Eräänä päivänä oli pöytä katettuna ja ruoka jäähtyi. Palle Dyre oli ketunpyynnissä eikä rouvaa löydetty mistään. Palle Dyre saapui kotiin puoliyön aikaan; rouva Dyre ei saapunut puoliyön aikaan eikä aamullakaan. Hän oli kääntänyt Nörrebäkille selkänsä, ratsastanut tiehensä jättämättä tervehdystä ja sanomatta hyvästi.
Oli harmaa, räntäinen ilma. Kylmä tuuli puhalsi, hänen ylitseen lensi parvi mustia kirkuvia lintuja. Ne eivät olleet niin kodittomia kuin hän.
Ensin hän kulki etelää kohti, aina Saksan valtakunnan rajalle asti; pari kultasormusta kallisarvoisine kivineen muutettiin rahaksi. Sitten hän matkusti itään päin, sitten hän jälleen kääntyi länttä kohti. Hän ei nähnyt mitään päämäärää ja oli suuttunut kaikille, yksinpä hyvälle Jumalallekin, niin kurjalta tuntui hänestä kaikki. Pian kävi hänen ruumiinsa samanlaiseksi; hän saattoi tuskin jalkaansa liikuttaa. Töyhtöhyyppä lensi ilmaan mättäältään, kun hän kaatui tälle mättäälle. Lintu kirkui niinkuin sen on tapana: senkin varas, senkin varas! Hän ei koskaan ollut varastanut lähimmäisensä omaisuutta, mutta linnunmunia ja linnunpoikasia hän pienenä tyttönä oli haetuttanut itselleen mättäistä ja puista. Sitä hän nyt ajatteli.
Siltä paikalta, missä hän oli pitkällään, näki hän rannalla olevat hiekkaharjut. Siellä asui kalastajia, mutta sinne hän ei saattanut päästä, niin sairas hän oli. Suuret valkeat kalalokit lensivät hänen ylitseen huutaen niinkuin korpit, varikset ja naakat olivat huutaneet kotona kartanon puutarhassa. Linnut lensivät aivan likeltä; vihdoin hänestä tuntui siltä kuin ne olisivat käyneet mustiksi, mutta maailma mustenikin kokonaan hänen silmissään.
Kun hän jälleen avasi silmänsä, nostettiin häntä maasta ja kannettiin jonnekin. Suuri, väkevä mies oli ottanut hänet syliinsä. Hän katseli suoraan miehen parroittuneisiin kasvoihin; miehellä oli toisen silmän yläpuolella arpi, niin että kulmakarvat olivat jakaantuneet ikäänkuin kahteen osaan. Mies kantoi viheliäisen naisparan laivalle, missä kippari torui häntä hänen teostaan.
Seuraavana päivänä läksi laiva merelle. Marie Grubbe ei palannut maihin, hän joutui siis mukaan. Mutta hän tuli kai takaisin? Niin, milloin ja minne?
Senkin tiesi lukkari kertoa eikä hän itse ollut keksinyt sitä tarinaa, hän oli lukenut asian kaikki kummalliset vaiheet vanhasta, luotettavasta kirjasta, jonka me itsekin voimme ottaa esille lukeaksemme sen. Tanskalainen historiankirjoittaja Ludvig Holberg, joka on kirjoittanut niin monta arvokasta kirjaa ja hauskat huvinäytelmänsä, joista me oikein opimme tuntemaan hänen aikansa ja sen ihmiset, kertoo kirjeissään, miten ja missä hän maailmalla tapasi Marie Grubben. Se on kylläkin kuulemisen arvoista, mutta me emme silti unohda Kana-Kreetaa, hän istuu iloisena ja tyytyväisenä komeassa kanalassaan.
Laiva purjehti pois vieden Marie Grubben mukanaan. Siihenhän me jäimme.
Kului vuosia ja taasen vuosia.
Köpenhaminassa raivosi rutto; tämä tapahtui 1711. Tanskan kuningatar läksi kotiseudulleen Saksaan, kuningas jätti maan pääkaupungin; jokainen, joka voi, kiirehti pois. Yksinpä ylioppilaatkin, vaikka heillä olisi ollut vapaa asunto ja ruoka, pyrkivät pois kaupungista. Yksi heistä, viimeinen, joka vielä oli jäänyt niinkutsuttuun »Borchin Collegiumiin» aivan likellä Regentseniä, hänkin läksi nyt tiehensä. Kello oli kaksi aamulla. Hän tuli reppuineen, jossa oli enemmän kirjoja ja muistiinpanoja kuin vaatetavaraa. Kylmä, tahmea sumu vaappui kaupungin yllä; ei näkynyt ainoatakaan ihmistä kadulla, jolla hän kulki. Oville ja porteille oli kaikkialla piirretty ristejä; rutto raivosi siis siellä, tai ihmiset olivat kuolleet. Myöskään ei näkynyt ainoatakaan ihmistä leveämmällä, kiemurtelevalla Kjödmangergadella, joksi kutsuttiin Rundc Taarnilta kuninkaallista linnaa kohti vievää katua. Nyt rämisivät ohi suuret kuormavankkurit. Kuski heilutti piiskaa, hevoset nelistivät, vankkuri oli täynnä kuolleita. Nuori ylioppilas nosti kätensä kasvoilleen ja haistoi väkevää spriitä, jota hän säilytti sienessä messinkirasian sisällä. Eräällä kadulla kuului kapakasta laulunhoilotusta ja hirvittävää naurua; ihmiset joivat siellä yökauden unohtaakseen, että rutto odotti oven takana haluten ottaa heidät mukaansa kuormavankkureihin toisten kuolleiden joukkoon. Ylioppilas suuntasi askeleensa linnan sillalle, jossa oli pari pientä purtta; toinen nosti juuri ankkurinsa jättääkseen ruton saastuttaman kaupungin.
Jos Jumala sallii meidän elää ja me saamme tuulta, niin lähdemme Grönsundiin Falsterin luo! sanoi kippari ja kysyi mukaanpyrkivältä ylioppilaalta hänen nimeään.
— Ludvig Holberg, sanoi ylioppilas, ja se nimi kuului samanlaiselta kuin mikä muu nimi tahansa. Nyt se on Tanskanmaan uljaimpia nimiä. Silloin hän vielä oli nuori, tuntematon ylioppilas.
Laiva purjehti linnan ohi. Aamu ei ollut vielä valjennut, kun he pääsivät avovedelle. Puhalsi kevyt tuuli, purje pullistui, nuori ylioppilas asettui kasvot raikasta tuulta vastaan ja vaipui uneen, mikä tosin ei ollut terveellisintä.
Jo kolmantena aamuna oli laiva Falsterin edustalla.
— Tunnetteko täällä ketään, jonka luona voisin asua pienestä maksusta, kysyi Hoiberg kapteenilta.
— Minä luulen että teidän on parasta mennä Borrehusin lauttavaimon luo, sanoi hän. — Jos tahdotte olla hyvin kohtelias, niin on muorin nimi Sören Sörensen Möller. Saattaa kuitenkin käydä niin, että hän suuttuu, jos käyttäydytte liian hienosti häntä kohtaan. Mies on vangittuna jostakin pahanteosta; vaimo kuljettaa itse lauttavenettä, ja hänellä on lujat kämmenet.
Ylioppilas otti reppunsa ja meni lautturin taloon. Tuvan ovi ei ollut lukossa, linkku aukeni ja hän astui kivilattiaiseen tupaan, missä vetosohva suurine nahkatyynyineen herätti eniten huomiota. Valkoinen kana, jolla oli poikaset, oli köytetty kiinni vetosohvaan; se oli kaatanut vesilautasen, niin että vesi valui permannolle. Tuvassa ei ollut ketään ihmistä eikä viereisessä kamarissakaan, ainoastaan kehto ja siinä lapsi. Lauttavene palasi; siinä oli vain yksi ihminen — oli vaikea sanoa, oliko se mies vai nainen. Tuolla henkilöllä oli yllään suuri takki ja päässä reuhkalakki, jonkinlainen myssyntapainen. Vene laski maihin.
Naishenkilö astui tupaan. Hän näytti sangen kookkaalta oikaistessaan selkänsä. Kulmakarvojen alta katsoi kaksi ylpeää silmää. Se oli Sören-muori, lauttavaimo. Korpit,, varikset ja naakat olisivat kirkuneet ilmoille toisen nimen, jonka me tunnemme paremmin.
Hän näytti nyrpeältä eikä ollut monisanainen; sen verran kuitenkin puhuttiin ja päätettiin, että ylioppilas saa täysihoidon epämääräiseksi ajaksi, koska Köpenhaminassa asiat ovat niin huonosti.
Lauttataloon tuli tuontuostakin kunnon naapureja läheisestä kaupungista. Tuli Frans Veitsiseppä ja Sivert Pussinnuuskija. He joivat ruukullisen olutta lauttatalossa ja keskustelivat ylioppilaan kanssa. Hän oli taitava nuori mies, joka osasi »practicansa», kuten sanottiin; hän luki kreikkaa ja latinaa ja oli opin asioissa viisas.
— Kuta vähemmän ihminen tietää, sitä vähemmän se häntä painaa! sanoiSören-muori.
— Lujilla pitää teitäkin elämä, sanoi Holberg eräänä päivänä, kun vaimo pesi vaatteitaan väkevässä lipeässä ja itse sai hakata kannot polttopuiksi.
— Se on minun asiani! vastasi vaimo.
— Oletteko pienestä pitäen saanut noin raataa ja nähdä vaivaa?
— Kai te voitte nähdä sen kämmenistä! sanoi vaimo ja näytti kahta tosin pientä, mutta kovaa, vahvaa kättä, joiden kynnet olivat kuluneet. — Olettehan te oppinut ja osaattehan te lukea.
Joulun tienoissa tuli ankara lumipyry. Pakkanen kouristi lujasti, tuuli puhalsi niin purevana, että olisi luullut sen pesevän lusikkavedellä ihmisten kasvoja. Sören-muori ei ollut tietääkseen, heitti takin yllensä ja veti myssyn päähänsä. Talossa oli pimeää jo varhain iltapäivällä. Hän pani takkaan puita ja polttoturvetta ja istuutui sitten paikkaamaan kenkiään; ei ollut ketään muuta, joka olisi sen tehnyt. Illalla hän puhui ylioppilaalle enemmän kuin hänen tapansa muuten oli. Hän puhui miehestään.
— Hän surmasi vahingossa erään Dragörin kipparin ja saa nyt sentähden raataa kolme vuotta raudoissa Holmissa. Hän on vain tavallinen merimies, joten laki käy täydestä.
— Laki pitää paikkansa ylempiinkin säätyihin nähden, sanoi Holberg.
— Luuletteko! sanoi Sören-muori ja tuijotti tuleen, mutta sitten hän jälleen alkoi. — Oletteko kuullut puhuttavan Kai Lykkestä, joka revitti yhden kirkoistaan, ja kun pappi Mads saarnatuolista pauhasi tuomiota sen johdosta, panetti hän herra Madsin köysiin ja rautoihin, asetti oikeusistuimen ja tuomitsi papin menettämään kaulansa, mikä hakattiinkin. Se ei tapahtunut vahingossa, ja kuitenkin pääsi Kai Lykke sillä kertaa irti ja vapaaksi.
— Hän oli oikeassa sen ajan käsityksen mukaan! sanoi Holberg. — Me olemme nyt sivuuttaneet sen!
— Sitä ei pöllökään usko! sanoi Sören-muori, nousi ja meni kamariin, missä »tylleröinen», talon pieni lapsi makasi. Sitä hän nosteli ja hoiteli, sitten hän pani kuntoon ylioppilaan vetosohvan. Nahkatyyny oli ylioppilaan käytettävänä; mutta hän oli viluisempi kuin muori, vaikka hän olikin syntynyt Norjassa.
Uudenvuoden aamuna oli oikein kirkas, aurinkoinen päivä. Pakkanen oli ollut ja oli vieläkin niin ankara, että tuiskun ajama lumi oli jäätynyt kovaksi, joten sen pinta kannatti astujaa. Kaupungin kellot soittivat kirkkoon. Ylioppilas Holberg otti ylleen villatakkinsa ja aikoi lähteä kaupunkiin.
Borrehusin yli lensivät korpit, varikset ja naakat kirkuen ja rääkyen; niiden rääkynältä ei voinut kuulla kirkonkelloja. Sören-muori seisoi pihamaalla täyttämässä lumella messinkikattilaa pannaksensa sen tulelle ja saadaksensa siten juomavettä. Hän loi katseensa lintuparven vilinään ja ajatteli omia ajatuksiaan.
Ylioppilas Holberg meni kirkkoon. Matkalla sinne ja kotiin kulki hän Sivert Pussinnuuskijan talon ohi, joka sijaitsi portin luona. Täällä hänelle tarjottiin malja lämmintä, siirapilla ja inkiväärillä höystettyä olutta. Puhe johtui Sören-muoriin, mutta Pussinnuuskija ei tietänyt mitään, eikä hänestä yleensä moni tietänyt: hän ei ollut kotoisin Falsterista, sanoi Sivert, hiukan varoja hänellä aikoinaan oli ollut, hänen miehensä oli tavallinen, luonteeltaan kiihkeä merimies, joka oli tappanut erään dragöriläisen kipparin; »akkaansa mies lyö ja kuitenkin tämä häntä puolustaa».
— Sellaista kohtelua en minä kärsisi! sanoi Pussinnuuskijan vaimo. — Mutta minä olenkin parempien ihmisten lapsia! Minun isäni oli kuninkaallinen sukankutoja.
— Siksipä olettekin joutunut naimisiin kuninkaallisen virkamiehen kanssa, sanoi Holberg ja teki suuren kumarruksen hänelle ja Pussinnuuskijalle.
Oli pyhä loppiaisilta. Sören-muori sytytti Holbergin eteen pyhän kolmenkuninkaan kynttilän, nimittäin kolme talikynttilää, jotka hän itse oli valanut.
— Kynttilä joka miehelle, sanoi Holberg.
— Joka miehelle? sanoi vaimo ja loi häneen tiukan katseen.
— Itämaiden kaikille kolmelle viisaalle, sanoi Holberg.
— Vai sillä tavalla! sanoi vaimo ja oli vaiti pitkän aikaa. Mutta pyhänä loppiaisiltana sai ylioppilas kuitenkin tietää enemmän kuin hän ennen oli tietänyt.
— Teillä on hellä sydän häntä kohtaan, jonka kanssa elätte avioliitossa, sanoi Holberg. — Ihmiset sanovat kuitenkin, että hän kohtelee teitä joka päivä pahasti.
— Se ei kuulu kehenkään muuhun kuin minuun! — Ne lyönnit olisivat tehneet minulle hyvää pienenä, nyt minä kai saan ne syntieni tähden. Minä tiedän mitä hyvää hän on tehnyt minulle; ja näin sanoessaan hän oikaisi itsensä suoraksi. — Kun minä makasin kipeänä autiolla kankaalla eikä kukaan viitsinyt välittää minusta, paitsi ehkä korpit ja varikset nokkiaksensa minua, kantoi hän minut käsivarsillaan ja sai nuhteita kuormasta, jonka hän toi laivalle. Minä en ole luotu makaamaan sairaana ja minä paraninkin. Jokainen elää omalla tavallaan. Sörenkin elää omalla tavallaan; ei ole koiran karvoihin katsomista! Hänen kanssaan olen kaikesta huolimatta elänyt onnellisempana kuin sen miehen kanssa, jota sanottiin hienoimmaksi ja ensimmäiseksi kaikista kuninkaan alamaisista. Olen ollut naimisissa valtioneuvos Gyldenlöwen, kuninkaan velipuolen kanssa. Sitten otin Palle Dyren. Siinä toinen hyvä; tapansa kullakin, niin minullakin! Olipa siinä tarinaa, mutta nyt te sen tiedätte! Ja hän läksi huoneesta.
Se oli Marie Grubbe. Niin kummallisesti oli hänen elämänsä kiekko pyörinyt. Monta loppiais-iltaa ei hän enää elänyt. Holberg on kirjoittanut muistiin hänen kuolleen kesäkuussa 1716, mutta hän ei ole kirjoittanut, koska hän ei sitä tiennyt, että kun Sören-muori, joksi häntä kutsuttiin, makasi ruumiina Borrehusissa, niin lensi suuri joukko mustia lintuja siitä yli. Ne eivät kirkuneet, ne ikäänkuin tiesivät hiljaisuuden kuuluvan hautajaisiin. Heti kun hän oli maan povessa, ei lintuja enää nähty, mutta samana iltana nähtiin Jyllannissa, vanhan kartanon luona, ääretön määrä korppeja, variksia ja naakkoja. Ne kirkuivat kilpaa, ikäänkuin niillä olisi ollut jotain ilmoitettavaa: ehkäpä ne halusivat sanoa, että mies, joka pienenä poikana otti niiden munat ja untuvaiset pojat, rahvaan poika, oli saanut rautaiset sukkanauhat ja istui kuninkaan Holmissa, ja myöskin, että ylhäinen aatelisneito oli päättänyt päivänsä lautturinvaimona Grönsundin luona. »Hyvä, hyvä! Kraa, kraa!» kirkuivat ne.
Ja koko heimo huusi: »hyvä, hyvä!», kun vanha kartano purettiin.
— Sitä ne kirkuvat vieläkin, vaikkei enää ole kirkumiseen aihetta! sanoi lukkari tätä kertoessaan. — Heimo on kuollut sukupuuttoon, kartano on hajoitettu, ja siinä, missä se muinoin oli, on nyt komea kanala kullattuine viireineen ja vanhoine Kana-Kreetoineen. Hän on hyvin iloinen kauniista asunnostaan; jollei hän olisi päässyt tänne, niin olisi hän joutunut vaivaistaloon.
Kyyhkyset kuhersivat hänen yläpuolellaan, kalkkunat maiskuttelivat ympärillä ja ankat raksuttivat.
— Kukaan ei tuntenut häntä! sanoivat he. — Hänellä ei ollut sukulaisia. Oli laupeudentyö, että hän pääsi tänne. Hänellä ei ole ankka-isää eikä kana-emoa eikä mitään perillisiä!
Sukulaisia hänellä kuitenkin oli. Hän ei tuntenut heitä, eikä lukkari myöskään, vaikka hänellä oli niin paljon muistiinpanoja pöytälaatikossaan, mutta eräs vanha varis sen tiesi ja kertoi siitä. Se oli äidiltään ja äidinäidiltään kuullut Kana-Kreetan äidistä ja hänen äidinäidistään, jonka mekin tunnemme niiltä ajoilta, jolloin hän lapsena ratsasti nostosillan yli ja ylpeänä katseli ympärilleen, ikäänkuin koko maailma ja kaikki sen linnunpesät olisivat olleet hänen, me näemme hänet kankaalla ja vihdoin Borrehusissa. Lapsenlapsi, suvun viimeinen jäsen, oli palannut kotiin, sinne, missä vanha kartano oli seisonut, missä mustat villit linnut kirkuivat, mutta hän istui kesyjen lintujen keskellä; ne tunsivat hänet ja hän tunsi ne. Kana-Kreeta ei toivonut enää mitään, hän odotti iloisena kuoleman tuloa, hänellä oli yllinkyllin ikää.
— Kraa, kraa! Hautaan, hautaan! kirkuivat varikset.
Ja Kana-Kreeta sai hyvän haudan, jota ei kukaan muu tunne, paitsi tuo vanha varis, jollei sekin ole kuollut.
Ja nyt tunnemme mekin tarinan vanhasta kartanosta, vanhasta suvusta ja koko Kana-Kreetan perheestä.
Rikkaan herraskartanon laidalla oli kaunis, hyvin hoidettu puutarha harvinaisine puineen ja kukkasineen. Talon vieraat puhuivat niistä ihastuneina, paikkakuntalaiset tulivat sunnuntai- ja pyhäpäivinä sekä maalta että kaupungeista pyytämään, että he saisivat katsella puutarhaa. Kokonaiset koulutkin saapuivat samantapaiselle vierailulle.
Ulkopuolella puutarhaa kasvoi mahtava ohdake aitauksen luona, vainioille vievän tien varrella. Se oli suuri ja juurestaan monihaarainen, joten se levittäytyi laajalle; sitä saattoi syystä kutsua ohdakepensaaksi. Kukaan ei katsellut sitä, paitsi vanha aasi, joka veti karjapiikojen maitorattaita. Tämä oikaisi kaulansa pitkäksi ja sanoi: »Sinä olet kaunis, minun tekisi mieli syödä sinut!» Mutta nuora ei ollut niin pitkä, että aasi olisi ylettynyt syömään sitä.
Talossa oli paljon vieraita, ylhäisiä sukulaisia pääkaupungista, nuoria kauniita tyttöjä ja näiden joukossa muuan kaukaa saapunut neiti. Hän oli kotoisin Skotlannista, hän oli ylhäistä syntyperää ja hänellä oli kultaa ja tavaraa — siis hän oli morsian, jota kannatti tavoitella, kuten monet nuoret herrat sanoivat ja äidit niinikään.
Nuoriso kisaili nurmikentällä ja pelasi krokettia. Se asteli kukkien keskellä, ja jokainen nuori neito poimi kukkasen, jonka pisti nuoren herran napinläpeen. Mutta skotlantilainen neiti katseli kauan ympärilleen, hyljäten kukan toisensa jälkeen. Yksikään ei tuntunut miellyttävän häntä. Silloin hän katsahti aidan taakse; siellä oli suuri ohdakepensas sinipunertavine, rehevine kukkineen. Hän näki sen, hymyili ja pyysi talon nuorta herraa ottamaan hänelle yhden kukista.
— Se on Skotlannin kukka! sanoi hän. — Se upeilee maan vaakunassa; antakaa minulle se!
Ja nuori herra toi kauneimman kukan, joka pisti hänen sormiinsa ikäänkuin se olisi kasvanut mitä teräväpiikkisimmässä orjantappurapensaassa.
Tyttö pisti ohdakkeen kukan nuoren herran napinläpeen, ja poika tunsi saaneen osakseen suuren kunnianosoituksen. Jokainen noista muista nuorista herroista olisi mielellään antanut loistokukkansa saadakseen tämän, jonka skotlantilaisen neidin hieno käsi oli ojentanut. Ja jos talon nuori herra tunsi saaneensa osakseen kunnianosoituksen, niin entä sitten ohdakepensas! Oli kuin kaste ja auringonpaiste olisi kulkenut sen läpi.
— Minä olen enemmän kuin uskonkaan! sanoi se itselleen. — Kuulun oikeastaan aitauksen sisäpuolelle enkä ulkopuolelle. Kaikki täällä maailmassa on järjestetty niin kummallisella tavalla! Mutta olenpa saanut yhden lapsistani yli aitauksen, vieläpä napinläpeen!
Hän kertoi tämän tapauksen jokaiselle nupulle, joka kehittyi ja avautui, eikä ollut kulunut montakaan päivää, ennenkuin ohdakepensas kuuli — ei ihmisiltä eikä linnunlaulusta, vaan itse ilmalta, joka säilyttää ja toistaa kaukaisetkin äänet, aina puutarhan sydämessäolevilta käytäviltä ja talon huoneista asti, missä ikkunat ja ovet ovat avoinna —, että nuori herra, joka hienon skotlantilaisen neidin kädestä oli saanut ohdakkeen kukan, nyt oli saanut myöskin itse käden ja sydämen. Se oli kaunis pari, hyvä naimakauppa.
Sen olen minä liittänyt yhteen! arveli ohdakepensas ajatellen kukkaa, jonka se oli antanut napinläpeen. Jokainen puhkeava kukka sai kuulla tämän tapauksen.
— Varmaan minut istutetaan puutarhaan! ajatteli ohdake, — ehkä pannaan ruukkuunkin, joka likistää; se onkin kaikkein kunniakkainta.
Ja ohdakepensas ajatteli tätä niin elävästi, että se jo varmasti vakuutettuna asiasta sanoi: Minä joudun ruukkuun!
Se lupasi jokaiselle pienelle kukalleen, joka puhkesi, että sekin pääsisi ruukkuun, ehkäpä napinläpeen, mikä oli korkein saavutus. Mutta ei kukaan joutunut ruukkuun, vielä vähemmin napinläpeen. Ne joivat ilmaa ja valoa, nuolivat päivällä auringonpaistetta ja yöllä kastetta, kukkivat, saivat vieraikseen mehiläisiä ja paarmoja, jotka hakivat myötäjäisiä, kukkasten hunajaa; hunajan ne veivät, kukkasen ne jättivät paikoilleen.
— Senkin rosvojoukkoa! sanoi ohdakepensas. — Saisinpa minä seivästää heidät! Mutta minä en voi.
Kukkaset nuokkuivat päät riipuksissa, ne kuihtuivat, mutta uusia tuli sijaan.
— Te tulette kuin käskettyinä, sanoi ohdakepensas, — odotan joka hetki, että me joudumme aitauksen toiselle puolelle.
Pari viatonta satakaunoa ja ratamoa kuunteli syvästi ihaillen tätä puhetta, ja ne uskoivat kaikki, mitä se sanoi.
Vanha maitorattaiden eteen valjastettu aasi loi tiepuolesta syrjäkatseita ohdakepensaaseen, mutta nuora oli liian lyhyt ulottuakseen sinne. Ja ohdake ajatteli niin kauan Skotlannin ohdaketta, jonka sukuun se lukeutui, että se vihdoin luuli tulleensa Skotlannista, ja se otaksui, että sen vanhemmat itse kasvoivat valtakunnan vaakunassa. Se oli suuri ajatus, mutta suurella ohdakkeella sopiikin olla suuria ajatuksia.
— Usein ollaan niin ylhäistä sukua, ettei sitä uskalla ajatellakaan! sanoi nokkonen, joka kasvoi siinä vieressä. Se ikäänkuin aavisti, että siitä voisi tulla musliinia, jos se saisi oikean käsittelyn.
Ja kesä meni, ja syksy meni. Lehdet putosivat puista, kukkasiin tuli voimaas väri ja tuoksu väheni. Puutarhaoppilas lauloi puutarhasta aitauksen yli:
»Ylöspäin ja alaspäin,almanakka kertoo näin.»
Metsän nuoria kuusipuita alkoi vaivata joulu-ikävä; mutta jouluun oli pitkä aika.
— Tässä minä vielä seison, sanoi ohdake. — Tuntuu siltä kuin ei kukaan ajattelisi minua, vaikka minä olen solminut naimakaupan. He joutuivat kihloihin ja viettivät häitä; siitä on nyt kahdeksan päivää. Niin, minä en ota askeltakaan, sillä minä en voi.
Kului vielä muutamia viikkoja. Ohdakkeeseen oli puhjennut viimeinen kukka, suurena ja täyteläisenä se oli noussut aivan juuresta. Tuuli puhalsi kylmänä sen päällitse, värit katosivat, loisto katosi; kukankanta, joka oli suuri kuin arttisokan kukalla, muistutti hopeoitua auringonkukkaa.
Silloin tuli puutarhaan nuori pari, nyt mies ja vaimo. He astelivat pitkin aitausta. Nuori rouva katsahti sen taakse.
— Siellähän se vanha ohdake vielä on! sanoi hän. — Nyt ei siinä ole yhtään kukkaa!
— Onhan siinä viimeisen varjo! sanoi mies ja viittasi hopeankarvaiseen kukanjäännökseen, joka itse oli kuin kukkanen.
— Kaunishan se on! sanoi rouva. — Sellainen on kaiverrettava kehykseen meidän kuvamme ympärille.
Ja nuoren miehen täytyi jälleen kiivetä aitauksen yli taittamaan ohdakkeen kukkaa. Se pisti häntä sormiin, olihan hän kutsunut sitä »varjoksi». Ja se joutui puutarhaan, kartanoon ja saliin. Siellä oli maalaus: »Nuori pari». Sulhasen napinläpeen oli maalattu ohdakkeen kukka. Puhuttiin sekä siitä että kukanverhiöstä, jonka he toivat, viimeisestä, nyttemmin hopeanvälähteisestä ohdakkeen kukasta, joka oli jäljennettävä kehykseen.
Ja ilma vei tämän puheen kauas maailmalle.
— Mitä kaikkea sentään saakaan kokea! sanoi ohdakepensas. Minun esikoiseni joutui napinläpeen, viimeinen lapseni joutui kehykseen. Mihin minä joudun?
Ja aasi seisoi tiepuolessa ja loi siihen syrjäkatseita.
— Tule minun luokseni, sulo-armahain! Minä en voi tulla sinun luoksesi, nuora ei ole tarpeeksi pitkä.
Mutta ohdakepensas ei vastannut. Se vaipui yhä syvempiin mietteisiin. Se mietti miettimistään jouluun asti, ja silloin puhkesi ajatus kukkaan. — Kun lapset onnellisesti ovat päässeet sisäpuolelle, niin tyytyy äiti seisomaan aitauksen ulkopuolelle.
— Se oli oikea ajatus! sanoi auringonsäde. — Te saatte tekin hyvän paikan!
— Ruukussa vaiko kehyksissä? kysyi ohdake.
— Sadussa! sanoi auringonsäde.
Tässä se on!
Oli nuori mies, joka luki runoilijaksi. Hän tahtoi valmistua pääsiäiseksi, mennä naimisiin ja elää runoilusta, mikä on vain sitä — kuten hän tiesi — että keksii. Mutta hän ei voinut keksiä. Hän oli syntynyt liian myöhään, kaikki oli otettu talteen ennenkuin hän oli tullut maailmaan, kaikesta oli runoiltu ja kirjoitettu.
— Onnelliset ihmiset, jotka ovat syntyneet tuhat vuotta sitten! sanoi hän. — He saattoivat helposti tulla kuolemattomiksi! Onnellinen sekin, joka syntyi sata vuotta sitten, silloinkin oli vielä jotakin, josta saattoi kirjoittaa runoja. Nyt on maailma runoiltu loppuun, mistä minä saatankaan enää runoilla!
Hän tutki sitä niin, että sairastui ja heikkeni, tuo ihmisraukka. Yksikään tohtori ei voinut auttaa häntä, mutta mahdollisesti tietäjävaimo. Tämä asui pienessä talossa keskellä ketoja portin luona, jota hän aukaisi ajajille ja ratsastajille. Hän osasi avata muutakin, hän oli viisaampi kuin tohtori, joka ajaa omissa vaunuissaan ja maksaa säätyveroa.
— Minun täytyy lähteä hänen luokseen! sanoi nuori mies.
Talo, missä tietäjävaimo asui, oli pieni ja soma, mutta ikävä ulkoapäin. Siellä ei ollut ainoatakaan puuta eikä kukkaa. Oven ääressä oli mehiläispesä — hyödyllinen kyllä! Siellä oli pieni perunamaa, hyödyllinen kyllä! ja oja oratuomineen. Tämä oli lakastunut ja kasvattanut noita marjoja, jotka vievät suun väärään, kun niitä maistaa ennenkuin pakkanen on pannut ne.
— Tässä näen ilmielävän kuvan meidän runottomasta ajastamme! ajatteli nuori mies, ja olihan siinäkin ajatus, kultajyvä, jonka hän löysi tietäjävaimon ovelta.
— Kirjoita se muistiin! sanoi vaimo. — Muruset ovat nekin leipää!. Minä tiedän, miksi sinä olet tullut tänne. Sinä et keksi ja tahdot kuitenkin olla valmis runoilija pääsiäisenä!
— Kaikesta on kirjoitettu! sanoi nuorukainen. — Meidän aikamme ei ole mitään vanhaa aikaa!
— Ei! sanoi vaimo. — Vanhaan aikaan poltettiin tietäjävaimot, ja runoilijat kulkivat nälkäisin vatsoin ja kyynärpäissä reikä. Ajassa ei ole mitään vikaa, se on mitä parhain. Mutta sinä et käytännössä toteuta sanojasi, sinä et ole teroittanut kuuloasi etkä varmaan koskaan lue isämeitääsi illalla. On yllin kyllin joka lajia runoilemisen ja kertomisen aiheita, kun vain osaa kertoa. Sinä voit ottaa niitä maan kasveista ja laihosta, ammentaa sekä juoksevasta että seisovasta vedestä, mutta sinun täytyy osata tehdä se, ymmärtää, kuinka auringonsäde otetaan kiinni. Koetapa kerran silmälasejani, pane korvaasi minun kuulotorveni, rukoile sitten Jumalaa ja ole ajattelematta itseäsi.
Tämä viimeinen nyt oli hyvin vaikeaa, jopa enemmän kuin tietäjävaimo saattoi vaatia.
Nuori mies sai silmälasit ja kuulotorven, hänet asetettiin keskelle perunamaata; vaimo antoi hänen käteensä suuren perunan. Perunassa helähteli, siitä soi laulu sanoineen päivineen, perunoiden historia, erittäin mieltäkiinnittävä — arkinen tarina kymmenessä osassa; mihin kymmenen riviä riitti.
Ja mitä peruna lauloi?
Se lauloi itsestään ja perheestään: perunoiden saapumisesta Eurooppaan, kuinka niitä tuomittiin väärin, mitä ne olivat kokeneet ja karsineet, ennenkuin ne, niinkuin nyt, oli tunnustettu siunaukseltaan suuriarvoisemmiksi kuin kultakimpale.
— Meitä jaettiin kuninkaan käskystä raatihuoneella kaikissa kaupungeissa. Meidän suurta merkitystämme julistettiin, mutta siihen ei uskottu, ei edes osattu istuttaa meitä. Joku kaivoi kuopan ja viskasi siihen koko perunakappansa. Toinen pisti perunan sinne, toisen tänne maahan ja odotti, että siitä nousisi kokonainen puu, josta ravistettaisiin perunoita. Maasta nousikin kasvi, kukkia, vetisiä hedelmiä, mutta ne kuihtuivat kaikki. Kukaan ei ajatellut mitä oli pohjalla, siunausta, perunoita. Niin, olemmehan me hiukan kärsineet, nimittäin meidän esi-isämme; he ja me olemme yhtä. Mitä tarinoita!
— No, tämä riittää! sanoi tietäjävaimo. — Katsele oratuomia!
— Meillä on meilläkin, sanoivat oratuomet — läheisiä sukulaisia perunoiden kotimaassa, jonkin verran pohjoisemmassa kuin ne kasvoivat. Norjasta tuli norjalaisia, he purjehtivat sumujen ja myrskyjen halki länttä kohden, tuntemattomaan maahan, missä he lumen ja jään takaa löysivät kasveja ja vihantaa, pensaita, joissa oli viinin tummansiniset marjat: oratuomia; ne paleltuivat kypsiksi rypäleiksi, niinkuin mekin teimme. Ja maa sai nimen Viinlanti, s.o. Grönlanti, s.o. Oratuomimaa.
— Olipa se koko romanttinen kertomus! sanoi nuori mies.
— Tulkaa nyt mukaan! sanoi tietäjävaimo ja kuljetti hänet mehiläispesälle. Hän katsahti sinne. Mikä elämä ja mikä hyörinä! Kaikissa käytävissä seisoi mehiläisiä löyhytellen siipiään, jotta koko tuossa suuressa tehtaassa olisi terveellinen ilma — se oli niiden tehtävä. Nyt tuli ulkoa mehiläisiä, jotka olivat syntyneet korit jaloissa: ne toivat kukkaispölyä. Se varistettiin maahan, lajiteltiin ja siitä tehtiin hunajaa ja vahaa. Niitä tuli, niitä lensi pois. Mehiläiskuningatar olisi hänkin tahtonut lentää, mutta silloin niiden kaikkien olisi täytynyt mennä mukaan. Nyt ei ollut se aika. Hän tahtoi kuitenkin lentää. Silloin purivat he poikki hänen majesteettinsa siivet, ja hänen täytyi pysyä pesässä.
— Nousepa nyt ojanpartaalle! sanoi tietäjävaimo, — katsele maantielle; siellä näet paljon ihmisiä!
— Onpa siinä kihisevä joukko! sanoi nuori mies. — Tarina toisensa kintereillä! Hurisee ja surisee vain! Alkaa ihan pyörryttää! Minä kuljen taaksepäin!
— Ei, mene suoraan eteenpäin! sanoi vaimo. — Mene suoraan ihmisvilinään, katsele sitä avoimin silmin, pidä korvat auki ja sydän niinikään! Silloin keksit pian! Mutta minun täytyy saada takaisin silmälasini ja kuulotorveni ennenkuin sinä lähdet! Ja sitten hän otti molemmat.
— Nyt en näe yhtään mitään! sanoi nuori mies. — Nyt en kuule enää mitään!
— No, silloin ei sinusta voi tulla runoilijaa pääsiäiseksi! sanoi tietäjävaimo.
— Mutta koska sitten? kysyi hän.
— Ei pääsiäiseksi eikä helluntaiksi! Sinä et opi keksimään.
— Mitä minä sitten teen, jotta saisin runoudesta leipäni?
— Siihen voit ehtiä jo laskiaisena! Rupea härnäämään runoilijoita! Ruoski niiden kirjoituksia, silloin ruoskit heitä itseänsä. Älä haikaile. Anna tulla vain, niin saat pullia, joilla voit elättää sekä itsesi että vaimosi!
— Sepä olikin keksintö! sanoi nuori mies, ja sitten hän ruoski runoilijoita, minkä ehti, kun hänestä itsestään ei tullut runoilijaa.
Tämän me olemme kuulleet tietäjävaimolta, hän tietää mitä voi keksiä.
Nyt minä kerron tarinan onnesta. Kaikkihan me tunnemme onnen. Toiset näkevät sen vuodesta vuoteen, toiset vain määrättyinä vuosina, jonakin yksityisenä päivänä, niin, onpa ihmisiä, jotka näkevät sen vain kerran elämässään, mutta kaikki me näemme sen.
Sitähän ei minun tarvitse kertoa, koska jokainen sen tietää, että Jumala lähettää maailmaan pienen lapsen ja laskee sen äidin helmaan — tämä voi tapahtua rikkaassa linnassa ja varakkaassa suojassa, mutta myöskin ulkona kedolla, missä kylmä tuuli puhaltaa. Mutta jokainen ei tiedä — ja se on kuitenkin totta — että Jumala, tuodessaan lapsen, samalla tuo sille onnenlahjan. Sitä ei kuitenkaan panna näkyviin juuri sen viereen, se pannaan jonnekin maailmalle, paikkaan, missä vähimmin luulee löytävänsä sen, ja kuitenkin se aina löytyy, mikä on tässä lohdullista. Lahja saattaa olla kätkettynä omenaan: — niin kävi sen oppineen miehen, jonka nimi on Newton: omena putosi ja hän löysi onnensa. Jollet tunne tarinaa, niin pyydä niitä kertomaan, jotka osaavat. Minulla on kerrottavana toinen tarina, tarina eräästä päärynästä.
Oli muuan mies-raukka, joka oli syntynyt köyhyydessä ja mennyt köyhänä naimisiin. Muuten hän ammatiltaan oli sorvari ja sorvasi varsinkin sateenvarjon varsia ja sateenvarjon renkaita. Mutta hän ansaitsi vain hengen pitimiksi ja eli kädestä suuhun.
— Minä en löydä koskaan onnea! sanoi hän. Tämä on tosiperäinen tarina, saattaapa mainita maan ja paikankin, missä mies eli, mutta se on nyt samantekevää.
Komeimpana koristuksena hänen talonsa ja puutarhansa ympärillä kasvoi punaisia, happamia pihlajanmarjoja. Siellä oli kyllä myöskin päärynäpuu, mutta siihen ei tullut ainoatakaan päärynää, ja kuitenkin oli onni kätketty tähän päärynäpuuhun, kätketty näkymättömiin päärynöihin.
Eräänä yönä raivosi kauhea myrsky. Sanomalehdissä kerrottiin, että myrsky oli nostanut raiteilta suuren raitiovaunun ja viskannut sen tiepuoleen kuin rääsyn. Helpostihan silloin päärynäpuustakin katkesi suuri oksa.
Oksa tuotiin työhuoneeseen, ja leikillään sorvasi mies siitä suuren päärynän ja sitten vielä toisen suuren päärynän, senjälkeen pienemmän ja sitten muutamia aivan pieniä.
Pitihän puun toki kerran kasvattaa päärynöitä, ajatteli mies, ja sitten hän antoi ne lapsilleen leikkikaluiksi.
Elinehtoihin kosteassa maassa kuuluu totisesti sateenvarjo. Koko talolla oli yhteisesti käytettävänä yksi ainoa sateenvarjo: Jos tuuli oli liian voimakas, niin kääntyi sateenvarjo, ja pari kertaa se meni rikkikin, mutta mies pani sen heti taas kuntoon. Kiusallisinta oli kuitenkin, että nappi, jonka tuli pitää sitä koossa, alaslaskettaessa läksi irti, tai rengas, joka pantiin sen ympäri, meni kahtia.
Eräänä päivänä läksi nappi irti. Mies haki sitä lattialta ja sai silloin käsiinsä yhden kaikkein pienimmistä sorvaamistaan päärynännyppylöistä, yhden noita, jotka oli tehty lasten leikkikaluiksi.
— Nappia ei löydy, sanoi mies, mutta voihan tuo pieni kapine tehdä saman palveluksen! — Sitten hän porasi siihen läven, pujotti läpeen nyörin, ja pieni päärynä sopi hyvin taittuneeseen renkaaseen. Se oli totisesti parhain kiinnitin, mitä sateenvarjossa vielä oli ollut.
Kun miehen seuraavana vuonna piti lähettää sateenvarjonvarsia pääkaupunkiin, minne hän myi niitä, lähetti hän myöskin pari noita sorvatuita pieniä puupäärynöitä yhdessä renkaanpuoliskon kanssa ja pyysi, että niitä koeteltaisiin, ja sillä tavalla ne tulivat Amerikkaan. Siellä huomattiin pian, että pieni päärynä kesti paljon paremmin kuin mikään muu nappi, ja nyt annettiin kauppiaalle määräys, että kaikki seuraavat sateenvarjot oli kiinnitettävä pienellä päärynällä.
No nytpä tuli työtä! Tuhansittain päärynöitä, puupäärynöitä kaikkiin sateenvarjoihin! Miehen täytyi todenteolla käydä työhön käsiksi. Hän sorvasi ja sorvasi. Koko päärynäpuu muuttui noiksi pieniksi puupäärynöiksi! Se tuotti killinkejä, se tuotti taalareja!
— Siinä päärynäpuussa piili minun onneni! sanoi mies. Hän sai nyt suuren työhuoneen, kisällejä ja oppipoikia. Aina hän oli hyvällä tuulella ja sanoi: — Onni voi piillä puupalikassa!
Samaa sanon minäkin, joka kerron tarinan. Sanotaan: ota suuhusi valkoinen palikka, niin olet näkymätön! Mutta silloin sen täytyy olla tuo oikea palikka, se, jonka Jumala antoi meille onnenlahjana. Sen minä sain, ja minä voin minäkin tämän miehen tavoin tuottaa helisevää kultaa, kimmeltävää kultaa, kaikkein parasta, sitä, joka kiiltää lapsen silmästä, sitä, joka helisee lapsen suussa, ja isän ja äidin myöskin. He lukevat tarinat, ja minä seison keskellä tupaa heidän luonaan, mutta näkymättömänä, sillä minä pitelen suussani tuota valkeata palikkaa. Jos nyt huomaan, että he ovat iloissaan siitä, mitä kerron, niin silloin sanon minäkin: onni voi piillä puupalikassa!
Pyrstötähti tuli välkyttäen tuli-sydäntään ja uhaten vitsallaan. Sitä katseltiin rikkaasta linnasta, köyhästä majasta ja kadunvilinästä, ja yksinäinen matkamies, joka kulki yli tiettömän nummen, katseli sitä hänkin. Jokainen ajatteli omia ajatuksiaan.
— Tulkaa katsomaan taivaanmerkkiä! Tulkaa katsomaan mahtavaa näkyä! sanottiin, ja kaikki riensivät katsomaan.
Mutta huoneessa istui vielä pieni poika ja hänen äitinsä. Talikynttilä paloi, ja äidistä näytti siltä kuin sen sydämessä olisi ollut varas. Kynttilä muodosti piikin ja kiertyi; se merkitsi äidin luulon mukaan, että pienen pojan oli pian kuoltava, kääntyihän varas häntä kohden.
Tämä oli vanhaa taikauskoa, ja hän uskoi niin.
Tämän pienen pojan oli määrä elää monta vuotta maan päällä, elää ja nähdä pyrstötähti, kun se yli kuudenkymmenen vuoden perästä taasen näyttäytyi.
Pieni poika ei nähnyt kynttilän varasta eikä myöskään ajatellut pyrstötähteä, joka ensi kerran hänen elämässään loisti taivaalla. Hän istui, edessään paikattu vati. Siinä oli vispilöityä saippuavettä ja tähän hän kastoi pienen liitupiipun pään, pisti sitten varren suuhunsa ja puhalsi saippuakuplia, suuria ja pieniä; ne värisivät ja liitelivät, välähdellen mitä kauneimmissa väreissä, ne vivahtelivat keltaisesta punaiseen, sinipunervaan ja siniseen, ja sitten tuli metsän lehden vihreä väri, kun aurinko paistaa sen läpi.
— Suokoon Jumala sinulle täällä maan päällä yhtä monta vuotta kuin sinä puhallat saippuakuplia!
— Yhtä monta, yhtä monta! sanoi pienokainen. — Saippuavettä ei voi koskaan puhaltaa loppuun! Ja pienokainen puhalsi kuplan toisensa jälkeen.
— Tuossa lentää vuosi! Tuossa lentää vuosi! Kas kuinka ne lentävät! sanoi hän joka kuplan irtautuessa lentämään. Pari meni suoraan hänen silmiinsä. Kirveli, poltti, kyyneleet tulivat silmiin. Hän näki joka kuplassa tulevaisuuden kuvan, hohtavan, välkkyvän.
— Nyt voi nähdä pyrstötähden! huusivat naapurit.
— Tulkaahan toki ulos, älkää nyt istuko sisällä!
Ja äiti otti pienokaista kädestä. Hänen täytyi päästää liitupiippu, jättää saippuakuplaleikki. Taivaalla oli pyrstötähti.
Ja pienokainen näki loistavan tulikuulan säteilevine pyrstöineen. Toiset sanoivat, että se oli kolmen kyynärän pituinen, toiset, että se oli miljoonien kyynäräin pituinen — ihmiset näkevät niin eri tavalla. Lapset ja lapsenlapset saattavat olla kuolleet ennenkuin se jälleen näyttäytyy! sanoivat ihmiset.
Useimmat niistä, jotka näin sanoivat, olivatkin kuolleet ja poissa, kun se jälleen näyttäytyi. Mutta pieni poika, jota kynttilässä palanut varas oli tarkoittanut ja josta äiti oli ajatellut: »hän kuolee pian», hän eli vielä, oli vanha ja valkohapsinen. Valkeat hapset ovat iän kukkasia! sanoo sananlasku, ja hänellä oli paljon niitä kukkasia. Hän oli nyt vanha koulumestari.
Koululapset sanoivat häntä hyvin viisaaksi, hän tiesi paljon, tunsi historian ja maantieteen ja oli hyvin selvillä taivaankappaleista.
— Kaikki tulee takaisin! Purkaa vain merkki ihmisiin ja tapauksiin, niin huomaatte, että ne tulevat aina takaisin, toisissa vaatteissa ja toisissa maissa.
Ja silloin oli koulumestari kertonut Vilhelm Tellistä, jonka täytyi ampua omena poikansa päästä, mutta ennenkuin hän ampui nuolen, kätki hän omaan poveensa toisen nuolen ampuakseen sen pahan Gesslerin rintaan. Tämä tapahtui Sveitsissä, mutta monta vuotta aikaisemmin tapahtui sama asia Tanskassa Palnatokelle: hänenkin täytyi ampua omena poikansa päästä ja hänkin kätki, niinkuin Tell, nuolen koston varalta. Mutta toista tuhatta vuotta aikaisemmin kirjoitettiin sama tarina muistiin Egyptissä tapahtuneena. Sama asia palautuu niinkuin pyrstötähdet; ne menevät menojaan, ovat poissa ja tulevat takaisin.
Ja hän puhui pyrstötähdestä, jota odotettiin, pyrstötähdestä, jonka hän oli nähnyt pienenä poikana. Koulumestari tiesi paljon taivaankappaleista, ajatteli niitä, mutta ei silti unohtanut historiaa ja maantiedettä.
Hän oli muodostanut puutarhansa Tanskan kartan mukaan. Kasvit ja kukkaset olivat täällä istutetut sen mukaan, mikä missäkin seudussa parhaiten viihtyisi. — Tuo minulle herneitä! sanoi hän, ja sitten mentiin sille lavalle, joka oli olevinaan Lolland. — Tuo minulle tattaria! Ja sitten mentiin Langelandiin. Kaunis sininen katkero ja suopursu tavattiin Skagenista, kiiltävä rautatammi Silkeborgista. Kaupungit olivat merkityt kuvapatsailla. Tässä seisoi pyhä Knut lohikäärmeineen — se merkitsi Odenseta. Absalon-piispa sauvoineen merkitsi Sorötä. Pieni vene airoineen merkitsi, että tässä oli Aarhuusin kaupunki. Koulumestarin puutarhasta saattoi hyvin oppia tuntemaan Tanskan kartan. Mutta ensinhän täytyi olla hänen oppilaanaan, ja se oli hyvin hauskaa.
Nyt odotettiin pyrstötähteä ja sen johdosta hän kertoi mitä kansa ennen vanhaan, kun pyrstötähti viimeksi oli täällä, oli siitä sanonut ja päätellyt. — Pyrstötähtivuosi on hyvä viinivuosi, sanoi hän, silloin voidaan sekoittaa viiniin vettä eikä sitä huomaa. Viinikauppiaat kuuluvat pitävän paljon pyrstötähtivuosista.
Taivas oli pilvessä neljätoista yötä ja päivää; pyrstötähteä ei näkynyt, mutta se oli taivaalla.
Vanha koulumestari istui pienessä huoneessaan, aivan kouluhuoneen vieressä. Bornholmilainen kello hänen vanhempiensa ajoilta oli nurkassa, raskaat lyijyluodit eivät nousseet eivätkä laskeneet, heiluri ei liikkunut. Pieni käki, joka ennen oli tullut esiin kukkumaan kellonlyönnit, oli vuosikausia istunut mykkänä lukitun oven takana. Huoneessa vallitsi täysi äänettömyys ja hiljaisuus, kello ei enää käynyt. Mutta vanha soittokone siinä vieressä — sekin vanhempien ajoilta — eli vielä; kielet saattoivat soida, tosin hiukan käheinä, ne saattoivat soida kokonaisen ihmisiän sävelet. Vanhan miehen mieleen tuli siinä hyvin paljon, sekä iloista että surullista, vuosien sarjasta, siitä lähtien, kun hän pienenä näki pyrstötähden, aina tähän asti, jolloin se jälleen oli täällä. Hän muisti, mitä äiti oli sanonut kynttilässä palavasta varkaasta, hän muisti puhaltamansa kauniit saippuakuplat. Jokainen oli elämän vuosi, niin oli hän sanonut, kuinka hohtava, kuinka värikäs! Kaiken kauniin ja iloisen hän siinä näki: lapsuusleikit ja nuoruudenilon; koko maailma ui auringonpaisteessa, ja sinne hän tahtoi päästä! Ne olivat tulevaisuuden kuplia. Vanhana miehenä hän kuuli soittokoneen kielistä säveliä menneiltä ajoilta: muistokuplia, muistojen värihohteessa kimmeltäviä. Kuului laulu, jota isoäiti kutoessaan lauloi:
•Ei amatsooni ollut hänken neuloi ensi sukan.»
Kuului laulu, jota talon vanha palvelija oli laulanut hänelle, kun hän oli lapsi:
»Niin moni vaara siellä ihmistä piirittää. kun nuori on hän vielä ja vähän ymmärtää.»
Nyt kuuluivat sävelet ensimmäisistä tanssiaisista, menuetti ja molinaski. Nyt kuului pehmeitä surunvoittoisia säveliä; vanhan miehen silmiin tuli kyyneliä, nyt pauhasi sotamarssi, nyt virrenveisuu, nyt iloisia säveliä, kupla kuplan jälkeen, aivan kuin silloin, kun hän pienenä poikana puhalsi ne saippuavedestä.
Hänen silmänsä tähtäsivät ikkunaan; pilvi taivaalla kiiti syrjään, hän näki kirkkaassa ilmassa pyrstötähden, sen loistavan sydämen, sen kiiltävän sumuharson.
Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi nähnyt sen eilen illalla, ja kuitenkin mahtui sen ajan ja nykyisyyden väliin kokonainen rikas ihmiselämä. Silloin hän oli lapsi ja katseli kuplissaeteenpäin; nyt osoittivat kuplattakaisinpäin. Hänen mielensä oli kuin lapsen mieli ja hänen uskonsa kuin lapsen, hänen silmänsä loistivat, hänen kätensä vaipuivat koskettimille — helähti, ikäänkuin kieli olisi katkennut.
— Tulkaa toki katsomaan, pyrstötähti näkyy! huusivat naapurit. — Taivas on ihanan kirkas, tulkaa toki oikein katsomaan!
Vanha koulumestari ei vastannut, hän oli lähtenyt oikein katsomaan. Hänen sielunsa oli lähtenyt suuremmalle radalle, avarampaan tilaan kuin se, jonka läpi pyrstötähti lentää. Ja taasen katseltiin sitä rikkaasta linnasta, köyhästä majasta, kadun ihmisvilinästä, ja sitä katseli yksinäinen matkamies tiettömällä nummella.Hänensieluaan katseli Jumala ja rakkaat vainajat, joita hän oli ikävöinyt.
Viikonpäivät tahtoivat nekin kerran heittää pois huolet, kokoontua ja juhlia. Jokainen päivä oli muuten niin sidottu työhön, ettei niillä vuoden mittaan ollut käytettävänään ollenkaan vapaata aikaa. Heidän täytyi saada kokonainen erikoinen päivä, ja se heillä olikin joka neljäs vuosi: karkauspäivä, joka on sijoitettu helmikuuhun, toimittamaan järjestystä ajanlaskuun.
Karkauspäivänä he päättivät siis kaikki kokoontua juhlimaan, ja kun helmikuu on laskiaiskuukausi, niin he päättivät tulla karnevaalivaatteissa, jokainen luonteensa ja kutsumuksensa mukaan. He tahtoivat syödä hyvin, juoda hyvin, pitää puheita ja sanoa toisilleen miellyttävät ja epämiellyttävät sanottavansa kursailemattoman toverillisesti. Vanhan ajan sankareilla oli tapana aterioiden aikana viskellä toisiaan päähän kalutuilla luilla, viikonpäivät sensijaan tahtoivat viskellä toisiaan päähänpistojen herkkupaloilla ja häikäilemättömillä sukkeluuksilla, jommoisia sopii lausua viattomissa laskiaishuveissa.
Oli karkauspäivä, ja niin he kokoontuivat.
Sunnuntai, viikonpäivien esimies, esiintyi mustassa silkkivaipassa. Hurskaat ihmiset luulivat hänen olevan papin vaatteissa ja menossa kirkkoon. Maailmanlapset näkivät, että hän oli pukeutunut dominoon mennäkseen huveihin ja että se hehkuva neilikka, jota hän kantoi napinlävessään, oli teatterin pieni punainen lyhty, joka sanoi: »Kaikki on myyty loppuun; pitäkääkin nyt hauskaa!»
Maanantai, nuori mies, Sunnuntain sukulainen ja erittäin taipuvainen huvitteluun, seurasi häntä. Hän läksi työpajastaan omien sanojensa mukaan vahtiparaadin saapuessa.
— Minun täytyy lähteä ulos kuulemaan Offenbachin musiikkia. Se ei mene päähäni eikä sydämeeni, se kutittaa jalkajänteitäni; minun täytyy tanssia, saada pieni humala, saada kuhmu päähäni, nukkua sen jälkeen ja sitten seuraavana päivänä käydä kiinni työhön. Minä olen viikon esikoinen.
Tiistai, s.o. Tyrsin päivä, voiman päivä.
— Niin, se minä olen! sanoi Tiistai. — Minä käyn kiinni työhön, kiinnitän Merkuriuksen siivet Kauppiaan saappaihin, valvon tehtaissa, että pyörät ovat voidellut ja luistavat, katson, että räätäli istuu pöydällä ja kadunlakaisija katukivillä. Hoitakoon jokainen tehtävänsä. Minä pidän silmällä kokonaisuutta, sentähden esiinnyn poliisiunivormussa ja kutsun itseäni »politiistaiksi». Jos tämä on huono sukkeluus, niin koettakaa te toiset keksiä parempi!
— Sitten tulen minä! sanoiKeskiviikko. Minä seison keskellä viikkoa. Saksalainen kutsuu minua herra Mittwochiksi. Minä seison myyjänä kauppapuodissa, kukkasena muiden kunnioitettavien viikonpäivien keskellä. Jos me kaikki marssimme ylöspäin, niin minulla on kolme päivää edellä, kolme päivää takana — se on kuin kunniavahti. Minulla lienee oikeus uskoa, että olen huomattavin päivä viikossa.
Torstaisaapui puettuna kuparisepäksi, matkassaan vasara ja kuparikattila; se oli hänen aatelismerkkinsä.
— Minä olen mitä ylhäisittä sukua! Pakanallista, jumalallista! Pohjoismaissa minua nimitetään Torin mukaan ja etelämaissa Jupiterin mukaan, jotka molemmat osasivat jyrisemisen ja salamoimisen taidon. Se on säilynyt suvussa!
Ja sitten hän iski kuparikattilaan ja todisti siten korkean syntyperänsä.
Perjantaiesiintyi nuoren tytön puvussa ja kutsui itseänsä Freijaksi sekä vaihteen vuoksi Venukseksi, riippuen kielenkäytöstä niissä maissa, missä hän esiintyi. Hän oli muuten hiljainen, lempeä luonne, sanoi hän, mutta tänään vapaa ja vallaton. Olihan karkauspäivä, ja se antaa naiselle vapauden; silloin hän vanhan tavan mukaan itse saa kosia eikä olla muiden kosittavana.
Lauantaiesiintyi vanhana taloudenhoitajattarena, kainalossa luuta ja siivousvälineitä. Hänen himoruokansa oli olutkeitto leipämurennuksineen; hän ei kuitenkaan toivonut, että se tässä juhlallisessa tilaisuudessa pantaisiin pöytään heitä kaikkia varten, vaan että ainoastaan hän saisi sitä, ja hän sai.
Ja sitten viikonpäivät istuutuivat. Tässä ne ovat kuvattuina kaikki seitsemän, ja valmiit käytettäviksi kuvaelmiin perhepiirissä. Siellä heidät voi esittää niin hauskasti kuin mahdollista. Me esitämme heidät tässä vain pilanpäin helmikuun kunniaksi, sen ainoan kuukauden, joka on saanut yhden ylimääräisen päivän.
— Nyt minä kerron! sanoi Tuuli.
— Ei, jos suvaitsette, sanoi Sade-ilma, — nyt on minun vuoroni! Te olette tarpeeksi kauan seisonut kadunkulmassa ja toitottanut minkä olette jaksanut!
— Onko se, sanoi tuuli, — kiitos siitä, että minä teidän kunniaksenne olen kääntänyt nurin ja taittanut monen sateenvarjon, kun ihmiset eivät ole tahtoneet joutua tekemisiin teidän kanssanne!
— Minä kerron! sanoi Päiväpaiste. — Olkaa hiljaa! Ja tämä sanottiin niin loistavasti ja majesteettisesti, että Tuuli laskeutui maahan pitkin pituuttaan, mutta Sade-ilma ravisti Tuulta ja sanoi:
— Pitäisikö meidän kärsiä tätä! Hän tunkeutuu kaikkialle, tuo rouvaPäiväpaiste. Me emme kuuntele! Ei maksa vaivaa kuunnella!
Ja Päiväpaiste kertoi:
— Joutsen lensi yli aaltoilevan meren. Jokainen sen höyhen kiilsi kuin kulta. Yksi höyhen putosi suureen kauppalaivaan, joka täysin purjein kiiti ohi. Höyhen putosi nuoren miehen kiharaan tukkaan; mies oli tavaroiden katsastusmies, »supercargoksi» he häntä kutsuivat., Onnenlinnun höyhen kosketti hänen otsaansa, muuttui kynäksi hänen kädessään, ja pian hänestä tuli rikas kauppias, joka saattoi hyvin ostaa itselleen kultaiset kannukset, muuttaa kultavadit aateliskilveksi. Minä olen paistanut siihen! sanoi Päiväpaiste.
— Joutsen lensi vihreän niityn yli, missä pieni lammaspaimen, seitsenvuotias, oli pannut nukkumaan vanhan puun varjoon, ainoan puun, mitä täällä oli. Ja lentäessään suuteli joutsen puun lehteä; se putosi pojan kädelle, ja tästä yhdestä lehdestä tuli kolme, tuli kymmenen, tuli kokonainen kirja, ja siitä hän luki luonnon ihmetöistä, äidinkielestä, uskosta ja tiedosta. Maata pannessa laski hän kirjan päänsä alle, jottei unohtaisi mitä oli lukenut, ja kirja johdatti hänet koulupenkille, opin pöydän ääreen. Minä olen lukenut hänen nimensä oppineiden joukossa, sanoi Päiväpaiste.
— Joutsen lensi metsän yksinäisyyteen, lepäili siellä hiljaisilla tummilla järvillä, missä lumme kasvaa, missä villit metsäomenat kasvavat, missä käki ja metsäkyyhky asustavat.
Köyhä vaimo kokosi polttopuita, varisseita oksia, ja kantoi niitä selässään. Pientä lastaan hän kantoi sylissään ja asteli niin kotiin päin. Hän näki kultaisen joutsenen, onnen joutsenen kohoavan kaislanvihreältä rannalta. Mikä siinä välkkyikään? Kultainen muna! Hän laski sen povelleen ja lämpö säilyi siinä. Varmaan oli munan sisällä elämää. Niin, kuoren sisältä kuului naputusta. Hän kuuli sen ja luuli oman sydämensä lyövän.
Kotona köyhässä tuvassaan hän otti esiin kultamunan. Tik, tik! pani se ikäänkuin se olisi ollut kallisarvoinen kultakello; mutta muna se oli, jonka sisällä oli elävä elämä. Muna halkesi, pieni joutsenenpoikanen, untuvat kuin puhdasta kultaa, pisti esiin päänsä. Sen kaulassa oli neljä rengasta, ja kun köyhällä vaimolla juuri oli neljä poikaa, kolme kotona ja se neljäs, jota hän oli kantanut sylissään metsän yksinäisyydessä, niin hän heti ymmärsi, että tässä oli rengas jokaista lasta varten, ja juuri kun hän oli sen tajunnut, lähti pieni kultalintu lentoon.
Hän suuteli jokaista rengasta, antoi jokaisen lapsen suudella yhtä rengasta, laski sen lapsen sydämen kohdalle, pani sen lapsen sormeen.
— Minä näin sen! sanoi Päiväpaiste. — Minä näin mitä seurasi!
Eräs pojista asettui savikuoppaan, otti käteensä savikimpaleen, vanutti sitä sormissaan, ja siitä tuli Jasonin kuva, miehen, joka oli noutanut kultaisen taljan.
Toinen pojista juoksi heti niitylle, missä kasvoi mitä erivärisimpiä kukkasia. Hän poimi kourallisen, pusersi ne niin lujasti nyrkkiinsä, että ne ruiskuttivat nestettään hänen silmiinsä, kastelivat renkaan. Sekä lapsen ajatuksissa että käsissä kihisi ja kuhisi ja vuosien perästä puhui suuri kaupunki suuresta maalarista.
Kolmas pojista piteli rengasta niin lujasti suussaan, että helähti, ja kaiku kuului sydämen syvyydestä. Tunteet ja ajatukset kohosivat säveliksi, kohosivat kuin laulavat joutsenet, sukelsivat joutsenten tavoin alas järven syvyyteen, ajatuksen syvään järveen. Hänestä tuli sävelten mestari. Jokainen maa saattoi nyt ajatella: hän kuuluu minulle!
Neljäs pienokainen oli onnistumaton, hän kun muka oli pillipiipari. Hänen täytyi saada pippuria ja voita, niinkuin kipeät kananpojat! Sanat lausuttiin erikoisella äänenpainolla: »pippuria ja voita», tarkoittaen voitelua, ja sitä hän sai. Mutta minulta hän sai päiväpaisteisen suudelman, sanoi Päiväpaiste. — Hän sai kymmenen suudelmaa yhden asemesta. Hän oli runoilijaluonne, häntä kuritettiin ja suudeltiin, mutta onnenrenkaan hän oli saanut onnen kultaiselta joutsenelta. Hänen ajatuksensa lensivät maailmalle kultaisina perhosina, kuolemattomuuden vertauskuvina!
— Se oli pitkä tarina! sanoi Tuuli.
Ja ikävä! sanoi Sade-ilma. — Puhalla minuun, jotta minä jälleen toinnun!
Ja Tuuli puhalsi, ja Päiväpaiste kertoi:
— Onnen joutsen lensi korkealta yli syvän merenlahden, minne kalastajat olivat laskeneet verkkojaan. Köyhin heistä aikoi mennä naimisiin, ja hän menikin.
Hänelle toi joutsen palasen meripihkaa. Meripihka vetää puoleensa, se veti sydämiä talon puoleen. Meripihka on kauneinta suitsutusainetta. Se toi kuin kirkon tuoksua, se toi kuin Jumalan luonnon tuoksua. He tunsivat syvästi kodin onnea, tyytyväisyyttä pienissä oloissaan, ja silloin heidän elämänsä muodostui kokonaiseksi päiväpaistetarinaksi.
— Jokohan me nyt lopettaisimme! sanoi Tuuli. — Nyt on Päiväpaiste kertonut tarpeeksi kauan. Minä olen ikävystynyt!
— Minä myöskin! sanoi Sade-ilma.
— Mitä sitten sanomme me muut, jotka kuulimme nuo tarinat?
Me sanomme: nyt ne loppuivat!
Vaarinisä oli hyvin herttainen, viisas ja hyvä, kaikki me ihailimme vaarinisää. Oikeastaan häntä kutsuttiin, niin kauas kuin saatan muistaa taaksepäin, vaariksi tai äidinisäksi, mutta kun Fredrik-veljeni pieni poika liittyi perheeseen, korotettiin hänet vaarinisäksi — korkeammalle ei hän voinut päästä! Hän piti hyvin paljon meistä kaikista, mutta meidän ajastamme ei hän oikein näyttänyt pitävän.
— Vanha aika oli hyvä aika! sanoi hän, — se oli levollinen ja vakava. Nykyaika on sellaista nelistämistä, ja kaikki käännetään ylösalaisin. Nuoriso pitää suurinta ääntä, nuoret puhuvat kuninkaistakin ikäänkuin he olisivat näiden vertaisia. Jokainen jätkä voi kastaa rääsynsä likaiseen veteen ja pusertaa sen kunnon miehen pään päälle!
Näitä puhuessaan kävi vaarinisä aivan punaiseksi kasvoiltaan. Mutta hetken perästä palasi hänen ystävällinen hymynsä ja hän sanoi:
— No niin, ehkä minä jonkunverran erehdyn. Minä olen vanhan ajan lapsi enkä oikein osaa asettua uuteen; ohjatkoon ja johtakoon sitä Jumala!
Kun vaarinisä puhui vanhoista ajoista, niin ne ikäänkuin palasivat minun luokseni. Ajatuksissani ajoin silloin kultavaunuissa, joita heitukat koristivat, näin ammattikuntien muuttavan kilpiä juhlakulkueiden marssiessa, musiikin soidessa ja lippujen liehuessa, olin mukana hauskoissa joulutuvissa, joissa leikittiin panttileikkejä ja esiinnyttiin valepuvuissa — tapahtuihan noina aikoina tosin paljon rumaa ja hirveääkin, teilattiin, sidottiin ihmisiä kidutusrattaisiin ja vuodatettiin verta, mutta kaikessa tuossa hirveässä oli jotakin houkuttelevaa ja herättävää. Minä kuulin hyvin paljon kaunista, minä kuulin tanskalaisesta aatelismiehestä, joka vapautti talonpojan, ja Tanskan kruununprinssistä joka lakkautti orjakaupan.
Oli kaunista kuulla vaarinisän kertovan siitä, kuulla hänen nuoruutensa päiviltä. Mutta sen edellinen aika oli kuitenkin kaikkein kaunein, se oli voimakas ja suuri.
— Raaka se oli! sanoi Fredrik-veli. — Jumalan kiitos, että se on jäänyt taaksemme! ja sen hän sanoi suoraan vaarinisälle. Se ei ollut sopivaa, ja kuitenkin minä kunnioitin suuresti Fredrikiä. Hän oli vanhin veljeni, hän olisi saattanut olla isäni, sanoi hän — hän sanoikin kaikenlaista hullunkurista. Ylioppilaaksi hän oli päässyt korkein arvosanoin ja isän konttorissa oli hän niin taitava, että hän pian saattoi joutua osakkaaksi liikkeeseen. Hänen kanssaan oli vaarinisän tapana eniten antautua puheisiin, mutta he joutuivat aina kiistaan. Nämä kaksi eivät koskaan ymmärtäneet toisiaan eivätkä koskaan tulisi ymmärtämään, väitti koko perhe; mutta vaikka minä olinkin pieni, huomasin kuitenkin pian, etteivät nämä kaksi voineet tulla toimeen ilman toisiaan.
Vaarinisä kuunteli silmät loistaen, kun Fredrik kertoi tai luki jotakin tieteen edistyksestä, keksinnöistä luonnonvoimien alalla, meidän aikamme merkillisyyksistä.
— Ihmiset tulevat viisaammiksi, mutta eivät paremmiksi! sanoi silloin vaarinisä. — He keksivät mitä kauheimpia hävitysaseita toisiaan vastaan!
— Sitä nopeammin loppuvat sodat! sanoi Fredrik. — — Ei odoteta iänkaiken rauhan siunausta! Maailma on verevä, se vaatii silloin tällöin suonenlyöntiä; se on tarpeellista!
Eräänä päivänä kertoi Fredrik hänelle jotakin, joka todella oli tapahtunut meidän aikanamme eräässä pienessä valtiossa. Pormestarin kello, raatihuoneen suuri kello osoitti ajan kaupungille ja sen väestölle. Kello ei käynyt aivan oikein, mutta koko kaupunki eli kuitenkin sen mukaan. Nyt tuli tähänkin maahan rautateitä ja ne ovat yhteydessä kaikkien muiden maiden rautateiden kanssa; siksi täytyy tietää aika täsmälleen, muuten ajetaan vastatusten. Rautatie sai auringon mukaan tarkistetun kellonsa, se kävi oikein, mutta ei pormestarin kello, ja nyt elivät kaikki kaupungin asukkaat rautatiekellon mukaan.
Minä nauroin ja pidin tarinaa hauskana, mutta vaarinisä ei nauranut, hän kävi varsin vakavaksi.
— Siinä on paljon varteenotettavaa, mitä sinä nyt kerroit, — ja minä ymmärrän myöskin minkätähden sinä kerrot sen minulle. Sinun kellolaitteessasi on viisautta. Minä tulen sen johdosta ajatelleeksi toista, nimittäin vanhempien vanhaa, yksinkertaista, lyijyluodeilla varustettua bornholmilaiskelloa. Se oli heidän ja minun lapsuuteni ajanmittari. Ei kai se käynyt aivan tyydyttävästi, mutta se kävi kuitenkin, ja me katsoimme viisareihin, luotimme niihin emmekä ajatelleet sisäpuolella olevia rattaita. Sellainen oli siihen aikaan myöskin valtiokoneisto; siihen katsottiin luottavasti ja uskottiin viisareihin. Nyt on valtiokoneistosta tullut lasikello, jonka koneistoon saattaa suoraan katsella, nähdä rattaiden kiikkumisen ja pyörimisen; me tulemme aivan levottomiksi sen tai sen nappulan, sen tai sen rattaan puolesta! Kuinka käykään lyömisen? ajattelen, eikä minulla enää ole lapsen uskoa. Se on nykyajan heikkous!
Ja vaarinisä puhui niin, että hän aivan suuttui. Hän ja Fredrik eivät voineet sopia, mutta erota eivät he myöskään voineet, »niinkuin vanha ja uusi aika»! Sen huomasivat he molemmat ja koko perhe, kun Fredrikin piti lähteä pitkälle matkalle, Amerikkaan. Matka tapahtui liikkeen asioissa. Ero tuntui vaarinisästä raskaalta, ja matka oli pitkä, yli koko valtameren, maapallon toiselle puoliskolle asti.
— Joka neljästoista päivä saat minulta kirjeen, sanoi Fredrik, — ja nopeammin kuin mistään kirjeistä saat sähkölangan kautta tietoja minusta. Päivät muuttuvat tunneiksi, tunnit minuuteiksi.
Sähkölanka toi tervehdyksen, kun Fredrik astui Englannissa laivaan. Aikaisemmin kuin kirje, vaikkapa kiitävät pilvet olisivat kirjeenkantajina, saapui tervehdys Amerikasta, kun Fredrik oli noussut maihin. Siitä oli vain muutama tunti.
— Onpa sentään jumalallinen ajatus suotu tälle meidän ajallemme! sanoi vaarinisä. — Se on siunaus ihmiskunnalle!
— Ja meidän maassamme ymmärrettiin nämä luonnonvoimat ensinnä ja lausuttiin julki; sen on minulle Fredrik sanonut.
— Niin, sanoi vaarinisä ja suuteli minua. — Niin, ja minä olen katsonut noihin molempiin lempeihin silmiin, jotka ensinnä näkivät ja ymmärsivät tämän luonnonvoiman. Ne olivat lapsen silmiä niinkuin sinun silmäsi. Ja minä olen painanut hänen kättään! Ja sitten hän jälleen suuteli minua.
Toista kuukautta myöhemmin tuli Fredrikiltä tieto, että hän oli joutunut kihloihin nuoren, kauniin tytön kanssa, josta varmaan koko perhe tulisi pitämään. Hänen valokuvansa seurasi mukana, ja sitä katseltiin sekä paljain silmin että suurennuslasilla, sillä näillä kuvilla on se hyvä puoli, että niitä voi katsella kaikkein voimakkaimmankin lasin läpi, jolloin näköisyys tulee esiin vieläkin paremmin. Siihen ei kukaan maalari ole päässyt, eivät menneiden aikojen kaikkein suurimmatkaan.
— Jospa tämä keksintö olisi ollut tunnettu ennenaikaan! sanoi vaarinisä. — Silloin olisimme me voineet katsoa maailman hyväntekijöitä ja suurmiehiä kasvoista kasvoihin! Onpa tämä tyttölapsi hyvän ja herttaisen näköinen! sanoi hän tuijottaen lasin läpi. — Minä tunnen hänet nyt, kun hän astuu sisään ovesta!
Mutta se oli vähällä jäädä tapahtumatta. Onneksi saimme kotona tiedon vaarasta vasta kun se oli ohi. Nuoret vastanaineet saapuivat iloisina ja hyvissä voimissa Englantiin, lähteäkseen sieltä laivalla Köpenhaminaan. He näkivät Tanskan rannan, Länsi-Jyllannin valkoiset hiekkaharjanteet. Silloin nousi myrsky, laiva töytäsi rantasärkkää vastaan ja jäi siihen. Meri möyrysi suurin aalloin ja oli murskaamaisillaan laivan. Ei yhtään pelastusvenettä voitu käyttää. Tuli yö, mutta keskellä pimeyttä lensi rannalta loistava raketti karille ajautuneeseen laivaan. Raketti viskasi köytensä laivan päällitse: oli syntynyt yhteys merellä olijoiden ja maalla olijoiden välillä ja pian vedettiin läpi raskaiden, vyöryvien selkien pelastuskorissa maihin nuori kaunis nainen ilmielävänä. Ja sanomattoman iloinen ja onnellinen hän oli, kun hänen nuori puolisonsa pian oli hänen luonaan maakamaralla. Kaikki laivassa olleet pelastettiin; aamu ei vielä ollut valjennut.
Me nukuimme makeata unta Köpenhaminassa tietämättä mistään huolista tai vaaroista. Meidän kokoontuessamme pöytään juomaan aamukahvia saapui sähkösanoman tuoma huhu, että englantilainen laiva oli joutunut haaksirikkoon länsirannikolla. Meidät valtasi suuri hätä, mutta samassa hetkessä tuli sähkösanoma pelastuneilta, rakkailta kotiinpalaajilta, Fredrikiltä ja hänen nuorelta vaimoltaan, jotka pian saapuivat luoksemme. He itkivät kaikki, minä itkin minäkin, ja vaarinisä itki, pani kätensä ristiin ja — olen varma siitä — siunasi uutta aikaa.
Sinä päivänä antoi vaarinisä kaksisataa riikintaaleria Hans Kristian Örstedin muistopatsasrahastoon. Kun Fredrik tuli kotiin nuoren vaimonsa kanssa ja kuuli tämän, sanoi hän:
— Se oli oikein, vaarinisä! Nytpä minä luen sinulle, mitä Örsted jo monta vuotta sitten kirjoitti vanhasta ajasta ja meidän ajastamme!
— Hän oli kai samaa mieltä kuin sinä? sanoi vaarinisä.
— Niin olikin! sanoi Fredrik. — Ja sinä olet myöskin; olethan antanut rahaa hänen muistopatsaaseensa!