Vanha Partanen ei viskellyt vihojaan "jumalanviljalle", vaan ei myöskään käyttänyt väärin. Harvoin hän sitä osti itselleen, mutta oli kaupungissa käydessään valmis tuomaan köyhälle tai rikkaalle, joka vaan antoi rahan. Ja vaivoistaan ei vanha Partanen ottanut penniäkään. Sen verran tuli toki jokaisen auttaa lähimaistaan. Ja ettei kukaan ajattelisi hänen kuljettelevan "jumalanviljaa" nautinnon toivossa, vielä vähemmin himossa, ei hän koskaan ottanut hyvästä työstään kuin yhden ryypyn, senkin aina hatun heittäen. Jos sitten jonakin toisena päivänä sattui uusi tarjous, niin se tuli muusta naapurien ystävyydestä ja oli aivan eri asia.
Ja tätä hän ei salannut pojaltaankaan, nuorelta Samulilta. Se sai olla aivan vierellä katsomassa. Ja jos joku halusi tarjota tällekin, oli vanha Partanen kehottamassa poikaansa ja puhui hyvin vakavasti aivan näillä sanoilla:
— Ota pois, kun annetaan, älä houkututa. Ei se miestä pahenna, jos ei mies itseänsä. Minä olen maistanut polven korkuisesta ja tiedän sanoa mitä se on ja miten sitä on käytettävä. Se on yhtä virkistävää kuin leipäkin, sillä se on valmistettuna samoista jumalanviljoista. Mutta kun tähän on erotettu ainoastaan virkistävin, puhtain ravintoaine, niin ei sitä saa nauttia samalla tavalla kuin leipää, miten paljon milloinkin. Yksi ryyppy kerrallaan ja sekin niin pieni, ettei jalat vähintäkään horjahtele. Ja pää pitää pysyä aina selvänä, että olkoonpa toimitettavana miten tärkeitä asioita hyvänsä, ei saa tulla hairahduksia. — Jos, poikani, seuraat näitä sääntöjä, niin ota ryyppy, kun annetaan, mutta älä ota toista.
Samuli-poika muisti tämän säännön ulkoa ja kunnioitti kultaisena ohjeenaan. Hän oli päättänyt sitä seurata järkähtämättä ja suoritti, erittäinkin isänsä läsnä ollessa, tuon "jumalanviljan" nauttimisen kaikella kunnioituksella: hatun heittäen ja isän tavalla kiittäen, jotta tämä ja muutkin näkisivät, ettei pojasta polvi muutu. Vanha Partanen näki sen ja iloitsi. Hän saattoi olla tyytyväinen sekä itseensä että poikaansa. Hänellä on poika, jota ei maailman myrskyt horjuttele.
Tyytyväinen oli Samulikin. Sopi olla ystävänä kaikkien kanssa. Jos juopommat alkoivat tyrkyttää lakkaamatta "jumalanviljaansa", torjui Samuli tämän tuumittelemalla: yhteen se minulta asettuu, ei enempää. Hän pääsi aikamieheksi kertaakaan poikkeamatta isän tavoista. Olisi ehkä päässyt pitemmällekin, mutta kerran kylän poikain kanssa ryypiskellessä huomasi naapurin Pekka tuon Samulin selityksen kovin yksipuoliseksi. Samuli oli silloinkin lausunut, että yksi kerrallaan, ei enempää, jolloin Pekka paukautti sanoa:
— Kuka sinulle tarjoaakaan kahta yhtäaikaa. En minäkään ole ottanut, en ikäpäivänä kahta ryyppyä samalla kerralla.
— Pitää olla välillä aikaa, puolusteli Samuli.
— No onhan tässä ollut aikaa, eikä iankaikkisuutta, tenäsi Pekka. Vai luuletko sinä tulevasi toisen kerran tänne maailmaan ja sitten vasta otat uuden ryypyn.
Samuli jäi sanattomaksi. Todellakin hän oli ajatellut ajan määräämistä kovin ahtaasti. Eihän siihen tarvinnut päiviä. Ottihan isäkin jo toisessa talossa, vaikkei talon väliä kulkiessaan olisi viipynytkään kovin monta minuuttia. Mutta kuluuhan aika kävelemättäkin, niin ettei siinä tule mitään virhettä, jos joskus ottaa lyhemmänkin väliajan perästä. Isän sääntöjen pääpykälähän onkin se, ettei jalat horjahtele ja että pää pysyy selvänä. Samulia hiukan harmitti, ettei ennen huomannut tätä, vaan on tuon toisen, paljoa vähäisemmän säännön tähden kinastellut vuosikausia tuttaviensa kanssa. Nyt hän seuraa tätä toista tärkeämpää pykälää, pitää päänsä mittarinaan ja välittää vähät ajan kulusta. Sen hän kumminkin pitää niin varmasti, ettei isä eikä kukaan kykene sanomaan sanallakaan.
Samuli pääsi kuin pahasta painajaisesta. Nyt hän vasta tunsi ensi kerran nauttivansa toverien seurasta. Ei tarvinnut muistella milloin on ottanut. Joskus vaan toisten huomaamatta pudisti päätään, että voi olla varma sen selvyydestä. Ja selvä se oli, kun hän viimein erosi ystävistäänkin ja alkoi astua kotiinsa. Hän käveli yhtä jalaksen jälkeä ja melkein hoipertelematta pysyivät jalat samassa suunnassa. Eikä siinä liukkaassa jalaksen uurnassa pysy kenenkään jalka aivan horjahtelematta. Mutta jos tie olisi yhtä suora ja kova kuin tuvan lattia, niin varmaan pysyisi. Samuli oli siitä asiasta aivan varma. Hän oli niin varma, ettei siitä tarvitse kenenkään epäillä. Ja hän näyttää sen todeksi jokaiselle. Hän ei välittänyt enää kulkea jalaksen jälkeä, astuipahan mihin astui, mutta tuvassa hän sen näyttää.
Kun Samuli joutui kotinsa tupaan, seurasi hän tiellä tekemäänsä päätöstä, alkoi heti kävellä tuiki vakavana yhtä sillan rakoa myöten ja puheli lakkaamatta:
— … ja minä uskallan näyttää sen vaikka kelle, että minun jalkani ei horjahtele. Tällä lailla ei kävele se, jonka pää ei ole aivan selvä… mutta minä saatan tätä tehdä vaikka päiväkaudet… Yks, kaks… näin minä marssin kuin sotamiehet ja jalan pitää sattua mihin minä vain tahdon… Ja jos kirjoitatte numeroita peräkkäin, niin minä lasken yhteen. Saatte kirjoittaa vaikka taulun täyteen, niin minä lasken, ja summa pitää tulla oikein. Mutta jos ette usko, niin koettakaa… Vai luuletteko ettei summa satu paikalleen… Sen pitää sattua, sillä minun ajatukseni juoksu ei ole ollut milloinkaan tämän selvempi…
Vanha Partanen istui jotenkin myrtyneen näköisenä nurkassa ja katseli äänetönnä poikansa kävelynäytteitä. Mutta vaikka hän näki, että poika astuu aivan hänen määräystensä mukaan, horjahtelematta, niin sittenkin… niin sittenkin… ja vielä sittenkin… on hänen oma esikoisensa ja ylpeytensä melkeinpä sikahumalassa.
Tätä seikkaa ei vanha Partanen enää oikein ymmärtänyt.
(Haudankaivajan juttu.)
— Kysytte, onko täällä koskaan kummitellut, virkkoi haudankaivaja Kaaperi istahtaen helteisenä heinäkuun päivänä nurmittuneen hautakummun laiteelle, vastapäätä muutamia nuoria miehiä, jotka ohi kulkiessaan olivat poikenneet hautausmaata katselemaan ja pysähtyivät nyt leikkisäksi tunnettua "viimeistä virkamiestä" puhuttelemaan.
— On täällä kummitellut, vakuutti hän uudestaan — toissa iltana viimeksi. Haluatteko kuulla sen jutun?
— Halutaan toki, vastasivat nuoret miehet yhteen ääneen.
— Mutta teillä täytyy olla aikaa. Se ei ole aivan lyhyt. Se alkaa kymmenien vuosien takaa.
— Vaikkapa alkaakin, kunhan päivässäkään tulee kerrotuksi.
— Sillä puheella… Te ette tiedä mitään Sarkamäen Yrjöstä, jolla minä 30 vuotta takaperin palvelin renkinä. Se oli rehti isäntä, joka piti hyvän ruuan työväelleen, eikä palkkaa maksaessa kuulunut kitinätä. Mutta sille piti tehdä työtä kummallakin kädellä. Ja mielellään sille tekikin, sillä hän itse teki enemmän kuin yksikään muu työmies, eikä kumminkaan koskaan kehunut eikä heikompivoimaisia halveksinut. Hän oli oikea työhullu, jolle työttömät ajat olivat ikävimmät. Heinäkuun iltoina auringon laskun aikana ja sunnuntaipäivinä hän joskus leikillään (mutta varmasti, puoliksi tosissaan) virkkoi, että muuten on luoja luonut kaikki hyvästi, vaan loi yöt ja pyhäpäivät. Ei se sitä sanonut pyhäpäiviä halveksiessaan. Yrjö kävi kirkossa useammin kuin muut, jotka hyvin kokolla koprin pyhäpäivää odottavat. Mutta iltapuoli siitä jo oli ikävä viettää joutilaana ja usein hän meni työpaikkoja katselemaan.
Yrjö luuli olevansa rautaa, joka kestää ainaisesti. Siinä hän kumminkin erehtyi. Hän olisi alkanut tarvita ruoka-unetkin, mutta sellaiseen ajan tuhlaukseen hän ei antautunut, vaan rupesi illan suussa hiipivää väsymystä karkoittamaan kotikorvessa keitetyllä "vanhalla miehellä". Sitä oli nyt aina povitaskussa litteässä pullossa ja siitä hän kävi salavihkaa pajukon tai ladon suojassa kulauttamassa. Kulauksen päälle hän kohautti olkapäitään, ja silloin sai arvata, että nyt ei taas pysy poikaset perässä olipa tehtävänä mikä työ tahansa.
Sitä tekoa kului vuosi, ehkäpä toistakin. Litteän pullon sisällys ei enää riittänyt rupeamaksi. Täytyi käydä keskelläkin täyttämässä. Varasto hupeni sitä mukaa, mutta silloin meni Yrjö aittaan, mittasi rukiita säkkiin ja vei hevosella Kotakorven mökkiin, jonka vaimo, vanha viinankeittäjä, valmisti rukiista jäsenten jännittäjää. Sellainen valmistustapa oli jo kiellettyä, mutta Yrjö ei katsonut millään tavalla lakia rikkovansa, kun ei keitättänyt kellekään myötäväksi, ainoastaan omaksi tarpeekseen. Mökin mies, sorakielinen ukko, kantoi valmistuneen aineen suurella leilillä Sarkamäelle. Leili oli ulkopuolelta tervattu ja jos vastaantulija sattui kysymään, mitä leilissä on, vastasi ukko: tervaa. Ettei ruunun miehet eivätkä muutkaan pahansuovat pääsisi heidän hommistaan tietämään, käyttivät he samaa nimitystä keskenäänkin puhellessaan, ja minä kuulin kerrankin mökin ukon kysyvän: "Yrjö, onko sitä vielä sitä tervaa?"
En muista mitä Yrjö siihen vastasi, mutta sen huomasi syrjäinenkin, että tervan maussa se oli aina. Työtä se oli vieläkin tekevinään, vaikka se supistui siihen, että tuli työpaikalle, tarttui aseeseen, nujerti sillä muutaman minuutin ajan ja lähti sitten astua junnaroimaan pihaan ottamaan lisävoimia. Potattia nostettaessa kävi viimeksi pellolla. Tonkasi yhden kerran taikollakin, mutta siihen se työnteko loppui.
Pois pani taikon ja lähtiessään örähti: tarkkaan. Tarkoitus oli kai varoittaa, että pitää ottaa tarkkaan kaikki potatit. Yrittelipä pois mennessään entiseen tapaan jalallaan potkia multaa, nähdäkseen oliko huonosti harattu, mutta eipä jalka totellutkaan enää. Ne tarvitsivat olla tanakasti maassa kiinni ja ainoastaan arvelun perästä uskalsi toksautella toista toisen edelle. "Vanhaa miestäkään" ei kyennyt enää laskemaan pienempään astiaan, vaan täytyi kulautella suuren lekkerin suulta.
Sen kupeella hän istuksikin enimmät ajat ja ennenkuin potatit olivat kuopassa, tuli Yrjö niin läpeensä tervatuksi, että jäikin siihen aitan lattialle selälleen köllöttämään.
Emäntä oli ensimäiseksi huomannut ja kutsui kaikkia muitakin katsomaan. Siinä sitä katseltiin ja käänneltiin, ja päätökseksi tuli, että kuollut mikä kuollut. Kotakorven mökin vaimo haettiin pesemään. Muori, joka oli tähän asti pitänyt huolen sisäpuolen huuhteluveden keittelemisestä, pesi nyt viimeksi kotiliedellä lämmitetyllä vedellä ulkopuolenkin ja puki sitten päälle puhtaan, vasta neulalta heitetyn liinapaidan ja samoin tanakasta toimikkaisesta ommellut uudet housut. Sellaisena sitten asetettiin Yrjö laudalle, jonka toinen pää oli jyvähinkalon laidalla ja toinen vanhan viinatynnyrin päällä. Hautajaisten valmistusaikana kävivät naapurit pitkälle matkalle lähtenyttä katsomassa ja hyvittelivät surevia sukulaisia sillä, että on aivan yhtä punakka kuin eläessäänkin.
Hautajaisissa syötiin ja juotiin kaksi päivää. Siinä välissä käytiin Yrjö tuomassa tänne "pitkän pellon piertanolle". Kun minä sitten kymmenien vuosien kuluttua pääsin tämän pellon käsin kyntäjäksi, niin tulin usein pysähtyneeksi entisen isäntäni hautakummun viereen ja muistui mieleeni, että vieläköhän lienet yhtä punakka kuin ennenkin. Toissa iltana minä sitten sain sen tietää, josta alkaa kertomukseni toinen osa.
* * * * *
Yrjön emäntä eli vanhaksi. Muutamia päiviä takaperin tuotiin sana, että nyt on hänkin kuollut ja minun pitää valmistaa hänelle lepopaikka. Siinäpä ei ollut aprikoimista mihin tuon valmistaisi: tietysti miehensä viereen. Kun tiesin kymmenissä vuosissa mullan kerinneen painua vieremättömän lujaksi, uskalsin ruveta uutta hautaa kaivamaan aivan entiseen kiinni. Se sattuikin niin tarkalle, että pohjalle tultua hipasi lapio Yrjön arkun kuvetta. Kiitollisuudesta entistä emäntääni kohtaan, joka oli kymmeniä kertoja ojentanut renkipojalle vahvan voipalasen keskellä rupeamaakin, kaivoin hänen hautansa ainakin puolen kyynärää syvemmäksi kuin Yrjön hauta. Viimeisen multalapion viskattua nojasin selkäni haudan seinustaan, levähtääkseni. Silloin löyhähti nenääni renkiys-ajoilta tuttu "vanhan miehen" haju.
Muistojen uudistuessa tulin vähän vallattomalle päälle ja matkien mökin ukon ääntä, samalla kopauttaen arkun laitaan lapiollani, kysyin: "Yrjö, onko sitä vielä sitä tervaa?" Lienen kopauttanut liika kovasti, sillä arkun laita loheta hösähti aivan avonaiseksi. Tuosta jo vähän kammahdin ja aloin kiivetä ylös. Mutta en ennättänyt vielä seisaalleni, kun kuulin tutun äänen: uh, uh, ja kun käännyin katsomaan, niin näin, että Yrjö oli vyöräyttänyt itsensä uuden haudan pohjalle ja kömpi parhaallaan seisaalleen. Arvaatte sen, että minä ihmettelin. Aloin kumminkin ymmärtää, ettei tämä ollut mikään kuolleista herääminen, olipahan vain pitkänpuoleinen pohmelolepo. Eihän se kuolleena olisi niin punakka ollutkaan, kun silloin arkkuun pantaessa oli. Nyt se heräsi siitä pohmelostaan ja minä odottelin, että kääntyyköhän tuon kieli paremmin kuin silloin potattimaalla.
Jo rykäsi muutamia kertoja, sitten kohotti päätänsä ja kysyi: "Missä minä olen?" Minä vastasin: "Haudassa." "Haudassa", jamasi Yrjö. "Sinäkö minut tänne toit?" "Oli niitä tuomassa muitakin", vastasin minä. "Muitakin", virkkoi taas Yrjö ja kysyi: "Kuka sinä olet?" "Kaaperi minä olen", vastasin. "Meidän Kaaperiko? Et ikinä. Sinähän näytät vanhalta ukolta." Selitin, että vanha minä olenkin, sillä siitä taitaa olla yli kolmekymmentä vuotta, kun viimeksi tavattiin. Yrjö yritti suuttua ja väitti aivan vasta tavanneensa Kaaperia potattipellolla. Sanoi minun luulevan häntä juopuneeksi, mutta että hän on nyt selvempi kuin pitkiin aikoihin. Kuoppaa väitti potattikuopan tekeleeksi, johon hän on voinut kävellessään pudota ja nukkua siellä pitkän rupeaman. "Ei väitellä tyhjän tautta", sanoin minä. "Nouse tarkastelemaan, ollaanko nyt Sarkamäen kuoppa- harjulla."
Laskin portaat haudan pohjaan, ja Yrjö kiipesi ylös toimikashousuissaan. Olivatpa ne säilyneet lahoamatta, kun olivat lähellä hyväksi karaistua ihoa. Kestipä meidän kotvan aikaa keskustella, ennenkuin Yrjö uskoi mitenkä asiat ovat. Sitten se ajatteli vähän aikaa ja virkkoi: "Kyllä minä mahdan olla joutava, mutta mennäänhän kumminkin katsomaan miten siellä Sarkamäessä nyt eletään." "Aivan oikein", myönnytin minä. "Ja onhan siellä emännän hautajaiset. Käskettiin sinne minuakin hautajaisiin."
Sitten me lähdettiin yötä myöten yhdessä astua teilaamaan. Ennen matkalle lähtemistä arvelin Yrjölle, että jos täältä kirkonkylän telefooni-asemalta ilmoitettaisiin tulostamme Sarkamäelle, etteivät hämmästyisi ja että tulisivat hevosella vastaan.
"Ilmoitettaisiin Sarkamäelle", ihmetteli Yrjö ja sanoi minun höpisevän, kun aion ilmoittaa kahden peninkulman päähän. Minä selitin, ettei se ole höpisemistä. Yksi noihin pylväisiin kiinnitettyjä lankoja menee Sarkamäellekin ja kun langan päähän sanoo, niin se kuuluu yhtä selvästi toiseen päähän kuin meidän puhelu tässä. Yrjö katseli puhelinlankoja ja virkkoi: "Jos tuo on totta, niin ihmeitähän täällä on opittuna sinä aikana." En ennättänyt vastata mitään, kun Yrjö keksi uuden ihmeen ja loikaten ojan toiselle puolelle kysyi: "Tuleeko tuolta kummitus?" "Ei se ole kummitus eikä se tule päälle", selitin minä. "Kauppiaan poika näkyy ajelevan polkupyörällä." Yrjö katseli pitkään polkupyöräilijän jälkeen ja virkkoi: "Joka kummemmalla hevosella ajaa, niin sanokoon."
Tuskin oli ennätetty virstan verran kävellä, kun tien mutkasta ilmestyi tehtailijan automobiili. "Mennään syrjään", ennätin sanoa, kun Yrjö ryntäsi metsään, että oksat ruskivat. Minä huutelemaan jälkeen, ettei täällä ole mitään hätää, se jo meni. Silmät pyöreinä pelosta hiipi Yrjö metsästä ja kysyi: "Ihmisten laitoksiako se oli tuokin?" Koetin selittää, että se on vain tulen voimalla kulkeva kärri. Yrjö ei väittänyt vastaankaan, sanoi vaan luulleensa pääpaholaiseksi, kun oli niin punanen ja suhisi kuin käärme. Sitten hän kysyi tokko täällä onkaan enää hevosia. Minä selitin, että on ne hevoset vielä ennallaan, vaikkei niiden nyt tarvitse vetää rahtikuormia, kun tavarat kuljetetaan rautatietä myöten. Yrjö ei ymmärtänyt mikä on rautatie. Muisteli ennen aikaan Sarkamäellä ollessaan kuulleensa jotain rautatiestä, mutta arveli, että se mahtaa olla vielä hirveämpi kummitus kuin se äskeinen sähisijä. "Vielä se Sarkamäkeen mennessä nähdään sekin", sanoin. Yrjö rupesi ehtimiseen pälymään taakseen, ja kun kysyin mitä hän sieltä katsoo, niin sanoi pelkäävänsä, että jos se rautatie ryntää takaapäin päälle.
"Sillä on aivan erityinen oma tiensä, jossa ei ole mäkiä eikä tiukkoja mutkia", rauhottelin minä. "Me saadaan astua aivan pelkäämättä." "Oma tiensä, jossa ei ole mäkiäkään", ihmetteli Yrjö ja kysyi, että millä voimalla ne mäet tasoitetaan. Hän ei ottanut uskoakseen, että se tapahtuisi ihmisvoimilla. Kun sitten jouduttiin kulkemaan rautatieaseman kautta ja katseltiin kaikkia vehkeitä, niin ei Yrjö sanonut enää ihmettelevänsä vaikka näkisi mitä. Kun vielä matkan varrella katseltiin suurta meijeriä, puimakonetta ja tuulimoottoria, joka nostaa veden järvestä, niin Yrjö aivan innostui ja sanoi, että jopa täällä nyt sopii elää. Ihmisten ei tarvitse enää muuta kuin kyntää ja niittää. Minä kerroin, ettei enää tarvitse niittääkään eikä haravoida, ne työt toimitetaan hevosella. "Jopa ovat hevosetkin tulleet viisaiksi!" huudahti Yrjö. "Ennen ei tahtonut heinä katketa tyhmältä mieheltäkään ja nyt sitä osaavat tehdä hevosetkin. Missä täällä näkisi hevosen niittävän ja haravoivan?" Sanoin, että jos ei tänä yönä satuta näkemään niittämässä ja haravoimassa, niin ainakin työaseet nähdään. Kun siihen satuin lisäämään, että ne maksavat yhteensä noin 500 markkaa, niin Yrjö aivan ällistyi ja huudahti: "Mahtaa niissä olla rautaa. Jaksaako niitä hevonenkaan heilutella?" Minä selitin, että jos ei yksi hevonen jaksa, niin pannaan kaksi. Yrjö ei sanonut enää ymmärtävänsä miten kaksi hevosta niittää yhdellä viitakkeella ja pyörälle sanoi joutuvansa siitäkin rahan menosta, jos joka hevoselle ostetaan satoja markkoja maksava viitake. Ja hän alkoi kysellä osataanko täällä tehdä rahaakin, kun on antaa viisisataa viitakkeesta ja haravasta, jotka eivät ennen maksaneet viittäkään markkaa. Minä selitin, ettei näitä viitakkeita tarvita kuin yksi talossaan, suuremmissa kaksi ja että rahaa saadaan voilla ja puilla.
"Puillako", virkkoi Yrjö ja katseli ympärilleen. "Senkö tähden täällä ei näykään muita kuin hierinpuita?" Yrjö tuli jo tästä pahalle tuulelle ja kun Sarkamäen lähelle jouduttua näki parhaat peltonsa heinämaina, niin alkoi intoilla, että minä olen suotta ylistellyt näiden laiskain tekoja. Rakennellaan kaikellaisia kummituksia eikä kynnetä peltojaan. "Mitä varten ne ovat nuo ristikkoseipäät ja nuo punaset häkkyrät?" kyseli Yrjö harmistuneena. Minä selitin, että seipäissä kuivataan heiniä ja nuo maalatut häkkyrät ovat hevosen viitake ja harava. "Siinäkö ne nyt ovat", sanoi Yrjö ja kiipesi yli aidan koneita katsomaan. Sahaksi se sitä ensin väitti, mutta myönnytti kumminkin, että tasaisen laistin se tekee.
Meillä oli kulunut yö kävellessä ja katsellessa. Kun jouduttiin Sarkamäen kartanolle, olivat vaimot maitomyllyä pyörittämässä. "Kehrätäänkö täällä nyt kesälläkin", ihmetteli Yrjö. Sanoin, että taitavat kehrätä rautaisella rukilla. "Kaikki teillä on raudasta, tiet ja rukitkin." Mentiin katsomaan "rukkia". Yrjö seisoi kotvan aikaa avossa suin ja kysyi: "Mitä tämä merkitsee?" "Sillä erotetaan kerma maidosta." Yrjö kyseli, että tokko pyttyjä enää tarvitaankaan. Kun hän kuuli, että pytyt ja kirnut ovat aikoja sitten poltetut, virkkoi hän: "jopa on teille herra helpon antanut. Ei tarvitse niittää, ei puida riihiä, ei kirnuta eikä pestä pyttyjä. Kaikki käypi pyörimällä. Eivät tarvinne nykyiset rengit ja piiat valittaa, että on kova työ." Sepä olisi saanut olla sanomatta. Alkoi kuulua mutinata, että mistä se ilmestyi tuo hullu ukko, joka ei tiedä miten täällä työntekijän hiki ja verikin imetään. Yrjö tuli minun korvani lähelle supattamaan, että näyttää kuin eivät työntekijät nytkään olisi oikein tyytyväisiä. Siitäpä näyttää. Mentiin puhuttelemaan talonväkeä. Minut, joka olen tärkein virkamies, osotettiin heti kamarihuoneeseen, mutta Yrjö neuvottiin menemään tupaan tai kävelemään toisiin taloihin. Kun sanoin, että me ollaan matkakumppanit ja tavallaan saman talon väkeä, sai Yrjökin tulla kammariin. "Taitaa olla teidän haudankaivuu-apulainen", arveli talon isäntä. Myönnytin niin olevan. Isäntä kysyi, että onko tämä apulainen täällä hautajaisten ajankin. "Jos saapi olla", sanoin minä. "Kyllähän muuten, mutta vaatetus ei ole aivan sopiva." "Eihän sillä ole", sanoin minä. "Mutta jos löytyisi isäntävainajan vanhoja vaatteita lainaksi." "Kukapa niitä lienee kymmeniä vuosia säilyttänyt", sanoi isäntä. Sen kuullessaan Yrjö näkyi tulevan pahalle tuulelle ja puhkailtuaan vähän aikaa kysäsi: "Minkälainen mies se isäntävainaja oli?" Nykyinen isäntä ei halunnut keskustella tuollaisen toimikashousu-ukon kanssa, vaan ettei näyttäisi ylpeältä sanoi minulle: "Kova työmies kuului isävainaja olleen, mutta sitten oli ratkennut juomaan." Yrjö ei heittänyt siihen. "Vai ratkesi juomaan", sanoi. "Jättikö tuo talon velkaiseksi kuollessaan?" Isännän täytyi alentua ukkoa puhuttelemaan ja vastasi: "Ei tuo velkaiseksi jättänyt, vaan ei kuulu jääneen paljo rahojakaan." "Kuinka monta kymmentä tuhatta nyt on rahoja, kun ei ole enää se juoppo isäntä?" kysyi Yrjö. "Kymmentäkö tuhatta", ihmetteli isäntä. "Mitenkä nyt rahoja karttuisi, kun on työväki kallista ja kaikki kallista." "Vai niin", murahti Yrjö. "Eikö nyt olekaan isännällä lupa tehdä työtä?" "On kyllä lupa", sanoi isäntä, "mutta eipä siihen jouda. Yhden miehen aika menee liikeasiain hoitamisessa, kun täytyy pitää huoli kuoletuslainoista, maanviljelyslainoista ja vielä monista muista vekselilainoista." "Vai niin", murisi Yrjö ja lisäsi: "Minä nyt en tuota epistolaa enää oikein ymmärrä, mutta merkitseekö se sitä, että olla korviaan myöten velassa ja niiden kanssa rimpuilla kuin kärpänen verkossa." Isäntä ei näyttänyt enää oikein tyytyväiseltä tähän ukon kysymykseen, vaan vastasihan kuitenkin. "No, saattaahan sen vanhoillaan olijat niinkin selittää, mutta ei se mitään rimpuilemista ole, se on tavallista nykyajan elämätä. Semmoista se on näinä kalleina aikoina kaikilla." "Vai niin", murisi Yrjö. "Mutta täytyykö nykyaikana ostaa kaikkea kallista mitä näkee? Onko niitä pakosta ostettava?" Isäntä jo vähän kiivastui. "Ei ole pakosta, vaan kun niitä tarvitsee, niin täytyyhän niitä ostaa." Mutta Yrjö kiivastui kahta kovemmin ja tempasi ensimäiseksi kammarin nurkasta sylillisen kalosseja ja sateenvarjoja ja kyseli: "Tarvitaanko näitäkin talossa, puohtimiako nämä ovat vaiko hierimiä? Tarvitaanko huoneen seinillä tuollaiset kuvapaperit ja ikkunain edessä tuollaiset hörtylät? Ja missä kudotut teillä on vaatteet päällänne? Tunnetteko te enää tällaista housuvaatetta kuin minulla on. Olisitte säilyttänyt ne isäntävainajan vanhat vaatteet, niin olisittehan saanut nähdä, että tuollaisissa pukimissa sitä silloin käveltiin, jolloin joudettiin veloilta työntekoon. Jos minä lähden katselemaan läpi tämän talon, niin sieltä löytyy hevoskuormittain tavaraa, jota ei olisi tarvinnut ostaa, kun olisi tehnyt kotona tai ollut ilman." Minä menin Yrjöä rauhottelemaan, että annetaan olla talon tapoineen, ja sitten selitin isännälle, että tuo minun apulaiseni on muita miehiä omituisempi, johon ei pidä pahastua. Kyllä se rauhottuu, jos talosta löytyisi joku ryyppy vähän karvaampata. Isäntä meni katselemaan ja toi konjakkia. "Vai konjakkia", murahti Yrjö. "Saapihan tuota maistaa, mutta oman otsan hiellä hankittua sitä ennen aikaan ryypättiinkin."
Yrjö rauhottui ja sai päällensä vanhat verkavaatteet ja varrettomat patiinit. Hän jäi vielä sinne Sarkamäelle, mutta erotessa suhahti korvaani, että hän ehkä tulee minulle apulaiseksi kaivelemaan hautoja taikka asettuu sinne Sarkamäen pellon piertanolle variksen pelätiksi. Pukimiensa puolesta sanoi olevansa sopivampi tähän viimeiseen virkaan.
— Sen pituinen se kummitusjuttu oli, sanoi Kaaperi. — Jos menette Sarkamäelle päin, niin katsastakaapa onko hän jäänyt maanviljelyksen palvelukseen, vai tuleeko hyvinkin tänne tärkeimpään virkaan.
Kalamiehillä on omat, salaiset merkkinsä, milloin hauki harnasee uistinta ja milloin ahven onkea tokasee. Maisteri Elosella oli nämä merkit tarkasti muistossa, sillä hän oli sekä uisteluun että onkimiseen erittäin innostunut. Näitä varten valitsi hän kesäasuntonsa etäälle kaupungista, pienen kirkonkylän läheisyyteen, jossa oli paljo järviä.
Maisterin nuori rouva, joka oli kasvanut kaupungissa, ei antanut alussa mitään arvoa koko kalastusharrastuksille. Ongella istuminen kauniina kesäiltana alkoi kumminkin viehättää, ja ennenkuin kesä oli kulunut, innostui hän uisteluunkin. Se tapahtui sinä aikana, kun maisteri oli koulumiesten kokouksessa pohtimassa heidän ammattiinsa kuuluvia asioita, joihin ei rouvalla ollut harrastusta, ja jäi mielellään kotiin piika-Miinan kanssa.
Ei tämä matka ollut oikein mieluisa maisteristakaan.
"Menee paras hauen uisteluaika", virkkoi hän laitellessaan kauluksia kaulaansa. "Toista se olisi soudella järvellä, kuin istua junassa ja kävellä kaupungin katuja juhlatamineissa."
"Minäpä uistelen sillä aikaa", sanoi rouva.
"Ei sinusta ole uistelijaksi."
"Minustako", ihmetteli rouva. "Muistelepa kuka sai suurimman ahvenen, kun oltiin ongella."
"Onkiminen on paljoa yksinkertaisempaa", selitti maisteri. "Siinä on pääasia, ettei ongen kärki jää näkyviin. Mutta uisteleminen on aivan toista. Uistin saattaa tarttua käteenkin, jos sitä varomattomasti liikuttelee."
"Eipä onkikaan tarttunut", kehahti rouva iloisesti.
"Niin, mutta ongessa on vain yksi koukku, ja minäpä siihen usein madon pujotin."
"Kyllähän sinä estelet, mutta saatpa kuulla, kuinka monta haukea minä olen vetänyt."
"Sallin minä sen huvin sinullekin, jos vaan ei vaaraa tulisi", virkkoi maisteri. "Mutta älä mene yksinäsi, ota Miina soutamaan."
"Niin minä otankin."
"Soudelkaa sitten saarien ja niemien rantamia, niistä ne parhaiten tarttuvat", neuvoi maisteri. "Ja jos sattuu tarttumaan iso hauki, niin ei pidä kiskoa väkisin venheeseen, vaan antaa myöten ja sillä tavalla uuvuttaa."
"Mikä siitä tulee, jos ei anna myöten?" kysyi rouva.
"Siitä tulee sama juttu kuin ihmistenkin kesken", naurahti maisteri. "Jos ei toinen eikä toinen anna perään, niin ystävyyssiteet katkeavat ja kumpikin lähtee omille teilleen."
"Kyllä minä nyt osaan", vakuutti rouva.
"Älähän kehu", kielteli maisteri. "Ainakin yksi neuvo on vielä tarpeen. Kun kala tarttuu, niin ei pidä seisottaa venettä, vaan soutaa entistä lujemmin."
"Mutta eihän se ole myöten antamista", huomautti rouva.
"Eihän pienimmille tarvitse antaakaan myöten, ainoastaan suurille ja sillä tavalla, että antaa siiman juosta sormien välistä järveen takaisin."
"Mistä sen järveen tietää, suuriko se on vai pieni."
"Tietää sen siitä, että suuri hauki nykäsee uistinta kovasti."
Nyt oli saatuna kaikki tarpeelliset tiedot, eikä maisteri joutanut niitä enää antamaan, kun täytyi joutua matkalle.
Rouva Elonen kertoi jo samana päivänä Miinalle, että nyt kuuluu alkavan haukien syöntiaika ja että he lähtevät yhdessä uistelemaan. Sepä ei ollut Miinasta tervalle. Hänkin oli asunut ikänsä kaupungissa ja kuullut vain kuulemalla, että herrat uistelevat. Nyt pääsee itsekin samasta huvista osalliseksi.
"Lähtään nyt paikalla", hän virkkoi innostuksissaan.
"Ei me tänä päivänä, kun ei ole ennen etsittyjä matojakaan", selitti rouva.
"Pian minä etsin", lupasi Miina. "Kuinka monta niitä pitää olla?"
"Pitäähän niitä olla kymmenittäin, kun siinä uistimessa on monta väkäkoukkua."
"Kuinka monta?"
"En minä muista, mutta pian sen tiedät, kun käyt lukemassa. Se uistin on tuolla eteisen naulassa."
Miina kävi lukemassa koukut ja toi sen tiedon, että niitä on yhdeksän.
"Minä etsin siis yhdeksän matoa." "Ei se riitä. Yksi haukihan ne syöpi ja onhan maisteri tuonut kerrallaan viisikin haukea. Otetaan mekin niin monta, jos saadaan." "Otetaan toki", vahvisti Miina. Pian hän selvisi keittiötöistä ja temmattuaan käteensä kivikupin ja vanhan hierimen, oli valmis matoja kaivamaan. Mutta mistä? Täytyi mennä rouvalta kysymään.
"Lastukasasta maisteri näkyy etsivän", tiesi tämä. Kohta oli lastukko pöläkässä, kun Miina sitä hierimellä kuopalti. Hierimen haarat katkeilivat aivan alkaessa, mutta olipa varsi jäljellä.
Tukalin työ oli kiemurtelevien matojen kuppiin nosteleminen. Siinä pyrki innostus laimenemaan. Mutta kun muisti, että näillä madoilla vedellään suuria haukia, niin se lisäsi rohkeutta.
Miinalla oli kova halu päästä heti uistelemaan, mutta rouva tahtoi näyttää, että hän jaksaa olla maltillinen ja virkkoi:
"Ei me lähdetä iltasilla. Aamusilla maisterikin uistelee."
"Mutta missä nämä madot säilytetään?"
"Vie johonkin ulos."
Miina asetti matokupin portaan kupeelle heinikkoon ja oli vähän tyytymätön emäntäänsä. "Aina tässä pitää maisterin tapoja seurata, vaikka ei olisi kotonakaan. Nyt olisi niin tyyni soudella."
He aikoivat nousta aamusilla varhain ja virittivät varmuuden vuoksi herätyskellon keittiön pöydälle.
Mutta yöllä näki Miina ihmeellisen unen: suuri hauki tuli keittiön rapun alta ja kätkeytyi matokuppiin. Kun hän meni sitä hierimellä hämmettelemään, niin se muuttui veneeksi järvelle. Eikä se ollut enää venekään, vaan pieni laiva, joka mennä sytkitti samassa tahdissa kuin kahvipannu kiehui. Miina koetti hierimellä karustaa vastaan, että rouva joutuisi yhteen matkaan, mutta silloin tarttui hauki hierimen haaraan ja kahvipannu rupesi kuohumaan. Siihen hätään heräsi Miina ja hyppäsi katsomaan kelloa. Mutta yö ei ollut vielä puolessakaan.
Aamusilla hän arvasi mitä tämä uni merkitsi. Madot olivat madelleet kupista tiehensä. Hyvän aikaa he sitä harmittelivat, mutta ei siinä muu auttanut kuin mennä etsimään uusia.
Mutta sitten se töitä työläämpi työ alkoi, kun piti ruveta pujottamaan matoja uistimen koukkuihin.
"Täyttele Miina tuon pienemmän häkkyrän koukut, minä pistelen tähän suurempaan", neuvoi rouva.
Vaikka toinen asettui toiselle puolelle uistinta, tahtoi päille tulla ahtaus.
"Rutistat minun hattuni", huomautti rouva.
"Eihän tässä muista varotella, kun ei tuokaan mato pidä päätään yhdessä kohti", valitti Miina.
"Katsohan kun minä…"
Rouva Elonen aikoi olla urhakka ja näyttää miten mato sujahtaa koukkuun. Matopa aavisti pahaa ja alkoi hännällään huiskia ympäri sormia.
"Hui!" huudahti rouva ja Miina vastasi siihen "ai!" sillä koukku oli pelontempauksessa toksahtanut sormeen. "Voi, voi! minäkö sen tein!" valitti rouva. "Ei toki jäänyt siihen. Kääritään, kun juoksee verta."
Nyt he tunnustivat todeksi maisterin sanan, että uistin on vaarallinen tarttumaan käteen.
"Pujotellaan vuorotellen", ehdotti rouva. "Jos Miina pitelisi madon häntäpuolta, kun se sitä niin tavattomasti kipruuttelee."
"Jos koukku tarttuu taas", epäili Miina.
"Ei se nyt tartu", vakuutti rouva. "Minä lujitan luontoni."
Ja kyllä hän lujittikin. Kasvolihakset pinnistyivät tehtävän tarkkuudesta. Ja vaikka Miina oli tällä kertaa pitelijänä, syntyi hänellä samat kasvonliikkeet. Mutta menipä kuin menikin mato koukkuun. Voitonriemulla he sitä katselivat.
"Semmoinen vötkäle. Kyllä siihen pitäisi tarttua."
Tuli Miinan vuoro. Sillä aikaa selitteli rouva miten oli soudettava, jos hauki tarttuu, ja miten isolle hauelle on annettava myöten, uuvutettava.
"Pitääkö sille antaa myöten", nauroi Miina. "En minä malttaisi antaa."
"Pitäähän ihmisillekin antaa…"
"Antaa kelle antaa", arveli Miina.
Vihdoin oli pyydys kunnossa ja se olikin sellainen matorykelmä, ettei hauki ollut ennen nähnyt moisen palan kitansa editse vaeltavan.
Uistelijoilla oli kiire jouduttaa pyydys syöttien tuoreina ollessa veteen. Miina tarttui tanakasti airoihin ja kelan kiivaasti pyristessä solui siima suoraksi.
"Sepä raskaalta tuntuu. Jokohan hauki tarttui."
"Katsotaan", kehoitti Miina. "Nytkö minä soudan kovasti?"
"Nyt!"
Molemmat vetivät niin, että jos siellä vaan hauki oli, niin ei se joutanut kupeilleen katselemaan.
"On kala, ja painaa!" ihasteli Miina.
Ei siellä kumminkaan kalaa ollut. Uistin vaan oli kiireessä menossa kohonnut vedenpinnalle ja tulla hössötti alkuperäisessä lastissaan. Rouva huomasi ensiksi erehdyksen ja alkoi laskea siimaa järveen.
"Pitääkö sitä uuvuttaa?" kysyi Miina.
"Ei siinä ollut kalaa", selitti rouva.
Samaan liittoon sotkeutui siima.
"Tule, hyvä Miina, selvittelemään."
Kului siinä kotvan aikaa, ja kun he lähtivät eteenpäin, alkoi uusi ihmettely.
"Nyt se vasta raskas on. Mikähän sille tuli."
Miina oli halukas uskomaan, että siinä oli kala.
"En usko, mutta raskas se vaan on."
"On siellä. Se on tarttunut siiman selvittelyaikana."
Jo piti rouvankin kallistua samaan uskoon, ja kova soutu alkoi. Eikä uistin näyttänytkään vedenpintaan kohottua aivan entisen näköiseltä.
"Mikähän musta siinä mahtaa olla", ihmetteli rouva siimaa lappaessaan.
"Mustako! Hyi! Jos se on mikä muu elävä. Onko nyt pyhäpäivä?"
Rouva ei joutanut vastaamaan. Miina lakkasi soutamasta ja katsoi silmät pyöreinä mustan lähestymistä. Se olikin jo veneen vieressä.
"Mitä se on?" tutkasi hän yhä.
"Järvenpohjasammalta", selitti rouva. "Mutta miksikä Miina luuli, kun kysyi, että onko nyt pyhäpäivä?"
"Minä pelkäsin, että jos se on musta vesikäärme. Semmoinen oli tarttunut miehen onkeen, kun meni pyhäpäivänä onkimaan."
"Ei se tule meidän uistimeen arkipäivänä. Tätä törkyä tuli järven pohjasta. Mutta nyt ei annetakaan veneen seisattua."
Siima meni nyt suoraksi sotkeutumatta ja joka jäsen jännitettynä he lähtivät vetämään tuota paljon lupaavaa pyydystä.
"Nyt tulee niemi, siinä pitää olla varuillaan."
Kunhan tuntisi milloin se tarttuu. Tuskin uskalsi hengittää siltä pelolta. Jokohan tuo… jos se nyt… ehkä se nyt… Ohitse oli niemi. Ei tarttunut. Pääsi toki vapaasti huokumaan.
Toisen niemen kohdalla oli jännitys paljoa pienempi. Alkoi haihtua se hyvä luulo, että siellä järven pohjassa on haukia kuin halkoja, jotka suu auki odottavat, ja että niitä vaan vetelee veneeseensä. Näytti olevan aikaa ajatella talousasioitakin ja rouva Elonen virkkoi:
"Ilmankos kalat ovat kalliita, kun niitä on niin kovin harvassa. Näin pitkältä soudettu, ja ei yhtään."
"Jos yksikään saataisiin…"
Miina ei ennättänyt lopettaa lausettaan, kun rouva Elonen hypähti kohona istuimeltaan ja kiljasi:
"Nyt se tarttui!"
Miina tiukalti soutua ja hätäili, ettei vaan hauki pääsisi irti.
"Kiinni on vielä, mutta kovasti vetää", läähätti rouva. "Mutta uskallanko minä lappaa. Soudahan, niin annetaan jo myöten, että uupuisi… Kun nyt saataisiin veneeseen… Älä aivan niin kovasti, minä lapan taas… Käännä pois ruohokosta."
Miina ei joutanut hätäpäissään ohjaamaan veneen kulkua.
"Nyt siihen tarttui toinen!" huudahti rouva. "Voi, voi! Jokohan siima katkeaa… Souda keskemmä järveä, että uuvutetaan… Kunhan eivät kiihtyisi tappelemaan, mikä ne silloin erottaa."
"Ei soudeta selälle päin", rukoili Miina. "Jos ovat niin suuria, että kaatavat veneen."
"Älä nyt turhia", lohdutteli rouva.
Hänen täytyi näyttää rohkealta, vaikka hätä oli itselläänkin. Ja siinä hätäillessä sotkeutui taas uistimen siima, eikä voinut enää uuvuttaa. Täytyi vetää nuo pelottavat pedot niine voiminsa. Ne kohosivatkin jo näkyviin.
"Ovatko suuria?" kyseli Miina.
Rouva ei vastannut mitään. Hän ennätti nähdä, että nuo uuvutetut hauet ovatkin ruohoja. Niin totisesti. Kaksi pitkää ruohoa sieltä tulla pötkötti, eivätkä potkineet yhtään. Rouva kiskasi ne harmissaan irti uistimesta ja virkkoi:
"Nyt lähtään pois. Tämä työ ei näy meitä elättävän."
Hän sysäsi jalallaan uistinvehkeet veneen pohjalle yhteen myttyyn.
Miinalla oli vielä toivoa.
"Jospa paluumatkalla saataisiin hauki."
"Vielä sieltä mitä. Olkoot."
He olivat kuvitelleet aivan toisenlaiseksi takaisin tulonsa. Veneen pohjalla potkimassa suuria haukia, joita vastaantulijain ihmetellessä kantavat kotiin. Nyt oli vain tuo sotkeutunut uistinlaitos ja matokuppi. Eipä näin tyhjin käsin palaamista olisi tarvinnut kenenkään nähdä. Mutta sattuipa vaan vanha lukkarin leski tulemaan vastaan ja alkoi kysellä mistä tullaan. Täytyihän vanhalle ihmiselle sanoa totuus ja hyvin osaaottavaisesti se surkuttelikin heidän huonoa kala-onneansa. Huomasipa syynkin siihen.
"Rouvalla on ollut huonot syötit", hän selitti. "Kanttorivainajalla oli aina syöttinä särki ja kyllä se sai kaloja."
"Jopa me oltiin typeriä, kun ei tarkemmin kysytty, mitä syöttinä pidetään", jahkaili rouva Elonen. "Meidän täytyy onkia särkiä ja lähteä iltasella uudestaan."
Heidän toivonsa virkosi. Sotkeutunut siima selviteltiin ja iltasella uusilla voimilla järvelle. Mutta vaikka heillä oli kolmekin särkeä uistimessa ja vetelivät sitä aina auringon laskun jälkeen, niin ei ainoakaan hauki tarttunut. Tämä oli jo merkillistä. Heillä on nyt varmasti oikeat syötit ja paras syöntiaika, eikä sittenkään. Miina tästä pahimmin tuskaantui ja teki sen johtopäätöksen, että hauet ovat suuria lurjuksia, naisten halveksijoita. Olla vaan uistinta vetelemässä joku vanha lukkari, tai mies mikä hyvänsä, niin kyllä silloin tarttuvat. Rouva oli suopeammalla päällä ja lohdutteli:
"Hyvä on, että miehetkään saavat, ja niille minä tämän työn uskonkin tämän päivän perästä."
"Samoin minä, jos ei pakkoa tule", lisäsi Miina.
He pysyivätkin päätöksessään ja tyytyivät maitoruokiin.
Mutta maisterin kotiintulon edellä sattui tulemaan mies haukia kaupalle ja rouvan päähän juolahti sukkela ajatus ostaa iso hauki ja sanoa omaksi saamakseen. Hän oli kuullut, että herrat tekevät usein samalla tavalla metsästys- ja kalastusretkeltä palatessaan, kun eivät saa mitään taikka sattuu kulumaan aika kuppien ääressä.
Miina täytyi saada yhteen tuumaan ja tämä lupasi säilyttää salaisuuden. Että maisteri oikein ihastuisi, päätti rouva ilmoittaa asian vasta ruokapöydässä.
Maisteri palasikin odotettuna päivänä. Hän oli oikein hyvällä tuulella, kun pääsi kotiinsa ja sai heittää kaulukset nurkkaan.
"Nyt se kalastus alkaa taas", hän virkkoi iloisena. "Kävitkö uistelemassa?"
"Kohta saat tietää", naurahti rouva ja alkoi kysellä kokouksesta.
Joutui aterian aika ja Miina kantoi pöydälle suuren hauen, joka oli keitetty ja maustettu keittokirjan kaikkien sääntöjen mukaan.
Rouva myhähti salaperäisesti ja virkkoi:
"Kysyit äsken olenko käynyt uistelemassa. Miltä tämä näyttää?"
"No älähän mitään!" ihastui maisteri. "Onko tämä sinun saamasi?"
"On, vaikka luulit, ettei meidän uistelusta tule mitään."
"Enhän minä niin… Mutta olipa se hauska, että sinulla on tulijaisiksi tarjota oma uistelemasi hauki. On sitä ollut hauska vetää veneeseen. Siitäkö sait Ruohoniemen nenästä?"
"Siitä."
"Niin, siitä se useimmin tarttuu. Mutta olet sinä mahtanut saada montakin näinä päivinä."
"En saanut ensi kerralla mitään", selitti rouva. "Sitten vasta tuli, kun tuo lukkarin leski neuvoi, että siinä pitää olla särkisyötti."
"Särkisyötti", ihmetteli maisteri. "Paremminko otti särkeä."
"Paremmin. Eivät ne matosyöttiä nykäisseetkään."
"Oliko teillä matosyötitkin?"
"Oli, kun et muistanut neuvoa, enkä arvannut kysyä."
Maisteri ei jaksanut kysellä pitemmältä, vaan räjähti nauramaan ja nauroi niin makeasti, että vedet tulivat silmiin. Rouva yritti loukkaantua, mutta rupesi itsekin nauramaan ja kyseli:
"Mikä sinua niin tavattomasti naurattaa? Onko tuo minun pieni erehdykseni niin kovin kumma?"
"Suo anteeksi, suo anteeksi", pyyteli maisteri. "Tämä erehdys on niin hauska, ettei sille jaksanut olla nauramatta. Vieläkin hauskempaa on, kun kerrot ensin tämän ja sitten samalla koetat minua narrata."
"Mitenkä narrata", ihmetteli rouva. "Etkö usko minun saaneen tätä haukea?"
"Sinä sen olet saanut, mutta jollakin muulla keinolla."
"Mistä sinä sen tiedät?"
"Siitä, kun on ollut uistimessa särki."
"Nyt minä joudun ihan ymmälle", ihmetteli rouva. "Jos miehet saavat uistimella hauen, niin se on kaikille uskottava asia, mutta jos minä saan, niin sitä ei usko kukaan. Onko se niin?"
"Niin se on, jos samalla tietää minkälainen on ollut uistin. Tämä meidän uistin ei ole täkyuistin, jollainen on varmaan ollut lukkari-vainajalla. Tässä meidän uistimessa ei pidetä mitään syöttiä, vaan hauki luulee sitä kirkasta, hopeoitua lusikkaa pieneksi kalaksi. Jos tähän pannaan syötti, mikä hyvänsä, niin ei hauki tartu, ja siitä minä arvasin, että tämäkin on saatuna muulla keinolla. Arvasinko oikein?"
"Oikein arvasit. Ostinhan minä tämän!"
Ja rouva kertoi kumpaisenkin uistinmatkan, vieläpä senkin, miten hän ruohoja uuvutti. Tämä kaikki huvitti maisteria enemmän kuin tavalliset kalastuskertomukset ja hän virkkoi:
"Myöntänethän jo, että kalastaminen on hauskaa, vaikkei saisi muuta kuin ruohoja."
"Eipä se minusta ollut niinkään hauskaa", sanoi rouva. "Ja yhäkin ihmettelen haukien typeryyttä, kun menevät ottamaan suuhunsa kovaa ja koukkujen ympäröimää metallia, mutta jos sen mukana on syötävää, niin se ei kelpaa. Miten sinä selität tämän?"
"Se on hyvin helposti selitetty", sanoi maisteri. "Ensinnäkin sinä unhotat, että vaikkakin metalli on kovaa, niin se kiiltää. Jos nuori herrasmies lähtisi kalastelemaan itselleen elämänkumppania leipäpussi ja lihakinkku kainalossa, niin saisi ehkä ikänsä kävellä, eikä yhtään toivottua tarttuisi. Mutta annas olla, kun kengät ja pukimet välähtelevät, ja rinnoilta ja taskusta kultaa vilahtelee, niin kohta tarttuu, vaikka useita. Hauki on samanlainen."
"Niin, ja haukiakin hullumpia ovat siinä suhteessa miehet", väitti rouva.
"Myönnetään — usein", myhäili maisteri ja iski pöytähaarun hauen kylkeen.
Tämä siinä sittenkin taidettiin hulluimmaksi arvata, koska joutui ensimäisenä syötäväksi.