On vaikea olla kaikkien mieliksi.
Savusi vielä niin, etteivät he voineet eroittaa laakson pohjaa. Jenks ei uskaltanut tällaisena hetkenä jättää Iristä yksin. Eikä hän myöskään rohjennut viedä häntä alas portaita, sillä mahdollisesti saattaisi tulla toinen granaatti. Mutta jotain oli tehtävä.
Hän huusi Mir Jania.
"Ottakaa turbaaninne ja kiertäkää se päänne ympäri, jos luulette niiden näkevän teidät sotalaivasta."
"All right, sahib", tuli rohkaiseva vastaus. "Vene on lähellä maata. Univormuista päättäen luulen niiden olevan englantilaisia. Dyakit ovat jok'ikinen painuneet jo matkoihinsa."
Siitä huolimatta Jenks odotti. Liiallisella hätiköimisellä ei voittanut mitään.
Mir Jan tanssi ihastuksissaan.
"He ovat nähneet dyakkien juoksevan sampaaneilleen ja toinen vene soutaa sille suunnalle. Nyt lähtee laivasta vielä yksi vene", huusi Mir Jan.
Kun nämä sanat käännettiin Irikselle tuli hän hyvin innokkaaksi ja halusi päästä maahan tätä ihmettä näkemään.
"On parasta, että odotat täällä, armas", sanoi Jenks. "Voi sattua, että vihollinen karkoitetaan takaisin tälle suunnalle, enkä minä halua asettaa sinua alttiiksi useammille vaaroille. Merimiehet nousevat pian maihin ja silloin voit vaaratta laskeutua alas."
Mereltä kuului tykinlaukaus. Vaistomaisesti kumartui tyttö ja Jenks hymyili hänen pelolleen.
"Joku sampaaneista on lähtenyt merelle", selitti Jenks, "ja sotalaiva ampuu sitä."
Vielä kaksi laukausta kuului. Sotalaiva tarkoitti nähtävästi totta.
"Lurjus raukat!" mutisi Iris. "Eivätkö eloonjääneet voi päästä pakoon?"
"Siihen asiaan emme voi mitään. Ne, jotka joutuvat vangiksi, viedään luultavasti mannermaalle ja hirtetään rikoksistaan, niin että saattaa olla samantekevä, millä tavoin he kuolevat."
Silminnähtäväksi huojennukseksi tytölle ei useampia laukauksia kuulunut ja Mir Jan ilmoitti joukon merisotilaita nousseen maihin. Heti senjälkeen kuului juoksumarssissa lähenevien jalkojen kopinaa ja upseerin ääni huusi huonolla hindustanin kielellä:
"Hei, musta! Onko täällä valkoisia?"
Jenks huusi:
"Kyllä, kaksi kappaletta! Vuorella teidän yläpuolellanne! Me tulemme alas!"
Hän laski köysiportaat. Iriksen koko ruumis vapisi.
"Rauhoitu, rakkaani!" kuiskasi merimies. "Älä pelkää! Olen aivan sinun alapuolellasi."
He olivat melkein maassa, kun kova huuto ja raskas iskunjymähdys saivatJenksin pysähtymään.
Eräs rynnäkköportaiden juurella makaava dyakki oli nähnyt heidän alastulonsa. Vasemmassa kädessään piti villi parangia, oikea oli sidottu. Kykenemättömänä liikkumaan kokosi kostonhimoinen ryöväri kuitenkin viimeiset voimansa ja laahautui heiluvien köysitikkaiden luo. Se oli kuolevan käärmeen vihalla ja myrkyllä varustettu Taung S'Ali. Viime hetkellä toivoi hän voivansa tappaa miehen, joka oli uhmannut häntä ja hänen murhaajalaumaansa. Koska Jenksin huomio oli niin kiintynyt Irikseen, olisi rosvo kenties onnistunut, jollei Mir Jan olisi pitänyt silmiään auki. Muhamettilainen hypähti hänen luokseen ja antoi pyssynperällä sellaisen iskun, että dyakkipäällikkö huokasi viimeisen kerran.
Silmänräpäystä myöhemmin seisoivat Iris ja Jenks alhaalla ja englantilainen luutnantti sanoi innokkaasti:
"Näytämme saapuneen kreivinaikaan. Ette kai sattumalta kuuluSirdareninväkeen."
"Olemme ainoat eloonjääneet", vastasi Jenks.
"Vain te kaksi?"
"Niin.Sirdarentörmäsi luoteiselle riutalle myrskyssä. Tämä neiti, miss Iris Deane, ja minä jouduimme maihin —".
"Miss Deane! Onko se mahdollista? Sallikaa minun esittää sydämellisimmät onnitteluni. Sir Arthur Deane on tällä hetkelläOrientinkannella."
Iris oli aivan huumaannuksissa. Hän kääntyi Robertiin.
"Kuulitko? Hän sanoo isäni olevan laivalla. Viekää minut hänen luokseen!"
"Ei tarvitse, miss", huomautti eräs aliupseeri. "Hän tulee juuri maihin. Hän tahtoi seurata meitä, mutta kapteeni ei sitä sallinut, koska saarella nähtävästi oli taistelu."
Ja aivan oikein — tyttökin saattoi kyynelten täyttämillä silmillään eroittaa harmaapartaisen, siviilipukuun puetun herran, joka istui pienessä venheessä erään upseerin vieressä. Viiden minuutin kuluttua kohtasivat isä ja tytär toisensa.
"Rohkenenko kysyä kuka te olette?" kysyi silläaikaa upseeri Jenksiltä.
"Nimeni on Anstruther — Robert Anstruther."
Iris, joka nojautui hänen käsivarteensa, kuuli vastauksen. Hellästi katsahtaen häneen huudahti tyttö:
"Niin, kapteeni Anstruther, intialaisesta pääesikunnasta. Joll'ei hän halua kertoa teille kaikkea mitä on tehnyt, kuinka hän on pelastanut henkeni parikymmentä kertaa, kuinka hän on yksin taistellut kahdeksaakymmentä vastaan, niin kysykää minulta."
Upseeri heitti ymmärtävän katseen vuoreen rynnäkköportaineen ja köysitikkaineen, luolaan, joukkoon kuolleita tahi tiedottomia rosvoja — ja veti syvään henkeään.
"Kuinka kauan olitte tuolla ylhäällä?" kysyi hän.
"Yli kolmekymmentä tuntia."
"Se oli kova ottelu!"
"Kovempi miltä näyttää", sanoi Anstruther. "Tämä on vain loppua. Kaiken kaikkiaan olemme tappaneet rosvoista nelisenkymmentä. — Kesken kaiken — tahdotteko olla hyvä ja sanoa nimenne?"
"Playdon — luutnantti Philip H. Playdon."
"Tiedättekö kenelle tämä saari kuuluu?"
"Ei kenellekään, luulen. Kartalla tämä on merkitty asumattomaksi."
"Siinä tapauksessa", sanoi Anstruther, "pyydän teitä, luutnanttiPlaydon ja kaikkia läsnäolevia todistamaan, että minä, RobertAnstruther, entinen upseeri Intian armeijasta, omasta ja miss IrisDeanen puolesta selitän, että me olemme Englannin kuninkaan nimessäottaneet saaren haltuumme ja omistamme yhteisesti kaikki mitä sillä on."
Nämä tällaisessa tilaisuudessa sanotut juhlalliset sanat hämmästyttivät kuulijoita. Vain Iriksellä oli niiden merkityksestä aavistus.
"En luule kenenkään vastustavan vaatimustanne", sanoi meriupseeri vakavasti.
"Kiitos", sanoi Robert yhtä vakavana, vaikka hänen oli vaikea pysyä totisena nähdessään Playdonin hölmistyneen muodon. "Heti kun saan aikaa, ripustan kuulutuksen luolan seinälle."
Nyt lähtivät he kaikki rannalle. Vene oli vielä monen jalan päässä rannasta, kun Iris hypähti esiin ja levitti kätensä miehelle, joka tuijotti häneen epätoivoisin katsein.
"Isä, isä!" huudahti hän, "etkö enää tunne minua?"
Sir Arthur Dean tuijotti kahta rannalla olevaa omituista olentoa ja joka hetki tuli hänen sydämensä raskaammaksi. Tämä saari oli hänen viimeinen toivonsa. Monta viikkoa, erään ystävällisen amiraalin jätettyä risteilijäOrientinhänen käytettäväkseen, oli hän purjehtinut Kiinanmeren rantoja etsimässä tietojaSirdarenista.
Hän ei ollut tavannut mitään. Ei venettä, ei pelastusrengasta, ei lautaakaan kadonneesta laivasta ollut missään.
Ainoa, mitäOrientsaattoi tehdä, oli käydä kaikilla suurimmilla saarilla ja kuulustella kalastajia. Edellisenä iltana oli palkinnon houkuttelema malaiji tullut laivalle ja kertonut kapteenille kummallisen jutun saaresta, jossa asui kaksi valkoista henkiolentoa, mies ja nainen. Sinne oli eräs päällikkö Taung S'Ali joutunut sattumalta ja kadottanut paljon miehiään. Mutta Taung S'Ali oli naishaamun noituma ja oli palannut saarelle mukanaan suuri joukko, vannoen vangitsevansa olennon tahi kuolevansa.
Tämä omituinen kertomus oli ensimmäinen viittaus, että saarella mahdollisesti oli valkoisia haaksirikkoisia, joskaan ei ehkäSirdarenista, ja laiva suunnattiin sinne. Tapahtumat maissa, jotka vahtiupseeri huomasi, puhuivat omaa kieltään. Missä ikinä dyakit ovat ryhtyneet taisteluun, siinä on jotain konnanjuonia tekeillä, jonkavuoksiOrientmyös sekaantui leikkiin.
Tarkasteltuaan kahta merimiesten rannalle saattamaa omituista olentoa laski sir Arthur Deane väsyneesti päänsä painumaan ja sanoi, ettei noista kumpikaan voinut olla hänen tyttärensä. Äkkiä luuli hän näkevänsä unta, sillä rannalta kuului Iriksen ääni:
"Isä! Isä! Etkö tunne minua?"
Sir Arthur nousi hämmästyneenä ja vapisten.
"Niin, rakas isä! Minä se olen — sinun oma pikku tyttösi, joka palaa luoksesi! Oi, rakas! En näe sinua kyyneleiltä!"
Ja sillä tavoin he viimein kohtasivat. Merimiehet jättivät heidät kahden ja kokoontuivat Anstrutherin ympärille, tehden hänelle sadottain kysymyksiä.
Hetken kuluttua huusi Iris:
"Robert, tule tänne!"
Hänen ristimänimensä käyttäminen herätti huomiota. Anstruther astui esiin.
"Tässä on isäni!" huudahti tyttö. "Ja, rakas isä, tässä on kapteeni Robert Anstruther, jota minun Jumalan ohella on kiittäminen hengestäni monta, monta kertaaSirdareninupottua."
Sir Arthur Deane paljasti päänsä ja ojensi kätensä.
"Kapteeni Anstruther", sanoi hän, "olen teille tyttäreni pelastamisesta suuremmassa kiitollisuudenvelassa kuin milloinkaan voin suorittaa. Ja minun on kiittäminen teitä myöskin omasta elämästäni, sillä Iriksen kuolema olisi ollut minunkin."
Robert tarttui ojennettuun käteen.
"Luulen, sir Arthur, että meistä kahdesta minä olen suuremmassa kiitollisuudenvelassa." Sitten kääntyi hän Irikseen sanoen: "Mielestäni on parasta, että isäsi vie sinutOrientille. Sieltä saat ruokaa toipuaksesi aamun vaikeista koettelemuksista ja löydät ehkä myöskin sopivia vaatteita. Myöhemmin voit tuoda sir Arthurin jälleen maihin ja näytämme hänelle sitten saaren."
Sir Arthur ei ollut huomaamatta tapaa, jolla nämä kaksi puhuttelivat toisiaan eikä peittämätöntä rakkautta, joka loisti heidän silmistään, mutta mitä saattoi hän tehdä?
"Esityksenne on mainio", sanoi hän. "Laivan varusteiden joukossa on kenties jotain sopivia vaatteita Irikselle ja laivalla tapaa hän vanhan ystävän, jolla ei vielä tällä hetkellä ole aavistustakaan hänen löytymisestään. Lordi Ventnor on seurannut minua etsinnässäni. Hän luonnollisesti ihastuu."
Anstruther punastui, mutta Iris sanoi:
"Isä, minkävuoksihänon mukana?"
"Niin, rakas lapseni, hän tunsi melkein yhtä suurta surua kuin minä."
"Mutta miksi? Miksi?"
"Onhan vain luonnollista, että sinun kihlattusi koetti kaikkensa pelastaakseen sinut."
"Kihlattuni —?"
"Niin, rakas lapsi. Sanontatapa ei ehkä sinun kannaltasi katsoen ole oikea. Mutta et kai ole unohtanut, että lordi Ventnor." —
"Rakas isä, kihlattuni on tässä! Me kihlauduimme kuoleman porteilla. En ole suostunut mihinkään lordi Ventnorin tarjouksiin. Hän on huono, kelvoton mies. Jos sinä tuntisit hänet, et asettaisi hänen nimeään yhteyteen minun nimeni kanssa. Vai kuinka, Robert?"
Ei ole milloinkaan ollut niin hölmistynyttä miestä kuin laivanvarustajaraukka. Samalla hetkellä kun hänen rakastettu tyttärensä löytyi, tuli hän pakoitetuksi joko näyttelemään pettyneen ja leppymättömän isän osaa tahi antamaan suostumuksensa tyttärensä avioliittoon rääsyisen, vaikkakin miehekkään näköisen olennon kanssa, joka tosin oli pelastanut tytön kuolemasta, mutta jota ei yksistään sillä perusteella voinut hyväksyä vävyksi.
Anstruther, joka nopeammin kuin Iris huomasi sir Arthurin pulan, tuli ritarillisesti avuksi. Hän pani kätensä hellästi tytön olkapäälle.
"Seuratkaa neuvoani, sir Arthur, ja sinä myöskin, Iris. Tämä ei ole oikea hetki selityksiin. Antakaa minun hoitaa lordi Ventnor. Olen täysin halukas jättämään lopullisen ratkaisun teille, sir Arthur. Te saatte aikanaan tietää mitä on tapahtunut. Mene laivalle, Iris. Kohtaa lordi Ventnor samalla tavoin kuin kohtaisit minkä muun miehen hyvänsä. Sinä et milloinkaan mene hänen kanssaan naimisiin, sen minä tiedän. Sinuun minä voin luottaa."
"Olen teille hyvin kiitollinen," mutisi sir Arthur, joka oli liian kokenut ollakseen näkemättä neuvon oivallisuutta niin ryysyinen kuin sen antaja olikin.
"Kesken kaiken", sanoi sir Arthur, "kuinka te jouduitteSirdarenille. Minulla on luettelo kaikista matkustajista, eikä teidän nimeänne niiden joukossa ole."
"Ah, se on helposti selitetty. Otin laivalle pestin tarjoilijana RobertJenksin nimellä."
"Robert Jenks! Tarjoilija!" Tämä oli yhä hullumpaa. Sir Arthurista tuntui, että taivaan pitäisi romahtaa alas.
"Niin. Se muodostaa osan selityksestä, jonka lupasin."
"Tule nyt, isä", huudahti Iris iloisesti. "Olen puolikuollut halusta saada nähdä mitä laivan varasto sinun ja Robertin avustuksella saattaa tehdä vaatekysymyksessä."
Sir Arthur auttoi tyttärensä veneeseen, joka heti soudettiin laivalle. Luutnantti Playdon, joka oli melkein yhtä pitkä kuin Anstruther, lähetti palvelijalleen kirjelapun ja pian palasi vene tuoden mukanaan puvun ja liinavaatteita. Palvelijalla oli mukanaan parranajovehkeet ja kymmenen minuutin kuluttua näytti Anstruther toiselta ihmiseltä.
Hänen neuvostaan heitettiin kuolleiden dyakkien ruumiit laguniin, haavoittuneet vietiin laivalääkärin hoitoon ja vangit tuotiin Mir Janin eteen, joka ilmoitti jokaisen nimen, ja huomasi ettei ketään puuttunut.
Robert ei unohtanut kirjoittaa kuulutusta ja kiinnittää sitä vuoren seinään. Tämä toimitus herätti kummastusta upseereissa, jotka olivat muodostaneet itselleen käsityksen taistelusta, jonka molemmat haaksirikkoiset olivat suorittaneet, vaikkakin Anstruther oli hieman hämillään kuvitellessaan kuinka tyttö kertoisi taistelujen kulun. Asian näin ollen käytti hän tilaisuutta ja kuvaili vilkkaasti Iriksen rohkeutta, hänen milloinkaan pettämätöntä hyvää tuultaan ja valmiuttaan ryhtymään kaikkeen.
Hänen vaiettuaan sanoi ensimmäinen luutnantti:
"Te ette tarvitse ihailuamme, kapteeni Anstruther. Jokainen meistä kadehtii teitä kaikesta sielustaan."
"Te erehdytte minun arvostani", sanoi Anstruther. "Olen ollut kapteeni Intian armeijassa, mutta kuusi kuukautta sitten asetettiin minut Hongkongissa sotaoikeuteen ja poistettiin armeijasta. Tulin epäoikeudenmukaisesti tuomituksi ja toivon eräänä kauniina päivänä voivani puhdistautua. Mutta siihen saakka olen yksinkertaisesti vain mr Anstruther. Miss Deanen jaloluontoisuus ja osanotto saattoi hänet käyttämään entistä arvoani."
Jos upseerien keskuudessa olisi räjähtänyt pommi, ei se olisi voinut herättää suurempaa hämmästystä. Sotaoikeuteen vedetty! Pyyhitty pois armeijan rullista!
Ensimmäinen luutnantti katsoi olevansa pakoitettu sanomaan jotain.
"Se oli peijakkaan ikävä juttu!" huudahti hän.
"Niin, mutta ymmärrätte, että minun oli se teille kerrottava."
Hänen suoruudessaan oli sellaista jaloa arvokkuutta, sellaista viattomuutensa tietoisuutta, että ensimmäinen luutnantti tulkitsi omansa sekä toveriensa mielipiteen sanoessaan:
"Minä ja kaikki muut laivalla olijat emme siitä huolimatta lakkaa tuntemasta myötätuntoa kohtaanne. Mutta vaikka te olisitte karannut rangaistusvanki, ei kukaan voisi olla ihailematta teidän suurenmoista kykyänne ja rohkeuttanne taistelussa sellaista ylivoimaa vastaan. Meidän velvollisuutemme on selvä. Viemme teidät Singaporeen, jonne toisetkin epäilemättä heti tahtovat lähteä. Ilmoitan päällikölle mitä olette suvainneet meille kertoa. Silläaikaa tahdomme auttaa teitä kykymme mukaan."
Hyväksyvä mutina kuului ympäriltä.
"Saatan vain kiittää teitä!" vastasi Robert hieman epävarmalla äänellä."Ystävyytenne koskee minuun enemmän kuin vastoinkäyminen."
Sivulta kuului kahinaa ja parisilaispukuun ja -hattuun puettu nuori lady sai kaikkien vetämään henkeään.
"Oi, Robert, rakkaani, kuinka sinäsaatoit? En todellakaan tuntenut sinua."
Iris tuijotti ihaillen Robertiin, joka maksoi katseen korkoineen.
"Saattaisiko ajatella, että vaatteet siihen määrin muuttavat naisen?" huudahti Anstruther nauraen.
"Sellainen ilkeä kohteliaisuus! Mutta tule nyt, rakas, sillä kapteeni Fitzroy ja lordi Ventnor ovat seuranneet isääni ja minua maihin. He haluavat, että näyttäisimme heille kaikki. Te suotte kai hänelle anteeksi", lisäsi Iris kääntyen ihastuttavasti hymyillen toisiin.
He lähtivät yhdessä.
Hyvitys.
Lordi Ventnor ei ollut tyhmä. Iriksen muuttuessa villittärestä maailmannaiseksi kertoi sir Arthur Deane earlille osan tapahtumista saarella.
Hänen armonsa — kaunis, kylmäverinen ja häikäilemätön mies — neuvoi kärsivällisyyteen, vieläpä Anstrutherin ansioiden tunnustamiseenkin.
"Jättäkää Iris rauhaan. Nykyoloissa tuntee hän suurta kiitollisuutta, että hädin tuskin on välttänyt kuoleman. Antakaa hänen palata säännöllisiin oloihin. Anstrutherin huono maine tulee vähitellen hänelle tutuksi. Se herättää hänen halveksumistaan. Viikon kuluttua pyytää hän teitä vapauttamaan itsensä miehestä. Se on vain rahakysymys."
Lordi Ventnor seurasi Iristä ja hänen isäänsä maihin.Orientinkapteeni liittyi seuraan. Nuo kolme herraa seurasivat Robertia katseellaan kun hän tytön kanssa tuli heitä kohti.
"Anstruther on erinomaisen komea mies," huomautti kapteeni Fitzroy."Kuka hän on?"
Sir Arthur ei sanonut mitään, mutta hänen armonsa vastasi tyynesti:
"Nimestä ja siitä, mitä Deane on minulle kertonut, päätän hänen olevan entisen upseerin Intian armeijasta."
"Ah, hän on eronnut armeijasta?"
"Niin. Tapasin hänet viimeksi Hongkongissa", sanoi lordi.
Silläaikaa sanoi Anstruther Irikselle:
"Rakkahin, älä tee mitään viittauksia entiseen arvooni. En ole oikeutettu siihen, mutta Jumalan avulla saan sen kyllä takaisin."
"Sinä olet hyvin kaunis", sanoi Iris.
"Älä kiusaa minua. Se ei ole kauniisti tehty, kun kaikki nämä ihmiset katselevat meitä."
"Mutta tiedätkö, Robert, muistan, että nähdessäni sinut ensikerran, olit minusta tavattoman hienon näköinen tarjoilijaksi."
"Niin, minä olen aivan avuton — en voi edes nipistää käsivarttasi. Sivumennen sanoen, Iris, älä puhu lähipäivinä kenellekään kaivoksestamme."
"Miksikä en?"
"Se on vain oikku. — Tekisit minulle sillä mieliksi."
"Jos sinä tahdot niin, Robert, olen minä tyytyväinen."
Hän painoi tytön käsivartta, sillä he olivat liian lähellä noita kolmea herraa, niin ettei hän voinut sanoa mitään.
"Kapteeni Fitzroy", huudahti Iris, "sallikaa minun esitellä mr Anstruther. Lordi Ventnor, tehän olette tavanneet mr Anstrutherin ennenkin."
Merimies ojensi kätensä; lordi hymyili rakastettavasti.
"Teidän pakollinen saarella oleskelunne näyttää sopineen teille mainiosti", sanoi lordi.
"Erinomaisesti. Elämällä täällä oli huonotkin puolensa, mutta me taistelimme vihollisiamme vastaan rehellisesti, eikö niin, Iris."
"Kyllä, armas. Dyakkiraukat eivät olleet kylliksi sivistyneitä hyökätäkseen väärillä todistuksilla."
Hänen armonsa kellertävät kasvot rypistyivät hiukan. Iris tiesi siis sotaoikeudesta eikä ollenkaan pelännyt julistaa koko maailmalle, että tämä mies oli hänen sulhasensa.
Siitä huolimatta hymyili lordi Ventnor jälleen.
"Yksinpä dyakitkin kunnioittivat miss Deanea", sanoi hän.
Mutta Anstruther, joka huomasi laivanvarustajan silminnähtävän masentuneisuuden, pidätti huulillaan olevan vastauksen ja esitti, että he ensiksi lähtisivät pohjoisrannalle, haaksirikon tapahtumapaikalle.
Seuraavan tunnin aikana oli hän pikemmin kuulija kuin kertoja. Iris kuvaili hänen taisteluaan tuulta ja aaltoja vastaan. Iris osoitti paikan, jossa hän oli taistellut mustekalan kanssa, Iris kuvaili lakkaamattomassa työssä vietetyt pitkät päivät ja kertoi kuinka Robert oli pelastanut hänet villien käsistä, miten hän oli ryhtynyt varustautumaan odotettavissa olevan hyökkäyksen varalta ja vihdoin — paras kaikesta — kuinka hän kerta toisensa jälkeen oli tehnyt tyhjäksi dyakkien viekkaimmatkin suunnitelmat ja torjunut heidän hyökkäyksensä kolmikymmentuntisen kauhistuttavan taistelun ajan.
Iriksellä oli tarkkaavainen kuulijakunta. UseimmatOrientinupseereista tulivat paikalle ja seurasivat henkeään pidättäen tytön vaikuttavaa kuvausta. Robert koetti useammin kuin kerran kääntää kaikki leikiksi, mutta siitä ei Iris halunnut tietää mitään.
Tytöllä oli lopettaessaan kyyneleet silmissä, mutta ne olivat onnen ja kiitollisuuden kyyneleitä ja lordi Ventnor, joka oli ollut vaitelias, mutta tarkkaavainen kuuntelija, eikä ollut kadottanut sanaakaan, tunsi kylmässä sydämessään vielä kylmempää sekä huomasi, ettei tämän naisen rakkaus kuuluisi koskaan hänelle.
Kapteeni Fitzroy sanoi:
"Käsitän sangen hyvin, että te pidätte tästä kauheasta paikasta, mutta tahtoisin mielelläni tietää miksi haluatte sitä omaksenne. Teillä tuskin on aikomus asettua tänne."
Anstruther tuumi hetken ennenkuin vastasi. Hän tunsi lordi Ventnorin katselevan itseään. Kaikki olivat halukkaita saamaan siihen selityksen.
"Muutamissa maailmanosissa", sanoi hän, "on tuntemattomia, kartalle merkitsemättömiä vedenalaisia kallioita ja riuttoja, joille monet laivat ovat törmänneet ilman pienintäkään vikaa upseerin puolelta."
"Epäilemättä."
"Niin, kapteeni Fitzroy, ollessani rykmentissäni Hongkongissa törmäsin sellaiselle karille ja kärsin haaksirikon. Ainakin minusta näytti aivan siltä. Kohtalo heitti minut täällä maihin oltuani kauan veden alla. Te tuskin voitte minua moittia, jos olen kiintynyt tähän pieneen paikkaan, joka lahjoitti minulle pelastukseni."
"En", myönsi meriupseeri. Hän ymmärsi tämän lausunnon takana piilevän jotain erikoista, mutta se asia ei liikuttanut häntä.
"Sitäpaitsi", lisäsi Robert hymyillen, "on minulla yhtiötoveri, kuten näette."
"Niin, ei näy olevan pienintäkään epäilystä yhtiötoveruudesta", vastasi kapteeni Fitzroy heti.
Kaikki nauroivat, vaikkakin sir Arthur Deanen iloisuus oli teeskenneltyä ja lordi Ventnor tunsi katkeran maun omassa hymyilyssään.
Myöhemmin päivällä kertoi luutnantti päällikölleen Anstrutherin vapaaehtoisen tunnustuksen sotaoikeudesta. Kapteeni Fitzroy tunsi tietysti kiusallista liikutusta tämän epämiellyttävän jutun kuullessaan, mutta omisti siitä huolimatta saman käsityksen, jonka hänen ensimmäinen luutnanttinsa oli Robertin läsnäollessa tuonut julki.
Iris ja hänen isänsä palasivat Robertin seurassa takaisin saarelle. Mietittyään asiaa päätti viimemainittu antaa Mir Janin jäädä saarelle siksi kunnes hän itse tulisi takaisin. Vaara uuden dyakkilauman saapumisesta ei ollut suuri. Taung S'Alia kohdannut kohtalo ei ollut omiaan houkuttelemaan muita seuraamaan hänen esimerkkiään ja Anstruther huolehtisi siitä, että muhamettilaisella olisi riittävästi elintarpeita ja aseita. Joka tapauksessa oli hindulle edullisempaa oleskella vapaudessa Sateenkaarisaarella, kuin tulla pidätetyksi karanneena rangaistusvankina, siksi kunnes viranomaiset päättäisivät hänen kohtalostaan.
Mir Jan oli haltioissaan. Hän otti päästään turbaaninsa, asetti senAnstrutherin jalkoihin ja sanoi:
"Sahib, olen teidän koiranne. Jos jonain kauniina päivänä olen kylliksi arvokas olemaan palvelijanne, niin silloin tiedän Allahin antaneen syntini anteeksi. Minä tapoin miehen sentähden —"
"Rauhaa, Mir Jan! Anna hänen levätä."
Robert kokosi lompakot, rahat ja arvoesineet, jotka oli löytänyt kuolleilta laivatovereiltaan. Sir Arthur, joka luonnollisesti oli tuntenut kaikki korkeimmat upseeritSirdarenilla, katseli niitä surullisin ilmein.
Iris oli antanut viedä laivalle ryysyiset vaatteensa, öljykangashattunsa ja kulmikkaat kenkänsä. Nyt otti hän vielä raamatun, Tennysonin kootut runot, kuhmuisen tinapikarin, revolverin ja sen Lee-Metford-kiväärin, jolla hän oli "pelottanut" dyakkeja, kun nämä olivat yllättämäisillään Anstrutherin ja Mir Janin. Häntä varten kokosi Robert sitäpaitsi muutamia dyakkihattuja, vöitä ja aseita sekä Taung S'Alin parangin ja yhdensumpitansin.
Lopuksi täytti Anstruther kaksi tyhjää öljyastiaa kultakvartsilla ja asetti päälle hiukan antimoniummetallia. Mir Jan kantoi kaikki odottavaan veneeseen.
Sitten heräsi kysymys mitä tehtäisiin vangittujen dyakkien kanssa.
"Jos teemme pienen mutkan ja laskemme heidät maihin Borneossa, hirtetään heidät heti eikä meillä ole enempää vaivaa", sanoi kapteeni Fitzroy. "Jos viemme ne Singaporeen, asetetaan heidät oikeuden eteen ja tuomitaan pakkotyöhön. Kumman teemme?"
Iris ratkaisi asian.
"En siedä ajatusta, että useampia ihmishenkiä uhrataan", sanoi hän. "Jos näitä miehiä kohdellaan armeliaasti ja heidät lähetetään rangaistuksensa kärsittyään kotiin, niin ehkä heidän kohtalonsa peloittaa toisia." Ja niin tuli asia ratkaistuksi.
* * * * *
Samana päivänä kunOrientinpiti saapua Singaporeen, houkuteltiinIris jollain verukkeella ohjaushyttiin ja luutnantti Playdon veiRobertin syrjään. Merimiehen suoruudella kävi hän suoraan asiaan.
"Muutamat meistä ovat keskustelleet teistä, mr Anstruther, emmekä me arvatenkaan erehdy otaksuessamme teillä olevan puutteen rahoista. Se tosiasia, että te otitte pestin tarjoilijanaSirdareniin, osoittaa, ettei teillä ole halua kääntyä avunpyynnöllä omaistenne puoleen. Mutta maihin päästessämme tulee teille vaikeuksia. Lyhyesti ja selvästi — olen saanut tehtäväkseni tarjota teille viidenkymmenen punnan lainan maksettavaksi takaisin milloin teille sopii."
Robert puristi huulensa yhteen. Ensi hetkellä ei hän löytänyt sanoja ilmaistakseen tunteitaan. Playdon pelkäsi loukanneensa häntä.
"Olisi ikävää, jos olisimme loukanneet teitä", sanoi hän epäröiden, "mutta luulimme tosiaan —"
"Olkaa hyvä älkääkä koettako pyyhkiä pois jalomielisten sanojenne vaikutusta", huudahti Anstruther. "Otan tarjouksenne vastaan kiitollisena — mutta yhdellä ehdolla."
"Hiiteen ehdot! Mutta kuinka se kuuluu?"
"Että sanotte minulle niiden toisten nimet, paitsi itseänne, joille olen kiitollisuudenvelassa."
"Ah, se on helppoa. Toiset ovat Fitzroy ja ensimmäinen luutnantti. Säilytimme asian pienen piirin tietona. Arvelimme teidän pitävän parhaiten siitä."
Anstruther hymyili ja puristi hänen kättään. Kun kaikki kävi ympäri, niin oli maailmassa vielä monta kunnon poikaa. Nuo kolme upseeria toimivat pelkästä hyväntahtoisuudesta. He auttoivat miestä, joka näytti aivan köyhtyneeltä ja pian saisi taistella uusia vaikeuksia vastaan kihlauksensa vuoksi tytön kanssa, joka näytti olevan paljon ylempänä häntä itseään. Ja kaikkein viimeksi saattoivat he ajatella, että heidän toverillinen lainansa tuottaisi heille enemmän kuin kaikki ne vuodet, jotka he olivat laivastossa palvelleet, sillä heidän viisikymmentä puntaansa oli joutunut tulevan miljoonanomistajan taskuun, joka oli varustettu sillä harvinaisella ominaisuudella, ettei unohtanut ystäviään köyhyyden päiviltä.
* * * * *
KunOrientSingaporeen satamaan saapuessaan hiljensi vauhtia, tuli sir Arthur Deane kannelle tapaamaan Iristä.
"Ah, siinähän sinä olet", huudahti tyttö. "Aioin juuri tulla tapaamaan sinua. Sinä menetät mitä ihanimman näköalan, pelkkää viheriää, sinistä ja ruskeaa. Kiiruhda! Haluan että näet kaikki."
Ja hän veti isänsä mukanaan. Kappaleen matkaa toisistaan seisoivat lordi Ventnor ja Anstruther kaiteen yli kumartuneina. On turhaa mainita kumman luokse Iris vei isänsä.
"Tässä hän on, Robert", sanoi tyttö nauraen. "Luulen hänen olleen harmissaan senvuoksi, että kapteeni Fitzroy oli niin huomaavainen minulle. Mutta sinähän et välittänyt siitä rahtuakaan."
Molemmat miehet vilkaisivat toisiinsa ja hymyilivät.
"Tahdon vain sanoa teille, Anstruther, että koska Iris on antanut teille sydämensä, en tahdo kieltää suostumustani hänen käteensä."
"Sinä rakas, vanha isä!"
Iris tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja suuteli häntä. Lordi Ventnor, joka kummasteli mikä tarkoitus tuolla hellyydenosoituksella oli, tuli heidän luokseen.
"Mitä on tapahtunut, miss Deane. Oletteko vasta nyt huomanneet mikä mainio isä teillä on?"
"Olisitte tuskin voineet keksiä parempaa selitystä", sanoi sir Arthur.
Hänen armonsa ei ollut oikein tyytyväinen. "Otaksun teidän vievänIriksen Smithin hotelliin?" sanoi hän.
Iris vastasi hänelle. "Niin. Isäni on juuri pyytänyt Robertin seuraaman meitä. Mihin te menette?"
"Tosiaankin!" sanoi lordi Ventnor. "Sir Arthur näyttää tehneen koko joukon päätöksiä viimeisen tunnin aikana."
"Niin", kuului laivanvarustajan tyyni vastaus. "Olen päättänyt jälellä olevien päivieni ajan ajatella pääasiallisesti tyttäreni onnea. Kaiken muun täytyy sen edestä väistyä."
Hänen armonsa kasvot tulivat keltaisiksi raivosta ja hän käänsi heille selkänsä ilman muuta.
* * * * *
Orientinsaapuessa satamaan, otti sen vastaan pieni joukko uteliaita, osaksi tyhjäntoimittajia sekä kuleja. Heidän joukossaan oli kaksi henkilöä, jotka olivat kiireesti ajaneet satamaan kuullessaanOrientinsaapumisesta. Toinen oli nähtävästi korkea upseeri, toinen epäilemättä sivilimies. Hän oli muuten vanha herra, joka kiroili ilmastoa, kaupunkia ja sen asukkaita. Hän oli hyvin pitkä, hyvin lihava ja hyvin punainen.
Hänen seuralaisensa tarkasteli kiikarilla venettä, joka juuri lähtiOrientista.
"Jupiterin kautta!" huudahti hän. "Näen sir Arthur Deanen ja tytön, joka muistuttaa hänen tytärtään. Ja siellä on tuo lurjus lordi Ventnor myöskin."
"Tuo kirottu roisto!" huudahti vanha herra. "Hän on ajanut minun veljenpoikani onnettomuuteen ja kuolemaan, mutta tulee itse takaisin pirteänä ja terveenä. Odottakaa vain kunnes saan hänet kynsiini. Minä — —".
"Kas niin, Anstruther, älkää unohtako lupaustanne! Pidän huolen lordiVentnorista. Hyppivän Mooseksen kautta luulen. — Niin! Hän se on!Anstruther! Veljenpoikanne istuu tytön vieressä."
Jättiläisen punaset kasvot tulivat äkkiä valkoisiksi. Hän nojasi ystäväänsä ettei kaatuisi.
"Rauhoittukaa, Anstruther! Se on Robert, niin totta kuin elän. Ettekö usko minun tuntevan ystäväraukkaani, jonka kaikkien muiden tavoin hädän hetkenä hylkäsin? Mutta minulla oli syy."
Vene laski laituriin. Playdon auttoi Iriksen maihin. Senjälkeiset tapahtumat on parasta kertoa hänen omilla sanoillaan siten, kun hän myöhemmin kuvaili tapahtumaa tovereilleen.
"Olimme juuri nousseet maihin", kertoi hän, "ja joku miehistä työnsi syrjään kuleja, kun kaksi miestä ryntäsi esiin ja peijakkaanmoinen mellakka alkoi. Se tahtoo sanoa, tappelua ei oikeastaan tullut, mutta eräs veikko, joka osoittautui sittemmin olevan eversti Costobell, tarttui lordi Ventnorin rinnuksiin ja uhkasi lyödä hänen kallonsa halki, jollei hän kuuntelisi mitä everstillä oli sanottavaa. No niin, selvisi, että mrs Costobell oli kuollut. Hän sai hermokuumeen viikon kuluttuaOrientinlähdöstä ja oli kuoleman oma neljän päivän kuluttua. Ennen kuolemaansa tunnusti hän kaiken.
"Hän pyysi mieheltään anteeksi ja tunnusti lordi Ventnorin kanssa suunnitelleensa jutun, jonka vuoksi Anstruther vedettiin sotaoikeuteen. Se mahtoi olla roskainen juttu, sillä Costobell hikoili raivosta, vaikkakin puhui jääkylmästi. Ja teidän olisi pitänyt nähdä Ventnorin naama kun hän kuuli puhuttavan kirjallisesta, oikeaksi todistetusta tunnustuksesta, jonka oli allekirjoittanut mrs Costobell ja muutamat kiinalaiset palvelijat, jotka oli houkuteltu tekemään väärä vala. Ventnor oli luvannut mennä naimisiin lady Costobellin kanssa everstin kuoltua tahi hankkia ainakin eron rouvalle kun tuo Hongkongin juttu olisi unohdettu. Mutta sitten sai mrs Costobell tietää lordin ajattelevan Iristä, eikä ole epäilystäkään, että kiukku lisäsi kuumetta. Costobell sanoi, että hän olisi vaimonsa vuoksi halunnut vaientaa asian, mutta oli pakoitettu puhdistamaan Anstrutherin nimen erittäinkin, kun oli tavannut toisen vanhan veikon."
"Pompey, puhut hajanaisesti. Kuka on 'toinen vanha veikko'?" kysyi ensimmäinen luutnantti.
"Enkö ole maininnut hänestä? Anstrutherin setä, tietysti, vanha virtahevonen, joka oli tehnyt veljenpoikansa perinnöttömäksi kuullessaan sotaoikeudesta. Sitten katui hän ja sähkötti. Mutta kun ei saanut mitään vastausta, tuli hän tänne itse ottamaan asiasta selkoa. Hän tapasi everstin pari päivää hänen vaimonsa kuoleman jälkeen ja he vannoivat yhdessä — setä vannoo niin että sitä on hauska kuulla — kostavansa Ventnorille ja pesevänsä puhtaaksi Anstrutherin nimen olkoonpa tämä sitten elävä tahi kuollut. Vanha poika raukka, hän itki kuin lapsi pyytäessään veljenpojaltaan anteeksi. Se oli oikein liikuttavaa! Voin sanoa teille —."
Playdon oli etsivinään nenäliinaa taskustaan.
"Kas niin, kerro nyt, muuten käy hullusti!" huudahti ensimmäinen luutnantti.
"Odottakaa! Niin. Costobell päästi vihdoin Ventnorin sillä tiedolla, että Anstrutherin tuomio oli sotaoikeudessa peruutettava ja että hän pian saisi kapteenin valtakirjansa ja hänen ratkaistavakseen jäisi, vedetäänkö hänen armonsa sotaoikeuteen."
"Mitä miss Deane teki?"
"Hän riippui Anstrutherissa kuin itkevä enkeli ja kun Ventnor oli mennyt, suuteli hän kaikkia. Ei — tarkoitan: isäänsä, Anstrutheria ja paksua setää. Onnettomuudeksi en minä ehtinyt mukaan."
* * * * *
Saavuttuaan hotelliin kertoi Anstruther sir Arthur Deanelle ja sedälleen saaren rikkaista kultasuonista.
"Niin, rakas isä", sanoi Iris, "se on totta. Ne ovat niin arvokkaat, että voit tuskin sitä käsittää. Otaksun, että Robert senvuoksi pyysi minua olemaan niistä mainitsematta."
"Ei, Iris, se ei ollut syynä", vastasi sulhanen. "Sinun rakkautesi oli minulle suuremman arvoinen kuin kaikki maailman kulta. Olin voittanut sinut ja aioin sinut pitää, mutta en halunnut sinua ostaa."
Sitten kääntyi hän tytön isään. Hänen mielenliikutuksensa oli niin voimakas, että hän saattoi vain vaivalla puhua.
"En ole saanut ennenkuin nyt tilaisuutta kiittää teitä sanoista, jotka lausuitte ennen laivasta lähtöänne. Mutta tulen niitä koko elämäni ajan pitämään rakkaassa muistossa. Te lahjoititte minulle Iriksen, kun olin köyhä ja kunniaton. Ja minä tiedän miksi sen teitte. Senvuoksi, että asetitte hänen onnensa yläpuolelle rikkautta ja yhteiskunta-asemaa. Ja kiitän myöskin sinua, setä. Sinä matkustit tuhansia maileja auttaaksesi ja lohduttaaksesi minua epätoivossani. Vaikka olisinkin ollut niin huono, kuin kerrottiin, tunsi vanha sydämesi kuitenkin osanottoa. Sinä olit valmis vetämään minut epätoivon kuilusta. Miksikä vihaisin lordi Ventnoria? Olisiko hän voinut tehdä minulle suurempaa palvelusta kuin. tämän? Hän on antanut minulle Iriksen. Hän on hankkinut Iriksen isän suostumuksen. Hän on vienyt vastoinkäymisen hetkenä setäni rinnalleni."
* * * * *
Seuraavana päivänä tutki hallituksen asiantuntija niiden kahden fotogenisäiliön sisällyksen ja arvioi ne viidensadan punnan arvoisiksi, vaikka mallit eivät olleet saaren suurimpia.
Ja nyt ei ole enää paljon kerrottavaa Sateenkaarisaaresta ja noista kahdesta haaksirikkoisesta.
Samana päivänä kun The Gazettessa oli Robert Anstrutherin nimitys entiseen rykmenttiinsä, vihittiin hänet ja Iris englantilaisessa kirkossa Hongkongissa, sillä Iriksen tahto oli, että se paikka, joka oli ollut hänen miehensä nöyryytyksen todistajana, todistaisi myöskin hänen riemuvoittonsa.
Luutnantti Playdon olibest manjaOrientoli useiden tuntien ajan melkein miehistön hylkäämä.
* * * * *
Eräänä iltana kesäkuun alussa laski kaksi laivaa ankkurinsa Palmupuuluodon eteen ja Mir Jan juoksi edestakaisin rannalla ilman muuta syytä kuin se, ettei voinut pysytellä hiljaa. Sahib toi hyviä uutisia. Hongkongin kuvernööri oli kirjoittanut Intian hallitukselle ja esittänyt Mir Janin asian niin hyvin, ettei ollut pienintäkään epäilystä siitä, että seuraava posti toisi hänelle armahduksen.
Kaivostutkijat vahvistivat Robertin suurimmatkin toiveet. Ja kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua oli työ täydessä käynnissä.
Kun suuri laiva seuraavana päivänä ennen hämärän tuloa kääntyi Singaporea kohti, saattoi Iris kuulla jyskeen koneista, jotka irroittivat metallia vuoresta.
Nyt oli Robertin työn ensi osa lopussa. Hänen vaimonsa, sir Arthur ja setä seisoivat kävelykannella hänen tullessaan heidän luokseen kertomaan antaneensa määräyksen, että kalliolle oli asetettava vilkkumajakka heti, kun dynamo alkaisi toimia.
"Kun tulemme tänne kylmän vuodenajan aikana, ei meidän tarvitse pelätä saavamme osaksemmeSirdareninkohtaloa, vaikka saapuisimmekin yöllä."
Iris ei vastannut. Hänen katseensa suuntautui nopeasti katoaviin kallioihin.
"Armahin, miksikä olet niin vaitelias?" kysyi hänen miehensä.
Iris kääntyi häneen. Laskevan auringon säteet valaisivat nuoren rouvan suloisia kasvoja.
"Senvuoksi, että olen niin onnellinen. Oi, Robert, niin onnellinen ja kiitollinen."
P.S. Pitkäaikaisten ja kalliiden tutkimusten kautta onnistui Robert Anstruther saamaan selville, että höyrylaivan koneenkäyttäjä James Spencer oli, kaivettuaan ensin kultaa Kaliforniassa, ottanut pestin Shanghaihin menevään laivaan. Siellä jätti hän laivan. Vietettyään maissa epäsäännöllistä elämää, otti hän toimen kiinalaisella jokialuksella. Hänestä kuultiin viimeksi kahdeksantoista kuukautta ennenSirdarenintuhoa.
Silloin oli hän kertonut eräälle kiinalaiselle merimieskapakoitsijalle aikovansa ansaita omaisuuden seuraamalla kiinalaisia kalastajia. Ei kukaan tiennyt mihin hän lähti, mutta siitä päivästä oli hän kadonnut jäljettömiin. Ainoat, jotka häntä surivat, olivat äiti ja sisar. Viimeinen häneltä saatu kirje oli leimattu Shanghaissa. Vaikka ei täysin sitovasti käynyt selville tämän miehen olleen saman, joka oli murhattu Sateenkaarisaarella, piti Robert Anstruther kuitenkin huolen hänen omaisistaan tavalla, joka hankki hänelle heidän ikuisen kiitollisuutensa.