Praha on miellyttävä, siisti ja kaunis — joku on sen laskenut neljänneksi maailman kauneimpien kaupunkien joukossa. Miten nyt lienee senkään asian laita? Se laskija on tuskin muistanut, että maanpallolla on sellainenkin kaupunki, jonka nimi on Helsinki. Mutta kiitos ja kunnia Prahallekin, se on meidän Helsinkiämme verrempi pinta-alaltaan ja väkiluvultaan. Ja siellä on Suomella erinomainen edustus. Sen voin vakuuttaa omasta kokemuksestani. Minulta näet loppuivat rahat Prahassa. Eipä silti eikä sen vuoksi, ettei niitä olisi ollut pankissa matkakreditiivillä, mutta sattui olemaan juhlanaatto ja pankit suljettuina. Minä onneton en osannut ottaa sitä seikkaa huomioon, ja niin minä kävelin helluntain aattona jokseenkin nurrumielisenä yksi ainoa viisikruunuinen taskussani. Se ei ollut paljon, ja poliisi, jolta asiaa tiedustelin, antoi sen lohdullisen vastauksen, että tiistaina ne pankit avataan — ja nyt on lauantai. Mitäpä siinä muuta kuin perkaamaan puhelinluettelosta esiin Suomen tasavallan edustusta. Löysin konsulaatin, menin sinne, mutta sekin piti pyhää. Hain sitten konsulin yksityisasunnon osoitteen, kaartelin kartan mukaan hänen asunnolleen, ja tapasin erinomaisen hienon miehen, joka arvelematta asetti lompakkonsa käytettäväkseni. Pääkonsulin nimi onProkoj Sedlák, ulkomuodoltaan ja käytökseltään todellinen gentlemanni, joka kohteli minua — ei tuhlaajapoikana, vaan satunnaisesti rahapulaan joutuneena hänen edustamansa maan täysivaltaisena kansalaisena. Ollapa meillä joka paikassa sellainen sivistynyt ja ymmärtävä edustaja, niin tuskinpa tarvitseisi hätääntyneen kansalaisen yrittää samaa temppua kuin muuan suomalainen laulaja, jonka kerran kerrotaan heittäytyneen erään lähetystösihteerin virkahuoneen brysselinmatolle pitkäkseen ja sanoneen, että tästä ei nousta, ellei apua tule. No, eihän sitä nyt voi vaatia, että jokaista kulkijainta olisi autettava, mutta kunnon kansalainen olisi sentään päästettävä pulasta.
Tarvinneeko minun sanoa, että me olemme sujut nyt konsuli Sedlákin kanssa — rahallisesti. Kiitollisuuden velassa minä sentään tunnen vieläkin olevani. Rahattomuus ei näet ole mikään ilo kotioloissakaan; vieraalla maalla se tahtoo tehdä pyöreästäkin naamasta pitkulaisen.
Tällä Tshekko-Slovakillakin tuntuu olevan valtakuntaa koko riskisti. Eihän se kyllä vielä mitään merkitse meihin verrattuna, sillä kuinkahan moni tässä Europassa kykenee meidän kanssamme kilvoittelemaan pinta-aloissa, kun vain Herra siunaisi meille sitä nuppilukua runsaammin. Mutta aika suikale on ukko Mazarykilläkin maata tänne Puolaan päin. Juna mennä huilottaa hyvää vauhtia, ja sittenkin sitä piisaa lähemmä puoleksi vuorokaudeksi. Vaunutkin ovat tasakulkuisia, mukavia vehkeitä, vanhan keisarillisen Itävalta-Unkarin pesänselvityksestä saatua kavetta. Maa ei ole kovin tiheään asuttua, joten kansan sopii vielä hyvällä omallatunnolla täyttää vanhaa lisääntymiskäskyä.
Täällä vilisee ennestään tuttuja paikkoja, mutta asemien nimet on uusi isäntä vängännyt omalle kielelleen. Niin pitääkin! Oikeastaan olisi meidänkin päästävä kokonaan kaksikielisyydestä, sillä se synnyttää ulkomailla vain ilkeää sekaannusta. Tapaan tässä juuri erään ranskalaisen, joka liikeasioissa läpi Europan matkustaessaan kuuluu poikkeavan Suomeenkin. Hänellä on pitkä lista Suomen paikkakuntien nimiä, ja kaikki ne ovat yksinomaan ruotsinkielisiä. Muutamia niistä ei hän saa millään ilveellä suustansa ulos, ja kirjoitettuinakin ne ovat saaneet varsin hullunkurisen muodon. Porista syntyy meillä pitkä keskustelu. Björneborg on hänelle aivan mahdoton lausua, ja kun minä sanon sen suomalaisen nimen, ääntää hän sen oikein, lukuunottamatta korkoa, joka tietysti vilskahtaa viimeiselle tavulle. Mutta se nyt ei ole iso vika sen siansaksan rinnalla, jonka hän sylkee ulos yrittäessään sanoa ruotsalaista nimeä. Sama on laita useitten muitten paikan nimien. Eiköhän jo olisi korkea aika saada Suomen kansan suuren enemmistön kieli oikeuksiinsa maan rajojen ulkopuolellakin? Mitenkä menettelevät tässä suhteessa lähettiläät ja konsulit?
Nyt tullaan Puolan rajalle, ja siinä alkaa minusta tuntua vanhaa »ryssän hajua». Asema on vanha venäläinen, jonka raudalla aidattujen kujien lävitse minä ennen muistan kantaneeni matkalaukkujani tsaari-vainaan santarmien nokan editse uteliaitten tullimiesten tutkittaviksi. Kaikki on osapuilleen entisellään. Venäläisiä santarmeja ei tietysti näy, mutta puolalainenkin passintarkastaja on hampaisiin asti aseissa. Tullitarkastus toimitetaan kyllä junassa, mutta on perinpohjaisempi kuin missään muualla tähän saakka. Vaikuttaako siihen äskeinen vallankaappaus, vai onko tämä tavallista menoa? Kukapa hänen niin tarkalleen tietää, vaikka kyllä kai Puola lienee kaikista Venäjästä eronneista valtioista militaristisin. Sitäpaitsi täytyy sen jollain tavoin painostaa uutta suurvalta-asemaansa.
Venäläinen kirjailija Aleksander Kuprin kerran viisasteli, että Europpa alkaa Varsovasta. Sen muka parhaiten tuntee junien kulusta, joka mainitusta kaupungista lähtien on täsmällisempää kuin yleensä Venäjän rautateillä. Minä puolestani sanoisin, että venäläisyys alkaa Puolan rajalta, sikäli kun ollaan tulossa Europasta. Puolassa näet kulkee vaunujen lävitse senkin seitsemän nappilakkista, ja kaikki näyttävät tykkäävän varsin pahaa, ellet jokaisen kouraan lykkää rahaa. Jokainen junamies katsoo pyhäksi oikeudekseen saada roponsa, muuten näyttää hän mörkkiä naamaa, ja vastaa sinulle, jos on häneltä pakko jotakin tiedustaa, ilkeästi älähtämällä.
Varsovan asemalla vetelehtii kurjia ja rääsyisiä olentoja, kuten ennenkin. Hotellin edeskäypä ei tunnu olevan erikoisen lipevä ammatissaan.
— Saisikohan halvan kahdenhengen huoneen, kysyn minä totuttuun tapaani.
Muualla hotelleissa oli aina koetettu olla matkustajan mieliksi, mutta tämä mies vastaa olkapäitään ryssän tavoin kohottaen ja käsiään levittäen:
— A jokainen halpaa tahtoo, mistä kaikille riittää.
— No, antakaa sitten kallis.
Onkin sillä huoneella hintaa, kaikkine monimutkaisine veroineen lähemmä sata markkaa Suomen rahassa. Eikä tuo ole huonetta kummempi, pikemmin yksinkertainen ja vaatimaton. Sitten meinaavat ne tehdä meille jutkun jo kohta ensimmäisenä päivänä. Kävelyltä kotiin tullessamme ilmoittaa edeskäypä:
— Teillehän on sattunut siellä ylhäällä onnettomuus…
— Mikä onnettomuus?
— Olette särkeneet pesualtaan… Tirehtööri on juuri tarkastamassa…
— Se nyt on varsin vale… Jos on jotain rikki, niin itse te juupelit olette särkeneet… Tänne se tirehtööri…
Me löydämme hänet oman kerroksemme käytävältä, talutamme hänet hiukan kovakouraisesti huoneeseemme, ja käskemme näyttää, missä se vika oikein on.
Eihän sitä ole missään. Tirehtööri sanoo kuivasti, että slava bohu, kun ei ole teillä, se on kai sitten jossakin muualla.
Sellaisia hälyytyksiä ne pojat toimeenpanevat. Mutta kylläpähän ovat kaikki taas pois lähtiessä kiikkerinä kurottamassa käsiään juomarahojen perään. Me emme ole nähneet muita palvelijoita kuin sen edeskäyvän ja punapaitaisen Iivanan, joka meitä pölyistä puhdisteli, mutta jo niitä lähdön hetkellä kihisee ympärillä. Muuan paksu siivoojamatamikin tulee ihmettelemään, että vastako herrat niin myöhään lähtevät, ja minä kun juuri pääsen vapaaksi… Mikäpä siinä auttaa muuta kuin nikkeliä kouraan, jotta toinen voi hyvällä omallatunnolla lähteä nauttimaan vapaudestaan.
Minua ei miellytä koko tämä Varsova. Kaikki ihmiset täällä ovat jollakin tavoin kyllästyneen ja myrtyneen näköisiä. Ja missä ovat ne Varsovan kauniit naiset? Me koetamme Juhanan kanssa kulkea koko sunnuntaipäivän kaikkein vilkasliikkeisimmillä paikoilla, mutta eihän niitä näy. Venäjällä ennen kehuttiin varsovattaria maailman kauneimmiksi naisiksi pariisittarien jälkeen. He kuuluivat vain olleen yleensä vesikauhuisia. Kerrottiin näet, että nuori puolatar kysyi tavallisesti äidiltään baaleihin lähdettäessä:
— Mamma, otanko minä tänään vähän vai paljon dekolteeratun (avokaulaisen) leningin?
Vastauksesta riippui, mihin saakka nuori neiti pesi kaulansa.
Etelässä me toki välistä vedimme huomiota puoleemme Juhanan pellavatukalla, mutta täällä meihin tuskin vilkaistaankaan. Vielä Pragissakin tuli eräässä ravintolassa tarjoilijatar kysymään, saisiko hän koettaa Jussin tukkaa. »Kun herralla on niin valkeat hiukset», sanoi hän jatkaen minun puoleeni kääntyen: »Minkäsnäköiset teillä ovat olleet?»… Hävytön letukka! Että voikin kysellä tuollaisia mieheltä, joka katsoo karvaisuuden edustavan meissä apina-aikain perintöä, ja olevan sen vuoksi sopimattoman sivistyneelle mieshenkilölle.
Mutta hyvää ruokaa tämä Varsova tarjoaa, ja paljon. Kansa näkyy itsekin syövän vahvasti ja politikoivan yhtä tukevasti. Äskenhän ne juuri politikoivat oikein pyssyjen kanssa, ja mikäli innokkaista keskusteluista saattaa päättää, voivat ne vieläkin tarttua kättä pitempään.
Ja Israelin lapsia on Varsovassa eri tavalla. Tämä on vanhaa tsaarin aikuista juutalaisten asuma-aluetta. Silloin ei mainittua kansallisuutta päästetty iso-venäläisten keskuuteen, vaan tungettiin se länsi-rajan puolelle vierasheimoisten kiusaksi. Juutalaiset ovat siis jääneet puolalaisille ikäänkuin perinnöksi, ja nämäkin lienevät vanhaan venäläiseen tapaan järjestäneet toisinaan pogromeja. Juutalaisilla on Varsovassa kokonainen oma kaupunginosansa, jossa näkee sekä puvultaan että ulkomuodoltaan oikeita Mooseksia. Meillä tavattavat juutalaiset ovat herrasväkeä, ponssareita. Varsovassa asuu juutalainen köyhälistö — ja levittää ympärilleen vielä »makeampaa» tuoksua kuin ryssä. Siellä nähdään, että »tasan ei käy onnen lahjat» juutalaistenkaan keskuudessa, kuten yleensä luullaan, vaan sielläkin »toinen rikas, arvoss' onpi; toinen köyhä arvoton».
Nykyisen Varsovan jättää mielihyvin; siellä tuntuu ilma jollakin tavoin painostavalta. Se suurvaltana oleminenko niin lie jähmettänyt ainakin operetista tunnetun vilkkaan puolalaisen veren? Kunhan vain ei menisi lopulta operetiksi koko huusholli?
Pohjois-Puolassa alkavat maisemat muuttua yhä kotoisemmiksi. Täällä jo voisi muuten elää ihan meikäläisissä tunnelmissa, mutta Vilnon seutu ja yleensä Liettuan raja näyttää liiaksi sotaiselta. Asemilla ei ole juuri muita kuin sotilaita, ja metsissäkin harhailee ratsuväenosastoja. Se on jälleen sitä suurvaltana olemista. Riistetään itseään pienemmältä väkivallalla lämpäre maata, ja sitten vahditaan rajaa kuin ketunpesää. Ja jokainen rajan toiselle puolelle matkustava ulkomaalainenkin tutkitaan täällä kuin varastetun tavaran salaamisesta epäiltynä.
Latvialaisella raja-asemalla, Zemgalessa, onneksi palaa rauha maahan. Pari univormupukuista rajavartijaa siellä kyllä on passeja tarkastamassa, mutta muuten on koko toimitus flegmaattisen rauhallista. Ja asemasillalla kävelee kukko hoidellen haaremiaan.
Latvialaiset junat kulkevat hiljaa ja taitavasti, ja asemia näytellään harmittavan kauan. Ehkä tällainen meno on hyödyllistä pienelle maalle: matkustaja voi luulla kulkevansa suurenkin valtakunnan läpi, kun aikaa kuluu runsaasti. Riika kuitataan tällä kertaa pienellä autokierroksella, ja todetaan, että se on ulkoasultaan suurkaupungin näköinen, joskin siitä ainakin nyt tuntuu olevan vaikeata löytää vilkasliikkeistä katua, vaikka olisi ihan paras iltakuhinan aika. Ilma on kuitenkin viileä, ja se ehkä on pidättänyt joutilaita sisällä.
Virossa on aina sama tuntu kuin meillä ennen ryssän aikaan kannaksella: puoleksi tätä, puoleksi sitä. Veljeskansamme näyttää olevan vaikeata päästä siihen niin perusteellisesti painetusta »itämaisesta» leimasta.
Tallinnasta lähdettyä alkaa tuntea olevansa kotonaan. Laivalla kaikuu nyt suomen kieli ylinnä. Kansainvälisyyttä edustaa pääasiassa enää vain huomattavasta meren käynnistä johtuva jotenkin yksimielinen uhraaminen vetehiselle. Allekirjoittanut ei ota osaa tähän toimitukseen. Tosin kertoja ei koskaan ole meritaudissa, mutta kyllä minä en ole sitä kipua tuntenut muussakaan ominaisuudessa.
Sitten ollaan omalla kamaralla. Jokainen tuttava koettaa kiertää ulkomailta juuri palannutta, koska hän epäilee sen vippaavan häneltä, ja puhelimessakin on varminta heti nimensä perään huomauttaa, ettei missään tapauksessa aio lainata puhuteltavalta, koska viimemainittu muuten voi helposti painaa kuulotorven paikoilleen kaikessa hiljaisuudessa. Tätä »karanteenia» kestää vähintään siihen saakka, kun asianomainen matkoilla ollut on todistettavasti nostanut ensimmäisen tilinsä. Sen jälkeen hänet vähitellen otetaan jälleen toveruuteen.