vuosi ja nuori kuusi, joka nyt oli aika pitkä, vapisi sitä katsellessaan, sillä suuret, komeat puut putosivat naristen ja rytisten maahan. Oksat hakattiin pois, ne näyttivät aivan paljailta, pitkiltä ja kapeilta. Niitä oli miltei mahdoton tuntea, mutta sitten ne pantiin vankkureille ja hevoset vetivät ne metsästä.
Minne ne vietiin? Mikä niitä odotti?
Keväällä, kun pääskynen ja haikara tulivat, kysyi puu niiltä:
— Tiedättekö minne ne vietiin? Oletteko kohdanneet ne?
Pääskyset eivät tietäneet mitään, mutta haikara näytti miettivältä, nyökkäsi päätään ja sanoi:
— Kyllä, minä luulen. Kohtasin muutamia uusia laivoja, kun lensin Egyptistä. Laivoissa oli mahtavia mastopuita. Uskallan sanoa, että ne olivat niitä, ne lemusivat kuuselta. Voin sanoa terveisiä, ne ylpeilevät, ne ylpeilevät!
— Oi, kunpa minäkin olisin tarpeeksi suuri lentääkseni meren yli.Mimmoinen on oikeastaan tuo meri ja mitä se muistuttaa?
— Kävisi liian pitkäksi sitä kuvata! sanoi haikara ja sitten se meni.
— Iloitse nuoruudestasi! sanoivat auringonsäteet. — Iloitse terveestä kasvustasi, nuoresta elämästä, joka sinussa on!
Ja tuuli suuteli puuta ja kaste itki kyyneliä sen yli, mutta sitä ei kuusi ymmärtänyt.
Joulunaikaan kaadettiin aivan nuoria puita, puita, jotka usein eivät olleet edes niin suuria tai sen ikäisiä kuin tämä kuusi, jolla ei ollut lepoa eikä rauhaa, mutta joka aina tahtoi pois. Nämä nuoret puut, ja ne olivat juuri kaikkein kauneimmat, saivat aina pitää oksansa, ne pantiin vankkureille ja hevoset läksivät vetämään niitä metsästä.
— Minne ne viedään? kysyi kuusi. — Ne eivät ole suuremmat kuin minä, vieläpä siellä oli yksi, joka oli paljoa pienempi. Miksi ne saivat pitää kaikki oksansa? Minne ne ovat matkalla?
— Sen tiedämme me, sen tiedämme me! visersivät harmaat varpuset. — Me olemme kaupungissa kurkistaneet sisään kaikista ruuduista, me tiedämme, minne ne ovat matkalla! Oi, ne joutuvat mitä suurimpaan loistoon ja ihanuuteen, mitä ajatella voi. Me olemme kurkistaneet sisään ikkunasta ja nähneet, että ne asetetaan keskelle lämmintä huonetta ja koristetaan mitä kauneimmilla tavaroilla, sekä kullatuilla omenilla, piparikakuilla, leikkikaluilla ja monilla sadoilla kynttilöillä!
— Entä sitten? kysyi kuusi ja värisi kaikkia oksiaan myöten. — Entä sitten? Mitä sitten tapahtuu?
— Niin, enempää emme ole nähneet. Se oli suurenmoista!
— Olenkohan minä syntynyt käymään tätä loistavaa tietä? riemuitsi puu. Se on vieläkin parempaa kuin kulkea meren yli. Kuinka minä kärsin ikävästä! Olisipa sentään joulu! Nyt minä olen korkea ja pitkä niinkuin nuo muut, jotka vietiin pois viime vuonna. Oi, jospa vain olisin vankkureilla! Olisinpa vain lämpöisessä huoneessa kaikkine sen loistoineen ja ihanuuksineen! Ja sitten —? Niin, sitten tulee jotakin vielä parempaa, vielä kauniimpaa, minkätähden ne muutoin niin koristaisivat minut! Täytyy tulla jotakin vielä suurempaa, vielä ihanampaa. Mutta mitä? Oi, minä kärsin! Minä kaipaan! En itsekään tiedä, mikä minun on.
— Iloitse minusta! sanoivat ilma ja auringonvalo. — Iloitse terveestä nuoruudestasi vapaassa luonnossa!
Mutta se ei ensinkään iloinnut. Se kasvoi kasvamistaan. Kesät, talvet se seisoi vihreänä, tummanvihreänä se seisoi. Ihmiset, jotka sen näkivät, sanoivat: se on kaunis puu. Ja joulun aikaan kaadettiin se ensimäisenä kaikista. Kirves iski syvään ytimen läpi, puu kaatui huoaten maahan, se tunsi sellaista tuskaa, sellaista voimattomuutta, ettei se ensinkään voinut ajatella mitään onnea. Se oli suruissaan siitä, että sen piti erota kotoa, paikalta, missä se oli kasvanut, tiesihän se, ettei se enää koskaan näkisi rakkaita, vanhoja tovereita, pieniä pensaita ja kukkia ympärillään, niin, ehkäpä ei edes lintuja. Lähtö ei ensinkään ollut miellyttävä.
Puu tuli tajuihinsa vasta, kun se pihamaalla, missä se yhdessä muiden puiden kanssa oli purettu kuormasta, kuuli miehen sanovan: Se on komea. Emme tarvitse mitään muuta kuin tämän.
Nyt tuli kaksi palvelijaa täydessä juhla-asussa ja kantoi kuusen suureen, kauniiseen saliin. Pitkin seiniä riippui muotokuvia ja suuren posliiniuunin luona seisoi ldinalaisia vaaseja, jalopeurat kansissa. Siellä oli keinutuoleja, silkkisohvia, suuria pöytiä täynnä kuvakirjoja ja leikkikaluja sata kertaa satojen taalarien arvosta — ainakin sanoivat lapset niin. Ja kuusi pystytettiin suureen hiekalla täytettyyn tynnyriin, mutta kukaan ei saattanut nähdä, että se oli tynnyri, siliä sen ympärille pantiin vihreää kangasta ja se seisoi suurella kirjavalla matolla. Oi, kuinka puu vapisi! Mitä tuleekaan tapahtumaan? Sekä palvelijat että neidit kulkivat ja koristivat sitä. Oksille ripustivat he pieniä, värillisestä paperista leikattuja verkkoja. Joka nurkka oli täytetty konvehdeilla. Kullatut omenat ja saksanpähkinät riippuivat ikäänkuin ne olisivat olleet kiinni kasvaneita, ja yli sata punaista, sinistä ja valkeaa pientä kynttilää kiinnitettiin oksiin. Nuket, jotka näyttivät yhtä eläviltä kuin ihmiset — puu ei koskaan ennen ollut nähnyt sellaisia — liitelivät vihannassa ja ylimmä latvaan pantiin suuri tähti katinkullasta. Se oli komeaa, oikein erinomaisen komeaa!
— Illalla, sanoivat he kaikki, — illalla se tulee loistamaan!
— Oi, ajatteli puu, — olisipa vain ilta! Kunpa kynttilät pian sytytettäisiin. Ja mitähän sitten tapahtuu? Tuleekohan puita metsästä minua katselemaan? Lentävätköhän harmaat varpuset ikkunaan? Kasvankohan minä kiinni ja seison helyissäni talvet ja kesät?
Niin, kyllähän se oli asioista selvillä, mutta sillä oli oikein kuorensärky pelkästä ikävästä ja kuorensärky on puulle yhtä paha kuin päänsärky meille muille.
Nyt sytytettiin kynttilät. Mikä loisto, mikä komeus! Puu värisi siitä kaikkia oksiaan myöten niin, että kynttilät sytyttivät vihannan. Oikein kirveli.
— Herra varjelkoon! huusivat neidit ja sammuttivat kiireesti.
Nyt ei puu uskaltanut edes väristä. Oi, se oli kauheaa! Se niin pelkäsi kadottavansa jotakin komeudestaan, se oli aivan pyörällä päästään kaikessa tuossa loistossa. Ja nyt avautuivat molemmat kaksoisovet ja joukko lapsia törmäsi sisään, ikäänkuin ne olisivat aikoneet kaataa nurin koko puun. Vanhemmat ihmiset tulivat tyynesti jälessä. Pienokaiset seisoivat aivan ääneti — mutta vain hetkisen, sitten ne taas riemuitsivat, niin että raikui. He tanssivat puun ympärillä ja lahja toisensa perästä poimittiin.
— Mitä ne tekevät? ajatteli puu. Mitä nyt tulee tapahtumaan? Ja kynttilät paloivat aivan oksiin asti ja sitä myöten, kuin ne paloivat loppuun, sammutettiin ne ja sitten saivat lapset luvan ryöstää puun. Oi, ne syöksyivät sen kimppuun niin, että kaikki oksat risahtelivat. Jollei se olisi kultatähden kärjestä ollut köytetty kiinni kattoon, niin se olisi mennyt nurin.
Lapset tanssivat komeine leikkikaluineen ympärillä, kukaan ei enään katsonut puuhun, paitsi vanha lapsenpiika, joka kävi kurkistelemassa oksien väliin, mutta hän teki sen vain nähdäkseen, eikö sinne vielä olisi unohtunut viikuna tai omena.
— Kerro satu! Kerro satu! huusivat lapset ja vetivät pienen paksun miehen puun luo, ja hän istuutui aivan sen alle, sillä sitten me olemme luonnon helmassa, sanoi hän, ja puulle saattaa tehdä kummallisen hyvää kuunnella mukana. Mutta minä kerron vain yhden sadun. Tahdotteko kuulla sadunIvede AvedestavaikoKlumpe-Dumpesta, joka putosi alas portaita ja kuitenkin joutui kunniasijalle ja sai prinsessani?
Ivede-Avedesta!huusivat toiset,Klumpe-Dumpesta!huusivat toiset. Oli huutoa ja kirkunaa, ainoastaan kuusi vaikeni kokonaan ja ajatteli: enkö minä ensinkään joudu mukaan, eikö minun pidä mitään tehdä? Sehän oli ollut mukana, oli tehnyt, mitä sen piti tehdä.
Ja mies kertoiKlumpe-Dumpesta, joka putosi alas portaita ja kuitenkin joutui kunniasijalle ja sai prinsessan. Ja lapset taputtivat käsiään ja huusivat: kerro! kerro! He tahtoivat myöskin kuullaIvede-Aveden, mutta he saivat vain sadunKlumpe-Dumpesta. Kuusi seisoi aivan hiljaa ja mietteissään, eivät koskaan olleet linnut metsässä kertoneet sellaista.Klumpe-Dumpeputosi alas portaita ja sai kuitenkin prinsessan! Niin, niin, sillä tavalla käy maailmassa! ajatteli kuusi ja uskoi, että se oli totta, koska se, joka kertoi, oli sellainen mukava mies. Niin, niin, kuka tietää, ehkä minäkin putoan alas portaita ja saan prinsessan! Ja se iloitsi siitä, että se seuraavana päivänä ehkä puetaan kynttilöihin, leikkikaluihin, kultaan ja hedelmiin.
— Huomenna minä en vapise! ajatteli se. — Iloitsen oikein koko loistostani. Huomenna saan taas kuulla sadunKlumpe-Dumpestaja ehkäIvede-Avedestakin. Ja puu seisoi hiljaa ja miettiväisenä koko yön. Aamulla tulivat renki ja piika sisään.
— Nyt loisto taas alkaa! ajatteli puu, mutta he laahasivat sen ulos huoneesta, ylös portaita, ullakolle, ja sinne pimeään nurkkaan, minne ei mikään päivä paistanut, he sen asettivat. Mitä tämä merkitsee? ajatteli puu. Mitähän minä täällä teen? Mitähän minä täällä saan kuulla? Ja se nojasi seinää vastaan ja seisoi ja ajatteli ja ajatteli. Ja hyvää aikaa sillä oli, sillä kului päiviä ja öitä. Ei ketään tullut sinne ylös ja kun sinne vihdoin joku tuli, niin hän tuli asettaakseen joitain suuria laatikoita nurkkaan. Puu seisoi aivan piilossa, olisi saattanut luulla, että se oli aivan unohdettu.
— Nyt on talvi tuolla ulkona, ajatteli puu. Maa on kova ja lumen peitossa, ihmiset eivät voi istuttaa minua. Sentähden minun varmaan pitää seisoa täällä levossa kevääseen asti. Kuinka hyvin se on ajateltu! Kuinka sentään ihmiset ovat hyviä! Kunhan täällä ei vain olisi niin pimeää ja niin kauhean yksinäistä! Ei edes pientä jänistä! Siellä metsässä oli sentään niin hauskaa, kun oli lunta maassa ja jänis juoksi ohi, niin jopa silloinkin, kun se hyppäsi ylitseni, mutta siitä en silloin pitänyt. Täällä ylhäällä on sentään hirveän yksinäistä.
— Pii, pii! sanoi samassa pieni hiiri ja livahti esiin. Ja sitten tuli vielä toinen pienoinen. Ne nuuskiskelivat kuusta ja livahtelivat sen oksien välitse.
— On julman kylmä! sanoivat pienet hiiret. — Muuten täällä on ihanat olot. Eikös ole, sinä vanha kuusi?
— Minä en ole ensinkään vanha, sanoi kuusi, — on monta, jotka ovat paljoa vanhemmat kuin minä.
— Mistä sinä tulet? kysyivät hiiret, — ja mitä sinä tiedät? Ne olivat kuin olivatkin hirveän uteliaita. — Kerro meille toki kauneimmasta paikasta maan päällä. Oletko ollut siellä? Oletko ollut ruokasäiliössä, missä on juustoja hyllyillä ja riippuu kinkkuja katossa, missä tanssitaan talikynttilöillä ja missä mennään laihoina sisään ja tullaan lihavina ulos.
— Sitä en tunne, sanoi puu, — mutta metsän tunnen, missä aurinko paistaa ja missä linnut laulavat. Ja sitten se kertoi kaikki nuoruudestaan eivätkä pienet rotat olleet koskaan ennen kuulleet sellaista. Ja ne kuuntelivat ja sanoivat:
— Kuinka paljon sinä oletkaan nähnyt! Kuinka sinä olet ollut onnellinen!
— Minäkö! sanoi kuusi ja mietti sitä, mitä itse oli kertonut. — Niin, ne olivat oikeastaan hyvin hauskoja aikoja! Mutta sitten se kertoi jouluaatosta, jolloin se oli ollut koristettuna leivoksilla ja kynttilöillä.
— Oi, sanoivat pienet hiiret, — kuinka sinä olet ollut onnellinen, sinä vanha kuusi!
— Minä en ole ensinkään vanha, sanoi puu, — tänä talvenahan minä olen tullut metsästä. Olen parhaassa iässäni, olen vain hiukan tanakka-kasvuinen.
— Kuinka sinä kerrot kauniisti! sanoivat pienet hiiret, ja seuraavana yönä tulivat ne mukanaan neljä muuta pientä hiirtä, joiden piti saada kuulla puun kertovan, ja kuta enemmän se kertoi, sitä selvemmin se muisti kaikki ja siitä tuntui: ne olivat sentään aika hauskoja aikoja! Mutta ne voivat palata, ne voivat palata!Klumpe-Dumpeputosi alas portaita ja sai kuitenkin prinsessan, ehkä minäkin voin saada prinsessan. Ja sitten ajatteli kuusi erästä pientä herttaista koivua, joka kasvoi metsässä. Se oli kuuselle oikea kaunis prinsessa.
— Kuka onKlumpe-Dumpe?kysyivät pienet hiiret. Ja sitten kertoi kuusi koko sadun, se muisti jokikisen sanan. Ja pienet hiiret olivat vähällä juosta ylös puunlatvaan pelkästä ihastuksesta. Seuraavana yönä tuli vielä useampia hiiriä ja sunnuntaina vielä kaksi suurta rottaa. Mutta ne sanoivat, ettei tarina ollut hauska, ja se suretti pieniä hiiriä, sillä nyt se oli heistäkin vähemmän hauska.
— Osaatteko te vain sen yhden tarinan? kysyivät rotat.
— Vain sen yhden, vastasi puu — kuulin sen onnellisimpana iltanani, mutta silloin en ajatellut kuinka onnellinen olin.
— Se oli erinomaisen huono tarina. Ettekö osaa mitään silavasta ja talikynttilöistä? Ettekö mitään ruokasäiliötarinoita?
— En! sanoi puu.
— No, kiitoksia sitten! sanoivat rotat ja menivät kotiinsa.
Pienet hiiretkin jäivät vihdoin tulematta ja silloin huokasi puu: oli sentään aika herttaista, kun ne istuivat ympärilläni, nuo vilkkaat pikku hiiret ja kuuntelivat, mitä heille kerroin. Nyt on sekin mennyttä! Mutta minäpä muistan pitää hauskaa nyt, kun minut taas otetaan esiin.
Mutta milloin se tapahtui? Niin, eräänä aamuna, kun ihmisiä tuli ullakolle penkomaan. Laatikot muutettiin, puu otettiin esiin. He paiskasivat sen kyllä hiukan kovakouraisesti permannolle, mutta heti rupesi muuan mies laahaamaan sitä portaita kohti, mistä päivä paistoi.
— Nyt alkaa elämä uudelleen! ajatteli puu. Se tunsi raikkaan ilman, ensimäisen auringonsäteen — ja nyt se oli ulkona pihamaalla! Kaikki kävi niin nopeasti, puu aivan unohti katsella itseänsä, ympärillä oli niin paljon nähtävää. Pihamaa oli puutarhan vieressä ja siellä kukoisti kaikki. Ruusut riippuivat tuoreina ja lemuten yli pienen aitauksen, lehmukset kukkivat ja pääskyset lentelivät ja sanoivat: kvirrevirrevit, minun mieheni on tullut! Mutta ne eivät tarkoittaneet kuusta.
— Nyt minä alan elää! riemuitsi se ja levitti oksansa levälleen. Oi, ne olivat kaikki kuihtuneet ja keltaiset! Se makasi nurkassa rikkaruohojen ja nokkosten joukossa. Kultapaperitähti oli vielä ylhäällä latvassa ja kimmelteli kirkkaimmassa auringonpaisteessa.
Pihamaalla leikki pari niistä iloisista lapsista, jotka jouluna olivat tanssineet puun ympärillä ja riemuinneet siitä. Yksi pienimmistä juoksi ja repäisi pois kultatähden.
— Kas, mitä tuossa rumassa, vanhassa joulupuussa vielä on! sanoi hän ja polki oksia niin, että hänen saappaidensa alla ritisi.
Ja puu katseli kaikkea kukkaisloistoa ja raikkautta puutarhassa, se katseli itseään ja toivoi, että se olisi saanut jäädä pimeään nurkkaansa ullakolla. Se ajatteli raikasta nuoruuttaan metsässä, hauskaa jouluaattoa ja pieniä hiiriä, jotka iloisina olivat kuunnelleet tarinaaKlumpe-Dnmpesta.
— Mennyttä, mennyttä! sanoi puu raukka. Kunpa minä edes olisin iloinnut silloin, kun voin! Mennyttä, mennyttä!
Ja talonmies tuli ja hakkasi puun pieniksi kappaleiksi, siinä oli niitä koko kasa. Kauniisti hulmahti tuli suuren kattilan alla. Ja samalla huokasi syvään, jokainen huokaus oli kuin pieni laukaus. Sentähden juoksivat lapset, jotka leikkivät, sisään ja asettuivat tulen eteen, tuijottivat siihen ja huusivat: — Pif, paf! Mutta joka laukaukselta, joka oli syvä huokaus, ajatteli puu kesäpäivää metsässä, talviyötä siellä, kun tähdet tuikkivat. Se ajatteli jouluaattoa jaKlumpe-Dumpea, ainoaa satua, minkä se oli kuullut ja minkä se osasi kertoa — ja sitten oli puu palanut loppuun.
Pojat leikkivät pihamaalla ja pienimmällä oli rinnassa kultatähti, jota puu oli kantanut onnellisimpana iltanaan. Nyt se oli mennyttä ja puu oli mennyttä ja tarina mennyttä. Mennyttä, mennyttä, ja niin käy kaikkien tarinoiden!
Lumikuningatar.
Seitsentarinainen satu.
Ensimäinen tarina kertoo peilistä ja sirpaleista.
Kas niin, nyt me alamme. Kun olemme päässeet tarinan loppuun, tiedämme enemmän kuin me nyt tiedämme, sillä oli paha peikko — se oli kaikkein pahimpia peikkoja, se oli "Perkele". Eräänä päivänä oli hän oikein hyvällä tuulella, sillä hän oli tehnyt peilin, jolla oli se ominaisuus, että kaikki hyvä ja kaunis, mikä siihen kuvastui, hävisi siinä miltei olemattomiin, mutta mikä oli kelvotonta ja näytti rumalta, se astui esiin ja kävi vieläkin pahemmaksi. Kauneimmat maisemat olivat siinä keitetyn pinaatin näköiset ja parhaimmat ihmiset kävivät inhoittaviksi tai seisoivat päällään, ilman vatsaa. Kasvot vääntyivät niin, ettei niitä tuntenut ja jos ihmisessä oli kesakko, sai olla varma siitä, että se levisi nenän ja suun yli. Se oli erinomaisen huvittavaa, sanoi "Perkele". Jos hyvä harras ajatus kävi läpi ihmisen mielen, tuli peiliin sellainen irvistys, että peikkoperkeleen piti nauraa taitavaa keksintöään. Kaikki ne, jotka kävivät peikkokoulua — sillä hän piti peikkokoulua — kertoivat laajalti, että oli tapahtunut ihme. Vasta nyt, arvelivat he, saattoi oikein nähdä, miltä maailma ja ihmiset näyttävät. He juoksuttivat peiliä ympäri maailman ja vihdoin ei ollut yhtään maata eikä ihmistä, joka ei olisi siinä vääristetty. Nyt tahtoivat he myöskin lentää ylös taivasta kohti, tehdäkseen pilkkaa itse enkeleistäkin ja "Jumalasta". Kuta korkeammalle he peiliä lennättivät, sitä voimakkaammin se nauroi, tuskin he voivat pitää siitä kiinni. Yhä korkeammalle ja korkeammalle he lensivät, likemmä Jumalaa ja enkeleitä. Silloin värisi peili nauraessaan niin hirvittävästi, että se karkasi niiden käsistä ja syöksyi alas maahan, missä se meni sadaksi miljoonaksi, biljoonaksi ja vielä useammaksi kappaleeksi, ja nyt se tuotti paljoa suurempaa onnettomuutta kuin ennen. Sillä muutamat kappaleet olivat tuskin hiekkajyvästen kokoiset ja nämä lensivät ympäri maailmaa, ja missä ne sattuivat ihmisten silmiin, siellä ne pysähtyivät sinne ja silloin näkivät nuo ihmiset kaikki vääristettynä ja heillä oli silmää nähdä vain se, mikä jossakin asiassa oli nurjaa, sillä jokainen pieni peilinsärö oli säilyttänyt saman voiman, mikä koko peilillä oli. Muutamat ihmiset saivat vielä sydämeensä pienen pellinpalasen ja se oli varsin kauheaa, siitä sydämestä tuli kuin jääkimpale. Muutamat peilinkappaleet olivat niin suuret, että ne käytettiin ikkunalaseiksi, mutta sen ruudun läpi ei ollut hyvä katsella ystäviään. Muutamat palaset joutuivat silmälaseihin, ja huonosti kävi, kun ihmiset panivat ne nenälleen oikein nähdäkseen ja ollakseen oikeamieliset. Paholainen nauroi niin, että hänen vatsansa repesi ja se kutkutti häntä niin suloisesti. Mutta ulkona lenteli vielä ilmassa pieniä lasisirpaleita. Nyt me saamme kuulla!
Toinen tarina. Pieni poika ja pieni tyttö.
Suuressa kaupungissa, missä on niin monta taloa ja ihmistä, ettei jää tarpeeksi tilaa jokaisen saada pientä puutarhaa ja missä sentähden useimpien täytyy tyytyä kukkasiin kukkaruukuissa — siellä oli kuitenkin kaksi köyhää lasta, joilla oli jonkun verran suurempi puutarha kuin kukkaruukku. He eivät olleet veli ja sisar, mutta he pitivät yhtä paljon toisistaan kuin jos olisivat olleet sitä. Vanhemmat asuivat aivan lähellä toisiaan, he asuivat kahdessa ullakkokamarissa. Siinä, missä katto toisen naapurin talosta sattui yhteen toisen kanssa ja vesikouru kulki pitkin katonrajaa, siinä antoi molemmista taloista ulos pieni ikkuna. Ei tarvinnut muuta kuin asettua hajareisin kourulle, niin pääsi toisesta ikkunasta toiseen.
Molemmat vanhemmat pitivät ulkona suurta puulaatikkoa ja siinä kasvoi kyökkikasveja, joita he tarvitsivat, ja pieni ruusupuu. Kummassakin laatikossa oli yksi, se kasvoi niin kauniisti. Nyt keksivät vanhemmat asettaa laatikot sillä tavalla poikkipäin yli kourun, että ne miltei ulottuivat toisesta ikkunasta toiseen ja aivan muistuttivat kahta kukkalavaa. Herneenvarret riippuivat alas laatikkojen yli ja ruusupuut kasvoivat pitkiä oksia, kietoutuivat ikkunoiden ympäri, kumartuivat toisiaan vastaan: siinä oli miltei kuin vihannasta ja kukkasista tehty kunniaportti. Kun laatikot olivat hyvin korkeat ja lapset tiesivät, etteivät he saaneet nousta niille, niin saivat he usein luvan astua ulos toistensa luo, istua pienillä jakkaroillaan ruusujen alla, ja siellä he nyt hauskasti leikkivät.
Talvellahan se ilo oli ohi. Ikkunat olivat usein aivan jäässä, mutta sitten he lämmittivät kuparirahoja uunissa, asettivat kuuman rahan jäätyneelle ruudulle ja niin tuli siitä oivallinen tirkistysreikä, ihan pyöreä, ihan pyöreä. Sen takaa katseli suloinen lempeä silmä, yksi kummastakin ikkunasta. Ne olivat pieni poika ja pieni tyttö. Pojan nimi oli Kai ja tytön nimi Gerda. Kesällä saattoivat he yhdellä hyppäyksellä päästä toistensa luo, talvella täytyi heidän ensin kulkea monet portaat alas ja monet portaat ylös. Ulkona tuiskutti lunta.
— Valkeat mehiläiset parveilevat, sanoi vanha isoäiti.
— Onko niillä myöskin mehiläiskuningatar? kysyi pieni poika, sillä hän tiesi, että oikeiden mehiläisten joukossa on sellainen.
— On niillä, sanoi isoäiti. — Hän lentää siellä, missä ne parveilevat sakeimmillaan. Hän on suurin heistä kaikista eikä hän koskaan pysähdy maahan, hän lentää takaisin ylös mustaan pilveen. Monena talviyönä lentää hän läpi kaupungin katujen ja kurkistaa sisään ikkunoista, ja silloin ne jäätyvät niin kummallisiksi, ikäänkuin niissä olisi kukkasia.
— Niin, sen minä olen nähnyt, sanoivat molemmat lapset ja sitten he tiesivät, että se oli totta.
— Saako lumikuningatar tulla tänne sisään? kysyi pieni tyttö.
— Tulkoon vain, sanoi poika, — niin minä panen hänet lämpöiselle kaakeliuunille ja sitten hän sulaa.
Mutta isoäiti silitti hänen hiuksiaan ja kertoi toisia tarinoita.
Illalla, kun pieni Kai oli kotona ja puoleksi riisuttuna, nousi hän tuolille ikkunan luona ja katseli ulos pienestä reiästä. Pari lumihiutaletta putosi siellä ulkona ja yksi näistä, kaikkein suurin, jäi toisen kukkalaatikon laidalle. Lumihiutale kasvoi kasvamistaan, vihdoin siitä tuli kokonainen nainen, puettuna hienoimpaan valkoiseen harsoon, joka oli kuin kokoonpantu miljoonista tähdentapaisista untuvista. Hän oli kovin kaunis ja hieno, mutta jäästä, häikäisevästä, kimmeltävästä jäästä. Kuitenkin oli hän elävä. Silmät tuijottivat kuin kaksi kirkasta tähteä, mutta niissä ei ollut mitään rauhaa tai lepoa. Hän nyökkäsi ikkunaan päin ja viittasi kädellään. Pieni poika pelästyi ja hyppäsi alas tuolilta. Silloin tuntui siltä, kuin suuri lintu olisi ulkopuolella lentänyt ikkunan ohitse.
Seuraavana päivänä tuli kirkas pakkanen — ja sitten tuli suoja ja sitten tuli kevät. Aurinko paistoi, vihanta pilkisti esiin, pääskyset tekivät pesää, ikkunat avattiin ja pienet lapset istuivat taas pienessä puutarhassaan korkealla katonräystäällä kaikkien kerrosten päällä.
Ruusut kukkivat sinä kesänä aivan erinomaisesti. Pieni tyttö oli oppinut virren ja siinä luettiin ruusuista ja niitä ruusuja ajatellessa ajatteli hän omiaan. Ja hän lauloi sen pienelle pojalle, ja poika lauloi sen niinikään:
Ruusuja laaksossa hohtaa, rakas Jeesus siell' lapset kohtaa.
Ja pienokaiset pitelivät toisiaan kädestä, suutelivat ruusuja ja katselivat Jumalan kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja puhelivat sille, ikäänkuin Jeesuslapsi olisi ollut siinä. Ihania suvipäiviä ne olivat, suloista oli olla ulkona raikkaiden ruusupuiden luona, jotka eivät koskaan näyttäneet aikovan lakata kukkimasta.
Kai ja Gerda istuivat ja katselivat kuvakirjaa, jossa oli eläimiä ja lintuja. Silloin — kello löi juuri viisi suuressa kirkontornissa — sanoi Kai: Ai, minun sydämeeni pisti! Ja nyt tuli jotakin silmääni.
Pieni tyttö tarttui häntä kaulaan. Kai siristeli silmiään: ei, ei mitään voinut nähdä.
— Minä luulen, että se on poissa! sanoi hän. Mutta se ei ollut poissa. Se oli juuri yksi noita lasisirpaleita, jotka lensivät peilistä, taikapeilistä — me kyllä muistamme tuon ilkeän lasin, joka teki, että kaikki suuri ja hyvä, joka kuvastui siinä, kävi pieneksi ja rumaksi, mutta paha ja huono astui oikein esiin ja jokainen vika kävi heti huomattavaksi. Kai raukka, hän oli saanut sirpaleen myöskin suoraan sydämeensä. Pian se oli käyvä ikäänkuin jäämöhkäleeksi. Nyt ei enää tehnyt kipeää, mutta siellä se oli.
— Miksi sinä itket? kysyi hän. — Silloin sinä olet ruman näköinen. Eihän minua mikään vaivaa. Hyi! huusi hän samassa, — tuo ruusu tuossa on madon syömä! Ja kas, tuo tuossahan on aivan viisto! Ne ovat todella ilkeitä ruusuja. Muistuttavat ihan laatikoita, joissa kasvavat. Ja sitten hän jalallaan lujasti tönäisi laatikkoa ja repäisi pois molemmat ruusut.
— Kai, mitä sinä teet! huusi pieni tyttö, ja kun hän näki hänen kauhunsa, repi hän irti vielä yhden ruusun ja juoksi sitten sisään omasta ikkunastaan, pois herttaisen pienen Gerdan luota.
Kun Gerda sitten tuli ja toi kuvakirjan, sanoi hän, että se oli sylilapsia varten. Ja jos isoäiti kertoi satuja, niin pani hän aina joukkoonmutta— niin, jos hän vain saattoi päästä likettyville, niin kulki hän hänen perässään, pani silmälasit nenälleen ja puhui niinkuin hän. Se oli aivan kuin olisi ollut isoäiti, ja sitten ihmiset nauroivat häntä. Pian hän osasi matkia kaikkien ihmisten puhetta ja käyntiä koko sillä kadulla. Kaikkea, mikä heissä oli erikoista eikä kaunista, sitä osasi Kai jäljitellä, ja sitten sanoivat ihmiset: sillä pojalla on varmaan erinomainen pää! Mutta se johtui siitä lasisirpaleesta, jonka hän oli saanut silmäänsä, siitä lasisirpaleesta, joka oli sydämessä. Sentähden kiusasi hän pientä Gerdaakin, joka koko sielustaan piti hänestä.
Hänen leikkinsä kävivät nyt aivan toisenlaisiksi kuin ennen, ne olivat niin järkevät. Eräänäkin talvipäivänä, kun lumihiutaleita tuprutti, tuli hän, kädessään suuri polttolasi, piteli levällään sinistä takinlievettään ja antoi lumihiutaleiden pudota sille.
— Katso nyt lasiin, Gerda, sanoi hän ja jokainen lumihiutale tuli paljon suuremmaksi ja oli komean kukan tai kymmensärmäisen tähden näköinen. Se oli kaunista katsella.
— Näetkö, kuinka taidokasta! sanoi Kai. — Se on paljon mielenkiintoisempaa kuin oikeat kukkaset. Eikä niissä ole ainoaakaan virhettä, ne ovat aivan säännölliset, kunhan vain eivät sula!
Vähän myöhemmin tuli Kai, kädessä suuret kintaat ja kelkka selässä. Hän huusi aivan Gerdan korvaan: — Minä olen saanut luvan laskettaa suurella torilla, missä muut leikkivät! Ja sen tiensä hän meni.
Torilla köyttivät usein rohkeat pojat kelkkansa talonpojan rattaihin ja ajoivat hyvän matkaa mukana. Hauskasti se meni. Heidän paraikaa leikkiessään tuli reki. Se oli maalattu aivan valkoiseksi ja siinä istui joku kääriytyneenä karvaiseen valkoiseen turkkiin ja päässä valkoinen karvalakki. Reki kiersi torin kahteen kertaan ja Kai sai nopeasti köytetyksi kelkkansa siihen kiinni, ja nyt hän ajoi mukana. Kulku kävi nopeammin ja nopeammin suoraan seuraavalle kadulle. Se, joka ajoi, käänsi päätään, nyökkäsi ystävällisesti Kaille, tuntui siltä, kuin he olisivat tunteneet toisensa. Joka kerta kun Kai aikoi irroittaa kelkkansa, nyökkäsi tuo henkilö taas ja niin Kai jäi istumaan. He ajoivat suoraan ulos kaupungin portista. Nyt alkoi lunta tulla niin vyörymällä, ettei pieni poika voinut nähdä käden mittaa eteensä, kiitäessään eteenpäin. Silloin päästi hän nopeasti irti nuoran, päästäkseen eroon reestä, mutta se ei auttanut, hänen pienet ajoneuvonsa riippuivat siinä kiinni ja mentiin tuulen vauhdilla. Silloin huusi hän aivan ääneen, mutta kukaan ei kuullut häntä ja lumi pyrysi ja reki lensi eteenpäin. Välistä se pomppasi ilmaan, tuntui siltä, kuin se olisi kiitänyt yli ojien ja aitojen. Hän oli aivan pelästyksissään, hän olisi tahtonut lukeaisämeitänsä, mutta hän ei muistanut muuta kuinison kertomataulun.
Lumihiutaleet kävivät suuremmiksi ja suuremmiksi. Vihdoin olivat ne kuin suuria valkoisia kanoja. Yhtäkkiä singahtivat ne syrjään, reki pysähtyi ja se henkilö, joka ajoi, nousi. Turkki ja lakki olivat paljasta lunta. Nainen se oli, pitkä ja solakka, häikäisevän valkoinen, se oli lumikuningatar.
— Meidän matkamme on kulunut onnellisesti, sanoi hän, — mutta kuinka noin palelet? Hiivi minun karhunnahkaturkkiini! Ja hän asetti hänet rekeen viereensä, kiersi turkin hänen ympärilleen, tuntui siltä, kuin hän olisi vaipunut lumihankeen.
— Vieläkö sinua palelee? kysyi hän ja sitten hän suuteli häntä otsalle. Hui, se oli kylmempää kuin jää, se meni suoraan hänen sydämeensä, joka jo puoleksi oli jääkimpale. Tuntui siltä, kuin hän olisi ollut kuolemaisillaan. Mutta vain hetken, sitten tuntui oikein hyvältä. Hän ei enään huomannut pakkasta ympärillään.
— Kelkkani! älkää unohtako kelkkaani! Sen hän ensinnä muisti. Ja kelkka sidottiin erään valkoisen kanan kannettavaksi ja se lensi perässä, kelkka selässä. Lumikuningatar suuteli Kaita vielä kerran ja silloin hän oli unohtanut pienen Gerdan, isoäidin ja kaikki siellä kotona.
— Nyt et saa useampia suudelmia, sanoi lumikuningatar, — sillä silloin suutelisin sinut kuoliaaksi!
Kai katsoi häneen, hän oli hyvin kaunis. Viisaampia, kauniimpia kasvoja ei saattanut ajatella. Nyt ei hän tuntunut olevan jäätä niinkuin silloin, kun hän istui ikkunan takana ja viittasi hänelle. Hänen silmissään hän oli täydellinen, hän ei ensinkään pelännyt, hän kertoi hänelle, että hän osasi päässälaskua, päässälaskua murtoluvuillakin, että hän tiesi maiden neliöpenikulmat ja "kuinka monta asukasta", ja lumikuningatar hymyili kaiken aikaa. Silloin tuntui Kaista, ettei se, mitä hän tiesi, kuitenkaan riittänyt, ja hän katsoi ylös suureen, suureen tyhjyyteen ja lumikuningatar lensi hänen kanssaan, lensi korkealle ylös mustalle pilvelle ja myrsky humisi ja kohisi, tuntui siltä, kuin se olisi laulanut vanhoja lauluja. He lensivät yli metsien ja järvien, yli merten ja maiden. Alla humisi kylmä tuuli, sudet ulvoivat, lumi säihkyili, sen yli lensivät suuret, kirkuvat varikset, mutta yläpuolella paistoi kuu suurena ja kirkkaana ja siihen katseli Kai pitkän, pitkän talviyön. Päivän nukkui hän lumikuningattaren jalkain juuressa.
Kolmas tarina. Kukkatarha vaimon luona, joka osasi noitua.
Mutta mimmoista oli pienellä Gerdalla, kun ei Kai enään tullut? Missä hän mahtoi olla? Ei kukaan tietänyt, ei kukaan osannut antaa neuvoja. Pojat kertoivat vain nähneensä hänen sitovan kelkkansa kiinni komeaan rekeen, joka ajoi kadulle ja ulos kaupungin portista. Ei kukaan tietänyt, missä hän oli, monta kyyneltä vuosi, pieni Gerda itki katkerasti ja kauan. Sitten he sanoivat, että Kai oli kuollut, hän oli vaipunut jokeen, joka virtasi aivan kaupungin likellä. Oi, ne olivat oikein pitkiä, pimeitä talvipäiviä.
Nyt tuli kevät ja aurinko paistoi lämpöisemmin.
— Kai on kuollut ja poissa, sanoi pieni Gerda.
— Sitä en usko, sanoi auringonpaiste.
— Hän on kuollut ja poissa! sanoi tyttö pääskysille.
— Sitä en usko! vastasivat ne ja vihdoin ei pieni Gerdakaan sitä uskonut.
— Minä otan jalkaani uudet punaiset kenkäni, sanoi hän eräänä aamuna, — niitä ei Kai koskaan ole nähnyt, ja sitten menen joelle ja kysyn siltä.
Ja oli hyvin varhaista. Hän suuteli vanhaa isoäitiä, joka nukkui, pani jalkaansa punaiset kengät ja läksi aivan yksin ulos portista joelle.
— Onko totta, että sinä olet ottanut pienen leikkiveljeni? Minä lahjoitan sinulle punaiset kenkäni, jos annat hänet minulle takaisin.
Ja aallot nyökkäsivät hänen mielestään niin kummallisesti. Silloin hän otti punaiset kenkänsä, rakkaimman omaisuutensa, ja viskasi ne molemmat jokeen, mutta ne putosivat aivan rantaan ja pienet kalat kantoivat ne heti hänelle maihin, tuntui siltä, kuin ei joki olisi tahtonut ottaa hänen rakkainta omaisuuttaan, koska ei sillä ollut pientä Kaita. Mutta Gerda luuli nyt, ettei hän heittänyt kenkiä tarpeeksi kauas ja niin hän kömpi veneeseen, joka oli kaislikossa, hän meni aivan äärimmäiseen päähän asti ja heitti kengät. Mutta vene ei ollut sidottu kiinni ja hänen liikkeidensä vaikutuksesta se liukui pois maalta. Hän huomasi sen ja kiirehti pääsemään pois, mutta ennenkuin hän ehti takaisin, oli vene jo yli kyynärän verran vesillä ja nyt se nopeasti liukui eteenpäin.
Silloin pelästyi pieni Gerda suuresti ja rupesi itkemään, mutta kukaan ei kuullut häntä paitsi harmaat varpuset ja ne eivät voineet kantaa häntä maihin. Mutta ne lensivät pitkin rantaa ja lauloivat ikäänkuin lohduttaakseen häntä: — Täällä me olemme, täällä me olemme! Vene kulki virran mukana, hänen pienet punaiset kenkänsä uivat perässä, mutta ne eivät voineet saavuttaa venettä, joka alkoi kulkea kiivaammin.
Kaunista oli molemmilla rannoilla, kauniita kukkia, vanhoja puita ja rinteitä, joilla oli lampaita ja lehmiä, mutta ei ihmisiä näkyvissä.
— Ehkäpä virta vie minut pienen Kain luo, ajatteli Gerda ja sitten hän tuli paremmalle mielelle, nousi seisomaan ja katseli monta tuntia noita kauniita, vihreitä rantoja. Sitten hän tuli suurelle kirsikkatarhalle, missä oli punainen talo kummallisine punaisine ja sinisine ikkunoineen, muuten siinä oli olkikatto ja ulkopuolella kaksi puusotamiestä, jotka tekivät kunniaa niille, jotka purjehtivat ohitse.
Gerda huusi heille. Hän luuli, että ne olivat eläviä, mutta ne tietysti eivät vastanneet. Hän tuli aivan likelle niitä, virta ajoi veneen suoraan maata kohti.
Gerda huusi vieläkin lujemmin ja silloin tuli talosta vanha, vanha vaimo, nojaten koukkusauvaansa. Hänen päässään oli suuri lierilakki, johon oli maalattu mitä kauneimpia kukkasia.
— Sinä pieni lapsi raukka! sanoi vanha vaimo, — kuinka sinä oletkaan joutunut suurelle, väkevälle virralle, ajautunut kauas maailmalle? Ja sitten astui vanhus aivan veteen, iski koukkusauvansa kiinni veneeseen, veti sen maihin ja nosti pois pienen Gerdan.
Ja Gerda iloitsi päästessään kuivalle maalle, mutta pelkäsi sentään hiukkasen vierasta, vanhaa vaimoa.
— Tule toki ja kerro minulle, kuka sinä olet ja kuinka sinä olet tullut tänne! sanoi hän.
Ja Gerda kertoi hänelle kaikki ja vanhus ravisti päätään ja sanoi: hm! hm! ja kun Gerda oli sanonut hänelle kaikki ja kysynyt, eikö hän ollut nähnyt pientä Kaita, niin sanoi vaimo, ettei hän ollut kulkenut siitä ohi, mutta hän kyllä tulee, tytön ei pidä olla suruissaan, vaan maistaa hänen kirsikoitaan, katsella hänen kukkasiaan, ne ovat kauniimmat kuin mikään kuvakirja, ne saattavat kertoa kokonaisen sadun. Sitten otti hän Gerdaa kädestä, he menivät pieneen taloon ja vanha vaimo sulki oven.
Ikkunat olivat korkealla ja lasit olivat punaiset, siniset ja keltaiset. Päivänvalo paistoi sinne kummallisesti, kaikkinaisin värein, mutta pöydällä oli mitä kauneimpia kirsikoita ja Gerda söi niin paljon kuin tahtoi, sillä sen hän sai tehdä. Ja hänen syödessään suki vanhus hänen hiuksiaan kultakammalla ja hiukset kähertyivät ja paistoivat herttaisen keltaisesti pienten ystävällisten kasvojen ympärillä, jotka olivat pyöreät ja muistuttivat ruusua.
— Tuollaista suloista pientä tyttöä minä oikein olen ikävöinyt! sanoi vanhus. — Saatpa nähdä, kuinka hyvin me molemmat tulemme sopimaan yhteen! Ja sitä myöten kuin hän suki, unohti Gerda enemmän ja enemmän kasvinveljensä Kain. Sillä vanhus osasi noitua, mutta paha noita ei hän ollut, hän noitui vain hiukkasen omiksi huvikseen ja nyt hän mielellään halusi pitää pienen Gerdan. Sentähden meni hän puutarhaan, ojensi koukkusauvansa kaikkia ruusupuita kohti, ja miten kauniisti ne kukoistivatkaan, vaipuivat ne kuitenkin kaikki alas mustaan multaan eikä saattanut nähdä, missä ne olivat kasvaneet. Vanhus pelkäsi, että kun Gerda näkisi ruusut, hän ajattelisi omiaan ja muistaisi pienen Kain ja juoksisi tiehensä.
Nyt hän vei Gerdan kukkatarhaan. Olipa siellä tuoksua ja ihanuutta! Kaikkia mahdollisia kukkia, joka vuodenajan kukkia siellä kasvoi upeimmassa kukoistuksessaan. Ei mikään kuvakirja voinut olla kirjavampi ja kauniimpi. Gerda juoksi iloissaan ja leikki, kunnes aurinko laski korkeiden kastanjapuiden taakse. Silloin sai hän kauniin vuoteen punaisine silkkityynyineen, ne olivat täytetyt sinisillä orvokeilla ja hän makasi ja näki niin kauniita unia kuin ikinä joku kuningatar hääpäivänään.
Seuraavana päivänä hän taas sai leikkiä kukkasten kanssa lämpimässä auringonpaisteessa — niin kului monta päivää. Gerda tunsi joka kukan, mutta vaikka niitä olikin niin monta, niin hänestä tuntui, että yksi puuttui, mutta mikä, sitä hän ei tietänyt. Silloin istuu hän eräänä päivänä ja katselee vanhan vaimon lierilakkia maalattuine kukkineen ja kaikkein kaunein siinä oli juuri ruusu. Sen oli vanhus unohtanut poistaa hatusta, kun hän toimitti toiset alas maahan. Mutta sellaista se on, kun ei pidä ajatuksiaan koossa.
— Kuinka, sanoi Gerda, — eikö täällä ole ruusuja? ja hän juoksi lavojen väliin, etsi ja etsi, mutta ei löytänyt yhtään. Silloin hän istuutui itkemään. Mutta hänen kyyneleensä putosivat juuri siihen, mihin ruusut olivat vaipuneet, ja kun lämpöiset kyyneleet kostuttivat maata, nousi puu yhtäkkiä yhtä kukoistavana kuin se oli vaipunutkin ja Gerda syleili sitä, suuteli ruusuja ja ajatteli kauniita ruusuja kotona ja samalla pientä Kaita.