Kuvanveistäjä Alfred — niin, kai sinä hänet tunnet? Tunnemme kaikki hänet: hän sai kultamitalin, matkusti Italiaan ja palasi kotiin taas. Silloin hän oli nuori, niin, sitä hän on vieläkin, mutta kuitenkin koko joukon vanhempi kuin silloin.
Hän palasi kotiin, joutui käymään erääseen Sjællannin pikkukaupungeista. Koko kaupunki tunsi vieraan, tiesi kuka hän oli. Hänen vuoksensa oli kutsut eräällä varakkaimmista perheistä, kaikki mikä oli jotakin tai millä oli jotakin, oli kutsuttu, se se oli tapaus, kaupunki tiesi sen ilman että siitä rummulla oli ilmoitettu. Käsityöläissällejä ja pikkueläjien lapsia, joitakuita vanhemmistakin, seisoi ulkopuolella ja katseli alaslaskettuja, valaistuja uutimia. Yövartia saattoi kuvitella että hänellä oli kutsut, niin paljon ihmisiä seisoi hänen kadullaan. Se maistui ilolta, ja sisällä majaili todella ilo, siellä oli herra Alfred, kuvanveistäjä.
Hän puhui, hän kertoi, ja kaikki talossa kuuntelivat häntä ilolla, hartaudella, mutta ennen muita muuan vanhempi leskirouva virkamiessäätyä, ja hän oli kaikkea varten, mitä herra Alfred sanoi, kirjoittamaton harmaa paperi, joka heti imi itseensä kaiken lausutun ja pyysi enemmän, erinomaisen vastaanottoisana, uskomattoman tietämättömänä, naisellisena Kaspar Hauserina.
— Rooman minä kyllä haluaisin nähdä! sanoi hän. — Se mahtaa olla kaunis kaupunki monine matkustajineen, jotka tulevat sinne. Kuvatkaa meille nyt Rooma, miltä nyt näyttää kun tullaan sisään portista.
— Sitä ei ole helppo kuvata! sanoi nuori kuvanveistäjä. — Siellä on suuri tori, keskellä sitä seisoo obeliski, joka on neljätuhatta vuotta vanha.
— Urkuristi! huudahti rouva, hän ei koskaan ennen ollut kuullut sanaa obeliski. Muutamat olivat purskahtamaisillaan nauruun, kuvanveistäjä niinikään, mutta hymy joka syntyi, vaihtui katselemiseen, sillä hän näki aivan rouvan vieressä parin suuria, merensinisiä silmiä. Se oli puhujattaren tytär, ja kun ihmisellä on sellainen tytär, niin ei hän saata olla typerä. Äiti oli pulppuava kysymysten lähde, tytär lähteen kauneusnajaadi, joka kuunteli. Kuinka kaunis hän oli! Hänessä oli kuvanveistäjälle katselemista, mutta ei puhetoveria, eikä hän puhunut mitään, ainakin hyvin vähän.
— Onko paavilla suurikin perhe? kysyi rouva.
Ja nuori mies vastasi ikäänkuin kysymys olisi voinut olla paremmin tehty:
— Ei, hän ei ole suuriperheinen!
— Sitä minä en tarkoita! sanoi rouva. — Tarkoitan: onko hänellä vaimo ja lapsia?
— Paavi ei saa mennä naimisiin! sanoi kuvanveistäjä.
— Siitä minä en pidä! sanoi rouva.
Viisaammin hän kyllä olisi voinut kysyä ja puhua, mutta jollei hän olisi kysynyt ja puhunut niinkuin hän teki, niin olisikohan tytär tuolla tavalla nojannut hänen olkapäätään vastaan ja katsellut, huulillaan tuo miltei liikuttava hymy?
Ja herra Alfred puhui, puhui Italian väriloistosta, siintävistä vuorista, sinisestä Välimerestä, Etelän sinestä, kauneudesta, jonka Pohjoisessa voitti ainoastaan pohjoismaisen naisen siniset silmät. Ja tämä sanottiin tarkoituksella, mutta hän jonka oli määrä ymmärtää se, hän ei näyttänyt, että hän sen ymmärsi, ja sehän olikin kaunista!
— Italia! huokasivat toiset. —- Matkustaa! huokasivat toiset. —Kaunista! Kaunista!
— Niin, kun minä nyt voitan arpajaisista viisikymmentätuhatta taalariani, sanoi leskirouva, — niin lähdemme matkalle, minä ja tyttäreni. Teidän, herra Alfred, pitää johdattaa meitä. Matkustamme kaikki kolme ja pari muuta ystävää lisäksi! ja sitte hän tyytyväisenä nyökäytti heille kaikille, jokaisella oli lupa uskoa, että minun on määrä päästä mukaan. — Italiaan me tahdomme, mutta emme tahdo sinne missä on rosvoja, jäämme Roomaan ja suurille maanteille, missä on turvallista.
Ja tytär päästi pienen huokauksen. Kuinka paljon voikaan piillä pienessä huokauksessa tai mahtua siihen! Nuori mies mahdutti siihen paljon. Ne kaksi sinistä silmää, jotka tänä iltana loistivat hänelle, kätkivät aarteita hengen ja sydämen aarteita, rikkaita kuin kaikki Rooman ihanuudet, ja kun hän jätti seuran — niin, niin oli hän rakastunut — rakastunut neitoon.
Leskirouvan talosta tuli se talo, jossa herra Alfred, kuvanveistäjä, enimmän kävi. Ymmärrettiin, ettei se saattanut tapahtua äidin tähden, vaikka hän ja kuvanveistäjä aina puhuivat. Tyttären vuoksi hänen täytyi tulla. Kala'ksi häntä sanottiin, hänen nimensä oli Karen Malene, nämä molemmat nimet olivat yhdistetyt nimeksi Kala. Kaunis hän oli, mutta hiukan tyhmä, sanoi yksi ja toinen. Hän nukkui mielellään hiukan pitkään aamuisin.
— Siihen hän on tottunut lapsuudestaan! sanoi äiti, — hän on aina ollut Venus-lapsukainen ja ne niin helposti väsyvät. Hän nukkuu hiukan pitkään, mutta siitä hän on saanut kirkkaat silmänsä.
Mikä mahti olikaan näissä kirkkaissa silmissä, näissä merensinisissä vesissä, tuossa tyynessä vedessä syvine pohjineen. Sen tunsi nuori mies, hän oli tarttunut kiinni pohjaan. — Hän puhui ja kertoi, ja mamma kyseli aina yhtä vilkkaasti, rohkeasti ja arkailematta kuin ensi kerran tavatessa.
Oli ilo kuulla herra Alfredin kertovan. Hän kertoi Napolista, kävelyistä Vesuviolla ja näytti värikuvissa useat purkauksista. Leskirouva ei koskaan ennen ollut kuullut näistä, tai tullut ajatelleeksi niitä.
— Varjelkoon! sanoi hän, — se on siis tultasyöksyvä vuori! Eikö kukaan voi siinä vahingoittua?
— Kokonaiset kaupungit ovat tuhoutuneet, vastasi kuvanveistäjä. —Pompeji ja Herculanum!
— Mutta entä onnettomat ihmiset! Ja tämän kaiken olette te itse nähnyt!
— Ei, en yhtään niistä purkauksista, jotka minulla tässä on kuvitettuina, mutta minä näytän teille oman tekemäni piirustuksen, mimmoinen purkaus oli kun minä näin sen.
Ja hän otti esiin lyijykynällä tehdyn luonnoksen, ja mamma joka paraikaa katseli räikeästi väritettyjä kuvia, katsahti kalpeaan lyijykynäluonnokseen ja puhkesi hämmästyneenä puhumaan:
— Te olette nähnyt sen suitsuttavan valkoista!
Hetkeksi musteni herra Alfredissa kunnioitus mammaa kohtaan, mutta pian hän Kalan valaistuksessa ymmärsi, ettei hänen äidillään ollut väriaistia, siinä kaikki. Hänellä oli paras, kaunein, hänellä oli Kala.
Ja Kalan kanssa joutui Alfred kihloihin, se oli niin luonnollista, ja kihlaus oli julkaistuna kaupungin lehdessä. Mamma hankki sitä kolmekymmentä kappaletta leikatakseen irti sen kohdan ja pannakseen kirjeisiin ystäville ja tuttaville. Ja kihlatut olivat onnelliset ja anoppi niinikään, hän oli ikäänkuin joutunut Thorvaldsenin sukuun, sanoi hän.
— Olettehan te toki hänen jatkoaan!
Ja Alfredin mielestä hän sanoi jotakin nerokasta. Kala ei sanonut mitään, mutta hänen silmänsä loistivat, hymy oli suupielissä, jokainen liike oli kaunis. Ja kaunis hän oli, sitä ei käy toistaminen liian usein.
Alfred muovaili Kalan ja anopin kuvat. He istuivat hänen edessään ja katselivat kuinka hän sormin silitteli ja taivutteli pehmeää savea.
— Meidän tähtemme te nyt, sanoi anoppi, —- itse teette tuota karkeaa työtä ettekä anna renkinne sotkea sitä kokoon.
— On aivan välttämätöntä, että minä itse muovailen saven.
— Niin, te nyt aina olette niin erinomaisen kohtelias! sanoi mamma, ja Kala painoi hiljaa sulhasensa kättä, johon savi oli tarttunut. Ja hän selitti heille molemmille luonnon ihanuutta luodussa, miten elävä on yläpuolella kuollutta, kasvi yläpuolella mineraalia, eläin yläpuolella, kasvia, ihminen yläpuolella eläintä; miten henki ja kauneus ilmenevät muodon kautta ja että kuvanveistäjä antaa maiselle hahmolle ihaninta mikä sen ilmenemiseen saattaa kuulua.
Kala istui mykkänä, tuuditellen hänen lausumiaan ajatuksia. Anoppi myönsi:
— On vaikea seurata, mutta minä astun hitaasti perässä ajatuksineni, ja ne surisevat, mutta minä pitelen kiinni.
Ja kauneus piteli kiinni kuvanveistäjää, se täytti hänet, valtasi ja hallitsi hänet. Kauneus loisti Kalan olennosta, hänen katseestaan, suupielistä, yksinpä sormien liikkeestä. Sen lausui Alfred julki, ja hän, kuvanveistäjä, sen ymmärsi, hän puhui vain hänestä, ajatteli vain häntä, heistä molemmista tuli yksi ja niin puhui Kalakin paljon, sillä Alfred puhui erittäin paljon.
Oli kihlajaispäivä. Nyt tulivat häät morsiusneitoineen ja morsiuslahjoineen ja ne mainittiin morsiuspuheessa.
Anoppi oli morsiustalossa asettanut pöydänpäähän Thorvaldsenin veistokuvan, yllä yöviitta. Hänen piti olla vieraana, se oli hänen keksintönsä. Laulettiin ja juotiin maljoja, häät olivat iloiset, morsiuspari kaunis! "Pygmalion sai Galataeansa" sanottiin yhdessä lauluista. "Se on nyt sellaista mytologiaa", sanoi anoppi.
Seuraavana päivänä matkusti nuori pari Köpenhaminaan, siellä elämään ja olemaan. Anoppi tuli mukaan, ottaakseen haltuunsa karkean puolen, nimittäin hoitaakseen taloutta. Kalan piti istua nukkekaapissa! Kaikki oli uutta, kiiltävää ja kaunista, siellä he istuivat kaikki kolme, ja Alfred — käyttääksemme sananlaskua, joka valaisee missä hän istui — hän istui kuin piispa hanhenpesässä.
Muodon taika oli lumonnut hänet, hän oli katsonut koteloa eikä mitä kotelon sisällä piili, ja se on onnettomuus, suuri onnettomuus avioliitossa! Jos kotelo aukeaa liimauksista ja helykulta putoaa pois, niin katuu kauppojaan. Suuressa seurassa on hyvin vastenmielistä huomata, että on menettänyt molemmat henskelinnappinsa ja tietää, ettei voi turvautua solkeensa, koska ei omista mitään soikea, mutta vielä pahempaa on suuressa seurassa kuulla, että vaimo ja anoppi puhuvat tyhmyyksiä eikä voida luottaa siihen, että itse keksii sukkelan käänteen, joka puhaltaa pois tyhmyyden.
Niin usein istui nuori aviopari käsi kädessä ja mies puhui ja vaimo pudotti tulemaan sanan, saman nuotin, samat kaksi, kolme kellonsäveltä. Oli virkistävää, kun Sofie, yksi ystävättäriä, tuli.
Sofie ei ollut erittäin kaunis. Niin, hän oli virheetön. Hiukan vino hän kyllä oli, sanoi Kala, mutta varmaan ei enempää kuin ystävättärien silmä näkee. Hän oli hyvin järkevä tyttö, kuitenkaan ei hänen päähänsä pälkähtänyt, että hän täällä saattaisi käydä vaaralliseksi. Hän oli raikas tuulahdus nukkekaapissa ja raikasta ilmaa tarvittiin, sen he kaikki ymmärsivät. Täytyi tuulottaa ja sitte he läksivät tuulottelemaan. Anoppi ja nuori pari matkustivat Italiaan.
* * * * *
— Jumalan kiitos, että taas olemme täällä kotona! sanoivat äiti ja tytär, kun he vuotta myöhemmin Alfredin kanssa, kaikki kolme palasivat.
— Ei ole hauskaa matkustaa! sanoi anoppi. — Se on oikeastaan ikävää, anteeksi että sen sanon. Minua ikävystytti, vaikka lapseni olivat mukanani, ja matkustaminen on kallista, hyvin kallista! Entä kaikki taulukokoelmat mitkä pitää nähdä! Ja kaikki minkä perässä pitää juosta! Eihän voi muuta tunnustaa, kun tulee kotiin ja kysytään! Ja kuitenkin saa kuulla, että on unohtanut näkemättä kaikkein kauneimman. Ajanpitkään minä kyllästyin noihin iankaikkisiin madonniin, tuli itsekin pelkäksi madonnaksi!
— Ja se ruoka mitä saa! sanoi Kala.
— Ei kunnollista lihalientä! sanoi mamma. —- Kurjaa niiden on ruuanlaitto!
Ja matka oli rasittanut Kalan, rasittanut hänet pysyväisesti, se oli pahinta. Sofie tuli taloon ja hyötyä hänestä oli.
Se täytyi tunnustaa, sanoi anoppi, että Sofie ymmärsi talousasioita ja taideasioita ja kaikkea mihin ei hänellä omaisuutensa puolesta ollut varaa. Ja lisäksi hän oli hyvin kunnioitettava, hartaasti uskollinen. Sen hän oikein osoitti, kun Kala makasi sairaana ja kuihtumistaan kuihtui.
Silloin kun kotelo on kaikki, niin täytyy kotelon kestää, muuten on kotelo ollutta ja mennyttä — ja kotelo oli ollutta ja mennyttä: Kala kuoli.
— Hän oli kaunis! sanoi äiti. — Toista hän oli kuin antiikit, ne ovat niin ruhjoutuneet! Kala oli eheä ja sitä pitää kaunottaren olla.
Alfred itki ja äiti itki ja molemmat kävivät mustissa vaatteissa. Mammaa varsinkin puki musta ja hän kävi mustassa kauvimmin, käytti suruvaatteita kauvimmin ja lisäksi hän sai sen surun, että Alfred meni uusiin naimisiin, otti Sofien, jolla ei ollut ulkonäköä.
— Hän on mennyt äärimmäisyyksiin! sanoi anoppi, — mennyt kauneimmasta rumimpaan. Hän on saattanut unohtaa ensimäisen vaimonsa. Miesväessä ei ole kestäväisyyttä. Minun mieheni oli toisenlainen, hän kuolikin ennen minua.
— Pygmalion sai Galataeansa! sanoi Alfred, — niin sanottiin morsiuslaulussa. Minä olin todella rakastunut tuohon kauniiseen veistokseen, joka sai eloa sylissäni. Mutta sen sukulaissielun, jonka taivas meille lähettää, yhden sen enkeleistä, joka saattaa tuntea meidän kanssamme, ajatella meidän kanssamme, nostaa meitä, kun me taitumme, olen minä vasta nyt löytänyt ja voittanut. Sinä tulit, Sofie — et muodon kauneudessa, et loistossa, mutta hyvänä, kauniimpana kuin on tarpeellista. Pääasia on pääasia! Sinä tulit ja opetit kuvanveistäjälle, että hänen teoksensa on vain savea, tomua, vain siihen painettu jäljennös siitä sisäisestä ytimestä, mitä meidän tulee etsiä. Kala raukka! Meidän mainen elämämme oli kuin matkustavaisten elämää. Tuolla ylhäällä, missä liitytään yhteen sympatian kautta, olemme ehkä toisillemme puoleksi vieraat.
— Se ei ollut hellästi sanottu, sanoi Sofie, — se ei ollut kristillisesti! Tuolla ylhäällä, missä ei naida, vaan, sanojesi mukaan, sielut kohtaavat toisensa sympatian kautta, siellä missä kaikki kaunis kehittyy ja kohoaa, siellä on ehkä hänen sielunsa soiva niin täyteläisessä voimassa, että se voittaa minut, ja sinä — sinä puhkeat taasen ensi rakastumisesi huutoon: kaunis, kaunis!
Tämä on kertomus Juutin dyyneiltä, mutta se ei ala siellä, vaan kaukana etelän puolessa, Espanjassa. Meri on tienä maiden välillä. Kuvitteleppa olevasi Espanjassa! Siellä on lämmintä ja siellä on kaunista. Siellä kasvavat tulipunaiset granaattikukat tummien laakeripuiden joukossa, vuorilta löyhyttelee virkistävä tuuli yli oranssipuutarhojen ja uhkeiden maurilaisten pilarisalien, joissa on kultaiset kupukatot ja moniväriset seinät. Läpi katujen astuu lapsia kulkueissa, käsissä kynttilät ja liehuvat liput ja heidän yllään kohoaa, niin korkeana ja kirkkaana, taivas tuikkivine tähtineen! Laulu ja kastanjetit helisevät, pojat ja tytöt pyörivät tanssissa kukkivien akaasiapuiden alla, sillaikaa kuin kerjäläinen istuu hakatulla marmorikivellä, virkistää itseään mehevällä vesimelonilla ja viruu pois elämänsä. Kaikkityyni on kuin kaunista unta — vaipuappa siihen! Niin, sen teki kokonaan kaksi nuorta vastanainutta ihmistä, ja heille olikin täällä annettu kaikki maan edut: terveys, hyvä luonne, varallisuus ja kunnia.
— Me olemme niin onnelliset kuin joku ikinä saattaa olla! sanoivat he sydämen täydellä vakaumuksella. Kuitenkin saatettiin heitä onnessa nostaa vielä yhtä porrasta ylemmä ja se tapahtuisi, kun Jumala soisi heille lapsen, pojan, joka olisi heidän kaltaisensa sekä ruumiin että sielun puolesta.
Tuo onnellinen lapsi vastaanotetaan riemulla, sille suodaan mitä suurin huolenpito ja rakkaus, kaikki se hyvinvointi, minkä varallisuus ja vaikutusvaltainen suku saattavat luoda.
Niinkuin juhla kiitivät heidän päivänsä.
— Elämä on rakkauden armolahja, miltei käsittämättömän suuri! sanoi vaimo. — Ja tämän onnen täyteläisyyden tulee vielä toisessa elämässä voida kasvaa, jopa ikuisesti — tätä ajatusta en saata käsittää.
— Ja varmaan se onkin ylimielisyyttä ihmisten puolelta, sanoi mies.— Pohjaltaan on hirveää ylpeyttä uskoa, että elää ikuisesti, tuleeJumalan kaltaiseksi! Nehän olivatkin käärmeen sanat ja se oli valheenisä.
— Ethän toki epäile elämää tämän jälkeen? kysyi nuori vaimo ja oli kuin ensi kerran varjo olisi liukunut heidän aurinkoiseen ajatusvaltakuntaansa.
— Usko lupaa sen, papit lupaavat sen! sanoi nuori mies, — mutta juuri koko onnessani tunnen ja tunnustan, että on ylpeyttä, ylimielisyyttä vaatia toista elämää tämän jälkeen, jatkuvaa autuutta — eikö täällä, tässä elämässä ole annettu meille niin paljon, että saatamme ja että meidän täytyy olla tyytyväisiä?
— Niin, meille kyllä annettiin, sanoi nuori vaimo, — mutta kuinka monelle tuhannelle tämä elämä on muodostunut raskaaksi koettelemukseksi, kuinka monet ovatkaan ikäänkuin paiskatut maailmaan köyhyyteen, häpeään, sairauteen ja onnettomuuteen! Ei, jollei olisi elämää tämän jälkeen, niin olisi kaikki tämän maan päällä jaettu liian epätasaisesti, silloin ei Jumala olisi oikeudenmukainen.
— Kerjäläisellä tuolla kadulla on iloja, jotka hänelle ovat yhtä suuret kuin kuninkaalle ilot hänen rikkaassa linnassaan! sanoi nuori mies. — Ja etkö usko, että työjuhta, jota lyödään, joka näkee nälkää ja raataa itsensä kuoliaaksi, tajuaa elonpäiviensä kovuuden? Voisihan sekin vaatia toista elämää, kutsua vääryydeksi, ettei sitä asetettu korkeammalle asteelle lomakunnassa.
— Taivaan valtakunnassa on monta asuinsijaa, on Kristus sanonut, vastasi nuori vaimo. — Taivaan valtakunta on äärettömyys, niinkuin Jumalan rakkaus on sitä. Eläinkin on luontokappale ja minä uskon, ettei mikään elämä mene hukkaan, vaan saa osakseen kaiken sen autuuden, minkä se voi vastaanottaa ja mikä riittää sille.
—- Mutta minulle nyt riittää tämä maailma! sanoi mies ja kiersi käsivartensa kauniin, suloisen vaimonsa ympäri, poltti paperossiaan avonaisella parvekkeella, missä viileä ilma oli täynnä oranssien ja neilikkojen tuoksua. Musiikki ja kastanjetit helisivät alhaalta kadulta, tähdet tuikkivat ylhäältä, ja kaksi silmää täynnä rakkautta, hänen vaimonsa silmät, katselivat häneen rakkauden ikuisella elämällä.
— Tällainen minuutti, sanoi mies, — on sen arvoinen, että sitä varten kannattaa syntyä, tajuta ja — kadota! Hän hymyili, vaimo nosti lempeästi soimaten kätensä — ja pilvi oli taasen poissa, he olivat liian onnelliset.
Ja kaikki tuntui mukautuvan osaltaan edistämään heidän kulkuaan kunniaa, iloa ja onnea kohti. Tuli muutos, mutta vain paikkaan nähden, ei nauttimiseen ja elämänilon ja riemun täydellisyyden voittamiseen. Nuoren miehen lähetti hänen kuninkaansa lähettilääksi keisarilliseen hoviin Venäjällä, se oli kunniasija, johon hänen syntyperänsä ja tietonsa hänet oikeuttivat. Suuri omaisuus hänellä itsellään oli, hänen nuori vaimonsa oli tuonut hänelle yhtä suuren. Hän oli rikkaimman, arvossapidetyimmän kauppiaan tytär. Yhden tämän suurimmista ja parhaimmista laivoista piti juuri tänä vuonna lähteä Tukholmaan, sen piti viedä rakkaat lapset, tyttären ja vävypojan, Pietariin. Ja laiva sisustettiin kuninkaallisesti: pehmeitä mattoja jalkoja varten, silkkiä ja loistoa kaikkialla.
On vanha sankarilaulu, jonka kaikki tanskalaiset tuntevat. Sen nimi on "Englannin kuninkaan poika". Hänkin purjehtii niin kallisarvoisella laivalla, sen ankkuriin on upotettu punaista kultaa ja jokaiseen touviin punottu silkkisäikeitä — tätä laivaa tulee ajatelleeksi, kun näkee espanjalaisen laivan. Täälläkin vallitsi sama loisto, tässäkin oli sama jäähyväisajatus:
"Suo Herra, ett' ilossa yhtyisimme!"
Ja tuuli puhalsi raikkaasti espanjalaisen rannan suunnalta, hyvästijättö tapahtui vain lyhyesti. Muutamassa viikossa piti heidän saavuttaa matkansa määrä. Mutta juuri kun he olivat päässeet merelle, tyyntyi tuuli, meri kävi kirkkaaksi ja tyveneksi, vesi loisti, taivaan tähdet loistivat. Uhkeassa kajuutassa vietettiin kuin juhlailtoja.
Vihdoin toki toivottiin, että alkaisi käydä tuulenhenki, että puhaltaisi hyvä myötätuuli, mutta sellaista ei kuulunut. Jos alkoikin käydä tuulenhenki, niin se aina oli vastainen. Niin kului viikkoja, niin, jopa kokonaista kaksi kuukautta, vasta silloin kävi tuuli suotuisaksi, se puhalsi lounaasta. He olivat juuri Skotlannin ja Jyllannin välillä ja nyt yltyi tuuli aivan niinkuin vanhassa laulussa "Englannin kuninkaan pojasta":
"Tuli mustasta pilvestä tuulispää, ei tienneet he minne käännättää. Niin heitti he ankkurin pohjahan, mut tuuli ajoi länteen, Tanskaan päin."
Siitä on nyt pitkät ajat. Kuningas Kristian seitsemäs hallitsi Tanskan valtaistuimella ja oli silloin nuori mies. Paljon on tapahtunut senjälkeen, paljon vaihtunut ja muuttunut. Järvet ja suot ovat tulleet reheviksi niityiksi, kankaat tulleet viljamaiksi ja etelä-juuttilaisen asumuksen suojassa kasvaa omenapuita ja ruusuja, mutta ne ovat etsittävät esiin, sillä ne ryömivät piiloon tuimia länsituulia. Siellä saattaa oikein kuvitella mennyttä aikaa, kauvemmakin kuin Kristian seitsemännen hallitukseen. Niinkuin silloin, niin leviää vieläkin penikulmien laajuudelta ruskeaa nummea hautakumpuineen, kangastuksineen, risteilevine, mättäällisine ja vajottavan hiekkaisine teineen. Lännen puolella, missä suuret purot syöksyvät vuonoihin, leviävät niityt ja suot korkeiden dyynien ympäröiminä, jotka kuin alppiketju sahalaitaisin huipuin, kohoavat merta kohti. Niitä katkaisevat vain korkeat savikukkulat, joista meri vuosi vuodelta puraisee jättiläiskokoisia suupaloja niin että rinteet ja mäet romahtavat kuin maanjäristyksen vierittäminä. Sellaiselta siellä näyttää tänä päivänä, sellaista siellä oli vuosikausia sitte, jolloin nuo molemmat onnettomat siellä purjehtivat komealla laivalla.
Oltiin syyskuun lopulla, oli sunnuntai ja aurinkoinen sää, kirkonkellojen äänet saavuttivat toisensa Nissumvuonoa pitkin. Kirkot täällä kohoavat kuin hakatut graniittikivet, jokainen niistä on kappale tunturia. Länsimeri saattaisi vyöryä niiden yli ja ne pysyisivät pystyssä. Useimmista puuttuu torni, kellot riippuvat silloin vapaina kahden parrun välissä. Jumalanpalvelus oli päättynyt, seurakunta tuli Jumalan huoneesta kirkkotarhaan, missä silloin niinkuin nytkään ei ollut eikä ole puuta eikä pensasta, ei istutettua kukkaa tai seppeltä, joka olisi laskettu haudalle. Kamartuneet mättäät osoittavat mihin kuolleet ovat haudatut. Terävää, tuulen pieksemää heinää kasvaa kirkkomaa kauttaaltaan. Jollakin yksityisellä haudalla on ehkä muistomerkki, nimittäin lahonnut puunrunko, joka on veistetty ruumisarkun muotoiseksi. Puukappale on tuotu läntisen seudun metsästä: villiltä mereltä. Siellä kasvavat rannikkolaisille ne veistetyt parrut, jotka maininki ajaa maihin. Tuuli ja merisumu mädännyttävät pian sinne pannun puukappaleen. Tuollainen tynkä oli täällä eräälläkin lapsenhaudalla ja sen luo meni muuan nainen, joka tuli kirkosta. Hän seisoi hiljaa, katseli puoleksi lahonnutta puupalasta. Hetken perästä astui hänen miehensä paikalle. He eivät puhuneet sanaakaan, mies tarttui vaimon käteen ja he menivät haudalta ruskealle nummelle, yli suomaan, dyynejä kohti. Kauvan kulkivat he äänettöminä.
— Olipa tänään hyvä saarna, sanoi mies. — Jollei ihmisellä olisiJumalaa, niin ei hänellä olisi mitään.
— Niin, sanoi vaimo, — hän ilahuttaa ja tekee murheelliseksi. Siihen hänellä on oikeus. —- Niinkuin huomenna olisi pieni poikamme ollut viiden vuoden vanha, jos me olisimme saaneet pitää hänet.
— Mitä sinä siitä suret! sanoi mies. — Hän on onnellisesti päässyt kaikesta, hänhän on siellä, minne meidän on rukoiltava että pääsisimme.
Ja sitte eivät he enään puhuneet ja menivät mökkiään kohti dyynien keskellä. Yhtäkkiä nousi yhdeltä näistä, missä ei rantakaura sitonut hiekkaa, ikäänkuin väkevä sauhu. Tuulenpuuska kaivautui dyyniin ja tuprutti ilmaan hienot hiekkaosat. Tuli vielä toinen tuulenpuuska, joten kaikki nuorille ripustetut halaistut kalat läjähtivät rakennuksen seinää vastaan, sitte oli kaikki taasen hiljaa. Aurinko paahtoi kuumasti.
Mies ja vaimo astuivat sisään ja olivat pian riisuneet pyhävaatteet, kiiruhtivat sitte yli dyynien, jotka törröttivät kuin äärettömät, äkkiä liikkeessään pysähdytetyt hiekka-aallot. Hiekkakaislan ja rantakauran sinivihreät, terävät korret antoivat hiukan värivaihtelua valkoista hiekkaa vastaan. Pari naapuria saapui paikalle, he auttoivat toisiaan vetämään veneet korkeammalle hiekalle. Tuuli yltyi, se oli purevan kylmä ja kun he sitte palasivat takaisin dyynien poikki, tuiskuttivat hiekka ja terävät pienet kivet heitä vasten kasvoja. Aallot nostelivat valkoisia harjoja ja tuuli leikkasi poikki ylimmän latvan niin että vain pärskyi.
Tuli ilta, ilmassa kuului yhä kasvava kohina, ulvoen, valittaen kuin epätoivoisten henkien sotajoukko. Se voitti meren vyörynän, vaikka kalastajamaja oli niin likellä rantaa. Hiekka tuiskusi ikkunoihin ja tuontuostakin tuli puuska, joka järkytti mökkiä perustuksia myöten. Oli pimeä, puoliyön aikaan piti kuitenkin kuun nousta.
Ilma selkeni, mutta myrsky syöksyi koko voimallaan yli syvän, tumman meren. Kalastajanväet olivat jo aikoja sitte panneet levolle, mutta ei ollut ajattelemistakaan että tässä Jumalan ilmassa voisi ummistaa silmäänsä. Silloin lyötiin ikkunaan, ovi avautui ja sanottiin:
— Suuri laiva on kiinni äärimmäisellä särkällä!
Yhdellä hyppäyksellä olivat kalastajanväet ylhäällä vuoteesta ja vaatteissaan.
Kuu oli tullut esiin. Niin valoisaa oli kyllä, että saattoi nähdä, kunhan vain olisi voinut pitää silmät auki lentohiekalta. Kävi sellainen tuuli, että olisi saattanut laskeutua nojaamaan sitä vastaan, ja vain suurella vaivalla, ryömien tuulenpuuskien välillä, pääsi yli dyynien, ja täällä lenteli ilmassa kuin mitkäkin joutsenuntuvat suolainen kuohu ja vaahto merestä, joka kuin vyöryvä, kiehuva putous vierittelihe rantaa vastaan. Piti totisesti olla harjaantunut silmä heti löytääkseen mereltä laivan. Komea kaksimasto se oli, juuri nyt sitä kohotettiin särkän yli, kolme, neljä kaapelinväliä ulkopuolelle tavallista rantaäyrästä. Se ajelehti maata kohti, töytäsi toista särkkää vastaan ja tarttui kuin tarttuikin kiinni. Mahdotonta oli toimittaa apua, meri oli liian väkivaltainen, se löi laivaa vastaan ja sen yli. Luuli kuulevansa hätähuudot, kuolintuskan huudot, näki kiireisen, avuttoman toimeliaisuuden. Nyt tuli meri, joka kuin murskaava kallionlohkare putosi kokkapuulle, ja samassa oli tämä poissa, peräpuoli kohosi korkealle veden yli. Kaksi ihmistä hyppäsi yhdessä mereen, he katosivat. Yhtäkkiä — ja yksi suurimmista aalloista, jotka vyöryivät dyynejä kohti, viskasi rannalle ruumiin. Nainen se oli, kuollut, luulivat he. Pari vaimoista liikutteli häntä ja luuli huomaavansa hänessä elämää. Hänet kuljetettiin dyynien poikki kalastajamajaan. Kuinka hän oli kaunis ja hieno, varmaan ylhäinen nainen!
He asettivat hänet köyhän vuoteeseen, siinä ei ollut pellavaa langankaan vertaa, villalakana siinä oli, jonka sopi kiertää ympärilleen ja olihan se hyvä ja lämmin.
Hän virkosi henkiin, mutta kuumeessa, hän ei ensinkään tietänyt mitä oli tapahtunut tai missä hän oli, ja hyvähän näin olikin, sillä kaikki mikä oli ollut hänelle rakasta, lepäsi meren pohjalla, heidän kävi ulapalla niinkuin sankarilaulu lauloi Englannin kuninkaan pojasta:
"Tuli surko purtta katsellen, löi aallot kivihin murskaks sen."
Hylynkappaleita ja pirstaleita ajelehti maihin, hän oli ainoa henkiin jäänyt niistä kaikista. Vielä kiiti tuuli ulvoen yli rannan, muutamia silmänräpäyksiä oli hän levollinen, mutta pian seurasi tuskia ja huutoja, hän avasi molemmat kauniit silmänsä, lausui muutamia sanoja, mutta kukaan täällä ei ymmärtänyt sitä.
Ja nyt hän, palkinnoksi kaikesta mitä hän oli kärsinyt ja kamppaillut, piteli käsissään vastasyntynyttä lasta. Se olisi levännyt loistovuoteessa silkkiuutimineen, rikkaassa talossa. Sitä olisi riemulla tervehditty elämään täynnä kaikkea maista hyvyyttä, ja nyt oli Jumala antanut sen syntyä köyhässä kolkassa. Ei edes suudelmaa se saanut äidiltään.
Kalastajavaimo laski lapsen äitinsä rinnalle ja se lepäsi sydäntä vastaan, joka ei enään sykkinyt, hän oli kuollut. Lapsi, jota rikkaus ja onni olisivat imettäneet, oli paiskattu maailmalle, meri oli paiskannut sen dyynien keskelle kokemaan köyhän osaa ja raskaita päiviä.
Ja aina palaa mieleemme vanha laulu:
"Ja prinssi hän itki katkeraan!Jumal' auta, oon rannassa Bovbjergin maan!Nyt hukka mun varmaan perii.Jos Buggen ma läänissä olisin vain,ei hätää mulla ois silloin lain!"
Hiukan etelään Nissumvuonosta, sille rannalle, jota herra Bugge kerran oli nimittänyt omakseen, oli laiva ajautunut. Ne kovat, epäinhimilliset ajat, jolloin länsirannan asukkaat, niinkuin sanottiin, harjoittivat raakuutta haaksirikkoutunutta kohtaan, olivat kauvan sitte ohi. Rakkautta ja sydämen hyvyyttä, uhrautuvaisuutta täällä osoitettiin haaksirikkoutuneille sellaisena kuin se meidän aikanamme loistaa jaloimmissa piirteissään. Kuoleva äiti ja kurja lapsi olisivat kohdanneet huolenpitoa ja hoitoa kaikkialla minne tuuli olisikaan puhaltanut, mutta ei missään hartaampaa kuin köyhän kalastajavaimon luona, joka vielä eilen raskain sydämin seisoi haudalla, mikä kätki hänen lapsensa, joka tänään olisi täyttänyt viidennen ikävuotensa, jos Jumala olisi sallinut sen elää.
Ei kukaan tietänyt, kuka vieras kuollut nainen oli, tai mistä hän tuli. Laivan tyngät ja sirpaleet eivät ilmoittaneet sitä.
Rikkaaseen taloon Espanjassa ei koskaan tullut kirjettä tai tietoa tyttärestä tai vävypojasta. He eivät olleet saapuneet määräpaikkaansa. Kovat myrskyt olivat raivonneet viime aikoina. Odotettiin kuukausimääriä. "Kokonaan haaksirikkoutunut, kaikki hukkuneet!" sen he tiesivät.
Mutta Husbyn dyyneillä kalastajan majassa oli nyt pieni poikaressu.
Kun Jumala antaa elatuksen kahdelle, saa aina kolmaskin siinä ohella ruokansa. Ja meren rannalla kyllä riittää kalaruokaa nälkäiselle suulle. Jörgeniksi sanottiin pienokaista.
— Varmaan hän on juutalaislapsi, sanottiin, —- hän on niin mustan näköinen! — Hän saattaa myöskin olla italialainen tai espanjalainen, sanoi pappi. Kaikki nuo kolme kansanlajia olivat kalastajavaimon mielestä yksi ja sama ja hän lohdutti itseään sillä, että lapsi oli kristillisesti kastettu. Poika menestyi, aatelinen veri piti lämmintä ja sai voimia köyhästä ravinnosta, lapsi kasvoi vaatimattomassa talossa. Tanskan kieli sellaisena kuin länsijuuttilainen puhuu sitä, tuli hänen kielekseen. Granaatin siemen Espanjan maaperästä tuli rantakauran taimeksi Jyllannin länsirannalla. Niin saattaa ihmisen käydä! Tähän kotiin hän työnsi elämänsä vuosienmittaiset juuret. Nälkää ja vilua, köyhän hätää ja puutetta hänen oli määrä kokea, mutta myöskin köyhän iloa.
Lapsuudenaika tarjoaa jokaiselle valoisat ylänkönsä, jotka sittemmin säteilevät läpi koko elämän. Kuinka yllinkyllin hän omistikaan iloitakseen ja leikkiäkseen! Koko ranta, penikulmien kantamiin asti, oli täynnä leikkikaluja: siinä oli mosaikki-vierukiviä, punaisia kuin koralli, keltaisia kuin meripihka, ja valkeita, pyöristettyjä ikäänkuin ne olisivat olleet linnunmunia. Ne lepäsivät siinä välkkyen kaikin värein, kaikki meren hiomina ja siloittamina. Yksinpä kuivunut kalanruotokin, tuulen kuivattamat vesikasvit, kiiltävän valkoinen ruoko, pitkä ja kaita kuin mikäkin nauha, joka lepatteli kivien välissä, kaikki oli kuin tehtyä leikkiä ja ilonpitoa varten, sekä silmälle että ajatukselle. Ja poika oli vilkas lapsi, monet ja suuret lahjat piilivät hänessä. Kuinka hän saattoikin muistaa kertomukset ja laulut, jotka kuuli, ja kätevä hän oli: kivistä ja näkinkengänkuorista pani hän yhteen kokonaisia laivoja, ja kuvia, joilla saattoi koristaa huonetta. Omituisesti hän saattoi veistää ajatuksensa puupalikkaan, sanoi hänen kasvatusäitinsä, ja poika oli kuitenkin vielä pieni. Kauniina soi hänen äänensä, sävelet vuotivat heti hänen kieleltään. Monet kielet olivat jännitettyinä siinä rinnassa, ne olisivat voineet helistä maailmalle, jos hänet olisi pantu muualle kuin kalastajamajaan Atlantin rannalla.
Eräänä päivänä joutui täällä laiva karille, laatikko harvinaisia kukkasipuleja ajautui rannalle. Muutamia pistettiin pataan, luultiin niiden olevan syötäviä, toiset mätänivät hiekassa. Ne eivät täyttäneet tarkoitustaan, eivät kehittäneet sitä väriloistoa, sitä ihanuutta mikä niissä piili — kävisikö Jörgenin paremmin? Kukkaissipulit olivat pian mennyttä, hänellä oli vielä edessä vuosikausia.
Ei hänen päähänsä johtunut eikä kenenkään muunkaan, kuinka yksinäisenä ja yksitoikkoisena päivä kului. Oli yllinkyllin tekemistä, kuulemista ja näkemistä. Meri itse oli suuri oppikirja, joka päivä se tarjosi luettavaksi uuden lehden, tyventä, maininkia, tuulta ja myrskyä. Karilleajot olivat loistokohdat. Kirkonkäynti oli kuin juhlavierailu, mutta vierailuista puhuen oli yksi kalastajamajassa erikoisen tervetullut. Se uudistui kaksi kertaa vuodessa, se oli enon vierailu, ankeriasisännän Fjaltringista ylhäällä Bovbjergin luona. Hän tuli punaisiksi maalatuilla vaunuilla, jotka olivat täynnä ankeriaita. Vaunut olivat lukitut niinkuin laatikko ja kirjaellut sinisillä ja valkoisilla tulpaneilla, kaksi hallavaa härkää oli niitä vetämässä ja Jörgen sai ajaa niitä.
Ankeriasisäntä oli hyväpäinen, hauska vieras. Hän toi mukanaan lekkerin täynnä viinaa, jokainen sai siitä ryypyn, tai täyden kahvikupin, jos laseista oli puute. Jörgenillekin annettiin, niin pieni kuin hän olikin, hyvä sormustimellinen, se tapahtui sitävarten että ankerias "pysyisi", sanoi ankeriasisäntä ja kertoi tässä yhteydessä aina saman tarinan, ja kun sille naurettiin, kertoi hän sen heti uudestaan samoille ihmisille — niin tekevät kaikki puheliaat ihmiset! Ja kun Jörgen koko kasvinikänsä ja aina miehuudenvuosiin asti sovellutti tätä tarinaa ja otti siitä puhetapoja, niin kannattaa meidän se kuulla.
Joissa kulkivat ankeriaat ja ankeriasäiti sanoi tyttärilleen, kun he pyysivät saada yksinään kulkea pienen matkaa ylös jokea: "Älkää menkö liian kauvas. Pian tulee paha ankeriaantuulastaja ja ottaa teidät kaikki!" Mutta he menivät liian kauvas ja kahdeksasta tyttärestä palasi vain kolme takaisin ankeriasäidin luo, ja he vaikeroivat: "Me olimme menneet vain hiukkasen ulkopuolelle ovea, silloin tuli paha ankeriaantuulastaja ja pisti kuoliaaksi viisi sisartamme." — "Kyllä he palaavat!" sanoi ankeriasäiti. "Ei", sanoivat tyttäret, "sillä hän nylki heidät, leikkasi heidät kappaleiksi ja paistoi ne." — "Kyllä he palaavat!" sanoi ankeriasäiti. "Niin, mutta hän söi heidät!" — "Kyllä he palaavat!" sanoi ankeriasäiti. "Mutta sitte hän ryyppäsi viinaa päälle!" sanoivat tyttäret. "Aijai! Silloin eivät he koskaan palaa!" vaikeroi ankeriasäiti. "Viina hautaa ankeriaan!"
— Ja sentähden pitää aina ottaa viinaryyppy sen ruokalajin jälkeen, sanoi ankeriasisäntä.
Ja tästä tarinasta tuli kiiltokultalanka, hyväntuulen lanka Jörgenin elämään. Hänkin halusi mielellään ulkopuolelle ovea, "pienen matkaa ylös jokea", nimittäin laivalla maailmalle. Ja äiti sanoi niinkuin ankeriasäiti: "siellä on paljon pahoja ihmisiä, ankeriaantuulastajia!" Mutta hiukan ulkopuolelle dyynejä, vain hiukkasen nummelle, hän kuitenkin halusi päästä. Ja sinne hänen pitikin päästä. Neljä iloista päivää, valoisimmat koko hänen lapsuutensa elämässä, koitti. Kaikki Jyllannin kauneus, kodin ilo ja auringonpaiste sisältyi näihin. Hänen piti päästä pitoihin — hautajaispidot ne tosin olivat.
Muuan kalastajaperheen varakas sukulainen oli kuollut, talo sijaitsi sisämaassa, "idän puolla, yksi kompassipiiru pohjoista kohti", niinkuin sanottiin. Isän ja äidin oli määrä lähteä sinne ja Jörgenin myöskin. Dyyneiltä, yli nummien ja suomaiden tulivat he sille vihreälle niitylle, missä Skjærumjoki aukaisi tiensä, joki paljoine ankeriaineen, missä ankeriasäiti asui tyttärineen, tyttärineen, jotka pahat ihmiset tuulastivat ja leikkasivat kappaleiksi. Usein eivät kuitenkaan ihmisetkään olleet menetelleet paremmin kanssaihmisiään kohtaan. Herra ritari Buggenkin, joka mainittiin vanhassa laulussa, surmasivat pahat ihmiset, ja kuinka hyväksi häntä itseään sanottiinkin, oli hänkin halunnut lyödä kuoliaaksi rakennusmestarin, joka rakensi hänelle linnan tornineen ja paksuine muurineen juuri siihen, missä Jörgen kasvatusvanhempineen seisoi, missä Sjærumjoki laskee Nissumvuonoon. Saattoi vielä nähdä vallimäen, punaisen tiilensoran yltympärillä. Täällä oli ritari Bugge, rakennusmestarin lähdettyä, sanonut aseenkantajalleen: "Lähde hänen perässään ja sano: mestari, torni on kallellaan! Jos hän kääntyy, niin lyöt hänet kuoliaaksi ja otat rahat, jotka hän sai minulta, mutta jollei hän käänny, niin anna hänen mennä rauhaan!" Ja aseenkantaja totteli ja rakennusmestari vastasi: "ei torni ole kallellaan, mutta kerran tulee lännen puolelta mies sinisessä viitassa — hän panee sen kallistumaan!" Ja tämä tapahtui sata vuotta myöhemmin, silloin murtautui Atlanti sinne ja torni kaatui, mutta talon omistaja, Predbjørn Gyldenstjerne, rakennutti itselleen ylemmä, sinne, missä niitty päättyy, uuden talon, ja se on vieläkin paikallaan, ja se on Nörre-Vosborg.
Tästä sivu piti Jörgenin kasvatusvanhempineen kulkea. Joka paikasta täällä oli hänelle kerrottu pitkinä talvi-iltoina, nyt hän näki talon kaksinkertaisine hautoineen, puineen ja pensaineen. Valli, kauttaaltaan kasvaen sananjalkaa, kohosi siellä sisällä. Kauneimmat olivat kuitenkin korkeat niinipuut, ne ylettyivät aina katonharjalle asti ja täyttivät ilman mitä suloisimmalla tuoksulla. Luoteen suunnalla, puutarhan kulmassa kasvoi suuri kukkiva pensas, hohtaen ikäänkuin olisi ollut talvista lunta kesän vihannuudessa. Se oli seljapensas, ensimäinen, jonka Jörgen näin oli nähnyt kukkivan. Tämä ja niinipuut jäivät kaikiksi ajoiksi hänen muistoonsa, siksi Tanskan tuoksuksi ja kauneudeksi, jotka lapsensielu "kätki vanhan miehen varalta".
Matkaa jatkettiin heti ja mukavammin, sillä juuri ulkopuolella Nörre-Vosborgia, missä selja kukki, pääsi hän ajamaan. He tapasivat muita vieraita, jotka olivat matkalla hautajaisiin, ja näiden rattaille he pääsivät. Tosin heidän kaikkien kolmen piti istua takana pienellä raudoitetulla puukirstulla, mutta se oli sentään parempaa kuin kulkea jalan, arvelivat he. Ajettiin mättäisen nummen yli, härjät, jotka vetivät, pysähtyivät silloin tällöin, kun tuli vastaan tuore heinäntäplä kanervien keskellä. Aurinko paistoi lämpöisesti ja omituista oli nähdä kaukana taivaanrannalla sauhun, joka tuprutti ja kuitenkin oli kirkkaampi kuin ilma. Näki sen läpi, tuntui siltä kuin valonsäteet olisivat vierineet ja tanssineet yli nummen.
"Lokemies" siellä ajaa lammaslaumaansa, sanoivat he, ja se riitti Jörgenille: hän näytti ajavan suoraan satujen maahan ja oli kuitenkin todellisuudessa. Kuinka täällä oli hiljaista!
Avarana ja suurena lepäsi nummi, mutta ollen kuin kokonainen kallisarvoinen matto. Kanerva oli kukassa, sypressinvihreät katajapensaat ja nuoret tammentaimet nousivat kuin kukkavihot nummen kanervikosta. Täällä olisi tehnyt mieli heitellä kuperkeikkaa, jollei olisi ollut noita monia kyykäärmeitä! Niistä puhuttiin ja niinikään monista susista, joita ennen oli ollut, jonka tähden kihlakuntaa sanottiinkin Ulvborgin, Susilinnan kihlakunnaksi. Vanhus joka ajoi, kertoi isänsä ajoilta, kuinka hevoset täällä monasti olivat taistelleet kovan taistelun nyttemmin hävitettyjen villien petojen kanssa, ja että kerran aamulla, kun hän tuli tänne, yksi hevosista paraikaa seisoi polkien sutta, jonka se oli surmannut. Mutta liha oli kokonaan kaluttu hevosen jalasta.
Liian nopeaan kului matka yli mättäisen nummen ja läpi syvän hiekan. Pysähdyttiin surutalon luo, missä oli yllinkyllin vieraita, ulkona ja sisällä. Vaunut seisoivat siellä toistensa vieressä, hevoset ja härjät kulkivat laihalla laitumella. Suuret hiekkadyynit, samanlaiset kuin kotona Länsimeren luona, kohosivat talon takana, levitellen puolelle ja toiselle. Miten ne olivat joutuneet tänne, kolme penikulmaa sisämaahan, ja yhtä korkeiksi ja mahtaviksi kuin ne, jotka olivat rannalla? Tuuli oli nostanut ja muuttanut ne, niilläkin oli historiansa.
Veisattiin virsiä, pari vanhusta itki, muuten oli kaikki niin hauskaa Jörgenin mielestä. Ruokaa ja juomaa oli yllinkyllin, mitä kauneimpia lihavia ankeriaita ja ne pitää kulauttaa alas viinaryypyllä. "Se ajaa alas ankeriaan!" oli ankeriasisäntä sanonut ja ne sanat muuttuivat täällä todella teoksi.
Jörgen oli sisällä ja Jörgen oli ulkona. Kolmantena päivänä tunsi hän täällä olevansa yhtä kotona kuin kalastajamajassa ja dyyneillä, missä hän oli elänyt kaikki aikaisemmat päivänsä. Täällä nummella tosin oli paljon rehevämpää, täällä vilisi kanervankukkia, variksenmarjoja ja mustikoita, ne pursuivat esiin niin suurina ja makeina, ne saattoi oikein murskata jalallaan niin että kanerva tihkui punaista mehua.
Tuolla oli jättihauta, täällä toinen, savupatsaita kohoili tyyneen ilmaan. Oli nummipalo, sanottiin, se loisti kauniisti myöhemmin illalla.
Nyt tuli neljäs päivä ja sitte olivat hautajaisjuhlat lopussa — heidän piti maadyyneiltä palata rantadyyneille.
— Meidän dyynimme sentään ovat oikeat, sanoi isä. —- Näissä ei ole mitään voimaa.
Ja puhuttiin siitä, miten nämä olivat joutuneet tänne, ja se oli kaikki hyvin käsitettävää. Rannalla oli löydetty ruumis, talonpojat olivat panneet sen kirkkomaahan, silloin alkoi hiekkatuisku, meri murtautui väkivaltaisesti maakamaraan. Muuan viisas mies pitäjässä neuvoi avaamaan haudan ja katsomaan, eikö haudattu maannut ja imenyt peukaloaan, sillä silloin olivat he haudanneet merenmiehen ja meri aikoi murtautua sinne noutamaan häntä. Hauta avattiin, hän todella makasi ja imi peukaloaan. Silloin he nopeasti panivat hänet rattaille, kaksi härkää valjastettiin eteen ja kuin paarmojen puremina lennättivät ne hänet nummien ja soiden poikki mereen. Silloin lakkasi hiekkatuisku, mutta dyynit ovat vielä paikallaan. Kaiken tämän kuuli ja kätki Jörgen muistona onnellisimmista päivistä lapsuutensa aikana: päivistä hautajaisjuhlilla.
Ihanaa oli päästä maailmalle, nähdä uusia seutuja ja uusia ihmisiä, ja hänen piti päästä vieläkin ulomma. Hän ei ollut neljäntoista vuoden vanha, lapsi vielä. Hän läksi laivalla, tuli maistamaan mitä maailma tarjoaa, koki pahaa säätä, kovaa merta, ilkeää mieltä ja ihmisten kovuutta. Hänestä tuli kajuutan vahti: niukka ruoka, kylmiä öitä. Annettiin pamppua ja korvapuusteja, silloin kiehahti hänen korkea-aatelinen espanjalainen verensä niin että suuttumuksen sanat kuohahtivat hänen huulilleen. Mutta viisainta oli kuin olikin taasen niellä ne, ja silloin tuntui siltä kuin ankeriaasta sitä nyljettäessä, leikeltäessä ja pantaessa pannuun.
"Minä tulen takaisin", sanoi ääni hänen sisässään. Hän sai nähdä espanjalaisen rannan, vanhempiensa isänmaan, yksinpä kaupunginkin, missä he olivat eläneet varallisuudessa ja onnessa, mutta hän ei tietänyt mitään kotiseudustaan ja suvustaan — vielä vähemmän perhe tiesi hänestä.
Laivapoika-parka ei myöskään saanut lupaa mennä maihin. Viimeisenä päivänä kuitenkin, jolloin laiva viipyi täällä, joutui hän maankamaralle. Piti tehtämän ostoksia ja hänen piti kuljettaa ne laivaan.
Siinä Jörgen sitte seisoi kurjissa vaatteissaan. Ne näyttivät siltä kuin ne olisivat pestyt ojassa ja kuivatut savupiipussa. Ensi kerran näki hän, dyynienasukas, suuren kaupungin. Kuinka talot olivatkaan korkeat, kadut ahtaat ja kihisivät ihmisiä! Toiset tungeskelivat täällä, toiset tuolla, se oli kuin kokonainen myllykoski kaupunkilaisia ja talonpoikia, munkkeja ja sotilaita. Siinä sitä oli hoilotusta ja huutoa, muulien ja aasien kellonkilinää, kirkonkellot soittivat nekin. Laulettiin ja helisteltiin, vasaroitiin ja kalkuteltiin, sillä jokaisella ammatilla oli verstaansa jossakin porttiholvissa tai katukäytävällä, ja sitte paahtoi aurinko niin kuumasti, ilma oli raskas, tuntui siltä kuin olisi joutunut leivinuuniin, joka oli täynnä kovakuoriaisia, turilaita, mehiläisiä ja kärpäsiä. Surisi ja hurisi. Jörgen tuskin tiesi seisoiko hän vai astuiko hän. Äkkiä näki hän aivan edessään tuomiokirkon mahtavan pääoven, kynttilät loistivat puolihämäristä holveista ja ulos tunki suitsutuksen lemua. Köyhinkin kerjäläinen ryysyissään uskalsihe ylös portaita sinne sisään. Merimies, jota Jörgen seurasi, kulki kirkon läpi, ja Jörgen seisoi pyhäkössä. Kirjavat kuvat loistivat kultaiselta pohjalta. Jumalanäiti, sylissään Jeesuslapsi, seisoi alttarilla kukkien ja kynttiläin keskellä. Juhlapukuiset papit lauloivat, kauniit kuoripojat koristetuissa vaatteissa heiluttelivat hopeisia suitsutusastioita. Siinä sitä oli ihanaa ja loistavaa katseltavaa, se syöksyi läpi Jörgenin sielun, se valtasi hänet! Hänen vanhempiensa kirkko ja usko sulkivat hänet syleilyynsä ja herättivät hänen sielussaan sellaisen soinnun, että kyyneleet olivat hänen silmissään.
Kirkosta mentiin torille, hän sai joukon kyökki- ja ruokatavaroita kannettavakseen. Tie ei ollut lyhyt, hän väsyi, ja niin hän lepäsi suuren, komean talon edustalla, jossa oli marmoripilareja, veistokuvia ja leveitä portaita. Hän nojasi taakkaansa seinää vastaan. Silloin tuli kalunoitu portinvartia, nosti hopealla silaillun keppinsä häntä kohti ja ajoi hänet pois, hänet — talon lapsenlapsen. Mutta sitä ei täällä kukaan tietänyt, hän kaikkein vähimmän.
Ja sitte hän tuli laivalle, häntä tönittiin ja hän sai kuulla kovia sanoja, sai vähän unta ja paljon työtä — sittepähän hän oli sen kokenut! Ja kuuluu tekevän niin hyvää kokea kovaa nuoruudessa, sanotaan. Niin, kunhan sitte vanhuus tulee hyvä.
Hänen palvelusaikansa oli päättynyt, laiva viipyi taasen likellä Ringkjöbingvuonoa. Hän tuli maihin ja kotiin Husbyn dyyneille. Mutta äiti oli kuollut sill'aikaa kuin hän oli ollut matkalla.
Seurasi ankara talvi. Lumimyrskyt lensivät yli meren ja maan, ei saattanut nähdä eteensä. Kuinka eri tavalla jako tässä maailmassa sentään olikin toimitettu: täällä sellainen jäätävä pakkanen ja tuiskuava lumi, kun taas Espanjan maassa oli polttava auringonpaahde, aivan liiankin kuuma. Ja kun kuitenkin täällä kotona eräänä päivänä oli oikein pakkaskirkasta ja Jörgen näki joutsenten suurissa parvissa lentävän mereltä Nissumvuonon yli Nörre-Vosbergia kohden, niin tuntui hänestä, että täällä kuitenkin oli helpointa hengittää, ja olihan täällä kesänkauneuttakin. Ajatuksissaan näki hän silloin nummen kukkivan ja vilisevän kypsiä, meheviä marjoja. Niinipuut ja seljapensas Nörre-Vosbergin luona olivat kukassa. Sinne hänen sentään vielä kerran täytyi lähteä.
Oli jo kevätpuolta, kalastus alkoi, Jörgen auttoi. Hän oli viime vuonna kasvanut ja työ sujui häneltä. Reippautta hänessä oli, uida hän taisi, polkea vettä, käännellä ja kellahdella siinä. Usein häntä kehoitettiin varomaan makrilliparvia: ne ottavat parhaimmankin uimarin, vetävät hänet veden alle, syövät hänet, ja mennyttä hän on. Mutta tämä ei ollut Jörgenin kohtalo.
Naapurissa dyyneillä oli poika, Martti. Jörgen sopi hyvin hänen kanssaan ja molemmat ottivat pestin Norjaan menevään laivaan. He menivät myöskin Hollantiin, eikä heidän välillään ollut koskaan ollut mitään kinaa, mutta voihan helposti tulla, ja jos on hiukan tulinen luonnostaan, niin helposti tekee liian voimakkaita liikkeitä. Sitä teki Jörgen kerran, kun he laivalla sattuivat kinastelemaan turhasta. He istuivat juuri ruhvin takana ja söivät kivivadista, joka oli heidän välillään. Jörgen piti kädessään linkkuveistään, kohotti sen Marttia kohden, mutta kävi samalla liidunvalkoiseksi ja pahaksi silmiltään. Ja Martti sanoi ainoastaan:
— Vai olet sinä sitä lajia, joka haluaa käyttää veistä!
Tuskin oli tämä sanottu ennenkuin Jörgenin käsi oli vaipunut. Hän ei puhunut sanaakaan, söi ruokansa ja meni askareilleen. Kun he tulivat työstä, meni hän Martin luo ja sanoi:
— Iske minua vain suoraan kasvoihin! Olen sen ansainnut. Minulla on sisässäni ikäänkuin pata, joka kiehahtaa.
— Eletään pois sovinnossa taas, sanoi Martti ja sitte olivat he melkein kaksinkerroin hyvät ystävät. Niin, kun he sitte tulivat kotiin Juutinmaalle dyynien seudulle ja kertoivat mitä yleensä oli tapahtunut, niin kerrottiin tämäkin: Jörgen saattoi kiehahtaa, mutta hän oli kumminkin rehellinen pata. "Juuttilainenhan hän ei ole. Juuttilaiseksi ei häntä voi sanoa!" Ja olihan se Martin puolelta sukkelasti sanottu.
Nuoret ja terveet olivat he molemmat, hyvin kehittyneet ja jäseniltään voimakkaat, mutta Jörgen oli notkeampi.
Ylhäällä Norjassa on talonpoikaisväen tapana lähteä karjakartanoille, he vievät karjan tuntureille laitumelle. Jyllannin länsirannalla taas on keskelle dyynejä pystytetty majoja, jotka ovat salvetut hylyistä ja katetut nummiturpeella ja kanervakerroksilla. Makuulavitsat kulkevat ympäri huoneen ja täällä nukkuvat, asuvat ja elävät kalastajaväet varhaisen kevätajan. Jokaisella on emännöitsijänsä, æsepige'nsä, miksi häntä sanotaan, ja hänen tehtävänsä on panna syötit koukkuihin, maihinnoustessa ottaa vastaan kalastajat kuumalla oluella ja toimittaa heille ruokaa, kun he väsyneinä tulevat kotiin. Emännöitsijät kuljettavat kalat veneistä, halkaisevat ne ja on heillä paljon tekemistä.
Nyt oli siellä yksi tytöistä, Elsa, hänet oli Jörgen tuntenut pienestä pitäen. He sopivat hyvin hyvästi yhteen, he olivat monessa asiassa samaa mieltä, mutta katsella olivat he yhtä vastakkaiset: poika oli iholtaan ruskea, tyttö valkoinen, hiukset pellavankeltaiset. Hänen silmänsä olivat niin siniset kuin merivesi auringonpaisteella.
Eräänä päivänä, kun he astuivat yhdessä ja Jörgen piteli häntä kädestä oikein hellästi ja lujasti, sanoi tyttö hänelle:
— Jörgen, minulla on jotakin sydämelläni. Pidä minua æsepige'näsi, sillä sinä olet minulle kuin veli, mutta Martin kanssa, joka minut on pelastanut, me olemme kihloissa — mutta siitä ei pidä puhua noille muille!
Jörgenistä tuntui siltä kuin dyynihiekka olisi liikahtanut hänen jalkainsa alla, hän ei sanonut sanaakaan, nyökäytti vain päätään ja se merkitsee samaa kuin kyllä. Muuta ei tarvittu. Mutta hän tunsi yhtäkkiä sydämessään, ettei hän saattanut sietää Marttia ja mitä enemmän hän sitä ajatteli — sillä tavalla ei hän koskaan ennen ollut ajatellut Elsaa —, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että Martti oli varastanut häneltä ainoan, mistä hän piti, ja se oli kuin olikin Elsa, nyt se oli hänelle selvennyt.
Jos meri on joltisenkin levoton ja kalastajat palaavat kotiin aluksineen, niin katseleppa heidän tuloaan särkkien poikki: yksi miehistä on seisoallaan kokassa, toiset tarkkaavat häntä, istuvat pidellen airoja, joilla he särkän edustalla huopaavat, kunnes hän antaa heille merkin, että nyt tulee se suuri aalto, joka nostaa veneen yli särkän. Ja vene nousee niin, että maalta näkee sen kölin. Seuraavassa hetkessä ovat edestä tulevat aallot peittäneet koko aluksen, ei näy venettä, ei miehiä eikä mastoja, saattaisi luulla meren nielleen heidät. Silmänräpäyksen perästä ne kuitenkin tulevat näkyviin, ikäänkuin vene olisi mahtava merieläin, joka ryömii ylös aaltoa, airot liikkuvat sen eloisina jalkoina. Toisella ja kolmannella särkällä käy niinkuin ensimäiselläkin ja nyt hyppäävät kalastajat veteen, vetävät veneen maihin, jokainen aallonlyönti auttaa heitä ja antaa hyvää vauhtia, kunnes he ovat saaneet sen yli rantaäyrään.
Väärä komento särkän edessä, vitkastelu — ja he joutuvat karille!
— Niinpä olisin mennyttä ja Martti samoin!
Tuo ajatus tuli Jörgenille merellä, missä hänen kasvatusisänsä juuri oli vakavasti sairastunut. Kuume ahdisti häntä, oltiin hiukan ulompana äärimmäistä särkkää. Jörgen hypähti kokkaan.
— Isä, antakaappa minun! sanoi hän ja hänen katseensa liukui yli Martin ja yli aaltojen, mutta juuri kun jokainen airo liikkui, vetäen voimakkaita otteita ja suurin aalto tuli, näki hän isänsä kalpeat kasvot — eikä saattanut totella pahaa aiettaan. Vene tuli onnellisesti yli särkkien ja maihin, mutta paha ajatus piili hänen veressään, se kiehui ja kiehutti jokaista pientä kaunansäiettä, joka kiertyi auki hänen muistissaan toveriajalta. Martti oli ryöstänyt hänet, sen hän tunsi, ja riittihän se tekemään hänet hänelle vihamieliseksi. Pari kalastajista pani asian merkille, mutta ei Martti, hän oli niinkuin aina ennenkin avulias ja puhelias, hiukan liikaakin viimeistä lajia.
Jörgenin kasvatusisän täytyi panna vuoteeseen. Siitä tuli hänen kuolinvuoteensa, hän kuoli viikkoa myöhemmin — ja niin peri Jörgen maan dyynien takana, tosin vain pienen majan, mutta olihan se toki jotakin, niin paljon ei Martilla ollut.
— Nyt kai et sinä, Jörgen, enään ota pestiä, vaan jäät olemaan tänne meidän luoksemme! sanoi muuan vanhoista kalastajista.
Se ei ollut Jörgenin aikomus, hän aikoi päinvastoin juuri hiukkasen katsella ympärilleen maailmassa. Fjaltringiläisellä ankeriasisännällä oli eno ylhäällä Gammel-Skagenissa. Hän oli kalastaja ja lisäksi hyvinvoipa kauppias, jolla oli laivoja. Hän kuului olevan sellainen erinomainen vanha mies, saattoi kyllä kannattaa palvella hänellä. Gammel-Skagen sijaitsee aivan pohjoisessa ylhäällä Jyllannissa, niin etäällä Husbyn dyyneiltä kuin tässä maassa saattaa päästä, ja se kyllä miellytti Jörgeniä enimmän, hän ei edes tahtonut jäädä Elsan ja Martin häihinkään, jotka piti vietettämän parin viikon perästä.
Oli epäviisasta lähteä pois, arveli vanha kalastaja. Nyt oliJörgenillä talo, varmaan Elsa kyllä mieluummin ottaisi hänet.
Jörgen vastasi siihen niin lyhyesti, ettei ollut helppoa päästä hänen puheensa perille. Mutta vanhus toi Elsan hänen puheilleen. Hän ei sanonut paljoa, mutta tämän hän sanoi:
— Sinulla on talo, se pitää ottaa lukuun.
Ja Jörgen otti paljon lukuun.
Merellä on raskaat aaltonsa, ihmissydämellä vieläkin raskaammat. Monet ajatukset, raskaat ja joskus heikotkin kulkivat läpi Jörgenin pään ja mielen ja hän kysyi Elsalta:
— Jos nyt Martilla olisi yhtä hyvä talo kuin minulla, niin kenen meistä ottaisit mieluummin?
—- Mutta Martilla ei ole eikä hän saakaan.
— Mutta me ajattelemme nyt että hän saisi!
— Niin, silloin kai minä ottaisin Martin, siltä minusta nyt tuntuu.Mutta sillä ei elä.
Ja Jörgen ajatteli tätä koko yön. Hänessä liikkui jotakin, jota ei hän voinut selvittää itselleen, mutta hänellä oli ajatus, joka oli voimakkaampi kuin hänen rakkautensa Elsaan — ja sitte meni hän Martin luo ja mitä hän siellä sanoi ja teki, sen oli hän tarkoin punninnut: hän luovutti hänelle helpoimmilla ehdoilla talon, itse hän aikoi ottaa pestin, sellainen oli hänellä mieli. Ja Elsa suuteli häntä keskelle suuta, kun hän sen kuuli, sillä pitihän hän enemmän Martista.
Varhaisena aamuna piti Jörgenin lähteä. Edellisenä iltana — oli jo myöhäistä —, tuli hänelle halu vielä kerran käydä tervehtimässä Marttia. Hän meni ja dyynien välillä kohtasi hän tuon vanhan kalastajan, joka ei pitänyt matkasta. Martti mahtoi kulkea hanhennokka neulottuna housuihin, koska tytöt häneen niin kovasti rakastuivat. Jörgen ei kiinnittänyt huomiota tähän puheeseen, sanoi hyvästi ja meni taloon missä Martti asui. Hän kuuli sieltä kovaäänistä puhetta, Martti ei ollut yksin. Jörgen kävi päättämättömäksi, Elsan kanssa hän kaikista vähimmin halusi sattua yhteen ja kun hän oikein ajatteli asiaa, niin ei hän tahtonut, että Martti vielä kerran kiittäisi, ja niin kääntyi hän takaisin.
Seuraavana aamuna ennen päivän valkenemista, köytti hän kiinni reppunsa, otti eväsvakkansa ja läksi alas dyynejä merenrantaa kohti. Siellä pääsi kulkemaan paremmin kuin raskaalla hiekkaisella tiellä, lisäksi sieltä kautta tuli tie lyhyemmäksi, sillä hän halusi ensin käydä Fjaltringissa Bovbjergin luona, missä ankeriasisäntä asui, jota hän oli luvannut käydä tervehtimässä.
Meri oli kiiltävä ja sininen, simpukoita ja näkinkieriä siellä vetelehti, hänen lapsena ikuiset leikkikalunsa narskahtelivat jalkain alla. Hänen kävellessään rupesi hänen nenänsä vuotamaan verta, se oli vain pieni asia, mutta silläkin voi olla merkityksensä. Pari suurta veripisaraa putosi hänen hihalleen, hän pesi ne pois, pysähdytti veren ja hänestä tuntui siltä kuin sen menettäminen oikein olisi tehnyt hänen päänsä ja mielensä keveämmiksi. Hiekassa kukki vähän rantakaalia, hän taittoi oksan ja pisti hattuun. Reipas ja iloinen hän tahtoi olla, tie vei avaraan maailmaan, "hiukkasen ulkopuolelle ovea, ylös jokea!" niinkuin ankeriaslapset halusivat. "Varokaa pahoja ihmisiä, he tuulastavat, nylkevät, leikkaavat kappaleiksi ja pistävät teidät pannuun!" toisti hän itsekseen ja nauroi. Hän kyllä pääsisi ehein nahoin läpi maailman. Rohkea mieli on hyvä turva.
Aurinko oli jo noussut korkealle, kun hän likeni sitä kapeaa väylää, joka vie Länsimerestä Nissumvuonoon. Hän katsahti taakseen ja näki hyvän matkan päässä kaksi ratsastajaa, muita seurasi, heidän oli kiire, häntä ei se liikuttanut.
Lauttavene oli toisella puolen väylää, Jörgen huusi kunnes se saapui, astui sitte veneeseen. Mutta ennenkuin hän soutumiehen kanssa oli puolitiessä, tulivat miehet, jotka sellaisella vauhdilla olivat kiirehtineet. He huusivat, he uhkasivat ja mainitsivat esivallan nimen. Jörgen ei ymmärtänyt mitä se merkitsi, mutta arveli, että oli parasta kääntyä takaisin. Hän tarttui itse toiseen airoon ja souti takaisin. Samassa hetkessä hyppäsivät miehet veneeseen ja ennenkuin hän tiesikään, kiersivät he köyden hänen käsiensä ympäri.
— Paha tekosipa maksaa sinulle henkesi! sanoivat he. — Hyvä että saimme sinut käsiimme.
Häntä ei syytetty enemmästä eikä vähemmästä kuin murhan teosta. Martti oli tavattu, veitsi pistettynä kurkkuun. Yksi kalastajista oli eilen illalla myöhään kohdannut Jörgenin matkalla Martin luo. Jörgen ei ensi kertaa ollut nostanut veistä häntä vastaan, se tiedettiin. Hänen täytyi olla murhaajan, hän oli nyt vain toimitettava hyvään talteen. Ringköbing oli oikea paikka, mutta sinne oli pitkä tie, tuuli suoraan lännestä, vajaan puolen tunnin tarvitsivat he mennäkseen vuonon yli Skjærumjoelle ja siitä heillä tuskin oli pitkää virstaa Nörre-Vosborgille, jolla oli vankka kartano valleineen ja hautoineen. Veneessä oli kartanon karjanhoitajan veli, hän arveli, että he kyllä vastaiseksi saisivat luvan panna Jörgenin siihen luolaan, missä mustalaisakka Pitkä-Marketta oli istunut ennen mestaustaan.
Jörgenin puolustusta ei kuunneltu, pari veritahraa hänen paidallaan todisti varmemmin häntä vastaan. Hän tiesi viattomuutensa ja kun ei hän voinut puhdistautua, niin alistui hän kohtaloonsa.
He astuivat maihin juuri vanhan vallinsijan kohdalla, missä ritari Buggen talo oli sijainnut, siinä mistä Jörgen kasvatusvanhempineen oli kulkenut juhlille, hautajaisjuhlille viettämään neljää onnellista, valoisinta lapsuudenpäiväänsä. Taasen häntä kuljetettiin samaa tietä, yli niityn Nörre-Vosbergiin, ja siellä seisoi seljapuu täydessä kukassa, korkeat niinipuut kukkivat, hänestä tuntui siltä kuin hän eilen olisi ollut täällä.
Talon lännenpuolisessa rakennuksessa on korkeiden portaiden alla alaskäytävä. Täältä tullaan matalaan holvattuun kellariin ja täältä oli Pitkä-Marketta viety mestauspaikalle. Hän oli syönyt viisi lapsensydäntä ja uskoi, että jos hän vielä olisi saanut kaksi lisää, niin hän olisi voinut lentää ja tehdä itsensä näkymättömäksi. Muurissa oli pieni ruuduton, ahdas ilmareikä. Tuoksuva niinipuu ulkopuolella ei jaksanut lähettää hitustakaan virkistystä, kaikki täällä sisällä oli raakaa ja tunkkaista. Vain lavitsa siellä oli, mutta hyvä omatunto on hyvä päänalainen, niin, Jörgen saattoi siis maata pehmeästi.
Lankunpaksuinen ovi oli lukittu, rautatanko työnnetty eteen, mutta taikauskon syöjätär ryömii sisään avaimenlävestä, sekä herrastalossa että kalastajamajassa, saatikka täällä, missä Jörgen nyt istui ja ajatteli Pitkää-Markettaa ja hänen pahoja tekojaan. Hänen viimeiset ajatuksensa olivat täyttäneet tämän huoneen, yöllä ennen mestausta. Jörgen muisteli kaikkea noituutta, mitä täällä vanhaan aikaan oli harjoitettu, kun tilanomistaja Svanwedel asui täällä, ja sehän hyvin tiedettiin, mitenkä vieläkin kahlekoira, joka oli kytketty siltaan, joka aamu tavattiin ketjuunsa hirtettynä riippumassa kaidepuun yli. Kaikki tämä täytti ja jäädytti Jörgenin mieltä. Yksi auringonsäde loisti häneen kuitenkin tältäkin paikalta, ulkoapäin, ja se oli muisto kukkivasta seljasta ja niinipuista.
Kauvan ei hän istunut täällä, hänet vietiin Ringkjöbingiin, missä vankeus tuli yhtä ankaraksi.
Ne ajat eivät olleet meidän aikojamme. Vaikeaa oli köyhän. Saattoi vielä tapahtua, että talonpoikaistalot ja talonpoikaiskylät yhdistettiin uusiksi herrastaloiksi ja tämän komennon aikana tulivat kuski ja pikentti kihlakunnan tuomareiksi, jotka pienen hairahduksen takia saattoivat tuomita köyhän menettämään maatilkkunsa ja saamaan raippoja. Vielä tavattiin täällä yksi ja toinen näitä, ja Juutinmaalla, kaukana kuninkaan Köpenhaminasta ja valistuneista, hyväätarkoittavista hallitusmiehistä kävi laintulkinnan vielä usein niin ja näin ja vähimmäksi saattoi katsoa, että Jörgenillä venyi aika.
Tikerän kylmä oli siellä missä hän istui — milloin tämä loppuisi? Syyttömästi oli hänet heitetty vaivaan ja kurjuuteen. Se oli hänen osansa! Miksi se oli suotu hänelle, sitä hänellä nyt oli aikaa ajatella. Minkätähden hän oli joutunut tällaiseen asemaan? Niin, sepä selviäisi "toisessa elämässä", siinä joka varmasti meitä odottaa. Tuo usko oli köyhässä kodissa juurtunut häneen. Se mikä ei Espanjan kyllyydessä ja auringossa ollut loistanut hänen isänsä mieleen, se kävi hänelle kylmässä ja pimeydessä lohdutuksen valoksi, Jumalan armolahjaksi ja se ei koskaan petä.
Nyt alkoivat kevätmyrskyt antaa merkkejä itsestään. Länsimeren vyörynä kuuluu penikulmien päähän sisämaahan, mutta vasta myrskyn asetuttua. Kuuluu siltä kuin sadoilla raskailla vaunuilla ajettaisiin kovan holvatun tien poikki. Jörgen kuuli sen vankilaansa ja se toi vaihtelua. Mitkään vanhat laulut eivät voineet syvemmin satuttaa sydämeen kuin nämä sävelet, vyöryvän meren, vapaan meren, joka kantaa ihmisen läpi maailman, millä hän lensi tuulten mukana, millä hän kuljetti mukanaan omaa taloaan niinkuin etana omaansa. Aina hän merellä seisoi omalla pohjallaan, aina kodin pohjalla, yksin vieraallakin maalla.
Kuinka Jörgen kuuntelikin tuota syvää vyörynää, kuinka muistot vyöryivätkin mieleen! "Vapaa, vapaa! Autuasta olla vapaa, vaikkapa kengissä vailla pohjia ja yllä paikattu rohtiminen paita!" Silloin tällöin hänessä kuohahti, ja hän iski nyrkkinsä muuriin.
Viikkoja, kuukausia, koko vuosi oli kulunut, silloin otettiin kiinni muuan roisto, Varas-Niilo, "Hevoshuijariksi" häntä niinikään sanottiin, ja silloin koittivat paremmat ajat, tuli tietoon mitä vääryyttä Jörgen oli kärsinyt.
Pohjoiseen Ringkjöbingin vuonosta olivat erään vuokraajan luona, joka piti krouvia, iltapäivällä ennen Jörgenin lähtöä kotoa ja murhan tapahtumista Varas-Niilo ja Martti sattuneet yhteen. Juotiin pari lasia ja niidenhän ei pitäisi nousta kenenkään miehen päähän, mutta ne panivat kuitenkin Martin suupelin hiukan liian liukkaaseen käyntiin. Hän puhua räyhäsi, kertoi saaneensa talon ja aikovansa naimisiin, ja kun Niilo kysyi tähän tarvittavia rahoja, löi Martti ylimielisenä taskuaan:
— Ne ovat siellä missä niiden pitää olla, vastasi hän.
Tämä kehuminen maksoi hänelle hengen. Kun hän oli mennyt, seurasi Niilo ja pisti veitsen hänen kurkkuunsa ottaakseen rahat, joita ei ollut.
Tämä selvitettiin laajasti. Meille riittää ainoastaan tietää, että Jörgen pääsi vapaalle jalalle. Mutta mitä hän sai korvaukseksi siitä mitä hän oli kärsinyt vuosikauden aikana, vankeudessa ja kylmässä, sysättynä pois ihmisten ilmoilta? Niin, hänelle sanottiin, että oli onni, että hän oli viaton, nyt hän saattoi mennä. Pormestari antoi hänelle kymmenen markkaa matkarahaa ja useat kaupungin porvareista antoivat hänelle olutta ja hyvää ruokaa. Olipa hyviäkin ihmisiä! Kaikki eivät "tuulasta, nylje ja pistä pannuun!" Mutta paras kaikesta oli, että kauppias Brönne Skagenista, hän, jolta Jörgen vuosi sitte oli aikonut ottaa pestin, juuri niinä päivinä sattui asioille Ringkjöbingiin. Hän kuuli koko asian, sydäntä hänellä oli, hän käsitti ja tunsi kaikki mitä Jörgen oli kärsinyt, Nyt tahtoi hän hyvittää poikaa ja hankkia hänelle paremmat oltavat, antaa hänen kokea, että on hyviäkin ihmisiä.
Vankeudesta vapauteen, taivaan valtakuntaan, rakkautta ja onnea kohti nyt mentiin. Nekin olivat koettavat. Ei mikään elämänmalja sisällä pelkkää koiruohoa, sitä ei yksikään hyvä ihminen voisi ojentaa ihmislapselle — voisiko sitte Jumala, kaikkirakkaus, tehdä sen?
— Haudatkaa nyt ja unohtakaa se kaikki tyyni! sanoi kauppias Brönne. — Vedämme oikein paksun viivan yli viime vuoden. Allakan me poltamme ja kahden päivän perästä matkustamme rauhalliseen, onnelliseen ja hauskaan Skageniin. Sanovat, että se on nurkkanen maassa — siunattu uuninnurkka se on, jossa ikkunat ovat avoinna avaraa maailmaa kohti.
Se se oli matka! Siinä sitä taas sai hengittää, kun tuli kylmästä vankilailmasta ulos lämpöiseen auringonpaisteeseen. Nummella kukki kanerva, se oli kuin vilisevä harso ja paimenpoika istui hautakummulla ja puhalsi huiluaan, jonka hän oli veistänyt lampaanluusta.Fata morgana, erämaan ihana kangastus riippuvine puutarhoineen ja keinuvine metsineen, näyttäytyi, niinikään tuo ihmeellinen kevyt ilmanväreily, jota sanotaan karjaansa ajavaksi Loke-mieheksi.
Matka vei ylös Limvuonoa kohti, yli vendelilaisten maan, Skagenin suunnalle, mistä pitkäpartaiset miehet, langobardit olivat lähteneet, kun nälkäaikana, kuningas Snion hallitessa, kaikki lapset ja vanhukset olisivat surmatut, mutta tuo jalo nainen Gambaruk, jolla täällä oli maatiloja, esitti, että nuoret mieluummin lähtisivät maasta. Tämän tiesi Jörgen, niin oppinut hän oli, ja jollei hän tuntenut langobardein maata korkeiden alppien takana, niin hän kuitenkin tiesi, miltä siellä mahtoi näyttää, olihan hän itse lapsena ollut etelässä, Espanjan maalla. Hän muisti kukkuraiset hedelmäröykkiöt siellä, muisti punaiset granaattikukat, surinan, hurinan ja kellonsoiton kaupungin suuressa kuvussa, mutta kauneinta on sentään kodin maassa ja Jörgenin koti oli Tanska.
Vihdoin pääsivät he sitte "Vendilskagaan", miksi Skagenia nimitetään vanhoissa norjalaisissa ja islantilaisissa kirjoituksissa. Penikulmain laajuudelta, välillä dyynejä ja peltomaata, ulottuu ja ulottui jo silloin Gammel-Skagen, Vester- ja Österby, aina majakalle asti likellä Greniä. Talot ja pihat sijaitsivat niinkuin nytkin, tuiskuttavien, liikkuvien hiekkakumpujen keskellä, erämaan, missä tuuli temmeltää irrallisessa hiekassa ja missä lokit, tiirat ja villit joutsenet pitävät sellaista ääntä, että vihloo korvakalvoa. Penikulman päässä Grenistä, lounaan suunnalla, on Höjen tai Gammel-Skagen. Siellä asui kauppias Brönne, täällä oli Jörgenin määrä nyt oleskella. Talo oli tervattu, pienillä ulkohuonerakennuksilla oli kullakin kattona nurinkäännetty vene, sikoläätti oli kyhätty kokoon hylynkappaleista. Aitausta ei täällä ollut, eihän ollut mitään aidattavaakaan, mutta nuorilla riippui pitkissä riveissä, toinen toisen yläpuolella, halkaistuja kaloja kuivamassa tuulessa. Koko ranta oli mätänevien sillien peitossa. Tuskinhan nuotta oli heitetty veteen ennenkuin jo vedettiin maihin kuormittain silliä. Sitä lajia oli liian paljon, niitä heitettiin takaisin mereen tai saivat ne jäädä mätänemään paikoilleen.
Kauppiaan vaimo ja tytär, niin, palvelusväki myöskin, tuli riemuiten vastaan, kun isä palasi kotiin. Painettiin käsiä, huudettiin ja puhuttiin ja mitkä suloiset kasvot tyttärellä olikaan ja kaksi kaunista silmää!
Sisäpuolella taloa oli hauskaa ja varakasta. Vatien täydeltä pantiin kaloja pöytään, punakampeloja, joita kuningaskin olisi voinut sanoa herkkuruuaksi, viiniä Skagenin viinivuorilta, suuresta merestä: rypäleethän vierivät puserrettuina maihin, sekä tynnyreissä että pulloissa.
Kun äiti ja tytär sitte saivat kuulla, kuka Jörgen oli ja miten viattomasti ja kovin hän oli kärsinyt, niin loistivat silmät vieläkin lempeämmin häntä vastaan ja lempeimmin loistivat ne sorjalla Klara-neidolla. Jörgen sai Gammel-Skagenissa onnellisen kodin, se teki sydämelle hyvää ja olihan Jörgenin sydän kokenut paljon, myöskin rakkauden katkeraa merta. Se kovettaa tai pehmentää, Jörgenin sydän oli vielä niin pehmeä, se oli niin nuori, siinä oli vapaa paikka. Sentähden varmaan sattui niin onnellisesti, että neiti Klaran juuri kolmen viikon perästä piti laivalla lähteä Kristiansandiin Norjassa, tervehtimään erästä tätiä, jäädäkseen sinne koko talveksi.
Sunnuntaina ennen lähtöä olivat he kaikki rippikirkossa. Suuri ja komea oli kirkko, skottilaiset ja hollantilaiset olivat monta vuosisataa sitte rakentaneet sen kappaleen matkan päähän siitä, missä kaupunki nyt oli. Jonkun verran se oli rappeutunut ja tie ylös ja alas läpi syvän hiekan oli hyvin vaivaloinen, sen vaivan kuitenkin kesti mielellään, kun pääsi Jumalan huoneeseen, sai veisata virsiä ja kuulla saarnan. Hiekka oli päässyt kohoamaan yli kirkkomaan kehysmuurin, mutta hautoja sen sisäpuolella pidettiin vielä vapaina lentohiekasta.