Kaivo oli syvä, sentähden oli nuora pitkä. Kierre kulki hitaasti, kun kippaa piti nostaa kaivonsyrjän yli. Aurinko ei koskaan ylettynyt kuvastumaan veteen, oli ilma miten kirkas tahansa, mutta niin kauas kuin se ylettyi paistamaan, kasvoi kivien raossa vihantaa.
Täällä kasvoi rupikonnan heimoon kuuluva perhe, joka oli siirtynyt tänne. Vanhan, vielä elossa olevan rupikonna-emon hahmossa se oli päistikkaa pulskahtanut tänne. Vihreät sammakot, jotka paljon aikaisemmin olivat kotiutuneet tänne ja uiskentelivat vedessä, tunnustivat orpanuuden ja kutsuivat heitä »kylpyvieraiksi». Tulokkaiden tarkoitus oli muuten jäädä tänne. Oli hyvin miellyttävää asua täällä kuivalla maalla, joksi he nimittivät märkiä kiviä.
Sammakko-emo oli kerran matkustanut, ollut vesikipassa, kun se nousi ylös. Mutta ylhäällä oli hänestä liian valoisaa, hänen silmiään särki. Onneksi hän pääsi pois- kipasta. Hän putosi kauheasti läiskähtäen veteen ja makasi senjälkeen kolme päivää selkäsäryssä. Paljoa ei hän kertonut ylhäällä olevasta maailmasta, mutta sen hän tiesi ja sen tiesivät he kaikki, ettei kaivo ollut koko maailma. Rupikonnaemo olisi kyllä voinut kertoa yhtä ja toista, mutta hän ei koskaan vastannut, kun häneltä kysyi, ja sitten ei enää kysytty.
— Paksu ja ruma, häijy ja lihava hän on, sanoivat nuoret, vihreät sammakot. — Hänen poikasensa tulevat yhtä rumiksi.
— Mahdollista, sanoi rupikonna-emo, mutta yhdellä heistä on päässään jalokivi, tai se on minulla.
Ja vihreät sammakot kuuntelivat ja muljottelivat ja kun he eivät pitäneet siitä, niin he vääntelivät ruumistaan ja painuivat pohjalle. Mutta rupikonnan poikaset oikoivat takakoipiaan pelkästä ylpeydestä. Jokainen luuli, että jalokivi oli hänen päässään, ja sitten he pitelivät päätään aivan hiljaa. Mutta vihdoin he kysyivät, mistä he olivat ylpeät ja mitä sellainen jalokivi oikeastaan oli.
— Se on niin ihanaa ja kallisarvoista, sanoi rupikonnaemo, — etten minä voi sitä kuvata. Se on sellaista, jota pitää omaksi huvikseen ja joka harmittaa kaikkia muita. Mutta älkää kysykö, minä en vastaa.
— Niin, minulla ei ole jalokiveä, sanoi pienin rupikonna. Se oli niin ruma kuin ikinä saattoi olla. — Miksikä sellainen kauneus olisi minulla? Ja kun se suututtaa muita, niin eihän se voi huvittaa minua. Ei, minä vain toivon kerran pääseväni kaivon laidalle ja näkeväni maailmaa. Siellä mahtaa olla kaunista!
— Pysy sinä siellä missä olet, sanoi vanhus. — Sen tunnet, tiedät, mitä se on. Varo kippaa, se murskaa sinut! Ja jos sinä siihen joudut, niin voit pudota siitä. Kaikki eivät putoa yhtä onnellisesti kuin minä ja pääse ehein jäsenin ja mäti vahingoittumatta.
— Kvoik, kvoik! sanoi pienokainen, ja se merkitsi samaa kuin jos me ihmiset sanomme »voi».
Sen teki niin mieli päästä kaivonlaidalle katselemaan. Se kaipasi niin siellä ylhäällä olevaa vihantaa. Ja kun seuraavana aamuna sattumalta kippa vettä täynnä nostettiin ylös ja se hetkeksi pysähtyi kiven eteen, jolla rupikonna istui, niin pieni eläin vavahti. Se hyppäsi täyteen kippaan, meni veden pohjaan, joka nostettiin ylös ja kaadettiin maahan.
— Hyi, mikä iletys! sanoi mies, joka sen näki. — Onpa se ruminta mitä olen nähnyt! — Ja sitten hän puukengällään potkaisi rupikonnaa, joka oli joutua raajarikoksi, mutta kuitenkin pelastui korkeitten nokkosten suojaan. Se näki rungon rungon, vieressä se saattoi myöskin nähdä ylöspäin. Aurinko paistoi lehtiin, ne olivat aivan läpikuultavat. Rupikonnalla oli aivan sama tunne kuin meillä ihmisillä, kun me äkkiä joudumme suureen metsään, missä aurinko paistaa oksien ja lehtien läpi.
— Täällä on paljon kauniimpaa kuin alhaalla kaivossa. Tänne tekisi mieli jäädä koko elinajakseen, sanoi pieni rupikonna. Se viipyi siinä tunnin, se viipyi siinä kaksi. — Mitä mahtaakaan olla kauempana? Kun minä olen tullut näin pitkälle, niin minun täytyy yrittää eteenpäin! Ja se ryömi niin nopeasti kuin se saattoi ryömiä ja tuli tielle, missä aurinko paistoi siihen ja missä tomu puuteroi sitä sen marssiessa maantien yli.
— Täälläpä ollaan oikein kuivalla maalla, sanoi rupikonna, — tulee miltei liiaksi siitä hyvää; minussa jo kutiaa!
Nyt se pääsi ojalle. Siellä kasvoi lemmikkejä ja angervoja; likellä oli seljan ja orapihlajan muodostama elävä aita, köynnöskasvina kierteli elämänlanka. Täällä saattoi nähdä värejä, niinikään lensi tuolla perhonen. Rupikonna luuli, että se oli kukkanen, joka oli riistäytynyt irti paremmin oppiakseen tuntemaan maailmaa; sehän oli niin luonnollista.
— Kunhan voisi ottaa sellaisen vauhdin kuin se, sanoi rupikonna, — kvoik! Voi, kuinka kaunista!
Se viipyi täällä ojassa kahdeksan yötä ja kahdeksan päivää eikä se kaivannut ravintoa. Yhdeksäntenä päivänä se ajatteli: — Eteenpäin! Mutta mitäpä kauniimpaa saattoi löytää? Ehkäpä löytyisi pieni rupikonna tai joitakin vihreitä sammakkoja. Viime yönä oli ilmassa tuntunut siltä kuin olisi läheisyydessä ollut serkkuja.
— Ihanaa on elää, päästä ylös kaivosta, maata nokkosissa, ryömiä tomuisen tien yli ja levätä märässä ojassa! Mutta eteenpäin! Täytyy koettaa tavata sammakkoja tai pieni rupikonna, ei kuitenkaan voi olla ilman niitä; luonto ei yksinään ole tarpeeksi! Ja sitten se jälleen lähti vaeltamaan.
Se tuli seudulle, missä oli suuri kaislan ympäröimä lammikko. Tänne se pyrki.
— Eiköhän täällä ole teille liian märkää, sanoivat sammakot. — Mutta te olette hyvin tervetullut! Oletteko te miehenpuoli vaiko naispuoli? Se nyt on yhdentekevää, te olette yhtä tervetullut!
Ja sitten se pyydettiin illalla konserttiin, perhekonserttiin: suuri innostus ja ohuet äänet, sen me tunnemme. Tarjoilua ei ollut, ainoastaan juomatavarat vapaasti käytettävänä, koko lammikko, jos heitä halutti.
— Nyt minä matkustan eteenpäin, sanoi pieni rupikonna; se ikävöi aina johonkin parempaan.
Se näki tähtien tuikkivan niin suurina ja niin kirkkaina, se näki uudenkuun loistavan, se näki auringon nousevan korkeammalle ja korkeammalle.
— Minä olen varmasti vielä kaivossa, suurenpuoleisessa kaivossa; minun täytyy päästä korkeammalle, ruumiissani on sellainen levottomuus ja kaipaus. Ja kun kuu tuli täydeksi ja pyöreäksi, ajatteli eläinraukka: — Mahtaako tuo olla kippa, jota hilataan alas ja johon minun pitää hypätä päästäkseni korkeammalle? Vai onko aurinko se suuri kippa? Kuinka se on suuri, kuinka se on loistava, siinä on tilaa meille kaikille, minun täytyy käyttää tilaisuutta hyväkseni. Oi, kuinka minun päässäni loistaa! Varmaankaan eivät jalokivet voi loistaa kirkkaammin. Mutta sitä ei minulla ole enkä sitä itkekään, ei, korkeammalle ylös, loistoon ja iloon! Minussa on sellainen varmuus ja samalla tuska — tämä askel on vaikea ottaa! Mutta täytyy, eteenpäin, suoraan maantielle!
Ja se otti niin suuria askeleita, kuin tuollainen matelevainen ikinä saattaa ottaa, ja sitten se oli valtatiellä, ihmisten ilmoilla. Siellä oli sekä kukkatarhoja että kaalitarhoja. Kaalitarhan luona se lepäsi.
— Kuinka sentään on monenlaisia olentoja, joita en koskaan ole tuntenut! Ja kuinka maailma sentään on suuri ja ihana! Mutta täytyy myöskin katsella ympärilleen eikä jäädä istumaan yhteen paikkaan. Ja sitten se hyppäsi kaalitarhaan. — Kuinka täällä on vihreää, kuinka täällä on ihanaa!
— Sen minä kyllä tiedän! sanoi kaalimato lehdellä. — Minun lehteni on suurin täällä. Se peittää puolen maailmaa; mutta en minä sitä tarvitse.
— Kaa! kaa! kuului samassa. Tuli kanoja, ne astelivat kaalitarhaan. Ensimmäinen kana oli kaukonäköinen, hän näki madon ryppyisellä lehdellä ja nokkasi sitä tavoiteliakseen niin että se putosi maahan, missä se kierteli ja käänteli. Kana katseli ensin toisella silmällään, sitten toisella, koska se ei tietänyt mitä tästä vääntelystä saattoi seurata.
— Se ei tee sitä vapaaehtoisesti, ajatteli kana ja nosti päänsä nokkaistakseen matoa. Rupikonna säikähti niin, että se läksi ryömimään suoraa päätä kanaa kohti.
— Vai on sillä apujoukkoja! sanoi kana. — Kas vaan tuota vaivaista! Ja kana käänsi selkänsä. — En välitä tuosta pienestä vihreästä suupalasesta, se vain kutiaa kurkussa! Toiset kanat olivat samaa mieltä ja sitten ne menivät.
— Kiersinpä itseni heistä vapaaksi! sanoi kaalimato. — Hyvä on säilyttää mielensä tasapaino. Mutta vaikein on jäljellä, minun täytyy päästä ylös kaalinlehdelleni. Missä se onkaan?
Ja pieni rupikonna tuli lausumaan osanottoaan. Se oli niin iloissaan siitä, että se rumuudellaan oli peloittanut kanat.
— Mitä te sillä tarkoitatte? kysyi kaalimato. — Itsehän minä kiersin itseni eroon heistä. Te olette hyvin vastenmielisen näköinen. Sallitteko minun olla rauhassa? Nyt tunnen kaalin hajun. Nyt olen lehteni luona. Ei ole mitään niin ihanaa kuin oma kotoinen olo. Mutta korkeammalle minun täytyy päästä.
— Niin, korkeammalle, sanoi pieni rupikonna, — korkeammalle! Sillä on samat tunteet kuin minulla! Mutta se ei tänään ole hyvällä tuulella, se johtuu pelästyksestä. Kaikki me tahdomme korkeammalle. Ja se katseli niin korkealle kuin se saattoi katsella.
Haikara istui pesässään talonpojan katolla. Se kalisteli nokkaansa ja haikaraemo kalisteli.
— Kuinka ne asuvat korkealla, ajatteli rupikonna. — Kun pääsisikin tuonne ylös!
Talonpojan tuvassa asui kaksi nuorta ylioppilasta; toinen oli runoilija, toinen luonnontutkija.'Toinen lauloi ja kirjoitti ilonsa vallassa kaikesta, mitä Jumala oli luonut, ja sellaisena kuin se kuvastui hänen sydämessään. Hän lauloi sen ilmi lyhyissä, selkeissä, rikkaissa ja sointuvissa runoissa. Toinen tarttui itse asioihin, ratkoi ne auki, jos niin tarvittiin. Hän näki Jumalan luomakunnan suurena laskutehtävänä, vähensi, kertoi, halusi tuntea sen ulkoa ja puhua siitä järjenmukaisesti, ja se oli kauttaaltaan järjellistä, ja hän puhui siitä iloisesti ja viisaasti. He olivat hyviä, iloisia ihmisiä molemmat.
— Tuossapa istuukin hyvä rupikonnayksilö, sanoi luonnontutkija. — Senpä minä panen väkiviinaan.
— Johan sinulla on kaksi muuta, sanoi runoilija. — Anna sen istua siinä kaikessa rauhassa ja tyytyväisyydessä.
— Mutta se on niin hauskan ruma, sanoi toinen.
— Niin, kunhan me voisimme löytää jalokiven sen päästä, — niin itsekin olisin ratkomassa sitä.
— Jalokiven! sanoi toinen. — Sinäpä osaat hyvin luonnonhistoriaa.
— Mutta eikö siinä ole hyvin kaunista tuossa kansanlaulussa, että rupikonnan, kaikkein rumimman eläimen, päähän usein on kätketty mitä kallisarvoisin jalokivi? Eikö ihmisten usein käy samalla tavalla? Mikä jalokivi olikaan Esopuksessa, ja entä sitten Sokrateessa!
Enempää ei rupikonna kuullut eikä se ymmärtänyt puheesta puoltakaan.Molemmat ystävät läksivät, ja se pelastui joutumasta väkiviinaan.
— Hekin puhuivat jalokivestä, sanoi rupikonna. — Onpa hyvä, ettei minulla ole sitä, muuten olisin joutunut ikävyyksiin.
Silloin kuului talonpojan katolta kalistelua. Haikara-isä piti esitelmää perheelleen, ja tämä katseli kierosti noita molempia kaalitarhassa kulkevia nuoria miehiä.
— Ihminen on kaikkein itserakkain elukka, sanoi haikara. — Kuulkaa, kuinka ne kalistelevat! Eivätkä kuitenkaan pysty oikealla tavalla kalistelemaan. He kehuvat puhelahjaansa, kieltään — hyväkin kieli! Se vaihtuu aina mahdottomaksi ymmärtää yhden meidän päivämatkamme päässä: toinen ei ymmärrä toista. Me voimme puhua omaa kieltämme kautta koko maailman sekä Tanskassa että Egyptissä. Lentää eivät ihmiset myöskään osaa. He ottavat vauhtia keksinnön avulla, jota he kutsuvat »rautatieksi», mutta siinäkin he usein taittavat niskansa. Kylmät väreet kulkevat nokkani läpi, kun sitä ajattelen. Maailma tulee toimeen ilman ihmisiä. Me emme tarvitse heitä. Kun vaan saamme pitää sammakot ja kastemadot!
— Olipa se mahtava puhe! ajatteli pieni rupikonna. — Mikä suuri mies, ja niin korkealla hän seisoo, etten vielä ole nähnyt kenenkään seisovan niin korkealla, ja kuinka hän osaa uida! huudahti se, kun haikara levitetyin siivin otti vauhtia ilmassa.
Ja haikara-emo puheli pesässä, kertoi Egyptin maasta, Niilin vedestä ja siitä erinomaisesta mudasta, jota oli ulkomailla. Aivan uudelta ja kauniilta se kuului pienen rupikonnan korvissa.
— Minun täytyy päästä Egyptiin! sanoi se. — Kunhan haikara vain ottaisi minut mukaansa, tai joku sen poikasista. Minä olisin valmis tekemään vastapalvelusta sen hääpäivänä. Niin, kyllä minä pääsen Egyptiin, sillä minä olen niin onnellinen. Parempi kuin jalokivi päässä on sentään kaipaukseni ja haluni.
Ja silloinpa sillä juuri olikin jalokivi:, ikuinen kaipaus ja halu, ylöspäin, alati ylöspäin. Se loisti sen sisällä, se loisti iloa ja säteili halua.
Samassa saapui haikara. Se oli nurmella nähnyt rupikonnan, tähtäsi eikä erittäin varovasti tarttunut pieneen eläimeen. Nokka likisti. Tuuli humisi, ei ollut erittäin miellyttävää, mutta ylöspäin kävi kulku, ylöspäin Egyptiä kohti, sen se tiesi. Ja sentähden loistivat silmät, niistä lensi ikäänkuin kipuna:
— Kvoik! Voi!
Ruumis oli kuollut, rupikonna surmattu, mutta minne jäi kipuna sen silmistä?
Auringonsäde otti sen, auringonsäde vei jalokiven rupikonnan päästä.Minne?
Älä kysy luonnontutkijalta, kysy mieluummin runoilijalta. Hän kertoo sinulle sen satuna. Ja kaalimato oli siinä mukana ja haikaraperhe on siinä mukana. Ajattelehan, kaalimato muuttuu ja tulee kauniiksi perhoseksi!
Haikaraperhe lentää yli vuorten ja puutarhojen, pois kaukaiseen Afrikaan ja löytää kuitenkin lyhyintä tietä takaisin kotiin, Tanskan maahan, samalle paikalle katolle. Niin, se on melkein liian satumaista ja kuitenkin se on totta. Voit hyvin kysyä luonnontutkijalta; hänen täytyy se tunnustaa. Ja sinä itsekin sen tiedät, sillä sinä olet sen nähnyt.
Mutta entä jalokivi rupikonnan päässä?
Etsi sitä auringosta, näe se, jos voit!
Sen loisto on liian väkevä. Meidän silmämme eivät vielä kykene katsomaan kaikkeen siihen loistoon, minkä Jumala on luonut, mutta me saamme kyllä näkevät silmät, ja siitä vasta tulee ihanin satu; sillä me olemme itse siinä mukana.