Luodun hautakummun vieressä näkyi vielä oksista tehty risti, joka oli sidottu kokoon niinellä: viimeinen työ hänen kädestään, joka nyt oli kuollut ja poissa. Pieni Helga otti sen, ajatus tuli itsestään, hän pystytti sen kivien väliin, hänen ja kuolleen hevosen muistoksi. Muiston surumieli sai kyyneleet puhkeamaan esiin, ja tämän sydämen tunteen vallitessa piirteli hän saman merkin maahan haudan ympärille, se kehysti sitä niin kauniisti — ja silloin, hänen molemmin käsin piirtäessään ristin merkkiä, putosi uimaräpylä kädestä kuin rikkirevitty hansikas, ja kun hän peseytyi lähteen vedessä ja ihmetteli hienoja valkeita käsiään, teki hän taasen ristin merkin ilmaan, itsensä ja kuolleen väliin. Silloin värisivät hänen huulensa, silloin liikkui hänen kielensä ja nimi, jota hän useimmin oli kuullut laulettavan ja lausuttavan ratsastettaessa metsän läpi, kaikui hänen suustaan, hän lausui sen: Jeesus Kristus!
Silloin raukesi rupikonnan hahmo, hän oli nuori kaunotar. Mutta pää vaipui väsyneenä, jäsenet kaipasivat lepoa — hän nukkui.
Unta kesti kuitenkin vain lyhyeltä, keskiyön aikaan hänet herätettiin: hänen edessään seisoi kuollut hevonen, sädehtivänä, täynnä elämää, silmistä ja haavoittuneesta kaulasta tulvi valo. Aivan sen viereen ilmestyi surmattu kristitty pappi — "kauniimpana kuin Balder", olisi viikinkirouva sanonut, ja kuitenkin hän tuli kuin tulenliekeissä.
Suurissa lempeissä silmissä oli vakavuus, vanhurskauden tuomio, katse niin läpitunkeva, että se loisti ikäänkuin kovaakokeneen tytön sydämen syvimpään sopukkaan asti. Pieni Helga vapisi tätä katsetta ja hänen muistinsa heräsi ikäänkuin tuomiopäivän voimasta. Kaikki hyvyys mitä oli osoitettu hänelle, jokainen rakkauden sana joka oli sanottu hänelle, kävi ikäänkuin eläväksi. Hän ymmärsi, että rakkaus oli pitänyt häntä pystyssä koettelemuksen päivinä, päivinä, jolloin sielun ja liejun lapsi kilvoittelee ja taistelee. Hän käsitti seuranneensa ainoastaan mielijohteitaan, tekemättä mitään omasta puolestaan; kaikki oli hänelle annettu, kaikkea oli ikäänkuin johdettu. Hän kumartui halpana, nöyränä, ujona sen eteen, joka tutkii jokaisen sydämen sopukan. Ja tänä hetkenä tunsi hän ikäänkuin salaman puhdistuksen liekistä, pyhän hengen tulen.
— Sinä liejun tytär! sanoi kristitty pappi, — liejusta, maasta olet sinä tullut — maasta olet sinä jälleen nouseva ylös! Auringonsäde sinussa kulkee, tietoisena ruumiillisesta verhostaan, takaisin alkulähteeseensä, se ei ole säde aurinkoruumiista, vaan säde Jumalasta! Ei yhdenkään sielun pidä joutua kadotukseen, mutta pitkältä kestää ajallista, se on elämän lentoa iäisyyteen. — Minä tulen kuolleitten maasta, myöskin sinun on kerran kuljettava läpi noiden syvien laaksojen siihen loistavaan vuoristomaahan, missä armo ja täydellisyys asuvat. En vie sinua Hedebyhyn kastettavaksi, ensin sinun täytyy murtaa syvää suopohjaa peittävä vesikilpi, nostaa ylös elämäsi ja syntysi elävä juuri, täyttää tehtäväsi, ennenkuin vihkiminen saattaa tapahtua.
Ja hän nosti hänet hevosen selkään, ojensi hänelle samankaltaisen kultaisen suitsutusastian, jommoisen hän ennen oli nähnyt viikinkilinnassa, siitä levisi niin suloinen ja voimakas lemu. Avoin haava surmatun otsassa loisti kuin sädehtivä otsaripa. Hän otti ristin haudalta, nosti sen korkealle ilmaan ja nyt he, istuen surmatun hevosensa selässä läksivät lentämään yli humisevan metsän, yli kumpujen, joihin sankarit olivat haudatut. Ja mahtavat haamut nousivat, ratsastivat esiin ja pysähtyivät kummun harjalle. Kuun valossa säteili niiden otsien ympärillä leveä kultavanne kultaisine solmuineen, viitta liehui tuulessa. Lohikäärme, joka hautoi aarteita, nosti päänsä ja katsoi heidän jälkeensä. Kääpiökansa pilkisti esiin kummuista ja peltovaoista, ne kihisivät punaisin, sinisin ja vihrein valoin, siinä kävi ryöppy, joka muistutti kipunoita poltetun paperin tuhassa.
Yli metsien ja nummien, jokien ja rämeiden he lensivät, ylös Villisuota kohti. Sen yllä he liitelivät suurissa kaarissa. Kristitty pappi nosti korkealle ristin, se paistoi kuin kulta, ja hänen huuliltansa kaikui messulaulu. Pieni Helga lauloi mukana, niinkuin lapsi laulaa äidin laulaessa. Hän heilutti suitsutusastiaa, siitä lähti alttarintuoksu, niin voimakas, niin ihmeitätekevä, että suon kaislat ja ruo'ot puhkesivat kukkaan. Kaikki idut työntyivät esiin syvältä maasta, kaikki missä elämää oli kohosi ylöspäin, lumpeita oli vilisemällä kuin mitäkin harsoa, ne muodostivat ikäänkuin kudotun kukkaismaton, ja tällä lepäsi nukkuva nainen, nuori ja kaunis, pieni Helga luuli näkevänsä itsensä, oman peilikuvansa tyynessä vedessä. Hän näki äitinsä, liejukuninkaan puolison, prinsessan Niilin vesiltä.
Kuollut kristitty pappi käski nostaa hukkuvan hevosen selkään, mutta hevonen vaipui taakan alla ikäänkuin sen ruumis olisi ollut pelkkä käärinliina, joka hulmuaa tuulessa. Ristinmerkki teki kuitenkin ilma-aaveen lujaksi ja kaikki kolme he ratsastivat kuivalle maalle.
Silloin lauloi kukko viikingin linnassa ja näyt haihtuivat sumuiksi, jotka tuuli vei, mutta silmä silmää vasten seisoivat äiti ja tytär.
— Itsenikö minä näen syvässä vedessä! sanoi äiti.
— Itsenikö minä näen kirkkaassa kilvessä! huudahti tytär, ja he likenivät toisiaan, rinta rintaa vasten, syli syliä, voimakkaimmin sykki äidin sydän ja hän ymmärsi sen.
— Lapseni, oman sydämeni kukka! Lootukseni syvistä vesistä!
Ja hän syleili lastaan ja itki. Kyyneleet olivat uusi elämän ja rakkauden kaste pienelle Helgalle.
— Joutsenhahmossa minä tulin tänne ja heitin sen yltäni! sanoi äiti, — vaivuin hyllyvän maan läpi syvälle suon liejuun, joka kuin muuri sulkeutui minun ympärilleni. Mutta pian minä tunsin raikkaamman virtauksen: jokin voima veti minua syvemmälle, yhä syvemmälle, tunsin unen painavan silmäluomiani, vaivuin uneen, näin unta —- minusta oli kuin taasen olisin maannut Egyptin pyramiidissa, mutta edessäni seisoi vielä sama keinuva lepänkanto, joka suon pinnalla oli pelästyttänyt minut. Katselin halkeamia kuoressa ja ne loistivat eri väreissä ja muuttuivat hieroglyfeiksi, se oli muumion kotelo, jota minä katselin. Se murtui ja esiin astui tuhatvuotinen valtias, muumio-olento, musta kuin piki, mustankiiltävä kuin metsäetana, tai lihava musta lieju, liejukuningas tai pyramiidin muumio, en tietänyt kumpiko. Hän kiersi käsivartensa ympärilleni ja minusta tuntui siltä kuin minun täytyisi kuolla. Tunsin jälleen eläväni vasta kun poveni taas kävi lämpöiseksi ja pieni lintu siinä räpytteli siipiään, viserteli ja lauloi. Se lensi rinnaltani korkealle pimeää raskasta kattoa kohti, mutta pitkä vihreä nauha yhdisti sitä vielä minuun. Minä kuulin ja ymmärsin sen kaipauksen sävelet: vapaus! aurinko! Isän luo! — silloin ajattelin omaa isääni kodin aurinkoisessa maassa, elämääni, rakkauttani. Sen hetken perästä en ole nähnyt unta, nukuin totisesti sikeää, pitkää unta, kunnes tällä hetkellä sävelet ja tuoksu nostivat ja vapauttivat minut!
Vihreä nauha äidin sydämen ja linnun siiven välillä, missä se nyt leijaili, minne se oli viskattu? Ainoastaan haikara oli sen nähnyt, nauha oli vihreä varsi, solmu loistava kukka, lapsen kehto, lapsen, joka nyt oli kasvanut kauneudessa ja taasen lepäsi äidin sydäntä vastaan.
Ja heidän siinä seisoessaan sylityksin, lenteli haikaraisä kaartaen heidän ympärillään, viiletti sitten pesälleen, toi siellä vuosikausia säilytetyt höyhenhahmot, heitti yhden kummallekin ja se sujui heidän ympärilleen, ja he kohosivat maasta kahtena valkoisena joutsenena.
— Puhukaamme nyt! sanoi haikaraisä, — nyt me ymmärrämme toistemme kieltä, vaikka nokka toisella linnulla on toisella tavalla muovaeltu kuin toisella! Sopii niin hyvin kuin ikinä voi, että te tulette tänä yönä, huomenna olisimme olleet poissa, äiti, minä ja poikaset! Me lähdemme etelään! Niin, katsokaa vain minua, olen vanha ystävä Niilinmaasta ja samoin äitikin; hänen tunteensa on enemmän sydämessä kuin nokassa. Hän aina luuli, että prinsessa kyllä pitäisi puoliaan! Minä ja poikaset olemme tuoneet joutsenhahmot tänne ylös —! No niin, kuinka minä olen iloissani ja kuinka onnellista, että vielä olen täällä. Kun päivä koittaa, lähdemme liikkeelle! Suuri haikaraseurue! Me lennämme edellä, pysykää vain perässä, niin ette erehdy tiestä; minä ja poikaset kyllä puolestamme pidämme teitä silmällä!
— Ja lootuskukka, joka minun piti tuoda, sanoi egyptiläinen prinsessa, — se lentää joutsenhahmossa rinnallani! Sydämeni kukkasen tuon mukanani, sellainen on ratkaisu. Kotiin päin, kotiin päin!
Mutta Helga sanoi, ettei hän voinut jättää Tanskanmaata vielä kerran näkemättä kasvatusäitiään, hellää viikinkirouvaa. Helgan mieleen nousi jokainen kaunis muisto, jokainen hellä sana, jokainen kyynel, jonka kasvatusäiti oli itkenyt, ja miltei tuntui tällä hetkellä siltä kuin hän olisi enimmän rakastanut tätä äitiä. — Niin, kyllä meidän täytyy lähteä viikinkikartanoon! sanoi haikaraisä, — siellähän odottavat äiti ja poikaset! Kyllä ne nyt tulevat mulkoilemaan silmiään ja pieksämään suuta! Niin, äiti nyt ei sano niin paljon, hän on lyhytsanainen ja sukkela, ja tarkoittaa vieläkin parempaa! Minäpä heti paikalla vähän rämistelen, niin että he kuulevat meidän tulevan!
Ja sitten rämisteli haikaraisä nokallaan ja hän ja joutsenet lensivät viikinkilinnaan.
Siellä nukuttiin vielä sikeää unta, vasta myöhään yöllä oli viikinkirouva saanut rauhaa. Hän oli tuskissaan pienen Helgan tähden, joka nyt kokonaista kolme vuorokautta oli ollut kadoksissa kristityn papin kanssa. Tytön oli täytynyt auttaa hänet matkaan, hänen hevosensa oli poissa tallista. Minkä voiman avulla tämä kaikki oli tapahtunut? Viikinkirouva ajatteli ihmeitä, joita kuului tapahtuneen valkoisen Kristuksen voimasta ja niiden välityksellä, jotka uskoivat häneen ja siunasivat häntä. Vaihtelevat ajatukset saivat muodon unielämässä, hänestä tuntui siltä kuin hän vieläkin olisi istunut valveilla, miettien vuoteensa laidalla, ja ulkopuolella vaani pimeys. Myrsky tuli, hän kuuli meren vyörynnän lännessä ja idässä, Pohjanmeren ja Kattegatin vesiltä. Se ääretön käärme, joka merenpohjalla kiertyy maan ympäri, hytki suonenvedossa. Jumalten yö likeni, Ragnarök, joksi pakanat kutsuivat maailman loppua, aikaa, jolloin kaikki oli häviävä, yksinpä korkeat jumalat. Gjallertorvi soi ja yli taivaankaaren ratsastivat jumalat, teräkseen puettuina taistellakseen viimeisen taistelun. Heidän edellään lensivät siivekkäät kilpineidot ja jonon päättivät kuolleiden urhojen haamut. Koko ilma heidän ympärillään loisti revontuliliekeissä, mutta pimeys voitti. Se oli kauhea hetki.
Ja aivan likellä kärsivää viikinkirouvaa istui lattialla pieni Helga sammakon ilkeässä hahmossa, hänkin vapisi ja turvautui kasvatusäitiin, joka otti hänet syliinsä ja hellästi painoi häntä vastaansa, vaikka rupisammakon muoto tuntuikin ilkeältä. Ilma kajahteli miekan- ja nuijaniskuista, vinkuvista nuolista, ikäänkuin myrskyävä raesade olisi mennyt heidän päällitseen. Hetki oli tullut, jolloin maa ja taivas oli halkeava, tähdet putoavat, kaikki hävitettävä Surturin tulessa. Mutta uusi maa ja taivas tulevat, sen hän tiesi, vilja on aaltoileva siinä missä meri nyt vyöryi yli hedelmättömän hiekkapohjan, ääretön jumala on hallitseva, ja hänen luokseen nousee Balder, lempeä, rakastavainen, pelastuneena kuolleiden valtakunnasta — hän tulee — viikinkirouva näkee hänet, hän tuntee hänen kasvonsa — se on kristitty, vangittu pappi.
— Valkoinen Kristus! huusi hän ääneensä ja mainitessaan nimeä painoi hän suudelman iljettävän sammakkolapsensa otsalle. Silloin raukesi rupisammakon hahmo ja pieni Helga seisoi hänen edessään koko ihanuudessaan, lempeämpänä kuin koskaan ennen, ja silmät säihkyen. Hän suuteli kasvatusäidin käsiä, siunasi häntä kaikesta huolenpidosta ja rakkaudesta, jota hän ahdistuksen ja koettelemuksen päivinä soi hänelle, kiitti häntä ajatuksista, jotka hän oli kylvänyt häneen ja herättänyt, kiitti häntä siitä, että hän oli maininnut nimen, jonka hän vielä toisti: valkoinen Kristus! Ja pieni Helga kohosi niinkuin mahtava joutsen, siivet levittäytyivät suuriksi ja humisivat niinkuin muuttolintujen parvi lentäessään pois.
Viikinkirouva heräsi tähän ja ulkona kuului vieläkin sama voimakas siipien havina — hän tiesi, että haikarat siihen aikaan muuttivat, ne olivat ne, jotka hän kuuli. Vielä kerran tahtoi hän nähdä ne ennen niiden lähtöä ja sanoa niille hyvästi! Hän nousi, meni kuistille ja silloin hän näki siipirakennuksen katonharjalla haikaran haikaran vieressä ja pitkin pihaa, korkeiden puiden yli lensi parvia, tehden mahtavia kaarroksia. Mutta juuri vastapäätä häntä, kaivonkannella, missä pieni Helga niin usein oli istunut ja peloittanut hänet villeydellään, istui nyt kaksi joutsenta, katsellen häneen viisain silmin. Ja hän muisti unensa, se täytti yhä kokonaan hänen mielensä, aivan kuin todellisuus. Hän ajatteli pientä Helgaa joutsenhahmossa, hän ajatteli kristittyä pappia, ja yhtäkkiä tuntui hänen sydämessään oudon iloiselta.
Joutsenet räpyttelivät siipiään, kumarsivat kaulojaan ikäänkuin nekin olisivat tahtoneet esittää tervehdyksensä. Ja viikinkirouva levitti käsivartensa niiden puoleen ikäänkuin hän olisi ymmärtänyt sen, hymyili itkun ja monien ajatusten vallassa.
Silloin kohosivat, siipiään kahistellen ja nokkiaan päristellen kaikki haikarat, lähteäkseen matkalle etelään.
— Me emme odota pääskysiä! sanoi haikaraemo, — jos tahtovat mukaan, niin tulkoot! Me emme voi odottaa kunnes kurmitsat lähtevät! On sentään kaunista matkustaa näin perheittäin eikä niinkuin peipposet ja suokukot, joiden koirakset lentävät erikseen ja naarakset erikseen, se oikeastaan ei ole säädyllistä! — ja mitä lentämistapaa joutsenet käyttävätkään?
— Jokainen lentää omalla tavallaan, sanoi haikaraisä, — joutsenet lentävät vinottain, kurjet kolmikulmassa ja kurmitsat käärmeenmuodossa.
— Älä puhu käärmeistä meidän lentäessämme täällä ylhäällä, sanoi haikaraemo, — se herättää poikasissa vain haluja, joita ei voida tyydyttää.
* * * * *
— Ovatko nuo tuolla alhaalla ne korkeat vuoret, joista olen kuullut puhuttavan? kysyi Helga joutsenhahmossa.
— Ne ovat ukkospilviä, jotka ajelehtivat alapuolellamme! sanoi äiti.
— Mitä valkoisia pilviä nuo ovat, jotka kohoavat niin korkealle? kysyiHelga.
— Sinä näet ikuisen lumen peittämät vuoret! sanoi äiti ja he lensivät alppien yli, alas sinistä Välimerta kohti.
* * * * *
— Afrikan maa! Egyptin ranta! riemuitsi joutsenhahmossa Niilin tytär, kun hän ilmasta näki valkeankeltaisena, aallonmuotoisena viiruna kotiseutunsa.
Myöskin linnut näkivät sen ja kiiruhtivat lentoaan.
— Minä tunnen nenässäni Niilin liejun ja märät sammakot! sanoi haikaraemo. — Vatsassani kutiaa. Niin, nyt te saatte herkutella, ja te saatte nähdä marabuhaikaran, ibislinnun ja kurkia! Ne kuuluvat kaikki perheeseen, mutta eivät ole niin kauniita kuin me. Ne ovat olevinaan ylhäisiä, varsinkin ibis, egyptiläiset ovat hemmoitelleet häntä, ne tekevät hänet muumioksi, täyttävät hänet maustekasveilla. Minä näkisin mieluummin, että minut täytettäisiin elävillä sammakoilla, sitä tekin tahtoisitte, ja teidät täytetäänkin! Parempi jotakin kuvussa elinaikana kuin komeilla kuoltuaan, se on minun mielipiteeni ja se on aina oikea!
— Nyt ovat haikarat tulleet! sanottiin rikkaassa talossa Niilin rannalla. Siellä lepäsi avonaisessa pilarisalissa, pehmeillä, leopardinnahoilla päällystetyillä patjoilla kuninkaallinen herra, ei elävänä eikä kuolleena, odotellen lootuskukkaa syvästä suosta pohjolassa. Sukulaiset ja palvelijat seisoivat hänen ympärillään.
Ja saliin lensi kaksi komeaa valkoista joutsenta, ne olivat tulleet haikaroiden mukana. Ne pudottivat yltään häikäisevän höyhenhahmonsa ja siinä seisoi kaksi kaunista naista, niin toinen toisensa näköistä kuin kaksi kastepisaraa. He painuivat kalpean, kuihtuvan vanhan miehen puoleen, he heittivät taapäin pitkät hiuksensa ja pienen Helgan kumartuessa isoisän puoleen punastuivat vanhuksen kasvot, hänen silmänsä saivat loistetta, kangistuneihin jäseniin tuli elämää. Vanhus nousi reippaana ja nuortuneena. Tytär ja tyttärentytär sulkivat hänet syliinsä ikäänkuin aamutervehdykseksi, iloiten pitkän, raskaan unennäön jälkeen.
* * * * *
Ja ilo vallitsi koko talossa ja haikaranpesässä myöskin, mutta siellä se kuitenkin pääasiassa johtui hyvästä ruuasta, kihisevästä sammakkojen paljoudesta. Ja samaan aikaan kun oppineet hätäisesti, päällisin puolin panivat muistoon tarinan noista kahdesta prinsessasta ja terveyskukkasesta, joka oli suuri tapaus ja tuotti siunausta kodeille ja maalle, kertoivat haikaravanhemmat sen omalla tavallaan ja omalle perheelleen, mutta vasta kun kaikki olivat kylläiset, ennemminhän heillä oli muutakin tekemistä kuin kuunnella juttuja.
— Nyt sinusta tulee jotakin! kuiskasi haikaraemo, — muu ei ole mahdollista!
— Oh, mitä minusta tulisi! sanoi haikaraisä. — Ja mitä minä olen tehnyt? En mitään!
— Sinä olet tehnyt enemmän kuin kaikki nuo muut! Ilman sinua ja poikasia eivät molemmat prinsessat koskaan olisi uudelleen nähneet Egyptiä ja saaneet vanhusta terveeksi. Sinusta tulee jotakin! Saat varmaan tohtorinarvon, ja meidän poikasemme saavat sen sitten syntymässään, ja niiden poikaset taas eteenpäin! Sinä oletkin jo aivan egyptiläisen tohtorin näköinen, — minun silmissäni!
Oppineet ja viisaat kehittivät perusajatusta, niinkuin he sitä nimittivät, joka oli läpikäyvänä koko tapahtumassa: "rakkaus synnyttää elämää!" He antoivat sille selityksiä eri tavoin: "lämmin auringonsäde oli Egyptin prinsessa, hän astui alas liejukuninkaan luo, ja heidän kohdatessaan puhkesi esiin kukka".
— En niin aivan oikein voi toistaa sanoja! huomautti haikaraisä, joka oli kuunnellut katolla ja jonka piti kertoa siitä pesässä. — Se oli niin monimutkaista, mitä he sanoivat, se oli niin viisasta, että he heti saivat arvoja ja lahjoja, yksinpä kokkikin sai suuren kunniamerkin — se kyllä oli liemen ansio!
— Ja mitä sinä sait? kysyi haikaraemo, — eihän heidän nyt pitäisi unohtaa tärkeintä, ja se olet sinä! Oppineet ovat vain soitelleet suuta tässä asiassa! Mutta sinun vuorosi kai tulee!
Myöhään yöllä, kun unen rauha lepäsi yli taasen onnellisen talon, valvoi vielä muuan, eikä se ollut haikaraisä, vaikka hän seisoi yhdellä jalalla pesässä, nukkuen vartiasotamiestä, ei, pieni Helga valvoi, kumartui alas parvekkeelta ja katseli kirkasta ilmaa suurine loistavine tähtineen, jotka olivat suuremmat ja loistoltaan puhtaammat kuin minä hän oli nähnyt ne pohjoisessa, ja kuitenkin samat. Hän ajatteli Villisuota, kasvatusäidin lempeitä silmiä, kyyneliä, jotka hän oli vuodattanut sammakkolapsi-raukan vuoksi, joka nyt seisoi tähtien loistossa Niilin vesien varsilla, suloisessa kevätilmassa. Hän ajatteli rakkautta tuon pakanallisen naisen rinnassa, rakkautta, jota hän oli osoittanut kurjalle olennolle, joka ihmishahmossaan oli paha eläin ja eläinhahmossaan iljettävä katsella ja koskettaa. Hän katseli loistavia tähtiä ja muisteli kirkkautta kuolleen otsalla, heidän ratsastaessaan metsän ja suon yli. Hänen muistissaan soi säveliä, sanoja, joita hän oli kuullut lausuttavan heidän ratsastaessaan ja hänen istuessaan noiduttuna hevosen selässä, sanoja rakkauden suuresta alkuperästä, korkeimmasta rakkaudesta, joka käsitti kaikki sukukunnat.
Niin, mitä olikaan annettu, voitettu, saavutettu! — Pieni Helga punnitsi öin päivin onnensa summaa ja oli sitä katsellessaan kuin lapsi, joka nopeasti kääntyy antajan luota antimien, kaikkien noiden kauniiden lahjojen puoleen. Hän eli kokonaan tuon kasvavan autuuden vallassa, joka saattoi tulla, joka tulee; olihan häntä ihmeiden kautta johdettu yhä korkeampaan iloon ja onneen, ja tähän hän eräänä päivänä vaipui niin kokonaan, ettei hän enää ajatellut antajaa. Nuoruusvoiman rohkeus teki nopean valintansa, hänen silmänsä loistivat. Mutta samassa riisti hänet tästä mielialasta kova melu pihamaalla, hänen allaan. Hän näki siellä kahden mahtavan kamelikurjen nopeasti juoksevan ahtaissa kehissä. Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt tätä eläintä, niin suuri lintu, niin kömpelö ja raskas, siivet näyttivät siltä kuin niitä olisi typistetty, ja itse lintu kuin sille olisi tehty väkivaltaa, ja hän kysyi, mitä sille oli tapahtunut ja ensi kerran kuuli hän tarinan, jonka egyptiläiset kertovat kamelikurjesta.
Kaunis oli sen heimo kerran ollut, sen siivet suuret ja väkevät. Eräänä iltana sanoivat sille metsän mahtavat linnut. "Veli, lennämmekö huomenna, jos Jumala tahtoo, joelle juomaan?" Ja kamelikurki vastasi: "Kyllä minä tahdon!" Kun päivä koitti, lähtivät he matkaan, ensin korkealle ylös, aurinkoa, Jumalan silmää kohti, yhä korkeammalle ja korkeammalle, kamelikurki kaukana edellä kaikkia muita. Se lensi ylpeänä valoa kohti; se luotti omaan voimaansa eikä antajaan, se ei sanonut: "jos Jumala tahtoo!" Silloin veti rangaistuksen enkeli pois harson tuliliekkisen edestä ja siinä hetkessä paloivat linnun siivet, se vaipui surkeana maahan. Se ja sen heimo eivät enää milloinkaan jaksa kohota, se pakenee pelästyksissään, syöksyy eteenpäin, kiertäen ahdasta alaa. Siinä on muistutus meille ihmisille, että kaikissa ajatuksissamme, kaikissa teoissamme sanoisimme: "jos Jumala tahtoo!"
Ja Helga painoi miettien alas päänsä, katseli kiitävää kamelikurkea, näki sen hädän, näki millä hullunkurisella ilolla se katseli omaa suurta varjoansa valkoisella, auringonpaahtamalla tiellä. Ja vakavuus työnsi syvän juurensa mieleen ja ajatukseen. Rikas elämä, vastaiseksi onnellinen, oli saatu, voitettu — mitä tapahtuisi, mitä seuraisi? Paras: "jos Jumala tahtoo!"
* * * * *
Varhain keväällä, kun haikarat taasen läksivät pohjoista kohti, otti pieni Helga kultaisen rannerenkaansa, piirsi siihen nimensä, viittasi haikaraisälle, pani kultarenkaan hänen kaulaansa, pyysi häntä viemään sen viikinkirouvalle, joka tästä oli ymmärtävä, että kasvattitytär eli, oli onnellinen ja muisti häntä.
— Se on raskas kantaa! ajatteli haikaraisä, kun hän sai sen kaulaansa, — mutta kultaa ja kunniaa ei pidä viskata maantielle! Haikara tuottaa onnea, todetkoot sen siellä ylhäällä!
— Sinä munit kultaa ja minä munin munia, sanoi haikaraemo, — mutta sinä munit vain kerran ja minä teen sen joka vuosi. Mutta tunnustusta ei kumpikaan meistä saa — se loukkaa!
— Onhan tietoisuus, äiti! sanoi haikaraisä.
— Sitä et sinä voi ripustaa näkyviin, sanoi haikaraemo, — se ei anna myötätuulta enempää kuin ravintoakaan!
Ja sitten he lensivät.
Pieni satakieli, joka lauloi tamarindipensaassa, aikoi sekin pian lähteä pohjoiseen. Siellä ylhäällä likellä Villisuota oli pieni Helga usein kuullut sen, tervehdyksen hän tahtoi panna sen mukaan, lintujen kieltä hän osasi siitä lähtien, jolloin hän lensi joutsenhahmossa, hän oli sittemmin usein puhunut sitä haikaran ja pääskysen kanssa, satakieli hänet kyllä ymmärtää. Ja sitä hän pyysi lentämään pyökkimetsään Jyllannin niemimaalle, sinne, missä hauta oli luotu kivistä ja oksista, hän pyysi sitä kehoittamaan kaikkia pikkulintuja siellä suojelemaan hautaa ja visertämään laulun uudestaan ja uudestaan.
Ja satakieli lensi — ja aika lensi myöskin.
* * * * *
Kotka seisoi syksyllä pyramiidin huipulla ja näki komean kulkueen runsaasti kuormitettuja kameeleja ja kalliisti puettuja asestettuja miehiä korskuvien arapialaisten hevosten selässä, hevoset hohtivat valkoisina kuin hopea, niiden punaiset sieraimet värisivät, suuri tuuhea harja riippui alas hienojen jalkojen yli. Rikkaat vieraat, kuninkaallinen prinssi Arabianmaasta, kaunis niinkuin prinssin sopii, saapuivat ylpeään taloon, missä nyt haikaranpesä oli tyhjänä. Sen asukkaathan olivat pohjoisessa maassa, mutta he kyllä palaavat pian. Ja juuri sinä päivänä he tulivat, jolloin ilo ja riemu täällä olivat ylimmillään. Täällä olivat hääkemut ja pieni Helga oli morsian, puettuna silkkiin ja jalokiviin. Sulhanen oli nuori prinssi Arabianmaasta, he istuivat pöydän yläpäässä, äidin ja isoisän välillä.
Mutta morsian ei katsellut sulhasen ruskeaa, miehekästä poskea, missä musta parta kähertyi, hän ei katsellut hänen tulisiin, tummiin silmiinsä, jotka tähtäsivät häneen, hän katseli ulos, kohti tuikkivaa, sädehtivää tähteä, joka loisti taivaalta.
Silloin havisivat ilmassa voimakkaat siivenlyönnit, haikarat palasivat. Ja vanha haikarapari, vaikka väsyneenä matkasta ja syystä levon tarpeessa, lensi kuitenkin heti parvekkeen kaidepuulle, he kyllä tiesivät, mikä juhla siellä oli. He olivat jo maan rajalla kuulleet, että pieni Helga oli maalauttanut heidät seinälle, he kuuluivat hänen tarinaansa.
— Se on hyvin kauniisti ajateltu! sanoi haikaraisä.
— Se on hyvin vähän! sanoi haikaraemo. — Vähempää ei voisi olla.
Ja kun Helga näki heidät, nousi hän ja astui ulos parvekkeelle taputtaakseen heidän selkiään. Vanha haikarapari kumarsi kaulallaan ja nuorimmat poikaset katselivat ja olivat tyytyväiset kunniaan, joka tuli heidän osakseen.
Ja Helga katseli loistavaa tähteä, joka kävi yhä kirkkaammaksi; ja sen ja hänen välillään liikkui olento, ilmaa puhtaampi ja siitä syystä näkyväinen, se liiteli aivan hänen likelleen, se oli kuollut kristitty pappi, hänkin saapui hänen suureen juhlaansa, saapui taivaan valtakunnasta.
— Loisto ja kunnia siellä voittavat kaiken, mitä maa tuntee! sanoi hän.
Ja pieni Helga rukoili hartaammin kuin koskaan ennen oli rukoillut, että hän ainoastaan yhden ainoan minuutin saisi katsoa sinne, luoda vain yhden ainoan katseen taivaan valtakuntaan, Isän puoleen.
Ja hän nosti hänet sinne loistossa ja kunniassa, sävelten ja ajatusten tulvassa. Loisto ja soitto eivät olleet ainoastaan hänen ulkopuolellaan, vaan hänen sisässäänkin. Sanat eivät saata sitä kuvata.
— Nyt meidän täytyy palata, sinua kaivataan! sanoi pappi.
— Vain yksi silmäys vielä! rukoili Helga, — vain ainoa lyhyt minuutti!
— Meidän täytyy palata maan päälle, kaikki vieraat lähtevät pois!
— Vain yksi silmäys, viimeinen!
Ja pieni Helga seisoi taasen parvekkeella — mutta kaikki soihdut ulkopuolella olivat sammutetut, kaikki valot hääsalista olivat poissa, haikarat poissa, ei missään näkynyt vieraita, ei sulhasta, kaikki oli kuin pois puhallettu kolmena lyhyenä minuuttina.
Silloin valtasi Helgan hätä ja hän meni läpi tyhjän, suuren salin viereiseen huoneeseen; siellä makasi vieraita sotamiehiä. Hän avasi sivuoven, joka johti hänen huoneeseensa, ja luullessaan seisovansa siellä, hän seisoikin puutarhassa — sellaista ei täällä ollut ennen. Taivas hohti punaisena, päivänkoitto läheni.
Vain kolme minuuttia taivaassa, ja koko mainen yö oli mennyt.
Silloin hän näki haikarat. Hän huusi niille, puhui niiden kieltä, ja haikaraisä käänsi päätään, kuunteli ja tuli lähemmä.
— Puhut meidän kieltämme, sanoi hän, — mitä sinä tahdot? Miksi tulet tänne, sinä vieras nainen?
— Minähän se olen! Minä olen Helga! Etkö tunne minua? Kolme minuuttia sittenhän me puhelimme tuolla parvekkeella.
— Se on erehdys, sanoi haikara, — sen sinä olet nähnyt unessa kaikki tyynni!
— Ei, ei! sanoi Helga ja muistutti hänelle viikinkilinnaa jaVillisuota, matkaa tänne —!
Silloin räpytteli haikaraisä silmiään.
— Sehän on vanha tarina, jonka minä olen kuullut isoäitini isoäidin äidin ajoilta! Oli kyllä täällä Egyptissä sellainen prinsessa Tanskanmaasta, mutta hän hävisi hääiltanaan monta sataa vuotta sitten eikä koskaan palannut! Sen voit itse lukea muistokivestä täällä puutarhassa, siihenhän on hakattu sekä joutsenia että haikaroita ja ylinnä seisot itse valkoisessa marmorissa.
Niin oli. Pieni Helga näki sen, ymmärsi sen ja vaipui polvilleen.
Aurinko nousi loistavana, ja niinkuin muinoin sen säteiden valossa sammakkohahmo raukesi ja kaunis olento tuli näkyviin, niin kohosi nyt valon kasteessa kauneusolento, kirkkaampi, puhtaampi kuin ilma, valonsäde — Isän luo.
Ruumis raukesi tomuksi: kuihtunut lootuskukka lepäsi siinä, missä hän oli seisonut.
* * * * *
— Sepä oli uusi loppu, sanoi haikaraisä, — sellaista en ensinkään ollut odottanut! Mutta minä pidin siitä aika paljon!
—- Mitähän poikaset siitä sanovat? kysyi haikaraemo.
— Niin, se on tietysti pääasia! sanoi haikaraisä.
Oli määrätty palkinto, niin, oli määrätty kaksikin, pieni ja suuri, suurimmasta nopeudesta, ei yhdessä juoksussa, vaan noin läpi koko vuoden.
— Minä sain ensi palkinnon, sanoi jänis, — pitäähän toki olla oikeutta, kun omat sukulaiset ja hyvät ystävät ovat palkintotuomareina. Mutta sitä pidän miltei loukkaavana itseäni kohtaan, että etana sai toisen palkinnon!
— Ei, vakuutti portinpylväs, joka oli ollut todistajana palkinnonjaossa, — ahkeruus ja hyvä tahto ovat nekin otettavat huomioon, sen lausuivat monet kunnianarvoiset henkilöt, ja sen olen minäkin ymmärtänyt. Etana on tosin tarvinnut puoli vuotta päästäkseen kynnyksen yli, mutta hän katkaisi reisiluunsa siinä kiireessä jota se kuitenkin hänelle oli. Hän on elänyt yksinomaan ja ainoastaan juoksuaan varten ja hän juoksi koppineen päivineen! Tämä kaikki on kunnioitettavaa — ja niin sai hän toisen palkinnon!
— Olisihan minutkin voinut ottaa huomioon! sanoi pääskynen. — Nopeammaksi minua lennossa ja äkkikäänteissä ei luullakseni kukaan ole osoittautunut, ja missä kaikissa minä olen ollut: kaukana, kaukana, kaukana!
— Niin, se on teidän onnettomuutenne! sanoi portinpylväs. — Te kuljeskelette liian paljon! Aina te haluatte matkustaa, maasta pois, kun täällä alkaa tulla kylmä! Teissä ei ole vähääkään isänmaanrakkautta. Teitä ei voi ottaa huomioon!
— Mutta jos minä nyt makaisin suossa koko talven, sanoi pääskynen, — hukkaisin tuon koko ajan, otettaisiinko minut sitten huomioon?
— Hankkikaa todistus suoeukolta, että olette maannut puolet aikaa isänmaassa, niin tulette otetuksi huomioon.
— Minä kyllä olisin ansainnut ensimäisenkin palkinnon enkä vain toista! sanoi etana. — Tiedänhän minä, että jänis on juossut pelkkää raukkamaisuuttaan, aina kun hän luuli vaaran olevan lähellä — minä sensijaan olen ottanut juoksemisen elämäntehtäväksi ja käynyt rammaksi palveluksessani! Jos jonkun pitäisi saada ensimäinen palkinto, niin minun! — mutta minä en rettelöi, halveksin sellaista!
Ja sitten se sylkäisi.
— Minä voin sanoilla ja numeroilla osoittaa, että molemmat palkinnot, ainakin mitä minun ääneeni tulee, ovat jaetut oikeudenmukaisten periaatteiden nojalla! sanoi metsässä vanha rajapyykki, joka sekin oli jäsenenä palkintolautakunnassa. — Minä ajan aina asiaani järjestyksellä, punniten ja laskien. Seitsemän kertaa varhemmin on minulla ollut kunnia olla mukana antamassa palkintoa, mutta vasta tänään olen saanut tahtoni läpi. Joka palkinnonjaossa olen asettunut johonkin määrättyyn lähtökohtaan. Olen aina lähtenyt kirjainten alkupäästä ensi palkintoa varten ja loppupäästä toista palkintoa varten. Ja pankaapa nyt merkille: kun lähtee alkupäästä, niin on kahdeksas kirjain A:staH— niin olemme saaneetHaren, Jänis, ja niin äänestin minä Harenille, Jänikselle ensi palkintoa. Ja kahdeksas kirjain loppupäästä laskien — Ä:tä en ota lukuun, siinä on sellainen sopimaton ääni ja minä hyppään aina sopimattomien yli — taas onS. Sentähden äänestinSnegeln'ille, Etanalle toista palkintoa. Seuraavalla kerralla tuleeIensimäiseksi jaRtoiseksi. [Tanskan- ja suomenkielten eroavaisuuden vuoksi on ollut mahdotonta tehdä oikeutta tälle kohdalle.Suoment. muist.] Joka asiassa pitää aina olla järjestystä. Jostakin täytyy pitää kiinni.
— Minä olisin kuin olisinkin äänestänyt itseäni, jollen olisi kuulunut palkintotuomareihin, sanoi muuli, joka sekin oli palkintotuomareja. — Pitää kiinnittää huomiota ei ainoastaan siihen, miten pian pääsee perille, vaan kaikkinaisiin muihinkin seikkoihin, niinkuin nyt siihenkin, kuinka paljon kuljettaa mukanaan. Minä puolestani kuitenkaan en tällä kertaa tähdentänyt tätä asiaa enempää kuin jäniksen viekkauttakaan juoksun aikana, sitä viisautta, millä se äkkiä tekee syrjähypyn johdattaakseen ihmisiä harhaan piilopaikkaansa nähden; ei, on vielä muuan asia, johon monet kiinnittävät huomiota ja jota ei pidäkään jättää ottamatta lukuun, se on se, jota sanotaankauneudeksi. Sitä olen tässä katsellut, olen katsellut jäniksen kauniita, hyvin muodostuneita korvia, ilokseen katselee, miten pitkät ne ovat! Minusta tuntui siltä kuin olisin nähnyt itseni pienenä, ja niin minä äänestin häntä!
— Hiljaa! sanoi kärpänen. —- Niin, en tahdo puhua, tahdon vain sanoa jotakin. Sen tiedän, että olen ottanut kiinni enemmän kuin yhden jäniksen! Tässä hiljan murskasin takajalat eräältä nuorimmista jäniksistä. Istuin veturissa rautatiejunan edessä, teen usein sillä tavalla, siinä huomaa parhaiten oman nopeutensa. Muuan nuori jänis juoksi pitkän aikaa edellä, hän ei aavistanut, että minä olin mukana. Vihdoin viimein täytyi hänen poiketa tieltä, mutta sitten murskasi veturi takajalat, silläminäistuin veturissa. Jänis jäi paikoilleen, minä matkustin eteenpäin. Toki se silloin on voitettu? Mutta minä en välitä palkinnosta.
— Minä nyt olen sitä mieltä, ajatteli orjantappura, mutta se ei sanonut sitä, sen luontoon ei kuulu tuoda esiin mielipiteitään, vaikka olisi saattanut olla varsin hyvä, jos se olisi tehnyt sen — minä nyt olen sitä mieltä, että auringonsäteen olisi pitänyt saada ensimäinen kunniapalkinto ja toinen niinikään! Se lentää tuokiossa tuon äärettömän matkan auringosta meidän luoksemme ja tulee sellaisella voimalla, että koko luonto herää. Sen kauneus on niin ääretön, että se panee kaikki meidät ruusut punastumaan ja tuoksumaan. Korkea tuomitseva esivalta ei näy ollenkaan huomanneen sitä! Auringon sijassa minä antaisin heille jokikiselle auringonpistoksen — mutta se tekisi heidät vain hulluiksi, siksi he saattavat tulla muutenkin! En sano mitään! ajatteli orjantappura. — Rauha metsään, ihanaa on kukkia, lemuta ja virvoittaa, elää sadussa ja laulussa! Auringonsäde kuitenkin elää kauemmin kuin yksikään meistä!
— Mikä on ensimäinen palkinto? kysyi kastemato, joka oli nukkunut liian kauan ja vasta nyt saapui paikalle.
— Se on vapaa pääsy kaalimaahan! sanoi muuli. — Minä ehdotin tämän palkinnon! Jäniksen piti ja tuli se saada ja niin minä ajattelevana ja toimivana jäsenenä järkevästi otin huomioonsenhyödyn, jonka piti se saada. Nyt on jäniksen toimeentulo turvattu. Etanalla on oikeus istua kiviaidalla ja nuolla sammalta ja auringonpaistetta ja kuuluu se tästäpuoleen ensimäisiin palkintotuomareihin kilpajuoksussa. Ammattitaitoinen henkilö on hyvä olemassa laitoksessa, jota ihmiset, sanovat komiteaksi! Sanon kuin sanonkin: odotan paljon tulevaisuudelta, meillä on jo päästy hyvään alkuun!
— Piu-pau! Piu-pau! kaikuu Kellosyvänteestä Odensen joessa. — Mikä joki se on? — Sen tietää joka lapsi Odensen kaupungissa, se juoksee puutarhojen alapuolella sululta myllylle, puusiltojen alitse. Joessa kasvaa keltaisia varsanupukoita, ruskeauntuvaisia kaisloja ja mustia, samettinukkaisia ruokoja, korkeita ja suuria. Vanhat, halkeilleet, kääntyneet ja vääntyneet piilipuut ojentuvat kauas veteen Munkemosen puolella ja Blegemand'in niityn luona, mutta aivan yläpuolella on puutarha toisen vieressä, toinen erilainen kuin toinen: milloin on niissä kauniita kukkia ja huvihuoneita, kaikki siroa ja somaa niinkuin pienet nukenhelyt, milloin ainoastaan kaalia, tai ei puutarhaa ensinkään näy, koska suuret seljapensaat levittävät oksiaan, riippuen kauas yli juoksevan veden, joka siellä täällä on niin syvää, ettei airo ulotu pohjaan. Vanhan neitiluostarin edustalla on syvin kohta, sitä sanotaan Kellosyvänteeksi ja siellä asuu jokimies. Hän nukkuu päivisin, kun aurinko paistaa veden läpi, mutta tulee esiin tähtikirkkaina öinä ja kuuvalolla. Hän on hyvin vanha, isoäiti on kuullut hänestä isoäidiltään, sanoo hän, hän elää yksinäistä elämää, hänellä ei ole ketään muuta, jonka kanssa hän puhuisi, kuin suuri, vanha kirkonkello. Kerran se riippui kirkontornissa, niin, nyt ei ole jälkeä jäljellä tornista enempää kuin kirkostakaan, siitä, jota sanottiin Pyhän Albanuksen kirkoksi.
— Piu-pau! piu-pau! kaikui kello, kun torni oli pystyssä, ja eräänä iltana, kun aurinko laski ja kello teki voimakkainta heilahdustaan, repäisi se itsensä irti ja lensi ilman halki; kiiltävä malmi paistoi hehkuvana punaisissa säteissä.
— Piu-pau! piu-pau! nyt minä menen nukkumaan! lauloi kello ja lensi Odensen jokeen, syvimmälle kohdalle ja senvuoksi sitä nyt kutsutaan Kellosyvänteeksi. Mutta ei se siellä saanut unta eikä lepoa, jokimiehen luona se soi ja helisee niin, että ajoittain kuuluu tänne ylös asti veden läpi, ja monet ihmiset sanovat sen merkitsevän: nyt joku kuolee, mutta ei se ole sentähden, ei, se soi ja kertoo jokimiehelle, joka nyt ei enää ole yksin.
Ja mitä kertoo kello? Se on niin vanha, niin vanha, niin väitetään, se on ollut olemassa kauan, ennenkuin isoäidin isoäiti syntyi, ja kuitenkin on se iältään vain lapsi jokimiehen rinnalla, joka on vanha, hiljainen olento, yllään ankeriaannahkaiset housut ja kalansuomuksista tehty takki, nappeina keltaiset varsanupukat, kaisloja hiuksissa ja parrassa limaskoja, mikä juuri ei ole erittäin kaunista.
Kellon kertomusten esittämiseen menisi vuosia ja päiviä. Se kertoo uudelleen ja uudelleen, usein ja alituisesti samaa, milloin lyhyesti, milloin pitkään, kuinka sitä kulloinkin haluttaa. Se kertoo vanhoista ajoista, kovista, pimeistä ajoista.
— Pyhän Albanuksen kirkkoon, ylös torniin, missä kello riippui, tuli munkki, hän oli sekä nuori että kaunis, mutta miettivämpi kuin kukaan muu. Hän katseli luukusta Odensen joen yli, silloin kun sen uoma oli leveä ja suo oli järvenä, hän katseli sen yli ja yli vihreän vallin, "Nunnamäen", missä luostari oli, mistä tuli loisti nunnan kammiosta. Hän oli tuntenut hänet hyvin — ja hän muisti sen, ja hänen sydämensä sykki kovasti — piu-pau! piu-pau!
Niin, sillä lailla kertoo kello.
— Torniin tuli piispan hupsu palvelijapoika, ja kun minä, kello, joka olen valettu malmista, joka olen kova ja raskas, huojuin ja heiluin, niin olisin voinut murskata hänen päänsä. Hän asettui aivan minun alleni ja leikitteli kahdella palikalla, ikäänkuin hän olisi helkytellyt jotakin soitinta, ja samalla hän lauloi: "Nyt minä uskallan ääneen laulaa, mitä muuten en uskalla kuiskata, laulaa kaikesta, mikä kätketään lukkojen ja salpojen taakse! Siellä on kylmää ja märkää! Rotat syövät heidät elävältä! Ei kukaan tiedä siitä, ei kukaan kuule siitä! Ei nytkään, sillä kello soi niin lujaan: piu-pau! piu-pau!"
— Oli eräs kuningas, he sanoivat häntä Knutiksi, hän notkisti polvensa sekä piispalle että munkille, mutta kun hän ahdisti vendelsysseliläisiä liian raskailla veroilla ja kovilla sanoilla, tarttuivat he aseisiin ja seipäihin, ajoivat hänet pois, ikäänkuin hän olisi ollut metsäneläin. Hän pakeni kirkkoon, lukitsi portin ja oven. Raivostunut joukko odotti ulkopuolella, minä kuulin sen: sekä harakat että varikset, ja naakat myöskin, pelästyivät huutoa ja rähinää. Ne lensivät torniin ja taas ulos, ne katselivat alhaalla olevaa joukkoa, ne katselivat myöskin.
Kellosyvänne sisään kirkon ikkunoista ja kirkuivat lujaan mitä ne näkivät. Kuningas Knut oli polvillaan alttarin ääressä ja rukoili, hänen veljensä Eerik ja Benedikt seisoivat vartioina, kädessä paljastettu miekka, mutta kuninkaan palvelija, viekas Blake, petti herransa. Ulkopuolella tiedettiin miten häneen saattoi osata, ja eräs joukosta heitti kiven sisään ikkunasta ja kuningas oli kuollut! Villi joukko huusi ja kirkui ja lintujen joukko niinikään, ja minä huusin mukana, minä lauloin ja minä soitin: piu-pau! piu-pau!
— Kirkonkello riippuu korkealla, katselee kauas ympärilleen, saa vieraikseen linnut ja ymmärtää niiden kielen, sen luo tulla humistaa tuuli, sisään luukuista ja äänirei'istä, joka raosta, ja tuuli tietää kaikki, se saa tietonsa ilmasta, ja se sulkee syliinsä kaikki, missä elämää on, se tunkee ihmisen keuhkoihin, tietää kaiken mikä siellä tulee ääneksi, joka sanan, joka huokauksen —! Ilma tietää sen, tuuli kertoo sen, kirkonkello ymmärtää sen puheen ja soittaa sen julki koko maailmalle, piu-pau! piu-pau!
— Mutta tämä kuuleminen ja tietäminen kävi minulle liialliseksi, en jaksanut soittaa sitä julki! Minä niin väsyin, minä kävin niin painavaksi, että parru murtui ja minä lensin kirkkaaseen ilmaan, alas siihen missä joki on syvin, missä jokimies asuu, yksinään ja hyljättynä, ja siellä minä kerron vuodesta vuoteen mitä olen kuullut ja mitä tiedän: piu-pau! piu-pau!
Näin soi Kellosyvänteestä Odensen joessa, sen on äidinäiti kertonut.
Mutta meidän koulumestarimme sanoo: "Ei ole mitään kelloa, joka voisi soida siellä alhaalla, sillä se on mahdotonta! — ei ole mitään jokimiestä siellä alhaalla, sillä ei ole olemassa jokimiestä!" Ja kun kaikki kirkonkellot soivat niin heleästi, sanoo hän, etteivät oikeastaan kellot soi, vaan ilma; ilmahan se antaa äänen — sen sanoi isoäitikin kellon sanoneen — siinä he ovat yksimieliset, ja silloin se on varma! "Ole tarkka, ole tarkka, pidä vaari itsestäsi!" sanovat he molemmat.
Ilma tietää kaikki, se on meidän ympärillämme, se on meidän sisässämme, se kertoo meidän ajatuksistamme ja teoistamme, ja se kertoo niistä laajemmalle kuin kello alhaalla syvyydessä Odensen joessa, missä jokimies asuu, se kertoo sen aina suureen taivaansyvyyteen asti, niin kauas, niin kauas, aina ja ikuisesti, kunnes taivaan valtakunnan kellot soivat: piu-pau! piu-pau!
Taru.
Oli kerran paha ja ylimielinen ruhtinas, jonka kaikki ajatukset tarkoittivat sitä, että hän voittaisi kaikki maailman maat ja herättäisi nimellään kauhua. Hän raivasi tiensä tulella ja miekalla, hänen sotamiehensä tallasivat viljan maassa, ne sytyttivät talonpojan asumuksen niin, että punainen liekki nuoli lehdet puista ja hedelmät riippuivat paistettuina mustilla, kärventyneillä oksilla. Moni äitiraukka piilotteli alastoman rintalapsensa kanssa suitsuavan muurin takana ja sotamiehet etsivät häntä, ja jos he löysivät hänet ja lapsen, niin alkoi niiden pirullinen ilo. Pahat henget eivät olisi voineet menetellä ilkeämmin, mutta ruhtinaan mielestä kävi juuri niinkuin piti. Päivä päivältä kasvoi hänen valtansa, kaikki pelkäsivät hänen nimeänsä, ja onni seurasi häntä kaikissa hänen teoissansa. Hän toi valloitetuista kaupungeista kultaa ja suuria aarteita, hänen pääkaupunkiinsa kasaantui rikkaus, jolla ei missään muussa paikassa ollut vertaa. Nyt rakennutti hän komeita linnoja, kirkkoja ja pylväskäytäviä, ja jokainen, joka näki nämä ihanuudet, sanoi: "Mikä suuri ruhtinas!" He eivät ajatelleet hätää, jonka hän oli tuottanut muille maille, he eivät kuulleet niitä huokauksia ja sitä valitusta, mitkä kaikuivat poltetuista kaupungeista.
Ruhtinas katseli kultaansa, komeita rakennuksiaan ja ajatteli niinkuin joukkokin: "Mikä suuri ruhtinas! Mutta minun täytyy saada enemmän! paljon enemmän! Älköön mitään valtaa nimitettäkö yhtä suureksi, saatikka sitten suuremmaksi kuin minun!" Ja hän ryhtyi sotaan kaikkia naapurejaan vastaan ja hän voitti heidät kaikki. Voitetut kuninkaat hän antoi kultaketjuilla kytkeä kiinni vaunuihinsa, kun hän ajoi katuja pitkin, ja kun hän istui pöydässä, täytyi niiden maata hänen ja hoviväen jaloissa ja ottaa ne leipäpalaset, jotka heille viskattiin.
Nyt antoi ruhtinas pystyttää kuvapatsaansa toreille ja kuninkaallisiin linnoihin, niin, hän tahtoi, että se seisoisi kirkoissakin Herran alttarin edessä, mutta papit sanoivat: "Ruhtinas, sinä olet suuri, mutta Jumala on suurempi, me emme uskalla."
— Hyvä, sanoi paha ruhtinas, — niin voitan minä Jumalankin! Ja sydämensä ylimielisyydessä ja hulluudessa rakennutti hän ihmeellisen laivan, jolla hän saattoi kulkea ilman halki. Se oli kirjava kuin riikinkukon pyrstö ja siinä näytti olevan ikäänkuin tuhansia silmiä, mutta jokainen silmä oli pyssynpiippu. Ruhtinas istui keskellä laivaa, hänen tarvitsi vain painaa vieteriä, niin lähtivät tuhannet kuulat lentoon ja pyssyt olivat taasen latauksessa niinkuin ennenkin. Tuhansia väkeviä kotkia valjastettiin laivan eteen, ja niin läksi hän nyt lentämään aurinkoa kohti. Maa lepäsi syvällä alhaalla. Ensin se vuorineen ja metsineen näytti vain kynnetyltä pellolta, missä vihanta pilkistää esiin käännetystä turpeesta, sitten se muistutti litteää karttaa, ja pian se oli kokonaan sumun ja pilvien peitossa. Yhä korkeammalle ja korkeammalle lensivät kotkat. Silloin lähetti Jumala yhden ainoan lukemattomista enkeleistään, ja paha ruhtinas lennätti tuhannet kuulansa häntä vastaan. Mutta kuulat kimposivat kuin rakeet enkelin hohtavista siivistä, yksi veripisara, vain yksi ainoa, putosi valkoisesta siipisulasta, ja tämä pisara putosi laivalle, missä ruhtinas istui. Se polttautui kiinni, se painoi kuin tuhat sentneriä lyijyä ja riisti laivan huimaavaa vauhtia alas maata kohti. Kotkien lujat siivet murtuivat, tuuli humisi ruhtinaan pään ympärillä, ja pilvet —- nehän olivat syntyneet poltetuista kaupungeista — muodostuivat uhkaaviksi haamuiksi, ikäänkuin penikulmien kokoisiksi kravuiksi, jotka ojensivat suuret kyntensä häntä kohden kuin vyöryvät kallionlohkareet ja tultasylkevät lohikäärmeet. Puolikuolleena makasi hän laivassa, joka vihdoin jäi riippumaan metsän paksujen puunoksien väliin.
— Minä tahdon voittaa Jumalan, sanoi hän, — olen vannonut sen, minun tahtoni täytyy tapahtua! Ja seitsemän vuotta hän rakennutti taidokkaita laivoja, joilla piti lennettämän ilman halki, hän antoi takoa ukkosennuolia kovimmasta teräksestä, sillä hän tahtoi murtaa taivaan kannen. Kaikista maistansa kokosi hän suuria sotajoukkoja, ne täyttivät monien penikulmien alan, kun miehet seisoivat asetettuina rinnatusten. Ne astuivat taidokkaasti rakennettuihin laivoihin, kuningas itse lähestyi omaa laivaansa — silloin lähetti Jumala sääskiparven, yhden ainoan pienen sääskiparven, se surisi kuninkaan ympärillä ja pisti hänen käsiään ja jalkojaan. Suutuksissaan veti hän miekkansa, mutta iski vain tyhjään ilmaan, hän ei voinut osua sääskiin. Silloin käski hän tuoda kalliita peitteitä, näitä piti kaarittaman hänen ympärilleen, niiden läpi ei yksikään sääski saattanut tunkea pistintään, ja tehtiin niinkuin hän käski. Mutta yksi ainoa sääski oli asettunut sisimmälle peitteelle, se ryömi kuninkaan korvaan ja pisti häntä. Poltti kuin tuli, myrkky nousi hänen aivoihinsa, hän syöksyi ylös, tempasi peitteet ympäriltään, repi rikki vaatteensa ja tanssi alasti raakojen, villien sotamiesten edessä. Nämä pilkkasivat nyt hullua ruhtinasta, joka tahtoi hyökätä Jumalan kimppuun ja jonka yksi ainoa pieni sääski heti oli voittanut.
Kun tuuli viilettää yli nurmen, niin se väreilee kuin vesi, kun se viilettää yli viljan, niin tämä aaltoilee kuin järvi. Se on tuulen tanssia. Mutta kuuleppa sen kertovan: se laulaa sanottavansa ja toisin se soi metsän puissa, toisin muurin äänirei'issä, raoissa ja halkeamissa. Näetkö kuinka tuuli tuolla ylhäällä kiidättää pilviä, ikäänkuin ne olisivat lammaslauma! Kuuletko kuinka tuuli täällä alhaalla toitottaa avonaisessa portissa, ikäänkuin se olisi vartia ja puhaltaisi torveen. Omituisesti se humisee savupiipussa ja uuninpesässä. Tuli leimahtelee ja kipunoi, loimottaa kauas huoneeseen ja täällä on niin tyyntä ja suloista istua ja kuunnella. Anna vain tuulen kertoa! Se tietää satuja ja tarinoita enemmän kuin me kaikki yhteensä. Kuulehan nyt, mitä se kertoo.
Huu-uu-uu! mennä täytyy! — se on laulun kertosäe.
* * * * *
Ison Beltin varrella on vanha kartano, sen ympärillä paksut punaiset muurit! sanoo tuuli. — Tunnen joka kiven, olen nähnyt sen ennen, kun se oli Stig marskin linnassa kannaksella. Se piti revittämän! Kivi joutui taasen käytäntöön ja tuli uuteen muuriin, uuteen kartanoon, toisaalla, se oli Borrebyn kartano sellaisena kuin se vieläkin on.
Olen nähnyt ja tuntenut nuo korkeat aateliset miehet ja rouvat, nuo vaihtelevat sukupolvet, jotka asuivat siellä. Nyt kerron Valdemar Daa'sta ja hänen tyttäristään.
Hän kulki otsa korkealla, hän oli kuninkaallista sukua! Hän osasi muutakin kuin ajaa hirviä ja tyhjentää sarkan — se kyllä nähdään, sanoi hän itse.
Hänen rouvansa asteli kankeana kultavaatehameessa kiiltävän ruutulattiansa poikki. Seinäverhot olivat komeat, huonekalut kallisarvoiset, ne olivat taidokkaasti veistetyt. Hopea- ja kultatavaraa hän oli tuonut taloon, saksalaista olutta oli kellarissa, kun siellä jotakin oli, mustat, tuliset hevoset hirnuivat tallissa. Borrebyn kartanossa oli rikasta, silloin kun rikkaus siellä oli.
Ja lapsia siellä oli: kolme hienoa neitoa, Iida, Johanna ja AnnaDorotea — muistan vielä nimet.
Ne olivat rikasta väkeä, ne olivat ylhäistä väkeä, loistossa syntyneitä ja loistossa kasvaneita! Huu-uu-uu! mennä täytyy! lauloi tuuli ja sitten se taasen kertoi.
— Siellä en nähnyt, niinkuin muissa vanhoissa kartanoissa, jalosyntyisen rouvan istuvan tyttöineen yläsalissa ja kiertävän rukkiaan. Hän soitteli helisevää harppua ja lauloi, ei kuitenkaan aina vanhoja tanskalaisia lauluja, vaan vieraskielisiä. Siellä meluttiin ja juhlittiin, sinne tuli korkeita vieraita läheltä ja kaukaa, musiikki helisi, pikarit helisivät, en saanut ääntäni kuulumaan niiden yli! sanoi tuuli. — Ylpeys siellä oli komeuksineen, korskeuksineen, herrasväki, mutta ei Herra! — Oli juuri vapunpäivä-aatto, sanoi tuuli, — tulin lännen puolelta, olin nähnyt laivojen murskautuvan Länsi-Jyllannin rannalla, kiitänyt nummen ja metsäisen, vihannan rannan poikki, yli Fyenin maan ja tulin puhaltaen ja puuskuttaen Ison Beltin yli.
Silloin panin levolle Själlannin rannalle likelle Borrebyn kartanoa, missä metsä vielä seisoi pystyssä ihanine tammineen.
Seudun nuoret miehet tulivat ja keräsivät risuja ja oksia, ottaen suurimmat ja kuivimmat, mitä saattoivat löytää. He veivät ne kylään, panivat ne kasaan, sytyttivät kasan tuleen ja tytöt ja pojat tanssivat ja lauloivat ympärillä.
— Olin alallani, sanoi tuuli, — mutta hiljaa kosketin sitä oksaa, jonka kaunein nuorukainen oli laskenut kasaan. Hänen puunsa hulmahtivat tuleen, hulmahtivat korkeimmalle. Hän oli valittu, sai kunnianimen, hänestä tuliGadebasse, hän valitsi ensinnä tyttöjen joukosta pienenGadelam'insa. [Gadebasse'ksi kutsuttiin sitä nuorta naimatonta miestä, jonka talonpojat Jyllannissa valitsivat muutamia viikkoja ennen laskiaista järjestämään laskiaisjuhlaansa (gadelamsgille), ostamaan ruokaa ja juomatavaraa, johtamaan tanssia vuoden juhlissa, ratsastamaan etunenässä kylän kulkueissa j.n.e.Gadelam'iksisanottiin sitä nuorta tyttöä, jonka piti auttaa häntä ja jonka, niinkuingadebasse'nkinerotti muista hänen komeampi pukunsa.Suom. muist.] Siinä oli iloa ja riemua enemmän kuin rikkaassa Borrebyn kartanossa.
— Ja kartanoa kohti ajoivat kultaisissa vaunuissa, kuusi hevosta edessä, ylhäinen rouva ja hänen kolme tytärtään, niin hienoista, niin nuorta, kolme ihanaista kukkaa: ruusu, lilja ja kalpea hyasintti. Äiti itse oli uhkea tulpaani, hän ei tervehtinyt ketään joukosta, joka lakkasi leikkimästä, joka niiaili ja kumarteli, olisi voinut luulla rouvan olevan hauraan varreltaan.
Ruusu, lilja ja hyasintti, niin, minä näin ne kaikki kolme! Kenenkä "gadelameja" he kerran tulevat olemaan, ajattelin. Heidän "gadebassensa" ovat ylpeitä ritareja, ehkäpä prinssejä!
— Huu-uu-uu — mennä täytyy, mennä täytyy!
— Niin, ajopelit herrasväkineen menivät ja talonpoikaiskansa meni tanssimaan. Ratsastettiin "Kesää kylään" [Pohjoismaissa oli ennen tapana kansan kesken viettää kesän alkajaisia panemalla toimeen kulkueita ja muita juhlallisuuksia, tansseja ja kemuja.Suom. muist.], Borrebyhyn, Tjärebyhyn ja kaikkiin kyliin lähettyvillä.
— Mutta yöllä, kun minä nousin, sanoi tuuli, — laskeutui ylhäinen rouva levolle eikä milloinkaan enää noussut. Hänelle tapahtui se mikä tapahtuu kaikille ihmisille, se ei ole mitään uutta. Hetkisen seisoi Valdemar Daa totisena ja mietteissään. Ylpeinkin puu saattaa taipua, muttei taittua, sanoi ääni hänessä. Tyttäret itkivät ja kaikki talossa kuivasivat silmiään, mutta rouva Daa oli mennyt menojaan — ja minä menin menojani! Huu-uu-uu! sanoi tuuli.
* * * * *
— Minä tulin takaisin, minä tulin usein takaisin, yli Fyenin maan ja Beltin veden, asetuin Borrebyn rannalle, komean tammimetsän luo. Siellä pesivät merikotka, metsäkyyhkyset, sininärhit, yksinpä musta haikarakin. Oli varhainen kevät, toisilla oli munia ja toisilla oli poikasia. Hei, kuinka ne lensivät, kuinka ne kirkuivat! Kuului kirveeniskuja, isku iskun perästä: metsä piti kaadettaman, Valdemar Daa tahtoi rakentaa uljaan laivan, sota-aluksen, jossa on oleva kolme kantta ja jonka kuningas kyllä ostaa, ja sentähden kaatui metsä, merimiesten maamerkki, lintujen pesä. Lepinkäinen lensi pelästyksissään, sen pesä hävitettiin; merikotka ja kaikki metsän linnut menettivät kotinsa, ne lentelivät avuttomina ja kirkuivat peloissaan ja vihoissaan, minä ne kyllä ymmärsin. Varikset ja naakat kirkuivat ääneensä pilkaten: "Pois pesästä! pois pesästä! kraa! kraa!"
Ja keskellä metsää, työväen joukossa seisoivat Valdemar Daa ja hänen kolme tytärtään ja kaikki he nauroivat lintujen villiä kirkunaa, mutta nuorin tytär, Anna Dorotea, tunsi sydämessään sääliä ja kun he tahtoivat kaataa yksin puoleksi kuivuneen puunkin, jonka alastomalle oksalle musta haikara oli tehnyt pesän ja pienet poikaset pistivät esiin päitään, niin rukoili hän niiden puolesta, rukoili vedet silmissä, ja niin sai puu seisoa pesineen mustaa haikaraa varten. Sehän oli vain pieni asia.
Hakattiin, sahattiin, rakennettiin laiva, jossa oli kolme kantta. Laivanrakentaja itse oli alhaista sukua, mutta ylhäinen ryhdiltään; silmät ja otsa kertoivat, miten viisas hän oli ja Valdemar Daa kuuli mielellään hänen kertovan, niin kuuli pieni Iidakin, vanhin, viisitoistavuotias tytär. Ja rakentaessaan isälle laivoja, rakensi hän itselleen unilinnoja, missä hän ja pieni Iida elivät miehenä ja vaimona, ja niin olisikin käynyt, jos linna olisi ollut muuratuista kivistä vallineen ja hautoineen, metsineen ja puutarhoineen. Viisaudestaan huolimatta oli mestari kuitenkin vain köyhä mies ja mitäpä varpusella on tekemistä kurjenkarkelossa? Huu-uu-uu! — minä lensin pois ja hän lensi pois, sillä hän ei uskaltanut jäädä, ja pieni Iida tointui, sillä hänen täytyi tointua!
* * * * *
— Tallissa hirnuivat mustat hevoset, niitä kelpasi katsella ja niitä katseltiinkin. Itse kuningas oli lähettänyt amiraalin katsomaan uutta sotalaivaa ja puhumaan sen ostamisesta, hän lausui suuren ihailunsa tulisista hevosista, minä kuulin sen kyllä, sanoi tuuli, — seurasin herroja avonaisesta ovesta ja sirottelin oljenkorsia kuin kultapuikkoja heidän jalkainsa eteen. Kultaa Valdemar Daa tahtoi, amiraali tahtoi mustia hevosia, siksi hän niitä niin kehui, mutta tätä ei ymmärretty eikä laivaakaan niinmuodoin ostettu, se seisoi ja loisti rannalla, katettuna laudoilla, se oli kuin Noan arkki, joka ei milloinkaan tullut vesille. Huu-uu-uu! mennä täytyy! mennä täytyy! ja se oli surkeaa.
Talvisaikaan, kun maa oli lumen peitossa, ajojäät täyttivät Beltin ja minä ahdoin niitä ylös rannalle, sanoi tuuli, — tuli korppeja ja variksia, toinen toistaan mustempia, suurissa laumoissa. Ne asettuivat autiolle, kuolleelle, yksinäiselle laivalle rannassa ja kirkuivat kähein huudoin metsästä, joka oli poissa, monista kallisarvoisista linnunpesistä, jotka olivat hävitetyt, kodittomista vanhuksista, kodittomista pienokaisista, ja tämä kaikki tuon suuren romon, tuon uljaan laivan vuoksi, jonka ei milloinkaan pitänyt joutua vesille purjehtimaan.
Minä panin tuiskun pyörteet liikkeelle. Lumi lepäsi suurina laineina korkealla laivan ympärillä, sen päällä! Minä annoin sen kuunnella ääntäni, mitä myrskyllä on sanomista. Minä tiedän tehneeni voitavani, jotta se saisi purjehdustaitoa. Huu-uu-uu! Mennä täytyy!
Ja talvi meni menojaan, talvi ja kesä menivät menojaan, ja ne menevät, niinkuin minä menen, niinkuin lumi tuiskuaa, niinkuin omenankukka varisee ja lehdet putoavat. Mennä täytyy! mennä täytyy! mennä täytyy! Ihmisten myöskin.
Mutta vielä olivat tyttäret nuoria, pieni Iida ruusu, kaunis katsella niinkuin silloin, kun laivanrakentaja näki hänet. Usein minä kävin kiinni hänen pitkiin, ruskeihin hiuksiinsa, kun hän seisoi puutarhassa omenapuun luona mietteissään eikä huomannut, että minä varistin kukkia hänen hiuksiinsa, jotka irtaantuivat, ja hän katseli punaista aurinkoa ja taivaan kultaista pohjaa puutarhan tummien pensaiden ja puiden välissä.
Hänen sisarensa oli kuin lilja, hohtava ja solakka, Johanna. Hänessä oli ryhtiä ja ylpeyttä, hän oli, niinkuin äitikin, hauras varreltaan. Mielellään hän asteli suuressa salissa, missä suvun kuvat riippuivat. Rouvat olivat maalatut silkki- ja samettipuvuissa, pikkuruikkuinen helmillä kirjaeltu hattu palmikoiduilla hiuksilla. Ne olivat kauniita rouvia! Heidän miehensä nähtiin puettuina teräkseen tai kallisarvoiseen, oravannahalla vuorattuun, sinisellä poimukauluksella varustettuun viittaan. Miekka oli kiinnitetty reiden kohdalle eikä vyötäisille. Missä riippunee Johannan kuva kerran ja miltä näyttänee aatelinen puoliso? Niin, sitä hän ajatteli, siitä hän puheli, kuulin sen, kun kiidin pitkän käytävän läpi saliin ja käännyin takaisin.
Anna Dorotea, kalpea hyasintti, vain neljätoistavuotias lapsi, oli hiljainen ja miettiväinen; suuret, vedensiniset silmät näyttivät ajattelevilta, mutta suupielissä oli lapsen hymy, minä en voinut puhaltaa sitä pois, enkä tahtonutkaan.
Tapasin hänet puutarhassa, rotkotiellä ja vainioilla, hän keräili yrttejä ja kukkia, joita hän tiesi isänsä voivan käyttää juomiin ja lääkkeihin, mitä hän osasi tislata. Valdemar Daa oli ylpeä ja kopea, mutta hän oli myöskin taitava ja tietävä. Se kyllä huomattiin, siitä kuiskaeltiin. Tuli paloi hänen pesässään kesälläkin; kamarinovi oli suljettu; sitä jatkui yöt päivät, mutta hän ei paljoa puhunut siitä; luonnon voimia pitää hiljalleen taltutella, pian hän kyllä keksii parhaimman — punaisen kullan.
Sentähden nousi savu uuninpiipusta, sentähden paukkui ja leimusi; niin, minä olin mukana! kertoi tuuli. — Antaa mennä! antaa mennä! lauloin minä savupiipun läpi. Tulee savua, nokea, poroa ja tuhkaa! Sinä poltat itsesi! Huu-uu-uu! mennä täytyy! mennä täytyy! Mutta Valdemar Daa ei antanut mennä.
Minne joutuivat tallista komeat hevoset, vanhat hopea- ja kultatavarat kaapeista ja säiliöistä, lehmät vainioilta, talo ja tavarat? Niin, ne saattavat sulaa, sulaa kultateilissä, eikä siihen kuitenkaan tule kultaa.
Aitat ja kammiot, kellarit ja vinnit tyhjenivät. Vähemmin ihmisiä, enemmän hiiriä. Toinen ruutu halkesi, toinen särkyi, minun ei enää tarvinnut mennä sisään ovesta, sanoi tuuli. — Missä piippu savuaa, siellä porisee ateria — piippu savusi, se, joka nieli kaikki ateriat, punaisen kullan vuoksi.
Minä puhalsin linnanportissa niinkuin vartia, joka puhaltaa torveen, mutta siellä ei ollut mitään vartiaa, sanoi tuuli, — minä kiersin viirikukkoa riu'un päässä, se narisi ikäänkuin vartia olisi kuorsannut tornissa, mutta siellä ei ollut mitään vartiaa; siellä oli hiiriä ja rottia; köyhyys kattoi pöydän, köyhyys asusti vaatekaapissa ja ruokakaapissa, ovi meni saranoiltaan, syntyi rakoja ja halkeamia; minä menin ulos ja minä menin sisään, sanoi tuuli, — sentähden tunnen asiat tarkalleen. Savussa ja tuhassa, surussa ja unettomina öinä harmaantuivat suortuvat parrassa ja otsan ympärillä, iho kävi sameaksi ja keltaiseksi, silmät himosivat kultaa, odotettua kultaa.
Minä puhalsin savua ja tuhkaa hänen kasvoihinsa ja partaansa; velkaa tuli kullan asemesta. Minä lauloin rikotuissa ruuduissa ja avonaisissa halkeamissa, puhalsin tyttärien kaappisänkyyn, missä vaatteet olivat haaltuneita ja kuluneita, koska niiden aina täytyi kestää. Sitä laulua ei oltu laulettu näiden lasten kehdon ääressä! Herraselämä kävi köyhänelämäksi! Minä olin ainoa, joka lauloin ääneen linnassa! sanoi tuuli. — Minä peitin heidät lumella, sanotaan sen lämmittävän; puita ei heillä ollut, oli kaadettu metsä, josta niitä piti tuotaman. Oli paukkuva pakkanen, minä kiidin läpi äänireikien ja käytävien, yli päätyjen ja muurien, pysyäkseni virkeänä. Sisällä makasivat aateliset tyttäret vuoteessa pakkasen vuoksi, isä vetäytyi nahkapatjojen alle. Ei mitään purtavaa, ei mitään poltettavaa, se on herraselämää! Huu-uu-uu! antaa mennä! — Mutta sitä ei herra Daa voinut.
"Talvea seuraa kevät", sanoi hän, "puutteen perästä tulee hyvät ajat — mutta ne antavat odottaa, odottaa! Nyt on talo pantattuna, viimeiset ajat ovat käsissä — ja sitten tulee kulta, pääsiäiseksi!"
Minä kuulin hänen mutisevan hämähäkinverkkojen keskellä: "Sinä ahkera pieni kutoja, sinä opetat minua kestämään! Jos sinun verkkosi revitään rikki, alat sinä alusta ja kudot valmiiksi! Taasen rikki — ja väsymättä käyt sinä taasen käsiksi, alusta — alusta! Niin pitää! Ja se palkitaan."
Oli pääsiäisaamu, kellot soivat, aurinko hymyili taivaalla. Kuumeisena oli hän valvonut, keittänyt, jäähdyttänyt, sekoittanut ja tislannut. Kuulin hänen epätoivoisen sielun tavoin huokaavan, kuulin hänen rukoilevan, huomasin hänen pidättävän henkeään. Lamppu oli sammunut, hän ei huomannut sitä, minä puhalsin hehkuviin hiiliin, ne loimottivat hänen liidunvalkeihin kasvoihinsa, ne saivat punertavan hohteen, silmät painuivat syviin silmäkuoppiin — mutta äkkiä ne suurenivat suurenemistaan, ikäänkuin ne olisivat olleet halkeamaisillaan.
Katsokaa alkemistin koelasia! Siinä kimmeltelee! Jotain hehkuvaa, puhdasta ja raskasta! Hän nosti lasia vapisevin käsin, hän huusi vapisevin kielin: "Kultaa! kultaa!" Häntä pyörrytti, olisin voinut puhaltaa hänet kumoon, sanoi tuuli, — mutta minä puhalsin vain hehkuviin hiiliin, saatoin häntä ovesta sinne, missä tyttäret värjöttivät. Hänen takkinsa oli tuhan peitossa, sitä riippui hänen parrassaan ja hänen takkuisissa hiuksissaan. Hän ojentui suoraksi, nosti kallista aarrettaan hauraassa lasissa: "Keksitty, voitettu! — Kulta!" huusi hän, nosti ilmaan lasin, joka kimmelteli auringonpaisteessa. Ja käsi vapisi ja alkemistin lasi putosi lattiaan ja särkyi tuhansiksi kappaleiksi. Särkynyt oli hänen onnensa viimeinen kupla. Huu-uu-uu! mennä täytyy! — Ja minä menin kullantekijän talosta.
Lopulla vuotta, pohjolan lyhyinä päivinä, kun sumu saapuu pesurääsyineen ja kiertää märkiä pisaroita punaisille marjoille ja lehdettömille oksille, tulin minä reippaalle mielelle, tuuletin, puhalsin taivaan puhtaaksi ja katkoin mädäntyneitä oksia, eikä se ole mikään suuri työ, mutta se on tehtävä. Tehtiin niinikään puhdasta, toisella tavalla, Borrebyn kartanossa, Valdemar Daa'n luona. Hänen vihamiehensä Ove Ramel Basnäsistä oli talossa, hän oli lunastanut talon ja sen irtaimiston velkakirjan. Minä rummutin haljenneita ruutuja, läiskytin ränstyneitä ovia, vinguin raoissa ja revelmissä: huu-i! Herra Ovea ei olisi pitänyt haluttaa jäädä taloon. Iida ja Anna Dorotea itkivät kuumia kyyneliä; Johanna seisoi suorana ja kalpeana, hän puri peukaloaan niin että se vuosi verta, ikäänkuin se olisi auttanut! Ove Ramel salli herra Daa'n jäädä taloon elinajakseen, mutta hän ei saanut kiitosta ehdotuksestaan; minä kuuntelin. Näin talottoman herran ylpeämmin nostavan päätään, viskaavan niskaansa, ja minä paiskauduin hetkeksi taloa ja vanhoja lehmuksia kohti, niin että paksuin oksa taittui, eikä se ollut mädäntynyt; se makasi portin edessä kuin mikäkin luuta, jos jollakin olisi ollut halua lakaista, ja puhtaaksi siellä lakaistiinkin. Niinpä niin.
Se oli kova päivä, ankara hetki kestää, mutta mieli oli kova, niska jäykkä.
He eivät omistaneet mitään paitsi vaatteet yllään; kyllä sentään: alkemistin lasin, joka hiljan oli ostettu ja täytetty sillä, mikä oli mennyt lattialle ja raapittu siitä talteen; aarre, joka lupaili, mutta ei pitänyt lupaustaan. Valdemar Daa säilytti sitä povellaan, otti sauvan käteensä ja muinoin rikas herra läksi kolmen tyttärensä kanssa Borrebyn kartanosta. Minä puhalsin viileyttä hänen kuumille poskilleen, minä hyväilin hänen harmaata partaansa ja hänen pitkiä valkeita hiuksiaan, minä lauloin, niinkuin minä voin: Huu-uu-uu! mennä täytyy! mennä täytyy! Se oli rikkauden ja loiston loppu.
Iida ja Anna Dorotea astuivat hänen kummallakin puolellaan; Johanna kääntyi portilla, mitäpä siitä: onni ei kuitenkaan ottanut kääntyäkseen. Hän katsahti muurin punaisiin kiviin, jotka olivat jääneet Stig marskin linnasta, ajatteliko hän hänen tyttäriään:
Kävi vanhin käteen nuorimman ja he lähtivät suureen maailmahan!
Ajatteliko hän tuota laulua? Täällä heitä oli kolme — isä oli mukana! He astelivat tietä, jota he olivat ajaneet vaunuissa, kerjäläisinä menivät he isänsä kanssa Smidstrupin alueelle savimökkiin, joka oli vuokrattu kymmenestä markasta vuodessa, uudelle tilalleen, missä seinät olivat tyhjät ja astiat tyhjät. Varikset ja naakat lentelivät heidän ylitseen ja kirkuivat kuin pilkaten: "pois pesästä! pois pesästä! kraa! kraa!" niinkuin linnut kirkuivat Borrebyn metsässä, kun puut kaadettiin.
Herra Daa ja hänen tyttärensä sen kyllä huomasivat; minä puhalsin heidän korvissaan, parasta oli olla sitä kuuntelematta.
Niin asettuivat he savimökkiin Smidstrupin maalla — ja minä lensin yli soiden ja maiden, läpi paljaiden pensasaitojen ja lehdettömien metsien avovesille, muille maille. — Huu-uu-uu! mennä täytyy! mennä täytyy! Vuodet umpeensa.
* * * * *
Miten kävi Valdemar Daan, miten kävi hänen tyttäriensä? Tuuli kertoo:
— Viimeinen heistä, jonka näin, niin, viimeisen kerran, oli Anna Dorotea, kalpea hyasintti — nyt hän oli vanha ja käyrävartinen; se oli puoli vuosisataa myöhemmin. Hän eli kauimmin, hän tiesi kaikki tyynni.
Tuolla kankaalla, Viborgin kaupungin luona, oli tuomiorovastin uusi komea pykäläpäätyinen kartano, tehty punaisesta tiilestä. Sauhu nousi rasvaisena piipusta. Lempeä rouva ja kauniit tyttäret istuivat ulkonevassa ikkunassa ja katselivat puutarhan riippuvien kurjenhernepensaiden yli ruskealle nummelle — mitä he katselivat? He katselivat haikaranpesää luhistuvan talon katolla. Katto kasvoi sammalta ja kelttoa, mikäli siinä oli kattoa, sitä peitti suurimmaksi osaksi haikaranpesä, ja se oli ainoa, josta pidettiin huolta, haikara piti sen kunnossa.
Sitä taloa sopi katsella, ei koskettaa. Minun täytyi liikkua varovasti, sanoi tuuli. — Haikaranpesän tähden sai talo olla pystyssä, muutenhan se oli kuin mikäkin pelätin nummella. Haikaraa ei tuomiorovastin väki tahtonut karkoittaa, niin sai hökkeli seisoa ja sen asukasraukka asua siinä; siitä hänen oli kiittäminen egyptiläistä lintua — tai oliko se kiitos siitä, että hän kerran rukoili hänen mustan villin veljensä pesän puolesta Borrebyn metsässä? Silloin oli hän, raukka, nuori lapsi, hento, kalpea hyasintti aatelisessa yrttitarhassa. Hän muisti sen kaiken: Anna Dorotea.
"Oh! oh!" — niin, ihmiset voivat huoata niinkuin tuuli kaislojen ja ruokojen joukossa. "Oh! — kellot eivät soineet haudallasi, Valdemar Daa! Köyhät koulupojat eivät laulaneet, kun Borrebyn entinen herra laskettiin maahan! — Oh! Kaikki toki loppuu, kurjuuskin loppuu! — Iida siskosta tuli talonpojan vaimo; se oli isällemme kovin kolaus! Tyttären miehenä kurja orja, jota herra saattoi rangaista panemalla hänet ratsastamaan teräväsyrjäisen puun päälle. — Nyt hän kai makaa maan alla? Ja sinä myöskin, Iida! — Oi niin! oi niin! Loppu ei kuitenkaan vielä ole tullut. Minua vanhaa raukkaa, minua köyhää raukkaa, vapahda minut, armorikas Kristus!"
Se oli Anna Dorotean rukous siinä surkeassa talossa, joka sai olla pystyssä haikaran tähden.
— Reippaimman sisaruksista otin minä haltuuni, sanoi tuuli, — hänen pukunsa tuli leikatuksi niinkuin hänen mielensä kerran muovatuksi. Köyhänä miehenä hän tuli ja otti pestin eräältä kipparilta; harvasanainen hän oli, äreän näköinen, mutta teki työnsä halusta. Kiivetä ei hän kuitenkaan osannut — niin minä puhalsin hänet kannen yli, ennenkuin kukaan tiesi, että hän oli naishenkilö, ja se oli kyllä minun puoleltani hyvin tehty, sanoi tuuli.