Kaukana merellä on vesi sinistä kuin kauneimman ruiskukan lehdet ja läpikuultavaa kuin kirkkain lasi, mutta hyvin, hyvin syvää. Ei tapaisi pohjaa mikään ankkurinköysi, ja monta kirkontornia saisi latoa päälletysten ennenkuin ne ulottuisivat vedenpinnan yläpuolelle. Siellä syvällä asuu veden väki.
Ei pidä luullakaan, että siellä olisi pelkkiä valkeita, alastomia hiekkakenttiä. Ei, siellä kasvaa mitä kummallisimpia puita ja ruohoja, ja niiden varret ja lehdet ovat niin notkeat, että veden herkinkin liikunta panee ne väreilemään ikäänkuin ne eläisivät. Kalat, sekä pienet että suuret, viilettävät oksien lomitse niinkuin täällä ylhäällä linnut ilmassa. Syvimmässä syvänteessä on merenkuninkaan linna, muurit korallia, korkeat, suippeat ikkunat kirkkainta merikultaa ja katto näkinkengänkuoria, jotka tuulen mukaan avautuvat ja sulkeutuvat. Kaunista se on katsella, sillä jokaisessa näkinkengänkuoressa on hohtava helmi. Saisipa vain joku kuningatar yhdenkään sellaisen omakseen, niin kauneimmaksi koristukseksi kruunuunsa kiinnittäisi.
Meren kuningas oli monta vuotta elänyt leskenä, ja hänen vanha äitinsä hoiti hänen talouttaan. Se oli älykäs nainen, mutta ylpeä suuresta syntyperästään ja koristi pyrstöään kahdellatoista osterilla, kun muut ylhäiset naiset saivat käyttää vain kuutta osteria. Muuten ansaitsi hän kaikin puolin kiitosta, sillä hän hoiti hellästi lapsenlapsiaan, meren pieniä prinsessoja.
Heitä oli kuusi, kauniita lapsia kaikki. Kaunein oli kuitenkin nuorin, hänen hipiänsä oli puhdas ja herkkä kuin ruusunlehti, silmät siniset kuin syvin metsäjärvi, mutta ei hänellä enempää kuin muillakaan ollut jalkoja: ruumis päättyi kalan pyrstöön.
Kaiken päivää leikkivät prinsessat linnan suurissa saleissa, joitten seinät kasvoivat eläviä kukkasia. Suuret merikultaiset akkunat avattiin, ja kalat uida viilättivät sisään, aivan niinkuin meillä pääskyset voivat lentää huoneisiin, kun avaamme akkunan. Samalla tavalla uivat kalat pienten prinsessojen luo, söivät heidän käsistään ja antoivat heidän silittää selkäänsä.
Linnan edustalla oli suuri puutarha, jossa kasvoi tulipunaisia ja tumman sinisiä puita; hedelmät hehkuivat kullankarvaisina ja kukkaset kuumottivat kuin polttava tuli, lehdet ja varret aaltoilivat alituisesti. Maanpinta oli hienoisen hiekan peitossa ja paistoi sinertävänä kuin tulikiven liekki.
Kaikki siellä alhaalla väreili kummallisessa sinertävässä hohteessa. Olisi luullut seisovansa korkealla ilmassa ja näkevänsä taivaan päänsä päällä. Ei ensinkään olisi uskonut olevansa meren pohjalla. Rasvatyvenellä saattoi nähdä auringon, se oli kuin purppurainen kukka, jonka kuvusta tulvimalla tulvii valoa.
Jokaisella prinsessalla oli puutarhassa erityinen tilkkusensa, jota hän mielensä mukaan sai penkoa, kuokkia ja kaivaa. Yksi järjesti kukkalavansa valaskalan muotoiseksi, toinen tahtoi lavansa pienen vedenneidon kaltaiseksi, mutta nuorin sisarista muokkasi lavansa pyöreäksi kuin aurinko ja istutti siihen kukkasia, jotka paistoivat punaisina kuin aurinko. Se oli omituinen lapsi, hiljainen ja miettiväinen. Kun sisaret koristelivat lavojaan kaikellaisilla kummallisilla kapineilla, joita haaksirikkoisista laivoista oli painunut meren pohjalle, niin ei nuorin tahtonut maatilkkuselleen muuta kuin ruusunpunaisia kukkasia, jotka muistuttivat ylhäällä loistavaa aurinkoa, sekä erään marmorikuvan, joka haaksirikossa oli joutunut meren pohjalle. Se oli kaunis, kirkkaasta, valkoisesta kivestä hakattu poika, ja sen juurelle istutti hän ruusunpunaisen itkuraidan, joka kasvoi niin rehevästi, että tuoreet oksat varjostivat koko kuvan. Ne ulottuivat miltei siniseen hiekkapohjaan asti, missä varjot kävivät sinipunertaviksi, ja vaippuivat oksien liikkeiden mukaan. Näytti siltä kuin latva ja juuret olisivat leikkineet jonkinlaista suudelmaleikkiä.
Hänen suurin ilonsa oli kuulla kerrottavan maan päällä asuvista ihmisistä. Vanhan isoäidin piti kertoa mitä ikinä tiesi laivoista ja kylistä, ihmisistä ja eläimistä. Se neitoa erityisesti viehätti, että kukkaset maan päällä lemusivat — eivät lemunneet täällä meren pohjalla ja että metsät olivat vihreät ja että kalat, jotka liikkuivat oksien välissä, osasivat laulaa niin ääneen ja niin kauniisti, että oikein sydän riemusta sykki. Isoäiti nimitti pieniä lintuja kaloiksi, sillä eivät tytöt muutoin olisi häntä ymmärtäneet, eiväthän he ikinä olleet lintua nähneet.
"Kun te tulette viidentoista vuoden vanhoiksi", sanoi isoäiti, "saatte sukeltaa meren pinnalle, istua kuutamossa kalliolla ja katsella suuria laivoja, jotka purjehtivat ohi, metsiä ja kyliä!"
Sinä vuonna täytti vanhin sisarista viisitoista vuotta, mutta toiset — niin, heidän välillään oli aina vuosi, nuorimman piti siis odottaa kokonaista viisi vuotta ennenkuin hänen oli lupa nousta merenpohjalta katsomaan miltä maan päällä näyttää. Mutta jokainen lupasi kertoa toisille mitä hän ensimäisenä päivänä oli nähnyt ja mikä hänestä oli ollut kauneinta. Sillä isoäiti ei kertonut heille laisinkaan tarpeeksi, oli niin paljon asioita, joita heidän teki mieli tietää.
Kukaan ei niin kiihkeästi ikävöinyt viidettätoista syntymäpäiväänsä kuin se, jonka täytyi odottaa kauimmin ja joka oli niin hiljainen ja miettiväinen.
Monena monituisena yönä seisoi hän avoimen ikkunan ääressä tähystelemässä ylöspäin tummansiniseen veteen, jossa kalat räpyttelivät eviään ja pyrstöjään. Hän saattoi nähdä sekä kuun että tähdet, tosin ne valaisivat hyvin kalpeasti, mutta veden läpi näyttivät ne paljoa suuremmilta kuin meidän silmiimme. Jos sitten äkkiä musta varjo liiti niiden päällitse, ymmärsi vedenneito valaskalan olevan liikkeellä tai laivan purjehtivan siitä paikasta. Laivassa oli tietysti paljon ihmisiä, mutta varmaan ei kukaan heistä tullut ajatelleeksi, että kaunis, pieni vedenneito seisoi syvällä meren pohjalla ojennellen valkeita käsivarsiaan keulaa kohti.
Nyt oli vanhin prinsessa viidentoista vuoden vanha ja sai nousta veden pinnalle.
Palatessaan tiesi hän kertoa tuhansia asioita, ja kaikista ihaninta oli hänen mielestään ollut levätä kuutamossa hiekkasärkällä ja katsella rannalla lepäävää suurta kaupunkia. Tulet tuikkivat siellä tuhansina tähtinä, soitto helisi, ihmisäänet ja rattaiden räminä suli ainoaksi pauhaavaksi meluksi, tornit ja huiput kohoilivat taivasta kohti, kirkonkellot soivat. Hän ikävöi sanomattomasti kaikkea tätä juuri siitä syystä, ettei hän voinut sinne päästä.
Oi kuinka hartaasti nuorin sisko kuunteli! Ja kun hän illalla seisoi avoimen ikkunan ääressä tähystelemässä tummansiniseen veteen, oli suuri kaupunki ja sen hälinä kaiken aikaa hänen mielessään, ja hän oli kuulevinaan kirkonkellojen soiton kajahtelevan meren pohjalle asti.
Seuraavana vuonna sai toinen siskoista nousta veden pinnalle ja uida minne halutti. Hän sattui joutumaan juuri auringonlaskuun, ja sitä kuvaa piti hän kauneimpana. Koko taivas oli rusottanut kullassa, ja entä pilvet! niiden kauneutta ei hän saattanut kielin kuvata. Ruusunkarvaisina ja sinipunertavina olivat ne vaeltaneet hänen päänsä päällitse, mutta vielä nopeammin oli kiitänyt villien joutsenten parvi. Pitkänä, valkoisena harsona olivat ne lentäneet veden poikki, johon aurinko kuvastui. Impi läksi uimaan sitä vastaan, mutta se upposi, ja iltarusko sammui sekä meren pinnalta että pilvistä.
Seuraavana vuonna oli kolmannen siskon vuoro. Hän oli kaikista rohkein ja ui leveään virtaan, joka juoksi mereen. Hän näki vihreitä ylänköjä, joilla kasvoi viinirypäleitä. Linnat ja puutarhat pilkistivät esiin upeista metsistä. Hän kuuli lintujen laulavan, ja päivä paistoi niin kuumasti, että hänen ihan täytyi sulkeltaa syvälle jäähdyttämään polttavia kasvojaan. Lahdenpoukamassa hän tapasi joukon pieniä ihmislapsia; ne juoksentelivat ilkoisen alasti ja pulikoivat vedessä. Hänen teki mieli leikkiä niiden kanssa, mutta ne läksivät peloissaan pakoon, ja sitten siihen tuli pieni, musta elävä. Se oli koira, mutta eihän hän koskaan ollut koiraa nähnyt, ja se rupesi haukkumaan häntä niin hirveästi, että hän peloissaan etsi turvaa aavalta mereltä, mutta ei hän milloinkaan voinut unohtaa upeita metsiä, vihantoja ylänköjä ja kauniita lapsia, jotka osasivat uida vedessä, vaikkei niillä kalanpurstoa ollutkaan.
Neljäs sisar ei ollut niin rohkea. Hän pysähtyi keskelle aavaa merta, ja hänen mielestään oli juuri siellä kaikkein kauneinta; saattoi nähdä penikulmien päähän joka suunnalle, ja taivas kaartelihe suurena lasikupuna pään päällä. Hän oli nähnyt laivojakin, mutta hyvin kaukaa, ja ne olivat olleet aivan kuin kalalokit. Delfinit olivat niin hauskasti heitelleet kuperkeikkaa ja suuret valaskalat puhaltaneet vettä sieramistaan; olisi luullut satojen suihkulähteiden ruiskuttavan niiden ympärillä.
Tuli viidennen sisaren vuoro. Hänen syntymäpäivänsä oli talvella, ja sentähden sattui hän näkemään kaikellaista, jota eivät toiset sisarukset olleet nähneet ensimäisellä retkellään. Meri näytti aivan vihreältä, ja siellä täällä uiskenteli suuria jäävuoria; jokainen niistä oli kuin helmi, kertoi tyttö, ja samalla paljoa suurempi kuin ihmisten rakentamat kirkontornit. Jäävuoret olivat eriskummallisen muotoisia ja hohtivat kuin timantit. Se, jonka impi valitsi istumasijakseen, oli suurimpia, ja merenkulkijat pelästyivät ja tekivät pitkän kierroksen, kun näkivät jäävuorella olennon, joka liehutteli pitkiä hapsiaan tuulessa. Mutta illemmällä peittyi taivas raskaaseen pilveen, ukkonen jyrisi, salamat välkkyivät ja mustat aallot nostelivat suuria jäävuoria korkealle ilmaan. Salamoiden väkevässä valossa ne hohtivat ja paistoivat. Kaikilla laivoilla reivattiin purjeita, ihmiset olivat pelossa ja vavistuksessa, mutta impi istui tyynenä kiikkuvalla jäävuorellaan katsellen salamoja, jotka risteillen iskivät välkkyvään veteen.
Jokainen sisaruksista oli ensimäisellä retkellään haltioissaan, kaikki oli niin uutta ja niin kaunista. Mutta sitten, kun heidän täysikasvaneina neitoina oli lupa nousta veden pinnalle milloin halutti, kävi se huvi heille ihan yhdentekeväksi. Heidän oli ikävä kotiin ja muutaman kuukauden perästä selittivät he, että alhaalla meren pohjalla kuitenkin oli kaikista kauneinta ja kotoisinta.
Usein iltaisin nousivat sisarukset käsi kädessä pitkässä jonossa veden pinnalle. Heillä oli kaunis lauluääni, kauniimpi kuin yhdelläkään ihmisellä, ja kun myrsky alkoi käydä ja he arvelivat haaksirikkoja olevan tulossa, läksivät he laulaen uimaan laivojen edellä. Laulaen he kertoivat kuinka kaunista meren pohjalla on, merimiesten ei ensinkään pidä peljätä, hyvä siellä on olla. Mutta merimiehet eivät ymmärtäneet sanoja, vaan luulivat myrskyn ulvovan, eivätkä he myöskään saanet nähdä merenpohjan ihanuutta, sillä kun laiva upposi, hukkuivat ihmiset ja saapuivat ruumiina merenkuninkaan linnaan.
Eräänäkin iltana, kun sisaret käsi kädessä läksivät meren pohjalta ja pikku sisko jäi seuraamaan heitä katseillaan, näytti siltä kuin hän olisi ollut purskahtamaisillaan itkuun. Mutta vedenneito ei taida vuodattaa kyyneliä ja sentähden kärsii hän paljoa enemmän.
"Oi, jospa minä olisin viidentoista vuoden vanha!" huudahti hän. "Minä tiedän, että tulen rakastamaan ihmisiä, jotka hyörivät ja pyörivät tuolla ylhäällä, ja koko heidän maailmaansa!"
Vihdoin viimein hänkin oli viidentoista vanha.
"Kas nyt olet sinä täysi ihminen", virkkoi hänen mummonsa, leskikuningatar. "Tuleppa tänne, niin koristan sinut kuten sisaresikin!" ja mummo laski hänen hiuksilleen seppeleen valkeita liljoja, mutta jokaisena liljanlehtenä oli päärlynpuolikas; ja vanhuksen käskystä imeytyi kahdeksan suurta osteria prinsessan pyrstöön, hänen ylhäisen sukuperänsä merkiksi.
"Se tekee niin kipeää!" valitti pieni merenneito.
"Täytyy sitä arvonsa tähden vähän kärsiäkin!" vastasi vanhus.
Voi kuinka mielellään hän olisi varistanut yltään koko komeuden, raskaat seppeleet ja kaikki muut! Punaiset kukkaset hänen omasta puutarhastaan olisivat sopineet hänelle paljoa paremmin, mutta ei hän uskaltanut mennä vaihtamaan. "Hyvästi!" lausui hän ja nousi kevyenä ja kirkkaana kuin kupla veden pinnalle.
Aurinko oli juuri mennyt mailleen, kun hän nosti päätään merestä, mutta pilvet hehkuivat vielä kultaisina ja ruusunkarvaisina, ja punertavasta ilmasta loisti kirkas iltatähti. Ilma oli raikas ja lauha ja meri rasvatyven. Vedessä lepäsi suuri, kolmimastoinen laiva. Yksi ainoa purje oli nostettuna, sillä ei tuntunut tuulenhengähdystäkään, ja touveilla ja raakapuilla istuskeli merimiehiä. Soitto helisi ja laulu soi ja illan hämärtyessä sytytettiin satoja lyhtyjä. Olisi luullut kaikkien kansallisuuksien nostaneen lippunsa liehumaan, sellainen värien vilinä oli ilmassa. Pieni merenneito ui kajutan ikkunalle, ja aina kun vesi nosti häntä ilmaan, saattoi hän nähdä sisään kirkkaista ikkunoista. Siellä oli paljon ihmisiä kauneissa vaatteissa, mutta kaikista kaunein oli kuitenkin nuori prinssi suurine, mustine silmineen. Ei hän saattanut olla paljoa vanhempi kuin kuusitoista vuotta; tänään oli hänen syntymäpäivänsä, ja juuri sen kunniaksi juhlittiin. Merimiehet tanssivat kannella, ja kun nuori prinssi astui esiin, nousi satoja raketteja ilmaan. Ne loistivat kuin kirkas päivä, ja pieni merenneito pelästyi niin, että oikein piti sukeltaa syvälle; pian nosti hän kuitenkin taasen päätään, ja silloin tuntui siltä kuin kaikki taivaan tähdet olisivat sadelleet hänen luokseen. Ei hän koskaan ollut nähnyt sellaista ilotulitusta. Suuret auringot pyörivät avaruudessa, komeita tulikaloja liiteli sinisessä ilmassa ja koko tämä loisto kertautui tyynessä, kirkkaassa vedessä. Itse laivalla oli niin valoisaa, että saattoi erottaa pienimmänkin touvin, saatikka sitten ihmiset. Oi kuinka se nuori prinssi oli kaunis! Hän kävi painamassa kaikkien käsiä, hymyili ja nauroi, ja soitto helisi ihanassa yössä.
Oli jo myöhäistä, mutta pieni vedenneito vain ei voinut kääntää silmiään laivasta ja kauniista prinssistä. Kirjavat lyhdyt sammutettiin, rakettien rätinä ja tykkien pauke taukosi, mutta meren syvyydestä alkoi kuulua kohinaa ja tohinaa. Impi yhä vain viipyi aalloilla, kiikkui ylös, alas ja katseli sisään kajutan ikkunasta. Mutta laivan vauhti yltyi yltymistään, purje toisensa perästä hulmahti levälleen, aaltojen voima yhä kasvoi, suuria pilviä nousi taivaalle, tuolla kaukana välähteli jo salamoja. Kova rajuilma oli tulossa, sentähden menivät merimiehet ottamaan alas purjeita. Suuri laiva kiikkui ja lensi myrskyisellä merellä, aallot kohoilivat suurina, mustina vuorina, jotka joka hetki yrittivät vyöryä mastojen päällitse, mutta joutsenena sukelsi laiva korkeitten aaltojen halki ja nousi pian taas veden pinnalle, joka kohosi kuin valliksi. Hauskaa leikkiä tämä pienen vedenneidon mielestä oli, mutta toisin ajattelivat merimiehet. Laiva rytisi ja ratisi, paksut lautaukset taipuivat, kun meri väkevänä hyökkäsi alusta vastaan, masto taittui kuin ruoko, koko haaksi keikahti kallelleen ja vettä tunki ruumaan. Nyt huomasi pieni vedenneito, että vaara oli tarjolla, sillä hänenkin täytyi ruveta pitämään varaansa, kun laivasta oli lähtenyt hirsiä ja laudanpätkiä, jotka ajelehtivat vedessä. Hetkiseksi tuli niin pimeä, ettei hän saattanut nähdä mitään, mutta salaman välähdellessä oli niin valoisaa, että hän erotti kaikki laivalla. Ihmiset siellä tepastelivat mullin mallin. Nuorta prinssiä hän etsimistään etsi ja löysikin hänet: kun laiva meni kappaleiksi, näki hän hänen vaipuvan meren syvyyteen. Ensi hetkessä hän suuresti ilostui, sillä nythän poika oli tulossa hänen kotiseudulleen, mutta samassa hän muisti, etteivät ihmiset elä vedessä ja että prinssi ainoastaan kuolleena saattaa tulla hänen isänsä linnaan. Ei, hän ei saa kuolla! Laudanpätkien ja hirsien lomitse, joita uiskenteli aalloilla, läksi neito uimaan. Hän kokonaan unohti, että ne olisivat voineet hänet murskata, sukelsi syvälle veteen, nousi taas aaltojen harjoille ja pääsi vihdoin nuoren prinssin luo, joka oli uinut ihan väsyksiin myrskyssä. Hänen käsivartensa ja jalkansa olivat jo jäykistyneet, kauniit silmät raukesivat, hänen olisi täytynyt kuolla, jollei pieni vedenneito olisi ennättänyt avuksi. Hän piteli hänen päätään vedenpinnan yläpuolella ja jättäytyi sitten aaltojen ajeltavaksi.
Aamusella oli rajuilma asettunut. Laivasta ei näkynyt jälkeäkään, aurinko nousi hehkuvana, punaisena pallona ylös vedestä. Prinssin poskille valui silloin ikäänkuin eloa, mutta hänen silmänsä pysyivät ummessa. Merenneito suuteli hänen korkeaa, kaunista otsaansa ja sitaisi märkiä hiuksia hänen kasvoiltaan. Hän muistutti marmorikuvaa hänen pienessä puutarhassaan, ja hän suuteli häntä suutelemistaan ja toivoi niin hartaasti, että hän jäisi eloon.
Vihdoin rupesi näkymään mannermaata, korkeita, sinisiä vuoria, joitten huipuilla loisti valkeita lumitäpliä, ikäänkuin joutsenparvi olisi laskeutunut sinne lepäämään. Alhaalla rannalla oli kauniita, vihreitä metsiä, ja aivan veden partaalla oli kirkko tai luostari, ei hän tietänyt kumpiko, mutta rakennus se joka tapauksessa oli. Sitruuna- ja appelsiinipuita kasvoi puutarhassa, ja portin edessä seisoi korkeita palmuja. Meri muodosti sillä kohdalla pienen poukaman, joka lepäsi rasvatyvenenä, mutta aina luodolle asti, johon meri oli ajanut hienoa, valkoista hiekkaa, oli hyvin syvää. Luodolle kuljetti nyt impi kauniin prinssin. Hän laski hänet hiekalle ja katsoi, että pää tuli korkealle lämpöiseen päiväpaisteeseen.
Samassa ruvettiin suuressa, valkeassa rakennuksessa soittamaan kelloja, ja joukko nuoria tyttöjä astui puutarhan poikki.
Pieni vedenneito poistui silloin etemmä, ui korkean kiven taakse, joka äkkijyrkkänä kohosi vedestä, pani vaahtoa hiuksiinsa ja rinnalleen, jott'ei kukaan erottaisi häntä, ja jäi katsomaan kuka tulisi prinssin luo.
Ei aikaakaan, kun paikalle asteli nuori tyttö. Hän näytti ensi hetkessä suuresti pelästyvän, mutta nouti sitten ihmisiä, ja vedenneito näki, että prinssi virkosi eloon. Hän hymyili kaikille, jotka seisoivat ympärillä, mutta immelle, joka liikkui lahdella, ei hän hymyillyt, mutta eihän hän tietänytkään, että hän oli hänen henkensä pelastanut. Impi tuli hyvin surulliseksi, ja kun prinssi vietiin suureen rakennukseen, sukelsi hän murheissaan mereen ja riensi isänsä linnaan.
Hän oli aina ollut hiljainen ja miettinyt omia asioitaan, mutta nyt hän kävi entistä umpimielisemmäksi. Sisaret kyselivät mitä hän oli nähnyt ensi retkellään maailmassa, mutta ei hän kertonut mitään.
Monena monituisena iltana ja aamuna nousi hän sille paikalle, minne hän oli jättänyt prinssin. Hän näki hedelmien kypsyvän puutarhassa, näki kuinka ne korjattiin. Hän näki lumen sulavan korkeilta vuorilta, mutta prinssiä ei hän nähnyt ja sentähden hän päivä päivältä murheellisempana palasi kotiin. Hänen ainoana lohdutuksenaan oli kaunis marmorikuva pienessä puutarhassa. Itkuraidan alla hän istui, käsivarret kietoutuneina kuvan ympäri, joka oli prinssin näköinen. Mutta kukkiaan ei hän enää hoitanut, ne rehottivat ainoana rytönä pitkin lavoja ja käytäviä ja punoivat pitkiä varsiaan ja lehviään puiden oksiin, jotta puutarhassa oli miltei pimeä.
Vihdoin ei impi enää saattanut kestää yksinäistä tuskaansa, vaan kertoi surunsa yhdelle sisaristaan, ja samalla saivat kaikki sisaret sen tietää. Muille ei sitä sitten uskottukaan paitsi parille toiselle merenneidolle, jotka eivät kertoneet sitä kuin likeisimmille ystävättärilleen. Yksi näistä tiesi kuka prinssi oli, hänkin oli nähnyt laivan ja kaiken sen komeuden; hän tiesi missä prinssin kuningaskunta oli.
"Tule, pikku sisko!" sanoivat prinsessat, laskivat käsivarret toistensa olkapäille, nousivat pitkänä jonona ylös merestä ja pysähtyivät sinne, missä tiesivät prinssin linnan olevan.
Se oli kiiltävän kellertävästä kivestä, portaat olivat marmorista, ja yhdet portaat johtivat suoraan mereen. Katosta kohoili komeita, kullattuja kupuja, pylväikkö kiersi ympäri rakennuksen, ja pylväitten välillä seisoi marmorikuvia, jotka näyttivät aivan eläviltä. Korkeitten, kirkkaiden ikkunaruutujen läpi saattoi nähdä upeita saleja, kallisarvoisia silkkiverhoja, mattoja ja maalauksia. Oikein silmiä hiveli, kun niitä katseli. Keskellä avarinta salia loiski suuri suihkulähde. Vesisäde kohosi korkealle laessa olevaa lasikupua kohti, ja sen läpi paistoi aurinko veteen ja ihanille kasveille, jotka rehottivat suuressa säiliössä.
Nyt tiesi impi missä prinssi asui ja monena iltana ja yönä nousi hän veden pinnalle. Hän ui paljoa likemmä kuin muut sisaret olivat uskaltaneet uida, jopa kulki kapeaa kanavaa pitkin aina muhkean marmoriparvekkeen alle asti. Siitä lankesi pitkä varjo veteen, ja sen suojaan hän asettui katselemaan nuorta prinssiä, joka luuli olevansa ypö yksin kirkkaassa kuutamossa.
Monena iltana näki impi hänen lähtevän purjehtimaan. Vene oli muhkea, soitto helisi ja liput liehuivat. Impi tähysteli vihreästä kaislikosta, ja tuuli tarttui hänen pitkään, hopeankarvaiseen huntuunsa. Jos joku sattui sen näkemään, luuli hän joutsenen levittävän siipiään.
Monena monituisena yönä, kun kalastajat olivat tuulastamassa merellä, kuuli hän heidän puhelevan nuoresta prinssistä. Hyvää he hänestä puhuivat, ja impi iloitsi että oli pelastanut hänen henkensä, kun hän puolikuolleena ajelehti aalloilla. Hän muisteli kuinka turvallisesti hänen päänsä oli levännyt hänen rinnallaan ja kuinka hellästi hän oli häntä suudellut. Prinssi ei sitä aavistanut, hän ei saattanut edes uneksiakaan veden immestä.
Ihmiset kävivät hänelle yhä rakkaammiksi, ja yhä hartaammin hän halusi saada astua heidän joukkoonsa. Heidän maailmansa tuntui hänestä paljoa suuremmalta kuin hänen maailmansa. Hehän saattoivat laivoilla kiitää meren poikki, hehän saattoivat nousta korkeille vuorille, aina pilvien yläpuolelle asti, ja heidän maansa metsineen ja viljelyksineen ulottuivat etemmä kuin hänen silmänsä kantoi. Oli niin paljon asioita, joita hän ei ymmärtänyt ja joista hän olisi tahtonut saada selvää, mutta sisaret eivät osanneet vastata kaikkiin kysymyksiin, sentähden kysyi hän vanhalta mummolta, ja mummo tunsi hyvästi korkeamman maailman eli kuten hän sanoi, vedenpäällisen maailman asiat.
"Jolleivät ihmiset huku", kysyi pieni vedenneito, "niin elävätkö he aina? Eivätkö he kuole kuten me, jotka asumme meren pohjalla?"
"Kyllä", selitti vanhus, "he kuolevat ja heidän elinaikansa on vielä lyhyempi kuin meidän. Me saatamme elää kolmensadan vuoden vanhoiksi, mutta kun tämä elämämme lakkaa, ei meistä jää jälelle muuta kuin vaahtoa veden pinnalle. Me emme saa levätä edes haudassa, rakkaittemme joukossa. Meillä ei ole kuolematonta sielua, me emme koskaan herää uuteen elämään, me olemme kuin vihreä ruoko: kun se on taitettu, ei se enää koskaan saata vihannoida. Mutta ihmisillä on sielu, joka elää iankaikkisesti, elää sittenkin, kun ruumis on haudattu maahan. Läpi kirkkaan ilman kohoaa sielu ylös loistavien tähtien luo! Kuten me sukellamme ylös merestä näkemään ihmisten maita, niin hekin sukeltavat ihaniin tuntemattomiin seutuihin, joita emme me koskaan saa nähdä."
"Miksemme me ole saaneet kuolematonta sielua?" sanoi pieni merenneito suruissaan. "Minä antaisin mielelläni pois kaikki vuosisatani, kunhan vain päivänkin saisin olla ihmisenä ja sitten tulla osalliseksi taivaallisesta maailmasta!"
"Älä nyt sellaisia ajattele!" sanoi vanhus. "Meidän elämämme on kun onkin paljoa onnellisempaa ja huolettomampaa kuin ihmisten elämä!"
"Vai pitää minun siis kuolla ja ajelehtia vaahtona veden päällä! En siis enää saa kuulla aaltojen laulua, en nähdä kauniita kukkasia enkä punaista aurinkoa! Enkö minä sitten millään lailla voi saada omakseni kuolematonta sielua?"
"Et!" vastasi vanhus. "Yhden ainoan neuvon tiedän: jos joku ihminen rakastuisi sinuun niin, että olisit hänelle kalliimpi isää ja äitiä, jos hän koko sielullaan ja mielellään kiintyisi sinuun ja antaisi papin liittää oikean kätensä sinun käteesi ja lupaisi olla sinulle uskollinen ajassa ja iankaikkisuudessa, silloin valuisi hänen sielunsa sinun ruumiiseesi ja silloin sinäkin tulisit osalliseksi ihmisten onnesta. Hän antaisi sinulle sielun eikä kuitenkaan kadottaisi omaa sieluansa. Mutta ei siitä voi tulla mitään. Sillä sitä, mitä me täällä meressä pidämme kauniina, sitä pidetään maan päällä rumana: ne eivät kärsisi kalanpyrstöäsi, ne ovat sellaisia tyhmyrejä. Vasta se olento on kaunis, jolla on kävelyneuvoina kaksi tyngäntölppöä, sellaista, jommoisia ne sanovat jaloiksi!"
Pieni vedenneito huokasi ja loi surullisen katseen kalanpyrstöönsä.
"Ollaan me vain iloisia!" virkkoi vanhus. "Tanssitaan ja temmelletään elinaikamme umpeen, onhan sitä kolmessasadassakin vuodessa aikaa. Sitten laskeudutaan tyytyväisinä nauttimaan pitkää lepoa. Tänä iltana on hovissa tanssiaiset!"
Kas niissä hovitansseissa oli komeutta ja loistoa! Ei maan päällä ikinä sellaista nähdä. Suuren tanssisalin seinät ja katto olivat paksusta, kirkkaasta lasista. Satoja jättiläiskokoisia, ruusunkarvaisia ja ruohonpäisiä simpukankuoria oli asetettu riveihin molemmin puolin, ja niissä paloi sinertävä liekki, joka valaisi koko salin ja paistoi seinien läpi ulos asti, jotta merikin oli häikäisevän valoisana. Kaloja, sekä suuria että pieniä, vilisi vedessä. Saattoi nähdä kuinka ne uiskentelivat lasimuuria vastaan. Toisten evät paistoivat purppurankarvaisina, toisten kuin kulta ja hopea. — Keskellä salia vilisi leveä virta, ja siinä tanssi veden väki, sekä miehet että neidot oman ihanan laulunsa tahdissa. Sellaisia ääniä ei olekaan ihmisten lapsilla maan päällä. Pieni merenneito lauloi kauniimmin kuin kaikki muut, ja hän sai osakseen paljon suosiota. Hetkisen hän tunsikin ilon täyttävän sydämensä, sillä hän tiesi, että hänen äänensä oli kauniimpi kuin kenenkään meressä ja maan päällä. Mutta samassa muistui vedenpäällinen maailma taas hänen mieleensä. Hän ei saattanut unohtaa sitä kaunista prinssiä, ja hänet valtasi suuri suru, kun hän muisti, ettei hänellä ollutkaan kuolematonta sielua kuten prinssillä. Hiljaa hiipi hän ulos isänsä linnasta ja laulun helistessä ja ilon soidessa istui hän murhemieliä pienessä puutarhassaan. Äkkiä kuuli hän metsästystorven toitotuksen vetten läpi. "Siellä hän nyt purjehtii, hän, jota minä rakastan enemmän kuin isää ja äitiä, jossa minun aatokseni alituisesti asuu ja jonka käsiin tahtoisin elämäni onnen uskoa", mietti impi. "Kaikki tahdon panna alttiiksi voittaakseni hänet ja kuolemattoman sielun! Sisareni tanssivat paraikaa isäni linnassa — minä, minä lähden meren vanhan noita-akan luo. Olen aina pelännyt häntä, mutta ehkäpä hän tietää neuvoa!"
Ja pieni merenneito astui ulos puutarhastaan ja suuntasi kulkunsa kohisevia pyörteitä kohti, joitten takana noita asui. Sitä tietä ei hän ikinä ollut kulkenut, ei siellä näkynyt ainoatakaan kukkaa, ei merkkiäkään meriruohosta; vain alaston, harmaa hiekka siellä huuhtoutui pyörteitä kohti. Vesi pärskyi ja kohisi kuin myllynrattaissa ja tempasi mukaansa syvyyteen kaikki mitä eteen sattui. Kammottavien kuilujen keskitse piti immen kulkea päästäkseen noidan alueelle, pitkän matkaa täytyi hänen kahlata kulisevassa, kuumassa liejussa, jota noita piti turvesuonaan. Sen takana oli hänen talonsa kummallisessa metsässä. Kaikki puut siellä olivat polyyppeja, puoleksi eläimiä, puoleksi kasveja. Näytti siltä kuin maassa olisi kasvanut satapäisiä käärmeitä. Puiden oksat vongertelivat pitkinä, niljaisina käsivarsina, joitten sormina oli kiemurtelevia käärmeitä. Niiden joka nivel, juuresta äärimäiseen latvaan asti, liikkui ja luikerteli, ja kaikkeen, mitä meressä vastaan sattui, ne imeytyivät kiinni eivätkä ikinä päästäneet saalistaan. Kauhuissaan jäi pieni merenneito katsomaan, hänen sydämensä takoi, hän oli niin peloissaan että oli kääntymäisillään takaisin, mutta samassa muisti hän prinssin ja ihmissielun, ja hänen mielenmalttinsa palasi. Hän kiersi pitkät, liehuvat hiuksensa lujasti pään ympäri, jotteivät polyypit ulottuisi tarttumaan niihin, pani kätensä ristiin rinnalle ja karkasi, kuten kala kiitää veden halki, hirveitten polyyppien ohitse, satojen kiemurtelevien käsivarsien ja sormien kurottautuessa häntä tavoittelemaan. Hän ehti huomata, että jokainen peto oli saanut jonkun saaliin ja että sadat pienet käsivarret pitelivät sitä kuin pihdeissä. Ihmiset, jotka olivat hukkuneet mereen ja vajonneet syvälle pohjaan, irvistelivät valkeina luurankoina polyyppien sylistä. Niissä oli laivojen peräsimiä, matka-arkkuja ja kaikellaisten vedenpäällisten eläinten luurankoja. Erään pienen merenneidonkin ne olivat ottaneet kiinni ja kiduttaneet kuoliaaksi, ja sitä oli nuoren meriprinsessan mielestä miltei kamalinta katsella.
Hän tuli nyt metsään liejuiselle aukealle, jossa suuret, lihavat vesikäärmeet vongertelivat, jotta ilkeä, kellertävä vatsanahka paistoi. Keskelle aukeaa oli tehty rakennus hukkuneitten ihmisten valjenneista luista. Siellä istui merinoita syöttämässä sammakkoa. Se popsi hänen suustansa niinkuin ihmiset syöttävät pienelle kanarialinnulle sokeria. Noita-akka nimitteli ilkeitä, lihavia vesikäärmeitä pieniksi puluikseen, ja ne kellivät hänen pullean, rahkaisen povensa päällä.
"Kyllä minä tiedän mitä sinä tahdot!" virkkoi merinoita. "Sinä olet tyhmä! Mutta käyköön vain niinkuin tahdot, tule vain onnettomaksi, kaunis prinsessa! Sinä tahdot vaihtaa kalanpyrstösi ihmisten jalkatynkiin, jotta nuori prinssi rakastuisi sinuun ja antaisi sinulle kuolemattoman sielun!" Ja samassa noita-akka päästi sellaisen naurun rymäkän, että sammakko ja käärmeet putosivat ja jäivät maahan kierittelemään. "Sinä osut tänne viime tingassa", jatkoi noita. "Huomenna, auringon noustua olisi ollut myöhäistä. En olisi voinut auttaa sinua ennenkuin vuoden perästä. Minä valmistan sinulle juoman. Sinun pitää ennen auringon nousua uida maihin, istuutua rannalle ja juoda juomani. Silloin jakautuu pyrstösi kahtia ja kutistuu jaloiksi, jommoisia ihmiset pitävät niin kauniina. Mutta se koskee, tekee kipeää, ikäänkuin terävää miekkaa pistettäisiin sydämeesi. Mutta kaikki, jotka sinut näkevät, vakuuttavat että olet kaunein ihmislapsi. Kevyt, keinuva käyntisi pysyy entisellään, ei yksikään tanssijatar pysty kilpailemaan sinun kanssasi. Mutta joka kerta kun maahan astut, koskee jalkoihisi ikäänkuin olisit veitsenterään astunut ja veresi olisi purskahtamaisillaan esiin. Oletko sinä valmis kärsimään nämä kaikki, niin minä autan sinua?"
"Olen!" vastasi pieni merenneito vapisevin huulin ja ajatteli prinssiä ja kuolematonta sielua.
"Mutta huomaa", sanoi noita-akka, "ettet enää koskaan voi muuttua merenneidoksi, jos nyt rupeat ihmiseksi! Et enää koskaan voi veden halki vaeltaa siskojesi luo ja isäsi linnalle, ja jollet voita prinssin koko rakkautta niin, että hän sinun tähtesi unohtaa isän ja äidin, koko mielellään kiintyy sinuun ja antaa papin liittää teidän kätenne yhteen, niin että teistä tulee mies ja vaimo, niin et ikinä saa kuolematonta sielua! Jos hän toisen nai, tapahtuu hänen hääpäivänsä jälkeisenä aamuna, että sinun sydämesi särkyy ja sinä haihdut vaahdoksi veteen."
"Minä olen valmis!" sanoi pieni merenneito kalman kalpeana.
"Mutta minä vaadin maksoa!" virkkoi noita-akka, "enkä tyydykään vähään. Kenelläkään veden väestä ei ole niin kaunista ääntä kuin sinulla. Sillä äänellä sinä luulet prinssin lumoavasi, mutta se ääni sinun pitää antaa minulle. Se on sinun paras omaisuutesi, ja sen minä vaadin kalliista juomastasi! Sillä minun täytyy sekoittaa siihen omaa vertani, muutoin ei juoma tule väkeväksi kuin kaksiteräinen miekka!"
"Mutta jos sinä viet ääneni", lausui pieni merenneito, "niin mitä minulle sitten jää?"
"Kauneutesi", vastasi noita, "keinuva käyntisi ja ilmehikkäät silmäsi. Jo sinä niilläkin ihmissydämen lumoat. No, joko pelästyit? Ojenna pois tänne pieni kielesi, niin minä leikkaan sen itselleni, ja sinä saat tehoisan juomani!"
"Olkoon niin!" vastasi pieni merenneito, ja noita pani kattilan tulelle ja rupesi valmistamaan taikajuomaa. "Siisteys on hyvä asia!" huomautti hän, köytti käärmeitä kimpuiksi ja hankasi niillä kattilaa. Sitten raapasi hän rintaansa ja päästi mustaa vertansa tippuman kattilaan. Höyry kohoili kummallisissa kiehkuroissa, ihan sitä täytyi pelätä ja vavista. Noita mätti yhtä mittaa uusia aineita kattilaan, ja kun keitos vihdoin kiehui, pihahteli se niin oudosti, että olisi luullut krokotiilin itkevän. Vihdoin juoma valmistui ja oli kaunista kuin kirkkain vesi.
"Tuoss' on nyt!" virkkoi noita ja leikkasi poikki pienen merenneidon kielen. Hän oli siis nyt mykkä, ei osannut laulaa eikä puhua.
"Jos polyypit yrittäisivät ruveta sinua tavoittelemaan, kun menet metsäni halki", neuvoi noita-akka, "niin viskaa niiden päälle pieni pisara tätä juomaa, silloin niiden käsivarret ja sormet särkyvät sadoiksi sirpaleiksi!" Mutta ei pienen vedenneidon tarvinnut hänen neuvoaan seurata, sillä polyypit vetäytyivät peloissaan pakoon, kun näkivät välkkyvän juoman, joka loisti hänen käsissään kuin hohtava tähti. Pian pääsi hän metsän halki, suon poikki ja ohi kohisevien pyörteiden.
Hän näki jo isänsä linnan. Soihdut olivat sammutetut suuresta tanssisalista. Varmaan kaikki nukkuivat. Hän ei uskaltanut mennä heitä katsomaan, olihan hän nyt mykkä ja aikeissa jättää heidät ainiaaksi. Hänen sydämensä oli särkymäisillään surusta. Hän hiipi puutarhaan, taittoi kaikkien sisartensa taimilavasta kukkasen, heitti tuhansia lentosuudelmia linnaan päin ja riensi nousemaan maan päälle, halki tummansinisen veden.
Aurinko ei vielä ollut noussut, kun hän näki prinssin linnan ja asettui leveille marmoriportaille. Kuu paistoi heleästi. Pieni merenneito joi polttavan katkeran juoman ja tunsi ikäänkuin kaksiteräisen miekan lävistävän hennon ruumiinsa. Samassa hän pyörtyi ja makasi pitkän aikaa kuin kuolleena. Kun aurinko alkoi valaa säteitään mereen, heräsi hän ja tunsi ruumiissaan polttavaa tuskaa, mutta samassa hän huomasi, että kaunis, nuori prinssi seisoi ihan hänen vieressään. Hän katseli häntä sysimustilla silmillään, ja kun neito loi katseensa maahan, huomasi hän, että hänen kalanpyrstönsä oli poissa ja sijaan oli tullut kaksi kaunista, valkoista jalkaa. Somempia jalkoja totisesti ei kenelläkään tytöllä saattanut olla! Mutta hän oli aivan alasti ja levitti sentähden pitkät hiuksensa ympärilleen. Prinssi kysyi kuka hän oli ja mistä hän oli tullut, ja neito loi häneen lempeät, tummansiniset silmänsä — eihän hän osannut puhua.
Silloin tarttui prinssi hänen käteensä ja johdatti hänet linnaan. Noita oli ennustanut oikein: kun hän jalkansa maahan laski, oli kuin hän olisi astunut terävien naskalien nenille tai veitsen terään, mutta hän kärsi sen kaiken mielellään. Prinssin taluttamana liikkui hän keveästi kuin kupla, ja sekä prinssi että kaikki muut ihmettelivät hänen kevyttä, keinuvaa käyntiään.
Hänet puettiin kalleisiin silkkikankaisiin ja harsokudoksiin, hän oli kauniimpi kuin kaikki muut linnassa, mutta hän pysyi mykkänä, ei osannut puhua eikä laulaa. Kauniita orjattaria, yllään silkki- ja kultahelyjä, tuli laulamaan ja karkeloimaan prinssille ja hänen kuninkaallisille vanhemmilleen. Yksi heistä lauloi kauniimmin kuin kaikki muut, ja prinssi taputti käsiään ja hymyili hänelle. Silloin tuli pieni merenneito surulliseksi, sillä hän tiesi, että hän olisi osannut laulaa paljoa kauniimmin. Hän ajatteli: "oi, jospa hän tietäisi, että minä saadakseni olla hänen luonaan olen ikipäiviksi luopunut äänestäni!"
Orjattaret liitelivät kauniissa karkelossa ja ihana soitto säesti heidän askeleitaan. Äkkiä kohotti pieni merenneito hienoja valkeita käsivarsiaan, nousi varpailleen ja alkoi liidellä lattian poikki. Sillä lailla ei kukaan vielä ollut tanssinut, joka liike korotti hänen kauneuttaan ja hänen silmäinsä kieli koski sydämeen enemmän kuin orjattarien laulu.
Kaikki olivat ihastuksissaan, varsinkin prinssi, joka nimitti häntä pieneksi löytölapsekseen. Ja neito tanssi tanssimistaan, vaikka hänen jalkansa sattui ikään kuin terävän veitsen kärkeen, joka kerta kun hän sen maahan laski.
Prinssi sanoi, että hän aina tahtoo pitää hänet luonaan, ja hän sai nukkua samettipatjalla hänen ovensa edessä.
Hän neulotti neidolle miehen vaatteet, jotta hän voisi istua satulassa ja olla hänen toverinaan ratsastusretkillä. He kulkivat halki leimuavien metsien, joissa vihreät oksat lehahtivat vasten kasvoja ja pikkulinnut visersivät tuoreitten lehväin takana. Neito kiipeili prinssin kanssa korkeille vuorille, ja vaikka hänen hennoista jaloistaan tihkui verta, niin että muutkin sen huomasivat, hymyili hän vain ja seurasi prinssiä, kunnes he näkivät pilvien uiskentelevan jalkainsa juuressa kuni lintuparvien, jotka muuttavat vieraille maille.
Kotona prinssin linnassa, kun joutui yö ja kaikki nukkuivat, läksi hän leveille marmoriportaille. Tuntui suloiselta, kun viileä merivesi huuhteli polttavia jalkoja. Silloin ajatteli hän omaisiaan meren syvyydessä.
Eräänä yönä nousivat hänen sisarensa käsi kädessä veden pinnalle. Uidessaan lauloivat he niin surullista laulua, ja impi viittasi heille, ja he tunsivat hänet ja kertoivat kuinka paljon surua hän oli tuottanut heille kaikille. Sittemmin tulivat he joka yö häntä tervehtimään, ja yhtenä yönä näki hän kaukaa vanhan isoäidin, joka ei moneen monituiseen vuoteen ollut käynyt veden pinnalla, ja merenkuninkaan kruunu päässä. He ojensivat käsivartensa hänen puoleensa, mutta eivät uskaltaneet uida niin likelle maata kuin sisaret.
Päivä päivältä kävi impi prinssille rakkaammaksi. Hän rakasti häntä hyvänä, herttaisena lapsena, mutta ei hänen pälkähtänyt päähänsäkään, että hän sopisi hänen kuningattarekseen. Ja hänen täytyi päästä hänen vaimokseen, muuten ei hän saattanut saada kuolematonta sielua, vaan hänen täytyi hänen hääaamunaan muuttua vaahdoksi veteen.
"Enkö ole sinulle kaikista rakkain?" näyttivät pienen merenneidon silmät kysyvän, kun prinssi sulki hänet syliinsä ja suuteli hänen kaunista otsaansa.
"Olet, rakkain olet", sanoi prinssi, "sillä sinulla on puhtain sydän, sinä olet minulle uskollisempi kuin kukaan muu ja sitten sinä muistutat nuorta tyttöä, jonka kerran näin ja jota varmaan en koskaan tapaa.
"Olin ollut laivalla, joka meni haaksirikkoon, aallot kuljettivat minut rantaan pyhän temppelin juurelle, jonka palveluksessa oli paljon nuoria tyttöjä. Nuorin heistä löysi minut rannasta ja pelasti henkeni. Näin hänet vain kaksi kertaa, mutta hän on ainoa tässä maailmassa, jota voisin rakastaa, ja sinä olet niin hänen näköisensä, että miltei karkoitat hänen kuvansa sielustani. Hän on pyhän temppelin oma, ja sentähden on lempeä kohtaloni varmaan lähettänyt sinut luokseni. Emme koskaan eroa!"
"Oi, hän ei tiedä, että minä olen pelastanut hänen henkensä!" ajatteli pieni merenneito. "Minähän hänet kannoin meren poikki metsään ja temppelin juurelle, minä istuin hyrskyjen takana tähystelemässä eikö ihmisiä tulisi. Minä näin sen kauniin tytön, jota hän rakastaa enemmän kuin minua!" Ja merenneito huokasi syvästi, sillä itkeä ei hän saattanut. "Tyttö on pyhän temppelin oma, sanoi prinssi, hän ei koskaan lähde maailmalle, he eivät koskaan kohtaa toisiaan, minä olen hänen luonaan, näen hänet joka päivä, hoidan häntä, rakastan häntä, uhraan hänelle elämäni!"
Mutta nyt ruvettiin kertomaan, että prinssi aikoo viettää häitä naapurikuninkaan kauniin tyttären kanssa. Sentähden varustaa hän matkalle niin komeaa laivaa. Tosin hän on matkustavinaan katsomaan naapurikuninkaan maita, mutta oikeastaan hän tietysti tahtoo nähdä naapurikuninkaan tyttären, ja suuri seurue tulee lähtemään hänen mukaansa. Pieni merenneito ravisti päätään näille puheille; hän tunsi prinssin ajatukset paremmin kuin kukaan muu. "Minun täytyy lähteä", oli prinssi sanonut, "minun täytyy nähdä tuo kaunis prinsessa, vanhempani vaativat sitä, mutta eivät he pakota minua kihlaamaan häntä ja ottamaan häntä vaimokseni. En saata rakastaa häntä! Hän ei ole sen kauniin tytön näköinen, jonka näin temppelissä ja jota sinä muistutat. Jos minä jonkun valitsisin morsiamekseni, niin valitsisin sitten sinut, sinä mykkä löytölapseni, jonka silmät puhuvat niin kaunista kieltä!" ja prinssi suuteli hänen punaisia huuliaan, leikitteli hänen pitkillä hiussuortuvillaan ja laski päänsä hänen rinnalleen. Silloin haaveili neidon sydän ihmisonnea ja kuolematonta sielua.
"Kuuleppas, mykkä lapseni, ethän pelkää merta!" puheli prinssi heidän seisoessaan komealla laivalla, joka vei heitä naapurikuninkaan maille. Sitten hän rupesi kertomaan myrskyistä ja tyynistä säistä, oudoista kaloista, jotka elävät syvyydessä, ja kaikellaisista kummista mitä sukeltajat ovat nähneet meren pohjalla. Neito hymyili hänen kertomuksilleen, tunsihan hän meren pohjan paremmin kuin kukaan muu.
Kuutamoyönä, kun kaikki nukkuivat ja perämies yksin valvoi ruorin ääressä, istui impi kannella, tuijotti kirkkaaseen veteen ja luuli näkevänsä isänsä linnan. Ylinnä seisoi vanha isoäiti hopeinen kruunu päässä ja tuijotti läpi vuolaitten vesien laivan keulaan. Siskot tulla liihottelivat veden pinnalle, katselivat surullisesti nuorimpaan sisareensa ja vääntelivät valkeita käsiään. Impi viittoi heille ja hymyili. Hän olisi niin mielellään kertonut, että hän eli onnellisena ja että hänen kävi hyvin, mutta samassa tuli laivapoika, sisaret sukelsivat syvälle, ja poika jäi siihen luuloon, että oli nähnyt aalloilla vain valkoista vaahtoa.
Seuraavana aamuna purjehti laiva naapurikuninkaan komean pääkaupungin satamaan. Kirkonkellot soivat ja korkeissa torneissa puhallettiin pasunoihin. Sotamiehet liehuttivat lippuja ja heidän painettinsa välkkyivät. Päivät kuluivat juhlahumussa. Tanssiaisia ja kutsuja oli yhtä mittaa, mutta prinsessa ei vielä ollut saapuvilla. Hän oli kasvatettu pyhässä temppelissä, kerrottiin, ja että hän siellä oli oppimassa kaikkea mikä kuuluu kuninkaallisiin hyviin tapoihin. Vihdoin viimein hän tuli kotiin.
Pieni merenneito oli kovin uteliaana odottanut häntä. Mitenkähän kaunis hän olikaan? Hänen täytyi tunnustaa, ettei hän koskaan ollut nähnyt kauniimpaa olentoa. Hipiä oli hieno ja herkkä, ja pitkien, mustien silmäripsien takaa hymyili tummansininen, uskollinen silmäpari.
"Sinä", huudahti prinssi, "sinä minut pelastit, kun minä ruumiina makasin rannalla!" ja hän sulki syliinsä kainon morsiamensa. "Oi, minä olen niin ylen onnellinen!" sanoi hän pienelle merenneidolle. "Olen saanut enemmän kuin olen osannut toivoakaan, elämäni onnen olen saavuttanut. Iloitse onnestani, sillä sinä pidät minusta enemmän kuin kaikki muut!"
Ja pieni merenneito suuteli hänen kättänsä, ja hänen sydämensä oli särkymäisillään. Olihan prinssin hääaamu tuottava hänelle kuoleman. Vaahdoksi oli hän vaihtuva veden pinnalle.
Kaikki kirkonkellot soivat, ja airueet ratsastivat pitkin katuja julistamassa kansalle, että kihlaus oli tapahtunut. Alttarilla paloi lemuavaa öljyä kallisarvoisissa hopealampuissa. Papit heiluttivat suitsutusastioita, ja sulhanen ja morsian liittivät yhteen kätensä ja vastaanottivat piispan siunauksen.
Pieni merenneito oli silkkivaatteissa ja kultaisissa helyissä. Hän piteli morsiamen laahustinta, mutta eivät hänen korvansa kuulleet juhlallista soittoa eivätkä hänen silmänsä nähneet pyhää toimitusta, hän ajatteli kuolinyötään ja kaikkea mitä hän oli kadottanut maan päällä.
Vielä samana iltana astui morsiuspari laivaan, tykit paukkuivat ja liput liehuivat. Keskelle laivaa oli pystytetty kuninkaallinen teltta kullasta ja purppurasta. Siellä, pehmeillä, suloisilla patjoilla oli morsiuspari viettävä tyynen, vilpoisen yön.
Purjeet pullistuivat tuulessa, ja köykäisesti, kiikkumatta ja keinumatta viilsi laiva kirkkaan meren pintaa.
Pimeän tullessa sytytettiin kirjavia lyhtyjä, ja merimiehet tanssivat hauskoja tansseja kannella. Pieni merenneito muisteli sitä iltaa, jolloin hän ensi kerran oli noussut merestä ja sattunut näkemään samaa iloa ja riemua. Hän heittäytyi tanssin pyörteisiin, hän liiteli niinkuin pääskynen, jota ajetaan takaa, ja kaikki ihailivat ja ylistivät häntä, ei hän vielä koskaan ollut tanssinut niin kauniisti. Hänen hentoihin jalkoihinsa pisteli, ikäänkuin niitä olisi veitsillä viileskelty, mutta hän ei sitä tuntenut; tuskallisemmin viileskeli hänen sydäntään. Hän tiesi että hän nyt viimeistä iltaa näkeehänet, jonka tähden hän on heittänyt omaisensa ja kotinsa, luopunut kauniista äänestään ja joka päivä kärsinyt äärettömiä tuskia, joista ei prinssillä ole ollut aavistustakaan. Tämä on viimeinen yö, jolloin hän hengittää samaa ilmaa kuin hän, viimeinen yö, jolloin hän näkee syvän meren ja tähtitaivaan; hänen edessään on ikuinen yö, yö ilman ajatuksia ja ilman unelmia; hänellä ei ole sielua eikä hän voi sitä saada.
Mutta laivalla jatkui iloa ja riemua, vaikka keskiyö jo aikoja sitten oli mennyt. Merenneito tanssi tanssimistaan, vaikka kuolema asui hänen sydämessään. Prinssi suuteli ihanaa morsiantaan, ja morsian leikitteli hänen mustilla suortuvillaan, ja käsi kädessä läksivät he levolle komeaan telttaan.
Jo hiljeni kannelta hälinä, ainoastaan perämies seisoi peräsimensä ääressä. Pieni merenneito laski valkoiset käsivartensa kaidepuulle ja käänsi kasvonsa itää kohti. Hän tähysteli aamuruskoa, tiesihän hän, että auringon ensi säde oli tuova hänelle surman. Äkkiä näki hän siskojensa nousevan merestä, kalpeat he olivat niinkuin hän itsekin. Eivät liehuneet enää heidän kauniit hapsensa tuulessa — ne olivat leikatut poikki.
"Me annoimme ne noidalle, jotta hän pelastaisi sinun henkesi. Hän antoi meille veitsen, katso, tässä! Näetkö kuinka se on terävä? Ennen auringon nousua pitää sinun työntää se prinssin sydämeen, ja kun hänen lämmin verensä tirskuu sinun jaloillesi, kasvavat ne kokoon kalanpyrstöksi. Sinä muutut jälleen merenneidoksi, pääset takaisin veteen meidän luoksemme ja saat elää kolmesataa vuotta ennenkuin haihdut elottomaksi, suolaiseksi vaahdoksi mereen. Joudu, sillä jommankumman, sinun tai hänen täytyy kuolla ennenkuin aurinko nousee! Vanha mummomme suree harmaat hapset päästään, ja meidän hiuksemme leikkasivat noidan sakset. Surmaa prinssi ja palaa kotiin! Joudu, etkö näe punaista viirua taivaalla? Muutaman silmänräpäyksen perästä nousee aurinko taivaalle ja sinun täytyy kuolla!" Ja sisaret päästivät haikean huokauksen ja hävisivät aaltoihin.
Pieni merenneito siirsi syrjään teltan purppuraverhot ja näki morsiamen ihanan pään lepäävän prinssin rinnalla. Hän kumartui prinssin puoleen, painoi hänen kauniille otsalleen suudelman, silmäili taivasta, jolla aamurusko paloi, ja katsahti vuoroin terävään veitseensä, vuoroin prinssiin, joka unissaan kuiskasi morsiamensa nimeä. Ainoastaan hän oli hänen mielessään, ja veitsi merenneidon käsissä alkoi vavista — mutta samassa heitti hän sen menemään kauas aaltoihin, ja sillä paikalla, mihin se putosi, välkähti vesi punaisena ikäänkuin siitä olisi tihkunut veripisaroita. Merenneito loi prinssiin viimeisen sammuvan silmäyksen, syöksyi sitten laivalta mereen ja tunsi ruumiinsa haihtuvan vaahdoksi.
Samassa nousi aurinko vedestä, sen lempeät säteet sattuivat kylmään, kuolleeseen vaahtoon, eikä pieni vedenneito tuntenut kuoleman kauhua, hän näki vain kirkkaan auringon, ja hänen päänsä päällä liiteli satoja läpikuultavia, ihania olentoja. Hän saattoi niiden läpi nähdä laivan valkoiset purjeet ja taivaan punertavat pilvet, niiden ääni oli kuin sointuva sävel, mutta niin utumaisen hieno, ettei yksikään ihmiskorva saattanut sitä kuulla enempää kuin yksikään ihmissilmä saattoi niitä nähdä. Ei niillä ollut siipiä, mutta ne liitelivät oman keveytensä kantamina ilman halki. Pieni merenneito huomasi, että hänellä oli samallainen ruumis kuin heillä, se kohosi kohoamistaan vaahdosta.
"Minne minä joudun?" kysyi hän, ja hänen äänensä helisi aivan kuin noiden muidenkin olentojen ääni, mutta ei sitä olisi voinut mihinkään soittoon pukea, niin hienon hienoa se oli.
"Ilman impien iloon!" vastattiin hänelle. "Merenneidolla ei ole kuolematonta sielua eikä hän voi sitä saada, jollei hän voita ihmisen eheää rakkautta! Vieraan miehen rakkaudesta riippuu hänen iankaikkinen elämänsä. Ilman immillä ei myöskään ole kuolematonta sielua, mutta he voivat hyvällä elämän vaelluksella ansaita kuolemattomuuden. Me lennämme kuumiin maihin, missä ruttoinen ilma surmaa ihmisiä, ja löyhyttelemme sinne raikkautta. Me levitämme kukkien lemua ilmaan ja tuomme kirvoitusta ja terveyttä.
"Kun me kolmesataa vuotta olemme koettaneet tehdä hyvää, saatamme saada kuolemattoman sielun ja tulla osallisiksi ihmisten iankaikkisesta onnesta.
"Sinä pieni merenneito parka olet koko sydämestäsi pyrkinyt samaa päämäärää kohti, sinä olet kärsinyt ja kilvoitellut, sinä olet kohonnut ilman henkien maille, nyt saatat hyvillä töillä kolmensadan vuoden kuluttua ansaita kuolemattoman sielun."
Ja pieni merenneito korotti kirkkaat kätensä Jumalan aurinkoa kohti ja ensi kerran eläessään tunsi hän kyynelten puhkeavan silmiinsä. — Laivalla ei iloittu eikä riemuittu, hän näki prinssin ja hänen kauniin morsiamensa etsivän kadonnutta. Surullisina tuijottivat he vaahtokupliin, ikäänkuin olisivat aavistaneet, että hän oli syöksynyt aaltoihin.
Näkymättömänä suuteli merenneito morsiamen otsaa, hymyili sulhaselle ja nousi sitten muitten ilman impien joukossa punertavan pilven laidalle, joka purjehti ilmassa.
"Kolmensadan vuoden perästä me saamme liidellä Jumalan valtakuntaan!"
"Saamme jo aikaisemminkin!" kuiskasi yksi immistä. "Näkymättöminä liitelemme ihmisten koteihin, joissa asuu lapsia, ja aina kun tapaamme hyvän lapsen, joka tuottaa vanhemmilleen iloa ja on heidän rakkautensa arvoinen, lyhentää Jumala koetusaikaamme. Lapsi ei tiedä milloin me lennämme huoneen läpi, mutta joka kerta kun sitä katsellessamme huulillemme puhkeaa ilon hymy, vähenee yksi päivä kolmestasadasta vuodestamme. Jos me taas näemme tottelemattoman lapsen, täytyy meidän vuodattaa surun kyyneliä, ja joka kyynel tekee koetusaikamme päivää pitemmäksi!"
Monta monituista vuotta sitten eli keisari, joka piti kauneista, uusista vaatteista niin hirveän paljon, että hän kulutti kaikki rahansa koreilemiseen. Ei hän välittänyt sotamiehistään eikä teatterista, ja kun hän läksi ajelemaan puistoihin, läksi hän vain näyttääkseen uusia vaatteitaan. Joka tunti muutti hän takkia, ja kun muissa maissa sanottiin: "kuningas on hallitushommissa", sanottiin tässä maassa: "keisari on pukupuuhissa!" —
Suuressa kaupungissa, missä keisari asui, vietettiin iloista elämää. Joka päivä kävi siellä paljon vieraita, ja eräänä päivänä ilmestyi sinne kaksi petkuttajaa. He ilmoittivat olevansa kankureja ja kehuivat kutovansa mitä kauneinta kangasta. Sekä värit että malli olivat harvinaisen kauniit, ja lisäksi oli vaatteissa, jotka kankaasta valmistettiin, kummallinen taika: ihminen, joka oli kykenemätön hoitamaan virkaansa tai harvinaisen typerä, ei saattanut ensinkään nähdä niitä.
"Ne ne vasta ovat vaatteet", ajatteli keisari. "Niissä vaatteissahan minä heti paikalla saan selville mitkä miehet valtakunnassani eivät kykene virkojaan hoitamaan; minä saatan heti erottaa kuka on viisas, kuka typerä. Kudottakoon minulle sitä kangasta kiireen kautta!" Ja hän antoi — petkuttajille paljon käsirahaa, jotta he vain ryhtyisivät työhönsä.
He panivatkin kuntoon kahdet kangaspuut ja olivat kovasti tekevinään työtä, mutta ei heidän kangaspuillaan ollut minkäänlaisia loimia eikä kuteita. Siitä huolimatta he yhtämittaa vaativat hienointa silkkiä ja kalleinta kultaa, mutta he pistivät kaikki omiin taskuihinsa ja hosuivat tyhjien kangaspuiden ääressä myöhään yöhön asti.
"Olisipa hauska tietää kuinka kangas edistyy!" arveli keisari, mutta muisti samassa, ettei se, joka on typerä taikka kykenemätön hoitamaan virkaansa, saata nähdä koko kangasta, ja se tuntui hiukan ilkeältä. Ei hän toki pelännyt itsensä puolesta, mutta hän päätti kuitenkin lähettää jonkun toisen ottamaan selkoa asiasta. Koko kaupunki tiesi mikä kumma taika kankaassa oli, ja jokaisen teki mieli nähdä kuinka typerä tai kykenemätön hänen naapurinsa oli.
"Minäpä lähetän vanhan kunnon ministerini kankurien luo!" päätteli keisari. "Hän osaa parhaiten arvostella miltä kangas näyttää, sillä hän on viisas mies ja kykenee hoitamaan virkaansa paremmin kuin kukaan muu!" —
Vanha, viisas ministeri meni saliin, missä petkuttajat istuivat tyhjien kangaspuitten ääressä. "Taivas varjelkoon!" ajatteli vanha ministeri ja avasi silmänsä selkosen selälleen, "minähän en näe mitään!" Mutta sitä ei hän sanonut.
Petkuttajat kehottivat häntä astumaan likemmä ja kysyivät eikö malli ja värit olleet kauniit?
Sitten he osoittelivat tyhjiä kangaspuita, ja vanha ministeri raukka avasi silmiään entistä suuremmiksi, mutta ei saattanut nähdä mitään, sillä kangaspuut olivat kun olivatkin tyhjät.
"Auta armias!" ajatteli hän, "olisinko minä todella typerä? Sitä en ikinä olisi uskonut, eikä ihmisten pidä saada sitä tietää! Enkö minä kykene hoitamaan virkaani? Ei, tämä ei käy laatuun, minä en saata kertoa etten näe kangasta!"
"No, te ette sano mitään kankaastamme!" huomautti toinen kutojista.
"Oi, se on hyvin kaunista! erinomaisen herttaista!" sanoi vanha ministeri ja tirkisteli tirkistelemistään silmälasiensa takaa. "Oi tätä mallia ja näitä värejä! niin, kyllä minä sanon keisarille, että kangas erittäin paljon miellyttää minua!"
"No, sepä hauskaa se!" sanoivat kankurit ja mainitsivat sekä värien että mallien nimet. Vanha ministeri kuunteli korvat pystyssä, jotta voisi kertoa kaikki keisarille, ja hän kertoikin.
Petkuttajat vaativat yhä enemmän rahaa, silkkiä ja kultaa. Niitä tarvittiin muka kankaaseen. Mutta he pistivät kaikki omiin taskuihinsa. Kankaaseen ei tullut ainoatakaan lankaa, mutta miehet kutoa helskyttivät minkä ehtivät tyhjää.
Pian keisari taas lähetti erään taitavan virkamiehen katsomaan edistyikö työ ja joko kangas pian tulisi valmiiksi.
Hänen kävi aivan samalla tavalla kuin ministerin: hän katseli katselemistaan, mutta eihän hän nähnyt mitään, koska ei ollut muuta nähtävää kuin tyhjät kangaspuut.
"Eikö kangas ole kaunista?" sanoivat petkuttajat ja näyttelivät ja selittelivät olemattoman mallin kauneutta.
"Typerä minä en ole!" mietti mies itsekseen. "Olenko siis kykenemätön hoitamaan virkaani? Se se puuttui! mutta siitä ei pidä olla tietävinään!" ja sitten hän yltyi kehumaan kangasta, jota ei hän nähnyt, ja vakuutti iloitsevansa värien ja mallin kauneudesta.
"Niin, kangas on todella erinomaisen herttaista!" kertoi hän keisarille.
Kaupungissa ei enää muusta puhuttu kuin tuosta mainiosta kankaasta.
Jo teki keisarin itsensäkin mieli nähdä kangas niin kauan kuin se vielä oli kuteilla. Hän vei mukaansa joukon mainioita miehiä, muitten muassa ne molemmat taitavat virkamiehet, jotka ennen olivat käyneet tarkastamassa kangasta, ja läksi viekkaitten petkuttajien luo. Miehet kutoivat minkä jaksoivat, mutta ilman loimia ja kuteita.
"Eikö se nyt ole erinomaista!" sanoivat molemmat taitavat virkamiehet. "Teidän majesteettinne suvaitsee vain katsella tätä mallia, näitä värejä!" ja sitten he osoittelivat tyhjiä kangaspuita, sillä he luulivat, että toki muut näkivät kankaan.
"Mitä kummaa!" ajatteli keisari; "minähän en näe mitään! sehän on kauheaa! olenko minä typerä? Enkö minä kelpaa keisariksi? Kovempi kolaus ei olisi voinut minua kohdata!" — "Oi, se on erittäin kaunista!" sanoi keisari. "Ilmoitan kaikkein korkeimman tyytyväisyyteni!" ja hän nyökytti ystävällisesti päätään ja katseli tyhjiä kangaspuita. Hän ei tahtonut sanoa, ettei hän nähnyt mitään.
Koko hänen seurueensa katsoa tirkisteli, mutta ei nähnyt enempää kuin edellisetkään. Kaikki he kuitenkin keisarin mukana vakuuttivat: "oi, se on erittäin kaunista!" ja kehottivat keisaria käyttämään uusia vaatteita siinä suuressa juhlakulkueessa, joka piakkoin pantaisiin toimeen.
"Se on erinomaista, ihanaa, suuremmoista!" kuului suusta suuhun, ja kaikki olivat kankaaseen erittäin mieltyneet.
Keisari antoi molemmille petkuttajille napinlävessä kannettavan ritarimerkin sekä kankurijunkkarin arvonimen.
Juhlan piti alkaa aamupäivällä, ja koko edellisen yön valvoivat petkuttajat ja tekivät työtä kuudentoista kynttilän valossa.
Kansa saattoi nähdä, että keisarin uusilla vaatteilla oli kiire. Kankurit olivat ottavinaan kankaan kangaspuilta, leikkelivät ilmaa suurilla saksilla, neuloivat neulalla, jonka silmässä ei ollut lankaa, ja sanoivat vihdoin: "Kas, nyt ovat vaatteet valmiit!"
Keisari ja hänen ensimäiset hoviherransa tulivat paikalle, petkuttajat nostivat toisen kätensä ilmaan ikäänkuin jotakin esinettä pidellen ja sanoivat: "kas, tässä housut! tässä takki! tässä viitta" ja niin edespäin. "Ne ovat kevyet kuin hämähäkin verkko! Luulisi pukevansa tyhjää ylleen. Mutta sehän se juuri on niiden ansio!"
"Niin kyllä!" sanoivat hoviherrat, mutta eivät nähneet mitään, sillä eihän siinä ollut mitään nähtävää!
"Jos keisarillinen majesteetti suvaitsisi kaikkein armollisimmin riisuutua!" sanoivat petkuttajat, "niin me tässä suuren peilin edessä puettaisimme majesteetin uusiin vaatteisiin."
Keisari riisui kaikki vaatteensa, ja petkuttajat olivat kappale kappaleelta ojentavinaan hänelle uusia vaatteita, jotka he muka olivat neuloneet. He kietaisivat kätensä hänen ympärilleen ikäänkuin sitoakseen laahustinta hänen vyölleen, ja keisari kiertelihe ja kääntelihe peilin edessä.
"Hyvänen aika kuinka ne istuvat! Nehän sopivat kuin valetut!" kuului kuin yhdestä suusta. "Mikä malli! mitkä värit! Se on verraton puku!"
"Kunniateltta, jota juhlakulkueessa kannetaan teidän majesteettinne pään päällä, on valmiina!" ilmoitti juhlamenojen yliohjaaja.
"Niin, johan minä olen kunnossa!" virkkoi keisari. "Eivätkö ne nyt istu hyvin?" ja hän käänsihe vielä kerran peilin edessä ikäänkuin oikein ihaellakseen komeuttaan.
Kamariherrat, joitten piti kantaa laahustinta, hapuilivat käsillään niinkuin olisivat nostaneet laahustinta lattiasta ja sitten he kulkivat kädet ojollaan. He eivät uskaltaneet näyttää, etteivät he nähneet mitään.
Ja keisari asteli juhlakulkueessa kauniin kunniateltan alla, ja kaikki ihmiset kaduilla ja ikkunoissa sanoivat: "Herranen aika kuinka koreat keisarin uudet vaatteet ovat! Kuinka kaunis laahustin viitassa on! Voipa sentään, kuinka ne istuvat!" Ei kukaan tahtonut ilmaista, ettei hän nähnyt mitään, sillä olisihan hän samalla ilmaissut olevansa hyvin typerä ja kykenemätön hoitamaan virkaansa. Keisarin vaatteet eivät vielä koskaan olleet herättäneet sellaista ihastusta.
"Mutta eihän hänellä ole vaatteita ensinkään!" sanoi pieni lapsi. "Herranen aika, kuulkaa nyt mitä se viaton lapsi sanoo!" virkkoi isä, ja lapsen sanoja kuiskattiin suusta suuhun.
"Hänellä ei ole vaatteita ensinkään! Tuolla on pieni lapsi, joka sanoo, ettei hänellä ole vaatteita ensinkään!"
"Hänellä ei ole vaatteita ensinkään!" huusi vihdoin koko kansa. Ja keisarin selkää karmi, sillä hänestäkin kansa oli oikeassa, mutta hän ajatteli kun ajattelikin: "kyllä minun nyt täytyy kestää tämä loppuun asti!"
Ja hän ojensihe entistä ylpeämmäksi, ja kamariherrat kantoivat laahustinta, jota ei ensinkään ollut.
I. Alku.
Köpenhaminassa, Östergaden varrella, talossa likellä Kongens Nytorvia oli koolla suuri seura. Täytyyhän kutsuja silloin tällöin pitää, sittenpähän ihmiset taas puolestaan kutsuvat luokseen. Toiset vieraista istuivat jo pelipöytien ääressä, toiset odottivat mitä emäntä keksisi heidän huvikseen. Niin pitkälle oli päästy, ja johan se keskustelukin alkoi luistaa. Vihdoin jouduttiin puhumaan keskiajasta, ja muutamat pitivät sitä paljoa parempana kuin nykyaikaa. Oikeusneuvos Knap puolusti tätä mielipidettä niin kiihkeästi, että talon emäntä paikalla asettui hänen puolelleen, ja molemmat vastustivat kiivaasti Orstediä, joka almanakassa puhuessaan vanhoista ja uusista ajoista pääasiassa antaa nykyajalle etusijan. Oikeusneuvos piti kuningas Hannun aikaa parhaimpana ja onnellisimpana.
Puhuttiin sekä myötä että vastaan. Keskustelu taukosi vain hetkiseksi, kun sanomalehti tuli, mutta eihän siinä ollut mitään, jota olisi kannattanut lukea. Mutta jättäkäämmepä seura juttelemaan ja lähtekäämmepä etehiseen, minne päällysvaatteet, kepit, sateenvarjot ja kalossit ovat sijoitetut. Siellä istui kaksi naista, toinen nuori, toinen vanha. Ensi hetkessä luuli, että he olivat tulleet saattamaan herrasväkeään, jotakin vanhaa neitiä tai leskirouvaa, mutta likemmin tarkastaessa huomasi paikalla, etteivät he olleet tavallisia palvelustyttöjä. Heidän kätensä olivat hienot, heidän ryhtinsä todella kuninkaallinen, ja vaatteet olivat nekin omaa rohkeaa tyyliään. He olivat haltiattaria. Nuorempi tosin ei ollut itse Onnetar, vaan erään Onnettaren kamarineitsyen palvelustyttö, jonka tehtävä on jaella maailmalle onnen pieniä antimia. Vanhempi näytti niin tavattoman vakavalta, se oli Surutar. Hän toimittaa aina itse omassa korkeassa persoonassaan kaikki asiansa, sittenpähän tietää, että ne tulevat täsmällisesti toimitetuiksi.
He kertoivat toisilleen, miten olivat päivänsä viettäneet. Onnettaren kamarineitsyen palvelustyttö oli käynyt vain pienillä asioilla. Hän kertoi pelastaneensa uuden hatun sateesta ja hankkineensa eräälle rehelliselle miehelle terveisiä ylhäiseltä nollalta. Merkillisempi asia oli vielä toimittamatta.
"Niin", virkkoi hän, "voinhan minä kertoa, että tänään on syntymäpäiväni ja että minulle päivän kunniaksi on uskottu kalossit, jotka minun pitää antaa ihmiskunnalle. Näillä kalosseilla on se ominaisuus, että jokainen, joka saa ne jalkaansa, oitis siirtyy siihen paikkaan ja aikaan, jossa hän mieluinten tahtoo olla. Joka toivomus sekä aikaan että paikkaan nähden täyttyy silmänräpäyksessä, ja ihminen tulee siis kerrankin onnelliseksi tässä maailmassa!"
"Kyllä kai!" sanoi Surutar. "Ihminen tulee kovin onnettomaksi ja siunaa sitä hetkeä, jolloin hän pääsee irti koko kalosseista!"
"Mitä sinä puhutkaan!" sanoi toinen naisista. "Nyt minä jätän ne tähän ovelle, joku ottaa ne vahingossa ja tulee onnelliseksi!"
Siihen se keskustelu päättyi.
II. Kuinka oikeusneuvoksen kävi.
Oli jo myöhäistä. Oikeusneuvos Knap, joka hengissä vielä eli Hannu kuninkaan ajassa, teki lähtöä kotiin, sattui omien kalossiensa asemasta ottamaan jalkaansa Onnettaren kalossit ja astui Östergadelle. Kalossien taikavoima oli kuitenkin loihtinut hänet kauas Hannu kuninkaan aikaan, ja sentähden vaipuivat hänen jalkansa lokaan ja likaan, sillä eiväthän kadut siihen aikaan olleet lasketut.
"Täällähän on kauhean likaista!" sanoi oikeusneuvos. "Katukäytäviä ei kuulu eikä näy, ja lyhdyt ovat sammuksissa!"
Kuu oli vasta alhaalla, ilma sakeaa, ja pimeys peitti paikat. Likimmässä kulmassa riippui kyllä lyhty neitsyt Maarian kuvan edessä, mutta sen valosta ei ollut paljoakaan apua, oikeusneuvos ei huomannut koko lyhtyä ennenkuin hän oli aivan sen alla ja hänen silmänsä sattuivat kuvaan, jossa äiti seisoi lapsi sylissä.
"Varmaan joku merkillisyysnäyttely", arveli hän. "Ovat unohtaneet kilven yöksi kadulle!"
Pari ihmistä sen ajan puvuissa astui ohitse.
"Olivatpa ne hullunkurisen näköisiä! Tulivat varmaan naamiohuveista!"
Äkkiä alkoivat rummut päristä, pillit soida ja tulisoihdut loistaa. Oikeusneuvos seisahtui ja näki oudon kulkueen. Edellä kävi joukko rumpaleja, jotka aika taitavasti pärryttivät soittimiaan, sitten tuli henkivartioita, kaaripyssyt olalla. Kunniasija kulkueessa oli hengen miehellä. Kummissaan kysyi oikeusneuvos mitä tämä merkitsee ja kuka tämä mies on.
"Se on Själlandin piispa!" vastattiin.
"Voi mun päiviäni, mikä piispalle on tullut?" huokasi oikeusneuvos ja pudisti päätään. Ei se toki voinut olla piispa! Näitä asioita miettien ja katsomatta oikealle tai vasemmalle riensi oikeusneuvos Östergaden kautta Höjbropladsille. Linnan torille vievää siltaa ei löytynyt mistään, häntä vastaan häämötti vain kapean joen ranta, ja vihdoin viimein hän tapasi kaksi miestä, joilla oli vene.
"Tahtooko herra saareen?" kysyivät he.
"Saareenko?" virkkoi oikeusneuvos, joka ei tietänyt missä aikakaudessa eli, "minä olen menossa pienelle Torvegadelle Christianshavniin".
Miehet katsoivat häneen pitkään.
"Sanokaa minulle vain missä silta on!" pyysi hän. "Hävytöntä, ettei lyhtyjä ole sytytetty, ja sittenhän täällä on niin likaista, että luulisi suossa kävelevänsä!"
Jota pitemmältä hän puhui miesten kanssa, sitä vähemmin hän heitä käsitti.
"En minä ymmärrä teidän bornholmilaista murrettanne!" sanoi hän vihdoin viimein ja käänsi heille selkänsä. Siltaa ei hän löytänyt, kaidepuita ei myöskään ollut. "Mutta onhan häpeä minkä näköistä täällä on!" sanoi hän. Hänen aikakautensa ei vielä milloinkaan ollut tehnyt niin kurjaa vaikutusta kuin sinä iltana. "Parasta, että otan ajurin!" ajatteli hän, mutta missä ajurit olivat? Ei näkynyt ainoaakaan. "Minun täytyy lähteä takaisin Kongens Nytorville, siellä toki seisoo ajureja; muuten en ikinä pääse tästä Christianshavniin!"
Hän palasi Östergadelle ja oli jo melkein perillä, kun kuu tuli näkyviin.
"Herranen aika sentään, mitä telineitä tänne on laitettu!" huudahti hän nähdessään portin, joka siihen aikaan oli Östergaden päässä.
Vihdoin viimein löysi hän aukon, josta pääsi meidän päiviemme Nytorville, mutta se oli suurena soisena niittynä; siellä täällä kasvoi pensastynkää, ja niityn poikki kulki leveä kanava eli virta. Vastaiselle rannalle oli rakennettu muutamia kurjia puuhökkelejä hallantilaisia laivureita varten, joista paikka oli saanut nimen Hallanninharju.
"Joko tämä nyt on niinsanottuaFata Morganaa, taikka minä olen päissäni!" vaikeroi oikeusneuvos. "Mitä kummaa tämä on! mitä kummaa tämä on!"
Hän kääntyi takaisin, varmaan hän oli sairas. Kun hän taas tuli kadulle, rupesi hän tarkemmin katselemaan rakennuksia. Useimmat olivat ristikkotekoa ja olkikattoisia.
"Ei, minä en voi ensinkään hyvin!" huokasi hän, "enkä minä kuitenkaan ole juonut kuin yhden ainoan lasin punssia; mutta minä en näy kärsivän sitäkään. Hullua muuten oli tarjota meille punssia ja lämmintä lohta. Sen minä vielä sanon kun sanonkin tirehtöörin rouvalle. Menisinkö paikalla takaisin kertomaan kuinka huonosti jaksan? Mutta se on niin naurettavaa, ja tuskinpa he enää ovat ylhäälläkään!"
Hän rupesi etsimään taloa, mutta sitä ei löytynyt.
"Tämä on sentään kamalaa! Minähän en tunne Östergadea! Eihän täällä ole ainoaa kauppapuotia, vanhoja kurjia hökkelejä vain, kuten Roskildessä tai Ringstedissä! Voi, voi, minä olen kipeä! Siitä ei pääse mihinkään. Missä ihmeessä tirehtöörin talo on? Sitä on mahdoton tuntea! Mutta tuolla on toki väkeä valveella. Voi, minä olen varmaan sairas!"
Hän tuli ovelle, joka oli raollaan ja josta pilkoitti tulta. Se oli senaikuinen majatalo, jonkinlainen oluttupa. Huone muistutti holsteinilaista pirttiä, ja koolla oli kaikenlaista kansaa, laivureita, köpenhaminalaisia porvareja sekä pari oppinutta. Miehet istuivat kannujensa ääressä kiivaassa keskustelussa eivätkä laisinkaan huomanneet tulijaa.
"Anteeksi!" virkkoi oikeusneuvos emännälle, joka tuli häntä vastaan. "Rupesin voimaan pahoin! Ettekö toimittaisi minulle? ajuria, minun pitäisi päästä Christianshavniin!"
Nainen katsoi häneen pitkään ja ravisti päätään; sitten puhutteli hän vierasta saksaksi. Oikeusneuvos arveli, ettei emäntä osaa tanskaa ja käänsi hänkin puheensa saksaksi. Emäntä päätteli sekä puheesta että puvusta, että tulija on ulkomaalainen. Pian hänelle kuitenkin selveni että vieras voi pahoin ja hän riensi ojentamaan hänelle vettä. Se tuli vähän suolalta, vaikka juuri oli kaivosta tuotua.
Oikeusneuvos laski päänsä kätensä varaan, veti syvältä henkeään ja mietti miettimistään, mitä tämä merkillinen ympäristö mahtanee tietää.
"Onko se tämän päivän iltalehti?" kysyi hän sanoakseen jotakin, kun näki emännän liikuttelevan suurta paperia.
Emäntä ei ymmärtänyt mitä vieras tarkoitti, mutta ojensi hänelle kuitenkin paperin. Se oli puupiirros, joka esitti ihmeellistä näköalaa Kölnin kaupungista.
"Se on hyvin vanha!" huomautti oikeusneuvos ja ihastui nähdessään näin vanhan kapineen. "Mutta mistä olettekaan saaneet tuon harvinaisen lehden? Se on hyvin mieltäkiinnittävä, vaikka koko juttu tietysti on pelkkää lorua. Tuollaiset kangastukset johtuvat revontulista, ei mistään muusta. Sähköstä niitä mahdollisesti myöskin syntyy!"
Ne, jotka istuivat likinnä ja kuulivat hänen puheensa, katsoivat häneen ihmeissään. Yksi miehistä nousi, paljasti kunnioittavasti päänsä ja virkkoi vakavana: "te olette varmaan ratki oppinut mies, monsieur!"