"Ei, mutta hyvä isäntä!" sanoi renki.
"Ei mitään verukkeita! Heidän pitää pukeman hänet, eikä unhottaman seppelettä ja kruunua", sanoi isäntä.
Renki meni kyökkiin:
"Kuulkaa nyt tytöt", sanoi hän, "nyt pitää meidän mennä pukemaan pieni voilakka morsiameksi isäntä tahtoo varmaan antaa vieraillensa nauramista."
"No, tytöt panivat pienen voilakan päälle kaikkea, mitä heillä oli, ja sitten meni renki sanomaan isännälle, että se nyt oli valmiina, ja sillä jo oli seppele sekä kruunukin päässä.
"Hyvä, tule sitten hänen kanssansa"; virkkoi isäntä. "Minä otan häntä itse vastaan ovella", sanoi hän.
Nyt rupesi rapuilta kuulumaan hirmuinen töminä, sillä tällä morsiamella ei ollut silkkikenkiä jaloissa. Mutta kun ovi avattiin ja herrasmiehen morsian tuli suureen saliin, niin siihenkös syntyi kikatus ja nauru. Ja herrasmies oli niin tyytyväinen morsiameensa, ett'ei sanottu hänen koskaan enää kosioineen.
Semmoisia voivat akat olla.
Oli kerran mies ja vaimo, joiden piti kylvämän, mutta heillä ei ollut siementä, eikä rahaa millä olisivat sitä ostaneet. Yksi ainoa lehmä oli heillä, ja miehen piti lähteä kaupunkiin myömään sitä, saadaksensa rahaa siemenen ostoon. Mutta kun tuli aika lähteä, ei vaimo uskaltanutkaan laskea miestänsä lehmää myömään, sillä hän pelkäsi tämän juovan suuhunsa rahat. Sentähden lähti hän itse matkaan lehmän kanssa ja otti mukaansa myöskin yhden kanan.
Lähellä kaupunkia kohtasi hän teurastajan. "Aiotko myödä lehmäsi, muori?" kysäsi teurastaja. "Niinhän aikoisin", vastasi akka. "Mitä tahdot siitä sitten?"
"Saanenhan markan lehmästä, mutta kanan saat kymmenestä taalerista", sanoi vaimo. "Jaa, kanaa en minä tarvitse", virkkoi teurastaja, "ja sen saat kyllä kaupaksi kaupunkiin tultuasi, mutta lehmästä annan sinulle markan." Hän möi lehmänsä ja sai markan, mutta kaupungissa ei ollut ketään, joka olisi tahtonut antaa kymmentä taaleria vanhasta rupisesta kanasta. Hän meni siis takaisin teurastajan tykö ja sanoi; "Minä en saa tätä kanaa kaupaksi! Sinun pitää ottaa tämä myös, koska otit lehmänkin." — "Kyllähän siitä sopinemme", sanoi teurastaja ja käski hänet pöytään, jossa hän kestitsi akan ruoalla ja paloviinalla niin, että akka tuli juovuksiin ja menetti taitonsa ja ymmärryksensä.
Hänen maatessaan itseänsä selväksi pisti teurastaja hänet tervatynnyriin ja sitten höyhenläjään.
Herättyänsä oli akka yltä yleensä höyhenissä ja rupesi kummastelemaan; "Olenko se minä, vai enkö se ole minä? Ei, minä en se suinkaan voi olla! Se mahtaa olla suuri, ihmeellinen lintu. Mutta kuinka pitää minun tekemän, saadakseni tietää, olenko se minä, vai enkö se ole minä?… No niin, nyt tiedän kuinka saan selvän, olenko se minä: jos ei koira hauku, ja jos vasikat nuoleksivat minua kotiin tultuani niin olen se minä."
Tuskin oli koira nähnyt tämän ihme-eläimen, kun se alkoi raivoisasti haukkua, ikäänkuin olisi ollut talossa varkaita ja rosvoja. "Ei, minä en se suinkaan voi olla", sanoi hän. Kun hän meni läävään, eivät vasikat tahtoneet nuoleksia häntä, sillä ne tunsivat tervanhajun. "Ei, minä en se voi olla, se mahtaa olla ihmeellinen lintu", sanoi hän ja kiipesi aitan katolle ja alkoi hakata käsiänsä, ikäänkuin ne olisivat olleet siivet ja hän olisi tahtonut lentoon lähteä. Mies nähtyänsä tämän tuli ulos pyssy kädessä ja rupesi tähtäämään. "No, älä ammu, älä ammu!" huusi akka, "minä se olen." — "Jos se sinä olet", sanoi mies, "niin älä seiso siellä kuin vuohi, vaan tule alas tekemään selvää ja tiliä töistäsi." Nyt manki hän alas, mutta hänellä ei ollut yhtä ainoata killinkiä, sillä sen markan, jonka hän oli saanut teurastajalta, oli hän humalapäissään viskannut pois. Ja kun mies kuuli sen, sanoi hän: "Koetas olla vielä kerran niin hullu, kuin olet ollut", ja vihastui niin, että sanoi menevään matkaansa ja, jättävään kaikki, eikä koskaan tulevaan takaisin jos ei hän kohtaisi kolmea muuta akkaa, jotka olisivat yhtä hulluja.
Hän lähti ja kuljettuaan vähän matkaa tietä myöten, näki hän akan, joka tyhjä seula kädessä juoksi ulos sisään uuden uudukkaisessa tuvassa. Joka kerta kuin hän juoksi sisään peitti hän esiliinallansa seulan, ikäänkuin hänellä olisi ollut siinä jotakin, ja kopisti seulasta tuvan lattialle "Minkätähden teette niin?" kysäsi hän. "Niin, minä tahtoisin vaan vähän päivää sisälle", vastasi akka, "mutta minä en tiedä miten on laita; kun olen ulkona, on minulla päivä seulassa, mutta sisään tultuani on se siitä hävinnyt. Vanhassa mökissäni asuessani oli minulla päivää tarpeeksi, vaikk’en sitä koskaan kantanut sisään vähintäkään; jos vaan joku voisi hankkia minulle päivää, niin antaisin mielelläni hänelle kolmesataa taaleria." — "Onko teillä kirvestä", sanoi mies, "niin toimitan kyllä teille päivää." Hän sai kirveen ja hakkasi tuvan seiniin ikkunareiät, sillä tuvantekijät eivät niitä olleet muistaneetkaan. Heti tuli päivä sisään, ja hän sai kolmesataa taaleria. "Siinä oli ensimmäinen", ajatteli mies ja kulki edelleen.
Hetken kuluttua tuli hän erään huoneen luo, jonka sisältä kuului hirmuinen huuto ja melu. Hän meni sinne sisälle ja näki siellä akan, joka lyödä mäikytti miestänsä halolla päähän; miehen korviin oli hän vetänyt paidan, jossa ei ollut pääntietä. "Aiotteko tappaa miehenne, te muori?" kysyi hän. "Ei, minä tahdon vaan pääntietä tähän paitaan", vastasi akka. Mies kiljui ja voivotteli ja lausui: "Jumala lohduttakoon ja auttakoon sitä, jonka pitää panna päällensä uutta paitaa. Jos kuka voisi opettaa akkani tekemään pääntietä paitaan jollakin toisella tavalla, niin antaisin hänelle mielelläni kolmesataa taaleria?" — "Se on pian tehty, anna tänne sakset", sanoi toinen. Sakset saatuansa loikkasi hän paitaan loukun ja lähti rahojen kanssa edelleen kulkemaan. "Siinä oli toinen", sanoi hän itseksensä.
Vihdoin viimeinkin tuli hän talolle, jossa hän aikoi levähtää hetken aikaa. Hänen mentyänsä sinne sisälle, kysyi siellä akka: "Mistäs vaari on?" — "Olen Taivalvaltakunnasta", vastasi hän. "No, mitä kaikkia! Olette Taivaanvaltakunnasta? Sittenhän tunnette kyllä autuaan mieheni, toisen Pietarin?" (Akka oli ollut kolme kertaa naimisissa; hänen ensimmäinen ja viimeinen miehensä olivat olleet häijyjä, sentähden luuli hän toisen miehensä ainoastaan, koska tämä oli ollut hyvänluontoinen, tulleen autuaaksi). "Jaa, hänet tunnen kyllä", sanoi matkamies. "Kuinka hän jaksaa nyt?" kysäsi vaimo. "Oh, hän on huonossa tilassa", sanoi taivalvaltakuntalainen, "hän tallustaa talojen väliä siellä — eikä hänellä ole ruokaa eikä vaatteita — rahasta ei mitä puhumistakaan." — "Voi häntä poloista!" huudahti akka, "hänen ei suinkaan tarvitsisi käydä niin vihelijäisenä, sillä häneltä jäi niin paljon jälkeensä; täällä on koko vinni täynnä hänen vaatteitansa ja suuri arkullinen rahaa on täällä myöskin. Jos tahdotte viedä ne hänelle, niin annan hevosen ja rattaat niitä vetämään. Hevonen saa jäädä myös hänelle ja rattailla voi hän istua ja ajaa talojen välillä, ett'ei hänen tarvitse käydä jalkaisin." Taivalvaltakuntalainen sai kokonaisen kärrinkuorman vaatteita ja arkullisen kirkkaita hopearahoja sekä niin paljon ruokaa ja juomaa kuin tahtoi. Saatuansa nämät istui hän rattaille ja ajoi matkaansa. "Siinä oli kolmas", sanoi hän itseksensä. — Mutta akan kolmas mies oli ulkona tiluksilla kyntämässä ja nähtyään oudon miehen menevän heidän hevosella ja rattailla, kiiruhti hän kotiin kysymään vaimoltansa, kuka se oli, joka meni ajaen heidän harmaalla hevosella. "Ah hän", sanoi akka, "se oli eräs mies Taivaan valtakunnasta; se sanoi autuaan mieheni, toisen Pietarin, olevan niin kurjassa tilassa siellä, että hän kävelee talojen väliä ilman vaatteita ja rahaa; sentähden lähetin minä hänelle kaikki hänen vanhat vaatteensa, jotka riippuivat täällä vinnillä, sekä sen vanhan raha-arkun, jossa hopearahat olivat." Mies ymmärsi heti, miten asian laita oli, satuloi hevosen ja ratsasti perästä täyttä laukkaa. Ei kauan viipynytkään, kun hän oli aivan taivalvaltakuntalaisen takana, joka istua kökötti rattailla ja ajoi; mutta kun tämä huomasi sen, ajoi hän hevosen ja rattaat viidakkoon, nykäsi kourallisen jouhia hevosen hännästä ja juoksi mäelle. Täällä kiinnitti hän jouhet koivuun, ja kävi itse sen alle katsoa tuijottamaan suu auki pilvihin. "Ei, ei, ei!" sanoi hän ikäänkuin itsekseen, kun kolmas Pietari tuli ratsastaen, "ei, mitään niin kaunista en ole koskaan nähnyt! Enhän mokomaa ole milloinkaan ennen nähnyt!" Pietari seisoi ja katsoi häneen hetkisen aikaa kummastellen, oliko hän oikein täysijärkinen tai mitä tämä merkitsi; vihdoin kysyi hän: "Mitä siellä makaat ja töllötät?"— "Enhän mokomaa ole koskaan ennen nähnyt!" sanoi toinen; "siinä meni mies suoraan ylös taivaasen harmaalla hevosella; tässä koivussa näet jouhia jäljellä ja tuolla ylhäällä pilvissä näet hänen harmaan hevosensa." Pietari katsoi pilviin sekä katsoi häneen ja sanoi: "Minä en näe mitään muuta kuin jouhet koivussa."— "Ei, sinä et voi nähdä sieltä, jossa seisot", sanoi toinen, "mutta tulepas tänne ja käy tähän selällesi ja katso ylöspäin kääntämättä silmiäsi pois pilvistä!" Kun kolmas Pietari selällään katsoa töllötti pilvihin, että silmänsä vettyivät, otti taivalvaltakuntalainen hänen hevosensa, hyppäsi rattailleen ja meni matkaansa sekä sen että kärrinkuorman kanssa. Kun tiellä rupesi ratisemaan, karkasi kolmas Pietari ylös, mutta hämmästyi niin, kun toinen kulki matkaansa hänen molempain hevostensa kanssa, ett'ei kyennyt juoksemaan perästäkään, ennenkuin oli myöhäistä.
Niinkuin helposti voi ymmärtää, ei hän nyt ollut kovin iloinen, mutta kun hän tuli kotia ja hänen vaimonsa kysyi, mihin hän oli hevosen pannut, vastasi hän: "Minä lähetin senkin toiselle Pietarille sillä minusta ei ollut sopivaa, että hän istuisi rattailla ja raihnastelisi talojen välillä Taivaanvaltakunnassa; nyt voi hän myödä rattaat ja ostaa itsellensä vaunut, joissa ajaa parilla hevosella." — "Siitä saat kiitokset! En olisi koskaan luullut sinua niin hyvänluontoiseksi mieheksi", sanoi vaimo.
Kun se mies sitten tuli kotia, joka oli kerännyt kokoon kuusisataa taaleria, kärrinkuormallisen vaatteita sekä arkullisen hopearahaa, näki hän heti, että koko aituus oli kynnetty ja kylvetty. Kaikkein ensisti kysyi hän vaimoltaan, mistä tämä oli saanut siementä. "Oh", sanoi akka, "minä olen aina kuullut sanottavan että, mitä kylvetään sitä niitetään; sentähden kylvin minä ne suolat, jotka Taalan mies jätti tänne, ja jos nyt vaan kohta tulee sade, niin luulen niiden hyvin nousevan ylös."
— "No, hullu olet ja hulluna pysyt, niin kauan kuin elät", sanoi mies; "mutta se on nyt yhden tekevä, sillä eivät nuo näytä muutkaan olla sinua viisaampia."
Jokaisesta ovat omat lapsensa kauneimmat.
Eräs metsästäjä meni kerran metsään ja kohtasi mäkikurpan. "Ystäväiseni, älä ammu minun lapsiani!" sanoi mäkikurppa. "Mitä ne ovat, jotka ovat sinun lapsiasi sitten?" kysyi metsästäjä. "Kauneimmat lapset, mitä metsässä on, ovat minun", vastasi mäkikurppa. "Minun pitänee olla niitä ampumatta sitten", sanoi metsästäjä. Mutta metsästä palatessaan oli hänellä kädessään kokonainen kimppu mäkikurpan poikia, jotka hän oli ampunut. "Aijai? Minkätähden ammuit kuitenkin minun lapsiani?" sanoi mäkikurppa. "Olivatko nämät sinun?" kysyi metsästäjä; "minä ammuin rumimpia mitä näin." -"Niin", vastasi mäkikurppa, "etkö tiedä, että jokaisesta ovat omat lapsensa kauneimmat?"
Tuvan isä.
Oli kerran mies, joka asui kaukana metsässä. Hänellä oli monta, monta lammasta ja vuohta, mutta koskaan ei hän saanut niitä pitää rauhassa sudelta. "Tahdonpa pettää harmaasäärisen", sanoi hän viimein ja rupesi kaivamaan sudenhautaa. Kaivettuaan sen tarpeellisen syväksi, pystytti hän siihen pylvään; löi pylvään nenään laudan ja pani laudalle pienen koiran. Haudan päälle laitteli hän oksia, havuja ja muuta semmoista ja hajoitteli niiden päälle lunta, jott'ei susi huomaisi, että niiden alla oli kuoppa. Yön tullessa rupesi pikku koiraa väsyttämään siinä seisominen. "Vau, vau, vau", sanoi hän ja haukkui kuuta. Jo tuli siihen kettu hiipien ja aikoi tehdä oikein markkinat sekä hyppäsi koiraa ottamaan, vaan — putosikin suoraa päätä sudenhautaan. Yön pitemmälle kuluttua ikävystyi ja nälistyi pikku koira niin, että rupesi haukkumaan ja vinkumaan; "vau, vau, vau!" sanoi hän. Ei aikaakaan, niin jo tuli sinne susikin jolkutellen; hän luuli saavansa oikein herkkupaistin ja hyppäsi, vaan — putosi suorastansa hautaan. Kun päivä alkoi ruveta koittamaan tuli pohjanlumi, ja ilma kävi niin kylmäksi, että pikku koiraa alkoi seisoessaan värisyttää ja sitä paitsi oli hän kovin väsyksissä ja nälissään; "vau, vau, vau!" sanoi hän ja haukkui vaan yhtä mittaa.
Nyt tuli sinne karhukin juosten luntuten, ravisti itseänsä ja ajatteli saavansa pikkusen murkinan aamupuhteella; hän luhjusti oksien päälle, vaan -putosi myös suorastaan hautaan.
Myöhempään aamulla kävi siitä ohitse vanha kerjäläisämmä, joka kuljeksi talojen väliä pussi selässä. Nähtyänsä pikku koiran seisovan siellä ja värisevän, poikkesi hän katsomaan, oliko yön kuluessa pudonnut mitään eläviä sudenhautaan. Hän kävi polvilleen ja kurkisti hautaan. "Oletko joutunut nyt satimeen, Mikko?" sanoi hän ketulle, sillä tämän näki hän ensisti; "parhaiksi sinulle, sinä kananvaras. Ja myöskin sinulle, harmaasäärinen", sanoi hän sudelle. "Jospa oletkin ryövännyt kuttuja ja lampaita, niin kyllä sinut nyt piinataan ja rääkätään kuolijaaksi. Herranen aika, mesikämmen istutko sinäkin täällä haudassa, sen nylkyri? Sinut vasta nyljetään, sinut vasta syödään, kallosi tallin seinähän lyödään!" huusi ämmä ilkkuen ja heristi karhua; mutta samassa putosi pussi selästä hänen päänsä yli ja ämmä — ropsis sudenhautaan. Nyt istuivat he siellä ja mulkoilivat toinen toisiinsa, kukin nurkassansa; kettu yhdessä, susi toisessa, karhu kolmannessa ja ämmä neljännessä nurkassa.
Mutta kun oli tullut oikein valoisa, alkoi Mikko ravistella itseänsä ja hiipiä ympärinsä, sillä hän aikoi varmaan koettaa päästä ulos. "Etkö voi istua paikoillasi, sinä ilkeä veijari, ja olla tuolla tapaa leikailematta? Katso häntä, tuvan isää, hän istuu ylpeästi kuin pappi", sanoi ämmä, sillä nyt ajatteli hän tehdä itselleen hyvän ystävän karhusta. Mutta samassa tulikin mies, jonka tämä sudenhauta oli. Ensin veti hän ylös ämmän, vaan sitten löi hän kuolijaaksi kaikki eläimet, sillä hän ei säästänyt tuvan isää, ei harmaasääristä eikä Mikkoa, lampaanryövääjää. Sinä yönä sai hän mielestänsä hyvän saaliin.
Ruohon nukke.
Oli kerran kuningas, jolla oli kaksitoista poikaa. Kun nämät tulivat suuriksi, käski hän heidän mennä ulos maailmaan hakemaan itsellensä vaimoa; mutta hän vaati, että heidän vaimojensa piti voida yhdessä päivässä kehrätä, kutoa ja ommella paidan, muuten ei hän tahtonut miniöiksensä heitä. Kullekin pojallensa antoi hän hevosen ja uuden ratsumiehen-varustuksen, ja niin lähtivät he ulos maailmaan etsimään itsellensä vaimoa. Mutta kuljettuaan kappaleen matkaa, eivät he sanoneet tahtovaankaan mukaansa pikku Askea, sillä hän ei muka kelvannut mihinkään. — No, pikku Askella ei ollut muuta neuvoa kuin jäädä heistä, eikä tietänyt mitä tekisi tai mihin kääntyisi. Hän tuli niin murheelliseksi, että hän laskeutui alas hevoselta ja istuutui ruoholle itkemään. Mutta hänen hetkisen aikaa istuttuansa rupesi ruohostossa mätäs liikkumaan ja siitä tuli ulos pikkuinen, valkoinen esine; sen tultua likemmäksi näki pikku Aske sen olevan pienen, kauniin tytön, mutta se oli niin, niin pieni. Se tuli hänen luoksensa ja kysyi, eikö hän tahtoisi tulla katsomaan ruohon nukkea. No, hän tahtoihin sekä lähti samassa.
Hänen tultuansa sinne istui ruohon nukke tuolilla; se oli niin kaunoinen ja sorea, ja se kysyi pikku Askelta, mihin tämä aikoi ja millä asioilla tämä matkusti.
Pikku Aske kertoi heitä olleen kaksitoista veljestä ja kuninkaan antaneen heille kullekin hevosen ja ratsumiehen varustuksen ja käskeneen heidän lähteä ulos maailmaan hankkimaan itsellensä vaimoa. Heidän kunkin vaimonsa piti voida yhdessä päivässä kutoa ja ommella paidan. Mutta jos sinä tahdot tehdä sen ja tulla minulle vaimoksi, niin en tahdo matkustaa edemmäksi, sanoi pikku Aske ruohon nukelle. Tämä suostuikin siihen kernaasti ja kiiruhti saamaan paidan kehrätyksi, kudotuksi ja ommelluksi. Mutta siitä tuli niin pieni, niin pieni, ett'ei se ollut kuin noin pitkä.
Sen kanssa matkusti pikku Aske kotia; mutta kun hänen piti näyttää sitä, hävetti häntä kun se oli niin pieni. Kuitenkin sanoi kuningas, että hän saisi ruohon nuken ja nyt lähti hän iloisena ja tyytyväisenä takaisin noutamaan pientä armastansa. Tultuaan ruohon nuken tykö, tahtoi hän ottaa nuken ratsulle; mutta siihenpä ei nukke suostunutkaan, vaan sanoi tahtovansa istua ja ajaa hopealusikassa ja hänellä itsellään olevan kaksi pientä valkoista hevosta, jotka vetäisivät häntä. Nyt lähtivät he matkaan, hän ratsain ja nukke hopealusikassa; hevosina nukkea vetämässä oli kaksi pientä valkoista hiirtä; mutta pikku Aske ratsasti aina toisessa puolen tietä, ett'ei hän ajaisi nuken yli, koska tämä oli niin hirveän pieni. Kuljettuaan kappaleen matkaa, tulivat he suuren veden luo; tässä peljästyi pikku Asken hevonen, karkasi toiselle puolelle tietä ja kaatoi lusikan kumoon, joten ruohon nukke putosi veteen. Pikku Aske tuli nyt neuvottomaksi, sillä hän ei tietänyt kuinka hän saisi nuken jälleen ylös; mutta vedenhaltija toi kohta nuken ylös, ja nyt oli nukke muuttunut aivan suureksi, täysikasvuiseksi ihmiseksi ja paljoa kauniimmaksi kuin ennen. Pikku Aske pani hänet nyt etupuolelle hevosen selkään ja ratsasti kotiinsa.
Kun pikku Aske tuli kotia, olivat kaikki hänen veljensä myöskin kotona, kukin armaansa kanssa, mutta heidän armaansa olivat niin rumia ja häijyjä, että jo tiellä olivat käyneet lempijäinsä tukkaan kiinni. Päässä oli heillä hatut, jotka olivat tervalla ja noella pyyhityt, ja hatuista oli valunut sitä heidän kasvoillensakin, jotta he olivat tulleet vieläkin ilkeämmän ja rumemman näköisiksi. Kun veljet näkivät pikku Asken lemmittyisen, tulivat he kaikki kateellisiksi hänelle, mutta kuningas ihastui niin heihin molempiin, että hän ajoi pois kaikki toiset. Nyt piti pikku Aske häät ruohon nuken kanssa ja sitten elivät he hyvästi ja onnellisesti pitkät, pitkät ajat, ja jolleivät ole kuolleet, niin elävät vieläkin.
Kana, joka matkusti Dovren tunturille, ett'ei koko maailma hukkuisi.
Oli kerran kana, joka oli lentänyt ylös tammeen ja istahtanut sinne illalla. Yöllä näki hän unta, että koko maailma hukkuisi, jollei hän menisi Dovren tunturille. Yht’äkkiä hyppäsi hän alas ja lähti matkaan. Kappaleen matkaa astuttuansa kohtasi hän kukon.
"Hyvää päivää. Kukko Lukko", sanoi hän.
"Hyvää päivää. Kana Hana; mihinkäs näin varhain?" sanoi kukko.
"Menenpä Dovren tunturille, jottei koko maailma hukkuisi", sanoi kana.
"Kuka on sinulle, Kana Hana, niin sanonut?" kysyi kukko.
"Minä istuin tammessa ja näin sen unissani viime yönä", sanoi kana.
"Minä tahdon tulla mukaan", sanoi kukko.
No, he astuivat nyt yhdessä pitkän matkaa, ja kohtasivat sorsan.
"Hyvää päivää, Sorsa Korsa", sanoi kukko.
"Hyvää päivää, Kukko Lukko, mihinkäs sinä näin varhain?" sanoi sorsa.
"Minä menen Dovren tunturille, ettei koko maailma hukkuisi", sanoi kukko.
"Kuka on sinulle. Kukko Lukko, niin sanonut?"
"Kana Hana", vastasi kukko.
"Kuka on sinulle, Kana Hana, sen sanonut?" kysyi sorsa.
"Minä istuin tammessa ja näin sen unissani viime yönä", sanoi kana.
"Minä tahdon tulla mukaan", sanoi sorsa.
Niin lähtivät he yhdessä ja astuttuaan kappaleen matkaa kohtasivat hanhen.
"Hyvää päivää, Hanhi Ranhi", sanoi sorsa.
"Hyvää päivää, Sorsa Korsa", sanoi hanhi, "mihinkäs sinä näin varhain?"
"Minä menen Dovren tunturille, jott'ei koko maailma hukkuisi", sanoi sorsa.
"Kuka on sinulle, Sorsa Korsa, niin sanonut?" kysyi hanhi.
"Kukko Lukko."
"Kuka on sinulle. Kukko Lukko, niin sanonut?"
"Kana Hana."
"Mistä sinä. Kana Hana, sen tiedät?" kysyi hanhi.
"Minä istuin tammessa ja uneksuin siitä viime yönä. Hanhi Ranhi", sanoi kana.
"Minä tahdon tulla mukaan", sanoi hanhi.
Kun olivat astuneet kappaleen matkaa taaskin, kohtasivat he ketun.
"Hyvää päivää, Kettu Rettu", sanoi hanhi.
"Hyvää päivää. Hanhi Ranhi."
"Mihin, Kettu Rettu?"
"Mihinkäs, Hanhi Ranhi?"
"Minä menen Dovren tunturille, ett'ei koko maailma hukkuisi", sanoi hanhi.
"Kuka on sinulle. Hanhi Hanhi, niin sanonut?" kysyi kettu.
"Sorsa Korsa."
"Kuka on sinulle, Sorsa Korsa, niin sanonut?"
"Kukko Lukko."
"Kuka on sinulle, Kukko Lukko, niin sanonut?"
"Kana Hana."
"Mistä sinä sen tiedät. Kana Hana?"
"Minä istuin tammessa ja näin unta viime yönä, että koko maailma hukkuisi, jollemme menisi Dovren tunturille", sanoi kana.
"Älä lörpötä", sanoi kettu; "maailma ei kuku, vaikk'ette sinne menekään. On paljoa parempi, että tulette seuraamaan minua kotiin minun luolaani; siellä on sekä hyvä että lämmin?"
No, he seurasivat kettua luolaan, ja heidän sinne tultuansa, pani kettu vahvasti puita uuniin palamaan, jotta he kaikki tulivat unisiksi. Sorsa ja hanhi paneutuivat yhteen nurkkaan, mutta kukko ja kana lensivät ylös orrelle. Kun hanhi ja sorsa olivat hyvin nukkuneet, otti kettu hanhen ja paistoi sen hiilillä. Kana tunsi käryn hajun ja hyppäsi ylemmälle orrelle, lausuen puolinukuksissa: "Hyi, täällä haisee niin, täällä haisee niin!"
"Älä lörpötä", virkkoi kettu, "savu laskeutuu ainoastaan alas uuninpiipusta; käy makaamaan ja pidä suusi kiinni!"
Nyt nukkui kana taaskin. Tuskin oli kettu saanut nahkaansa hanhen, kun hän teki samoin sorsalle, otti sorsan, paistoi sen hiilillä ja rupesi syömään.
Nyt keräsi kana uudelleen ja hyppäsi vieläkin ylemmälle orrelle. "Hyi täällä haisee niin, täällä haisee niin!" sanoi kana ja sai nyt auki silmänsä ja näki, että kettu oli syönyt suuhunsa sekä hanhen että sorsan. Heti lensi kana kaikkein ylimmälle orrelle, istuutui sinne ja kurkisteli ulos uuninpiipun kautta. "Ei, ei, katso kuinka monta kaunista hanhea siellä lentää!" sanoi kana ketulle. Mikko ulos hakemaan itsellensä toista rasvaista paistia. Sill'aikaa herätti kana kukon ja sanoi tälle, kuinka oli käynyt Hanhi Ranhille ja Sorsa Korsalle, Paikalla lensivät Kukko Lukko ja Kana Hana uuninpiipun kautta ulos, ja jolleivät he olisi tulleet Dovren tunturille, niin olisi maailmalle varmaan tullut tuho.
Herra-Pietari.
Oli kerran köyhä pariskunta; heillä ei ollut mitään muuta kuin kolme poikaa. Minkä nimellisiä kaksi vanhempaa oli en tiedä, mutta nuorimman nimi oli Pietari. Vanhempiensa kuoltua piti lasten saada heidän perunsa, mutta niitäpä ei ollutkaan saatavana muuta kuin pata, leipälapio ja kissa. Vanhin, jonka piti saada paras, otti padan: "kun lainaan kelle pataa, niin saan aina kaapia sen", sanoi hän; — toinen otti leipälapion: "kun lainaan kelle leipälapioa, niin saan aina kakun maistajaisiksi", sanoi hän; — nuorimmalla ei ollut mitään valittavana; jos hän tahtoi saada mitä, niin oli hänen ottaminen kissa. "Jos lainaan kelle kissaa, niin en saa mitään siitä", sanoi hän, "jos kissalle annetaankin vähän maitoa, niin tahtoo hän itse syödä sen. Mutta kuitenkin otan kissan mukaani; säälittää nähdä hänen täytyvän jäädä tänne kurjuutta kokemaan."
Sitten lähtivät veljekset maailmaan koettamaan onneansa, ja kukin heistä meni omille teillensä; mutta kun nuorin oli hetken aikaa kulkenut, sanoi kissa: "Sinä saat kyllä palkan siitä, ett'et tahtonut minua jättää hunnikoille. Nyt menen minä metsään hankkimaan muutamia harvinaisia eläimiä, sitten pitää sinun menemän tuohon kuninkaan kartanoon, jonka näet tuolla, kuninkaan luo, ja sanoman tulevasi hänen tykönsä pienen lähetyksen kera. Kun hän kysyy, keltä se on, niin pitää sinun sanoa sen olevan Herra-Pietarilta." Pietarin ei tarvinnut kauan odottaakaan, kuin kissa tuli metsästä peuran kanssa; kissa oli hypännyt peuran niskaan ja istahduttuansa sen sarvien väliin sanonut: "Jollet mene suoraan kuninkaankartanoon, niin kynsin silmät sinulta pois päästä." Peura ei tohtinut tehdä toisin. Kun nyt Pietari tuli kuninkaankartanoon, meni hän kyökkiin peuran kanssa, ja sanoi: "Minä tulen pienen lähetyksen kanssa kuninkaan tykö, jollei hän tahdo halveksia sitä." Kuningas tuli kyökkiin ja nähtyänsä tämän suuren, kauniin peuran, tuli hän hyvin iloiseksi. "Mutta ystäväiseni! Kuka on lähettänyt minulle näin muhkean lahjan?" kysäsi kuningas. "Herra-Pietari", sanoi poika. "Herra-Pietari!" virkkoi kuningas; "missä hän asuu?" Kuningasta hävetti, ett'ei hän tuntenut niin rikasta miestä. Mutta sitäpä ei poika ensinkään tahtonut ilmoittaa hänelle; poika ei sanonut tohtivansa sitä sanoa, sillä hänen isäntänsä oli muka kieltänyt häntä. Nyt antoi kuningas pojalle paljo juomarahaa, käskein tämän viedä kotiin paljo terveisiä ynnä kiitoksia lähetyksestä.
Toisena päivänä meni kissa taaskin metsään, hyppäsi hirven niskaan, istuutui sen silmien väliin ja pakotti sen menemään kuninkaankartanoon. Siellä meni Pietari hirven kanssa kyökkiin ja sanoi tulleensa kuninkaan tykö pienen lähetyksen kera, jos ei kuningas tahtoisi väheksiä sitä. Kuningas tuli hirvestä nyt vieläkin iloisemmaksi kuin peurasta ja tiedusti uudelleen, kuka se oli, joka voi lähettää hänelle niin komean lahjan. "Se on Herra-Pietari", sanoi poika. Mutta kun kuningas tahtoi tietää, missä Herra-Pietari asui, sai hän saman vastauksen kuin, edellisenäkin päivänä; ja tällä kertaa antoi hän vielä enemmän juomarahaa.
Kolmantena päivänä toi kissa metsästä vielä suuremman hirven. Kun nyt Pietari tuli kuninkaankartanon kyökkiin, sanoi hän itsellänsä olevan pienen lähetyksen kuninkaalle, jos ei tämä tahtoisi väheksiä sitä. Kuningas tuli heti kyökkiin, ja saatuansa nähdä sen suuren, kauniin hirven, tuli hän niin iloiseksi, ett'ei hän tietänyt, millä jalalla olisi seisonut ja sinä päivänä antoi hän Pietarille vielä paljoa, paljoa enemmin juomarahaa, ainakin sata taaleria. Kuningas tahtoi nyt viimeinkin tietää, missä Herra-Pietari asui, ja tiedusti yhtä ja toista; mutta poika ei sanonut tohtivansa ilmoittaa kuninkaalle sitä, sillä hänen isäntänsä oli muka kovasti kieltänyt häntä. "No, pyydä sitten Herra-Pietaria käymään minua tervehtämässä!" sanoi kuningas, ja poika lupasi tehdä sen. "No sinähän olet tehnyt hyvästi minulle; nyt tahtoo kuningas, että minun pitää mennä häntä tervehtämään, vaan eihän minulla ole muita vaatteita kuin nämät ryysyt, jotka ovat päälläni." — "Oh, älä sitä pelkää", sanoi kissa, "kolmen päivän kuluttua saat hevoset ja vaunut sekä niin hienot vaatteet, että kulta sinusta tippuu; sitten voit kyllä mennä kuningasta tervehtämään. Mutta kaikesta mitä näet kuninkaan tykönä, pitää sinun sanoa, että sinulla on paljoa hienommin ja komeammin kotonasi; sitä et saa unhottaa." Pietari sanoi sen kyllä muistavansa. Kun nyt kolme päivää oli kulunut, toi kissa Pietarille vaunut, hevoset ja vaatteet sekä kaikkea mitä hän tarvitsi; ne kaikki olivat niin hienot, ett'ei kukaan ollut mokomia ennen nähnyt; sitten lähti hän kuninkaan tykö ja kissa juoksi hänen mukanansa. Kuningas otti hänet hyvästi vastaan; mutta mitä ikinä kuningas tarjosi ja näytti hänelle, sanoi Pietari aina, että se oli hyvä, vaan että hänellä oli semmoinen paljoa komeampi ja hienompi kotona. Kuningas ei ottanut sitä uskoaksensa, mutta Pietari ei antanut perään, ja vihdoin vihastui kuningas niin, ett'ei pitempään voinut hillitä itseänsä. "Nyt tahdon tulla kanssasi kotiisi", sanoi kuningas, "katsomaan, onko totta, että sinulla on niin paljon paremmin ja komeammin. Mutta jos olet valhetellut, niin hukka sinut perii, minä en sano mitään enempätä!" "No, sinähän olet tehnyt minulle hyvin!" sanoi Pietari kissalle: "nyt tahtoo kuningas tulla minun kanssani minun kotiini, mutta minun kotiani, sitä ei todellakaan ole helppo löytää, sitä!" — "Oh, älä siitä huoli", sanoi kissa; "aja vaan jäljestä mihin minä juoksen!" Sitten lähtivät he, ensinnä Pietari, joka ajoi perästä mihin kissa juoksi, ja sitten kuningas seurueensa kanssa.
Hyvän matkaa kuljettuansa tulivat he erääsen paikkaan, jossa oli iso lauma kauniita lampaita; niissä oli niin pitkä villa, että se melkein tapasi maahan. "Jos tahdot sanoa, että tämä lammaslauma on Herra-Pietarin, kun kuningas kysyy sinulta, niin saat tämän hopealusikan", sanoi kissa paimenelle; hopealusikan oli kissa ottanut kuninkaankartanosta. Paimen lupasi kernaasti tehdä niin. Kun kuningas tuli, sanoi hän paimenpojalle: "En koskaan ole nähnyt näin suurta ja kaunista lammaslaumaa! Kenen se on, poikaseni?"— "Se on Herra-Pietarin", sanoi poika.
Hetkisen kuluttua tulivat he paikkaan, jossa oli suuri karja kauniita, piirtopäisiä lehmiä; ne olivat niin lihavia, että oikein kiilsivät. "Jos tahdot sanoa, että tämä karja on Herra-Pietarin, kun kuningas kysyy sinulta, niin saat tämän hopealeivin", sanoi kissa paimen tytölle. Hopealeivin oli kissa myöskin ottanut kuninkaankartanosta. "Aivan kernaasti", sanoi paimentyttö. Kun nyt kuningas tuli, kummastutti häntä oikein tämä suuri, kaunis karja, niin kaunista karjaa ei hän luullut koskaan ennen nähneensä, ja hän kysyi tytöltä, joka paimensi sitä, kenenkä tämä piirtopäinen karja oli. "Se on Herra-Pietarin", sanoi tyttö.
Sitten kulkivat he vähän matkaa taaskin ja tulivat paikkaan, jossa oli suuri, suuri joukko hevoisia; ne olivat kauneimpia hevosia, mitä saattoi nähdä, suuria ja lihavia, karvaltaan punaisia, voilakkoja ja harmaita, kuusi kutakin lajia. "Jos tahdot sanoa, että tämä hevoisjoukko on Herra-Pietarin, kun kuningas kysyy sinulta, niin saat tämän hopeatuopin", sanoi kissa paimenelle. Tuopin oli kissa myöskin ottanut kuninkaankartanosta. Sen lupasi paimen kyllä tehdä. Kun nyt kuningas tuli, kummastutti häntä oikein tämä suuri ja kaunis hevoisjoukko; mokomia hevosia ei hän koskaan sanonut nähneensä. Hän tiedusti paimenpojalta, kenen nämät punaiset, voilakat ja harmaat hevoset olivat. "Ne ovat Herra-Pietarin", sanoi poika.
Kuljettuaan sitten vielä hyvän matkaa, tulivat he eräälle linnalle; ensisti oli sinne messinkinen portti, sitten hopeainen ja sitten kultainen; itse linna oli hopeasta ja niin kiiltävä, että silmiä vihloi, sillä aurinko juuri paistoi siihen, kun he tulivat. He menivät sinne sisälle, ja kissa käski Pietarin sanoa asuvansa siellä. Sisältä oli linna vielä komeampi kuin ulkoapäin; kaikki oli siellä puhtaasta kullasta, sekä tuolit että pöydät ja penkit. Kun kuningas nyt oli käynyt ympäri ja katsellut kaikki ylhäältä sekä alhaalta, hävetti häntä kovin. "Jaa, Herra-Pietarilla on hienommin kuin minulla, sitä ei voi kieltää, sanoi hän ja tahtoi lähteä takaisin matkustamaan. Mutta Pietari pyysi häntä viipymään ja syömään illallisen hänen kanssansa. Kuningas suostui siihen, mutta muikeaa ja nurjaa oli hän koko ajan. Heidän istuessansa pöydässä tuli hiisi, jonka linna oli, ja alkoi kolkuttaa porttia.
"Kuka se on, joka siellä sisällä syö minun ruokaani ja juo minun simaani kuin sika", huusi hiisi. Niin, kohta kuin kissa oli kuullut sen, juoksi hän ulos portille. "Odota vähän, niin kerron sinulle, miten talonpoika hankkii itsellensä talvirukiita", sanoi kissa. "Ensisti kyntää talonpoika peltonsa", sanoi kissa, "sitten lannoittaa hän sen ja sitten kyntää hän sen uudestaan." Kissan näin puhuessa nousi aurinko. "Katso taaksesi, niin saat nähdä kauniin, korean neitsyen takanasi!" sanoi kissa hiidelle.
Käännyttyään katsomaan taaksensa ja saatuaan nähdä auringon halkesi hiisi.
"Nyt on kaikki tämä sinun", sanoi kissa Herra-Pietarille, "nyt pitää sinun lyömän minulta pää poikki; se on ainoa, jota pyydän sinulta kaikesta, mitä olen sinulle tehnyt." — "Ei", sanoi Herra-Pietari, "sitä en vaan tahdo tehdä." — "Mutta", sanoi kissa, "jollet sitä tee, niin kynsin silmät päästäsi." No nyt täytyi Herra-Pietarin tehdä se, niin vastenmielistä kuin se hänestä olikin; hän löi kissalta pään poikki. Mutta samassa muuttui kissa kauneimmaksi prinsessaksi, mitä saattaa ajatella, jotta Herra-Pietari vallan rakastui häneen. "Näin ihana olin ennenkin", sanoi prinsessa, "mutta hiisi tuo noitui minut olemaan kissana vanhempiesi tykönä. Nyt saat sinä tehdä, miten tahdot, joko ottaa minut kuningattareksi tahi ei, sillä nyt olet koko valtakunnan kuningas", sanoi "prinsessa. Vaan Herra-Pietariko olisi evännyt ottaa häntä kuningattareksi. Sitten tulivat kahdeksanpäiväiset häät ja pidot, ja sitten en minä enää ollut kauempaa Herra-Pietarin ja hänen kuningattarensa luona."
Mylly, joka meren pohjassa jauhaa.
Oli ennen vanhaan kaksi veljestä, toinen rikas toinen köyhä. Kun joulun-aatto tuli, ei köyhällä ollut muruakaan kotona, ei kalaa ei leipää, ja silloin läksi hän veljensä luokse ja pyysi häneltä vähän elon apua jouluksi Jumalan nimeen. Ei tämä ollut ensi kerta, jolloin veljen täytyi hänelle antaa, eikä veli ollut kovin iloissaan siitä nytkään. "Jos teet, mitä pyydän, niin saat koko tuon siankinkun", sanoi hän. Sen köyhä lupasi heti, ja kiitti samalla. "Tuoss’ on, mutta juokse nyt paikalla hornaan!" sanoi rikas ja heitti kinkun hänelle. "No, mitä lupasin, sen pidän", sanoi toinen, ottaen kinkun, ja meni pois; hän astui koko päivän, ja noin hämärissä saapui hän muutamaan paikkaan, josta näkyi kirkas tuli. Tässä se kaiketi lienee, arveli kinkku-mies. Ulkona halkovajassa oli vanha mies, jolla oli pitkä, valkoinen parta, ja pilkkoi jouluhalkoja. "Hyvää iltaa!" sanoi kinkku-mies. "Hyvää iltaa vaan itsellesi! Minne sinä näin myöhään olet matkalla", sanoi mies. "Olen matkalla hornaan, onkohan tämä oikea tie?" kysyi köyhä. "Kyllä tämä oikea on, tässä se horna onkin", sanoi vanhus. "Kun nyt sisään tulet, tahtovat kaikki ostaa sinulta kinkun, sillä se on harvinaista ruokaa hornassa; vaan älä myö sitä muuhun hintaan, kuin siihen käsimyllyyn, joka on oven takana. Kun tulet ulos sieltä, niin neuvon, kuinka seisatetaan tuo mylly, joka on hyödyllinen vaikka mihin asiaan." Mitäs, kinkkumies kiitti hyvästä ilmoituksesta ja kolkutti paholaisen ovelle.
Sisään tultua kävi niinkuin vanhus oli puhunut, kaikki pahathenget, niin pienet kuin suuretkin, kihisivät hänen ympärillään juurikuin muurahaiset käärmeen kimpussa, ja toinen tarjosi toistansa enemmän siankinkusta. "Kyllähän tämä oikeastaan olisi eukolleni ja minulle jouluruoaksi, vaan koska olette tuohon niin halukkaat, niin täytyneehän minun se heittää", sanoi mies. "Mutta en sitä muuhun myö, kuin tuohon myllyyn, joka tuolla oven takana on." Ei olisi paholainen tahtonut siitä luopua, vaan koki tinkiä kaikella tavalla, mutta mies pysyi sanassaan ja viimein täytyi paholaisen antaa myllynsä. Kun mies tuli taas ulos pihalle, kysyi hän halonhakkaajalta, kuinka mylly seisatetaan, ja kun hän oli sen oppinut, kiitti hän ja kiiruhti kotiin minkä ennätti; mutta eipä ennättänyt sittenkään ennenkuin kello löi kaksitoista jjoulu-yönä.
"No mikä kumma sinne tuli?" sanoi hänen vaimonsa. "Täällä minä olen istunut vuottamassa tunnin toisensa perästä, ja tuskin on päreen puikkoa padan alle panna." — "Oh, enpä päässyt ennen tulemaan, oli tärkeätä toimitusta ja pitkä matkakin. Vaan saatpa nyt nähdä", sanoi mies, laskien myllynsä pöydälle; ensin käski hän sen jauhamaan kyntteliä, sitten leipää, muuta ruokaa, olutta ja kaikkea mitä suinkin joulupöytään tarvitaan, ja kaikki mitä hän käski, jauhoi mylly. Eukko kummasteli kummastelemastakin päästyä ja tahtoi tietää, mistä hän oli myllyn saanut, mutta sitäpä ei mies tahtonut ilmoittaa; "samahan se, mistä se on saatu, näethän, että mylly on hyvä eikä käyttövedestä puutetta tule", sanoi vaan mies. Niin jauhatettiin ruoat, juomat ja kaikki joulutarpeet; kolmantena päivänä pyysi hän kaikki ystävänsä ja naapurinsa joulupitoihin. Kun rikas veli kaiken tuon näki, mitä pitopaikassa nyt oli, suuttui ja vihastui hän, sillä ei hän olisi suonut mitään noista veljellensä. "Joulun-aattona oli hän niin puutteessa, että hän tuli luokseni pyytämään jotain vähäistä Jumalan nimeen, ja nyt tällaiset pidot laittaa, ikäänkuin hän olisi mikä kreivi tai kuningas", sanoi hän toiselle. — "Mutta mistä sinä hiiden hornasta kaiken tuon rikkauden sait, sanopas?" tiedusti hän veljeltänsä. "Oven takaa", sanoi myllyn omistaja, eikä huolinut sen pitempiä ruveta selittelemään; vaan myöhään iltasilla, kun hänelle oli vähän päähän kihahtanut, ei hän voinut pidättää itseänsä, vaan alkoi kertoa myllystänsä. "Siinähän se minun rikkauteni hankkija on", sanoi hän, ja antoi sen näytteeksi jauhaa sitä ja tätä. Kun veljensä sen näki, tahtoi hän viimein myllyä omakseen; vihdoin viimein suostuikin toinen sen antamaan, mutta ei vähemmästä kuin kolmesta sadasta taalerista, ja sitä paitse piti hänen saada pitää sitä heinä-aikaan asti; "sillä siinä ajassa", arveli hän, "ennätän sillä jauhattaa monen vuoden tarpeet." Eikäpä mylly heinä-aikaan mennessä joutilaana ollutkaan, sen arvaa, ja sitte sai veli sen itselleen, mutta toinenpa ei neuvonutkaan hänelle myllyn seisatusta. Iltasilla sai rikasmies myllyn kotiinsa, aamusilla käski hän vaimonsa luo’olle, sanoen itse laittavansa aamiaisen. Kun aika alkoi tulla, asetti hän myllyn keittohuoneen pöydälle. "Jauha silakkaa ja velliä ja sukkelaan!" sanoi mies, ja mylly jauhoi silakkaa ja velliä, ensin kaikki vadit ja purtilot täyteen ja sitten pitkin keittohuoneen lattiaa. Mies haparoi ja kopeloi saadaksensa myllyä seisattumaan, mutta vaikka mitenkä olisi sitä kosketellut ja käännellyt, kävi se lakkaamatta, ja tuossa tuokiossa oli velli jo niin korkealla, että mies oli hukkumaisillaan. Silloin sysäsi hän tupaan menevän oven auki, vaan eipä kauan viipynyt, ennen kuin se oli jauhanut tuvankin täyteen ja hädin tuskin sai mies oven säppiä vellin alta käsiinsä. Kun hän sitte sai oven auki, syöksi hän tuvasta pellolle; mutta velli ja silakat tulivat perästä niin että kohisi koko kartano.
Nyt alkoi eukosta, joka oli niityllä luokoja levittelemässä, tuntua kovin pitkältä aika aamuisiin mennessä. "Jos ei mies huuda meitä kotiin, täytyy meidän mennä kuitenkin; hänen vellinkeitostansa ei kaiketi tule mitään, ellen mene häntä auttamaan", sanoi emäntä heinäväelle. Silloin lähdettiin kulkemaan kotiin, mutta kun oltiin jonkun matkaa käyty, tuli vastaan silakkaa, velliä ja leipää yhtenä sotkuna, ja itse isäntä etunenässä. "Ollapa teillä kaikilla nyt sata vatsaa kullakin, pois edestä, ett'ette huku aamuis-velliin", huusi mies kiiruhtaen aika kyytiä sivutse, vellisotku aivan kantapäillä hänen perässänsä, ja niin riensi hänen veljensä kotia kohti. Hän pyysi Jumalan tähden ottamaan myllyn takaisin ja heti paikalla: "jos se vielä tunninkaan saa jauhaa on koko seutu hukassa vellistä ja silakasta." Mutta eipä veli huolinut sitä takaisin vähemmällä kuin että veljen piti maksaa kolme sataa taaleria lisää, ja siihen kauppaan täytyi hänen suostua. Nyt oli köyhällä sekä rahaa että mylly, eikä kauan kestänyt, ennenkuin hän sai hankituksi talon, joka oli toista mointa komeampi ja pulskempi kuin veljen asunto; myllyllä jauhatti hän niin paljon kultaa, että hän päällysti talonsa paljailla kultalevyillä, ja kun talo oli liki meren rantaa, loisti ja välkkyi se kauas ulapalle. Kaikki sivutsepurjehtijat poikkesivat tuon rikkaan miehen kultaiseen kartanoon ja kaikki tahtoivat nähdä sitä eriskummallista myllyä, sillä sanoma levisi siitä laajalle, eikä ollut ketään, joka ei siitä olisi kuullut puhuttavan.
Tulipa muutaman kerrankin sinne laivuri, joka tahtoi myllyä nähdä; hän kysyi, osaisiko se suoloja jauhaa. "Mitäs, kyllähän se suolojakin jauhaa", sanoi myllyn omistaja, ja kun laivuri sen kuuli, tahtoi hän kaikin mokomin ostaa myllyn, maksoi mitä maksoi; sillä jos se olisi hänen hallussaan, arveli hän, ei hänen tarvitsisi purjehtia yli myrskyisien merien suolalastia saamaan. Ensi alussa ei mies tahtonut suostua tuumaan, vaan laivuri pyysi ja rukoili niin, että hän viimein möi myllyn ja sai siitä monta monituista tuhatta taaleria. Kun laivuri oli saanut myllyn selkäänsä, ei hän enempää viivytellyt, sillä hän pelkäsi, että mies katuisi kauppojaan; ei hänellä ensinkään ollut aikaa kuulustella, kuinka mylly seisatetaan, vaan riensi laivalleen minkä kerkesi ja päästyään vähän matkaa selälle, sai hän myllyn käyntiin. "Jauha suoloja ja sukkelaan!" sanoi laivuri. Mylly alkoikin jauhaa, että hurisi; kun laivuri oli saanut laivansa täyteen, tahtoi hän seisattaa myllyn, vaan kuinka hän koettelikin, ei mylly herennyt jauhamasta; suolakasat kasvoivat korkeammiksi ja korkeammiksi, ja viimein laiva upposi. Siellä meren pohjalla jauhaa mylly vielä tänäkin päivänä, ja sentähden merivesi niin suolaista on.