Muutaman päivän kuluttua sen jälkeen kuin loukas oli tehty, kaikki Mäntyvaaralaiset, paitsi emäntä ja Anni, jotka ovat muilla töillä, leikkaavat ruista talon nuottarannalle päin olevan pellon alapäässä, ja toisten muassa työskentelee Mikkokin — Matti oli jo mennyt kotiinsa.
Työ on ruvennut paremmin edistymään siitä asti kuin talon miehet heittivät haaskalla kulkunsa sikseen. Ennenhän työvoima oli hyvin vähäväkinen, kun ainoain Mäntyvaarassa asuvain miesten aika kului enimmäksi osaksi yövahtuissa; nyt sitä vastoin saavat he käyttää koko päivän peltotyöhön. Vielähän se kyllä toinen lehmän raato on paikoillaan ja siis olisi tilaisuutta vielä siellä vahtuussa kulkea, mutta isäntä ei siitä enää perusta, ajattelee vaan, mikäpä siellä tyhjän tähden rupeaa aikaa kuluttamaan, kun on nähty, ett'ei metsän kuningas kuitenkaan Mäntyvaaran pyssyistä saa surmaansa. Laurillakin on ampumainto kokonaan laimennut; hän ei aio ainakaan muutamiin vuorokausiin vahtuussa kulkea, eikä hän luule karhun aivan heti tulevankaan haaskalle.
Loukas on nyt ainoa, joka pitää isännän ja Laurin sekä toistenkin toivoa vireillä. Kaisu yksinään ajattelee, että karhu pysyy niin kauan hengissä kuin ei mikään taitava pyssymies sitä hätyytä, ja hän on siinä vakuutuksessa, että jos vaan Peltolan Kalle tulisi vahtaajaksi, niin silloin kyllä metsän kuningas jonain yönä saisi surmansa hänen kädestään.
Mäntyvaaran leikkuumiehet työskentelevät kaikki samalla peltosaralla, niin lähellä toisiaan, että puhe voipi hyvin kuulua heidän kesken. Hyvillä mielin tekevät he työtään, tosin suurta kiirettä pitämättä, mutta kuitenkin niin, että heillä jotain valmista tulee. Tyyniluontoinen isäntä kaataa olkea voimakkaalla kädellä ja tasaisesti käypi hänellä työ samoin kuin Laurillakin. Kyllä näkyy, että he ovat samanlaisessa työssä jo ennenkin olleet, vaikka he tosin ovat tottuneemmat kolopuita kaatamaan. Ilomielinen Kaisu on sukkelaliikkeinen työssään, liikuttaapi vikkelästi sirppiään. Tiinakin kokee aika ketteränä olla, vaan hän ei malta kauan yhtä perää sirpillään olkia katkoa, siinä kun selkä tulee kovin kumarassa olemaan; hän nousee usein kyykyltään oikaistaksensa ruumistaan ja jonkun sanan puhuakseen. Toisten muassa työskentelee Mikko, häärii sirppinsä kanssa hänkin; ja vaikka hän onkin hidasluontoinen ja liikuttaapi kankeasti kättään, niin saapi hänkin aina vähän valmista.
Leikkuuilma on hyvä. Päivä on lämmin ja tyyneenlainen. Lännestä päin käypi vieno tuulen henki, puhaltaa sen verran, että se juuri tuntuu.
"Voi toki!" rupeaa Tiina valittamaan. "Tästä leikkuustapa ei tunnu tulevankaan koskaan loppua."
"Joko rupeaa kyllästyttämään?" sanoo vastuuksi Mikko, joka sattuu lähimmäisenä olemaan, saaden syytä leikkuutaan keskeyttää.
"Eipä paljon muutenkaan. Kovin monet päivät on jo saatu täällä sirppiä käännellä, eikä vaan leikkuu ota loppuakseen."
"No, kyllä se nyt kohta loppuu. Ei ole monen päivän työ enää jälillä."
"Kyllä minä jo raskisinkin heittää tämän työn. Voi, aivanhan tässä selkä kipeytyy, kun niin kumarassa pitää olla!"
"Mitä se Tiina —!" puuttu isäntä keskusteluun. "Nytkö se jo vaikeaksi käypi työ! Voi Tiina parka! Jos ei sinulla olisi milloinkaan tämän vaikeampaa, niin ei sinulla sitten koskaan vaikea olisikaan."
"Enhän minä sillä sanokaan", puolustaa Tiina. "Mutta eihän tuo kumma olekaan, jos selkä vähän kipeytyy, kun tässä kauan tulee kumarassa olleeksi."
"Kyllähän sillä tuolla eukollani kumarassa olo käypi vaikeaksi", saapi sanoakseen Lauri, hänkin leikkuunsa keskeyttäen. "Sillä kun on tuommoinen raskaanlainen ruumis, niin sen vuoksi hänelle leikkuu käypi vähän vaikeaksi. Vaan kyllä Tiina kuitenkin työhön kykenee; näkyypä hän olevan aika ketterä leikkaamaan."
"Annahan kun potun nostantaan joudutaan", puuttuu Kaisu puheeseen, "niin sitten vasta Tiina saa selkäänsä voivotella."
"Älähän!" inttää Tiina. "Kyllä minä semmoiseen jo olen tottunut, enkä ole siinä sinua huonompi. — Mutta mitä te nyt kaikki niin ison asian teette joka sanasta, minkä satun mainitsemaan! Käypihän se jo ikäväksi tämmöinen työ, josta ei koskaan näytä valmista tulevan."
"Älähän ole milläsikään, Tiina!" sanoo Lauri eukolleen. "Tällä viikolla mahdetaan kuitenkin saada leikkuu viimein lopetetuksi."
"Tottahan toki", vakuuttaa isäntä, "ell'ei vaan sitä ennen satuttaisi saamaan mesikämmenen peijaita."
"Mikäpä ne peijaat laittaa!" sanoo piloillaan Kaisu. "Ensinhän pitää metsän kuningas saada kaadetuksi ja sitten vasta on aika peijaita miettiä."
"Mitä sinä tyttö taas!" nuhtelee isäntä. "Silloinhan olisivat jo peijaat tiedossa, kun mörkö sattuisi loukkaaseen menemään."
"Siinäpä se, jos sattuisi", ivaa yhä Kaisu.
"Vaan ei se ole sanottu, että se siihen sattuu menemään. Kyllä on ihan onnen kauppa, jos se sinne menee."
"Antaapa olla onnen kauppa. Mutta voisihan se semmoinen tapaus kuitenkin sattua."
"Eihän se mikään mahdoton asia olisi", vakuuttaa Mikkokin.
"No, kun sattuisi semmoinen tapaus", saapi sanoakseen Lauri, "niin kyllähän se ei paha olisi."
Samassa kuuluu metsästä joku romahdus.
"Voi, hyvä ihme! Mikä se oli? kuulittako?" huudahtaa Tiina, paukauksen kuultuaan.
"Mikähän se mahtoi olla!" lausuu kummissaan Lauri, korvallistaan kynsien.
"Miltä tosiaan lie pamahtanut!" ihmettelee isäntäkin, vasemmalla kädellään hiuksiaan kopeloiden. "Tuoltahan se ääni kuului loukkaalta päin."
"No, niin minustakin kuulosti", sanoo Tiina.
"Olisikohan se ollut?" rupeaa Lauri arvelemaan.
"No, aivan selväänhän se ääni kuului loukkaalta", keskeyttää Kaisu.
"Kyllä se sieltä kuului", saapi sanoakseen Mikko.
"Kyllä nyt loukas laukesi", luulee isäntä.
"Niin minäkin luulen", sanoo Lauri. "Sieltä päin se ääni kuului, ja sieltä se helposti myötätuulessa tänne asti kuuluukin."
"Totta vissiinkin se oli loukas, joka laukesi", arvelee yhä isäntä, ihan varmana luulossaan.
"Kyllä se oli se. Eipähän se mikä lie ollut", väittää Laurikin.
"No, kyllä nyt sattui metsän kuningas loukkaaseen. — Lähdetäänpä katsomaan!"
"No, joku eläjä sinne sattui; mikä sitten lie ollutkin."
Pian leviää puhe, että loukas laukesi, koko talon väen kesken, ja silloin syntyy vilkas liike ja puhelu, varsinkin vaimosten kesken. Mutta isäntä ja Lauri eivät jouda toisten puheista välittää; vaan lähtevät heti loukkaalle päin rientämään, ja heidän jälkeensä kiiruhtaa sitten talon väestä yksi toisensa perästä, Kaisu, Tiina, Anni, vieläpä pieni Junnukin, joka kaikin mokomin haluaa nähdä, mitä kummaa on tapahtunut, ja jälkimmäisenä lähtee vanha Mikko toisten perään verkalleen astumaan. Vanha emäntä vaan pienen Annin ja Heikin kanssa jää kotia.
Kulkue kiiruhtaa rantatietä alaspäin ja poikkeaa sitten metsään loukkaalle päin. Isäntä ja Lauri, jotka etummaisina kulkevat, saavat ensiksi nähdä, mitä on tapahtunut, kulkeissaan kuusikossa tulevat he semmoiselle paikalle, mihin loukas puitten lomasta sopii näkymään.
"Katsoppa!" huudahtaa isäntä iloisesti. "Onpahan todella loukas lau'ennut."
"Näkyypä lauenneen", huomaa Laurinkin.
"Mutta — — missä — —" sanoo isäntä sitten kummissaan, kun hän ei vielä näekään mitään elävää loukkaan hirsien välissä.
"No, hyvä ihme!" kummeksii Laurikin. "Eihän näykään? — — no, ei tosiaan näykään — —"
"No, joko peijaat ovat tiedossa?" kysyy Kaisu, vielä vähän matkan päässä miehistä.
"Voi tuhat…" palloilee isäntä, loukkaan viereen tultuaan, ja raappii korvan ta'ustaan. "Eihän täällä olekaan — —."
"Katso ilkeyttä!" päivittelee Laurikin, korvallistaan kynsien.
"No, tämäpä nyt oli — —"
"Nyt vältti, kun on tyhjä koko loukas!"
"Olipa tämä nyt tapausta!"
"Ka, eihän tässä ole tyhjää enempää", sanoo Kaisu, loukkaaseen kurkistaessaan.
"Voi, hyvä ihme!" huudahtaa Tiina, paikalle ehdittyhän. "Eihän sitä metsän eläjää näykään!"
"Ka, sitähän tässä kummastellaan", selittää Lauri eukolleen, "mitenkä loukas on lau'ennut, vaikk'ei näy, mikä sen olisi laukaissut."
"Voi, hyvän en aika!" lausuu ihmeissään Annikin, Junnunsa kanssa toisten joukkoon ehdittyhän. "Itsestäänkö se tuo loukas on lau'ennut!"
"Onpa päässyt mörkö karkuun", on pieni Junnu tietävinään.
"Ei siinä ole sitä ollutkaan", sanoo Kaisu.
"Mikähän tuossa kävi!" päivittelee isäntä. "Ei vaan siinä mörkö ole käynyt."
"No, ei ole käynyt", vakuuttaa Lauri. "Jos se olisi käynyt, niin kyllä se olisi jäänytkin."
"No, jäänyt se olisi; eipähän se miten olisi voinut pois päästä."
"Ei olisikaan. Tuohonhan se olisi paikalla hirsien väliin kuoliaaksi litistynyt."
"Niin olisi. — Joku muu eläjä tässä on käynyt."
"Jokohan mahtoi koira käydä!"
"Jospa hyvinkin lie koira ollut."
"Mutta mitenkä", puuttuu Tiina sanomaan, "koira olisi saattanut pakoon päästä? Minusta tunnustaa, että, jos se koira olisi ollut, se olisi litistynyt tähän hirsien väliin, jos vaan se koira on ollut tavallisen kokoinen."
"Se tuota", selittää Lauri, "koira, kun on tullut tähän syöttiä jyrsimään ja astunut etukäpälillään tästä alushirren yli, niin tottapa sillä mielestään syötti on ollut kovin kaukana ja se sen vuoksi työntäysi kokonaan loukkaan sisälle, käpertyi tänne niin, että, kun se sitten rupesi syötistä vetää reuhtasemaan, se vivun lau'ettua ei saanutkaan mitään vahinkoa, vaan pääsi ehjänä pois laukkaamaan."
"Kyllä on niin asia", myöntää isäntä. "Totta vissiinkin tässä joku koira pahuus on käynyt. Voi, jos sen saisin käsiini, niin kyllä minä —"
"Kyllähän se sietäisi kuria", keskeyttää Lauri, "mutta eipä ole meillä tietona, mikä koira se täällä on ollut."
"Viaton kai se koira on ollut", arvelee Kaisu. "Se tietysti ei tiennyt, mitä varten se syötti tänne oli laitettu."
"Ka, eihän se kyllä sitä ole mahtanut tietää", sanoo Lauri. "Vaan pahan asian se kuitenkin teki, niin että, jos se nyt olisi tässä saapuvilla, minä paikalla sitä potkaseisin."
"Olihan tämä paha asia", puuttuu isäntä lausumaan. "Vaan minkäpä sille tekee! Ei se tapahtunut kuitenkaan enää tapahtumattomaksi tule. Tottapa se niin oli sallittu. — Ei tässä nyt muu neuvoksi jää kuin loukas uudestaan virittää ja sitten kotia lähteä ja toivoa tulevaksi kerraksi parempaa onnea."
Miehet rupeavat sitten vipua virittämään, hirsiä kohottamaan, vaan eivätpä helposti hirret kohoakaan ja sen vuoksi tulevat vaimosetkin apuun, ja niin saadaan suurilla ponnistuksilla loukas viritetyksi.
Samalla ehtii Mikko paikalle.
"Jopa nyt Mikko myöhästyi", huudahtaa hänelle Lauri. "Äsken täällä jo kaivattiin, sillä juur'ikään saatiin loukas viritetyksi."
"No, mikähän Mikolle tapahtui?" kysyy Kaisu piloillaan.
"Eipähän mikään", vastaa Mikko tyyneesti. "En ruvennut kiirehtimään, ajattelin, että kerkeän kuitenkin. — Tuota, tyhjäpä se on loukas!"
"Tyhjä", vastaa isäntä. "Ei tässä mörköä ole ollutkaan. Mikä lie koira pahuus käynyt vivun laukaisemassa!"
"Välttää! — Olipa se!"
"Olihan se paha asia, vaan minkäpä sille nyt enää tekee!"
Vielä vähän aikaa puheltuaan, lähtevät kaikki kotia päin astumaan, matkallakin vielä muistellen tuota harmillista tapahtumaa, vaan kuitenkin lohduttaen itseään sillä toivolla, että saattaahan kuitenkin paremmasti tapahtua toisella kertaa. Kotia tultuaan menee sitten kukin taas levollisesti työtään jatkamaan.
Ensi pyhäpäivänä ollaan Mäntyvaarasta hankkeissa lähteä Peltolaan kylään. Kun on kotoinen hartaushetki vietetty, rukoukset ja evankeliumi luetut ja kiitosvirret Luojan kunniaksi veisatut erittäinkin sen johdosta, että leikkuu oli saatu lopetetuksi ja siis vilja, vaikk'ei sato tullut kovin runsas, kuitenkin oli hallan kynsistä säilynyt, niin lähtevät isäntä, emäntä, Lauri ja Kaisu rantaan astumaan, vaan Tiina ja Anni jäävät lasten kanssa kotia. — Mikko oli jo muualle mennyt.
Peltolaan lähtiät rantaan tultuaan työntävät veneen vesille ja Lauri rupeaa purjetta laittelemaan. Kun hän on saanut vanhan nelisnurkkaisen ja paljon mustuneen purjeen nostetuksi, astuvat lähtiät veneeseen ja isäntä rupeaa viilettäjäksi, ja vene lähtee myötätuulessa aika vinhasti kiitämään kohti Peltolan rantaa.
Peltolaiset ottavat tuliat oikein ilomielin vastaan, saattavat sisälle, käskevät istumaan. Tervehdittyä kysellään kuulumisia, joita molemmin puolin mainitaan, mitä tiedetään. Isännät istuvat lavitsalle pöydän ääreen tuumailemaan ja vähän matkaa heistä toiselle penkille Kalle ja Lauri, ja isäntiä vastapäätä pirtin toisessa päässä olevalle penkille istuu Iikan emäntä ja hänen viereensä Kaisu, ja talon emäntä tyttöineen pitää heille vähän aikaa seuraa, vaan pian nuori Elsa ja piika Eeva poistuvat köökin puolelle emännän käskystä vieraille ruokaa hommaamaan, ja emäntä itsekin käypi heitä neuvomassa, mistä mitäkin saapi ottaa.
"No, kuinka Kaisu on voinut?" kysyy Kaisulta Kalle, talon vaimosten hääriessä ruu'an laitossa. "Oletko voinut hyvin viime kirkkomatkan jälkeen?"
"Ka, mikäpähän olisi ollut voidessa!" vastaa Kaisu hymyillen. "Kuinka olet itse voinut? Näytät nyt kovin vakaiselle."
"Minäkö! En suinkaan minä ole vakaisempi kuin ennenkään, vaan terve minä kyllä olen."
"Et kuitenkaan iloiselta näytä."
"No, en suinkaan suruiseltakaan. Vaan eihän se aina ilo ja suru päältäpäin näy."
"Useinpa se päältäpäinkin näkyy."
"Niin, mitä sinusta!" puuttuu puheeseen Kaisun äiti. "Sinä nauratkin usein aivan tyhjälle."
"Mitä se äiti siinä!" sanoo Kaisu hymyillen. "Totta minä nauran silloin kuin on jotain mille nauraa."
"Niin, vaan sinä nauratkin usein aivan mitättömälle asialle", muistuttaa Lauri.
"Ja sinä taas et naura millekään", muistuttaa Kaisu.
"Ka, mitäpä häntä tyhjälle nauraa!" vastaa vakaisesti Lauri."Saattaahan sitä olla iloinen, jos ei naurakaan."
"No, en suinkaan minä saattaisi", arvelee Kaisu. "Mutta sinä oletkin aivan eriluontoinen kuin minä, aina vakava ja totinen, eikä näy Kallekaan paljoa iloisempi luonnoltaan olevan. Et sinäkään aivan vähälle naura."
"Ka, en naura kyllä usein", myöntää Kalle, "mutta ei minua kuitenkaan mikään murhe paina, jos kohta en naurakaan. Nytkin tuntuu mieleni hyvin levolliselta, jopa iloiseltakin."
Nuorten keskenään pakinoidessa tuumailevat isännät kahden kesken vakaisemmista asioista, semmoisista, joista heidän mielestään jotain kannattaa puhella.
"Metsän petohan taisi jäädä teidän puolellanne aivan asentoa pitämään", sanoo Peltolainen ja hakee esille tupakkikukkaronsa.
"Ka, siltä se näyttää", vastaa Iikka, "koska se aina uudestaan ilmaantuu, vaikka sitä hätyytetäänkin; ja sehän pahuus tässä äsken vielä vasikankin ryösti ihan paimenen nähden."
"Niinhän se kuuluu tehneen, — — Otappa tästä, pistä piippuun! Tässä olisi lehtitupakkaa. Ei ole nyt parempaa. — Ja sinäkin Lauri, otahan tästä."
"Kiitoksia! Tämähän kyllä on hyvää", vastaa Iikka, täyttäen piippunsa, ja Lauri tekee samoin — "Niinhän se teki, vei koppinaan, nahkoineen, päivineen."
"Kyllä se oli kummallinen tapaus", lausuu Janne ja tarjoo vierailleen tulta.
"Oli se tapausta, se! Vaan tottapa se niin oli sallittu."
"No, kyllä teillä vaan haittaa siitä pedosta on ollut."
"Ka, siitä vasta haittaa on ollut. Se on tappanut meiltä kaksi lehmää, vasikan ja sitä paitsi monet lampaat."
"Siinä on jo vahinkoa yhdelle talolle."
"Kerrassaan. Siinä on jo vahinkoa enemmän kuin yhden pedon edestä. Mutta kun satuttaisiin saamaan hengiltä se salojen eläjä, niin tulisihan siinä vahinko kuitenkin osaksi korvatuksi."
"Tulisi kyllä. Onhan siitä hyvä tapporahakin. — Mutta minusta on oikein kumma, ett'ei se ole teidän käsissänne vielä kaatunut, vaikka sitä olette jo kahtena yönä talailta ampuneet. — Eikä se ole tainnut vielä yrittää siihen loukkaaseenkaan, jonka kuulutte äsken tehneen?"
"Eipä ole yrittänyt. Muuan päivä sitten kyllä loukas laukesi."
"No, mikä sen laukaisi?"
"Me luulimme ensin, että mörkö sinne olisi mennyt, vaan kun käytiin katsomassa, niin tyhjä olikin loukas. Siinä oli käynyt muuan koira pahuus vivun laukaisemassa ja päässyt pakoon."
"Katse ilkeätä! No, kyllä semmoinen asia ei mahtanut hyvälle tuntua."
"Ka, pahallehan se tuntui, vaan minkäpä sille teki enää!"
"No, on teillä vastuksia ollut paljon metsän pedon vuoksi."
Samalla käskee emäntä vieraitaan ruu'alle, kun Elsa ja Eeva olivat saaneet pöydän katetuksi.
"Onhan mahtanut nälkä tulla pitkän taipaleen takaa", sanoo hän."Ruvetkaahan ruu'alle!"
Vieraat kiittelevät ja istahtavat sitten kaikki pöydän ympärille ja rupeavat syömään, mitä on pöydällä tarjona, leipää, voita, viiliä ja muikkuja. Mutta Iikka ei anna keskustelun Jannen kanssa pitkäksi aikaa keskeytyä, vaan sanoo syödessään Jannelle, vastaten tämän puheeseen:
"Näkyyhän niitä olevan vastuksia ehtimiseen ja milloinkapa ne loppunevatkaan! — Mitä taas tulee siihen, ett'ei metsän kuningas ole kaatunut, vaikka sitä olemme ampuneet, niin enpä luule syyn siihen olevan muun kuin sen, että meidän pyssyissämme on vika."
"Mikä vika?" kysyy Peltolainen.
"No, ne ovat pilatut."
"Pilatut! Niin on vähin puhuttu. — Mutta mitenkä sinä niin uskot?"
"Vissiinkin on minun pyssyni pilattu, koskapahan ei tehonnut, vaikka minä mörköä läpi ruumiista ammuin."
"Mitä joutavia! Kyll' on ampujassa vika ollut, eikä pyssyssä."
"Eikö mitä! Minä ammuin ihan tarkkaan, kerrassaan läpi sydämmen."
"No, sittenhän olisi peto paikalla kaatunut."
"Niinhän olisi luullut. Mutta tottapa se pyssy oli pilattu, kosk'ei kaatunut."
"Oli se kummaa", puuttuu Lauri sanomaan, "ett'ei peto kaatunut, vaikka isä sitä ampui ja siihen kyllä kävi, koska siitä verta vähän vuoti."
"No, siihen on sattunut hyvin huonosti käymään", vakuuttaa Janne. "Ja sen vuoksi se ei paljon vioittunut, vaan pääsi pakoon pujahtamaan."
"Mitenhän lienee!" epäilee Iikka, "vaan pilattuna kai minä olen pitänyt pyssyni."
"Ei se ole pilattu; älä uskokaan! Vaan ammunnassa se vika on ollut tai on pyssy jotenkin ollut vikanainen."
"Eipähän. Koetinpahan minä sillä ennen ampua kuin vahtaamaan läksin, ja menipähän silloin luoti jotenkin paksun seinän läpi."
"No, jos niin on, ei syy voi olla muussa kuin ampumisessa. — Minä en sinun sijassasi olisi vielä vahtuuta heittänyt."
"Jopa tuosta sai jo tarpeeksensa. Se kun ei näyttänyt mitään auttavan, niin minä ajattelin, että mikäpä siinä tyhjän tähden rupeaa aikaansa kuluttamaan."
"Ehkäpä olisi lopulla vahtuu onnistunut."
"Kuka tuon tiennee, miten olisi käynyt! Mutta siitäpä alkoi näyttää, ett'ei ollut sallittu peto kaatuvaksi minun pyssyni kautta."
"Ei olisi pitänyt epäilyksiin joutua, jos kohta ensimmäiset kokeet eivät onnistuneet. — Ja taas tuommoiset ajatukset, ett'ei muka olisi sallittu karhu kaatuvaksi, ovat aivan perusteettomia. Jos aina ajatellaan, että jos mikä tapahtuu, se on sallittu, niin eihän silloin mistään hommasta tule aikuista; kaikki yritykset raukeavat tyhjään. — Heitä pois semmoiset ajatukset! Ihmisen pitää aina tehdä tehtävänsä rohkeana, eikä antaa joutavain luuloin ja arveluin itseään eksyttää. — Usko Iikka minua, että jos karhu olisi minun mailleni sattunut, minä en olisi sitä pyytämättä heittänyt, ennenkuin olisi mesikämmenen nahka kourassani ollut!"
"No, no", vastaa tyyneesti Iikka isäntä puulusikalla viiliä suuhunsa pistäen ja sitten nuollen lusikan ulkopuolta. "Eipä se metsän vilja ole kovin helposti saatavissa. Ja, tuota, — onhan sitä koetettu meillä pyytää, ja yhä pyydetään. — Onhan se pyyntikone loukaskin."
"Totta vissiin. Mutta niin kauan kuin peto haaskalla kulkee, niin vahtuuhan on paras pyyntikeino."
Sillä välin kuuluu iloista puheen sipinää tyttöin keskuudessa ja silloin tällöin on Kallella ja Laurillakin aina jotain sanomista, ja emännät myös ovat sananvaihdossa keskenään.
"No, kuinka teillä lehmät nyt lypsävät?" kysyy Peltolan emäntä.
"Ne lypsävät aivan vähän tätä nykyä", vastaa Iikan emäntä. "Mitenkä teillä?"
"No, meillähän nuo kyllä jotenki hyvin lypsävät. — Kyllähän se teille oli iso vahinko, että metsä paraat lehmät kaatoi."
"No, vahinko se oli. Mutta se on vielä isompi vahinko, että jälillä olevat lehmät nykyään hyvin huonosti lypsävät, tuskin puolenkaan sen vertaa kuin ennen."
"Kylläpä on ikävä asia. Se on vissiin karja kovin säikäyksissään?"
"No, se on tullut semmoiseen pelkoon siitä saakka kuin mörkö sai sen säikytetyksi, jott'ei se uskalla ruokapaikkoja ollenkaan etsiä, ei muuta kuin ammoilee vaan ja mylvii peloissaan."
"No, eihän silloin ole muu seuraus kuin että lehmät kovin ehtyvät."
"No, ne ehtyvät päivä päivältä niin, jotta oikein surkealta tuntuu niitä lypsää. Ne kun ovat semmoisessa pelossa, eivätkä syö paljon mitään, niin arvaahan sen, mikä siitä on seuraus. — Oikein se on ikävä asia; vaan minkäpä sille tekee! Tottapa se niin on sallittu."
"No, ettekö aina paimenta pidä karjalle?"
"Ka, onhan meiltä aina joku paimeneksi pantu, joka vaan on sattunut joutamaan, ja on kyllä joskus sattunut, ett'ei ole ollut kukaan paimenessa. Mutta eipä tuota näy sillä olevan väliä, onko karjalla paimenta vai ei. Yhtä peloissaan on karja aina, ammoilee yhdellä lailla paimenenkin seurassa kuin omin päin kulkiessaan."
"Mutta luulisihan sen kuitenkin paimenen seurassa paremmin uskaltavan ruokamailla kulkea."
"Niin luulisi. Mutta ei se rupea sittenkään kauas talon läheltä kulkemaan. Se kun on kerran pelkoon tullut, niin se pelko ei näy siitä kovin helposti lähtevän. Ja uskaltaapa tuo metsä sitä säikytellä, vaikka on karjalla paimenkin. Sehän vei tässä muuanna päivänä Mielikin aivan Tiinan läheltä, joka oli paimenessa."
"Niinhän se kuuluu tehneen. Mutta eiköhän silloin ollut syytä vähän paimenessa? Tuskin olikaan Tiina aivan karjan lähellä?"
"Kylläpä se sanoi olleensa."
"Se tuota", puuttuu puheeseen Lauri, kun hän kuulee vaimoaan mainittavan. "Tiina ei kyllä sillä kertaa sattunut olemaan aivan sillä paikalla, missä vasikka oli, eikä ollut karjakaan aivan koossa, mutta näkösällä kuitenkin, rinteen alla, ja Tiina ylempää katseli sen kulkua; mutta kun hän sattui kääntämään silmänsä toissapäin, niin paikalla oli metsä Mielikin kimpussa, ja ennenkuin Tiina ennätti oikein nähdäkään, oli sekä mörkö että Mielikki kaukana kuulumattomissa."
"Niin on asia", myöntää Iikkakin, syöntiä lopettaessaan. "Ei siinä Tiinan syytä ollut. Eihän se voinut sille tapaukselle mitään, sillä se oli niin sallittu."
Mutta vieraat, kun saavat syöntinsä lopetetuksi, nousevat pöydästä, kiittävät talon väkeä ja käyvät sitten istumaan sekä jatkavat keskustelujaan talon väen kanssa. Elsa ja Eeva korjaavat ruuan jäännökset pöydältä, ja sitten Elsa palattuaan, istahtaa Kaisun viereen, jääpi hänelle seuraa pitämään. Heidän kesken syntyy pian vilkas sananvaihto ja silloin tällöin kuuluva naurun hyminä näyttää, että heillä on iloiset keskusteluaineet. Onhan nuorilla toki yhtä ja toista muisteltavaa veneretkiltä Oulussa, markkina- ja kirkkomatkoilta, ja jospa eivät itse ole hyvin paljon ihmeteltävää ja merkillistä nähneet, niin onpa sen sijaan paljon tarinoita siitä, mitä muut ovat nähneet ja kuulleet. Tällaisista aineista piisaa paljon puhelemista tyttöin sekä Kallen ja Laurin kesken, jotka istuvat vähän matkaa heistä, milloin kahdenkeskisessä sananvaihdossa milloin keskustelussa tyttöin kanssa. Molempain emäntäin välillä on myöskin vilkas keskustelu, mutta he puhelevat vähäisemmistä asioista, enimmästi taloudellisista aineista. Isännät istuvat pirtin toisessa päässä ja tuumailevat tyyneesti vuodentulosta, nykyisestä taloudellisesta tilasta ja sen semmoisesta. Sattuu välistä yhteinen keskustelu kaikkein välillä, mutta tavallisesti ovat kuitenkin vanhat ja nuoret erillään. Koko päivää ei istuta sisällä yhdessä kohti, vaan käydään välistä ympäristöäkin katselemassa; varsinkin tytöt eivät kauan malta yhdessä kohti istua.
Kerran, nuorten sattuessa ulkona olemaan, kysyy Mäntyvaaran emäntä naapuriltaan:
"Eikö sinua jo emännän toimi ala väsyttää?"
"Eipä paljon muutenkaan", vastaa Peltolan emäntä. "Alan jo vanhaksi käydä minäkin, jott'en kerkeä enää käydä joka paikkaa katsomassa, enkä voi liikkua niin sukkelaan kuin ennen nuorempana ollessani."
"Arvaahan sen; vanhuus jäsenet kangistuttaa. — Minusta ei olo enää paljon mihinkään. Nuoret emännät ne meillä minunkin edestäni työtä tekevät. — Mutta sinulla on vielä ihmeellisesti voimaa ja kykyä tämmöistä taloutta hoitaa. Tämmöisessä talossa olisi nuorellekin emännälle aivan tarpeeksi työtä."
"Ka, kyllähän täällä olisi. Mutta eipä tulekaan minulla kaikki niin tehdyksi kuin pitäisi."
"Voi täällähän näyttää kaikesta, että emäntä on huolellisesti työnsä tehnyt, paremmasti kuin monessa muussa talossa, missä on nuori ja vielä täysissä voimissa oleva emäntä."
"Älä sanokaan! Minä tunnen itsessäni, että jos olisin vielä paremmissa voimissa, saattaisin monen työn tehdä paremmasti kuin nyt. Mutta minulla ovat jo voimat rau'enneet ja kyky vähennyt. Sen vuoksi tarvitseisin jo jonkun, jolle voisin huoleni jättää."
"No, mahtaneehan Elsasta jotain apua olla."
"Ka, onhan hänestä sen verran kuin lapsesta voi olla. Ei hänessä vielä talouden hoitajaa ole. Tämä talo tarvitseisi jo uuden emännän, nuoren ja kykenevän, joka olisi raitis ja notkea liikkeissään, ahkera ja taitava työssään."
"No, sitenhän sen saisi, kun Kalle — —"
"Niin, sitä minäkin olen ajatellut, että olisi se hänellä jo aika."
"Olisipa hyvinkin hänellä jo aika. —. Mutta eikö hän jo ole kumppania itselleen katsonut?"
"Ei, minun tietääkseni, vaikka on siitä joskus ollut puhe. Mutta kyllä minä aavistan, että on hänellä jotain mielessä siihen suuntaan, koska hän viime aikoina, Perttulista asti, on ollut tavallista harvapuheisempi ja hiljaisempi. Ei hän kyllä ole mitään maininnut, mutta eihän ole mitään mahdotonta, että hänelläkin on joku rakkausasia mielessä. Useinhan semmoiset pojat kirkkomatkoillaan lempiliittoja tekevät."
"No, eihän kumma olekaan, jos Kallella on jotain naimapuuhan tapaista mielessä. Totta kai hän kuitenkin aikoo joskus aviosäätyyn mennä. Tuota, puhuttiinhan ennen, että Honkavaaran Liisa olisi hänen katsottunsa."
"No, niin on puhuttu, vaan siinä puheessa nyt ei perää ole."
"Eikö ole?"
"Enpä usko."
"Mutta eihän Liisa pahimpia tyttöjä ole."
"Ei pahimpia, vaan ei paraitakaan. Ja Kallen minä en usko hänestä huolivan."
"Miksikä ei? Onhan Liisa aika näppärä tyttö."
"On kyllä. Mutta ei hänestä ison talouden hoitajaksi ole."
"Eihän sitä ennakolta voi niin tarkkaan tietää."
"Näkyypä se jo ihmisen luonnosta, mihinkä hänellä on taipumusta, mihinkä ei."
"Ka, kyllähän se usein näkyy, vaan ei aina. — En kuitenkaan sillä sano, että tahtoisin Liisaa Kallelle ehdoittaa. Voipihan semmoinen mies kuin Kalle saada hyvinkin hyvän tytön, jonkun muunkin kuin Liisan."
"Ka, jostain kai hänen tulee itselleen emäntä valita, ja paras olisi, kun hän jo tänä syksynä ottaisi."
"No, vielähän sitä syksyä on pitkältä, aikaa on pitkältä vielä talveen.Ja siihen asti ennättää paljonkin tapahtua."
Sillä välin tuumailevat isännät nykyisestä taloudellisesta tilasta, syistä rahan vähyyteen ja onko toivoa paremmasta ajasta. Keskusteliat muistelevat entisiä aikoja parikymmentä vuotta sitten. Silloin oli ihmisillä rahaa. Satamarkkasia näki monella; rahatonta miestä tuskin oli yhtään; ei ainakaan valitettu semmoisesta puutteesta kuin nyt. Silloin kyllä oli ihmisillä varaa veronsa maksaa sekä kruunulle että papille ja muille palkansaajille, ja puhtaassa rahassa silloin verot maksettiin. Silloin maksettiin työmiehille hyvät palkat, silloin oli terva hyvässä hinnassa, ja silloin toivat Oulussa soutajat aina kotia tullessaan tarpeeksi rahaa ja elintarpeita koko talveksi. Toisin on nyt. Raha on isosti vähentynyt. Sitä ei kartu kaikille senkään vertaa että riittäisi kruununveroihin. Muut palkansaajat saavat tyytyä siihen mitä saavat. Nyt on terva huonossa hinnassa. Siitä ei kartu rahoja niin paljon, että niillä perhe saisi elintarpeita koko talveksi; ja omista pelloista karttuu eloja aivan vähän. Ainoastaan tukkiliike tuottaa vähän rahoja, mutta eivätpä kaikki mahdu tukkityöhön, ja tietymätöntä on, kuinka kauan tukkiliikettä kestää; ainakin ovat metsät isosti vähenemään päin. — Mäntyvaaran isännän mielestä ei tila voi parata, ellei tervan hinta kohoa. Peltolainen taas arvelee, ett'ei ole isosti apua siitäkään, jos tervan hinta paranee, metsä kun tervaruukissa kovin haaskautuu. Ainoa turvakeino tulevaisuutta vastaan on hänen mielestään laittaa niityt ja pellot semmoiseenkaan kuntoon, että niistä yhden talon väki saisi elatuksensa. Isotöistä on kyllä näissä seuduissa maanviljelys, mutta lopussa se kuitenkin palkitsee työntekiän. Iikka taas väittää, jott'ei maanviljelystä voida suurenkaan työn avulla saada hyvään kuntoon, ja useassa talossa ei voida tekemälläkään saada uusia pelto- ja niittymaita.
Tällaisista asioista tuumaillessa kuluu isännillä aika mukavasti, ja hupaisesti se kuluu toisillakin, nuorilla etenkin, vilkkaissa ja iloisissa keskusteluissa. Peltolaiset ovat vierailleen hyvin kohteliaita ja ystävällisiä ja tarjoavat heille ruu'an jälkeen kahveakin, jota ei suinkaan ole totuttu joka päivä saamaan.
Kun on yhtä ja toista muuta puheltu, syntyy taas kaikkein koossa ollessa puhe karhuasiasta uudestaan.
"Kyllä te tosiaan heititte vahtuun liian varain", sanoo Janne likalle, niinkuin oli jo ennenkin maininnut.
"Niin, sen sinä luulet", vastaa Iikka; "vaan minä kun näin, ett'ei meillä vahtuu mitään hyödyttänyt, päätin parhaaksi jättää sen silleen; ja sen vuoksi tehtiin meillä loukas, jott'ei meidän tarvitseisi aikaa kuluttaa vahtuussa."
"No, onhan se sekin parempi kuin ei mitään, vaan kuitenkin on luotettavin pyyntikeino vahtaaminen niin kauan kuin on syytä toivoa, että karhu haaskalla kulkee. Koska se kuitenkin on siellä monioita kertoja käynyt, niin onhan syytä otaksua, että se vieläkin käypi."
"Kuka tuon tiennee!"
"Ka, eihän sitä varmasti kukaan vielä tiedä; mutta kyllä minä luulen, että se vielä käypi; ja sen vuoksi arvelen paraaksi, että jonkun pitäisi vielä monioita kertoja kulkea vahtuussa toisella haaskalla, joka kuuluu jälillä olevan."
"Onhan se koskematonna vielä, mutta eipä taida meillä siellä enää käyntiä tulla, minulla ainakaan."
"Älähän toki ole niin välinpitämätön. Saattaahan muuten metsän peto jonain yönä haaskalla käydä koko lehmän raadon syömässä, sillä minä luulen, että ennenhän se toki haaskalle menee kuin loukkaaseen."
"Kukapa sen käynnit tietää! Ja tuota olenpa miettinyt, että minä kohta puran koko haaskan, kosk'ei siellä kuitenkaan näy vahtuuta tulevan."
"Älähän toki! Vielä siellä pitää jonkun vahtaamassa kulkea. Eikö seLaurikaan…?"
"Eipä tuonne minullakaan enää kovin mieli tee", puuttuu puheeseen Lauri. "Kyllä minä ensin ajattelin, että saisi tuolla vielä jonkun kerran käydä; mutta niinpä minusta tunnustaa, että tyhjään taitaisi vahtuu mennä niinkuin ennenkin."
"Eihän se ole sanottu", lausuu Janne.
"Lähde pois vahtaamaan!" kehoittaa Kallekin.
"Jos sattuisi metsän kuningas haaskalle tulemaan, niin et katuisikaan käyntiäsi."
"Saattaisihan kuitenkin ampuminen tyhjään mennä, jos tulisikin peto haaskalle", arvelee Lauri. "Yöt kun ovat kovin pimeät, niin eihän nyt näekään paljon mitään."
"Se on tosi kyllä", myöntää Kalle, "että pimeästä on paljon haittaa yön aikana. Mutta tavallisestipa se mörkö tuleekin jo auringon laskun aikana tai vähän jälkeen, ja silloinhan ei pimeä vielä liiaksi haittaa. Ja jos se tuleekin myöhemmin, tulee ihan raadolle asti, niin eipä pitäisi silloin talailta olla mahdoton siihen osasta."
"Sattumoissapahan on, jos silloinkaan sattuu semmoiseen paikkaan, että peto henkensä heittäisi; sillä eipä siihen juuri luoti teho, ellei se satu käymään korvalliseen tai sydämmeen."
"Kylläpä pitäisi sattua vaikka korvalliseen, kun on kuitenkin suunta, mihin on ampuminen, jo ennakolta tiedossa. Karhu on siksi iso eläin, jotta sinä jotenkin pimeässäkin voit nähdä, mistä ja mitenpäin se kulkee ja siis eroittaa pääpuolen. Jos siis sinulle sattuisi semmoinen onni, että näkisit sen tulevaksi haaskalle, ja kuulisit, kun se rupeaa raatoa repimään ja luita puremaan, niin lasketa silloin ääntä kohti, lasketa korvalliseen tai rintaan kohti sydäntä, ja kylläpä pitäisi sattua, jos lienet tavallinen pyssymies."
"Minä arvelen", sanoo Janne, kun Lauri vielä epäröipi, "että tästä lähin pitäisi Laurin tai jonkun muun vielä pari kolme yötä kulkea vahtaamassa. — Nythän on kai ensi yönä yhdeksäs yö siitä asti kuin karhu kävi teillä lehmiä kaatamassa?"
"Niin on", vastaa Iikka.
"No niin. Ei ole vielä siis myöhäistä. Vielä saattaa metsän kuningas haaskalla käydä. — Ja jos ei ala vahtuu onnistua, niin en tiedä muuta neuvoa kuin että annetaan jahtivoudin kutsua kylän väki kokoon, mies tai kaksi talosta, karhua ahdistamaan."
"Tuskinpa se tulee saaduksi sitenkään. Se ei kuitenkaan kaadu ennenkuin on sallittu."
"No, emmehän voi arvata, satuttaisiinko tuota saamaan kierretyksi ja tapetuksi, vaan saisihan kuitenkin koettaa. Ainakin mahtaisi jahdista olla se seuraus, että metsä näiltä seuduilta pois pakeneisi."
"Jos niin on asia", puuttuu keskusteluun Mäntyvaaran emäntä, "niin kyllä silloin on parasta että asia heti ilmoitetaan jahtivoudille. Kovinhan metsän eläjä jo on pahaa karjallemme tehnyt, ja kuka tietää, mitä se vielä tekee, ell'ei se tule aikoinaan tapetuksi tai ainakin pois ajetuksi!"
"Eihän sen vastaisia tekoja kukaan tiedä", sanoo Peltolan emäntä, "vaan arvattavasti se, niin kauan kuin se lähimailla pysyy, tekee paljon vahinkoa, säikyttelee karjaa, niin että se on alinomaisessa pelossa."
"Niin se tekee. Ja lehmät kyllä mahtanevat tuntea, että se on lähiseuduilla silloinkin kun se ei näytä itseään; ja sen vuoksi ne vaan peloissaan ammoilevat, eivät syö, eivätkä lypsä."
"Mahtaisikopahan", sanoo Iikka, "metsän eläjä kovin säikkyä, jos kohta koko kylä miehissä sitä hätyyttäisi! Saattaisihan se ajon jälkeen taas palauta paikoilleen, koskapahan se ei ole pois paennut, vaikka me sitä olemme hätyyttäneet, vaikka me sitä olemme ampuneetkin ja möykettä pitäneet haaskan lähellä."
"Eiköhän tuo mahtaisi", arvelee Janne, "lopulta paeta, jos se ei tulisi tapetuksi. Mutta kyllähän taitaisivat miehet käydä vähäksi, kun olisi siksi laaja ala kuljettava, ja siis saattaisi käydä niin, jottei saataisi petoa kierretyksi, varsinkin kun on kykenevästä johtajasta puute."
"Niinpä hyvinkin kävisi."
"Sen vuoksi, kuule Lauri, on parasta, että sinä vielä monioita öitä käyt vahtaamassa, ennenkuin muuhun hommaan ruvetaan."
"Saattaisihan tuonne mennä", vastaa Lauri, "jos olisi tietty, että siitä mitään hyötyä on. Mutta sitäpä en luule olevan, eikä minua sinne haluta. Siellä tulee kovin pitkä yö yksinään ollessa. Kumppanin kanssa siellä kyllä yö paremmasti kuluisi."
"Eihän siellä miehellä mitään hätää ole talailla istuessa", vakuuttaaJanne. — "Vaan jos kumppania haluat, niin semmoisen kyllä saat."
"Mahtaisikohan sinne kenelläkään mieli tehdä?"
"Voi toki", vakuuttaa Kalle. "Kyllähän sinne halukkaita aina olisi.Kyllä kai minäkin…"
"Voi, lähtisitkö sinä Kalle?" huudahtaa Kaisu iloisesti.
"Ka, kyllä kai minä mielelläni lähtisin, jos ei kenelläkään sitä vastaan olisi."
"Kenelläpä sitä vastaan olisi!" sanoo Iikka tyyneesti. "En kai minä kiellä, Kalle, sinua tulemasta, jos sinua vaan haluttaa. Vaan niin minä luulen, että pitkäksi sinulla siellä yö tulisi."
"Mahtaisikopahan liian pitkäksi tulla! Eihän siellä talailla mitään hätää ole, ja minä kyllä en pelkää; en ole pelännyt ennenkään. — Olen valmis lähtemään vaikka jo ensi yöksi."
"No, lähde siis vahtaamaan!" kehoittaa Kaisu. "Lähde Laurille kumppaniksi! Muuten kyllä hänellä ei lähtöä tule. Hänessä itsessään ei ole mitään intoa, ell'ei toinen sitä häneen pane."
"Minussako!" mutisee Lauri hiljaa. "Mitäpä minä tyhjän tähden rupeaisin innostumaan, kun olen nähnyt, ett'ei innostuminen mitään auta!"
"Meille hyvin sopii", sanoo Janne, "että Kalle jo ensi yöksi lähtee vahtaamaan, nyt kun meillä kiirein aika on sivu. Päätetään siis niin, että hän Laurin kanssa lähtee."
"Se on mainion hyvä asia", iloitsee Kaisu. "Kun sinä, Kalle, lähdet, niin on syytä toivoa, että, jos hyvä onni sattuu, sinä saat metsän kuninkaan kaadetuksi."
"Älähän ennen aikaa mitään toivo!" varoittaa Kalle. "Eihän ole vielä sanottu, että karhu ollenkaan enää käypikään haaskalla. Mutta kyllä minä mielelläni lähden vahtaajaksi, koska ei kukaan tunnu sitä kieltävän."
"Eihän toki", vakuuttaa Mäntyvaaran emäntä. "Minä mielelläni näen, että metsän petoa millä keinoin tahansa koetetaan hengiltä saada, siitä kun on kovin suuri vastus karjalle; ja oikein minä olen ihastuksissani siitä että sinä Kalle nyt lähdet vahtaajaksi, sillä sinähän olet tarkka ampuja."
"Tule vaan, Kalle!" kehoittaa myös Iikka. "Vaan tyhjään minä luulen vahtuun menevän; ja sen minä sanon, ett'ei metsän vilja kaadu ennenkuin on sallittu."
"Älähän toki!" muistututtaa Janne. "Siinä tapauksessahan ei karhun pyynnistä koskaan tarvittaisi mitään huolta pitää. Jos nimittäin ei olisi sallittu karhu kaatuvaksi, niin se ei saisi surmaansa, vaikka sitä kuinka paljon tahansa hätyytettäisiin, ja jos taas olisi sallittu, niin se kaatuisi ihan itsestään, kenenkään siihen koskematta."
"No, en minä varsin niinkään arvele; mutta kuitenkin uskon, ett'ei mörkö henkeään heitä, jos ei niin ole sallittu, vaikka kuinkakin sitä ahdistettaisiin; ja jos taas on sallittu sen kaatua, niin saattaahan se saada surmansa muullakin keinoin kuin pyssyn luodista, esimerkiksi loukkaassa.
"Usko minua, kuule, Iikka! Karhu on siksi viisas eläin, että, jos ei käytetä hyväksi kaikkia mahdollisia keinoja sen tappamiseksi, se muutoin helposti saattaa surmansa välttää."
"Olipa nyt miten tahansa, päätös kuin päätös. Kalle tulkoon vahtaajaksi Laurin kanssa, niinkuin jo tuumattiin. Laittauduhan, Kalle, valmiiksi meidän lähtöömme asti! Meidän veneessämmehän sinun paraiten sopii tulla."
"Kyllähän minä pian joudun", vastaa Kalle. "Mutta eihän vielä mihinkään kiirettä ole."
"Se sopii kyllä", myöntää Janne, "että Kalle teidän veneessänne lähtee. Sinä saat, Kalle, nyt kulkea vahtuussa ainakin pari yötä. Sitten minä tulen tiedustelemaan, miten on käynyt. Mutta jos jo ennen sattuisi metsän kuningas keikahtamaan, niin tietysti on heti tännekin sana laitettava."
"Se nyt on tietty", vakuuttaa Iikka.
"No, se on siis päätetty, että me molemmat, Lauri ja minä, lähdemme vahtaamaan?" muistuttaa vielä Kalle. "Vai kuinka Lauri?"
"Niinhän se päätettiin", vastaa Lauri vakavasti.
"Sinä siis lähdet mukaan?"
"Ka, saatanhan tuota lähteä."
"Mielelläsikin?"
"No, eipä minulla juuri halua suurta tunnu sinne olevan, vaan saatanhan kuitenkin lähteä."
"En minä tietysti tahdo pakoittaa, kun ei sinulla halua liene. Tohdin minä yksinänikin mennä."
"Sen kyllä uskon, vaan saatanhan minä lähteä sinulle kumppaniksi."
"Kahdenhan yö huvemmasti kuluu", muistuttaa Peltolan emäntä.
"Onhan toki isommasti huvempi kahden ollessa", vakuuttaa Janne. "Ja onhan toinen pyssymies toiselle varana, jos ei satu ensi laukaus onnistumaan, silloin kun sattunee karhu haaskalle tulemaan."
"Sinä siis varmaan lähdet mukaan?" kysyy vielä Kalle Laurilta.
"Ka, lähdenhän toki, kun tulin luvanneeksi kerran", vastaa Lauri.
"Onhan sinulla pyssy kunnossa?"
"Ka, on kai se samanlaisessa kunnossa kuin ennenkin, ehjä ja tarkka, ja se tehoo kyllä, kun ei lie mikään sitä pilannut."
"Mikäpä sen olisi pilannut! Älä sinä nyt semmoista puhukaan!"
"Mitenkä, Kalle, sinun pyssysi luottaa?" kysyy Kaisu.
"Ka, luottaahan se ainakin lintuja ampuessa, ja niinpä luulen, että tehoo se metsän viljaankin."
Keskustelua riittää vielä vähän aikaa, ja mielet innostuvat innostumistaan. Jokainen kuvittelee mielessään, mitenkä mahtanee vielä vahtuu päättyä, ja luottamus Kallen rohkeuteen ja ampumataitoon herättää monessa toivon, että vielä ennen talvea saadaan mesikämmenen peijaita pitää. Mutta eihän tulevaisia asioita ihminen voi edeltäpäin tietää. Sittenhän näkyy.
Vihdoin keskeytyvät mietteet, tuumailut ja tarinat. Mäntyvaaralaiset, kiiteltyään ja hyvästeltyään, poistuvat Kallen kanssa Peltolasta, ja Peltolaiset, kiiteltyään käynnistä, saattavat heidät rantaan, katselevat heidän lähtöään; ja toivottavat onnea matkalle, onnea Kallelle ja Laurille, jotka lähtevät vahtaamaan.
Veneen vesille työnnettyä tarttuvat soutajat heti airoihin, Kalle ja Kaisu etuteljolla ja Lauri takateljolla, ja isäntä perässä rupeaa huopaamaan, vaan emäntä istuu jouten keskellä venettä.
On jotenkin kova vastatuuli, joka kohottaa melkoisia aaltoja; näkyypä selällä siellä täällä vaahtopäisiäkin laineita. Mutta Mäntyvaaran vene reippaiden soutajiensa avulla lähtee kuitenkin hiljokselleen eteenpäin kiitämään. Peltolaiset rannalta vähän aikaa katseltuaan, kuinka se keveästi halkaisee vastaan vierivien laineiden harjat, kuinka se keikkuilee aalloilla, milloin kohoten, keula pystyssä, korkean aallon huipulle, milloin taas solahtaen, keula alaspäin, aallon pohjaan, — Peltolaiset tätä näkyä katseltuaan palaavat kaipauksen tunteilla kotiaan.
Tuuli ja aallot kyllä kovasti kulkua vastustavat; mutta soutajat, tottuneet kun ovat, tekevät airoillaan voimakkaita vetoja, ja vakaisena istuu isäntä perässä, käyttäen taitavasti huoparimiaan ja venettä ohjatessaan väistäen pahimmat aallot. Monesti ne näyttävätkin hyvin uhkaaville, kun ne pauhinalla venettä vasten syöksyvät, kun ne lyövät veneen laitoja vasten milloin keulasta milloin sivulta ja näyttävät ikäänkuin tahtovan niellä koko keulan. Mutta keveästi keula kohoaa taivasta kohti ja niinkuin mäen päälle kiipeää vene aallon huipuille, vaan sieltä se taas äkkiä jyrkkää aaltoa myöten solahtaa alas ja ikäänkuin kätkeytyy laineiden väliin. Näin kulkiessaan, aallokossa keikkuessaan, vene silloin tällöin vettä vähän ryypiskelee. Aina joskus jostakusta aallosta roiskahtaa vähän vettä soutajien päälle keulan puolella; mutta perempänä istujat eivät vähääkään kastu.
Kalle soutaessaan tekee pitkiä, voimakkaita vetoja, niin että sujahtaa airon terä ja syntyy airon jälkeen vaahtoinen pyörre, joka kuitenkin pian aalloissa häviää. Kaisulla taas, joka on tottunut soutamaan lyhyeen ja tiheästi, tekisi mieli tehdä entiseen tapaansa, mutta hänen tietysti täytyy mukaantua Kallen mukaan, ja sen vuoksi souto häntä nyt vähän oudostuttaa, vaan hyvin hän kuitenkin tehtävänsä tekee ja ponnistaakin aika lailla. Siinä molemmat nuorukaiset rinnatusten etuteljolla soutavat, Kalle vakaisena ja tyytyväisenä, Kaisu iloisena, hymysuin, ja luovat katseensa milloin taantuvaan Peltolan rantaan, milloin läikkyviin laineisiin, milloin veneen peräpuolella istujoihin, joita ei aalto näy ollenkaan kastelevan, milloin taas he katsoa vilkaisevat hymyillen toisiinsa. Heistä molemmista tuntuu niin oudolta, tuntuu niin somalta toistensa sivulla olla, jotta he toistensa soutoa ja toisiaan katsellessaan eivät aina arvaa olla varuillaan, kun jostakusta aallosta vettä heidän päällensä roiskahtaa. Naurusuin katselee Kaisu Kallea, jotta miksi se niin harvaan vetää, ja Kalle taas katselee, kuinka Kaisulla aina airo yrittää käydä veteen ennen aikojaan ja sieltä taas liian pian kohota.
"Älä sinä hätäile!" muistuttaa silloin Kalle Kaisua. "Pidä airoa enemmän aikaa vedessä, niin paremmin saatat yhtä mukaa soutaa!"
Samalla muuan iso aalto lyöpi vettä sisään ja kastelee häneltä takin liepen.
"Ahaa, kastuitpa!" huudahtaa silloin Kaisu.
"Enpä kovinkaan", vastaa tyyneesti Kalle ja puistelee takin helmaansa sekä asettelee paremmasti pyssyään, joka hänellä on vieressään nahkakotelon sisällä.
"Jopahan ryyppäsi vene", kuuluu isännän ääni perästä.
Kalle, nähdessään äsköstä vielä isomman aallon vierivän Kaisun puoleista laitaa kohti, sanoo sitten vieruskumppanilleen:
"Odotahan, kohta kastut sinäkin!"
Samalla, ennenkuin Kaisu arvaakaan, räiskähtää vettä oikein hyväsesti hänen helmalleen.
"Saitpahan sinäkin!" sanoo silloin Kalle, suu vähän hymyssä.
"Olipa siinä aallossa vettä", naurahtaa Kaisu ja puistelee vyölinäänsä ja helmaansa.
"Jopa nyt taisi kastella", äännähtää Lauri, nähtyään hänkin, mitenKaisulle kävi.
"Tottapahan kesä kuivaa, jos kasteleekin", vastaa Kaisu, "enkäpä minä tässä yksinäni kastukaan. Mutta sinulla näyttää kovin hyvä paikka olevan. Ei olisi vaarallista, jos sinäkin vähäsen kastuisit."
"No, eipä ole siitä haittaa, että kuivana pysyn; eikä aalto minua kyllä kastele, kun et sinä vaan airollasi vettä päälleni räiskyttäne. Tiedäkin, että katsot tarkkaan, miten sinä airoa pitelet!"
Kyllä vaaditaankin soutajilta, että oikein osaavat airoa pidellä. Muuten vaan tämmöisessä aallokossa monikin airon veto tyhjään menisi, monestikin airo vettä veneeseen syytäisi, sillä soutajien täytyy vetästä airoillaan milloin aallon pohjasta milloin harjalta; airo on pistettävä milloin syvempään milloin ylemmäs. Mutta kyllä näkyy soutajista, että ovat he ennenkin tuulessa ja aallokossa liikkuneet. Heillä käypi souto tasaisesti ja sievästi vene hyppii aallolta aallolle ja kiitää hiljoksellen eteenpäin.
Melkein äänetönnä istuu emäntä veneen pohjalla, eikä isäntäkään hyvin monta sanaa puhu. Hän vaan vakaisena istuu perässä, ja työntäen voimakkaasti huoparimillaan luopi tyyneen katseensa eteensä ja silmäelee kohti vieriviä laineita. Tyyneinä ja vakaisina myöskin Lauri ja Kalle tekevät voimakkaita vetoja. Kaisu sitä vastoin istuu hymyillen, naurusuin, ja somalle tuntuu hänestä nyt souto, ja soutaessaan hän kääntää kirkkaat, vilkkaasti pyörivät silmänsä milloin minnekin päin. Hän lennättää katseensa milloin taantuvaan Peltolaan, milloin taivaalle, milloin aallokkoon, milloin taas Kalleen ja muihin veneessä istujiin, jotka kaikki istuvat tyyneinä niinkuin eivät tuulesta mitään tietäisi, niinkuin ei aalloista olisi soudolle mitään haittaa. Hänestä tuntuvat nimittäin laineet jotenkin haittaavan soutoa, kun, hänen airoa veteen pistäessään, milloin aallon harja, milloin aallon pohja sattuu airon kohdalle, niin että hänellä airo sattuu milloin liian syvälle aallon sisään, milloin taas ainoastaan vähän hipaisee aallon laitaan. Sen vuoksi hän melkein ihmetellen katselee, kuinka toiset soutajat liikuttavat airojaan melkein yhtä mukavasti kuin tyyneelläkin. Juuri kun hän ihmettelee Kallen soutoa ja katselee, eikö tällä vahingoissakaan koskaan airo satu aallon sivu luiskahtamaan, kuulee hän isännän huudahtavan: "Varokaapa nyt itseänne siellä keulassa! Kohta iso aalto teidät kastelee."
Soutajat kääntyvät nyt katsomaan, kuinka likellä ja kuinka suuri se lähenevä aalto on, vaan samalla se syöksyy venettä vasten niin korkeana, että sen päällyspuoli valuu kerrassaan yli koko keulan ja kastelee niin hyvin etuteljon kuin sen päällä istuvien soutajien selkäpuolet, ennenkuin he ovat aallon edestä ennättäneet siirtyä.
"Voi hirmuista!" huudahtaa silloin Kaisu, heti paikaltaan hypähtäen."Kylläpä oli kauhea aalto!"
"Tulipa siitä vettä, siitä aallosta!" sanoo Kalle, paikaltaan kohottuaan hänkin ja sitten kämmenellään vettä teljolta pyhkien.
"Kylläpä oli aaltoa!" ihmettelee emäntäkin. "Vähällä oli jo minunkin kastella."
"Eipä paljon puuttunut, ett'ei olisi minuakin kastellut", sanoo Lauri.
"Kylläpä nyt ryypäsi vene hyväsesti!" lausuu isäntä.
Mutta niin pian kuin korkea aalto oli mennyt menojaan, istuvat soutajat taas paikoilleen ja työntävät airoillaan eteenpäin venettä, joka jättää jättämistään Peltolan rannan taaksensa.
Iloisena liikuttelee Kaisu airoaan; niin mukavalle tuntuu hänestä kulku, tuntuu somalle Kallen sivulla istua ja kiikkua veneessä, joka aallokossa mukavasti keikkuilee. Hän luopi iloiset, veitikkamaiset katseensa milloin mihinkin, ja kummastellessaan, ett'eivät perempänä istujat vahingossakaan satu kastumaan, ei hän aina huomaakaan, miten hänellä airo veteen sattuu. Varsinkin Laurilla on hänen mielestään kovin mukava paikka, siitä kun aalto ei koskaan satu vettä yli lyömään; se äskönenkin iso aalto vieri sivu, Lauriin koskemattakaan. Naurusuin katsellessaan Lauriin päin, sattuu hänellä airo luiskahtamaan aallosta, hipaisten vaan aallon laitaa, ja silloin siitä räiskähtää vettä suoraan Laurin niskaan.
"Voi sen tyttöä!" huudahtaa silloin Lauri, "kun päälleni räiskytit, ihan niskaan." Ja hän kallistaa päätään alaspäin. "Nyt sinun pitäisi tästä airosta saada."
"Älähän toki! Enhän minä tahallani…" puolustelee Kaisu itseään. "En arvannutkaan, että airo olisi ollut syvempään pistettävä."
"Et arvannut! Eihän sinusta sitten soutajaksi olekaan."
"Kyllä minä soutaa osaan. Mutta tuleehan se usein vahinko viisaallekin; eikähän se nyt iso asia ollut, että sinäkin vähän kastuit."
"Eikö ollut! Tiedä, ett'et puhu tuolla lailla! Ja jos vaan vielä minua kastelet, niin."
"No, älähän ole milläsikään! Kyllä minä koetan varoa, ett'ei minun airostani enää räisky."
Mutta Laurin ja Kaisun välisen keskustelun loputtua, siirtyvät keskustelioilla pian ajatukset ja puheet taas toisiin asioihin. Ja vene sillä välin etenee etenemistään Peltolan rannasta, keikkuilee selän laineilla, pyrkien Mäntyvaaran rantaan päin.
Kalle soutaessaan näyttää hyvin tyytyväiseltä, siinä kun hänen sivullaan istuu punaposkinen, hymyhuulinen, iloinen tyttö, siinä kun hän saapi istua Mäntyvaaran Kaisun rinnalla. Jos hän milloin häneen katseensa luopi, saapi hän nähdä vaan iloisen, lempeän silmäilyn; eihän siis kummakaan, että olo Kaisun sivulla tuntuu hänestä niin miellyttävälle. Mielellään hän häntä katselee ja ajattelee, vaan sen ohessa hän ajatuksensa muuallekin kiidättää ja muistelee varsinkin matkansa päämäärää. Hänhän on menossa karhua vahtaamaan, ja arvelu siitä, saapiko hän vielä omin silmin nähdä metsän kuninkaan, antaa hänelle aihetta moniin ajatuksiin. Jos se tulisi haaskalle ja hän sitten ojentaisi kätensä sitä ampuakseen, kuinka hänellä silloin sydän sykähtäisi, kuinka menisi mieli hyväksi! Ja jos laukaus onnistuisi ja hän mesikämmenen kanssa Mäntyvaaraan palaisi, kuinka silloin talon väki riemastuisi siitä!
Kaisu erittäinkin siitä mahtaisi iloita, se kun jo oli iloinnut siitä, että hän tarjoutui vahtaajaksi.
Ja Kalle luopi nyt ystävällisen silmäilyn Kaisuun, joka iloisesti vastaan myhäilee. Hänestä tuntuu hyvin somalle katsella tämän veitikkamaista, vaan lempeää silmäilyä, tämän hymyileviä huulia, tämän punoittavia poskia. Siinä näyttää Kaisu hänen mielestään niin sorjalle ja somalle, niin iloiselle ja hyvän luontoiselle, jotta hänestä tuntuu, ett'ei hän ole semmoista tyttöä toista vielä nähnytkään. Tuntuu niin somalta, kummalliselta, oudolta, jott'ei hän ole oikein selvillä vielä itsekään siitä, mikä hänen tunteensa on niin kiihoksiin saanut. Onhan hän Kaisun parissa usein ennenkin ollut, mutta ei hän ole tuntenut ennen itseään niin lumotuksi kuin nyt. Hyvänä tyttönä hän oli aina Kaisua pitänyt, mutta varsinkin viime matkansa jälkeen Perttulikirkolla oli hän tuntenut itsessään tavallista enemmän mieltymystä häneen, oli ruvennut usein muistelemaan häntä. Ja tähän muistelemiseen oli antanut aihetta luulo, että Kaisulla kenties oli sulhanen. Hän oli alkanut aavistaa, että Kaisulla olisi tekeillä lemmen liitto erään toisen kanssa. Se oli vaan aavistus, kenties väärä — hyvä, jos niin olisikin, mutta voisihan olla mahdollista, että siinä yhtä hyvin saattoi olla perää. Kukapa se kenenkään sydämmen asiat tarkkaan tietää, ennenkuin ne ilmi tulevat!
Näissä mietteissään muistelee Kalle, mitä hän Perttulin aikana oli nähnyt. Perttuli-lauantaina hän astuskellessaan kentällä kauppamiehen talon likellä huomasi siellä Kaisun ja Honkavaaran Liisan, jotka käsitysten käyskentelivät, iloisessa sananvaihdossa keskenään. Hän lyöttäysi heidän seuraansa ja näki silloin, että Kaisulla oli uusi korea huivi. Kysyttyään, mistä tämä oli sen saanut, sai hän vastaukseksi, että se oli Kalliovaaran Heikin ostama. Kaisu oli nimittäin ennen ollut kahden kesken Heikin kanssa, joka oli vienyt hänen kauppapuotiin ja siellä valikoinut hänelle sen korean huivin, joka hänelle nyt oli. Silloin tuntui Kallea harmittavan, että Heikki oli kerennyt ennen häntä. Olisihan hänkin yhtä hyvin saattanut Kaisulle huivin ostaa, ja olisikin niin tehnyt, ell'ei Heikki olisi herennyt ennen. Siinä hän katseli tyttöjä ja palloili mielessään sitä, että Heikki oli ennättänyt tehdä Kaisulle sen palveluksen, jonka hän oli aikonut tehdä. Mitä hänen nyt tuli tehdä? No, Liisahan oli vielä saamatta; sitä ei ollut kukaan muistanut. Mitenhän olisi hänelle ostaa? Hän loi silmänsä Liisaan, ikäänkuin katsoakseen, kannattaisiko sille ostaa. Ja Liisa puolestaan silloin hymyillen häntä katseli, katseli lempeitä, kysyvillä silmillä ja näytti niin miellyttävälle, että hän päätti hänelle kyllä kannattavan jotakin ostaa. Mutta niin tuntui kuitenkin, että Kaisulle hän olisi mieluummin ostanut. Silloin hän kutsui molemmat tytöt kanssansa puotiin, jossa he katselivat puotitavaroita ja koettivat löytää kauniinta ja mukavinta; ja siellä hän osti Liisalle kauniin huivin, mutta ostipa hän Kaisullekin korean vyölinän. Sitten hän lähti heidän kanssaan kävelemään; ja molemmat tytöt olivat hyvin iloisia ja puheliaita ja näyttivät niin sieville ja somille, jott'ei koko kirkkoväen joukossa ollut semmoisia, varsinkaan Kaisun vertaista. Seurustelu heidän kanssaan tuntui hyvin mukavalle, mutta sitten yhtyi heihin Heikki, joka oli kyllä hyvin iloinen ja laski leikkiä ja nauratteli tyttöjä, vaan kuitenkin häntä tuntui harmittavan, että Heikki valtasi tyttöin mielet, puheli ja laski leikkiä erittäinkin Kaisun kanssa, jott'ei hänelle paljon suunvuoroa jäänytkään.
Näissä muistelmissa ollessaan Kalle taas luopi silmäilyn Kaisuun, ikäänkuin tämän silmistä lukeakseen, minkälaiset ajatukset Kaisussa liikkuu, minkälaisessa suhteessa tämä on Heikkiin. Mutta eipä näy olevan helppo päältäpäin katsoin lukea toisen ajatuksia. Kaisun kirkkaista, lempeistä silmistä ja hymyilevästä, vapaasta katseesta hän ei voi päättää, onko tämän suhde Heikkiin mikään erinomaisen hyvä. Melkeinpä voisi luulla, että, jos Kaisun mieliala kuvastuu hänen ulkomuodossaan, tällä vielä on sydän yhtä vapaa kuin katsekin. Jospa niin olisikin! Mutta puhuttiinhan jo kauan aikaa sitten, että Kaisun ja Heikin väli olisi hyvin hyvä, että heistä kyllä saattaisi pari tulla. Sitten kyllä ei ole kuulunut siitä mitään. Mutta hyvinpä näytti Kaisu Perttulina Heikin seurassa viihtyvän. Kenties hän on jo Heikin morsian. Voi, tämä ajatus tuntuu tekevän hänen murheelliseksi! Vaan miksi hänen siitä tarvitseisi surra? Onhan hänellä vielä sydän vapaa. Mutta kenties se ei olekaan. Kenties Kaisu sen on lumonnut. — Ei, kyllä hänen vielä pitää saada selko asiasta, hänen pitää saada tietää, minkälainen on Kaisun suhde Heikkiin. Tässä siitä ei sovi ruveta kyselemään. Se täytyy jättää vastaiseksi. Jos hän vahtuussa käydessään saisi metsän kuninkaan kaadetuksi, niin silloin hän varmaankin tunsi mielensä rohkeammaksi, silloin hän saisi monelta kunnioitusta osalleen, siis Kaisultakin — silloinhan sopisi hänen tiedustella Kaisun mielialaa, silloin hän tuntisi varmaan itsessään tarpeeksi rohkeutta lausua julki ajatuksensa.
Kallen näissä mietteissä ollessa istuu Kaisu hymyillen hänen vieressään ja soutaessaan lennättää ajatuksensa milloin minnekin; eivät ne ole niin syvällisiä kuin Kallella. Ne sattuvat hetkeksi yhteen, hetkeksi toiseen asiaan, samoin kuin hänen silmäinsä katsekin. Milloin ovat ne taantuvan Peltolan vainioin ja asukkaiden luona, milloin lainehtivassa järvessä, milloin Kallen ja muitten luona. Mukavalta tuntuu Kaisusta istuminen Kallen sivulla, semmoisen uljaan, reippaan, jopa pulskankin pojan sivulla. Eipä löydykään monta sen veroista nuorukaista. No, olihan se Heikkikin aika raitis poika, vieläpä luonnoltaan Kallea paljon iloisempi. Hyvin mukava hänellä oli ollut aina Heikin seurassa, se kun oli semmoinen sukkela leikin laskia, puhui ja valehteli milloin mitäkin. Meni se kuitenkin joskus ilveissään liian pitkälle, jotta häntä mieli suututtaa; vaan se ei koskaan pahakseen pannut, jos hän mitä sille sanoi; ja jos se jonkun tyhmyyden tekikin, niin se osasi aina jollain sukkeluudella kaikki pahat parantaa.
Vene on jo melkoisesti etennyt Peltolasta ja on nyt niin lähennyt Mäntyvaaran rantaa, että aallot eivät sitä enää niin keikuttelekaan, ranta kun täälläpäin on isosti suojana. Aallot käyvät yhä pienemmiksi, tuulen voima yhä vähemmäksi, souto keveämmäksi, kuta enempi vene rantaa likenee, eikä enää vettä roiskahtele veneeseen, joka nyt suuremmalla nopeudella kiitää eteenpäin. Loppumatkalla ei kauan viivytäkään. Pian ehditään tyyneelle rannalle, ja isäntä ohjaa veneen sen pitopaikkaan, kivien väliseen koloon, johon on telat laitetut venettä varten.
Vene, kun väki siitä on maalle astunut, vedetään teloille, ja sitten lähdetään taloon astumaan.
Mäntyvaarassa istutaan sitten vähän aikaa, syödään illallinen, keskustellaan ja tuumaillaan, enimmästi karhuasiasta, lausutaan arveluja karhun olopaikan suhteen ja mietitään, eikö sitä millään keinoin voida saada tapetuksi, sillä saapi sitä ihminen miettiä jos mitäkin keinoa sen hengiltä saamiseksi, ja se kuitenkin näyttää kaikki surmapaikat varovan. Sitten, ennen pimeää, lähtevät Kalle ja Lauri, pyssyt ja turkit muassaan, vahtuupaikalle, ja Kaisu sekä Tiina tulevat heille jälkien paluuttajiksi.