"Nyt koetan minä onneani!" sanoi kolmas, "minulla on hieno nenä!" eikä se puhetapa ollut kovin hieno, mutta sitä hän käytti ja häneen täytyi tyytyä sellaisena kuin hän oli, hän oli itse hyvä tuuli ja hän oli runoilija, todellinen runoilija, hän saattoi laulaa ilmoille mitä ei hän saanut sanotuksi; moni asia tuli hänen mieleensä ennenkuin se tuli muitten mieleen. "Minä vainuan!" sanoi hän ja hänen haistinsa aisti oli tavattoman kehittynyt ja hän antoi sille suuren sijan kauneuden valtakunnassa. "Toinen pitää omenanhajusta, toinen tallinhajusta!" sanoi hän, "joka hajupiirillä kauneuden valtakunnassa on oma yleisönsä. Toiset viihtyvät kapakkailmassa, käryävän talikynttilän ääressä, missä viinan löyhkä sekaantuu tahmeaan tupakinsavuun, toiset istuvat mieluummin raskaassa jasmininlemussa tai voitelevat itseään väkevällä neilikkaöljyllä — se se vasta tuntuu! Toiset etsivät raikasta meri-ilmaa, tuimia vihureja tai nousevat korkealle vuorenhuipulle katselemaan ihmiselämän pientä hyörinää!" niin, sen hän sanoi; tuntui siltä kuin hän ennen olisi ollut maailmalla, elänyt ihmisten joukossa ja tuntisi heidät, mutta se viisaus oli hänessä itsessään, se oli hänen runoilijalahjansa, jonka Jumala oli antanut hänelle kehdossa maatessa.
Hän sanoi nyt hyvästi isänsä kodille Auringon puussa, hän kulki ihanan kodin läpi, mutta ulkopuolella asettui hän kamelikurjen selkään, joka juoksee nopeammin kuin paras juoksijahevonen ja kun hän sitte näki villit joutsenet, hypähti hän väkevimmän selkään; hän piti vaihtelusta ja lensi nyt meren poikki vieraisiin maihin, joissa oli suuria metsiä, syviä järviä, mahtavia vuoria ja uljaita kaupunkeja, ja kaikkialla minne hän tuli, välähti ikäänkuin auringonpaiste yli seudun. Joka kukkanen ja pensas lemusi väkevämmin tuntiessaan likellään ystävän ja suojelijan, joka antoi sille arvoa ja ymmärsi sitä; niin, kuihtunut ruusupensaskin nosti oksansa, levitti lehtensä ja kantoi mitä ihanimpia ruusuja; jokainen saattoi nähdä sen, yksin musta, niljainen etanakin huomasi sen kauneuden.
"Minä annan kukkaselle merkkini!" sanoi etana, "nyt olen sylkenyt siihen, muuta en saata tehdä!"
"Se on kauneuden kohtalo maailmassa!" sanoi runoilija ja hän sepitti siitä laulun, lauloi sen omalla tavallaan, mutta kukaan ei sitä kuunnellut; sentähden antoi hän rumpalille kaksi killinkiä ja riikinkukon sulan ja hän sovitti laulun rummulle ja pärrytti sitä kaupungilla, kaikilla kaduilla ja toreilla; ihmiset kuulivat sen ja sanoivat ymmärtävänsä sen, se oli niin syvä; ja nyt saattoi runoilija laulaa useita lauluja ja hän lauloikauneudesta, totuudesta ja hyvyydestäja ihmiset kuulivat ne kapakassa, missä talikynttilä kärysi, he kuulivat ne tuoreilla apilavainioilla, metsässä ja aavalla merellä; tällä veljellä näytti olevan enemmän onnea kuin molemmilla toisilla oli ollut; mutta sitä ei perkele saattanut kärsiä, ja hän riensi heti tuomaan kuninkaansuitsutusta ja kirkonsuitsutusta, ja kaikkea mahdollista kunnian suitsutusta jota perkele saattaa valmistaa; hän toi mitä väkevintä suitsutusta joka tukahuttaa kaikki muut ja panee enkelinkin pään pyörälle, saatikka sitte runoilija raukan; kyllä piru tietää kuinka hän ihmiset voittaa! hän voitti runoilijan suitsutuksella niin että hän ihan hukkui suitsutukseen, unohti kutsumuksensa, isänsä kodin, — kaikki, oman itsensäkin; hän haihtui savuun ja suitsutukseen.
Kun pikkulinnut sen kuulivat, surivat ne kolme päivää eivätkä ensinkään laulaneet. Musta etana kävi entistä mustemmaksi, ei surusta vaan kateudesta. "Minun osakseni", sanoi se, "olisi suitsutuksen pitänyt tulla, minulta hän sai kuuluisimman laulunsa aiheen, sen joka kuvasi maailman menoa ja sovitettiin rummulle; minä syljin ruusuun, voin hankkia siitä todistajat!"
Mutta kotiin Intian maahan ei tullut mitään tietoa; surivathan ja vaikenivathan pikkulinnut kolme päivää ja kun suruaika oli mennyt, niin, silloin oli suru ollut niin voimakas, että linnut olivat unohtaneet surun aiheen. Niin saattaa käydä!
"Nyt täytyy minun lähteä maailmalle! ja jäädä sille tielle kuten muutkin!" sanoi neljäs veli. Hänellä oli yhtä iloinen luonne kuin edellisellä veljellä, mutta hän ei ollut runoilija ja hänellä oli siis syytä olla iloinen; nämä molemmat olivat tuoneet hilpeyttä linnaan; nyt meni viimeinenkin hilpeys. Näköä ja kuuloa on aina pidetty ihmisen pääaisteina, joita jokainen toivoo niin väkeviksi ja teräviksi kuin suinkin, muita aisteja pidetään vähemmän tärkeinä, mutta sitä mieltä ei tämä poika ollut, hän oli etenkin kehittänytmakunsasanan täydessä merkityksessä, ja maulla on suuri mahti ja mahtava vaikutusvalta. Se hallitsee kaikkea joka menee sisään suun ja hengen kautta, sentähden maisteli hän kaikkea mitä oli pannuissa ja padoissa ja pulloissa ja ammeissa; se oli viran karkea puoli, sanoi hän; joka ihminen oli hänen silmissään kiehuva pannu, joka maa jättiläiskeittiö, henkisesti katsoen, se oli asian hieno puoli, ja nyt tahtoi hän maailmalle hienoutta maistamaan.
"Ehkäpä onni on minulle suotuisampi kuin veljilleni!" sanoi hän. "Minä lähden liikkeelle! mutta mitä kulkuneuvoja käytän? Joko ilmapallo on keksitty?" kysyi hän isältään, jonka tiedossa kaikki sekä tehdyt että tekemättömät keksinnöt olivat. Mutta ilmapallot eivät olleet keksityt, eivät myöskään laivat ja rautatiet. "No niin, minä otan ilmapallon!" sanoi hän, "isäni tietää kuinka ne tehdään ja kuinka niitä ohjataan, kyllä minä sen opin! Ei kukaan tunne keksintöä ja kaikki uskovat sitä näyksi; kun olen käyttänyt ilmapalloa, poltan sen, siltä varalta täytyy sinun antaa minulle muutamia kappaleita sitä tulevaa keksintöä, jota sanotaan kemiallisiksi tulitikuiksi!"
Nämä kaikki hän sai ja sitte hän läksi lentoon ja linnut seurasivat häntä etemmäksi kuin olivat seuranneet muita veljiä, ne tahtoivat nähdä kuinka lentäminen onnistuisi ja yhä useampia lintuja liittyi matkaan, sillä ne olivat uteliaat, ne luulivat palloa uudeksi linnuksi, joka oli lentämässä; kyllä hän sai saattajia! ilma oli aivan mustanaan lintuja, ne tulivat mustana pilvenä, kuten heinäsirkat Egyptin maalle, ja niin oli hän nyt maailmalla.
"Itätuuli on ollut hyvä ystäväni ja auttajani", sanoi hän.
"Itätuuli ja länsituuli, tarkoitat!" sanoivat tuulet, "me olemme vuorotelleet, muuten et olisi tullut koilliseen!"
Mutta ei hän kuullut mitä tuulet sanoivat ja samahan se saattaa olla. Linnutkaan eivät enään olleet matkassa; juuri kun niitä oli koolla kaikista eninten, kyllästyivät muutamat matkaan. Ne sanoivat, että asiasta oli pidetty liiaksi hälytystä. Nuorukainen rupesi kuvittelemaan! "Ei tämän perässä kannata lentää, ei se ole minkään arvoista, se on roskaa!" ja ne jättäytyivät jälelle, jäivät vähitellen kaikki; koko juttu ei ollut minkään arvoinen.
Ja ilmapallo aleni suuren kaupungin kohdalla, ilmapurjehtija asettui kaupungin korkeimmalle paikalle, se oli kirkontornin huippu. Ilmapallo nousi taasen ilmaan, se ei ollut tarkoitus; minne se joutui, sitä ei saattanut tietää, mutta sama se, eihän se ollut keksitty.
Nuorukainen istui ylimmän kirkonviirin nenässä, linnut eivät lentäneet hänen luokseen, ne olivat saaneet tarpeekseen hänestä ja hän niistä. Kaikki kaupungin piiput savuttivat ja kärysivät.
"Ne ovat alttareja, ne ovat pystytetyt sinun kunniaksesi!" sanoi tuuli; se tahtoi sanoa hänelle jotakin mieluisaa. Hän istui viirin nenässä varsin reippaana ja katseli kansaa kadulla; tuossa ylvästeli yksi rahakukkarostaan, tässä toinen avaimestaan, vaikkei hänellä ollut mitään aukaistavaa; yksi ylpeili puvustaan, jota koi söi, toinen ruumiistaan, jota mato jäyti.
"Katoavaisuutta! — Niin, kyllä minun pian täytyy lähteä tästä alas sekoittelemaan patoja ja maistamaan soppia!" sanoi hän; "mutta kyllä minä sentään vielä hiukan istun tässä, tuuli kutittaa niin herttaisesti selkääni, se on erinomaisen suloista. Minä jään tänne istumaan niin kauvan kuin tämä tuuli käy. Tahdon vähän rauhaa; hyvä on nukkua kauvan aamuisin, kun on paljon tekemistä, sanoo laiskuri; mutta laiskuus on kaiken pahan juuri ja meidän perheessämme ei ole pahuutta, sen minä sanon ja sen sanoo joka katupoika. Minä istun tässä niin kauvan kuin tämä tuuli käy, se maistuu niin hyvältä!"
Ja hän jäi istumaan, mutta hän istui tornin viirikukon selässä, joka kierittelemistään kieritteli häntä niin että hän luuli tuulen aina tuulevan samalta taholta; hän jäi istumaan ja kyllä hän kauvan saa istua siellä maistelemassa tuulta.
Mutta Intian maalla Auringon puun linnassa oli tyhjää ja hiljaista, kun veljet, toinen toisensa perästä, olivat lähteneet pois.
"Heidän ei käy hyvin!" sanoi isä; "eivät he ikinä tuo kotiin loistavaa jalokiveä, en minä sitä iloa saa, he ovat poissa, ovat kuolleet —!" ja hän painui lukemaan Totuuden kirjaa, tuijotti siihen lehteen, joka sisälsi tietoja elämästä kuoleman jälkeen, mutta ei hän nähnyt siinä mitään eikä saanut mitään tietoja.
Sokea tytär oli hänen lohdutuksensa ja ilonsa; hän liittyi isäänsä niin sydämellisesti; hänen ilonsa tähden toivoi hän, että kallisarvoinen jalokivi löydettäisiin ja tuotaisiin kotiin. Surulla ja kaipauksella ajatteli hän veljiä — missä he olivat? Missä he elivät? niin hartaasti hän olisi halunnut nähdä heistä unta, mutta kumma kyllä ei hän edes unessa saattanut seurustella heidän kanssaan. Vihdoin viimein hän eräänä yönä näki unta, että heidän äänensä soivat hänen korvaansa; he kutsuivat, he huusivat häntä maailmalta ja hänen täytyi lähteä sinne, kauvas, kauvas pois, ja kuitenkin hän mielestään yhä oli isänsä kodissa, veljiä ei hän tavannut, mutta hän tunsi kädessään ikäänkuin tulen polton, se ei kuitenkaan tuottanut tuskaa, hänen kädessään oli loistava jalokivi ja hän toi sen isälleen. Herätessään luuli hän vielä ensi hetkessä pitävänsä sitä kädessään; mutta hän oli käynyt kiinni kuontaloonsa. Hän oli pitkinä öinä lakkaamatta kehrännyt, rullassa oli lankaa hienompaa kuin hämähäkin verkko; ihmissilmä ei saattanut nähdä sitä lankaa; hän oli kastellut sitä kyynelillään ja se oli vahvaa kuin ankkurin touvi. Tyttö nousi, hänen päätöksensä oli valmis, uni oli toteutettava. Oli yö, hänen isänsä nukkui, hän suuteli hänen kättään, otti sitte värttinänsä ja köytti langanpään kiinni isänsä taloon, muutenhan ei hän, sokea tyttö, koskaan löytäisi kotiin; lankaan hän turvautui, siihen hän luotti, ei itseensä eikä muihin. Hän poimi neljä lehteä Auringon puusta, ne hän päätti uskoa taivaan tuulille, vietäviksi veljille kirjeinä ja tervehdyksinä, jollei hän kohtaisi heitä maailmalla. Miten siellä käykään sokean lapsi raukan! mutta saattoihan hän turvautua näkymättömään lankaan; hänen hallussaan oli ennen kaikkia muitasydämen hartaudenlahja ja siitä johtui, että hänellä oli silmää sormenpäihin asti ja korvaa syvälle sydämeen.
Ja hän astui temmellysten ja taistelujen ihmeelliseen maailmaan ja kaikkialla minne hän vaan tuli, kävi taivas aurinkoiseksi, hän tunsi säteen lämmön, sateenkaari yleni mustasta pilvestä sillaksi siniseen ilmaan; hän kuuli lintujen laulun, hän tunsi tuoksua oransi- ja omenapuistoista, tuoksua niin väkevää, että hän miltei luuli tuntevansa sen makua. Vienoja säveliä ja ihanaa laulua tunki hänen korvaansa, mutta myöskin huutoa ja ulvontaa; ihmeellisen ristiriitaisia olivat ajatukset ja arvostelut. Sydämen sisimpään soppeen kaikuivat ihmisjoukosta sydänsoinnut ja ajatussoinnut; kuorona kohisi:
"Vain räntäsää ja rapakko, yö itkun meill' on elo!"
Mutta samalla laulettiin:
"On elo ruusupensasta, on riemu, päivän helo."
Katkerana kaikui:
"Kaikk' aattelee vain itseään, me siihen voimme luottaa."
Sitte kuului vastaan:
"Vie rakkauden virta jään, elämän juurta juottaa!"
Hän kyllä kuuli sanat:
"Kaikk' on niin pientä, kaikessa on nurja puoli myötä!"
Mutta hän kuuli myöskin:
"Niin paljon salaan kauneinta ja suurinta jää työtä."
Ja kohisten kuului kaikkialta;
"Iloitse koira-kuorossas, pilaksi lyö, mi kohtaa!"
Sokean tytön sydämessä soitti:
"Mies ole, luota luojahas, hän kaikki parhain johtaa!"
Ja kaikkialla minne hän vaan miesten tai naisten, vanhojen tai nuorten joukkoon tuli, leimahti heidän sielussaantotuuden, hyvyyden ja kauneudentunnustus; kaikkialle minne hän tuli, taiteilijan työpajaan, komeaan juhlasaliin ja tehtaaseen, hyrisevien pyörien joukkoon, tuntui aurinko tulevan hänen mukanaan, kielet helisivät, kukkaset tuoksuivat ja virkistävät kastehelmet putoilivat nääntyville lehville.
Mutta sitä ei perkele voinut sietää; hänellä on kun onkin enemmän kuin kymmenen miehen ymmärrys ja keinon hän kyllä keksi. Hän meni suohaudalle, otti mädäntyneen veden kuplia ja pani valheen sanan seitsenkertaisen kaiun jyryyttämään niiden päällitse, tehdäkseen ne tehokkaammiksi; hän survoi hienoksi niin paljon ostettuja tilapäärunoja ja valheellisia ruumissaarnoja kuin vaan saattoi saada käsiinsä, keitti ne kateuden kyynelissä, sirotteli päälle maalia, jota oli otettu kuihtuneen neidon poskilta ja loi tästä kaikesta tyttölapsen, joka kaikin puolin oli sokean, lempeän tytön näköinen; ihmiset sanoivat häntä "sydämen hyvyydensuloiseksi enkeliksi", ja perkeleen peli oli täydessä käynnissä. Maailma ei tietänyt kuka heistä molemmista oli todellinen, ja kuinka se sen olisikaan tietänyt!
"Mies ole, luota luojahas, hän kaikki parhain johtaa!"
lauloi sokea tyttö lujalla luottamuksella. Auringon puun lehdet antoi hän tuulille vietäviksi kirjeinä ja tervehdyksinä veljille ja hän oli varma että uni toteutuisi, ja jalokivikin löytyy vielä, se jonka loisto voittaa kaiken maallisen kunnian, ihmiskunnan otsalta loistaa se isän kotiin.
"Isäni kotiin!" toisti tyttö, "niin, maan päällä on jalokivi ja minä vien mukaani enemmän kuin tämän varmuuden; minä tunnen sen hehkun, se paisuu yhä suuremmaksi täällä käteni kätkössä! Jokaisen pienen, hienoimmankin totuudenjyvän jota tuima tuuli kantoi ja kuljetti, otin minä talteen ja kätkin; annoin kauneuden tuoksun virrata sen läpi, maailmassa on niin paljon kauneutta, sokeallekin; otin soinnun ihmissydämistä, jotka hyvyyttä sykkivät ja vaivutin totuudenjyviin; eihän se ole muuta kuin tomua, jota minä tuon, mutta se on sen etsityn jalokiven tomua ja sitä on runsaasti, koko kourani täydeltä!" ja hän ojensi kättään isää kohti. Hän oli kotona. Ajatuksen lennolla oli hän sinne entänyt, sillä hän ei ollut päästänyt irti isän kotiin johtavaa näkymätöntä lankaa.
Pahat voimat lensivät myrskyn melulla Auringon puun päällitse, syöksyivät tuulenpuuskana avonaista porttia kohti salakammioon.
"Se puhaltaa pois!" huusi isä ja tarttui käteen, jonka tyttö oli avannut.
"Ei!" huusi hän horjumattomalla varmuudella, "se ei voi puhaltaa pois, minä tunnen säteen lämmittävän sieluani!"
Ja isä näki loistavan loimun, kun hehkuvat tomuhiutuat varisivat hänen käsistään kirjan valkoisille lehdille, joitten piti julistaa iankaikkisen elämän varmuutta; häikäisevässä valossa näkyi kirjoitus, ainoa sana vain, sana:
Ja veljekset, kaikki neljä, olivat taas heidän luonaan; koti-ikävä oli vallannut heidät ja vienyt heidät mukaansa, kun vihreä lehti putosi heidän rinnalleen; he olivat saapuneet kotiin ja muuttolinnut ja hirvi ja antilopi ja kaikki metsän eläimet olivat seuranneet heitä, sillä nekin tahtoivat ottaa osaa iloon, ja miksipä eivät eläimet sitä tekisi, kun vaan voivat?
Olemme usein nähneet, että kun aurinko paistaa sisään ovenraosta tomuiseen tupaan, siellä kohoaa loistava tomupylväs. Sellaisena, mutta ei läheskään niin köyhänä ja kömpelönä, sillä taivaankaarikin on raskas ja väreiltään vetinen sen näön rinnalla, joka täällä avautui — sellaisena kohosi kirjan lehdiltä, loistavastaUskosanasta jokainentotuudenjyvä. Ne hehkuivatkauneudenhohteessa, niistä helisihyvyydensointu, ne paistoivat kirkkaampina kuin tulipatsas yöllä, kun Mooses ja Israelin kansa läksi Kanaan maalle;Usko-sanasta kulki toivon silta ikirakkauteen äärettömyydessä.
End of Project Gutenberg's Satuja ja tarinoita IV, by H. C. Andersen