The Project Gutenberg eBook ofSeetrien allaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Seetrien allaRomaaniAuthor: Henry BordeauxTranslator: J. A. HolloRelease date: June 30, 2023 [eBook #71076]Language: FinnishOriginal publication: Finland: WSOY, 1925Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SEETRIEN ALLA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Seetrien allaRomaaniAuthor: Henry BordeauxTranslator: J. A. HolloRelease date: June 30, 2023 [eBook #71076]Language: FinnishOriginal publication: Finland: WSOY, 1925Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Seetrien alla
Romaani
Author: Henry BordeauxTranslator: J. A. Hollo
Author: Henry Bordeaux
Translator: J. A. Hollo
Release date: June 30, 2023 [eBook #71076]
Language: Finnish
Original publication: Finland: WSOY, 1925
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SEETRIEN ALLA ***
Romaani
Kirj.
Suomentanut
J. Hollo
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925.
Jamile seetrien alla.
LIBANONIN SEETRIT.I. Bšarressa.II. Khalil Khuri.III. Seetrien alla.IV. Kisat.V. Vuorella.
JAMILEN TARINA.Khalil Khurin kertomus.I. Kihlajaiset.II. Karkelot seetrien alla.III. Morsiamen-ryöstö.IV. Akkarin mailla.V. Hunnutettu Jamile.VI. Haukkajahti.VII. Omarin yrttitarhoissa.VIII. Tripolissa.IX. Haukat ja viiriäinen.X. Suvun tuomio.XI. Jamilen sydän.XII. Viimeinen kohtaus.
PALUU VUORELTA.I. Muntaha.11. Jamilen hauta.
Heidän nimensä olivat Omar ja Jamile. Arabialainen nimi Jamile — tai oikeammin Zamile, mutta Jamile sointuu korvaan kauniimmalta — merkitsee kauneutta. Hän, josta tässä kerrotaan, ansaitsi nimensä; minulla on sitä todistavia seikkoja tiedossani. Sen vanhuksen silmissä, joka kertoi hänestä minulle viidenkymmenen vuoden kuluttua, näin liekkinä leimahtavan hänen tuntemattoman kuvansa heijasteen. Auringon laskettua nähdään vuoristossa huippujen lunten syttyvän uuteen hehkuun, päivänsäteitä kevyemmän salaperäisen kajasteen hyväileminä: se on valon palautumista. Vanhuksen väsähtäneeseen, melkein värittömään ja hämyiseen katseeseen lankesi haudan takaa varhaisen aamuhetken valohohde, kun hän muisteli nuorta tyttöä ja hänen kiellettyä ja traagillista rakkauttansa.
Minä en lähtenyt itämaille etsimään romaaniaiheita, joita meillä kirpoaa irti elämästä joka askelella niinkuin viiriäisiä pyrähtelee ilmoille viljavainiosta elonkorjuun aikana. »En kerrokaan tässä mitään romaania, vaan samoinkuinKuolleessa talossajaMichelangelonkadun haamussatodellisen tapahtuman, jonka yksikään yksityiskohta ei ole keksitty. Minun teki mieleni käydä katsomassa Libanonia ja Syyriaa, jotka nälän ja sodan jälkeen syntyivät uudestaan Ranskan suojeluksen ja kenraali Gouraud’n valppaan valvonnan alaisina, ja julkaista monien kuuluisain matkustajain esimerkkiä noudattaen vaatimattomat muistiinpanoni. Ja kuinka olikaan, minä sain mitä odottamattomimmalla tavalla kuulla kertomuksen tästä häikäisevästä intohimosta Libanonin seetrimetsän rajalla.
Jos niistä korkeuksista kumartuu katsomaan alas, näkee kallioiden juurella Kadisan, pyhän joen, joka hypähdellen virtaa uomassaan kiihkeästi pyrkien kohti hautaansa, Tripolin merta. Kahden rakkauteen uponneen sydämen kuilu on paljon syvempi. Tätä Akkarin Romeota ja tätä Bšarren Juliaa erotti toisistaan heidän uskontojansa ja heimojansa välillä vallitseva tuhatvuotinen viha aivan toisin kuin Veronan rakastavaisia Capuletin ja Montaguen sukujen välinen vihamielisyys, joka oli vallinnut tuskin parin kolmen sukupolven ajan. Muhamettilaisten ja maroniittien kesken on verta vuodatettu kolmentoista vuosisadan aikana.
Libanon on nykyjään enimmältä osalta maroniittien asuttama lukuunottamatta rannikon kyliä, druusilaisia kyläkuntia, jotka sijaitsevat Bekkan tasangolla, ja Akkarin seudun muhamettilaisia kyliä. Niinä aikoina, jolloin kristinuskon julistajat käännyttivät Syyrian, asustivat maroniitit, jotka ovat aramealaista sukujuurta, Orontes-virran varrella sijaitsevissa Antiokian ja Haman seuduissa. Nämä ensimmäisiin kristinuskoon käännytettyihin kuuluvat ihmiset työnsi sitten arabialainen valloittaja kohti vuoristoa, Nahr Ibrahimin pohjoispuolelle. Heitä johti heidän päällikkönsä Johannes Maron. Käyttäen suojanaan kallioiden muodostamia luonnonvarustuksia, rotkoja ja metsiä, he loivat Libanonista linnoituksen, joka kykeni vastustamaan hyökkäyksiä. Heidän pappinsa ja šeikkinsä järjestivät heidän elämäänsä, joka kului mietiskelyssä, työssä ja sodassa: eristetty asema ja uhattu tila tekivät heistä erakkoja ja sotilaita. He olivat luonnollisia liittolaisia ristiretkeläisille, jotka näyttivät heistä ihmeellisiltä pelastajilta ja rakensivat heidän jylhien tyyssijojensa ympärille kehän linnoituksia: Tortosen, Markabin, Safitan eli Valkoisen linnan, Jammurin eli Punaisen linnan sekä sen kuuluisan kotkanpesän, joka vallitsee Homsin ja Aleppon tietä. Ranskan ja Flanderin kelpo talonpojat, jotka siirtyivät herrojensa keralla itämaille vapauttamaan Pyhää hautaa, opettivat heitä käyttelemään muurauslastaa, viljelemään viiniköynnöstä ja mulperipuuta, kutomaan silkkiä ja korvaamaan ne kalistimet, joilla he kutsuivat uskovaisia jumalanpalvelukseen, iloisesti soivilla pronssikelloilla. Vielä nytkin, kun jossakin korkealla sijaitsevien laaksojen kylässä, Zghortassa, Edenissä tai Bšarressa pysähtyy hämmästyneenä jonkun vaaleatukkaisen ja sinisilmäisen pojan tai tytön eteen, joutuu muistelemaan sitä seikkaa, että ristiretkeläiset valtauksensa aikana ja myöhemminkin, Jerusalemin kuningaskunnan jo kukistuttua, elivät täällä vuoristossa maan naisten keralla. Näistä seka-avioista syntyneitä lapsia nimitettiinvarsoiksi. Joku vaalean Jamilen esi-isä oli varmaan saapunut Loiren tai Oisen rannoilta.
Saint-Jean-d’Acren menetyksen jälkeen maroniitit, joiden tyyssijoja uhkasivat kauheat bibarit, joutuivat kiusaukseen liittyä viimeisiin ristiretkeläisiin, jotka lähtivät Kypros-saarelle. Muutamat heistä tosiaankin poistuivat siten Levantista. Mutta useimmat jäivät paikoilleen suostuen mieluummin uhkaavaan vaaraan kuin maanpakoon. Ja niistä ajoista asti on meren äärellä sijaitseva Libanon ollut kuin saarelma, jota ovat piesseet kaikki muhamettilaiset hyökylaineet. Sen valloittaminen ja kukistaminen ei ole johtanut mihinkään tulokseen: sen luoliin ja sydämiin ei väkivalta ole ulottunut. Se on vastustanut ottomaaneja samoinkuin mamelukkeja ja metualeja ja on suoriutunut niistä usein kamalista sisäisistä ristiriidoista, joita on ilmennyt eri kyläkuntien, Edenin ja Bšarren, Edšbehin ja Baslukitin välillä.
Ne suuret heimot, jotka ovat johtaneet Libanonin kohtaloita, maanit, joista polveutui Fahred-Din, šehabit, joiden viimeisiä oli yhdeksännellätoista vuosisadalla elänyt emiiri Bešir, jonkaTuhannen ja yhden yönpalatseja muistuttavassa vuorilinnassa Lamartine kävi, ovat haltioittaneet Libanonia siinä määrin, ettei se ole milloinkaan lakannut pyrkimästä vapauteen ja silmäilemästä rantavuoriltaan ulos merelle, eikö näkyisi tulevan Ranskan laivastoa. Sen avuksi näet ovat tulleet toinen toisensa jälkeen Frans I, Ludvig XIV, Bonaparte, Napoleon III ja vihdoin suuri toiskätinen Champagnelainen. Olen nähnyt omin silmin kazenien luona Kesruanissa lähettiläämme hra de Nointelin allekirjoittamia asiakirjoja, joissa oli kuninkaittemme vaakunat.
Siihen aikaan, kun Omar ja Jamile toisensa näkivät ja toisiaan rakastivat, maroniittien maa oli vielä kuuma Deir-el-Kamarin ja Zahlen verilöylyjen jäljeltä. Nämä verilöylyt olivat epäilemättä druusien työtä, mutta turkkilainen varusväki oli tehnyt itsensä syypääksi kaikkein suurimpaan konnamaisuuteen jättämällä kiihkoilijain valtaan maan asukkaat, sitä ennen riistettyään heiltä aseet. Kun Deir-el-Kamarissa, Libanonin sydämessä, ei ollut enää elossa ainoatakaan miespuolista kristittyä — naisten hengen ja kunniankin druusit säästävät — antoi Khursid Pašša, Beirutin kuvernööri, julkisen kuuluttajan ilmoittaa, että maroniitit voivat elää siellä rauhassa, koska vihollisuudet olivat päättyneet. Ja kun sitten ilmaantuivat kenraali markiisi de Beaufort d’Hautpoulin sotilaat, kiiruhtivat hävitetyn kaupungin naiset heitä vastaan, käsissään isien, puolisoiden ja poikien pääkalloja ja luita, joita toisiaan vastaan takoen he saivat aikaan kaameata kostomusiikkia.
Tämä tapahtui vuonna 1860. Jamilen tarinan tapahtuma-aika on sijoitettava hieman myöhemmäksi, kenties kymmenen tai kaksitoista vuotta sen jälkeen. Se asian todistaja tai pikemmin näytelmän esittäjä, joka tarinan minulle kertoi, oli pitänyt sen omana tietonaan puolen vuosisadan ajan. Hän ilmaisi salaisuutensa yhtäkkiä, seetripuiden alla, muukalaiselle kuuntelijalle, sen auttamattoman vietin voimasta, joka pakottaa rakastavaisen samoinkuin rikoksentekijänkin vihdoin vapautumaan mieltärasittavasta salaisuudesta…
Syyriaan saapumista, pilvettömänä iltahetkenä, sopii verrata ainoastaan siihen lemmenkohtauksen tuokioon, jona tien käänteestä vilkahtaa näkyviin kärsimättömästi odotettu valkea hamonen. Ja eikö meillä olekin sellaisia lemmenkohtauksia eräiden erikoisesti ikävöityjen tienoiden kanssa?
— Kuinka nimitätte tuota lumikupolia, joka hohtelee auringon laskiessa mantelikukan värisenä? Ah, sehän vaihtaa värivivahdustaan, muuttuu malvanvärisestä purppuraiseksi, ikäänkuin sen lumihanget vuotaisivat verta. Kuinka sitä nimitätte? Minä tahdon sinne nousta.
Luulenpa tuon olleen ensimmäisenä kysymyksenäni, kun astuin maihin Beirutissa, vieläpä joLotuksenkannella, ennen laivaveneeseen astumista. Ihminen kuljettaa mukanansa kaikkialle, kuin aina avautumaan valmista kuvakudelmaa, lapsuusikänsä maisemia ja levittää ne elämän tarjoamien uusien ihanuuksien ylle. Kasvaneena sellaisen järven rannalla, jota syksyiset sumut näyttävät avartavan äärettömiin, tottuneena etsimään näköpiiristäni vuoria, en olisi tuntenut itseäni vieraaksi itämailla, ellei valon runsaus olisi hämmästyttänyt. Beirut, jonka edustalla leviää rusottava hiekkaranta, kohoo meren yläpuolelle punaisine, pengermittäin ylenevine kattoineen sinne tänne siroteltujen viheriöiden läikkien ympäröimänä, kukkuloihin nojautuen ja suojelevan majesteettisen Libanonin vallitsemana. Enkö ollut Savoijassa, synnyinseudullani, nähnyt Lausannen siten kohoavan vedenneitona sinisen Genèvejärven helmasta? Mutta Lausanne näyttää kalpealta ja jäiseltä, muistelossakin, tämän kaupungin rinnalla, jota iltarusko hehkuttaa. Kaikki lännen maiden näyt kalpenevat ja käyvät jääkylmiksi, kun saavumme näiden uusien maiden rantaan. Tuntuu siltä kuin silmiemme ja esineiden väliin työntyisi värillinen lasi. Kultainen tomu väikkyy ilmoilla kaiken päivää, ja yön aikana näyttävät kiertotähden liikkuvat lamput lähenevän toisiansa taivaankumon ylen sinisestä, pehmeästä ja raskaasta sametista irroittuen.
— Se on Sannin, vastattiin minulle. Se on yhdeksän tuhannen jalan korkuinen. Sen valkoinen verho häipyy pois ainoastaan elokuun lopussa ja vain vähäksi aikaa. Sannin ei kuitenkaan ole vuorijonon korkein huippu. Libanonin kuningas on Kornetes-Sauda. Sinne kuljetaan Tripolista seetrien keskitse.
»Sinne kuljetaan Tripolista seetrien keskitse.» Eräät lausumat nostattavat näkyviimme kokonaisia kuvasarjoja. Tripoli: Kaukainen prinsessa tähystelee parvekkeeltaan Geoffroy Rudelin aluksen saapumista. Seetripuut: eikö Dorén kuvittama Raamattu, joka tutustutti minut jo lapsena itämaihin, eikö se — olen asiasta varma, vaikka en ole sitä todentanut — näytä noita jättiläisiä kumoon raastettuina ja voitettujen kuninkaitten tavoin riemusaatossa Jerusalemin temppelin rakennuspuiksi kuljetettuina? Minä lähden varmaan Tripolin ja seetrien tietä Kornetes-Saudaan, uskollisena alppienkävijänä, joka ei mielellään hylkää tarjoutuvia huippuja. Mutta toiset matkat olivat kauan aikaa tuon retken esteenä: Damaskus, joka raikkaan kertaansa lippaassa muistuttaa viheriä- ja punervavivahteista opaalia; erämaassa sijaitseva tuhottu Palmyra pylväs- ja kaarikäytävineen, joihin aurinko luo kultaisen patinan; Aleppo, sormuksen rikkaan kehysteen tavoin siselöity linnakkeensa ympärille, jonka rauniot hohtelevat keltamullan ja tulen karvaisina; Deir-ez-Zor, jonka vieritse virtaa Eufrat, leveänä kuin Niili, laulavine lehtoineen, satakielten tyyssijoineen; Hama, jonkanoriat, vettä johtoihin vivutessaan, soivat kuin kaukaiset urut tai mehiläisten hymisevät parvet; Antiokia vilkkaan Orontes-virran rannalla, karun, varustusten täyttämän Habib-en-Neddjârin varjossa, ja merenrannan kaupungit, Saint-Jean-d’Acre punaisine muurivöineen, jotka uhmasivat Leijonamieltä ja Bonapartea; Saida, muinainen Sidon, jonka varusti Ludvig pyhä ja jota ei ollenkaan halveksinut kelpo Joinville uteliaasti ja kepein elein kohottaessaan arabialaisten tapojen verhoa, Saida, johon sen ylen lukuisat oranssilehdot tuovat kevätaikana sellaisen tuoksurunsauden, että pää siitä huumaantuu; ristiretkeilijäin linnat, jotka ovat rakentamisvoimamme ja säilymistahtomme ylväitä todistajia ja sijaitsevat vuoren kupeessa koskemattomina, niin ihmeen koskemattomina, että kun ratsun askelet kajahtelevat porttiholvissa, johtuu itseltään kysymään, eikö ole joutunut aistiharhan valtoihin ja eikö kohta ilmaannu johanniittien ritarikunnan suurmestari koko komeudessaan, munkkisotilaittensa etunenässä; Tortosen varustus ja uhkaavana merta vartioiva Markab ja vuorenhuipulla sijaitseva Kal'at-eš-Šekif laakeriruusujen reunustaman kapean Litanyn sinivihreiden vetten yläpuolella…
Vihdoin, eräänä toukokuun päivänä, saavuin Tripoliin. Siihen kuuluvia kolmea eri kaupunkia ei tarkoin erota, ellei seiso Toulousen Raymondin rakennuttaman linnoituksen pengermällä. Sieltä näkyy El Mina, jota huuhtelee satamansuun aluksia keinutteleva aalto ja joka maan puolella häipyy melkein näkymättömiin sitruuna- ja oranssilehtojensa varjoon, näkyy varustuksen juurella sijaitseva keskimmäinen kaupunki, iältään vanhin ja kuvanomaisine toreineen, kapeine kujineen ja sokkeloineen, ja näkyy vihdoin Kubbe, ylinnä sijaitseva melkein uusi kaupunki, joka seppelen tavoin kaartaa kukkulaa. Melissinden muinainen palatsi on nyt vain ruskea muurirykelmä, jonka alkuperäistä hahmoa on vaikea mieleensä kuvata. Mutta se tarjoaa niin kauniin näyn, ettei tee mieli lähteä pois. Vuorten huiput syttyvät täällä, samoinkuin Beirutissa, illan tullen valohehkuun. Kadiša-joki kiiruhtaa uurtamaan ahdistavan solan sulkua ja kiertää puolittain oranssilehtoon peittyvää viehättävää dervišien tyyssijaa. Aurinko painuu harkiten hitaasti mereen, joka sen kahdentaa. Onpa vielä prinsessakin olemassa: niin ainakin huhuillaan.
Pieni kalmisto, jossa ei ole aitaa eikä mitään määrättyjä rajoja, johtaa Mekkaa kohti suuntautuvat hautakivensä, kuin valkoisen lammaskatraan, aina linnan portille saakka. Se on rauhallinen paikka, jossa käy ihanasti uneksiminen elämän tyhjyydestä ja turhuudesta. Minulle on kerrottu, että Jamile, muhamettilaisten naisten tavoin hunnutettuna, tapasi tulla sinne istumaan haaremikumppaniensa keralla. Arabialaiset naiset viipyvät siinä mielellään tuntikausia jutellen kaikenlaisista naapuristossa sattuneista vähäpätöisistä tapauksista ja kuoleman rauhasta. Yksinäisyyden herättäessä heissä turvallisuuden tuntoa he paljastavat kasvonsa voidakseen paremmin hengitellä, ja, jos ovat kauniita, tunteakseen poskillaan vapaan ilman tuulahdukset. Hypähtelevä Kadiša-joki tuskin häiritsee vettensä hyminällä näiden aikoinaan kukoistavien, mutta nyt laiminlyötyjen tienoiden hiljaisuutta. Lieneekö Jamile sitä kuunnellessaan muistanut Bšarren, kotikylänsä, jota joen alkujuoksu huuhtelee, ja ne ihmiset, joiden luota hän oli hulluudessaan karannut? Tämä kalmisto sopi tosiaankin mainiosti olosijaksi, kun kuusitoistavuotias siinä mietiskeli nuoruuden lyhytaikaisuutta…
* * * * *
Seuraavana päivänä lähdin seetrien luo. Voimavaunujeni oli määrä kuljettaa minut Bšarreen, missä minua oli odottamassa hevossaattue. Tie kohoaa erittäin nopeasti merentason yläpuolelle saavuttaen ensimmäisen, oliivipuita kasvavan tasanteen. Se on parveke, josta sopii kumartua katselemaan puutarhojensa peitossa kellehtivää hempeätä Tripolia. Sitten sivuutetaan Zghorta, hyvinrakennettu aimo kauppala, johon Edenin arvohenkilöt laskeutuvat talvea viettämään; aljetaan nousta paljasta vuoren rinnettä ja saavutaan Kadišan laaksoon. Joki virtaa syvällä, äkkijyrkkien äyräittensä välissä, ja värikkäät kylät sen kummallakin puolen riippuvat kalliorinteillä kuin köynnöksen rypäletertut. Kalliorinteisiin on toisinaan uurrettu luolia luostariasunnoiksi. Eden, paratiisin nimeä kantava paikkakunta, on mittasuhteiltaan kaupungin veroinen. Eden vaatielee itselleen pääkaupungin arvoa, Edenillä on oma sankarinsa ja pyhimyksensä, Josef Karam, joka johti — ylen onnettomasti — maroniitteja druusien kapinan aikana vuonna 1860 ja nostatti kapinaan — yhtä kovaonnisesti — Kesruanin vuonna 1866. Maanpaossa kuolleen muumio on tuotu takaisin suurin touhuin, ja sitä säilytellään jossakin sakaristossa, kunnes hautakammio ehtii valmiiksi.
Edenin korkeudella, mutta vastakkaisella rantatörmällä, Dimanissa, jota nimitetään myös Uudeksi Kannobiniksi rotkon pohjalla olevan vanhan asuinpaikan vastakohtana, tienoossa, jonka nimi on Kannobin (nimi säilyttää niiden ’kenobiittien’ eli luostarimunkkien muistoa, jotka elelivät pitkät ajat laakson luolissa), sijaitsee maroniittien patriarkan kesäpalatsi. Patriarkka on sekä papiston että koko kansakunnan päämies. Piispojen kokous nimittää hänet, ja Rooma vahvistaa vaalin lähettämällä patriarkanviitan, hänen arvonsa symbolin, hänen sitä ennen vannottuaan uskollisuutta katoliselle uskonnolle. Hän on riippuvainen ainoastaan kirkon ylipaimenesta, ja hänen kirkossaan noudatetaan yhä erikoista liturgiaa ja käytetään syyrialaista kieltä, samaa, jota Kristus puhui; vain evankeliumitekstit luetaan aina arabiankielellä, jotta sanankuulijat ne ymmärtäisivät.
Vihdoin saavutetaan Bšarre, Edenin kanssa kilpaileva kauppala. Minulle tuo kilpailu selvisi heti, kun tulin lausuneeksi Josef Karamin nimen; libanonilainen patriootti joutui kohta arvostelun esineeksi ja häntä syytettiin petturiksi. Bšarre, jossa on kolme tai neljä tuhatta asukasta, on lähinnä seetrejä sijaitseva kylä, korkein asuttu paikka Kadišan laaksossa. Siellä sataa lunta kuukauden tai kahden kuluessa talvella, ja läheisillä huipuilla melkein koko kesän säilyvä lumi pitää ilman raikkaana. Asumusten punaiset katot ja rinteen pengermät kohoavat somasti toinen toistaan korkeammalle yli virran. Kaikkialta kumpuilevat vedet kehittävät runsasta kasvullisuutta. Minä näin siellä meikäläisiä puita, hopeapoppeleita ja uljaina kohoavia pähkinäpuita. Siellä kasvavat maissi, peruna, ohra, silkkiäispuu, vieläpä viiniköynnöskin. Se on viimeinen keidas erämaisen vuoriston kynnyksellä.
Minut otti vastaan erään kuuluisan heimon, Daherien, jälkeläinen. Feodaalinen järjestys on vielä voimassa Libanonin mailla: läänitysherrat ovat kyläkuntien valtiaina, ja talonpojat työskentelevät heidän laskuunsa; mutta nämä herrat ovat yleensä hyvänsuopia ja jalomielisiä. Isäntäni talo, toisin kuin ne Damaskuksen tai Haman palatsit, joiden ulkopuoli on rappeutunut ja joiden sisäpuolella kohtaa odottamatonta loisteliaisuutta ja suloa, oli rakennettu lujaan eurooppalaiseen tapaan. Sen muodosti kaksi tiilikattoista siipirakennusta, jotka suorassa kulmassa puolittain rajoittivat avaraa pihamaata, missä solisi suihkulähde suuressa marmorialtaassaan. Mutta sisustuksessa ilmeni merkillistä sekasortoisuutta: upeita itämaisia mattoja ja kehnoja, pronssista valettuja pöytäkelloja ja riippulamppuja. Suurimman suojan seinällä riippui Napoleonia esittävä piirros kenraali Gouraud’n valokuvaa vastapäätä.
Minun täytyi maan tavan mukaan nauttia sitruunajuomaa ja kahvia saattueen sillävälin satuloidessa ratsujamme, joiden kavioiden kopina ja hirnunta kuului ulkoa. Sitten Nassib-ed-Daher esitteli minulle sen henkilön, jolta sain kuulla Omarin ja Jamilen tarinan.
— Khalil Khuri tulee teitä saattamaan, sanoi hän minulle. Hän ei ole käynyt seetristössä viiteenkymmeneen vuoteen.
Minä silmäilin ihmetellen vanhusta, joka oli elänyt viisikymmentä vuotta seetrien läheisyydessä ja oli pitänyt turhana käydä niitä toiste katsomassa. Toiset seurassaolijat erosivat vaatetuksessaan meistä vain sikäli, että heillä oli yllään tarbuš, mutta Khalil Khuri oli puettu arabialaiseen pukuun, vieläpä tavallaan upeilevastikin: hänellä oli yllään tummanpunainen, kultareunusteinen abaje, hartioilla silkkiburnus ja päässä keffije, eräänlainen huntu, joka liehuen suojelee niskaa ja kasvoja auringon paahteelta, ja jonka kiinnittää otsaan musta aghal. Tämä puku, jota kokonaisuudessaan harvoin käyttelevät maroniitit luovuttaen sen beduiineille, sopi hänelle erinomaisesti; hän näet oli pitkä ja iästään huolimatta suoravartinen, kasvojenpiirteet olivat hienot ja valkea parta oli leikattu suipoksi. Hänen ihonsa ei kumminkaan ollut varsin ahavoitunut, ja hänen katseestaan puuttui se loiste, joka on tavallinen kauas tähystelevien metsästäjien ja nomaadien silmissä, ja niinmuodoin jouduin sittenkin ajattelemaan jotakin naamiaishuveja varten pukeutunutta rannikon kauppiasta. Isäntäni lienee ohimennen huomannut hämmästyneen ilmeeni, sillä hän selitti minulle:
— Khalil Khuri lähti maasta minun syntymäni aikoina, viisikymmentä vuotta sitten. Libanonin köyhä maaperä näet pakottaa meitä muuttamaan maasta, lähinnä Egyptiin, Amerikkaan ja Australiaan. Khalil Khuri lähti Transvaaliin Hame-veljesten keralla. Hän hankki siellä itselleen omaisuuden ja on palannut takaisin kotimaahan. Kukaan meikäläinen ei ole odottanut niin kauan, ennenkuin on lähtenyt takaisin. Hän rakennuttaa palatsia yksin itseänsä varten, hänellä ei ole enää vaimoa, lasta eikä nuorisoa vaiheellaan, ja hän asuu luonani, kunnes rakennus on valmis. Me olemme sukulaisia.
Tuo puolen vuosisadan takainen aave, joka oli puettu menneiden aikojen upeaan asuun, oli huomannut keskustelumme ja kävi kohteliaasti ottamaan siihen osaa, kun samassa ilmoitettiin, että ratsut olivat meitä odottamassa.
Bšarren kapealla kylätiellä vilisi eläimiä ja ihmisiä. Kyläkunta kerääntyi katselemaan lähtöämme, ja kärsimättömät ratsut olivat niin levottomat, että meidän oli hieman vaikea nousta satulaan. Vilkkaat ja levottomat syyrialaiset ratsut tepastelevat ja hypähtelevät, ennenkuin lähtevät kulkemaan tavanomaista kulkuansa, mutta niiden liikkeet ovat niin peittelemättömät ja sulavat, että keskinkertainenkin ratsastaja helposti sopeutuu niiden tahdikkaaseen rytmiin, kunhan ei yritä niitä vastustella. Ne ovat maailman kauneimpia hevosia, en ole nähnyt sellaisia missään muualla. Niissä on itsensä elämän liikkuvaisuus, huimuus ja värähtely: silmät säihkyvät, sieraimet laajenevat, kupeet, joita alinomaa hyväilee pitkä häntä, nousevat ja laskevat lakkaamatta. Ne kantavat päätään korkealla, ja heittävät sen usein taaksepäinkin. Otsa on pitkä, säkä korkea, ruumis hintelä, jalat hoikat, varsinkin polvitaipeesta ja vuohisesta. Niiden isännät niitä mairittelevat, pukevat niitä monenkirjavin, taitehikkaasti kirjaelluin satulaloimin, hohtelevin päitsin, monivärisin tupsuin ja punaisin tai sinisin kaulavöin. Siinä asussaan ne upeilevat kuin naiset tanssiaispuvussaan ja suorittavat tuhansia keimailevia liikkeitä. Ja nämä samat hevoset kulkevat uskomattoman pitkiä matkoja ilmaisematta vähintäkään väsymystä, kiipeävät huimaaviin korkeuksiin milloinkaan kompastumatta tai astumatta harhaan, jos ratsastaja suostuu luottamaan niihin ja heittämään valtoimeksi ainoan ohjaksen, jotta ne voivat ojentaa kaulaa ja arvioida esteen laajuutta. Alppien vuorikauriit ja niiden huimat retket kallioilla tai jääkentillä eivät herätä minussa entistä ihastusta nyt, kun olen noussut Libanonissa näiden syyrialaisten hevosten selkään. Köyhimmänkin talonpojan hevonen, huonosti hoidettu ja huonosti ruokittu, ilmaisee yhä jalouttaan ja rotuaan niinkuin vallasta syöksynyt ja kerjäläiseksi puettu ruhtinas. Mutta šeikin tai emiirin hevoset ovat verrattoman kauniita.
Isäntäni oli jättänyt käytettäväkseni kimon, josta minun epäilemättä sopi ylpeillä. Kun olin päässyt jotenkuten tasapainoon, se alkoi tanssia, heristellä korviaan ja terhennellä aivan vimmatusti.
— Se on sadan kultanaulan veroinen, kertoi minulle palvelija, joka sitä piteli minun sovittaessani jalkaani jalustimeen.
Oli miten oli, missään tapauksessa sen arvo ei ollut puoltakaan Khalil Khurin ratsun arvosta. Viimeksimainittu, jonka rautias pinta kiilteli päivänpaisteessa ikäänkuin jokainen karva olisi ollut valoahehkuva, oli kuin ilmiliekissä, siinä määrin se oli kuuman kiihkon vallassa. Sen katse oli intohimoista iloa tulvillaan, ja sen ruumiissa näkyivät pitkät onnen väreet. Minä onnittelin vanhaa šeikkiä, joka näytti ratsunsa selässä kerrassaan nuorelta.
— Niin, vastasi hän, se on Selman sukua. Mutta te ette ole Selmaa tuntenut.
Hän mainitsi minulle tuon Selman niinkuin punnitusaituuksessa mainitaan jokin kuuluisa Suuren palkinnon voittaja. Sitten hän sääli minua, joka en Selmasta mitään tietänyt, ja suvaitsi mainita lisäksi tämän salaperäisen selityksen:
— Se oli Butros Hamen, minun ystäväni ja veljeni tamma. Sen selässä hän on palannut Tripolista lyhyenä kesäisenä yönä kantaen Jamileä käsivarrellaan.
Suoritus oli tosiaankin ollut merkittävä: tarvittiin mainio ratsu voidakseen saavuttaa muutamassa tunnissa niin etäisen päämäärän kaksinkertaisin taakoin. Minä en kumminkaan kiinnittänyt asiaan minkäänlaista huomiota. Ja ensi kerran kuulemani Jamile-nimen kolme tavua eivät nekään olisi minuun vaikuttaneet, ellen olisi samassa nähnyt vanhuksen kasvojen kirkastuvan. Hänen katseensa oli syttynyt hehkuun niinkuin Libanonin huiput auringon laskiessa, ja minä näin niissä väikähtävän erään niistä naiskuvista, jotka jäävät lähtemättömiksi leimoiksi ihmisen elämään.
— Jamile? toistin minä. Kuka oli tuo Jamile?
Kysymykseni näytti häntä hämmästyttävän ikäänkuin se olisi ollut tungetteleva tai ikäänkuin hän olisi pahoitellut tunnustusta, jonka oli tullut tahtomattaan lausuneeksi. Hän painoi kantapäänsä ratsunsa kupeeseen, ja herkkä ratsu hypähti eteenpäin ohjaksen äkkinäisen nykäisyn sitä hillitessä. Tuo äkillinen eteneminen vapautti hänet minulle vastaamasta.
Me asetuimme johtamaan karavaania, jonka huomattavimmat henkilöt olimme minä, muukalainen, ja hän, aaveen tavoin palannut ihmeellinen vanhus, jonka perintöä koko Bšarre jo ennakolta nautti. Pian kauppalasta lähdettyä, pähkinäpuiden muodostaman holvin alla, polku lähtee ylenemään pitkin kallioseinämää, joka kohoo Kadišan lähteiden yli. Hevosemme lähtivät nousemaan niinkuin sotilasjoukko jonona kiipee hyökkäykseen, ja niiden kaviot kapsahtelivat kivisellä tiellä. Raudikollaan ratsastava Khalil Khuri kuljetti minua nopeasti mukanaan, ja me saavuimme pian kallion laelle, josta avautuu näköala joen lähteille. Vanhus tuntui tahtovan välttämättä päästä kokemaan hurjaa pyörrytystä, sillä hän kiiti mielin määrin äkkijyrkänteen reunaa, ikäänkuin vaaraa uhitellen, ja minun oli vaikea pidättää ratsuani, joka tarkoin seurasi hänen hevostaan saattaen minut alttiiksi samoille vaaroille. Kohta havaitsimme joukon suuria puita autioitten vuorten kehässä, joiden rinteet näyttivät sinipunervilta ja joiden varjopaikoissa ja huipuilla vielä hohtelivat hanget. Khalil Khuri osoitti niitä juhlallisin elein:
— Seetrit!
Hän kiihdytti ratsunsa laukkaan ehtiäkseen pikemmin perille. Minä sitävastoin hillitsin hevostani voidakseni keräytyä ja katsella ympärilleni.
Notkelmassa edessäni olivat Libanonin metsäisen maineen viimeiset elossaolevat edustajat, maailman tapahtumien vanhimmat todistajat, puut, joita Lamartine on nimittänyt kaikkeuden ylevimmiksi luonnollisiksi muistomerkeiksi. Salomo piti vain niitä kelvollisina ainoalle Jumalalle pystytettävän temppelin rakennusaineeksi, ja profeetat viittasivat niiden suurenmoisuuteen innoittuneissa vertauksissaan. Etäältä näytti kuin niiden oma varjokin olisi niitä tummentanut; ne olivat kuin suuria lintuja, jotka liihottelevat aution maiseman yläpuolella, siivet levällään.
Aivan pian saavutin ensimmäiset, eräänlaisen etuvartion. Sen muodostivat eräät yksityiset puut, joiden ylenemistä ja laajenemista ei ollut mikään estänyt ja jotka niinmuodoin olivat voineet vapaasti kehitellä suoria runkojansa ja ojentaa joka suuntaan pitkiä vaakasuoria oksiansa. Khalil Khuri ei ollut minua odottanut. Minä jatkoin matkaani yksin, onnellisena nauttien yksinäisyydestä, joka salli minun painua syviin mietteisiin. Saattue seurasi muutaman sadan askelen päässä. Niin saavuin muurien ympäröimän alueen luo, jossa kolme- tai neljäsataa majesteettista vankia on suojassa paimenten ja heidän laumojensa aiheuttamalta tuholta ja pyhiinvaeltajien ahnaalta innolta. Vartija oli ennakolta saanut tiedon tulostamme ja oli avannut ristikkoportin. Minä astuin hartain mielin, niinkuin astutaan kirkkoon, näiden puiden alle, jotka muistuttivat rukoilevaa munkkijoukkoa, käsivarret ojennettuina siunaamaan. Paljastin vaistomaisesti pääni ja tervehdin niitä.. Kukaan ei ollut näkemässä tätä kunnioituksenosoitusta, mutta eivätkö nämä ylpeinä ylenevät tai tuuheiksi turvonneet puut, toiset pelottavan ja tuskaisen näköiset maasta kohonneine ja vääntyneine juurineen, jotka muistuttavat Laokoonin ja hänen lastensa ympärille kietoutunutta käärmettä, useiden puiden, yhdynnästä syntyneine suunnattomine runkoineen, salamansilpomine latvoineen, toiset selvin ja puhtain ääriviivoin solakammin kohoavat, eivätkö ne olleet ihmeellisiä olentoja, jotka olivat kuluneiden vuosisatojen aikana saaneet oikeuden suhtautua ylenkatseellisesti niihin tungettelijoihin, jotka tulivat niitä näkemään vailla hehkuvaa hartautta ja vailla loihtuisia muisteloita? Minä puolestani yritin suostutella heitä itselleni suopeiksi ja houkutella heidän muistinsa kätköistä tuhatvuotisen menneisyyden näkyjä. Kuinka monia kansojen liikkeitä, kuinka monia uskonnollisia salamenoja, kuinka monia verisiä kapinoita he olivatkaan olleet näkemässä vanhoina ja vaiteliaina todistajina tällä vuorella; joka vallitsee Tripolin sinistä ulappaa!
Saattue saavutti minut. Me sidoimme ratsumme ja minä lähdin kiertelemään aitauksessa, pysähdellen vanhimpien ja kunnianarvoisimpien luona. Eräässä niistä on merkintö »Julia de Lamartine». Sitä ei kumminkaan ole piirtänyt puun kupeeseen runoilija itse. Hän oli kadottanut lapsensa Beirutissa joulukuussa 1832, muutamia päiviä Pyhästä maasta palaamisensa jälkeen. Lapsi ehti vain yhdentoista vuoden ikään. Tauti tempasi hänet pois kahden päivän kuluessa, vanhempien jo iloitessa hänen toipumisestaan. Lamartine oli siinä määrin epätoivoissaan, ettei voinut neljään kuukauteen poistua siitä Beirutin talosta, jossa oli seurannut Julian kehkeytymistä, nähnyt hänen avautuvan tajuamaan luontoa ja elämää niinkuin kukka avautuu kauniina keväisenä päivänä. Siellä Lamartine sepitti sen kuolemattoman elegian, jossa soimaa itseään siitä, että oli lähtenyt Palestinaan, koska oli siten poissaollen menettänyt muutamia lapsensa viimeisiä päiviä, ja siellä hän kirjoitti neItämaa-matkansivut, joissa palautti mieleensä viimeistä kävelyretkeään hänen kanssaan meren korkealla rannalla. Hänen aikomuksensa oli ennen Syyriasta lähtöä suorittaa pyhiinvaellusretki Salomonin seetrien luo. Eikö hänen ollut pitänyt viedä sinne Julia? Oli huhtikuun alku. Edenissä tiet olivat lumen tukkimat. Siitä huolimatta hän antoi satuloida parhaan ratsunsa, jonka nimi oli »Libanon», otti oppaikseen pari kolme edeniläistä ja eteni kohti sitä piiriä, missä seetripuut pitävät iäistä pyhää kokoustansa. Hevoset vaipuivat vatsaa myöten lumeen, joten hän ei voinut päästä viittä-kuuttasataa metriä lähemmäksi, vaan täytyi tyytyä katselemaan niitä loitolta kuin Luvattua maata. Hän ei niinmuodoin ole kirjoittanut erään vanhimpien joukkoon kuuluvan seetripuun tyveen rakkaan tyttärensä nimeä. Sen on varmaan tehnyt joku hänen libanonilainen ystävänsä, joka runoilijan aikeen tuntien on noussut sinne hänen jo maasta poistuttuaan. Eikö tuo kirjoitus siis olekin tämän itäisen maan harras kunnianosoitus Lamartinen muistolle ja hänen murheellensa?
Minä viivyin kauan aikaa tuon puun luona. Linnut visersivät oksilla. Saattue oli hajaantunut metsikköön. Näin vain tammani, joka kuopi kaviollaan auringonsäteiltä piillyttä tummunutta lumipälveä. Lähdin takaisin samaa tietä, jota olin tullut, ja etsin Khalil Khuria, jota en ollut vielä nähnyt. Astuin pieneen puolittain kätkössä olevaan kappeliin otaksuen hänet sieltä löytäväni. Kuljettuani vihdoin koko aitauksen halki päästäkseni vuoren puolelta näkemään, kuinka vaikea oli mahdollinen Kornet-es-Saudaan nousu, näin hänet muurin vieressä ja kykenin tuskin pidättämään hämmästyksen huudahdusta. Polvistuneena, kuuristuneena, kiertyneenä kokoon kuin nukkuva koira, tuo kookas mies näytti siinä maassa maatessaan aivan pieneltä kääröltä. Minä tunsin hänet vain raudikosta, jonka hän oli jättänyt valtoimeksi, mutta joka oli jäänyt hänen luokseen kuin toveri kumartuen myötätuntoisena hänen puoleensa. Hän ei kuullut tuloani, vaan jäi siihen makaamaan, ja minä kosketin hänen olkapäätänsä. Säpsähdys värähdytti hänen koko ruumistansa, ja hänen kasvonsa olivat siinä määrin tuskan runtelemat, että arvelematta lausuin osaaottavasti:
— Ystäväni, mikä teitä vaivaa?
Hän nousi, jottei ilmaisisi tuskaansa, mutta ei voinut olla puhumatta.Ja kuinka omituiset olivatkaan hänen sanansa!
— Tässä se tapahtui. Mutta muuria ei ollut.
— Mutta onhan muuri ikivanha, huomautin minä.
— Ei, muuria ei ollut, ja Jamile makasi tuossa, pitkänään.
Yhä tuo salaperäinen Jamile!
— Onko siitä pitkä aika? uskalsin tiedustella.
— Viisikymmentä vuotta. Minä olen seitsemänkymmenen vuoden ikäinen. En ole täällä sittemmin käynyt. Luulin voivani huoletta tänne tulla niin monien vuosien kuluttua. Suokaa anteeksi.
Hän pyysi minulta anteeksi maailmanmiehenä, jonka tulee osata hillitä tunteensa, mutta samalla hän oli siinä heikkouden ja hämmennyksen tilassa, jossa ihmisen on mahdoton pitää enää omanansa jo liian kauan ja liian luulevaisesti säilytettyä salaisuutta. Otin tuon huomioon ja tarjouduin hänen uskotukseen. Eikö muukalainen olekin tervetulleempi sellaisessa tapauksessa, henkilö, joka tulee ja menee?
— Kuulkaahan, sanoin, minä aion nousta huomenna Kornet-es-Saudaan.Lähdettekö kerallani?
— Vuori on korkea, ja minä en ole enää nuori.
— Minulle on sanottu, että hevosemme kuljettavat meidät lähelle huippua. Siellä olemme yksinäisyydessä, asuttujen tienoiden yläpuolella. Siellä voitte minulle kertoa Jamilen tarinan.
— Mitä hyvää olisikaan menneisyyteen palaamisesta?
— Te ette voi enää elää, ellette saa niin tehdä.
— Se on totta. Olette nähnyt minut onnettomuudessani; on oikeus ja kohtuus, että saatte siihen tutustua.
Sitten hän kertasi itsekseen, muisteloonsa vaipuneena:
— Mutta muuria ei silloin ollut.
Me tiedustelimme asiaa eräältä saattueeseen kuuluvalta mieheltä. Hän ei tietänyt. Mutta seetristön vartija, joka keitti meille kahvia, antoi meille tiedon. Suojamuuri oli tosiaankin vain neljänkymmenen vuoden ikäinen. Sen oli rakennuttanut Rustun Pašša, joka oli ollut pitkät ajat Libanonin kuvernöörinä ja oli Konstantinopoliin takaisin kutsuttuna pyhästi luvannut rakennuttaa tämän muurin pyhien puiden suojaksi, jos vielä palaisi rakastamaansa Libanoniin. Tuo selitys todisti omituisella tavalla oikeaksi Khalil Khurin tarkan muistelon.
Paluu oli hiljainen ja suurenmoinen. Me laskeuduimme korkeudesta auringon painuessa. Saavuttuamme Kadišan lähteiden yli kohoavalle vuorenjyrkänteelle jyrkkä rinne pakotti meidät taivuttamaan ruumiimme taaksepäin varautuen leveihin arabialaisiin jalustimiin, jottemme olisi luisuneet hevostemme kaulalle niiden kumartuessa vainuamaan tietään ja etsimään kivipohjalta varmaa kavionsijaa. Sellaiselta hieman pyörryttävältä alustalta me katselimme kukkuloiden välitse, kuinka aurinko painui aaltoihin. Sen koskettaessa meren pintaa olimme melkein ihmeissämme, kun emme kuulleet kosketuksen synnyttävän mitään raikuvaa ääntä. Sitten tulinen kehrä upposi kokonaan aaltoihin ja me näimme selvästi viheriät säteet.
Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin, kun katselin allani virtaavaa jokea, hieman levottomana vaikean kulkutiemme vuoksi, edelläni ajava Khalil Khuri kääntyi ja viittasi kohti päivänlaskua lausuen nämä arvoituksenomaiset sanat:
— Päivänkoitto oli erinomaisen verinen sinä kuoleman päivänä, jona nousin seetristöön.
Tummansinisen meren palteena väikkyi pitkin näköpiirin rajaa pitkä punainen vyöhyt. Oliko se onnettomuuden enne?
Vihdoin, vuorenseinämän juurelle ehdittyämme, pääsimme kunnollisemmalle tielle, pähkinäpuukujalle, joka osoittaa, etteivät viljellyt seudut ja Bšarren asumukset enää ole aivan kaukana. Tien vieressä pystytti pieni beduiiniheimo yöksi mustia telttojansa. Se oli varmaan menossa Baalbekiin, Libanonin harjanteen toiselle puolelle, Bekkan tasangolle, seetrisolan tietä. Tripolista on matka paljoa lyhyempi, koska siten välttyy Beirutin mutka ja Damaskuksen tie, mutta se on paljoa hankalampi. Riisutut kameelit kävivät vapaasti laitumella aasien ja pienten pitkäkorvaisten vuohten keralla. Elukkain sekava lauma loi haaveellisia varjoja tulen valossa, jonka naiset olivat sytyttäneet keittääkseen ruokaa. Näiden paimentolaisten naiset eivät käytä huntua, mutta rumentavat kasvonsa mitä inhoittavimmin vaaleansinisin ihopiirroksin. Ainoastaan heidän astuntansa on kaunis: tottuneina kävelemään paljain jaloin ja kantamaan taakkoja päälaellaan he etenevät sorean suorina, povi korkeana ja lanteet liikkuen, ja katselija etsii heidän päänsä päältä ruukkua, joka heidät täydentäisi ja suurentaisi. Ruskeapintaiset miehet, joilla oli suippoparta ja säkenöivät silmät, puolittain päähineeseen piiloutuvat, iskivät maahan telttapaaluja huudellen kurkkuäänin ja näyttäen hohtelevia hampaitaan.
Minä katselin heitä uteliaana, mutta Khalil Khuri, joka ratsasti vierelläni, ilmaisi kärsimättömyyttä, jopa kiukkuakin. Minä huomautin, että kyläkuntien asujaimet katselivat karsaasti noita ohikulkevia näpistelijöitä.
— Ei senvuoksi, sanoi hän minulle.
Sitten hän lisäsi, hetken vaiti oltuaan:
— Ne olivat tässä silloinkin.
Tuosta ymmärsin, että hän oli kerrassaan vaipunut muisteloihinsa, niinkuin meitä ympäröivä maisema vähitellen peittyi yön varjoihin. Olin puuttunut asiaan otollisena hetkenä, uskottua kaivattaessa, ja huomenna saisin kuulla Jamilen koko tarinan. Mutta minä olin tuntenut Khalil Khurin ainoastaan muutamia tunteja. Kuinka voinkaan luottaa kertomukseen, joka ennakolta veti minua puoleensa, tenhoisasti minua houkutteli paikkojen ja olosuhteiden voimalla? Eikö pitänyt varoa itämaista liioittelua ja muistaa, mitä Eugène-Melchior de Vogüé oli kirjoittanut maroniiteista matkakertomuksessaan: »He nimittävät pyssynlaukausta sodaksi ja veitseniskua verilöylyksi»? Tosin olin Libanonin sydämessä, Kadišan laaksossa, joka on säilynyt pyhänä varustuksena; siellä elävä heimo on luotettavampi, vähemmän suurenteluun taipuva. Kaikesta huolimatta päätin pyytää isännältäni omituista vanhusta koskevia selityksiä.
Olin vielä niissä mietteissä, kun saavuimme Bšarreen. Koko kauppala oli meitä vastaanottamassa saatuaan vakoilemaan lähetetyltä poikajoukolta tiedon tulostamme. Me ajoimme sinne, edellämme nuorten kuoro, joka veisasi kunniaksemme jotakin tilaisuutta varten sepitettyä yksitoikkoista virttä, hevostemme puolittain upotessa ihmisvirtaan. Parvekkeilta vuodattivat naiset ylitsemme tuoksuvesiä pitkäkaulaisista pirskotinpulloista. Ahdinko oli niin suuri, että vaivoin pääsimme astumaan satulasta lähteäksemme Nassib-ed-Daherin luo, joka johdatti meidät hoikkain pylväiden kannattamalle parvekkeelle pihan puolelle. Piha oli jo täynnä kansaa, sillä talo, jossa asustaa vieras, kuuluu samalla kaikille, ikäänkuin jokin julkinen rakennus. Itse vieras on erinomaisen uteliaisuuden esineenä, jokaisella on oikeus tulla katselemaan häntä ihan kädestä pitäen, ja yksikään ei luovu siitä erioikeudesta.
Iloa ilmaisevia pyssyn laukauksia kajahteli joka taholta, lapset heiluttelivat ja heittelivät bengalitikkujansa, ja tulisoihdut alkoivat syttyä hämärän vähitellen tihentyessä. Kattojen takaa häämötti epäselvästi pähkinäpuiden vaalea lehvistö ja vuorten lumi, joka sinersi ensimmäisten tähtien syttyessä. Tuohusten valossa näkyivät väkijoukon kirjavat puvut ja kasvot: arvohenkilöitä punaisissa tarhureissaan, fellaheja kirjaelluissa paidoissaan, värillisissä keffijeissään tai kameelinkarvalakeissaan, pappeja pitkissä mustissa viitoissaan ja päässään tabie, eräänlainen poimulakki, jonka ympärille on kierretty mustia nauhoja, naisia liivihameineen ja helakkavärisine huiveineen, ryysyisiä ja rähjäisiä tyttöjä ja poikia. Kaikki kirkuivat tai lauloivat. Sitten sekasorto alkoi selvitä. Pihan keskellä sijaitsevan suihkuakaan ympärille muodostui tyhjä paikka. Katselijat keräytyivät, kasautuivat portaille, komeroihin ja ovien pieliin, ja vapaalla alalla alkoi käydä karkelo suuren rummun, huilun ja oboen muodostaman soittokunnan sävelten tahtiin. Mutta tämä orkesteri ei pysynytkään liikahtamatta paikallaan. Se otti itse osaa tanssiliikkeisiin, varsinkin isonrummun lyöjä, joka keveästi hypähteli soiton tahtiin molempien toisten soittoniekkojen jäljitellessä häntä hillitymmin, posket pullistuneina ja iho tummanpunaisena.
Ensimmäisenä oli liinatanssi. Sen tahtia säänteli kookas nuorukainen, paidanrinta avoinna, jaloissa väljät roimahousut, jotka pohkeissa puristuivat puolisaappaitten varsiin. Oikealla kädellään hän kohotti päänsä yläpuolelle, heilutti ja pyöritti nopeasti ilmassa helakanpunaista kierteelle käännettyä silkkiliinaa. Pää ylpeästi pystyssä, iloiten siitä, että sai olla käskijänä, rinta koholla ja koko ruumis kopeana ja voittoisana, hän polki norjalla ja jäntevällä jalallaan kivettyä pihamaata, oikaisi jalkansa taaksepäin syöksyäkseen sitä terhakammin eteenpäin, hillitsi kulkuansa ja aloitti sen uudestaan. Sillä tavoin hän sai sopusointuisesti liikahtelemaan kokonaisen rivin nuorukaisia, jotka olivat järjestyneet puoliympyrään altaan luo, toinen käsi vierustoverin vyötäisillä, toinen hänen olallaan. Esitanssijan arvovallan alaisina he noudattivat tarkoin hänen määräämäänsä poljentoa.
— Se on kansallistanssimme, selitti minulle Nassib-ed-Daher. Sen nimi on dabke. Sitä tanssitaan koko Libanonissa, muhamettilaistenkin keskuudessa.
Sitten hän lisäsi syvämietteisesti:
— Tanssi ei tiedä mitään uskonnosta.
Minä tiedustelin, eivätkö naiset saaneet ottaa siihen osaa, ja sain kuulla, että se tosiaankin on kielletty naisilta muhamettilaisten keskuudessa. Maroniittinaiset sitävastoin tanssivat sitä joko keskenään tai nuorten miesten kanssa, koska vuoriston tavat eivät erota heitä toisistaan niinkuin on muuten laita itämailla. Nuoria tyttöjä liittyi tosiaankin kohta tanssijoihin. Sitten eräs niistä, kaikkein taitavin, jäi yksin näyttämölle. Hän ei liene ollut viittä-kuuttatoista vuotta vanhempi, vaikka olikin hyvin kehittynyt; povi oli pyöreä ja lanteet lujat, vartalo tanakanlainen, mutta erinomaisen notkea ja liikkuva, kasvot olivat ruskeat, vakavat ja selväpiirteiset, silmät säihkyvät, ja tummia hiuksia kiersi punainen nauha. Tuohusten häilyvät liekit näyttivät hänet milloin varjossa, milloin valossa luoden häneen aave% maisen leiman. Hän suoritti juhlakarkelon menot karusti ja majesteettisesti. Hän kohottautui varpailleen ikäänkuin olisi haastanut taisteluun läsnäolijoita, käännähti, oli pakenevinaan, kyyristyi maahan, paneutui pieneksi ja kavahti yhtäkkiä alkuperäiseen ylpeään asentoonsa kohottaen kätensä päänsä yläpuolelle ikäänkuin lisäten siten pituuttansa. Ikuinen kuva naisesta, joka sytyttää sotaa, kiehtoo puoleensa, hurmaa, väistää, häipyy pois ja ilmestyy jälleen voittoisana.
Khalil Khuri kumartui puoleeni; minä arvasin, mitä hän aikoi sanoa, ja minua huvitti ehdättää ennen häntä:
— Tanssiko Jamile paremmin? kysyin minä viattoman näköisenä.
Hänen jo ennestään välinpitämätön ilmeensä muuttui nyt tylyksi, ja hän sylkäsi maahan osoittaakseen ylenkatsettaan:
— Tuo ei olisi kelvannut hänen palvelijattarekseen.
Millainen prinsessa olikaan ollut tuo Jamile?
Sitten tuli miekkatanssin vuoro. Molemmat taistelijat asettuvat vastapäätä toisiaan, oikeassa kädessä käyrä turkkilaistikari, pyöreä kilpi sujutettuna vasemmalle käsivarrelle. He uhkaavat toisiaan huimasti aseitaan heristäen, etenevät, syöksyvät toistensa kimppuun, pistävät, suorittavat seksti- ja kvarttiväistöjä ja kimmahtavat sitten äkkiä takaisin aloittaakseen liikehtimisensä uuteen tapaan. Kilvet kajahtelevat aseiden iskuista, ylen hurjaa hyökkäystä vastaan sanomattoman taitava puolustautuminen, ja molemmat yhdessä luovat inhimillisen taitavuuden ihmenäytteen. Mutta itämaat ihastelevatkin sotasilla-oloa paljon enemmän kuin sotaa itseänsä.
Kisojen siten jatkuessa ulkona kyläläisten huviksi Daher-heimon jälkeläinen vei meidät huoneisiinsa tarjotakseen tavanomaisia pikkuruokia. Pitkälle pöydälle oli sijoitettu lukemattomia kulhoja, — siinä oli oliiveja, vuohenjuustoa, sardiineja, paistettuja ja suolattuja pistasiahedelmiä, tomaatti- ja ruokasalaattia, lihamakkaraa ja koviksi keitettyjä munia, munuaisia ja lampaanmaksaa. Vieraat nousivat kukin vuorollaan valtaamaan mieliherkkuansa käytellen joko sormiaan tai ainoata käytettävänä olevaa haarukkaa. Palan paineeksi juotiin olutta tai arrakkia.
Tätä aloittelua seuraava varsinainen ateria oli runsas ja loppumaton: lihamuhennosta ja riisiä, murekkeella täytettyjä kurpitsoja, kalaa happaman maidon keralla, kanapaistia kastikkeineen, kylmää liharuokaa; monenlaisia väliruokia, niiden joukossa juustosta ja hunajasta valmistettu »kenefe», ja »kešek el Fukara», hyytelömäinen kermavalmiste, jossa uiskentelee pistasioita; vihdoin jälkiruokia, jauhoista ja sokerista valmistettuja kuivia leivoksia ja kaikenlaisia hedelmiä, Libanonin mainioita hedelmiä: Tripolin oransseja, Edenin päärynöitä ja persikoita, ja Hasrunin luumuja ja aprikooseja. Aterian jälkeen jatkuivat maljapuheet ylenpalttisten kuvien ja määrättömien kohteliaisuuksien täyttäminä varsin myöhään.
Vasta kun aterian päätyttyä oli jälleen siirrytty parvekkeelle, tähtivälkkeisen taivaankannen alle, minun onnistui viedä syrjemmälle Nessib-ed-Daher ja saada hänet suurin piirtein kertomaan Khalil Khurin elämänvaiheista.
— Meidän sukumme ovat samaa alkujuurta, selitti hän. Mutta minä en tunne häntä. Täällä ei häntä tunne kukaan. Hän poistui maasta jo kauan sitten. Hänen kerallaan lähtivät Hame-veljekset, joiden sisar, Muntaha, on vielä elossa. Viimeksimainittu asuu kyläkunnan ylimmässä osassa; hän on leski, hänellä on lapsia ja lastenlapsia. Hänen veljensä eivät ole palanneet. Väitetään, että siihen on hyvä syy: vanhempi veli, Butros, kuuluu aikoinaan surmanneen miehen, joka oli ryöstänyt hänen sisarensa…
— Jamilen?
— Niin. Kuinka tiedätte hänen nimensä? He pitivät parempana lähteä merten tuolle puolen. Siellä he kuuluvat menneen naimisiin jonkun ranskalaisen kaivostenomistajan tytärten kanssa. Khalil Khuri on menettänyt vaimonsa ja lapsensa. Oletteko huomannut, kuinka hyvin hän puhuu kieltänne? He elivät kaikin eräässä pienessä Ranskan siirtokunnassa. He ovat ansainneet paljon rahaa. Ainakin niin väitetään. Enempää en asiasta tiedä.
Tämä keskustelu muistui jälkeenpäin mieleeni ja osoitti osaltaan minulle, kuinka legenda vääristelee todellisuutta asettamalla aivan helposti vainajan toisen sijaan ja tehden tuomiosta murhan…
Sopimuksemme mukaan lähdimme seuraavana päivänä, Khalil Khuri ja minä, kohti Kornet-es-Saudan huippua. Saattueeseemme kuului nyt vain kolme, neljä palvelijaa ja opas, kaikki ratsain kuten mekin, aasi, joka kuljetti mattoja ja ruokavaroja sekä karitsa, jonka oli määrä joutua teurastettavaksi vuoren huipulla ateriaamme varten ja joka kulki uhritiensä omin jaloin.
Me kuljimme seetrien ohi, joiden juhlallinen kokouspaikka sijaitsee kaksi tuhatta metriä merenpintaa korkeammalla. Niiden luo ehdittyä on lähdettävä pitkin polkua, joka on vaivoin erotettavissa, uraa, joka johtaa maanvieremien halki ja näyttää toisinaan puhkovan kallioita. Ratsumme tekivät ihmeitä. Me jäimme satulaan, mutta toiset ratsut jätettiin tielle erään fellahin hoiviin, lukuunottamatta tyyntä ja leppoisaa aasia, joka kuljetteli taakkaansa nuoren kuolemaantuomitun rinnalla. Dahrel-Kadibin solaan ehdittyä saavutetaan kapea tasanne, joka huomaamatta kohoten johtaa vuoren laelle. Me kuljimme matkan loppuosan jalan, koska ratsumme upposivat hankeen. Huipulle ehdittyämme saimme korvauksen ponnistuksistamme. Katse kohtaa toisaalla sinisen meren vaihtelevine rantoineen, Batrunin ja Tripolin väliset punaiset rantakalliot ja onnellisen Akkarin lahden rusottavat hiekkarannat; toisaalla leviää Bekkan hedelmällinen tasanko hohdellen jo kypsyneiden vehnä- ja kauravainioittensa kullassa ja leviten mieluisasti Libanonin ja karun ja villin Antilibanonin välimaalla. Pohjoisessa häämöttävä sinipunerva Ansarijen vuorijono osoittaa niitä maita, joissa asuvien allaniittien uskonto ja tavat ovat yhä vielä salaperäisyyden verhoamat.
Mutta suottahan viivyn näissä matkamiehen vaikutelmissa. En ole kumminkaan niitä suotta tähän merkinnyt. Niiden tehtävänä on olla kehyksenä ja tutustuttaa lukijaa maroniittien maahan ja tapoihin, jotka kumppanini otaksui liian tunnetuiksi pitääkseen velvollisuutenaan niitä kuvailla. Tämä Khalil Khurin keralla viettämäni päivä on jättänyt mieleeni erinomaisen selvän muiston. Me palasimme vasta illan tullen pysähdyttyämme matkallamme kaksi kertaa pitkäksi ajaksi, ensimmäisen kerran Dahr-el-Kadibin solassa, missä nautimme aamiaisen — ja millaisen aamiaisen: isäntäni oli varustanut tavallisen suuruksen lisäksi kalkkunan ja pari kanaa tarhastansa, Kadiša-joen kaloja ja kaikkia tasangon hedelmätarhojen hedelmiä — toisen kerran seetristössä, palatessamme. Niin hän kertoi minulle Jamilen koko tarinan, milloin ratsun selässä, kun tie ei ollut aivan huono, joten voimme ratsastaa vieretysten, milloin mainitsemieni pysähdysten aikana. Minä kehoitin häntä kertomaan, ja pitkäaikaisen vaitiolon rikkominen tuntui hänestä itsestään helpotukselta. Jätän nyt sananvuoron hänelle, jotten sopimattoman asiaanpuuttumisen nojalla tärvele tätä herkkää ja murheellista kertomusta, jota hän toisinaan höysti sananlaskuilla arabialaisten kertojien tapaan. Mutta tavannenko hänen äänenpainonsa? Seitsemänkymmenen vuoden ikäisen vanhuksen kertoman tarinan luulisi kuulostavan vanhanaikuiselta ja järjettömältä. Mutta hän kertoi kerrottavansa jälleen henkiin heränneen nuoruuden kiihkein tunnoin. Hän löysi puolen vuosisadan kuluttua sydämestään entisen tunteen, sen ainoan tunteen, joka oli tuonut hänen sydämeensä hurmiota jättäen sen vaille onnea. Ja tämä ikävuosista saatu voitto oli omituisen liikuttava. Siten hän mitä ihmeellisimmällä tavalla osoitti kunnioitustaan Jamilen kielletylle intohimolle…