The Project Gutenberg eBook ofSavolaisia: TarinoitaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Savolaisia: TarinoitaAuthor: Kauppis-HeikkiRelease date: January 23, 2016 [eBook #51007]Language: FinnishCredits: Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SAVOLAISIA: TARINOITA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Savolaisia: TarinoitaAuthor: Kauppis-HeikkiRelease date: January 23, 2016 [eBook #51007]Language: FinnishCredits: Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
Title: Savolaisia: Tarinoita
Author: Kauppis-Heikki
Author: Kauppis-Heikki
Release date: January 23, 2016 [eBook #51007]
Language: Finnish
Credits: Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SAVOLAISIA: TARINOITA ***
Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
Tarinoita
Kirj.
WSOY, Porvoo, 1912.
Peltoniemen Paavo.Junnukka.Rahakauppiasta tervehtimässä.Kunnan "rohtosatsi".Miten Vesapuron veljekset pysyivät yhtenä talona.Kohtaus.Suuttuu suunnankin mies.Ei se ollutkaan kone.Herra ja renki.Hyvä on.Metka.Yksi kerrallaan.Yrjö Sarkanen.Hauki.
Ihmiset eroavat ulkonäkönsä ja muiden ominaisuuksiensa puolesta enemmän taikka vähemmän toisistaan. Mutta Peltoniemen Paavo erosi tavallista enemmän. Hän oli pitkä, laiha ja musta kuin korpikuusi. Punakka hän kyllä oli voinut olla nuoremmalla iällään, mutta kun hän oli vanhempana jättänyt kaiken koreilun, kasvojen pesemisestä alkaen, niin ei hänessä mitään punakkata huomannut. Ja voisipa pitää varmana, ettei häneen kukaan punakkata löytääkseen katsonutkaan. Ja jos joku tuntematon katsoikin, niin se ehkä ihmetteli, että mitä ovat nuo kaksi mustaa juovaa, jotka lähtevät suupielistä alaspäin; ovatkohan ne synnynnäiset. Paavolla oli näet tuollaiset juovat. Asian ymmärtävät kyllä tiesivät, etteivät ne olleet mitkään synnynnäiset juovat, vaan hyvin tavalliset piipun ja kahvin käyttäjän "norit". Paavo oli näet nuorena ollessaan kuullut, että "työmiehen suu pitää olla karvaalle, jos ei muusta niin murheesta". Ja kun Paavolla ei koskaan ollut erittäin suuria murheita, niin oli välttämätöntä, että suuhun täytyi kaataa vähä väliä piipun pohjalta kaiveltua karvautta. Tämän suun karvauden perustuksella hänen tuli olla myöskin työmies, ja työmies hän olikin. Mutta kun hän samalla oli isäntämies, jotka ovat "ison vallan päällä", niin hän käytti tätä valtaansa ja asetti työntekonsa luonnon viittaaman järjestyksen mukaan. Kesällä, jolloin on "ryskätyön" tekijän tarpeeksi valoa yölläkin, hän uneutti pois mielestään auringon ja muut tuntien näyttäjät ja antoi mennä yöt ja päivät yhtä kyytiä. Oltuaan muun joukon mukana päivän ajan heinä- tai leikkuutöissä, myllisti hän yöt yksinään, milloin niityn raivuussa, milloin ojankaivussa. Kun oli näin kulunut vuorokausia, nukkui hän viimeinkin muutamia tunteja, joskus väännettävä kanto sylissä ja piippu hampaissa. Mutta ensi heräämisen perästä hän tarttui uudestaan työhön kiinni ja virkkoi: "Taisinpa nukahtaa. No, nytpä sitä taas jaksaakin."
Tällainen oli Paavon lepojärjestys valoisan kesän aikana. Öiden pimettyä se tasaantui muiden lepoaikojen mukaiseksi. Mutta kun perunat oli nostettu kuoppaan ja alkoi viskellä lunta, silloin siirtyi Paavo katon alle ja otti korvauksen pitkistä päivistään.
Paavo ei ollut yksinäisyydessä elävä murjottaja, jollaiseksi hänet olisi luullut kasvoista katsoen, vaan oikea harrastusten mies. Hänellä oli useampia tuttavia kuin monella kauniimmalla, sillä jokainen tiesi että minkä asian Paavo ottaa ajaakseen, sitä ei keskeytä muu kuin kuolema tai lavantauti. Mutta Paavo ei ottanutkaan harrastaakseen yhtäaikaa kaiken maailman asioita. Yksi asia kerrallaan ja lujasti, se oli hänen työjärjestyksensä.
Nuoruuden ikäkaudella, jolloin muut katselevat itselleen elämänkumppania, oli Paavo saanut väkikiven nostoharrastuksen. Sitä ei kestänyt monta vuotta, mutta niin kokonaan se piti vallassaan, ettei hän tullut katsoneeksikaan hameväkeen päin. Paavon huomio oli niinä vuosina kääntynyt vankimman näköisiin miehiin, ja niiden täytyi olla peräti välinpitämättömiä voimainsa suuruudesta, jos eivät suostuneet väkikiven nostoon.
Tätä nostoharrastusta seurasi urheilu numeroilla. Jonkun sattuman kautta oli Paavo päässyt tietämään, että nuo mitättömän näköiset numerot ovat ihmeellisiä urheilutovereita. Niistä saapi syntymään hirmuisia summia monenmoisella tavalla. Ja nyt ei Paavo enää valinnut tovereitaan hartiain leveyteen katsoen, vaan sen perustuksella kuka osasi laskea lukuja. Ja kun hän tiesi, että kaikki koulun käyneet osaavat laskea, niin ei Peltoniemen taloon yöpyneen virkamiehen, olipa hän nimismies tai rovasti, tarvinnut istua toimetonna haukotellen. Paavolta johtui puhe heti kohta laskentoon ja pian ilmestyi virkamiehen eteen kivitaulu tai liitupalanen ja kysymys, että miten tuollainen luku lasketaan. Sen täytyi olla kivestä, joka ei tarttunut asiaan, kun näki millä hartaudella Paavo odotti ratkaisua ja miten hänen joka jäsenensä liikahteli innostuksesta. Harva siitä kieltäytyikään, ja ken sen teki, olipa vaikka professori, hän kadotti kaiken arvonsa Paavon silmissä. Useampi huomasikin mitä nyt tarvitaan ja kaivoi esiin ainoatkin matematiikkavarastonsa. Ja jos tällä olikin annettavana jotain uutta, ennen kuulumattomia laskuongelmia ja tiesi antaa niihin selitykset, niin olipa tämä vaikka alhaisin siltavouti, olisi Paavo ollut valmis puolustamaan häntä vaikka kuvernööriksi. Rovastin apulainen, muiden käsityskannan mukaan keskinkertaista huonompi saarnamies, oli Paavon mielestä paras pappi, sillä hän oli kertonut ja antanut Paavolle laskettavaksi ihmeellisen laskun: miten eräs herra kengitytti hevostaan sillä palkalla että seppä saapi ensimäisestä naulasta pennin, toisesta kaksi, kolmannesta neljä ja niin aina viimeiseen naulaan asti kahdella kerrottuna. Ja kun siitä laskelmasta tuli miljooniin markkoihin nouseva summa, niin se sai Paavon haltioihinsa useaksi kuukaudeksi. Eikä tämä lasku enempää kuin muutkaan laskut jääneet salaisuudeksi, kyllä Paavo toimitti nämä ihmeet muidenkin tietoon ja olisi vaikka syömättäkin näyttänyt miten niitä lasketaan. Harvat sittenkään jaksoivat seurata mukana ja päästä jotain oppimaan. Paavo itse ei pysähtynyt näihinkään, vaan kiskoi yhdeltä ja toiselta tiedot myöskin murtolukujen laskuun ja lopuksi kuutiolaskut.
Nämä harrastukset veivät monta vuotta ja ne pitivät niin vallassaan, ettei hänelle johtunut mieleenkään hommata taloon nuorempaa emäntää, vaikka äiti alkoi käydä aivan kykenemättömäksi. Nuoremman veljen oli täytynyt ajatella tätä asiata ja Paavo huomasi senkin oikein toden teolla vasta silloin, kun velimies tuli pyytämään kummiksi pojalleen ja sanoi, että siitä tehdään Paavo, kummin kaima. Silloin hän vasta oikein havahtui ja kummin-rakkauden innostamana laski ensi töikseen kuinka rikas tämä pieni kummipoika olisi, jos joku hyvä ihminen olisi sille Kristuksen syntymävuotena tallettanut pankkiin yhden pennin ja se siellä olisi kasvanut tänne asti korkoa korolle. Kun nyt ei kukaan ollut tehnyt tuollaista säästöönpanoa, niin se puute täytyi kummin korjata ja hän veikin pankkiin heti sata markkaa. Mutta kun siitä ei joutunut kohtakaan miljoonia, niin hän aikoi korvata sen sillä, että kummipoika yksinään saapi hänen osansa maasta ja tavarasta. Veljestä ja hänen nuoresta emännästään ei ollut tämä puhe tervalle, mutta naapurin isäntä, Hartikainen, jolle Paavo kertoili aikomuksistaan, oli aivan toista mieltä.
— Hulluhan sinä olet, jos veljesi pojalle lahjoitat osasi, torui Hartikainen. Somempihan sinun on ottaa itsellesi emäntä ja jättää osasi omille lapsillesi.
— Ei yhdessä talossa tarvita kahta emäntää, väitti Paavo.
— Mikä vahinko siitä olisi? kysyi Hartikainen.
— Saattaisi tulla riita ja muutenkin on siinä vain syömässä, selittiPaavo.
— Syömässäkö, jamasi Hartikainen. Taloisessa talossa ei emännän syönti tunnu ei kerrassaan mitään.
— No lasketaanpa, virkkoi Paavo ja otti heti esille laskuvehkeensä. Jos nyt ajatellaan 20 penniä aterialta, niin se on 60 penniä päivältä. Siihen lisää 15 penniä kahvista, joka ei ole paljo, niin se on yhteensä 75 penniä päivältä. Jos sitten eläisi ja söisi 50 vuotta, niin se on 75 kertaa 365, tämä kerrottuna tuolla 50:llä. Kohta se nähdään…
Paavo ei touhunnut kovinkaan monta minuuttia, kun jo sanoa mäkäsi summan:
— Kolmetoistatuhatta kuusisataa kahdeksankymmentä seitsemän markkaa ja viisikymmentä penniä… onko se sitten sama kuin ei mitään… keskinkertaisen tilan hinta. Jos lasketaan vaatteetkin, noin 50 markkaa vuotta kohti, joka kerrottuna 50:llä tekee 2500 markkaa, yhteensä 16187 markkaa 50 penniä… Sillä ostetaan jo meidän seudun parhaita taloja.
Hartikainen kuunteli ihmetellen, mutta virkkoi kuitenkin:
— Onkohan nuo sinun laskusi oikeita laskuja… minä epäilen.
— Et tarvitse epäillä, vakuutti Paavo. Hae vaikka tuomari laskemaan, niin ei muutu pennilläkään.
— Ei se sittenkään pidä paikkaansa, väitti Hartikainen. Ei emäntä syö rahaa, vaan leipää ja mitäpähän sattuu talossa olemaan.
— Lasketaan sitten leipänä, sanoi Paavo ja pyyhki pois entiset numerot.
Hartikainen koki estellä, mutta Paavolla oli jo kyynäräpuu kädessä, saadakseen selville kuinka monta kuutiotuumaa tuo toinen emäntä voisi syödä kutakin lajia kerrallaan. Painomittoja ei tarvinnut, koska ei pyrittykään rahasummiin. Sittenkin vei tämä lasku aikaa paljoa enemmän kuin edellinen, sillä leipä, voi, kalat ja piimä oli laskettava erillään. Mutta kun laskut viimein valmistuivat ja Paavo mittapuulla määräili millaisen hatiskan tuo toinen emäntä söisi leipää 50:ssä vuodessa, niin täytyipä Hartikaisenkin ihmetellä. Oli hyvin täpärältä sopiko siihen tupaan, jossa laskuja tekivät. Piimän ja vellin paljoutta ei ollut yrittäminenkään yhteen huoneeseen.
Viimein ei ollut Hartikaisella muuta keinoa kuin ruveta tinkimään vähemmäksi vuosia.
— Minkä laskutavan perustuksella? kysyi Paavo.
— Sen laskutavan, ettei moni emäntä elä puoltakaan tuosta ajasta, ja sattuupa välistä niiniin, että vuoden tai parin perästä kuolee.
Paavo ajatteli vähän aikaa ja sanoi:
— No tuon vähän ajan saattaa sitten olla kotonaankin.
— Ja kyllä sinäkin näyt saavan olla yksinäsi, vahvisti Hartikainen eikä tullut sen päivän perästä kehottelemaan Paavoa emännän ottoon.
Niinä aikoina, kun Peltoniemen Paavo urheili talviajat numeroilla ja pitkillä ruoka-unilla, oli hänen huomaamattansa paikkakunnan vanhemmassa väestössä herännyt uskonnollinen harrastus.
Naapuri Hartikainenkin oli siihen yhtynyt, ja tältä se Paavokin ensin kuuli tästä asiasta. Hartikainen kävi usein Peltoniemessä ja valitteli miten paljon on suruttomia maailman lavealla tiellä ja huomauttipa jo muutamana päivänä, että Paavokin on tuossa samassa joukossa. Paavo ei ollut tästä asiasta läheskään niin varma kuin kuutio- ja prosenttilaskuista, mutta sanoi kumminkin:
— Siellä kaiketi minä mahtanen olla.
Tämän syvällisemmiksi eivät heidän keskustelunsa päässeet. Mutta kun Hartikainen tuli yhä useammin valittamaan tätä samaa asiata, niin jopa Paavokin yritti siihen syventyä. Hän kysyi varovaisesti:
— Mihinkähän joukkoon ne sellaiset kuuluvat, jotka eivät tee kellekään mitään pahaa?
— Mihinkäs muuhun kuin suruttomiin, selitti Hartikainen varmasti.Kaikki kuuluvat niihin, jotka vaan eivät käy sananharjoituksissa.
— Vähäpä niitä sitten onkin muita kuin suruttomia, tunnusti Paavokin.
— Paljoko sinä olet luullut olevan. Rippeiksi niitä vain on.
— Tottahan nyt yksi kymmenestä.
— Ei ole niinkään paljon.
— No tottahan nyt yksi kahdestakymmenestä.
— Se saattaisi olla paremmin suunnilla, myönnytti Hartikainen.
Paavo jo innostui asiaan.
— Se on viisi prosenttia, hän virkkoi, etsien liitupalasta. Miljoonittain niitä sittenkin karttuu, sillä maapallolla on toistatuhatta miljoonaa asukasta.
— Ettäkö rupeat sitä numeroilla laskemaan? kysyi Hartikainen.
— Se on sukkelaan tehty: viidellä vaan kertoo nuo miljoonat ja sadalla jakaa.
— Heitä, heitä kädestäsi se liitupalanen, sanoi Hartikainen aivan kauhistuneena. Se asia on niin kallis ja vakava asia, etten minä salli sitä silmieni edessä liidulla tuhrittavan.
Paavo aivan ällistyi.
— Saapi minulta olla laskematta, jos se siitä pahenee, hän virkkoi ja kiipesi uunille nukkumaan.
Sen hän teki tästä lähtien aina, kun näki tulevan sellaisia, joiden tiesi alottavan puheen tuosta suruttomuuskysymyksestä.
Hartikainen mahtoi myöhemmin katua kiivastumistaan, koska muutamien viikkojen kuluttua tuli hyvin ystävällisenä miehenä Peltoniemelle.
— Kotonakos Paavo on, hän kyseli, kun ei sitä näkynyt.
— Tuolla se on uunilla levottelemassa, selitti veljen emäntä. Tule puhuttelemaan vierasta. Taitaa olla asiata.
Paavo käännähti toiselle kyljelleen.
— Olisihan minulla yksi lasku lasketettava, vaan taitaa nukkua.
— En minä niin raskaasti nuku, kuului uunilta. Onko se velan koron laskua?
— Ei se ole kuin muu mutkikas lasku, jota harvat uskaltavat yrittääkään, selitti Hartikainen.
Paavoa jo nauratti.
— Jokohan on sellainen lasku, etten minäkään uskalla yrittää. Keltä sinä sen kuulit?
— Joku tuttava sen kertoi, ja kun kuuli, että sinä olet mainio laskija, niin käski käydä sinulla laskettamassa.
Paavo oli harvoin tullut niin sukkelasti uunilta kuin nyt.
— Onko se sitä laskettanut muilla?
— En kysynyt, vaan on se sitä itse laskenut päässään monta kertaa.
— Vai päässään, naurahti Paavo. Semmoisia minä lasken useita yhden piipun palama-aikana. Ala jo sanella, niin kohta sen kuulet.
— Lasku on tällainen, alkoi Hartikainen. Kaukana meren takana on timanttivuori: peninkulmaa pitkä, peninkulmaa leveä ja peninkulmaa korkea.
— Nyt minä jo ymmärrän, että se on kuutiolasku, virkkoi Paavo kesken kiireen. Niitä eivät pojat puoletkaan pysty laskemaan, kun eivät tunne muuttolukua.
— Sinäpähän sen ymmärrät, myönnytti Hartikainen. Kerran tuhannessa vuodessa lentää tälle vuorelle eräs lintu ja hioo siihen nokkaansa. Kun vuori on hiomisesta kulunut loppuun, silloin on kulunut ensimäinen sekunti iankaikkisuudesta. Laske nyt se.
— Taitaapa olla pitkä lasku, tunnusti Paavo. Mutta jos vain jollain keinolla pääsen perille minkä verran vuori kuluu kerta-hiomisesta, niin kyllä minä sen lasken.
— Etkö usko yrittämättä.
— En usko.
— Milloinka luulet olevan laskettu?
— No käyhän parin päivän perästä tietämässä, lupasi Paavo.
— Vai menee siihen kumminkin kaksi päivää, hymähti Hartikainen. Mutta jos saat ennen selväksi sen ensimmäisen sekunnin pituuden, niin alahan laskea, kuinka monta sekuntia on niissä vuoren kulumisvuosissa. Ja jos saat senkin lasketuksi, niin alahan ajatella helvetin piinan pituutta, jossa suruttomana kuollut tuntee jokaisen sekunnin tuhannen vuoden pituiseksi.
— Täysillä tuhansilla kertominen on kaikkein huokeinta, selitti Paavo. Pyöräyttää vain kolme nollaa perään. Mutta tuo kerta-hiomisella kuluminen, se se on kaikkein vaikein kohta.
— Etköhän tuosta löydäkään sen vaikeampaa paikkaa, arveliHartikainen ja lähti sen sanottua kotiinsa.
Paavo jäi tuumimaan millä keinolla pääsisi alkuun. Hän ajatteli kokeeksi hangata luisella piippunsa varrella juomalasin laitaa, mutta luopui siitä ja määräsi summamutikassa timanttikuutiotuuman kulumisajaksi tuhat miljoonaa vuotta. Siinä ajassa se kuluu, jos on kuluakseen.
Hän alkoi laskea vuorta kuutiotuumiksi, jonka summan perään tarvitsi vain liittää nuo yhdeksän nollaa. Lasku kävi niin huokeasti, että Paavoa nauratti. Hartikainen luuli tätä kovinkin vaikeaksi. Suurin vastus oli enää saada sopimaan numerot taululle.
Paavo oli niin innostunut, että aikoi yhteen kyytiin laskea sekunneiksikin, mutta se jäi kesken — ja on kesken tänäkin päivänä. Aamupuolella yötä alkoi kertominen mennä sekaisin. Täytyi jättää huomiseksi. Mutta silmiin ei tullut unta. Ajatukset kiintyivät noihin tuhannen vuoden pituisiin sekunteihin. — Kyllä pitää olla tavaton tuska jos sekunti, joka on vain silmänräpäyksen aika, tuntuu niin pitkältä.
Hän oli tätä asiata ajattelemassa, kun muu joukko nousi ylös ja vaimoväki korjasi vuoteet kokoon. Paavon täytyi nousta uunille. Täällä hän pääsi heti kohta unen päähän kiinni eikä jaksanut nousta aamiaisellekaan. Kuului vain kuivasti päräjävä kuorsaus, joka muistutti palokärjen pärrytystä kevätaamuna.
Veljen emäntä oli vetänyt hiilet uunista ja työntänyt hiilikoukun uunin päälle, kun sieltä alkoi kuulua nukkuissaan uneksivan kamalata hätähuutoa. Emäntä säikähti kovasti, mutta nousi sitten uunille ja alkoi kiskoa Paavoa kädestä.
— Kuule! kuule! mikä sinulla on?
Nyt kohosi Paavo kauhistuneen näköisenä istualleen ja alkoi läähättäen kertoa, että hän oli helvetissä, jossa polttaa kamalasti.
— Vieläpä sinä olit helvetin takana, kun kuuman uunin päällä, sanoi veljen emäntä säikähdyksestä harmistuneena.
— Ihan varmaan olin, väitti Paavo. Nytkin vielä polttaa.
— Mitä paikkaa se polttaa?
— Kättä polttaa.
Paavo näytti kättänsä, jossa todellakin oli sormen levyinen palaman jälki kalvosen kohdalla.
— Ihmekö on jos polttaa. Aikamies nukkuu niin raskaasti, että työntää kuumaan hiilikoukkuun kätensä.
Paavo ei puhunut mitään, laskeutui vaan hoitelemaan palaman jälkeä. Hän ei enää vilkaissutkaan laskuihinsa, vaan alkoi katsella vaatteitaan ja kysyi:
— Missähän on minun sarkahousuni?
— Aittaan vein penkin pyyhkeenä olemasta, vastasi emäntä.
— Nyt minä tarvitsen ne jalkaani, sanoi Paavo. Hän pukeutui sarkatamineihin, jota ei ollut tapahtunut kuukausiin, ja lähti Hartikaisen luokse. Tämä luuli laskujen valmistuneen ja kysyi:
— Joko tuli selväksi iankaikkisuuden pituus?!
— Ei siitä tulekaan selvää, vastasi Paavo väräjävällä äänellä. Ei pidä kenenkään ruveta laskemaan sellaista laskua.
— Joko sait kyliäsi, ähitteli Hartikainen.
— Jo sain. Et usko, hyvä naapuri, mitä minulle tänä päivänä tapahtui. Minun annettiin maistaa helvetin tuskaa ja iankaikkisuuden pituutta.
— Sitä minä toivoinkin. Kunpa olisi polttanut oikein.
— Älä hyvä naapuri toivota tuollaista. Kyllä se oli niin pitkä ja hirveä aika, että voi tokiinsa.
Ja Paavo aivan vapisi kertoessaan miten pirut köyttivät hänen kätensä ja vetivät hirmuisen kuumaan ja suureen uuniin, jossa toiset pirut pitkissä riveissä tanssivat ja irvistelivät hänelle, ja niiden hirmuisen pitkät hampaat olivat numeroiden näköisiä.
Kerrottuansa loppuun tämän kauhean unen, hän kysyi rukoillen:
— Sano, hyvä naapuri, pitääkö minun joutua tuollaiseen tuskaan?
— Se on oma tahtosi, vastasi Hartikainen. Mutta jos vaan elät tuota entistä, surutonta elämääsi, niin sinne sinun täytyy joutua.
— Neuvo sinä, mitenkä minun pitäisi elää.
— Itsekin olen neuvon tarpeessa, sanoi Hartikainen. Vaan jos haluat kokeneimpain miesten neuvoja, niin saat minulta lainaksi kirjan, jossa sanotaan, mitä sinun on tehtävä.
— Minä otan heti lainaan. Ja siitäkö tietää kaikki?
— Tietää siitä, sillä se on "Uskon speili", vakuutti Hartikainen.
Paavo sai kirjan ja aikoi lähteä heti kohta kotiinsa lukemaan.
— Istuhan vielä, pysäytti Hartikainen. Tuohonko vanhaan kuoreen sinä aiot ruveta rakentamaan uutta ihmistä?
Paavo ei oikein ymmärtänyt.
— Mihinkä kuoreen? hän kysyi.
— Tuohon suruttomaan takkiin ja noihin…
— Minulle tehtyjä nämä ovat.
— Sinulle, mutta sanoppa, miksikä et teettänyt tällaisia?
Sitäkään ei Paavo osannut sanoa.
— Siksi, selitti Hartikainen, että olet ollut suruton, jolle kelpaa puvuksi vaikka riikinkukon höyhenet.
Paavo vilkasi noihin höyheniinsä, joissa näkyi merkkejä piipun porosta ja uunin noesta. Vähitellen alkoi selvitä, että hänen nuttunsa helmasta puuttui nuo kolme halkoa.
— Kyllä minäkin teetän nyt halkohelman nutun, lupasi Paavo.
— Se on helposti sanottu ja tehty, virkkoi Hartikainen. Mutta onkohan sinussa miestä kestämään suruttomain pilkkaa ja maailman ylenkatsetta?
— Minä en menekään heidän pilkattavakseen.
— Vai et mene. Ehkä nukut talvikaudet uunilla kuten ennenkin.
— En minä nuku pitkältä tämän varoituksen perästä, vakuutti Paavo.Nyt pitää lukea ja tehdä parannusta.
— No menepä häntä tekemään, mutta ehkä siinä vielä hikoilet, sanoiHartikainen ennustavasti.
Kotiinsa tultuaan riisui Paavo ensi töikseen nuo synnin pukineet ja asettui aivinaisissaan istumaan arvokkaimmalle paikalle pöydän päähän.
Nyt alkoi lukeminen.
Hän oli sitä tähän asti tehnyt hyvin harvoin ja senkin vähän kinkerilukujen pelosta.
Senpätähden tekivät vaikeimmat sanat kovasti vastarintaa. Mutta Paavo ei antanut perään. Alkukirjaimista vauhtia ottamalla hän mutisti niitä kokoon, kuten juurikoita kesällä. Harvat sanat siinä rynnistyksessä säilyivät kokonaisina. Vakavimmistakin sanoista, kuten "vieraat ja muukalaiset", saattoi syntyä "virrat mukulaiset". Mutta ääni pysyi aina hartaana ja lukunuotti nousi ja laskeutui säännöllisesti.
Velimies ja sen vaimo eivät ensinkään ihailleet tätä Paavon uutta harrastusta. He olisivat voineet sanoa siitä hyvinkin tylysti, jos ei tuo heidän pienelle Paavolleen luvattu perintö olisi ollut alituisena muistuttajana pysymään kärsivällisenä. Mutta renki-Pekka, jolla ei ollut mitään maallisen hyvyyden toivoa enempi itselleen kuin olemattomalle pojalleenkaan, ei malttanut kuunnella monta päivää äänetönnä, vaan keskellä hartainta lukua sanoa mäikäsi:
— Tästä meidän Paavosta se taitaa viime herkuksi tulla pappi.
Paavo käsitti tämän pilkkapuheeksi ja pysäyttäen lukunsa virkkoi:
— Niin se suruton sanoo, mutta kunhan näytettäisiin sinullekin helvetti, niinkuin minulle näytettiin, niin et pilkkaisi heränneitä.
Pekka ei noin vähästä säikähtänyt.
— Sanoppa sinä, valveellaolija, minkälainen ahjo tuo oli.
— Sinä et suruttomassa tilassasi ymmärrä siitä mitään.
— Sinäkö paremmin ymmärrät, torristautui Pekka vastaan. Tämän viikon alussa et ollut yhtään surullisempi minua, koska mittasit helvetin pituutta.
— Senpä synnin tähden se minulle näytettiin.
— Vai sen, hymähti Pekka. Hätäkö tässä sitten. Jos se on suurin synti, niin en pyri leveyttäkään mittaamaan, jopa että pituutta.
Paavo yritti jo suuttua näin hävyttömästä ivasta, mutta ennätti muistaa Hartikaisen sanat, että "onkohan sinussa miestä kestämään suruttomain pilkkaa". Hän jätti Pekalle viime sanan, ja se oli oleva ensimäinen voitto.
Paavo oli istunut Raamatun ääressä lähes puoli vuotta, nimittäinPärttylistä Kynttilänpäivään. Päästyään "kannesta kanteen" hän alottiheti uudestaan ja oli jo Kuningasten kirjaa lukemassa, kun naapuriHartikainen tuli häiritsemään muilla puuhilla.
— Yhä sinä vaan lukea jauhattelet, hän virkkoi.
— Mitäpä minä muutakaan tekisin talviseen aikaan, vastasi Paavo oudoksuen, kun vanha herännyt mies arvostelee hänen lukemistaan noin välinpitämättömästi.
— Olisi sitä tekemistä talvellakin, sanoi Hartikainen. Sinä joutaisit parhaiten puuhaamaan meidän kylään maantietä, josta on ollut aina vähäväliin puhetta, mutta ei kukaan pane asiata alulle.
— Pidätkö maantiepuuhaa tärkeämpänä kuin Raamatun lukemista? kysyiPaavo jotenkin pontevasti.
— On se ainakin yhtä tärkeätä, vastasi Hartikainen.
Paavo siirti kirjan syrjemmä ja tarttui tositoimella keskusteluun.
— Enpä olisi odottanut sinun suustasi tällaista sanaa. Maantien puuha yhtä tärkeätä kuin Raamatun lukeminen? Huokeastipa sitten vältetään kadotuksen kita ja päästään kaidalle tielle. Oletko sinä kääntynyt takaisin lavealle tielle, kun noin puhut!
Näin ahdistelevista sanoista jo Hartikainenkin harmistui.
— Lukemisellako sinä luulet pääseväsi kadotuksesta. Aiotko tuomiopäivänä kehastella sillä, että olet talvet istunut Raamatun ääressä. Ei sinulta siellä kysytä osaatko edes lukeakaan, vaan sitä sinulta kysytään mitä olet tehnyt.
Tiedän minäkin sen, että tekoja siellä kysytään, mutta ei siellä ainakaan maantien tekoa kysytä, vastasi Paavo varmasti.
— Kysytään sitäkin, kivahti Hartikainen. Minä selitän sinulle tämän asian. Väitä vastaan, jos uskallat. Ajattele että pimeänä, myrskyisenä syysyönä tulee veljesi tai kummipoikasi hengenvaarallisesti sairaaksi. Tarvitsisi noutaa pappi tai lääkäri. Pääsetkö veneellä suuren selän ylitse? Et pääse. Sairas saattaa kuolla ennen myrskyn asettumista. Mutta jos on sileä maantie, niin kyllä hevonen osaa kulkea pimeässäkin. Voitko viimeisellä tuomiolla puolustaa itseäsi sillä, ettei ollut maantietä. Luuletko, ettei siellä tiedetä miksi ei ollut. Sentähden, kun istuit talvikaudet Raamatun ääressä, etkä asettanut tikkua ristiin tie-asian hyväksi. Tiedätkö minkä tuomion saat… helvettiin nakataan, vaikka olisit lukenut Raamatut läpi sata kertaa.
Paavon pää painui alas. Kauhistutti ajatus, että veli kuolisi saamatta puhutella pappia, ja kipeästi koskisi sekin, jos kummipoika kuolisi maantien puutteessa.
Paavosta tuli nöyrä mies ja hän tunnusti:
— Kyllä olet, naapuri, oikeassa. Minä en ole tätä asiata ennen ymmärtänyt.
— Hyvä että nytkään ymmärrät, sanoi Hartikainen lempeämmin. Ehkäpä ryhdyt aivan ensi päivinä maantie-asiaan.
— Vaikka paikalla, jos vaan osaat neuvoa miten tätä asiata ajetaan, sanoi Paavo, painaen Raamatun kiinni pistettyään päretikun lehtien väliin merkiksi.
— Osaan minä neuvoa aluksi ja itse saat kysellä lisää tietävämmiltä, sanoi Hartikainen. Ensin on kirjoitettava anomus ja kerättävä sen alle kaikkien nimet, jotka tätä tietä tarvitsevat.
— Mutta jos ne pelkäävät kustannuksia eivätkä kirjoita nimeänsä, epäili Paavo.
— Ei niitä moni pelkää, vakuutti Hartikainen. Ja jotka pelkäävät, niille on sinun selitettävä miten tärkeä tämä asia on.
— Ja mitä sitten, kiirehti Paavo.
— Sitten on saatava kuntakokoukselta puoltolause ja ryhdyttävä hakemaan valtio- apua.
— Mutta jos ei kuntalaiset katso tietä välttämättömän tarpeelliseksi eivätkä anna puoltolausetta.
— Ne antavat, kun käyt vähää ennen puhuttelemassa kaikkia suuri-äänisiä ja selität niille asian tärkeyden.
— Mutta on siinä puuhaa, arveli Paavo.
— Vähäkö on sinulla aikaa.
— No onhan sitä aikaa, myönnytti Paavo. Hän oli jo seuraavana päivänä nimienkeruumatkalla ja alkoi osata melkeinpä paremmin kuin Hartikainen kuvailla sen kauhean edesvastuun, mihin ne joutuvat syyllisiksi, jotka eivät tätä tietä puolusta. Hän ei jättänyt yhdessäkään talossa selittämättä miten käypi, jos myrskyisenä syysyönä joku sairastuu vaarallisesti. Tämä hidastutti nimien keruuta, niin että tieto tästä hommasta ennätti kerääjän edelle. Osasipa moni ulkoa nuo painavimmat pykälät.
* * * * *
Tämä Paavon uusi harrastus huvitti Siltasuon Lappalaista ja hän varustautui tekemään kiusaa, vastustamaan. Kun Paavo saapui ja pääsi sairaita koskevan pykälän loppuun, virkkoi toinen:
— Kyllähän tie olisi tarpeellinen, mutta en minä voi yhtyä anomukseen, jos on tarkoituksena estää luojan kuritukset.
Paavo hämmästyi tällaisesta vastauksesta ja kysyi:
— Mitenkä sinä sanoit?
— Niin minä sanoin ja sanon vieläkin, että tämä on aivan samallainen homma kuin jos naapurit tekisivät liiton estääkseen minut omaa lastani rankaisemasta, olipa se vaikka kuinka tottelematon.
Paavo olisi pitänyt pilapuheena koko selitystä, mutta puhujan naama näytti aivan vakavalta.
— Jopa sinä olet suuressa ereyksessä, täytyi Paavon ihmetellä.Onhan Luojalla keinoja rangaista sittenkin, vaikkapa tie laitetaan.Lienethän kuullut miten minuakin rangaistiin hirveällä unella, kunrupesin numeroilla laskemaan iankaikkisuuden pituutta.
Lappalainen hairahtui naurahtamaan, kun sanoi:
— Ei unet tepsi kaikkiin eikä olisi tepsinyt sinuunkaan, ellet olisi kiivennyt kuuman uunin päälle.
— Voi, kun sinä puhut leikkiä vakavista asioista, vaikeroi Paavo.Heitä jo pois turhat väitteet ja kirjoita nimesi.
— En kirjoita niiden syiden perusteella, mutta jos voit todistaa tiestä olevan aineellista etua, niin sitten ehkä.
Paavo ihastui.
— Aineellista etuahan siitä enimmän onkin. Maatilojen arvo kohoaa puolella. Entäs eläinten ja kaiken maamiehen tavaran hinta, kun ostajat pääsevät mihin aikaan hyvänsä. Voit kasvattaa vaikkapa juoksijahevosia, kun on maantie, jossa saapi kärrien edessä opettaa. Ja enhän minä näin yhtäkkiä kaikkia etuja muista luetellakaan.
— Ehkäpä ei olekaan enempää. Jos voisit mainita vielä yhdenkään, mutta hyvän.
— On niitä paljonkin, vakuutti Paavo. Ajattelehan, kun poikasi joutuvat aikaisiksi ja alkavat etsiä emäntiä itselleen, niin on varma, että rikkaatkin tyttäret tulevat mielellään maantienvierustaloon.
— Se sinun piti mainita aivan ensimäiseksi, ihastui Lappalainen. Jospa lisäät siihen, että itsekin otat emännän aivan samassa kun maantie valmistuu, niin ei ole nimi kinttusiteissä.
Paavon käsi kohosi korvalliselle.
— Mitä sinä minusta vanhasta sotket niihin asioihin. Eikä siitä olisi sinulle mitään hyötyä.
— Täytyy sitä ajatella huviakin. Saataisiin suuret häät.
— Saadaan ne häät toki minuttakin, sanoi Paavo ihastuen. Jahka minun kummipoikani, pieni Paavo ottaa emännän, niin meillä on suuret häät… Nyt sinulla ei ole enää mitään esteitä.
— On vielä. Ne häät joutuvat milloin joutuvat, ja jos poika tulee kummiinsa, niin emäntä jääpi ottamatta.
— Ei jää, vakuutti Paavo.
— Oletko varma siitä.
— No ihan varma. Kyllä minä muistutan kummipoikaa.
— Mutta jos ei sittenkään ota, niin otatko itse? Paavo mietti vähän aikaa ja vastasi päättävästi:
— Minä otan, jos ei pieni Paavo ota.
— Nyt kirjoitetaan nimi, mutta muistakin lupauksesi.
— Se muistetaan, lupasi Paavo kättänsä vilhauttaen.
Nyt hän pääsi toiseen taloon.
* * * * *
Kaksi vuotta ja vähän päällekin kului Paavolta tässä maantietouhussa. Edellisinä vuosina hän ei ollut vetänyt talvikausiin jalkaansa sarkahousuja, nyt kului viikkoja, ettei joutanut niitä heittämään pois yöksikään. Kruunun palvelijoita ja kunnan virkailijoita hän ei ennen tavannut juuri muualla kuin joskus kotonansa, milloin sattuivat siellä käymään; nyt oli Paavo melkein joka viikko heidän luonansa tie-asiasta kyselemässä. Kiireisimmät yrittelivät tuskastuakin alituisiin kiirehtimisiin. Mutta sitten tulikin tie päätetyksi ja tehdyksi sellaiseen kuntoon, että Paavo jo toisen kesän lopulla sai istua kärryihin kotiveräjällä. Hän oli tyytyväinen ja valmistautui viettämään talvea Raamatun ääressä. Ennättipä jo lukea muutamia lukuja Kuningasten kirjasta, kun naapuri Hartikainen tuli juttelemaan uusista kulkuneuvoihin kuuluvista hankkeista.
— Oli se maantiepuuha vähän liika aikaista, hän sanoi.
— Mistä sinä sellaisen ajatuksen olet saanut, kummasteli Paavo.
— Siitä, kun tätä meidän järvestä juoksevaa virtaa ruvetaan valtion varoilla syventämään laivoilla kuljettavaksi.
— Ei maantie jää sen tautta tarpeettomaksi, lohdutteli Paavo.
— Jos ei aivan, mutta ei sitä paljokaan tarvita. Etkö ole ajatellut, että tällä rannalla asuvien on hankittava laiva, oma laiva, jolla pääsee joka aamu lähtemään.
— Ei ruveta niin suuriin puuhiin ja kustannuksiin, kun on tie saatu, esteli Paavo.
— Kuulehan naapuri, sanoi Hartikainen. Minun täytyy taas selittää sinulle. Laiva on laiva, varsinkin oma laiva. Sillä pääsee myrskyllä ja sateella. Omasta rannasta vaan astuu katoksen alle ja istuu kuin huoneessa ainakin. Ei väsy kirkossa käydessään. Jos on sairas kuljetettavana lääkäriin, ei tarvitse koluuttaa rattailla. Ja entä kun saapi joka aamu lähettää kermat suureen meijeriin… Kyllä se asia on sillä lailla, että meidän on hankittava oma laiva. Jos siihen meneekin satanen tai puoli talostaan, niin kyllä se vuosien kuluessa tulee takaisin.
Hartikainen toivoi Paavon innostuvan asiaan, mutta tämä tuumaili:
— Laittakaa vaan, en minä tahdo olla vasten.
— Ei se sitä ole. Sinun on otettava laivan hankkimispuuha omaksi asiaksesi ja aivan paikalla.
— Minunko, ja nyt talvella? ihmetteli Paavo.
— Aivan talvella. Kesän tullessa täytyy laivan olla valmiina, muuten muu syrjäinen yhtiö panee laivansa tänne, joka käypi missä on edullisinta ja ottaa laivamaksua minkä haluttaa.
— Tuokoon vaan, arveli Paavo. Jos vaatii kovin kalliin maksun, niin minä ajan hevosella.
Hartikaisen täytyi löytää vaikuttavampia syitä.
— Toivoin sinun ajattelevan pitemmälle, hän sanoi. Mutta etkö luule koskaan tulevan kysymystä siitä, mitä varten täytyi hevosesi juosta viisi kuusi peninkulmaa mäkistä tietä. Minä sanon sen sinulle nyt ja hevosesi sanoo viimeisellä tuomiolla, että siitä syystä sen täytyi juosta, jotta saisit itse istua talven lämpimässä tuvassa ja että sitten kesällä säästäisit muutamia pennejä. Onko jäänyt lukematta vanhasta virsikirjasta se kohta, jossa sanotaan, että viimeisellä tuomiolla luontokappaleetkin kantavat ihmisten päälle.
Tämä puhe vaikutti.
— Kyllä sinä olet oikeassa, tunnusti Paavo. Laitetaan laiva.
— Se on oikein. Ryhdy vaan nyt keräämään osakkeita.
Samalla viikolla oli Paavo osakekirjoineen seutulaistensa kimpussa.Niiden täytyi tulla siihen vakaumukseen, että sekä ajallinen ettäiankaikkinen onni on suuressa vaarassa, ellei tätä laivaa hankita.Jos se saadaan, on kaikki hyvin.
Siltasuon Lappalainen oli yrityksen hartain kannattaja, mutta ettei Paavo pääsisi poistumaan talosta parilla sanalla, asettui hän vastustajain puolelle.
— En minä kirjoita nimeäni tähän paperiin, hän sanoi.
— Minkä tähden, tiedusteli Paavo.
— Sen tähden, ettei näistä puuhista näytä tulevan loppuakaan.
— Kyllä tästä tulee loppu heti, kun saadaan tarpeeksi osakkeita, vakuutti Paavo.
— Mutta minä pelkään sinun olevan vuoden tai parin perästä puuhaamassa rautatietä.
Paavo oli pelännyt pahempaakin. Tämä häntä nauratti ja hän virkkoi:
— Jottako rautatie olisi vihattava. Sillähän pääsee kesällä ja talvella. Jospa saataisiinkin se.
— Tuostahan minä jo kuulen, sanoi vastustaja. Tuskin ennättäisi rautatie kulua yhtään, kun sinä olisit listan kanssa puuhaamassa ilmalaivaa. Ja siinä pelossa minä en halua kirjoittaa.
— Ilmalaivan pelossako, ihmetteli Paavo. Oletko sinä päästä vialla, vai luuletko minun olevan. Minäkö puuhaisin Peltoniemen kylälle ilmalaivaa.
— Ei niitä puuhiaan näy edeltäpäin tietävän, epäili Lappalainen.
Eikä Paavo saanut nimeä osakelistaan ennenkuin oli aivan tosissaan vakuuttanut, ettei hän, vaikka kuinka vanhaksi eläisi, ryhdy puuhaamaan Peltoniemen kylälle ilmalaivaa.
Kun Junnukka tuli kylään ja astui huoneeseen, hipasi hän äänetönnä hattunsa laitaa, joka merkitsi jotenkin samaa kuin hyvää päivää. Sitten hän käveli hiipettelevillä askelilla penkin luokse, istahti siihen huulet hiukan hymyssä, ikäänkuin ajattelisi: tunnetaan minut monessa talossa… minä olen Junnukka, tämän seudun työmiehiä. Sen jälkeen hän kaivoi taskustaan piipun, käänteli sitä, täytti tupakalla, sytytti, vetäsi muutamia savuja ja taas katseli.
Saattoi sattua, ettei hänen puolen piipun palama-aikana tarvinnut suutaan avata, mutta nyt kysäsee joku:
— Milloinka on Junnukka viimeksi vaihtanut piippua?
Näytti kuin Junnukka olisi odottanut tätä kysymystä. Hän naurahti, vilkasi piippuunsa ja virkkoi:
— En ole vaihtanut moneen päivään enkä taida vaihtaakaan. Tästä lähtee niin hyvät savut.
— Et taida uskaltaakaan, jatkaa joku. Annukka saattaisi torua.
Hänellä oli tämän niminen vaimo.
— Ei se toki saa torua.
— Kerrotaanpa sen tukistaneenkin sinua takin kaupasta.
— Valehtelevat ilman aikojaan. Ei toki aikamiestä tukisteta.
Oli hyvin tarpeellista, että Junnukka huomautti olevansa aikamies, sillä vaikka hän oli ikänsä puolesta yli kolmenkymmenen, omisti piipun, vaimon ja pari lastakin, ei häntä juuri kukaan puhutellut kuten aikamiestä, eikä hän sellaiselta näyttänytkään. Vartalon pituus oli kyllä aikamiehen, kasvotkin laihat ja pitkänpuoleiset, mutta muuten niin vähä miehuutta ilmaisevat, että pienet poikaset pitivät luonnollisena asiana puhutella häntä vertaisenaan. Tulipa ihmettelemään miten hän oli saanut vaimonkin, vieläpä niin tarmokkaan Annukan, joka kykeni huonojen kauppojen päällisiksi tukistamaan. Se oli sittenkin tapahtunut asia, vaikka Junnukka koetti sitä väittää valheeksi.
* * * * *
Sattuipa sitten kevättalvella, viimeisten jääkelien aikana, että Junnukka kohotti arvoansa. Varsinkin pienet pojat olivat aivan hämmästyneinä.
— Junnukalla on hevonen! huusivat he jokaiselle vastaantulijalle.
— Jokohan, epäilivät aikaihmiset.
— Ihan varmasti, vakuuttivat pojat. Me nähtiin ja saatiin olla reessäkin.
— Minkälainen hevonen?
— Aivan oikea hevonen. Viisitoista markkaa oli maksanut.
— Pysyikö tuo omin apuinsa seisaallaan?
— Sekö seisaallaan! Joka juoksikin! Meitä oli kolme poikaa reessä jaJunnukka ohjasti aivan kuin juoksijata.
Pojat olivat ylpeitä Junnukan puolesta. Sehän oli jotenkin samaa kuin jos jollakin heistä olisi oma hevonen. Muut eivät niin selvästi ymmärtäneetkään sitä iloa, minkä se tuotti Junnukalle. Hän eli nyt uutta elämää, kykeni puhumaan hevoskaupoista, sai istahtaa omaan rekeensä ja ajaa minne halutti. Ja kun rekikeli oli loppumaisillaan, liikkui hän lyhyetkin matkat hevosella ja oli erittäin mielissään, jos poikaset tulivat rekeen ja kehuivat hevosta ja sen juoksua.
Mutta tämä ilo loppui lyhyeen. Vaikka Junnukka hoiti hevostaan yhtä huolellisesti kuin äiti lastaan, syötti ja harjasi parhaansa mukaan, ei se enää muutamana päivänä noussutkaan jaloilleen. Ensimäiset huolen pilvet ilmestyivät Junnukan kasvoille, ja kun hevonen eräänä aamuna, jäiden lähdön aikana, oikasi koipensa, itki hän niin hartaasti, ettei tuo kolmenkymmenen vanha ruuna ollut koskaan osannut toivoa niin sydämellistä surua kuolemansa jälkeen.
Murhemielin toimitti Junnukka hautauksen, otettuaan ensin nahkan lyhytaikaisen toveruuden muistoksi. Muisto jäikin elämään. Jokikinen päivä kiertyi puhe tähän omaan hevoseen. Piipun kaupat olivat nyt pieniä asioita. Rohkenipa hän jo puhua toisen hevosen ostamisesta ja teki siinä toivossa työtä entistä ahkerammin. Ja tämä Junnukan toivo toteutuikin, vaikka toista tietä.
Miehensä tietämättä otti Annukka hevosen nahan ladon ovelta, jonne Junnukka oli sen vesissä silmin levittänyt, möi nahkurille ja osti saamillaan rahoilla porsaan. Kun porsas kasvoi suureksi, möi hän sen ja osti lehmän, josta oli enää vaan yksi askel uuteen hevoseen.
Junnukka voi nyt puhua lehmästä ja lukeutua varallisten joukkoon. Puuttui vaan hevonen, ja siinä toivossa hän kulki kaikissa lähiseudun huutokaupoissa, joiden ilmoituksissa mainittiin annettavan luotetuille velaksi. Hyvin miehevänä hän selitti olevansa hevosen huutaja, ja kun se aika joutui, oli hän aina toisena miehenä sanomassa: vielä yksi markka. Ja se oli Junnukalle juhlahetki, kun hänen huutonsa päälle "lyötiin" ja kysyttiin: kenen huuto?
— Minun! ilmoitti Junnukka rohkeasti. Mutta sitten seurasi tällainen kysymys:
— Onko Junnukalla takausmiehet?
— Ei ole, mutta minulla on hyvä lehmä.
— Ei riitä lehmä. Kenen oli edellinen tarjous? Näin nolosti päättyi aina hevosen huuto. Hän koetti kerran onneansa pienemmässä kaupassa ja pääsikin luotettavien joukkoon. Hänelle "lyötiin" hieho ja sitä kauppaa ei peruutettu. Kotikylän pojat tulivat taas lyödyiksi hämmästyksellä.
— Tiedättekö, kun Junnukka on ostanut huutokaupasta toisen lehmän.
Vanhempi väki ei enää ivaillut, vaan joku virkkoi aivan vakavana:
— Niin se on tässä maailmassa. Junnukkata pidetään naurun-alaisena, mutta se saattaa mennä edelle monesta viisaammasta.
Vuoden kuluttua oli heillä kaksi lypsävätä lehmää, ja Annukka aikoi jo ilmoittautua meijeriosakkaaksi, mutta se puuha meni myttyyn. Junnukkaan oli tarttunut taas hevos-innostus, pahempi kuin koskaan ennen. Hän tuli syyskesällä kotiinsa niin hyvän mielen vallassa kuin olisi löytänyt suuren aarteen. Heti ovesta astuttuaan hän huudahti:
— Nyt minulla on tiedossa hevonen, nelitalvias ruuna, niin kaunis ja vireä, ettei herroilla parempaa.
— Kuka lienee taas narrannut, epäili Annukka.
— Sepä ei olekaan narria. Näreikön mökin Antti itse tuli tarjoamaan, kun sillä on toinenkin hevonen, ja sanoi, että hän saattaa tehdä kaupat vaikka tänä päivänä, kun vaan sinä suostut.
— Minäkö, sanoi Annukka. Saat kaiketi minulta ostaa, kun vaan on millä maksat ja elätät.
— Ei sille tarvitse penniäkään rahaa, hyvitteli Junnukka. Antti antaa niin hyvällä kaupalla, että tukka tukasta meidän lehmien kanssa.
— Minä jo arvasin, sanoi Annukka. Siinä mielessä se Antti meidän lehmiä sivu kulkiessaan kiittelikin, ja nyt sinä antaisit ne ruuna-kuttelosta.
— Kunhan näet, niin et sano kutteloksi, kehui Junnukka. Se on lihavakin.
— Olkoon, mutta lehmät ovat minun, päätti Annukka.
Junnukkakin tiukkeni:
— Minun ostama on toinen, hän sanoi.
— Minäpä sen maksamiseen voita säästin ja olen hoitanut ja kerännyt heiniä, että kynnet ovat verissä.
— Niitin minäkin heiniä. Ja kukas osti ja maksoi hevosen, jonka nahkalla sait porsaan, jolla ostit lehmän.
— Kukas kasvatti porsaan.
— Vähät siitä. Minun on lehmät ja minä niillä kaupat teen.
— Etpään tee!
— Teenpään!
— Nähdäänpähän. Jos hyvin intoilet, niin minä näytän, uhkasi Annukka ja nousi seisaalleen.
Silloin ei Junnukka enää uskaltanut hiiskahtaa. Hän odotteli, kunnes Annukan luonto lauhtui, ja puhui sittenkin muista asioista, aivan kuin ei riitasanaa olisi vaihdettu. Vasta toisina päivinä hän mainitsi varovasti hevosesta ja oli tuiki onnellinen, kun Annukka salli hänen sitä kiitellä. Löytyikin siitä kiittelemistä. Annukka vain kuunteli valmista. Viimein hän virkkoi:
— Saathan sinä sen sanoa vaikka kuinka hyväksi, kun en ole nähnyt.
— Minäpä tuon sen sinun nähdäksesi, innostui Junnukka.
— Mitä sinä siitä. Eikä se anna hevostaan sinun talutettavaksi.
— Antaa varmasti.
Junnukka sai uutta toivoa. Hän olisi tehnyt vaikka mitä Annukan mieliksi. Ensi yönä hän jo meni hakemaan hevosta, ja kyllä sen karva ja jouhet olivat moneen kertaan harjatut aamusella Annukan eteen tuotaessa. Kun se nyt vaan näyttäisi kyllin hyvältä.
— Kehuinko liikaa? hän puheli ja ääni pyrki vapisemaan. Onhan se niin siro, ettei ole jokaisessa talossakaan parempata. Ja entäs kun me talven tultua ajetaan omalla hevosella kirkossa ja markkinoilla… Mitä sinä niistä lehmistä suret. Minä lähden heti rekikelin tultua tukkimetsään ja liikun siellä tämän kanssa kevättalvelle, niin että meillä on rahaa ostaa kesäksi kaksikin lehmää.
— Mutta jos menee syödessä minkä saakin, epäili Annukka, vaikka huulet olivatkin jo hymyssä.
— Minä en hävitä syömällä, lupasi Junnukka. Sinulle tuon kaikki rahat, mitä jääpi yli hevosen evään ostolta. Itselleni en tahdo voitakaan.
— Jospa niin tekisit.
— Niin minä teen, vakuutti Junnukka. Ja jos en tee, niin silloin saat…
Hän oli vähällä antaa tukistamis-luvan, mutta pysäytti, että jos muuten suostuisi. Ja Annukka suostuikin.
— Jos annettaneen sillä puheella.
Ei voi kukaan kuvata Junnukan ihastusta, kun hän törmäsi taputtelemaan ruunan kaulaa ja hoki:
— Nyt sinä olet minun ja nyt sinut nimitetään Puteksi… Putte,Putte, Putte minun Putte… meidän Putte.
— Älä nyt vielä omistele, kielteli Annukka. En minä anna lehmiä parhaana lypsyaikana.
— Milloin tahansa, kunhan annat tehdä kaupat… Putte, Putte, minunPutte…
— Se sinun pitää myös luvata, että pysyt työssä ja viet hevosen muutamiksi viikoiksi omille laitumilleen.
— Kyllä minä pysyn, kun on Putte minun… Putte se on minun Putte, meidän Putte…
* * * * *
Junnukka ei aavistanut, kuinka vaikeata oli erillään olo Putesta kaupan päätyttyä. Oltuaan pari päivää näkemättä, tulivat tunnit niin ikävän pitkiksi, että täytyi lähteä keskellä päivää Annukan luokse juttelemaan. Oli ruvennut ripeksimään vettä ja tuulemaan pohjoisesta, joten sitä saattoi sanoa tulonsa aiheeksi.
— Missähän Puttekin sadetta pitänee, hän surkutteli.
— Menköön kuusen juurelle, sanoi Annukka.
— Kylmäpä se on sielläkin näin pohjatuulella.
— Laukkailkoon lämpimikseen.
— Pahapa siellä on metsässä laukkailla… sattuu jalka soljahtamaan puun juuren alle.
— Mikä sen nyt soljauttaa pahemmin kuin ennenkään.
— Ei sitä tiedä. Olen minä kuullut, että hevonen piehtaroidessaankin säkeytyy mätästen lomaan ja kuolee siihen.
— No, jos sinua huolettaa tapaturmat, niin sillähän siitä pääsee, kun käypi purkamassa pois koko kaupan.
Junnukka aivan hätääntyi.
— Ei, en minä sitä… ajattelin vaan, että jos olisi käydä katsomassa.
— Jo minä arvasinkin, sanoi Annukka terävästi. Anna vaan hevosen olla siellä ja mene työhösi. Minkä hyvänhuomenen sinä sille katsomalla saat…
Allapäin kävellä törpötteli Junnukka työpaikalleen. Hän asetti nyt itselleen määrätyöt kunkin päivän osalle, ja sillä tavoin tuli muutamissa päivissä niin paljo voitettua aikaa, ettei Annukka kykenisi juonittelemaan jouten juoksentelemisesta, vaikka kävisikin Puttea katsomassa. Mutta jos se sittenkin sanoo, että kauppa on purettava, koska sitä ei uskalla pitää laitumella vahtimatta. Niin se saattaisi sanoa. Junnukka oli kahden tulen välissä. Mitä tehdä, ketä totella. Eikä lopulta auttanut muu kuin mennä salaa, niin salaa syrjäteitä myöten, ett'ei kukaan lähiseutulainen näkisi häntä tällä matkalla ja sieltä kautta tieto itäisi Annukalle. Yritys onnistui. Hän sai taputella Puttea keskellä viikkojakin.
Niin kului kesä ja viimein koitti se odotettu ilon päivä, jolloin he saivat ajaa omalla hevosellaan kirkolle. Junnukka piti aivan varmana, että kaikki ihmiset huomaavat hänen Puttensa ja miten se juoksee.
— Katsoipa kanttorikin ohi mennessään Putteen, hän virkkoi mielissään Annukalle.
— Muuten ehkä sattui päätään kääntämään, sanoi Annukka.
— Minä näin, että Putteen katsoi. Annukka ei ruvennut väittämään. Olihan tämä oma hevonen hänestäkin hyvä, vaikka joka päivä ne lehmätkin muistuivat mieleen, ja usein tuli sanotuksi, että tokkohan enää saanee omasta lehmästä kirnuta. Silloin joutui aina Junnukka lohduttelemaan. Älä hätäile, hän sanoi. Kyllä me Puten kanssa lehmärahoja hankitaan. Ja tukin vetoon lähtiessään hän viime sanakseen virkkoi: jos onni on oikeallaan, niin tällä tiellä sieltä yhden lehmän hinta tulee.
* * * * *
Oli kulunut muutamia viikkoja, kun tuiskuisena iltana joulukuulla Junnukka astui mökkiinsä, pää kääreessä ja kaikin puolin kovin surkean näköisenä.
— Hyvä isä siunatkoon! huudahti Annukka. Puuko sinun pääsi on särkenyt?
Hän sai kysyä toisen ja kolmannenkin kerran, ennenkuin Junnukka urahti:
— Ei sitä puu…
— Mikäs? Sano hyvä mies, vai onko sinulta kuulokin mennyt.
— Kuulen minä, urahti taas Junnukka.
— Sano sitten, oletko sinä muutenkin särkynyt?
— Ei kun pää…
— Mikä sen särki?
— Hevonen sen…
— Putteko potkasi?
— Ei sitä Putte…
Hän alkoi pyyhkiä vesiä silmistään.
— Enpä minä uskonut sinun palautuvan noin surkeana. Sielläkö sePuttekin seisoo tuiskussa?
— Ei se ole siellä, vastasi Junnukka ja alkoi, melkein ääneensä itkeä.
— Hyvä jumala kuitenkin! siunusteli Annukka.
Mikä sinulle on tullut. Eikö sinulla ole enää hevostakaan.
Hän hyökkää ulos ja kiertää huoneen, mutta ei siellä näkynyt mitään. Kohta hän tuli takaisin ja kysyi tiukasti, vaikka itsekin itkua pusertaen:
— Missä Putte, kun sitä ei näy?
— Kuulehan… älä suutu, rukoili toinen. Ne veivät minulta Puten…
— Veivät! Kuka ja missä?
— Markkinoilla.
— Markkinoillako? Eihän täällä ole ollut markkinoita.
— Ei täällä, vaan siellä toisessa kaupungissa.
— Ja sinä menit yksinäsi vieraan kaupungin markkinoille; Niinkö?
— Meni sinne muitakin ja ne houkuttelivat mukaansa. Sanoivat, että pistäytään vaan huvin vuoksi.
Annukka alkoi nyt vuorostaan itkeä, jolla aikaa toinen jatkoi kertomustaan.
— En minä mennessäni aikonut ruveta hevoskauppoihin, vaan kun siellä monissa miehin houkuttelivat ja sanoivat, että olen vättö mies, kun en oriiseenkaan vaihda, niin enhän minä malttanut olla vaihtamatta, kun sain kymmenen markkaa päällisiäkin. Mutta kun se entinen omistaja meni pois, niin rupesi ori niin vihaiseksi, että kiskasi hampaillaan ison haavan tuonne takaraivolle. Ja kun se sattui sellainen, niin minä vaihetin taas, kun sain kolmekymmentä markkaa väliä. Mutta se kolmas sattui semmoinen, että kaupungin herrat ottivat sen väkisin viidellä markalla ja minne lienevät vieneet.
Annukka tointui itkustaan ja virkkoi:
— Vai sitä tietä meni Putte, jolla piti hankkia lehmärahat. Näytäpä, onko sinulla nekään päällisrahat tallella.
Vastaan väittämättä luki Junnukka Annukan käteen 45 markkaa, joka itkua vastaan taistellen katseli niitä vähän aikaa äänetönnä ja sitten virkkoi:
— Siinä se on kahden lehmän hinta. Joko nyt uskot, ettei sinussa ole hevosen eikä minkään tavaran haltiata, jos sattuisit saamaankin. Joko?
— Jo, vastasi toinen itku kurkussa.