Hän ajoi jotenkin hitaasti, oikaisten kyläteitse, ilman sanottavia seikkailuja. Kerran vaan katkesi takapyörästä rauta. Seppä yritti keittää sitä kokoon ja yritti uudelleen, mutta Litvinow lähetti viimein sekä pyörät että sepät hiiteen, ja korjaamatta pyörä jäi. Kaikeksi onneksi tuli selville, että Venäjällä saattaa varsin hyvin matkustella, vaikka on pyörästä rautakin katkennut, varsinkin, jos kulkee "pehmosta", se on lokaa myöten. Sen sijaan oli hänellä pari kolme varsin hupaista kohtausta.
Eräässä majatalossa pidettiin sovintokäräjiä. Siellä kohtasi Litvinow Pishtshalkinin, joka esiintyi hänen mielestään jonkinlaisena Solonina tai Salomonina: niin korkeata viisautta uhkuivat hänen puheensa, ja niin rajattomalla kunnioituksella häntä kohtelivat sekä tilan-omistajat että talonpojat… Ulkomuodoltaankin oli hän yhä enemmän käynyt muinais-ajan viisaitten näköiseksi: tukka oli päälaelta lähtenyt, ja täyteläiset kasvot olivat yhtenä ainoana hyytelönä niin ylenpalttista hyvää avua, ett'ei sitä enää mikään voima hillitä voi. Hän sanoi Litvinowia tervetulleeksi "tähän, — jos minun sallitaan käyttää niin omamaireista sanaa — tähän minun omaan kihlakuntaani", ja samalla hän sitten vaipui hyvää tarkoittavien aikeitten haaveiluun. Yhden uutisen hän kumminkin ennätti kertoa, nimittäin Voroshilowista. Tämä kultaisen taulun sankari oli jälleen astunut sotapalvelukseen ja oli jo ehtinyt pitää rykmenttinsä upseereille esitelmän "buddaismista" tai "dynamismista", jotain sinne päin… Pishtshalkin ei ihan varmaan muistanut.
Toisessa majatalossa, johon hän oli saapunut aamun koittaessa, sai hän kauan aikaa odotella hevosia, ja torkahti kaleskoissaan. Hänet herätti muuan ääni, joka tuntui tutulle. Hän avasi silmänsä.
Hyväinen aika! Eikös tuo ole herra Gubarew, joka seisoo tuossa kuistilla, harmaassa kurtikassa ja roikkuvissa yöpantalongeissa ja sättii? Ei, se ei ole herra Gubarew… Mutta mikä merkillinen yhdennäköisyys! Tällä herralla vaan on suu leveämpi ja hampaampi ja alaspainuneitten silmäin katse vielä tuimempi ja nenä paksumpi ja parta sakeampi ja koko kasvojen piirteet jykevämmät, inhottavammat.
— Senkin rrroistot! — kiljui hän verkalleen ja äreästi, laajalle levitellen suden-omaista suutaan, — pakanan moukat… Siinä se nyt on… tuo kehuttu vapaus… ei saa hevosiakaan… senkin rrroistot!
— Senkin rrroistot! — kajahti samassa oven takaa toinenkin ääni, ja kuistille ilmaantui — niinikään harmaassa kurtikassa ja roikkuvissa yöpantalongeissa — tällä kertaa todellakin, ihan ilmeisesti, itse se oikea herra Gubarew, Stepan Nikolajevitsh Gubarew. — Pakanan moukat! — jatkoi hän, matkien veljeänsä (edellinen herra olikin hänen vanhempi veljensä, juuri tuo vanhan koulun "hammaslääkäreitä", joka hoiti hänen tilaansa). — Selkään niitä pitäisi antaa, niin justiin; vasten pläsiä ne tarvitsisivat; vast'kuonoa — siinä heille vapaus… Jaaritellaan… kunnan esimiehistä ja sen semmoisista!… kyllä minä näyttäisin! Ja missäs se on tuo musjee Rostón?… Mitäs se nahjustelee? Hänen asiansahan se on, senkin nälkäkurki… Tällaisia pysäyksiä matkalla!…
— Johan minä olen teille monta kertaa sanonut, veli hyvä, — puuttui vanhempi Gubarew puheesen, — ett'ei hänestä ole mihinkään; ilmeinen nälkäkurki. Te vaan, vanhan tuttavuuden nojalla… Musjee Rostón, musjee Rostón!… Missä sinä kuhnailet?…
— Rostón! Rostón! — kiljui nuorempi, suuri Gubarew. — Huutakaapas häntä oikein lujasti, veliseni Dorimedont Nikolaitsh!
— Huutelenhan minä minkä jaksan, veliseni Stepan Nikolaitsh. — MusjeeRostón!
— Täss'on, täss'on, täss'on! kuului hätäinen ääni, ja tuvan nurkan takaa ilmestyi — Bambajew.
Litvinow hämmästyi kovin. Poloisella entusiastilla oli yllään kulunut attila, hihoissa reikiä. Hänen kasvojensa piirteet eivät olleet sanottavasti muuttuneet, mutta vääntyneet ne olivat ja rypistyneet; pienissä, levottomissa silmissä asui mateleva säikäys ja näljistynyt alamaisuus, mutta värjätyt viikset ne törröttivät kuni ennenkin pöhöisessä ylähuulessa. Gubarewin veljekset rupesivat heti kohta miehissä sättimään häntä ylhäältä, kuistilta. Bambajew pysähtyi heidän eteensä alhaalla, seisten loassa, selkä nöyrässä kyyryssä. Siinä koetteli hän lepyttää heitä aralla myhäilyllä, kouristellen lakkiaan punaisissa sormissaan ja myötäänsä muutellen jalkaa ja jupisten, että hevoset saadaan heti kohta… mutta veljekset eivät lakanneet, kunnes nuorempi katsahti Litvinowiin päin. Lieneekö Gubarew tuntenut hänet, vai lieneekö hävennyt vierasta, en tiedä, mutta äkkiä hän kääntyi ympärinsä, karhun-omaisesti, puraisi partaansa ja läksi astua huojuilemaan vierastupaan. Veli vaikeni samassa hänkin ja, käännyttyään myöskin karhun-omaisesti, meni edellisen jälkeen. Suuri Gubarew ei nähtävästi ollut kadottanut vaikutusvoimaansa kotimaassaankaan.
Bambajew läksi verkalleen astumaan tupaa kohti… Litvinow huusi häntä nimeltä. Bambajew katsahti taakseen, tarkasteli hetkisen ja, tunnettuaan Litvinowin, riensi häntä kohti, kädet ojennettuina, mutta, perille päästyään, tarttui käsillään kaleskain oveen, nuukahti sitä vastaan ja purskahti katkeraan itkuun.
— Mutta älähän toki, älähän toki, — puheli Litvinow, kumartuen hänen puoleensa ja koskettaen häntä olkapäähän.
Mutta toinen itki itkemistään.
— Näin… näin… pitkälle sitä… jupisi hän, nyyhkien.
— Bambajew! — kiljuivat veljekset tuvassa.
Bambajew kohotti päänsä ja pyyhkäisi pois kyynelensä.
— Terve, kultaseni, — kuiskaisi hän; — terve ja hyvästi kanssa!Huudetaan, minua kutsutaan.
— Mutta mitenkäs sinä olet täällä? — kysyi Litvinow, — ja mitä tämä oikeastaan on? Minä luulin heidän kutsuvan jotakin franskalaista…
— Minä olen heillä… taloudenhoitajana, voutina, — vastasi Bambajew, tokaisten sormellaan tuvalle päin. — Franskalainen minusta tehtiin noin vaan, leikin vuoksi. Mitäs tehdä, veikkonen! Nälkä alkoi ahdistaa, rahaa ei kopekkaakaan; hätä käskee Lappalaisen jänistä ampumaan. Kyllä siinä kunnianhimo kyytinsä näkee.
— Jokoshänon kauankin ollut Venäjällä? Ja mitenkä hän selvisi entisistä tovereistaan?
— Voi, veikkonen! Tiessään se on kaikki tuo… Tuli näetkös toinen ilma… Tuon rouva Suhantshikowin, Matrjona Kuzminishnan, tiedätkös, hän ajoi ihan niskapäästä pellolle. Toinen suri sitä niin, että läksi Portugaliin.
— Portugaliinko? Mitä joutavia!
— Portugaliin kyllä, kahden Matrjonalaisen kanssa.
— Kenenkä kanssa?
— Matrjonalaisten kanssa, niin sanotaan hänen puoluelaisiansa.
— Onko Matrjona Kuzminishnalla oma puolue? Ja suurikin?
— Justiinsa ne kaksi henkeä, mutta siitä kuinhänpalasi kotia, tulee jo pian puoli vuotta. Täällä maalla hän elelee veljensä kanssa ja jos nyt kuulisit…
— Bambajew!
— Heti paikalla, Stepan Nikolaitsh, heti paikalla! Entäs sinä, veli armas? Kukoistat vaan ja elämästäsi nautit! No, Luojan kiitos! Minnekäs sinua nyt viedään?… Enpä maar olisi osannut luulla… Muistatkos Badenia? Ne sitten oli aikoja, ne! Niin vainenkin! Muistathan sinä Bindasowia? Aatteles, mies kuoli! Hän pääsi aksiisi-virkamieheksi, mutta joutui ravintolassa tappeluun, ja siellä kolhasivat mieheltä biljaardisauvalla pään puhki. Niin, niin; kyllä nyt on raskaat ajat! Mutta sen minä vaan nytkin sanon: Venäjä… verraton maa! Katsos nyt esimerkiksi tuota hanhiparia tuossa, tuommoisia et löydä koko Europasta, et mistään! Oikeata arsamasilaista rotua!
Ja maksettuaan tämän viimeisen veronsa järkähtämättömälle ihastumis-innolleen, läksi Bambajew juoksujalkaa vierastupaan, jossa taaskin mainittiin hänen nimeänsä, muutamilla höysteillä.
Illan suussa läheni Litvinow Tatjanan maatilaa. Kartano, jossa hänen entinen morsiamensa asui, seisoi mäellä pienen joen varrella, keskellä hoidettua puutarhaa. Kartano oli uusi, äsken rakennettu ja näkyi kauas yli joen ja pellon. Litvinow huomasi jo parin virstan päästä sen teräväkattoisen ullakkokerroksen ja rivin akkunoita, jotka hehkuivat ilta-auringon paisteessa. Jo viimeisestä majatalosta saakka oli hän tuntenut salaista levottomuutta, mutia nyt valtasi hänet hämmästys, miellyttävä, vaikka pelvonkin sekainen. "Mitenkähän minut otetaan vastaan?" ajatteli hän; "mitenkähän minä ensin esiinnyn?" Saattaakseen ajatuksiensa toisaalle, rupesi hän puhelemaan kyytimiehensä kanssa, erään siivon, harmaapartaisen miehen, joka kaikessa siivoudessaan oli kiskonut maksun kolmestakymmenestä virstasta, vaikk'ei matkaa ollut viittäkäänkolmatta. Litvinow kysyi, tunsiko hän Shestowin hovin omistajattaria?
— Shestowejako? Miks'enkäs minä heitä tunne! Hyviä ihmisiä; paremmilla ei mitään tee. Meikäläisiä parantelevat, puhdas tosi. Lääkäreitä ovat. Ja siellä käy väkeä koko piiristä. Jaa-a. Sinne ne kaikki vaan mennä vääntyy. Jos, niinkuin esimerkiksi, joku on kipeä tai saanut haavan ja sen semmoisia, niin heti he hauteita antavat ja laastaria ja pulveria, ja apu niistä lähtee. Mutta niinkuin nyt maksua vaivasta, niin äläst': me emme siihen voi olla suostuvaisia, sanovat, sillä me emme sitä rahan edestä suinkaan tee… Koulun he niin-ikään asettivat tänne… No, se nyt oli joutavaa!
Kyytimiehen jutellessa katseli Litvinow lakkaamatta kartanoon… Kas tuolla astui nainen valkoisessa puvussa balkonille, seisoi siinä hetkisen ja katosi… "Olikohan se hän?" Sydän hypähti. "Anna mennä! Anna mennä!" huudahti hän kyytimiehelle. Tämä kiiruhti hevosiansa. Moniahta silmänräpäys vielä, ja kaleskat ajoivat avatusta portista pihaan.
Kuistilla seisoi jo Kapitolina Markovna, ja paukutti haltioissaan käsiänsä, huutaen:
— Minäpäs tunsin ensiksi, minäpäs! Se on hän! Se on hän! Minäpäs tunsin!
Litvinow hyppäsi kaleskoista, odottamatta, kunnes saapuville rientänyt passaripoika olisi avannut oven, syleili kiireimmiten Kapitolina Markovnaa ja riensi sisään, eteiseen, saliin… Siellä seisoi hänen edessään Tatjana, kainostellen, punehtuen. Hän loi Litvinowiin hyväntahtoiset, lempeät silmänsä (hän oli vähän laihtunut, mutta se vain somisti häntä) ja ojensi hänelle kätensä. Mutta Litvinow ei käynyt hänen käteensä, vaan lankesi polvilleen hänen eteensä. Tatjana ei ollut sellaista osannut odottaakaan, eikä tiennyt mitä tehdä… Kyynelet kiertyivät hänelle silmiin. Hän säikähti, mutta kasvot kirkastuivat ilosta…
— Grigori Mihailitsh, mitäs tämä nyt on, Grigori Mihailitsh! — puheli hän, mutta Litvinow suuteli hänen vaatteensa helmaa… ja muisti liikutuksella, kuinka hän Badenissakin oli ollut polvillaan hänen edessään… Mutta silloin — ja nyt!
— Tanja! — toisteli Litvinow, — Tanja, oletko antanut minulle anteeksi?
— Täti, täti, mitäs tämä on? — kääntyi Tatjana Kapitolina Markovnan puoleen, joka oli tullut huoneesen.
— Älä häiritse häntä, älä häiritse häntä, Tanja! — vastasi hyväntahtoinen täti, — näethän: hän on tuonut syyllisen päänsä sinun jalkaisi juureen.
Mutta aikapa on jo lopettaa, eikä enää ole mitään lisättävääkään. Lopun arvaa lukija itsekin.
Entäs Irina?
Hän on yhtä ihana kuin ennenkin, huolimatta kolmestakymmenestä ikävuodestaan; nuoria miehiä rakastuu häneen lukemattomissa määrin, ja rakastuisi heitä enemmänkin, ellei… ellei…
Suvaitsetteko, lukija, siirtyä meidän kanssamme hetkiseksi Pietariin, erääsen rakennukseen, joka on ensimmäisiä siellä? Katsokaas: edessänne on avara huone, sisustettu — emme sano upeasti, sillä moinen sana olisi liian jokapäiväinen, vaan — arvokkaalla, edustavalla, kunnioitusta herättävällä tavalla. Tunnetteko jonkinlaista vapisemiseen asti syvää kunnioitusta? Tietäkää siis: te olette astunut temppeliin, temppeliin, joka on pyhitetty kaikkein korkeimmalle säädyllisyydelle, rakkaudesta uhkaavalle hyväntekeväisyydelle, sanalla sanoen semmoiselle, mikä on yläpuolella tämän multaisen maan. Teidät kätkee omituinen, salainen, todella salainen hiljaisuus. Samettiset oviverhot, samettiset uutimet akkunoissa, pöyheä, möyheä matto lattialla, kaikki tarkoittaa sitä, kaikki on olemassa sitä varten, että jokainen räikeä äänne, jokainen valtava tunteen ilmauminen täällä hiljeneisi, lientyisi. Huolellisesti verhotut lamput herättävät tyyntä tunnelmaa; siveä tuoksu leviää umpeassa ilmassa; samovaarikin pöydällä kihisee kainosti ja pidätellen.
Emäntä, Pietarin ylhäisessä maailmassa mahtava henkilö, puhelee tuskin kuuluvasti. Hän puhelee koko ajan sillä tavalla, kuin olisi huoneessa joku heikko, melkein kuoloa tekevä sairas; muut daamit noudattavat hänen esimerkkiänsä, kuiskailevat hekin. Emännän sisar, joka tarjoilee teetä, liikuttelee vaan huuliaan, niin että nuori mies hänen edessään, sattumalta päässyt tähän säädyllisyyden temppeliin, ei oikein ole selvillä, mitä hänestä tahdotaan, vaikka toinen jo kuudetta kertaa huhahtaa: —Voulez vous une tasse du thé?[127] Nurkissa istuu nuoria, somamuotoisia miehiä; äänetön liehakoiminen välkkyy heidän silmissään; järkähtämättömän hiljainen, hiiviskelevä ilme asuu heidän kasvoillaan; kunniamerkkien paljous kimaltelee hämärässä valossa heidän rinnoillaan. Hiljaista on keskustelukin, kosketellen henkisiä ja isänmaallisia asioita, F.N. Glinkan "Salaista pisaraa", lähetystointa itämailla, luostareita, ja Veljeksiä Valkoisessa Venäjässä. Silloin tällöin kulkee kuulumattomin askelin pehmoista mattoa myöten livreapukuisia lakeijoita; heidän paksut pohkeensa elähtävät silkkisissä sukissaan joka askeleelta; tuo jykeväin lihasten kunnioittava vavahtelu lisää entistä valtavammaksi yleisen säädyllisyyden, hyvyyden, hartauden tunnelmaa…
Se on temppeli! Se on temppeli!
— Oletteko nähneet tänään rouva Ratmirowia? — kysäisee kainosti joku ylhäinen henkilö.
— Minä kohtasin hänet tänään Lisen luona, — vastaa Aiolon kantelena emäntä; — minun on sääli häntä… Hänellä on ärtynyt mieli…elle n'a pas la foi.[128]
— Niin, kyllä, — toistaa ylhäinen henkilö, — se oli muistaakseni Pjotr Ivanitsh, joka hänestä sanoi tuolla tavalla ja kohdalleen sanoikin,qu'elle a… qu'älle a l'ärtynyt mieli.
—Elle n'a pas la foi, huhahtaa ilmoille emännän ääni, kuni suitsutus-astian savu. —C'est une âme égarée. Hänellä on ärtynyt mieli.
— Hänellä on ärtynyt mieli, — toistaa sisar pelkillä huulillaan.
* * * * *
Kas siinä syy, mikseivät kaikki nuoret miehet rakastu Irinaan… He pelkäilevät häntä, he pelkäilevät hänen ärtynyttä mieliänsä. Sellainen syntyi hänestä käypä fraasi; mutta tässä, niinkuin fraaseissa konsanaankin, on palanen totuutta. Eikä ainoastaan nuorukaiset häntä pelkäile; häntä pelkäilevät täysikasvuisetkin ja korkeat, jopa ylhäisätkin henkilöt. Ei osaa kukaan toinen niin tarkkaan ja niin hienosti huomata naurettavia tai vähäpätöisiä puolia ihmisluonteessa, eikä kukaan muu kykene leimaamaan sitä niin sattuvalla sanalla… ja sitä kipeämmin tuo sana polttaa, se kun lähtee sulohajuisilta, ihanilta huulilta… Vaikea on sanoa, mitä tuossa sielussa milloinkin liikkuu, mutia huhu ei myönnä yhdellekään hänen kumartajistansa valitun nimeä.
Irina Pavlovnan mies astuu nopeasti eteenpäin sitä tietä, jota Franskalaisel sanovat kunnian-osoitusten tieksi. Lihava kenraali kulkee hänen ohitsensa, ystävällinen kenraali jääpi hänestä jäljelle. Ja samassa kaupungissa kuin Irina, oleskelee myös ystävämme Sosont Potugin. Harvoin hän kohtaa Irinaa, jolla ei enää olekaan erityistä syytä pitää yhteyttä hänen kanssaan… tyttönen, joka oli uskottu Potuginin hoitoon, kuoli vähän aikaa sitte.
Viiteselitykset:
[1] croupier (krupiä) on pelipankeissa pelinhoitaja, joka suorittaa pelaajille voitot, kokoaa pankille heidän tappionsa y.m. Suomentajan muistutus.
[2] Panos täys'!
[3] Omistus-oikeuden periaate on Venäjällä kokonaan järkaytetty.
[4] Näille venäläisille ruhtinaille.
[5] Hienoin osa.
[6] Lermontowin romaani. Suoment. muist.
[7] Ylhäinen vaatetus- ja käytöstapa.
[8] Jumala ties miksi.
[9] Hyvät ja pahat.
[10] Vapa-ajattelija.
[11] Ennen vanhaan kuuluisa valtiorikosten tutkimista varten asetettu virasto; nyttemmin jo lakkautettu. Suomentajan muist.
[121] Yksi Pietaria pääkatuja. Suom. muist.
[13] 1 desälina = 1,00 hehtaaria.
[14] Annos biffiä perunoin kanssa.
[15] Tuttavallisessa keskustelussa mainitsee Venäläinen puhuteltavan sekä ristimä- että isännimen. Suom. muist.
[16] Lahkolaisten johtaja.
[17] Viitta.
[18] Porvaristo, kansan ylivalta.
[19] Odi et amo. Qvare id faciam, fortasse reqviris? Neseio: sed fieri sentio et excrucior. Catullus, LXXXVI.
(Vihaan ja rakastan. Kysyt kenties: miksikä niin teen? En tiedä: vaan niin sen tunnen olevan ja kärsin siitä.)
[20] Nuori tyttö sydäntä vailla.
[21] Arina, Arinka — muodosteita Irina nimestä.
[22] Sietämättömiä sanoja.
[23] Te tunnette hänen huimapäisyytensä.
[24] Te ette esiinny hienon säädyllisesti.
[25] Se on aivan luonnollista nuorille tytöille, tiedättehän sen.
[26] Todellakin tapausten.
[27] Menestystä, minkä hän saavutti.
[28] Pitojen kuningatar.
[29] Kauniin sukupuolen ihailija.
[30] Kaikkien parhaimpain kavaljeerien kanssa.
[31] Ihan varmaan on Moskova teidän valtakuntanne keskipiste.
[32] Tämähän on ilmeistä vallankumousta.
[33] Ei suinkaan voisi sanoa, että teidän tytär neitenne on ensimmäisessä baalissansa.
[34] Minulla, niinkuin tiedätte, on suopea mielenlaatu.
[35] Serkku hyvä, teidän tyttärenne on helmi; hän on täydellisyys.
[36] Joka oli kaikkien mielestä ihastuttava.
[37] Huolellisella hoidolla.
[38] Se tuuma käy laatuun, käy niinkin.
[39] Ja siinä se.
[40] Lapsuuden ystävä.
[41] (Erään laulun alkusanat:) "Kerran santarmia kaksi".
[42] Saisinko valkeata?
[43] Onko teillä paperosseja?
[44] Oikeita (espanjalaisia) papelitos'eja, kreivitär.
[45] Ylhäinen maailma.
[46] Olettepa koko koiranleuka.
[47] No niin, mitä? Mitä tahdotte?
[48] Sen sanon teille perästäpäin.
[49] Mutta mitä tekee herra V.? Miks'ei hän tule?
[50] Muuan syrjäinen piirikunta Novgorodin läänissä. Suom. muist.
[51] Muuan syrjäinen piirikunta Novgorodin läänissä.
[52] Rauhoittukaa, hyvät rouvat. Herra V. on minulle luvannut saapua teidän jalkainne juureen.
[53] Mutta toistaiseksi.
[54] Kiristi häneltä mitä mies oli vääryydellä ottanut.
[55] Ei suinkaan! Valtiolliset keskustelut ovat minun ihastukseni.
[56] Rouva on oikeassa.
[57] Orjain vapauttamisen päivä. Suom. muist.
[58] Joko ollaan isänmaan ystäviä tai ollaan olemalta.
[59] Mikä tuon herran nimi on?
[60] Kynäsankari.
[61] Tahdoit vaan naurattaa näitä rouvia.
[62] Progressi = yhteiskunnallinen edistys, parannukset sisällisissä oloissa. 60-luvulla paljo käytetty sana Venäjällä. Suom. muist.
[63] Kaikki tuo pohjimmainen ruuhka, tuo tuloja vailla oleva joukkio, köyhälistöäkin pahempi, — se se on, joka minua hirvittää.
[64] Samalla kuin Orfeo manalassa (muuan rivoluontoinen näytelmä) ilmestyi, samalla progressikin sanoi viimeiset sanottavansa.
[65] Te laskettelette aina jonninjoutavia.
[66] Silloinhan minä vasta vakava olenkin.
[67] Nyrkkiä on muistaminen ja muotoja noudattaminen, — nyrkki varsinkin ylen tärkeä.
[68] Täällähän on naisia.
[69] Rouva ruhtinatar on kotona.
[70] Hyvä on, hyvä on.
[71] Pitkävihaisuutta.
[72] Mikä onnellinen sattuma.
[73] Rakas ystävä.
[74] Toisin sanoen vaikuttavia.
[75] Huviretket.
[76] Ei henkevyyttä, ei älyä.
[77] Joutuin, joutuin.
[78] Kas! Hyvää päivän, rakas rouva!
[79] Kuinka voitte tänään? Tulkaa kerallani vähän matkaa.
[80] Teidän korkeutenne on liian hyvä.
[81] Venäläisen moukan lemua kolminkertaisena saennuksena. (Sen nimistä hajuvettä muka.)
[82] Vejannahkaisissa siteissä.
[83] Lyhykäinen mitätön loilotus. Suom. muist.
[84] Ensimmäinen rakastaja näytelmissä.
[85] Henkilö kansantaruissa. Suom. muist.
[86] Ylin määrä.
[87] Tuo perhanan pataässä.
[88] Hajamielisesti.
[89] Minä puhun elukoista.
[90] Mutta, rouva hyvä, elukastahan minäkin puhun.
[91] Niin juuri, rapu.
[92] Niin, niin, saattepa nähdä.
[93] Kiitos, kiitos. Näyttäkääs nyt, herra Fox, miten se käy.
[94] Mutta mitäs sen pitäisi tehdä?
[95] Sen pitää jäädä liikkumattomaksi ja käännellä pyrstöllään
[96] Venäläisiä.
[97] Viehättävää.
[98] Loilotusta tähän tapaan: "Muna voi, kana voi!"
[99] Se on mieletöntä. Sillä ei ole mitään yleistä merkitystä.
[100] Taaskin tuo kirottu politiika.
[101] Keskustelun sisällyksen moniaalla sanalla.
[102] Demi monde, ylhäisiä jäljittelevä alhaiso.
[103] Mikä rakkaus on?
[104] Sydämmeen nousseita vatsapuruja.
[105] Olen ihmetellyt teitä tänä iltana, rouva. Tehän teitte kerrassaan pilkkaa meistä kaikista.
[106] En tällä erää enempää kuin muulloisinkaan.
[107] Selväähän se on.
[108] Se sattui.
[109] Salaliittolaiselta.
[110] Ja ett'ei tämä ole tyhjää hälytystä.
[111] Rout (lue: raut) ylhäisten juhlapidot, ilman tansseja.
[112] Kauniiden moskovattarien terveydeksi.
[113] No niin, ettekö tule jo?
[114] Ken siellä?
[115] Mutta hohtokiveni ovat minun hallussani.
[116] Mutta tämäpä nyt kaunista!
[117] Pyydän anteeksi epäkainouttani.
[118] Tarpeekseni olen jo saanut Badenista.
[119] Se on tuon matkan johdosta sinne, minne suvaitsette.
[120] Vapaa-ajattelija.
[121] Ei niin kiivaasti! Herran tähden! Ei niin kiivaasti.
[122] Hermoromahdus.
[123] Kohtelias kavaljeeri.
[124] Viis minä mistään.
[125] Tosi asia.
[126] Litvinowin ennustukset kävivät toteen. Vuonna 1866 oli Heidelbergissä venäläisiä opiskelevia kesä-lukukaudella 13, talvi-lukukaudella 12.
[127] Suvaitsetteko kupin teetä?
[128] Häneen ei luoteta.