Puutarhaa ympäröivät pähkinäpensaat, ja ulkopuolella oli peltoja ja niittyjä, joilla lehmät ja lampaat käyskentelivät, mutta keskellä puutarhaa kasvoi kukoistava ruusupensas. Sen alla istui etana. Sillä oli sisällään paljon: se oli täynnä omaa itseänsä.
— Odottakaa vain, kunnes minun aikani tulee! — Kyllä minä tulen toimittamaan muutakin kuin kasvattamaan ruusuja tai kypsyttämään pähkinöitä tai antamaan maitoa, niinkuin lehmät ja lampaat.
— Minä odotan teiltä äärettömän paljon, sanoi ruusupensas. — Uskallanko kysyä, koska se tulee?
— Minä en pidä kiirettä. — Teillä on alituinen hoppu, se ei tee odotusta jännittäväksi.
Seuraavana vuonna makasi etana juuri samalla paikalla auringonpaisteessa ruusupensaan alla, joka työnsi nuppuja ja puhjenneita ruusuja, alati tuoreita, alati uusia. Ja etana ryömi puoleksi ulos, pisti ulos sarvensa ja veti ne taasen takaisin.
— Kaikki on aivan samannäköistä kuin viime vuonna! Ei näy mitään edistystä, ruusupensas pysyy ruusuissaan; pitemmälle se ei pääse!
Kesä meni, syksy tuli, ruusupensas kasvatti yhä uusia kukkia ja nuppuja, kunnes satoi lunta, ilma kävi raa’aksi ja räntäiseksi. Ruusupensas painui maata kohti, etana ryömi maan sisään.
Nyt alkoi uusi vuosi ja ruusut tulivat esiin ja etana tuli esiin.
— Nyt te olette vanha ruusupuu, sanoi etana. — Teidän on kohta laittauduttava pois. Te olette antanut maailmalle kaikki, mitä teissä oli. Onko se ollut minkään arvoista, sitä kysymystä minä en ole ehtinyt ajatella. Se vain on selvää, että te ette ole tehneet vähintäkään sisällisen kehityksenne hyväksi, muuten te olisitte tuottanut jotain muuta. Saatatteko sitä puolustaa? Pian te kasvatatte pelkkiä risuja! Ymmärrättekö mitä minä sanon?
— Te peloitatte minua, sanoi ruusupensas, — sitä en ole koskaan tullut ajatelleeksi.
— Ei, te ette tosiaankaan ole koskaan syventynyt ajattelemaan! Oletteko koskaan selvittänyt itsellenne, minkätähden te kukitte ja minkätähden kukkiminen tapahtuu. Miten ja millä tavoin!
— En, sanoi ruusupensas. — Minä kukin iloani, sentähden etten voinut tehdä toisin. Aurinko oli niin lämmin, ilma niin vilvoittava, minä join kirkasta kastetta ja väkevää sadetta. Minä hengitin, minä elin! Maasta nousi minuun voima, voima tuli ylhäältä, minä tunsin onnea, alati uutta, alati suurta, ja sentähden minun täytyi aina kukoistaa. Se oli minun elämäni, minä en voinut muuta.
— Te olette viettänyt mukavaa elämää, sanoi etana.
— Se on totta! Kaikki annettiin minulle, sanoi ruusupensas, — mutta teille on annettu vielä enemmän. Te olette noita miettiviä, syviä luonteita, noita runsaslahjaisia, jotka hämmästyttävät maailmaa.
— Sitä en ensinkään aio tehdä, sanoi etana. — Maailma ei liikuta minua! Mitä minulla on tekemistä maailman kanssa? Minä olen itselleni tarpeeksi ja minulla on sisälläni tarpeeksi.
— Mutta eikö meidän kaikkien täällä maailmassa pidä antaa parastamme muille? Tuottaa mitä me voimme? Niin, minä olen vain tuottanut ruusuja — mutta entä te? Te, joka saitte niin paljon, mitä te olette antanut maailmalle? Mitä te annatte sille?
— Mitäkö minä olen antanut? Mitäkö minä annan? Sylkäisen, siinä kaikki! Se ei kelpaa mihinkään! Se ei liikuta minua. Kasvattakaa te ruusuja, pitemmälle te ette pääse! Kasvattakoon pähkinäpensas pähkinöitä, antakoot lehmät ja lampaat maitoa. Jokaisella on oma yleisönsä, minulla on yleisöni omassa itsessäni! Minä vetäydyn itseeni ja sinne minä jään. Maailma ei liikuta minua.
Ja sitten etana Vetäytyi kuoreensa ja kittasi sen umpeen.
— Se on hyvin surullista! sanoi ruusupuu. — Minä en voi parhaimmallakaan tahdolla ryömiä itseeni, minun täytyy aina puhjeta ulospäin, puhjeta ruusuihin. Lehdet putoavat, ne lentävät tuuleen, mutta yhden ruusun näin joutuvan emännän virsikirjaan, yksi ruusuistani pantiin kauniin nuoren tytön rintaan, ja yhtä suutelivat lapsen huulet autuaan onnellisina. Se tuntui minusta niin hyvältä, se oli siunattua onnea. Siinä minun muistoni, minun elämäni!
Ja ruusupuu kukoisti viattomuudessa, ja etana oleili kuoressaan, maailma ei liikuttanut häntä.
Ja vuodet kuluivat.
Etana oli maana maassa, ruusupuu oli maana maassa. Virsikirjan muistoruusu oli myös poissa. Mutta puutarhassa kukoisti uusia ruusupensaita, puutarhassa kasvoi uusia etanoita, ne ryömivät kuoreensa, sylkivät — maailma ei liikuttanut niitä.
Luemmeko tarinan uudestaan?
Se ei siitä muutu.