"Hän ei ole huono mies", sanoi Roy. "Ja minä luulen, että hänkin aloittaa ratansa uudelleen."
"Ehkä", vastasi tyttö silmäillen tummana lainehtivaa valtamerta."Vahinko, ettemme voi unohtaa menneisyyttä ja aloittaa uutta elämää."
"Se kuuluu peliin. En tiedä, miksi, mutta niin kaikissa tapauksissa on laita. Nähnen sinut joskus, vai kuinka?"
"Et, poikani, en luule."
"Luulen käsittäväni", mutisi Glenister, "ehkä onkin niin parasta." Hän puristi terveellä kädellään tytön pientä kättä ja suuteli sitä. "Jumala sinua siunatkoon ja varjelkoon, rakas, urhea pikku Cherry!"
Tyttö seisoi paikallaan suorana ja äänettömänä kunnes nuori mies oli kadonnut pimeään, ja vain kuu kuuli hänen tuskallisen nyyhkytyksensä ja kuiskaten lausutun, toivottoman jäähyväisensä.
"Hyvästi, poikani, oma rakas poikani!"
Glenister asteli rannalle, sillä hänen taistelunsa ei ollut vielä loppuun suoritettu, ja ennenkuin hän tuntisi itsensä varmaksi, ei hän voinut sietää toveriensa riemukasta iloa ja raakaa naljailua. Hänet olisi otettu avosylin vastaan kaikissa julkisissa tilaisuuksissa, mutta kukaan ei osannut aavistaa, mitä pilkkaa sellainen hänelle sisältäisi, kukaan ei voinut mitata hänen surunsa syvyyttä.
Rantahiekalla, joka oli märkää ja kuin kiveksi kovettunutta, ei kuulunut hänen askeltensa ääni, ja siitä johtui, että hän joutui huomaamatta lähestymään sitä ainoata naista, joka hänelle maailmassa oli kaikki kaikessa ja joka par'aikaa seisoi rantaäyräällä. Jos hän olisi aiemmin nähnyt hänet, olisi hän vetäytynyt varjoon, mutta kun Helene huomasi hänen kookkaan vartalonsa, huusi hän nuorta miestä luokseen ja tämä tuli. Glenisteristä tuntui, että hänen keuhkonsa äkkiä kutistuivat kuin rautavanteitten puristukseen. Pelkkä ilo, että jälleen sai nähdä Helenen, kidutti häntä. Hän asteli kiireesti vaikka epäröiden ja pysähtyi hänen eteensä jäykkänä ja umpimielisenä, hänen sydämensä takoi ja hänen kielensä oli mykkä. Kun Helene lopulta huomasi hänen käsivarsisiteensä, astui hänkin lähemmäksi ja kosketti hyväillen hänen kättään.
"Ei se ole mitään — ei yhtään mitään -", virkkoi nuori mies kykenemättä enää hallitsemaan ääntään… — "Milloin lähdette?"
"En tiedä — en vähään aikaan ainakaan."
Glenister oli arvellut, että tyttö lähtisi seuraavana päivänä enonsa ja — sen toisen kanssa saattaakseen heitä meren yli. Äkkiä Helene huudahti lämpimästi:
"Te suorititte eilen jalon teon. Olen siitä iloinen ja ylpeä."
"Minä toivoisin, että ajattelisitte minua mieluummin sellaisena kuin sinä petona, jommoinen olin eilen, sillä minä olin silloin hullu, täydellisesti mieletön. Minut oli vallannut viha, kostonhimo ja muut vaistot, joiden uhriksi voitettu mies helposti joutuu. Ymmärrättehän, että minä olin pelannut ja menettänyt pelin, menettänyt yhtä mittaa, kunnes kaikki oli lopussa. Mikä onneton sattuma teidät toi paikalle? Se taistelu oli hirveän raakuuden näyte ja teidän on vaikea sitä käsittää."
"Mutta minä voin sen käsittää. Minä käsitän nyt kaikki. Minä tiedän, mitä epätoivoinen raivo merkitsee, minä tunnen voitonriemun, minä tiedän, mitä viha ja pelko ovat. Te sanoitte kerran, että erämaa oli tehnyt teistä villin, ja minä nauroin silloin teille samoinkuin sille väitteellenne, että suuret asiat kerran paljastaisivat minulle totuuden, että me olemme kaikki toistemme kaltaisia ja että samat vaistot uinuvat meissä kaikissa. Olen huomannut teidän olleen oikeassa ja ettei olin silloin aika typerä. Minä opin siten tavattoman paljon."
"Olen minäkin oppinut paljon", virkki Glenister. "Minä toivon, että te opettaisitte minulle enemmän."
"Minä — minä — pelkään, etten voi teille enempää opettaa", vastasi tyttö epäröiden.
Glenister liikahti kuin sanoakseen jotakin erikoista, mutta malttoikin mielensä ja käänsi katseensa muualle.
"No?" kysäisi tyttö ja silmäili häntä varkain.
"Kerran aikoja sitten luin 'Rakastajan rukouksen' ja opittuani tuntemaan teidät, olen alati rukoillut, että minusta tulisi puhdas ja teidän hyvyytenne arvoinen ja että te aikojen kuluessa oppisitte löytämään minusta sen hyvän, joka minussa on — mutta eihän se hyödytä. Kaikissa tapauksissa olen iloinen, että olemme tavanneet toisemme samalla maaperällä ja että te ymmärrätte minua jossakin määrin. Rukoushan ei voinut täyttyä, mutta se on opettanut minua löytämään itseni — ja minä olen oppinut tuntemaan teidät. Se onkin minulle kuningaskunnan arvoinen. Se on pyhää ja sitä tulen aina kunnioittamaan, ja kun te lähdette, jää sen muisto minulle ainoaksi yksinäisyyteni lohduttajaksi."
"Mutta minähän en aiokaan lähteä. Se on — ellei —"
Hänen äänessään oli sävy, joka sai Glenisterin siirtämään katseensa merenpinnalla karehtivan kuun kuvasta tyttöön. Hengitys oli salpautua hänen kurkkuunsa ja hän alkoi vavista kuin peloissaan.
"Ellei — mitä?"
"Ellette te vaadi, että minun on lähdettävä."
"Ah, älkää leikkikö kanssani!" huudahti nuori mies ja ojensi kätensä ikäänkuin vaientaakseen hänet ja hänen äänensä muuttui anovaksi. "En voi sitä kestää."
"Ettekö siis ymmärrä minua? Ettekö siis ymmärrä minua?" kysyi Helene. "Minä odottelin täällä kootakseni voimia lähteä hakemaan teitä, koska te olette tehnyt sen minulle niin vaikeaksi — oma Viliini."
Helene tuli hänen lähelleen ja katseli häntä silmiin puolittain ujona, antautuvana ja pidättyvänä, kuunloisteen muuttaessa hänen silmänsä kahdeksi pohjattomaksi, syväksi rakkauden tähdeksi, jotka lupasivat täyttää nuoren miehen rohkeimmatkin unelmat.