Huone tyhjeni; minä jäin sinne kahden kesken Jamilen kanssa. Hän oli turhaan yrittänyt molemmin käsin torjua tarjoustani kaikkien katseiden suuntautuessa minuun. Hän ei ollut kumminkaan vielä virkkanut sanaakaan siitä lähtien, kun olimme ryöstäneet hänet Tripolin hautausmaalta.
Me olimme kahden kesken ensimmäisen kerran kihlauksemme purkautumisen jälkeen, joka oli tapahtunut viereisellä pihamaalla, altaan luona. Tuomitulta ei näyttänyt suinkaan hän — minä olin tuomitun näköinen. Aikaisemmin 'kun olin murheen vallassa, pakenin hänen luoksensa; mutta minne voisin paeta nyt, kun hän oli murheeni aiheena?’ Hänen rakkautensa ja minun tuskani joutuivat vastakkain. Hän ei ollut enää pelastettavissa, ellei hänen muhamettilaista menneisyyttään käynyt häivyttäminen olemattomiin. Hänen täytyi suostua palaamaan arkaan ja alakuloiseen rakkauteemme. Voisiko kuolemanpelko johtaa sellaiseen tulokseen? Nyt, kun aioin häneltä sitä kysyä, tunsin joutuvani epävarmuuden ja kyynelten valtaan. Sitten kuulin minulle sanottavan:
— Khalil, sinä olet aina Khalil.
Khalil merkitseeystävää, uskollista ystävää. Hän leikki nimelläni rohkaistakseen minua. Hänen äänensä soi korvissani uutena musiikkina. Se oli hänen äänensä, mutta minusta tuntui, etten ollut sitä koskaan ennen kuullut. Samoin olin nähnyt hänen kasvonsa Tripolin hautausmaalla, entisellään, mutta kirkastuneina. Tämä ääni oli kuin alennettu, syvempi ja liikuttavampi.
— Jamile! kuiskasin minä, toivoa väristen.
Hän oli lähestynyt minua vetämättä huntua takaisin kasvoilleen ja avasi sydämensä:
— Sinulle, ystävälleni, virkkoi hän, minä puhun. En heille. Minkätähden olisinkaan heille puhunut? Sinä rakastat minua yhä etkä odota minulta mitään.
Hänen sanansa olivat liiankin selvät. Minä tulkitsin ne huudahtaen:
— Jamile, ethän aio kuolla!
Samassa huomasin, että rakkauteni oli täynnä kunnioitusta, jonka vaikutuksesta olisin mielelläni polvistunut hänen eteensä. Olinko joutunut tuon kunnioituksen valtaan kuoleman äkillisen lähestymisen vuoksi vai täydellisyyden vaistoamisesta aiheutuvan hartauden tähden? Hän silmäili minua hämmästyneenä ja hymyili heikkoa hymyä. Viimeisen kerran näin hänen silloin hymyilevän. Se sopi erittäin hyvin hänen ilmeeseensä, joka yhä kykeni muuttumaan lapselliseksi, vaikka olikin yleensä ylen vakava.
— Aion kyllä, Khalil, vastasi hän. Täytyy.
Hän siis suostui kohtaloonsa. Hän ei kapinoinut, ei närkästynyt, ei puolustautunut. Hänen nuori ruumiinsa ei pyrkinyt pakenemaan kärsimystä. Minulla oli hänen suostuttelemiseensa käytettävänä ainoastaan neljännestunti. Minä keräsin kaiken kaipaukseni, rakkauteni kaikki voimat. Kerroin hänelle, kuinka olin surrut hänen lähdettyään, kuinka olin väittänyt vastaan kaikkien häntä syyttäessä ja kuinka olimme ajaneet hänen jäljessään aina Šrariin saakka, missä olimme nähneet hänen ratsastavan puolisonsa luo.
— Kuulin isäni tamman hirnuvan, keskeytti hän kertomukseni. Mutta en antanut teitä ilmi.
Jätin kuitenkin hänelle kertomatta, että olimme ojentaneet pyssymme häntä kohti toinen toisemme jälkeen, Butros ja minä. Sitten kuvailin mietteitäni Omarin yrttitarhoissa. Kuvailin Tripolissa-oloa ja käyntejäni kalmistossa, linnan luona.
— Sinäkö siis minut petit? huokasi hän.
Minä vannoin, etten ollut ilmaissut hänen olopaikkaansa. Mutta hän jatkoi:
— Olithan kuitenkin siellä, kun he veivät minut mukanaan. Minkätähden sallit heidän niin tehdä?
— Jottet enää kuuluisi Omarille.
— Minä olen iäti Omarin. Kukaan ei kykene minua häneltä riistämään.
Nuo sanat saivat minut jälleen mustasukkaisuuden ja vimman valtaan:
— Ei, Jamile, sanoin, sinä et ole enää Omarin. Mutta minun omani sinä voit olla. Minä olen rakastanut sinua ennenkuin hän. Muistele talvi-iltaa, Hasrunin tiellä, kun lämmitin käsiäsi. Olen odottanut sinua sanomattoman kauan ja sanomattoman kärsivällisesti! Vien sinut meren taakse, kauas täältä, maahan, jossa meillä ei ole enää menneisyyttä, ei muuta kuin onnellinen nykyisyytemme ja kotimme tulevaisuus. He tahtovat sinut surmata, Jamile, ymmärrätkö? Se on mahdotonta, minä en siihen suostu. Jamile, minä rakastan sinua. Jamile, suostu tulemaan vaimokseni, niin henkesi säilyy. Ja minä, minä annan anteeksi, unohdan…
Olin puhunut aivan vilpittömästi unohduksesta ja anteeksiannosta. Mutta tuskin olin nuo sanat lausunut, kun jo käsitin niiden ajatuksettomuuden. Minäkin olin aikonut kohota esittämään sankarillista ja suurenmoista osaa, samoinkuin hänen isänsä hänet tuomitessaan. Minä soin hänelle suojelukseni, tarjosin hänelle nimeni ja arvoni ja hälvensin siten sen rikoksen, johon hän oli tehnyt itsensä vikapääksi. Ajattelevatko siis ihmiset edustavuutta onnettomuudessaankin? Olin taipuvainen käyttäytymään alentuvaisesti kuoleman varjojen jo väikkyessä hänen vaiheillaan, mutta tahdoin todellisuudessa vain tyydyttää palavaa rakkauden kaipausta. Tämä inhottava leikki alkoi minua hävettää.
— Ei, Jamile, niin ei ole laita. Kuulehan, minä rukoilen sinua.
Rakkauteni oli polttanut minusta pois kaiken, mikä ei rakkauteeni kuulunut: turhamaisuuden, ylpeyden, mustasukkaisuuden, väkivaltaisuuden ja kaipauksenkin, niinkuin tuli polttaa maasta kaikki loiskasvit, jotta elämän siemen pääsee itämään. Ihmetellen ääneni sävyä hän torjui minut, mutta hellästi.
— Pidätkö kuolemaa parempana kuin minun rakkauttani? kysyin minä.
Hän virkkoi vieläkin hellemmin:
— Minä pidän parempana rakkauttani. Sinä et tunne häntä, jota rakastan.
Sointuisin äänin, katkonaisin lausein, hän lauloi — en tosiaankaan voi käyttää mitään toista sanaa — lauloi rakkauttansa, niinkuin Šrarin puutarhojen satakielet olivat täyttäneet yön hänen nimensä helinällä. Tiesikö hän — epäilemättä hän tiesi huokuvansa kuudentoista vuotiaana kuolevan täyttä suloa. Jeftan tytär, joka oli vetäytynyt kukkulalle odottaakseen uhraamistaan, lauloi varmaan siten ystävättäriensä keralla. Tai oikeammin ei laulanut, sillä Jeftan tytär ei rakastanut eikä ollut rakastettu. Minä olen yrittänyt säilyttää tuota riemuhymniä, johon sisältyi ylevä ja sydäntäsärkevä hyvästijättö, mutta olen pelännyt muuntaa sen rytmiä ja himmentää sen loistokkuutta. Se liikkui totunnaisten sovinnaisuussääntöjen, kainouden ja vaatimattomuuden, pidättyväisyyden ja järjen rajojen ulkopuolella. Se oli nuoruutta, uskallusta ja uhrilahjaa. Siitä ei voi antaa käsitystä mikään muu kuin mahdollisesti nämä Korkean veisun säkeet, jotka olen säilyttänyt mielessäni muistona tuosta ainoalaatuisesta kertomuksesta, joka sai minutkin unohtamaan tuskani:
Niinkuin omenapuu metsän puiden keskellä, niin on armaani nuorten miesten joukossa. Minä olen levännyt hänen kaivatun varjossa, ja hänen hedelmänsä on suussani suloinen…
… Armaani ääni! Katso, hän tulee hyppien vuorilla, yli kukkuloiden kirmaten. Armaani on metsävuohen ja nuoren peuran kaltainen. Katso, hän seisoo seinän takana, katsoo ikkunasta, säleristikon lomitse silmäilee. Armaani oli tullut, hän puhuu minulle, sanoo:— Nouse, kiiruhda, ystäväni, kyyhkyläiseni, minun ainoa ihanaiseni, ja tule. Talvi on jo mennyt: sade on tauonnut jo olemattomiin häipynyt. Kukat ovat versoneet kedolle, on tullut laulun aika; toukomettisen ääni soi tienoillamme. Viikunapuu kypsyttää hedelmänsä, kukkiva viini levittää hyvää tuoksuansa. Nouse, armaani, ainoa ihanaiseni, ja tule! Oi kyyhkyseni, sinä, joka piilet kallion katveeseen, näytä minulle kasvosi, anna äänesi kaikua kuuluviini, sillä äänesi on suloinen ja kasvosi ovat ihanat. Armaani on minun, ja minä olen hänen, ja rakkautemme löytää ravintonsa kukkien keskellä, kunnes päivä viilentyy ja varjot pakenevat. Tule takaisin, armaani, ja ole niinkuin metsävuohi ja niinkuin nuori peura Libanonin vuorilla…
Ja vielä viimeiseksi:
… Armaani kolkutti ovelleni: Avaa minulle, sisareni, ystäväni, kyyhkyni, puhtaimpani. Minä nousin avaamaan armaalleni, mutta hän oli poikennut pois. Sieluni oli kuin sulanut hänen äänensä kuuluessa. Minä etsin häntä, mutta en löytänyt, kutsuin häntä, mutta hän ei minulle vastannut…
Nuo tosin eivät ole ne sanat, jotka lausui Jamilen suu, tuo suu, joka oli kuin purppurainen nauha ja niiden raikkaudesta kostea. Nuo eivät ole hänen sanojaan, mutta muistuttavat niitä. Olen ainakin löytänyt niistä niiden lennokkuuden, riemullisuuden, liikkeen, luontevuuden ja kuvarikkauden. Tuon yhtäläisyyden vuoksi muistini on ne säilyttänyt.
Hänen kutsuttuaan luokseen Omaria minä olin kääntynyt katsomaan, eikö Omar tule. Hän olikin kenties saapumassa, nelistävän ratsunsa selässä, Tripolista Bšarreen johtavalla tiellä. Jamilen kutsu teki hänet siinä määrin läsnäolevaksi, että tunsin hänen hengityksensä ja siirryin pois hänen tieltään. En ajatellutkaan enää kiistaillen vaatia häneltä omakseni tätä lasta, joka kuului hänelle kokonaan, jonka yhtäkään hiussuortuvaa, yhtäkään ruumiin atomia ei voitu riistää pois hänen hyväilyltään. Kuunnellessani Jamilea olin havainnut oman olemukseni muutoksen. Rakkauteni oli alistunut hänen rakkauteensa. Se oli lakannut noudattamasta omaa kaipaustansa. Se suostui palvelemaan ja unohtamaan itsensä. Ja siten muuntuessaan se loi minuun sisäisen rauhan, odottamattoman onnentunnon. Minä olin onnellinen ja vapaa. Vaikeudet tasoittuivat ja eteeni avautui valoisa tie.
— Avaa nyt ovi, virkkoi Jamile.
Minä uskoin tosiaankin hänen odottavan Omaria enkä ihmetellyt hänen kehoitustaan.
— Hän ei ole tullut, huomautin.
— Ei olekaan, virkkoi hän lempeästi. En odotakaan enää häntä. Odotan… erästä toista. Näethän, etten voi kuulua enää kenellekään muulle kuin sille toiselle.
Toinen, se oli kuolema, jota hän ei ollut maininnut nimeltään, mutta joka tosiaankin oli läsnä.
— Odota vielä, Jamile!
Minä ehdotin hänelle, että hän suostuisi näennäisesti liittymään minuun. Jos hän lupaisi mennä kanssani naimisiin, hän pelastuisi heti, ja minä auttaisin häntä karkaamaan ja palaamaan Omarin luo. Hän ei heti tajunnut ehdotukseni tarkoitusta, joten minun täytyi esittää se selvemmin. Asian ymmärrettyään hän tarttui käsiini ja suuteli niitä jälleen, samoinkuin kerran ennen.
— Niin, sanoi hän, sinä rakastat minua.
— Suostutko siis, Jamile?
— En, en voi suostua. Hän luulisi, että olen kuulunut sinulle. Kun kuolen, hän ei voi minua epäillä.
Hän torjui tarjoukseni, jottei epäluulon häivääkään voisi häneen sattua. Olen ajatellut, että tuo palvonta, joka sai hänet tuhoamaan itsensä, sai leimansa uskonnostamme, joka on muuntanut rakkauden tehden aistien hekumasta, joka aikaisemmin varsin usein päätyi kyllästykseen ja julmuuteen, uhrautumisen nojalla täydellistymisen välineen. Olen niin ajatellut, koska jouduin itse sitä kokemaan. Jamile ilmaisi minulle viipymättä samanlaista sisäistä tapahtumaa, mutta paljoa ansiollisempaa ja arvokkaampaa.
— Sitäpaitsi… aloitti hän.
Mutta hän ei lausunut ajatustaan loppuun, ikäänkuin olisi ollut hyödytöntä sitä ilmaista. Minä pyysin pyytämällä, ettei hän salaisi minulta mitään.
— Niin, virkkoi hän, on oikein, että joudun sovittamaan rikokseni.
Sovittamaan rikoksen? Olin johtunut niin pitkälle, etten enää pitänyt häntä syyllisenä. Eikö rakkaus, sellainen kuin hänen, ollut kaikkien sääntöjen ulkopuolella? Mutta hän ei ollut suinkaan menettänyt suuntavaistoansa.
— Epäilemättä, virkkoi hän vastaväitteeseeni. Enkö ole hylännyt kaikkea seuratakseni häntä?
— Sinä rakastit häntä.
Hän jatkoi, pikemmin itsekseen kuin minulle:
— Minä en ole kieltänyt uskoani, kuten pappi minua syyttäessään sanoi. Hyvä Jumala, enhän ole kieltänyt mitään, en uskoani, en heimoani enkä kotoisia vuoriani. Ihminen, joka rakastaa, ei kiellä mitään. Hän rakastaa. Se on jumalallista. Siinä kaikki. Enhän ole rukoilemastakaan lakannut. Olen rukoillut onnessani ja onneni puolesta. Kenties ei olisi pitänyt niin menetellä. Mutta minä olin vain pieni rakastava tyttö. Rakastin häntä niin, että minulle kenties annetaan anteeksi. En voinut hänestä luopua, kun he häntä minulta vaativat. Ei, se ei ollut mahdollista. Olen ollut liian onnellinen, sen tiedän hyvin. Se ei kenties ole sallittua. Koetan sensijaan kuolla moitteettomasti. Olenhan vielä nuori! Mutta hän, miten käykään hänen, kun minä olen poissa? En toivo hänen minua unohtavan. Kenties sentään, jos hänen täytyy kovin kärsiä?
Eikö Jamile puhunut itsestään jo ikäänkuin vainajasta? Hän laski kätensä ristiin rinnalleen, samoin elein kuin Tripolin hautausmaalla odottaessaan Omaria palaavaksi, samoin elein kuin tuomiotaan kuunnellessaan.
— Jumalani! huokasi hän. Tässä minä olen. Ota minut, mutta ota minut pian, kun olen vielä rohkea.
Sitten hän syöksähti ovelle muistuttaen liikkeillään mieleeni yhteisiä retkiämme Bšarren mailla.
— Jamile!
Minä huudahdin tuskissani, ja kyynelet tulvahtivat silmiini. Hän palasi luokseni hypähdellen niinkuin lintu, joka tuskin koskettaa maata jaloillaan, vaikka ei ole vielä avannut lentimiänsä, ja kosketti kädellään silmäluomiani:
— Älä itke, Khalil; minä en pelkää. Etkö tiedä, että sille, joka rakastaa, kaikki muu on ihan mitätöntä?
Pelonkauhuni oli kuitenkin, herättänyt kaiken hänessä piilleen herkän heikkouden ja elämänkauhun. Hänenkin silmänsä kostuivat Minä sain hetkisen kokea hänen hyväilyänsä ja jälleen löytynyttä lempeätä inhimillisyyttään. Mutta samassa hän jo hillitsi itsensä ja ehti samassa poistua ja antautua pyöveliensä käsiin. Kun aioin kiiruhtaa hänen jälkeensä, syöksyin suotta ovea vasten. Tuomarit ja Butros olivat sulkeneet minut huoneeseen, koska epäilivät minua.
En tiedä, oletteko kuullut yöhön eksyneiden koirien loputonta haukuntaa tai satimeen joutuneiden sakaalien ulvontaa. Minä haukuin kuin eksynyt koira, ulvoin kuin satimessa kituva sakaali siinä häkissä, johon minut oli suljettu. Ovi, jota jyskytin nyrkilläni, jaloillani, pyssyni perällä, oli niin luja, ettei vääjännyt vähääkään, ja huoneessa, kuten useinkin arabialaisten talojen suojissa, oli tämä ainoa aukko. Jokainen minuutti, jokainen sekunti vei Jamilea lähemmäksi kuolemaa, ja minä en voinut enää tehdä mitään häntä pelastaakseni. Tuskan ja uupumuksen tuokio, jota olivat virkistäneet hänen kätensä, erotti meidät ainiaaksi. Nyt ne surmasivat minun rakastettuani — ei minun rakastettuani, vaan Omarin rakastettua, joka oli minulle kalliimpi kuin oma itseni, ja minua pidätettiin kaukana hänestä toivottomasti takomassa nyrkeilläni armottoman lujaa estettä.
Kahden huudon, kahden nyyhkytyksen välillä olin ollut kuulevinani tieltä hevosten kavioiden kapsetta. Sitten kaikki häipyi kuulumattomiin. Minne ne hänet veivät? Missä se kamala asia tapahtui? Toisinaan hillitsin vimmaani ja lausuin oven takaa rukouksen sanoja, joiden olisi pitänyt liikuttaa kiviäkin. Toivoin jonkun palvelijan tai ohikulkijan ne kuulevan, heltyvän niistä ja avaavan oven. Ah, kunpa pääsisin lähtemään, rientämään hänen avuksensa! Minä jännitin tahtoni kohti tuota ainoata tarkoitusperää, mutta kukaan ei tullut lopettamaan sanomatonta kärsimystäni.
Kuinka pitkä aika kului siten? En enää ollut selvillä tuntien kulumisesta. Aika tuntui pelontuskan vallassa äärettömän pitkältä, ja minä en ole milloinkaan saanut tietää sen todellista kestoa. Yhtäkkiä kuulin sitten avaimen kääntyvän lukossa, ja kun olin ihan oven suussa, syöksyi Muntaha suoraan syliini.
— Missä hän on? äännähdin minä välittämättä hänen kalpeudestaan, jota kauhun näkyjeni vuoksi en huomannut.
Hän sopersi hiljaa:
— Seetristössä. He ovat vieneet hänet seetristöön.
Minä olin jo pihamaalla, missä silmiäni häikäisi aurinko noustessaan yhä ylemmäksi, liian nopeasti, sillä arvasin sen aseman nojalla osan aamua jo kuluneen. Olallani oli pyssy, jota päätin käyttää Jamilen vihollisia, jopa veljeäni Butrosiakin vastaan. Kuljin kylän läpi niin nopeasti kuin voin, tuuppien tielleni osuvia eläimiä ja ihmisiä, ja syöksyin kohti vuorenseinämää, joka kohoo Kadišan yli ja jonka laella on tuhatvuotisten puiden muodostama metsikkö. Melkein vuorenseinämän juurelle on aikoinaan pystytetty pieni kappeli jonkin rikoksen sovittamiseksi, niin ahdas, ettei siinä voi rukoilla: pyhiinvaeltajan täytyy jäädä sen ulkopuolelle. Siinä oli mies maassa pitkänään, olkapäitä hytkähdyttelevän tuskan valtaamana. Minä en pysähtynyt hetkeksikään häntä katselemaan, mutta tunsin hänet juostessani ohi. Siinä oli šeikki Rašid-el-Hame, joka yksinäisyyttä etsien oli löytänyt sen tältä kärsimysten tieltä ja valitti tytärtään hänet tuomittuaan. Olin palata huutaakseni hänelle samoinkuin Muntahalle »Missä hän on?» mutta en tahtonut hukata yhtään hetkeä. Tiesinhän ilmankin, että he olivat laahanneet hänet seetristöön! Sitäpaitsi johtui juostessani mieleeni tämä ajatus: Jos kerran hänen isänsä makasi maassa pitkänään ja tuskissaan kuin ryysyinen olento, nyt, kun hänellä ei ollut enää suurta osaa näyteltävänä, kun hän voi muuttua jälleen omaksi itsekseen, onnettomaksi, niin eikö tuo kauhea asia ollut jo tapahtunut?…
* * * * *
Minä riensin yhä kiivaammin eteenpäin, kunnes olin menehtyä ja törmäsin kallioon, jota polku uurtaa. Tuskin olin jälleen toipunut, kun aloin nousta rinnettä, auttaen itseäni käsin ja niin nopeasti, että keuhkoni ponnistelivat kuin pajan palkeet. Melkein vuorenseinämän harjalle ehdittyäni, uupuneena kohottaessani katsettani saadakseni selville, millaista ponnistusta minulta vielä vaadittiin, näin tietä tukkimassa hallavan joukkion, jonka muotoa minun oli vaikea erottaa. Sen luo ehdittyäni näin rautiaan hevosen ruumiin. Ruumiin? Eläinparan kupeet hytkähtelivät vielä viimeisissä kuolonkouristuksissa. Vaivalloisesti astuessani sen yli kumarruin sen puoleen ja huomasin sen silmien muuttuvan lasimaisiksi. Sitä kädellä koskettaessani havaitsin sen karvan olevan hiestä märän. Auringon paiste ei ollut kyennyt sitä kuivaamaan. Aluksi luulin sitä Selmaksi, Butrosin tammaksi, ja ajattelin, että se öisen retken jälkeen, kaksoistaakkaa kannettuaan, oli ollut liian uupunut kyetäkseen suorittamaan tätä viimeistä kulkua mestauspaikalle. Ajattelin vielä, että se oli sortuessaan voinut siirtää tuomion toteuttamisen tuonnemmaksi. Mutta kun ohi ehdittyäni käännyin siihen päin, ennenkuin se jäi kokonaan näkyvistäni, huomasin vieraat päitset, rikasvärisemmät, ja punaisen, silkkipohjalla lepäävän satulan. Ne eivät olleet Selman varusteet. Ja koko maailmassa ei ollut toista niin yhdenlaista ratsua kuin Tadmor, Omarin tamma. Omar siis oli kulkenut tästä ennen minua. Omar oli ehtinyt edelleni. Omar oli ajanut kuoliaaksi lempihevosensa ehtiäkseen ajoissa.
Ensimmäisen kerran siitä lähtien, kun Jamile oli minut jättänyt lähtien kuolemaan, torjuin luotani pelonkauhun, joka kuristi kurkkuani ja ahdisti henkeäni vielä enemmän kuin juoksu. Ah, kuinka kaukana Olinkaan nyt aikaisemmasta rakkaudestani, joka oli ollut tulvillaan itsekkyyttä ja himoa, joka pyrki ahnaasti ottamaan ja omistamaan! Olin lakannut rakastamasta Jamilea omalta osaltani, rakastin häntä hänen itsensä tähden, hänen onnensa tähden, hänen rakkautensa tähden. Toivoin vain, että Omar oli hänet pelastanut. Niin, Omar oli tuolla ylhäällä, seetrien alla, hänen luonansa. Hän piti Jamilea sylissään siellä, missä heidän silmänsä olivat ensimmäisestä katseesta alkaen vaihtaneet iäisiä lupauksia. En olisi mustasukkainen, vaikka heidät niin näkisin. Silmäni eivät pyytäneet muuta kuin tätä parasta näkyä: nähdä Jamile elävänä — elävänä ja onnellisena. Myöhemmin voisin hyvinkin mennä menojani. Kohtaloni olisi täyttynyt.
Olin ehtinyt kallion laelle. Muistattehan, ettei tie siellä ole enää niin jyrkkänousuinen. Se kohoo hitaasti nousten puiden luo. Olin tahtomattani hiljentänyt askeliani uupumukseni vuoksi ja kenties uuden toivoni vaikutuksesta. Mutta yhtäkkiä minut valtasi jälleen paha aavistus:
Oliko Omar ehtinyt kyllin aikaisin?
Minä lähdin jälleen juoksemaan senkin uhalla, että sortuisin samoinkuin Tadmor. Ensimmäiset seetrit, ne jotka erillisinä muodostavat eräänlaisen etuvartion, viittoivat minulle, kun samassa samosi metsiköstä minua vastaan muutamien ratsumiesten ja jalankävijöiden muodostama pieni joukko. Synkät aavistukseni eivät siis olleet minua pettäneet? Saavuttuani joukon luo tunsin Hamen palvelijat ja heidän joukossaan Eliaan ja Tannusin, Butrosin kadotetut henget. Minä peitin kasvoni käsiini, jotten näkisi heidän ohikulkuansa, enkä virkkanut heille sanaakaan. En tahtonut kuulla heiltä turman sanomaa. Turhaan yritin vieläkin petellä itseäni kuvitellen, että Omar oli voinut heidät hajoittaa ja ajaa pakosalle, ollenkaan huomaamatta, että toivoin voittoa vihollisillemme. Siinä kulkivat epäilemättä ohitseni Jamilen pyövelit. Jamile ei ollut enää olemassa. Minä nyyhkytin ääneen hänen nimeänsä: Jamile! Jamile!
Metsänrannassa, alkaessani painua seetrien holvin alle, huomasinButrosin. Syöksyin hänen luokseen.
— Murhaaja! huusin minä hänelle.
Hän uhmasi minua, aivan tyynenä, täysin itsensä hilliten.
— Ei, Khalil, sen vannon sinulle.
— Sinä olet hänet surmannut.
— Minä olen sotilas enkä pyöveli. Mutta minun täytyi olla siellä vartioimassa häntä ja pitämässä huolta siitä, että häntä kohdeltiin kunnioittavasti. Muistathan, kuin Šrarissa itse kohotit pyssysi häntä kohti.
— Vaikene! Missä hän on?
— Seetristön toisessa laidassa. Älä mene sinne.
— Miksi en menisi?
— Se on turhaa. Palaa minun kerallani.
— Mene tiehesi!
Hän aikoi viedä minut mukanaan. Minä en voinut sietää hänen kosketustaan, vaan työnsin hänet luotani kymmenkertaisin voimin hänen voimatta vastustaa. Hän ei yrittänyt enempää, vaan salli minun mennä. Lähtiessäni luin selvästi hänen haikeasta katseestaan Jamilen surman. Minä riensin vainajan luo, mutta tuo vainaja kuului minulle eikä kuulunut enää kenellekään toiselle. Kukaan ei kykenisi enää häntä minulta riistämään.
Minä kuljin jättiläispuiden synkkää käytävää kahlaten lumessa, jota siellä oli vielä runsaasti, halki mustien varjojen päästäkseni toiseen metsänrantaan, siihen, joka on läheisten Libanonin rinteiden puolella. Nuo rinteet välkkyivät päivänpaisteessa häikäisevän kirkkaina. Ne näyttivät rubiini-, turkoosi- ja smaragdikasalta. Minä etsin sieltä toista aarretta. Rakkaani täytyi olla siellä pitkänään nurmella, joka oli meidän häävuoteemme, ojentaen minua kohti kylmiä käsivarsiaan puristaakseen minut syliinsä ja pitääkseen minut omanaan. Minun ei tarvinnutkaan kauan häntä etsiä. Hän oli siellä, ja minä näin… Ah, se, mitä näin, järkytti minua mieleni syvimpiä juuria myöten, niinkuin myrsky puuta ravistelee. Vaistomaisin liikkein, joka ilmaisi kaikkia minussa eläviä voimia, tempasin karbiinini, otin tueksi läheisen kannon, jotta olin varmempi osumassani, ja tähtäsin. Enkö ollut samoin tähdännyt Jamilea hänen ratsastaessaan Šrarin puutarhoihin? Surmaisinko hänet toisen kerran? Millaisia verenhimoisia petoja tekeekään meistä rakkaus, joka pyyteen tai mustasukkaisuuden vallitessa asestaa kätemme ja kutsuu meitä kuolemaan, ikäänkuin meillä olisi oikeus sitä vaatimalla vaatia, ikäänkuin se ei olisi vapaaehtoinen lahja ja uhri?
Omar oli siinä polvistuneena ja kumartuneena maassa makaavan valkean hahmon yli. Hänen avattu turbaaninsa jätti näkyviin kasvot, joita pitensi suippo parta. Hän kohotti ja piti käsissään elotonta päätä, joka näytti liikahtelevan, koska hänen kätensä vapisivat.
Minä olisin voinut vaaratta surmata tuon miehen, joka varasti minulta viimeisen, ainoan suutelon, varastettuaan minulta aikaisemmin kaikki muut. Libanonissa ei ollut ketään, joka olisi ilmiantanut minut. Eikö hän ollut itse etsinyt rangaistusta saapuessaan siihen paikkaan, missä oli käyttänyt väärin maroniittien vierasystävyyttä? Hän oli nyt minun armoillani. Minä voin kostaa kärsimäni häväistyksen ja tuskan. Minkätähden siis laskin pyssyni samoinkuin Šrarissa, huolimatta sitä käytellä?
Veripisara olisi voinut pirahtaa vainajan pyhille kasvoille. Ah, nuo kasvot, joita en koskaan enää nähnyt, joihin kuolonkamppaus ei ollut luonut kauhun, vaan rauhan, lempeyden ja varhaisimman lapsuuden viattomuutta muistuttavan ilmeen, nuo pienen tytön kasvot, jotka avautuvat kohti päivää ja luottavat siihen, kuinka ne yhtäkkiä selittivätkään minulle Jamilen kiihkeän tunteen! Hänen rakkautensa oli ollut hänen elämänsä luonnollista hengittelyä. Hän ei ollut sitä etsinyt eikä piilotellut. Hän oli sen omaksunut koko olemuksellaan ja ikiajoiksi, kokonaisuudessaan ja täydellisyydessään. Mutta sittenkään ei ollut laita niin, että olin luopunut surma-aikeesta, koska olin nähnyt Jamilen tyynet kasvot Omarin sylissä.
Luovuinko aikeestani siitä syystä, että huomasin polvistuneen ja kumartuneen Omarin kasvoissa sellaisen tuskan kouristuksen, sellaisen epätoivon väänteen, että minusta oli armottomampaa säästää hänet ja suoda hänelle elämän kauhea lahja kuin kaataa hänet rakastettunsa viereen ja liittää heidät siten viimeiseen syleilyyn?
Ei, ei, niinkään ei ollut laita; minun ei tarvinnut torjua mielestäni niin halpamaista harkintaa. Olen nähnyt kilpakosijani vain kaksi kertaa — en näet voi ottaa lukuun ryöstön edellistä iltaa, jolloin hänen katseensa jo oli jossakin muualla — enkä ole milloinkaan puhunut hänen kanssaan. Molemmat kerrat näin hänet melkein samassa paikassa, seetrien alla, jotka siis olivat hänen rakkautensa syttymisen ja tuhoutumisen todistajina. Kummallakaan kerralla en huomannut hänen kasvoistaan muuta kuin silmät. Ensimmäisenä kertana hänen kiihkeät, polttavat ja ahnaat silmänsä kutsuivat, huusivat, rukoilivat Jamilea. Lihan himosta ne siirtyivät sydämen hellyyden aneluun. Ja nyt, kiintyneinä kuin haukan kynnet viiriäiseen tuohon häviävään ruumiiseen, joka tulisi pian hajoamaan ja muuttumaan maan tomuksi, ne eivät kyenneet irrottamaan iäksi sulkeutuneista silmäluomista ja huulista sitä hellyyttä, joka oli niiden elämän tulena, ja kieltäytyivät niistä eroamaan. Tuohon katseeseen sisältyi sellainen kiihkeä palvonta, sellainen irroittuminen kaikesta, mikä ei ollut tuo kalpea, käden alla liikahteleva pää, että aseeni oli vaipunut ihan itsestään. Se kunnioitus, joka oli minut vallannut tuomitun Jamilen edessä ja oli saanut minut vaipumaan polvilleni, taivutti minut nyt tuon äärettömän epätoivon edessä. Minä tunsin ja tunnustin rakkauden, joka oli minun rakkauteni veroinen, ja tuon onnenriemussa tuhoutuneen rakkauden edessä nöyrtyi minun aina onneton rakkauteni.
Jamile, pikku Jamile, enkö ole sittenkin rakastanut sinua enemmän kuin hän tuona aamuna, minä, joka en käsin kannattanut hervotonta päätäsi, minä, joka en koskettanut kylmiä kasvojasi enkä elottomia hiuksiasi, minä, joka jätin sinut kuolleena sen syliin, jota olit eläessäsi rakastanut?…
Metsästä kuului kumea ratsujen kavioiden kapse. Omarin saattue, joka varmaankaan ei ollut kyennyt seuraamaan hänen nopeata juoksijaansa, saapui hänen luokseen metsänrantaan. Omar havaitsi palvelijajoukkonsa vasta ollessaan sen ympäröimä. Hän peitti nopein liikkein hunnulla kasvot, joita ei pitänyt kenenkään nähdä. Hän yksin tahtoi nostaa ruumiin ja asetti sen varovasti hevosen selkään, sen valkoisen hevosen selkään joka oli kuljettanut Jamilea hääpäivänä hänen puolisonsa asuntoon. Ja minusta tuntui kuin palvelijoiden liikkuva joukko olisi luonnostellut jonkinlaista tanssia, jonka piti palauttaa mieleen tuota menneen onnen päivää. Sitten murheellinen saattue poistui, ei Bšarren tietä, vaan vuoriston kautta, Edenin läpi kulkien. Se häipyi kohta näkymättömiin puitten alle. Silloin minä lähdin siihen paikkaan, johon kuolema oli kaatanut rakastettuni. Siinä oli hieman verta, jonka minä join maan mullasta. Viivyin siellä iltaan saakka. Niin vietettiin seetrien alla häitä, Jamilen ja minun…
Kertomus, joka päättyy todelliseen ratkaisuunsa, saa siitä välittömämmän luotettavuuden leiman.
Kornet-es-Saudasta palatessamme olimme pysähtyneet seetristössä nauttiaksemme kevyen ilta-aterian ja levähtääksemme. Jätimme sinne hevosemme ja seurueemme, ja Khalil Khuri vei minut vuoristonpuoleiseen metsänlaitaan. Oli ilta, ja Libanonin rinteet hohtelivat jälleen kuin rubiini-, turkoosi- ja smaragdikasa. Kumppanini heittäytyi tänäänkin pitkäkseen siihen paikkaan, missä Jamilen ruumis oli maannut. Ellen olisi ollut läsnä, hän olisi kenties suudellut maata, sitä aikoinaan veristä multaa, jonka kosteutta oli juonut. Vielä viidenkymmenen vuoden kuluttua tuo muisto yhä järkytti häntä, ja hän lisäsi vaalimansa murheen varastoa.
— Te olette kuitenkin jäänyt elämään, sanoin minä hänen jälleen toivuttuaan.
Hän oli kohottautunut ja kummasteli kysymystäni.
— Epäilemättä. Tietääkö ihminen, minkätähden elää, kun ei enää toivo elävänsä? Se riippuu terveydestä. Onnelliset ne, jotka voivat kuolla milloin haluavat! Niiden tapausten jälkeen, jotka olen teille uskollisesti kertonut, päätin poistua maasta, lähteä kauas, minne tahansa. Äitini, joka havaitsi vaikean tilani, kehoitti minua. Niin lähdin Transvaaliin.
— Butros Hamenko keralla?
- Niin, Butros Hamen ja hänen nuoremman veljensä Mikhaelin kanssa.
Minä ilmaisin ihmettelyni siitä, että hän oli edelleenkin suhtautunut toverillisesti Jamilen pyöveliin. Mutta Butros oli totellut isäänsä. Valvoessaan tuomion toimeenpanoa, pitäessään huolta siitä, että hänen sisartansa kohdeltiin kunnioittavasti eikä jätetty palvelijoiden käsiin, hän oli täyttänyt velvollisuutensa. Hän ei ollut vastuussa kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut.
— Sitäpaitsi, selitti Khalil Khuri edelleen, ihmissydämessä on ilmeisiä ristiriitoja. Butrosin seura ei tuntunut minusta inhoittavalta, vaan muistutti mieleeni entisiä aikoja. Me emme enää milloinkaan lausuneet tosillemme sanaakaan Jamilesta. Siten hän vaietessaankin yhä osoitti tunteisiini kohdistuvaa kunnioitusta. Siitä saakka olen elellyt niinkuin ihmiset yleensä elävät. Väitetäänpä, että olen ollut onnellinenkin. Olen tehnyt työtä ja kerännyt rikkautta. Olen ollut naimisissa ja perheenisänä. Kaikesta tuosta minulle on jäänyt ainoastaan maallista hyvyyttä, johon en kiinnitä minkäänlaista huomiota. Viimeinen elossa ollut tyttäreni kuoli hiljattain Kapkaupungissa. Hän oli mennyt luostariin ja osoitti palavaa hurskautta. Hänen silmänsä ja hiuksensa olivat samanlaiset kuin Jamilen. Olen toisinaan kysellyt itseltäni, kykeneekö rakkaus luomaan olennon mielikuvan vietin esineenä olevasta lihasta. Hänen rukouksensa kenties ovat pelastaneet onnettoman iäisyyden kärsimyksistä. Meidän ulkopuolellamme ja samoin meissä itsessämme on kaikki ylen salaperäistä. Poikani oli kuollut jo aikaisemmin jättämättä jälkeläistä. Minä olen nykyjään niin yksin kuin viisikymmentä vuotta sitten, ja minusta tuntuu kuin jatkaisin elämääni siitä, mihin se silloin jäi, kuin kulunut puoli vuosisataa ei enää minua rasittaisi. Mutta tällä kertaa on mahdollista, ettei tarvitse enää kauan elää.
Seuraillen ainoata ajatustansa hän kertoi minulle seuraavat yksityisseikat:
— Minä sain kuulla, kuinka hän oli kuollut. Uskalsin kysyä Tannusilta seuraavana päivänä, sillä tahdoin tietää, ja kartoin Eliasta ikäänkuin olisin tietänyt, että hän oli pyöveli. Emmekö saakin salaisia viestejä?… Tänne tuotuna hän viitaten vaati huntuansa ja laski kätensä ristiin povelleen totuttuun tapaansa. Hän seisoi siinä, vastapäätä Eliasta, joka surmasi hänet ampumalla kuulan sydämeen. Hän kaatui taaksepäin eikä enää liikahtanut. Tuo lienee tapahtunut silmänräpäyksessä. Toinen käsi oli verissä, ja minä olin sen huomannut. Butros oli kääntänyt päänsä toisaalle; vaikka olikin jäyhämielinen, hän ei voinut kestää tuota näytelmää. Jamilen huntu oli hänen kaatuessaan häilähtänyt syrjään, Butros asetti sen paikoilleen ja vei joukon pois. Jamilen ei pitänyt saada hautausta eikä papin siunausta. Heidän poistuessaan ilmaantui seetristöön Omar. Butros palasi hänen jäljessään häntä vakoillakseen ja tarvittaessa uhmatakseen, ja siitä syystä olin kohdannut hänet viimeisenä. Hänen oli täytynyt ennen minua kokea murhan houkutus. Kuinka hän lienee sen torjunut? En tiedä, emme puhuneet siitä milloinkaan.
— Elääkö Butros vielä?
— Butros? Hän löysi kultakaivoksen; hän näet oli verraton kullanetsijä. Hän nai ranskalaisen naisen, vaimoni sisaren. Hänellä on paljon lapsia ja lapsenlapsia. Todellinen patriarkka.
— Eikö hän palaa Libanoniin?
— Hän on Libanonin unohtanut. Hän on unohtanut menneisyyden, ja menneisyyshän se meidät takaisin tuo.
Vuoren seinämiin, joita tänä vuodenaikana peitti vielä lumi, näkyi vähitellen valautuvan laskevan auringon punahohde. Aurinko varmaan lähestyi meren pintaa metsikön tuolla puolen. Meidän oli lähdettävä viipymättä laskeutumaan, ellemme tahtoneet nähdä yön meitä yllättävän polulla, joka uurtaa kalliota Kadišan lähteiden yläpuolella. Me palasimme seetristöön, keräsimme saattueemme ja nousimme jälleen ratsujemme selkään. Khalil Khuri, joka ratsasti ensimmäisenä, osoitti minulle paikan, johon Omarin tamma oli sortunut.
— Sen säkä oli verissä, selitti hän. Ratsastaja, jolla ei ollut kannuksia, oli varmaan iskenyt sitä väkipuukolla kiihtääkseen sen juoksua.
Kun olimme ehtineet vuorenseinämän juurelle, oli ilta alkanut hämärtää. Mutta se heleänpunainen juova, joka kiersi näkörantaa vesillä, riitti tietämme valaisemaan. Khalil Khuri ehdotti, että lähtisimme Muntahan luo, ja minä havaitsin hänen olevan vainomielteen vallassa, joten hänen ehdotuksensa vastustelemisesta ei voinut olla hyötyä. Lausuin kuitenkin estelyn toisensa jälkeen. Eikö olisi epähienoa lähteä hänen kerallaan? Oli jo sangen myöhä. Tiesikö Muntaha tulostamme? Oliko hän nähnyt Khalil Khurin hänen kotimaahan palattuaan? Minkätähden kiduttaisimme häntä tuolla vanhalla tarinalla, joka liittyi hänen varhaiseen lapsuuteensa ja jonka muisteleminen voi olla hänelle ainoastaan kiusallinen? Minä päätin puheeni varovasti:
— Te yksin ajattelette täällä Jamileä. Asia on painunut unohduksiin.Älkää häiritkö sen lepoa.
Hän suuntasi hämmästyneenä minuun katseensa, jossa hehkui nuoruuden tuli hänen sytytettyään sydämensä pyhäkön lamput.
— Minä tahdon sitä häiritä, selitti hän. Olen puhunut hänestä teille kokonaisen päivän. Haluan nähdä hänen ilmestyvän jälleen näkyviin sisarensa Muntahan katseessa. Minä virkistän Muntahan muistia. Jamile on minulle liiaksi läsnäolevainen tänä iltana, ja minä en voi odottaa kauemmin.
— On parempi, jos olette yksin siinä kohtauksessa.
— Ei, ei, te ette saa poistua seurastani. Olen ilmaissut teille salaisuuteni. Te tunnette sen kokonaan, senkin osan, joka ei vielä minulle kuulu ja joka minulle kohta ilmaistaan. Minä tiedän Muntahan asuvan Bšarren yläpuolella Deir-Mar-Sarkisissa, missä on vanha luostari. Tiedän myös, että hän on menettänyt miehensä muutamia vuosia sitten ja elää samoin leskeksi jääneen tyttärensä ja lapsenlastensa kanssa. Hän on osoittanut koettelemuksissa miehen rohkeutta, ja hänen kolmannelle sukupolvelle jakamansa kasvatus on laadultaan miehekästä. Minä näet olen ottanut asioista selkoa.
— Ettekö siis ole vielä häntä itseään tavannut?
— En, enkä myöskään ollut aikaisemmin käynyt jälleen seetristössä. Kun saavuin Libanoniin pitkän ajan kuluttua, tuntui minusta kuin kaikki paikat ja kasvot olisivat olleet vieraat. Vuoret olivat liikkuneet lähemmäksi toisiaan ja madaltuneet. Ihmiset olivat muuttuneet välinpitämättömän näköisiksi. Minulle ei puhuttu kuin kiinnottomista ja vähäpätöisistä asioista. Kaikki oli kutistunut. Minusta tuntui kuin olisin ollut muukalainen. Enkö ollutkin muukalaiseksi muuttunut? Ja niin minä vastustelin Jamilen kutsua. Olin palannut vain hänen tähtensä, mutta en löytänyt häntä. Hän oli ollut minua lähempänä Afrikan kirkkaina öinä. Ajattelin jo lähteä takaisin, mutta eilinen pyhiinvaellusretki vihdoin repi rikki ne ajan ja avaruuden verhot, jotka salasivat hänet minulta. Nyt, kun hän on läsnä, en tahdo häntä enää kadottaa.
Hän ohjasi päättävästi ratsunsa pois siltä tieltä, joka johti Bšarreen, missä näimme ensimmäisten tulien tuikahtavan.
* * * * *
Khalil Khuri pysähtyi erillään sijaitsevan kaarikäytävillä ja parvekkeella varustetun ison rakennuksen luo. Siinä oli epäilemättä se vanha luostari, josta hän oli puhunut. Palvelijalta, joka tuli meille avaamaan, hän kysyi, eikö se ollut Muntaha Zaherin talo. Palvelija vastasi myöntävästi ja vei meidät, maroniittien keskuudessa vallitsevaa avaraa ja luottavaista vierasystävyyttä noudattaen, pienemmälle pihamaalle ja sitten saliin, johon tuotiin tulisoihtuja. Tämä sali oli niin karu ja koruton kuin mikä luostarin vastaanottohuone tahansa. Se sai ihmisen alentamaan ääntänsä ja lausumaan ainoastaan vakavia, vieläpä hurskaitakin sanoja. Sisään astui nuori poika ja hänen jäljessään palvelija kantaen tarjotinta, josta otimme sitruunajuomaa.
— Isoäiti tulee, selitti pieni mies. Hän pyytää teitä hieman odottamaan.
Khalil Khuri hyväili hänen poskeansa.
— Missä olet ranskaa oppinut?
— Anturan lukiossa.
— Ah, samoinkuin minä.
Hän luetteli pojalle professoreita, jotka olivat epäilemättä kuolleet jo aikoja sitten, sillä nuori lukiolainen ei ollut kuullut heistä puhuttavankaan.
Vähän ajan kuluttua saapui seuraamme mustapukuinen naishenkilö, erittäin kunnianarvoinen, jo iäkäs — päättäen päähineen alta näkyvistä harmaista hiussuortuvista — mutta verrattain pitkä ja tanakka vartalo yhä suorana ja voimakkaana. Hän oli varmaan ollut aikoinaan kaunis, mutta hänen säännölliset piirteensä olivat nyt tahmean epämääräiset. Khalil Khuri asettui hänen eteensä, tervehti kunnioittavasti ja virkkoi sitten äkkiä:
— Muntaha, tunnetko minut?
Tutunomainen sinuttelu hämmästytti häntä — Libanon näet on omaksunut nyttemmin eurooppalaiset tavat — samoin tuo omituinen kysymys, joka tuli ihan odottamatta. Hän peräytyi hieman voidakseen paremmin katsella vierasta tulisoihtujen valossa, joka yritti voittaa iltahämärän epämääräistä valkeutta.
— En, tunnusti hän vihdoin. Minä en tunne teitä. Kuka olette?
— Olen eräs lapsuudentoverisi, mutta sinä olit minua paljon nuorempi.Khalil Khuri, sisaresi Jamilen sulhanen.
Huomasin varsin selvästi hänen säpsähtävän, kun mainittiin hänen sisarensa nimi. Samalla hän vilkaisi tyttärenpoikaansa ja kehoitti häntä poistumaan. Hän ei ilmeisesti mielellään jutellut tuon kummittelijan kanssa ja pahoitteli varmaan, että oli päästänyt hänet puheilleen.
— Minulle oli kerrottu, että olit palannut, nyt muistan, virkkoi hän sitten.
Sitten hän itsekin hämmästyi tahatonta sinutteluansa ja yritti asiaa korjata:
— Että olitte palannut. Olin aivan pieni, kun sinä… kun te lähditte.
— Sinä olit neljäntoista vuoden ikäinen, Muntaha. Se tapahtui Jamilen kuoleman jälkeen.
Mutta Muntaha ei tahtonut vastata tuota tapahtumaa koskeviin vihjauksiin, ja minun kuulteni syntyi siinä eräänlainen kaksintaistelu toisen yrittäessä alinomaa palauttaa mieliin vanhoja asioita, toisen pyrkiessä välttelemään niiden muistoa. Khalil Khuri ahdisteli Muntahaa, joka väisti, ja molemmat osoittivat tässä keskustelussa mitä oivallisinta miekkailutaitoa. Muntaha alkoi päästä voitolle.
— Minä odotin teitä jo aikaisemmin saapuvaksi, Khalil Khuri, jotta saisin kuulla veljestäni Butrosista ja Mikhaelista.
Sitten seurasi Transvaaliin muuttaneita sukulaisia koskeva todellinen tutkinto. Oli mitä yksityiskohtaisimmin kerrottava heidän vaimoistaan ja lapsistaan, varallisuuden tilasta ja tuon kaukaisen maan tavoista ja tottumuksista. Khalil suostui siihen varsin kohteliaasti, ikäänkuin olisi ollut varma siitä, että hänenkin vuoronsa tulisi, joten ei ollut syytä hätäillä. Tämän keskustelun aikana olivat taivaalta sammuneet viimeisetkin kajasteet. Muntaha antoi silloin hyvänä talonemäntänä tarjoilla iltapalan. Ympärillemme ilmaantui suuri määrä kulhoja, ja meidän piti juoda arrakkia. Suorittamamme retken jälkeen juoma ja ruoat maistuivatkin hyviltä. Khalil Khuri söi ja joi runsaasti, ikäänkuin uudistunut rakkauden suru olisi hänet näännyttänyt. Hän suoritti kuitenkin sotaliikkeitään huomaamatta, onnistui viemään Muntahan erääseen nurkkaan, jonne oli minut kuljettanut, ja vaati häntä vihdoin ilmaisemaan, mitä halusi kiihkeästi tietää monien vaikenemisen vuosien jälkeen. Hän vaati, mitä hänelle kuului, ei kierrellen kaarrellen ja varovasti, vaan suoraan ja ylevämielisesti. Ja vanha nainen, joka ymmärsi, että hän oli päättäväinen ja kiusaantunut, lakkasi väistelemästä.
— Muntaha, sanoi Khalil Khuri, salli minun puhua sisarestasi Jamilesta. Minä olen palannut kaukaisilta mailta hänen tähtensä, miten kummalliselta se sinusta tuntuneekin viidenkymmenen vuoden kuluttua.
Jossakin määrin tuon vannotuksen liikuttamana ja huolestuttamanaMuntaha alkoi häntä sinutella:
— Minkätähden hänestä puhuisimme? Etkö ole naimisissa ja perheenisä?
— Olen ollut. Olenpa kokenut sitäkin, mitä ihmiset nimittävät onneksi.Mutta vain häntä olen rakastanut.
Muntaha otaksui hänen tuntevan katkeruutta ja tahtovan soimata.
— Niin, hän teki sinulle vääryyttä. Etkö ole antanut hänelle anteeksi?
— Minulla ei ollut mitään anteeksiannettavaa. Jokaisella on vapaus rakastaa tai olla rakastamatta.
— Ihmisellä on aina vapaus pitää rakkautensa lain ja uskon rajoissa.
Muntaha oli lausunut tuon jäyhään tapaan. Heidän kaksintaistelunsa jatkui toisenlaisena. Mutta Khalil Khuri luopui kohta vastustuksesta; hän ei tahtonut alkaa suotta väitellä tunteen ongelmista.
— Muntaha, virkkoi hän, äänessä rukoileva sävy, etkö suostu vastaamaan kysymyksiini, kun sinua pyydän?
— Suostun kyllä, vastasi Muntaha, jos siihen kykenen monien vuosien kuluttua. Minä olen elänyt minäkin. Sinä herättelet vanhoja asioita. Mitä tahdot tietää?
— Sanon sen sinulle heti. Muistathan sen yön, jona sisaresi Jamile lähti isänkodista Omarin keralla. Ennen lähtöänsä hän puhui kanssasi. Eikö hän uskonut sinulle salaisuuttaan? Hän kaiketi lähti vapaaehtoisesti?
Minä huomasin selvästi, kuinka tuo kysymys sai vanhan naisen kasvot vääristymään, ikäänkuin hän olisi tuntenut sen vuoksi suurta mielipahaa. Hän oli kuitenkin jo ehtinyt ohi sen iän, jonka aikana valhe on luonnollinen tai tuntuu mieluisalta. Hän ei alentunut kieltämään, vaan esitti asian kerrassaan tunnustuksen muodossa.
— Niin, minä tein ankaran rikoksen sinä yönä. Olen myöhemmin usein moittinut itseäni siitä. Enkö ollutkin sisareni rikoskumppani? Akkarin nuoret beit olivat saaneet meidät kerrassaan mielettömiksi. Me olimme nuoret ja kevytmieliset. Minä heräsin Jamilen pukeutuessa pimeässä. Kuulin hänen liikkuvan ja mainitsin hänen nimensä. Hän kumartui puoleeni ja suuteli minua. Hän itki. Minä kysyin häneltä, minkätähden. Hän tunnusti minulle rakkautensa. Minä lupasin pitää asian salaisuutenani. Hän pujahti huoneesta. Minä kuuntelin. Olin huomaavinani ulkona pimeässä hevosten liukuvan ohi, mutta ne eivät pitäneet minkäänlaista ääntä. Aamulla olin nukkuvinani. Jos sensijaan olisin antanut asiasta tiedon vanhemmillemme, niin onnettomuutta ei olisi tapahtunut.
Hän vaikeni, ja hänen kertomuksensa tuntui jatkuvan itsestään tarkkaavaisissa mielissämme.
— Jätä tunnonvaivat, Muntaha, virkkoi vihdoin Khalil Khuri. — Hän aikoi lähteä. Hän olisi lähtenyt.
— Ei, ei, nainen karttaa väkivaltaisuutta.
Nainen karttaa väkivaltaisuutta. Hän myönsi sen orjallisuuden, myönsi, että hän oli liian heikko nainen ohjaamaan itse itseänsä. Kuinka toisenlainen hän olikaan kuin se tulinen ja eloisa Muntaha, joka oli minulle ilmennyt vanhuksen kertomuksessa, Muntaha, joka ei ollut suhtautunut kylmästi seetrien alla nähdyn punaisen ratsumiehen kauneuteen! Nuoruudesta hänessä ei enää ollut jälkeäkään, tai elämän vaikeudet olivat hänet karaisseet ja kypsyttäneet.
Khalil halusi kuulla vielä enemmän ja kysyi enemmittä valmisteluitta:
— Entä sinä aamuna… kuoleman aamuna, missä olit silloin, Muntaha?Silloin sinä puolustit Jamileä.
— Missä olin? Maltahan. Siitä on pitkä aika. Missä olin? Minä muistan sen. Unohtaminen on mahdotonta. Nukuin huoneessani — se oli sisareni lähdettyä ylen avara — kun tieltä kuuluva kavionkapse ja pihalle kerääntynyt väki minut herättivät. Päivä ei ollut vielä koittanut, korkeintaan alkoi vasta sarastaa. Tunsin heti Jamileen kohdistuvaa levottomuutta. Oliko se aavistusta? Pukeuduin kiireesti ja lähdin ulos. Tannus kertoi minulle, että olitte tuoneet hänet Tripolista, Butros ja sinä, ja että hän oli tuomittavana. Jottei isäni minua yllättäisi, piilouduin pylvään taakse. Näin hänet hetken aikaa tuomarien neuvotellessa. Ja sitten sain tietää tuomion ja mestauspaikan.
— Minkätähden et tullut viipymättä minua vapauttamaan?
— Otaksuin sinun olevan samassa juonessa. Eikö hän ollut hylännyt sinua mennen toiselle? En tietänyt, että olit vangittuna.
— Mitä siis teit sisaresi hyväksi?
— Mitä tein?
Hän epäröi ja lausui sitten itseensä kohdistuvan syytöksen ensimmäisenä tunnustuksenaan:
— Minä petin.
— En ymmärrä.
— Tulet ymmärtämään. ’Maailmassa on yksi ainoa ihminen, joka kykenee hänet pelastamaan’, ajattelin minä. ’Se ihminen tulee, tiedän sen varmaan, hän rientää tänne niin nopeasti kuin suinkin voi. Hänelle on annettava tieto.’ Ja minä asetuin kylän laitaan, Edenin ja Tripolin tielle. Päivän koittaessa katseeni tutkivat tietä niin pitkälle kuin kantoivat. Tiellä ei näkynyt ketään. Kuinka hän viipyikään! Oliko hänkin hylännyt Jamilen? Vihdoin kuulin nelistävän ratsun kumean kavionkapseen ja sitten näin ratsastajan, jonka valkoinen keffije liehui ilmassa. Hän suureni suurenemistaan. Kohta hän saapuisi luo. Asetuin keskelle tietä, heilutin käsiäni ja huusin. Hän pidätti kiitävän ratsunsa eteeni. ’Jamile on seetristössä, nopeasti, nopeasti!’ Omar nyökkäsi. Hänestä valui hiki virtanaan. Hänen hevosensa höyrysi, ja huurupilviä nousi sen sieraimista ja koko ruumiista. Se kieltäytyi lähtemästä eteenpäin. Omar veti väkipuukkonsa ja antoi hevosen tuta sen tutkainta. Veri syöksähti suihkuna ilmoille, ja eläinraukka lähti jatkamaan surmanretkeänsä. He häipyivät kohta näkyvistä.
— Se ei ollut pettämistä, Muntaha.
— Mitä se siis olikaan? Ja minä tein sen vielä kerran. Palattuani kotiin sain tietää, että sinäkin puolustit Jamilea ja että Butros oli sulkenut sinut lukkojen taa. Avasin sinulle oven ja neuvoin sinut lähtemään seetristöön.
— Me saavuimme liian myöhään.
— Se ei ole minun vikani. Olin pettänyt kaksi kertaa.
— Pelastaaksesi sisaresi.
— Häntä ei pitänyt pelastaa.
— Sinäkö puhut siten, Muntaha?
— Kuinka puhuisinkaan toisin? Ja etkö sinä, joka minulta kyselet, ole oppinut mitään viidenkymmenen vuoden kuluessa?
Molemmat vanhukset, jotka kohtasivat toisensa jälleen pitkän ajan kuluttua, lausuivat toisilleen nuo sanat, hieman kiihtyen. Korkea ikä ei ollut jäätänyt heidän sydäntään eikä älyään. Kaksi erilaista elämänkatsomusta seisoi siinä toisiaan vastapäätä heidän hahmoissaan.
— En, virkkoi Khalil, sitä en ole oppinut viidenkymmenen vuoden kuluessa. Minä rakastan yhä vielä Jamilea, totisesti.
Minä ihastelin tuon erinomaisen uskollisuuden takeena hänen silmissään näkyvää hohtelua.
— Mutta hän ei rakastanut sinua, huomautti karusti Muntaha.
— Mitäpä siitä huolisin! Hän oli vapaa. Hänen Omarille antamansa rakkaus oli niin suuri, niin koruton ja niin kaunis, että kumarsin sitä kunnioittaen. Sinä sanoit vastikään, että hän oli kevytmielinen; mutta mitä onkaan maailmassa vakavampaa kuin sellainen rakkaus? Oli innoittavaa, että se särjettiin, luonnotonta, että sitä käsiteltiin rikoksena ja että surmattiin tuo ihailtava lapsi.
Muntaha keräsi ajatuksensa, ennenkuin mitään virkkoi, ikäänkuin olisi tajunnut tämän vastauksen tärkeyden ja tahtonut tyynesti muovata sen muotoon.
— Minä rakastin hellästi Jamilea. Mutta hän oli syyllinen ja sai ansaitun rangaistuksen.
— Ansaitun?
— Niin, ansaitun, minun on se tunnustettava. Liittyessään muhamettilaiseen hän polki jalkoihinsa uskonsa ja heimonsa ja kielsi sen vuosisatoja vallinneen vihan, joka erottaa meitä maamme sortajasta ja pyövelistä. Yksikään maroniittinainen ei ollut sillä tavoin luopunut uskostaan. En tiedä, miten eletään niiden ihmisten keskuudessa, joiden luota tulet. Mutta me olemme riippuvaiset kärsimyksen ja veren, kunnian ja uskonnon menneisyydestä. Me olemme vastustaneet toista tuhatta vuotta vainoja ja sotia. Millä nimellä mainitset sotilasta, joka menee vihollisen puolelle?
— Rakkaus pitää lakeja pilkkanaan.
— Se on väärässä, koska on itsekin lakien alainen. Meillä ei ole oikeutta rakastaa niitä, joita omaisemme vihaavat.
— Rakkaus ei siedä komentamista.
— Kenties ei, mutta on varuillaan. Jos se kaataa kunniamme, emme sitä tunnusta. Elämme siitä tai kuolemme siihen, vähät väliä, ja se asia ei koske kehenkään. Ja sinä itse olet todistuksena, että ihminen voi täyttää elämänsä mitä suurimmalla hylätyllä rakkaudella. Mutta ulkonaisesti ilmetessään se velvoittaa meitä ja meidän kerallamme koko tulevaisuutta, koska se silloin on luovaa työtä.
— Minä olen uhrien enkä murhaajien puolella.
— Missä ovat uhrit? Missä ovat murhaajat, Khalil?
— Ah, sinähän joudut ihan suunniltasi, Muntaha!
— Äitini kuoli suruun ja häpeään. Isäni ei voinut elää sen tuomion jälkeen, jonka oli uskaltanut julistaa. Niin jäin vaille heidän suomaansa tukea. Veljeni ja sinä lähditte maanpakoon. Butrosin menettäessään Libanon menetti johtajan. Niin, minä kysyn, missä ovat uhrit!
— Omarin ja Jamilen avioliitto oli hyväksyttävä.
— Heidän avioliittonsa hyväksyttävä? Jos olisi niin menetelty, niin vuoristomme nuoret tytöt olisivat piankin siirtyneet Tripolin, Aleppon ja Damaskuksen haaremeihin. Enkö itsekin tuntenut houkutusta? Häpeän sitä vielä tämän pitkän ajan kuluttua. Vihamiehemme ympäröivät ja ahdistavat meitä joka puolelta. Me olemme täällä Libanonissamme, meren yläpuolella, kristillinen linnoitus, jota alinomaa huuhtelevat muhamettilaisuuden hyökyaallot. Varhaisimmassa lapsuudessani kuulin kerrottavan Deir-el-Kamarin ja Zahlen verilöylyistä. Minua on kasvatettu kauhistuen niitä ajattelemaan, ja samoin kasvatettiin Jamilea. Ja sodan aikana näin kauhean nälänhädän, joka raivosi täällä turkkilaisten ja Džemal paššan tahdosta. Ihmiset kuolivat kylissämme kuin kärpäset kylmän tullen. Suljettujen leipomojen edessä oli lasten ruumiita suurina rykelminä. Sinä, Khalil, joka olet ollut ylen kauan poissa Libanonista, et ole kuullut siitä mitään.
— Minä olen palattuani lievittänyt hätää, Muntaha.
— Niin, mutta et ole kyennyt herättämään eloon sataaviittäkymmentätuhatta vainajaamme. Kokonaisen kansakunnan surma on aivan toista kuin jonkun yksityisen mestaaminen. Heikkous sitä valmistelee. Jamilen heikkous on saanut valtoihinsa sinun aivosi, Khalil. Jos meidän täytyykin osoittaa hänelle sääliä, kuinka voisimmekaan hyväksyä, että sinunlaisesi mies, joka on oppineisuutensa, kokemuksensa ja varallisuutensa nojalla kutsuttu toisia opastamaan ja johtamaan, menettää ymmärryksen ja luonteen lujuuden?
— Sinä, Muntaha, olet perinyt sen isältäsi Rašidilta.
— Niin, sinä vihaat isääni. Minä puolestani ihailen häntä. Hän on raadellut oman sydämensä, mutta on pelastanut heimomme.
— Julmuudellaan?
— Oikeamielisyydellään. Meidän perheemme oli Bšarren ensimmäinen, arvossapidetyin, huomatuin. Esi-isämme olivat uurtaneet sen uran, jota pitkin myöhemmin kaikki kulkivat. Jos Jamile olisi vapautettu, olisi annettu samalla esimerkki kaikille nuorille tytöille. Kuollessaan Jamile sitävastoin on lunastanut heidät kaikki. Hänen kauhean surmansa jälkeen ei yksikään maroniitti ole lähtenyt muhamettilaisen asuntoon, ei palvelijaksikaan. Sillä tavalla pidetään yllä perintätapaa.
— Sinä olet ankara, Muntaha. Et ole milloinkaan rakastanut.
— Mitä tiedät siitä asiasta sinä? Niin, mitä tiedät siitä sinä, Khalil, ja mitä tiedetään kunniallisista sydämistä? Ja onko Jamile esittänyt tuomioonsa kohdistuvan vastalauseen?
Heidän olemuksensa iskivät jälleen vastakkain, ja minä olin kuulevinani säiläin kalahdukset kilpiä vasten, kuten Bšarren miekkatansissa. Kun hetki oli jo myöhäinen ja keskustelunaihe oli loppuun käsitelty, sanoimme jäähyväiset emännällemme. Minä näen hänet muistissani luostarin vastaanottohuonetta muistuttavan salinsa kynnyksellä, missä hän seisoi ankaran ja käskevän näköisenä, tulisoihtujen luodessa valokehää hänen päänsä ympärille ja meidän painuessamme pihalle yön pimeyteen…
Seuraavana päivänä lähdin Bšarresta palatakseni Tripoliin, missä minua odotti satamansuulla avisolaiva, jonka oli määrä kuljettaa minut Beirutiin. Khalil Khuri tuli minua ystävällisesti tervehtimään ennen lähtöäni.
— Minä olen teille kiitollisuudenvelassa kokonaisesta onnellisesta päiväkaudesta, virkkoi hän ylenmäärin minua kiitellen. Se vietettiin Jamilen muistoa mieleen palautellen. Mutta eilinen eukko oli hirmuinen.
Muntaha oli muuttunut vanhaksi eukoksi, mutta Jamilen nuoruus pysyi kuolemattomana tuon miehen nojalla, joka oli rakastanut häntä puoli vuosisataa, elävänä ja kuolleena, rakkauden onnea ja tuskaa kokeakseen.
Mutta minä sain tietää vielä enemmän kuin hän Omarin rakastetusta.
Tripolissa minut otti vastaan, ilmaisten sitä suurenmoista kohteliaisuutta, jota päällikkönsä kenraali Gouraud’n esimerkkiä noudattaen osoittavat viranomaisemme Syyrian luoksepääsemättömimmissäkin paikoissa aina Palmyran tai Deir-ez-Zorin erämaahan saakka, komendantti Vignon, siirtomaajalkaväen upseeri, Pohjois-Libanonin Sandiakin hallintoneuvos. En olisi voinut tavata ketään, joka olisi paremmin perehtynyt Libanonin historiaan. Hän tunsi sen suvun-tuomion, jonka nojalla oli julistettu kuoleman ansainneeksi eräs nuori Bšarren tyttö, joka oli mennyt naimisiin uskottoman kanssa.
— Tuo umpimähkään langetettu tuomio on kantanut hedelmää, lisäsi hän. Siitä pitäen ei yksikään maroniittinainen ole suostunut menemään muhamettilaiselle. Sodan aikana, nälän pakottamina — tiedättehän, kuinka nälänhätä raivosi Libanonissa — muutamat lähtivät palvelijoiksi muhamettilaisiin taloihin, joissa heitä muuten kohdeltiin hyvin. Mutta nyt ei heitä enää ole palvelijoinakaan.
Siten hän vahvisti Muntaha Zaherin päätelmät. Kertomus, joka oli minulle uskottu, sai siten uuden vahvistuksen. Mutta minä halusin vieläkin arvokkaampaa.
Tuo Khalil Khuri, sanoin minä isännälleni, on seitsemänkymmenen vuoden ikäinen. Ei ole mahdotonta, että Omar on hänkin vielä elossa. Jospa lähtisimme etsimään häntä?
Hän pyysi minua toistamaan nimen: Omar-bei-el-Hussein, Akkarin maasta. Tuo nimi oli häntä oudostuttanut, sillä hän oli kaikkien hallintopiirissä asuvien huomattavien henkilöiden tuttava. Hän tiedusteli asiaa viipymättä. Jamilen rakastajaa ei kukaan muistanut, joten täytyi otaksua hänen kuolleen aikoja sitten. Mutta Abdulražak-bei-el-Osman, joka oli yhä elossa, vietti talven ja kevään Tripolissa eikä ollut vielä ehtinyt lähteä vuoristoonsa, minne mielellään kutsui valikoituja vieraita haukkajahtiin.
— Enkö voisi käydä hänen luonansa?
— Epäilemättä. Minä lähden teitä saattamaan.
Sotalaiva sai odottaa minua päivän, ja me kävimme punaisen muukalaisen luona. Hänen pienen kadun varrella sijaitseva asumuksensa, johon päästiin holviportista, muistutti tarkoin Khalil Khurin kuvailemaa Omarin asumusta. Minä jouduin jälleen kokemaan Levantissa varsin tavallista yllätystä löytäessäni likaisen sisäänkäytävän takaa Tuhannen ja yhden yön palatsin, jonka kaikista mosaiikkikoristeisista huoneista avautui näköala pihamaalle, missä solisi suihkulähde kukkalavojen keskellä. Ennenkuin pääsimme tuolle pihalle, meidän täytyi odottaa, kunnes naiset ehtivät vetäytyä omiin suojiinsa.
Abdulražak, jonka ruumista ja sielua ikä oli turhaan yrittänyt taivuttaa, tarjosi meille eräänlaisin ylhäisin tunnoin koko Aasian ylellisyyttä. Puolittain maaten persialaisilla matoilla ja Damaskuksen silkistä valmistetuilla patjoilla me nautimme kehoitusta totellen lukemattomia erilaisia makeisia ja maustettuja juomia, ja sitten toi uuttera palvelija narghile-piiput. Me noudatimme keskustelussamme itämaista diplomatiaa ja hitautta. Hitaus oli sitäkin suurempi, kun isäntämme puhui ainoastaan arabiankieltä. Tulkki selitti meille lauseen toisensa jälkeen.
— Hän sanoo, aloitti tulkki, osanneensa ranskaa, mutta unohtaneensa sen.
Lausuttuamme lukuisia kohteliaisuuksia, jotka koskivat hänen asuntonsa loisteliaisuutta ja hedelmällistä Akkaria, missä hän omisti useita kyliä, me kävimme teeskennellyn välinpitämättömästi koskettelemaan varsinaista asiaamme. Eikö hän ollut tuntenut aikoja sitten erästä Omar-bei-el-Husseinia, joka oli ollut kyllin heikko mennäkseen naimisiin kristityn kanssa? Tuota kysymystä seurannut vaitiolo tuntui meistä osoittavan, että hän tahtoi päästä vastaamasta. Me selitimme, ettei ollut kysymyksessä mikään yksityisluontoinen tutkimus ja että nämä ylen vanhat asiat eivät voineet enää vedota yleiseen mielenkiintoon. Hän rauhoittui ja painui muistoihinsa kuin unohdettuun kaivoon.
— Minä tunsin hänet viisikymmentä vuotta sitten, vastasi hän vihdoin. Hän oli ottanut sen naisen Libanonista. Me olimme nuoret. Muukalaisia ei pidä etsiä.
Me kysyimme, mitä hän tiesi heidän avioliitostaan.
— Naisen nimi oli Jamile. Hän siirtyi toiseen uskoon voidakseen mennä naimisiin. Häät vietettiin Šrarissa. Vähän myöhemmin tytön sukulaiset ryöstivät hänet takaisin ja surmasivat.
— Entä hän?
— Hän haki ruumiin ja hautasi sen omin käsin. Me tiedustelimme, mihin hautausmaahan.
— Linnan edustalla olevaan pieneen kalmistoon.
— Entä miten kävi hänen itsensä? pyysin minä tulkkia toistamaan.
— Malttakaahan. Hän tahtoi nostattaa Akkarin maan kostamaan tuota surmaa kristityille. Mutta viisaat vastustivat aietta. Sotaa ei julisteta henkilökohtaisen loukkauksen vuoksi. Hän lävisti sydämensä tuon naisen haudalla pyydettyään minua hautaamaan itsensä samaan hautaan. Niin tapahtuikin. Siinä kaikki.
— Voimmeko löytää haudan?
— Jos haluatte, vien teidät sinne ja etsin.
Me hyväksyimme ehdotuksen ja menimme jo samana päivänä auringon laskiessa hautausmaalle, joka sijaitsee Melissinden linnan hallavien muurien juurella. Näen nytkin sinisen meren, jonka pintaa päivän kehrä oli koskettamassa, sitruunapuumetsän El Minan edustalla ja toisella puolen pelättävän, raunioituneen linnoituksen, joka on aikoinaan kestänyt monet piiritykset, näen Kadišan rannalla sijaitsevan pienen dervisiluostarin, oliivipuiden peittämät kukkulat ja takana Libanonin, jonka huiput alkoivat punertaa illan hohteessa. Minä silmäilin liikahtamatta tuota kauneutta viedäkseni sen kerallani. Tänne oli Jamile tullut istumaan ja sulamaan rakkauteensa niinkuin kastehelmet, jotka antautuvat valon suudeltaviksi. Täällä hän oli paennut ahdistavaa Butrosia ja oli sitten yhtäkkiä suostunut kohtaloonsa. Edessämme kohosi valkoisia hautapatsaita, kaikki samaan suuntaan osoittavia. Hieman hapuiltuaan Abdulrašak pysähtyi erään eteen, jota puolittain varjosti vanha viikunapuu ja puolittain peitti keväinen nurmi. Hän siirsi kevyesti syrjään nuo uskaliaat ruohot ja näytti meille melkein olemattomiin kulunutta kirjoitusta. Arabialaiset kirjaimet muodostivat kiemuroita, jotka miellyttivät silmää niinkuin taidokkaat pitsikuviot. Tulkki selitti ne minulle. Siinä oli vain kaksi nimeä: