"Hyve muuttuu paheeksi, jos sitä käytetään väärin."
Shakespeare.
Ensimmäisinä parina viikkona Cavitén taistelun jälkeen edistyivät asiamme hyvin. Aguinaldo oli noussut maihin amerikkalaisten tykkien turvissa, ja tuo pieni vallankumouksellinen joukko, joka asestettuna odotti sekä häntä että uuden armeijan luomista, oli ottanut hänet lämpimästi vastaan. Hän oli sitten asianomaisesti julkaissut julistuksensa, jossa hän kehoitti jokaista tervettä miestä Luzonista kokoutumaan kansallisen lipun alle auttamaan hyviä ystäviämme amerikkalaisia karkoittamaan nuo vihatut espanjalaiset saarilta.
Tässä olivat hänelle avuksi amerikkalaisen amiraalin sydämellinen myötätunto ja yhteistoiminta. Tämä viimeksimainittu ei voinut tehdä enää enempää kuin pitää Manillan lahtea ja miehittämäänsä Cavitéta hallussaan kunnes prikaati miehiä vihdoinkin saapuisi Yhdysvalloista valloittamaan pääkaupunkia, ja lopettamaan aloitetut toimenpiteet espanjalaisten masentamiseksi. Mutta sillä aikaa oli toivottavaa, että kapinalliset suorittaisivat osansa tehtävästä, ja johtajan liittolaiset antoivat mielellään aseita ja ampumavaroja armeijalle, jota hän hitaasti kokosi.
Noihin aikoihin emme saaneet laiskotella, joko me sitten kokosimme miehiä, harjoitimme tahi olimme syventyneet tuohon jännittävämpään hommaan: karkoittamaan espanjalaisia etuvartiojoukkoja tuolla tahi piirittämään jotakin eristettyä joukko-osastoa täällä, ahdistaen kaupungista lähetettyjä vakoilijaosastoja tahi joutuen itse niiden takaa-ajettaviksi. Tuona aikana levitimme alituisesti armeijaamme ja laajensimme sen liikkeitä, usein uudistuvat ja tavallisesti onnellisesti päättyvät kahakat lisäsivät miestemme luottamusta, ja rivejämme taajensivat silloin tällöin puolellemme tulleet alkuasukaskomppaniat, jotka olivat alkaneet kapinoida espanjalaisia upseerejaan vastaan.
Mutta tällä kaikella oli huonotkin puolensa. Nuo kapinalliset joukko-osastot tappoivat tavallisesti upseerinsa ennen tuloaan luoksemme, ja armeijassamme hallitseva yleishenki oli sellainen, ettei tuollainen alku herättänyt mitään kauhua tahi vastenmielisyyttä heissä. Vangit ja haavoittuneet viholliset murhattiin melkein aina tahi, jos he saivat jäädä elämään, kohdeltiin heitä hirveän julmasti. Kertomukset kärsityistä sorroista ja vääryyksistä muistuivat mieleen ja puhuttiin aivan peittelemättä vainoista, joita pantaisiin toimeen heti kun Manilla oli valloitettu. Alkuasukaspäälliköt tulivat päivä päivältä itsetyytyväisemmiksi, vaativammiksi ja varmemmiksi kyvystään johtaa — kuten kapteeni sanoi — "koko hommaa, erittäinkin hallintoa ja valtiontulojen perimistä."
Toukokuun lopulla olivat joukkomme siinä kunnossa, että päätettiin ryhtyä yhteiseen ja ratkaisevaan taisteluun. Meidän oli määrä ahdistaa Manillan etuvartiojoukkoja kaikilta tahoilta yhtäaikaa, mutta siitä syntyikin toivoton taistelu.
Espanjalaisia oli melko paljon ja he olivat sitäpaitsi juoksuhautojensa ja linnoitustensa suurten tykkien turvissa. Toiselta puolen oli meitä kyllä enemmän, ja jos meikäläiset olivat huonoja ampumaan, olivat hekin. Mutta ei mikään ampumataito olisi kumminkaan merkinnyt suuria tässä taistelussa, sillä heti kun vihollisuudet alkoivat, puhkesi raju myrsky raivoten monta tuntia. Sade vahingoitti suuresti pyssyjä ja ammuksia molemmin puolin, valuessaan niskaamme kohtisuorasti ja kastellessaan kaiken.
Mutta se ei lannistanut miestemme rohkeutta ollenkaan. Kumminkin puolin taisteltiin erinomaisen urhoollisesti ja päättäväisesti. Miekkoja, tikareita, metallikärkisiä puukeihäitä, vieläpä varstojakin käytettiin aseina, taisteltiin mies miestä vastaan, jokainen paikka oli ankarasti uhattu ja miehiä kaatui paljon kummaltakin puolelta. Meidän osastomme kunnostautui suurenmoisesti, mutta me menetimme paljon miehiä. Viisi lisäksi noista viidestäkolmatta kaatui. Felipe haavoittui vaikeasti ja kapteeni sai pari haavaa käsivarteensa, mutta menetys, joka todellakin tuntui korvaamattomalta, oli eversti Cuevasin kaatuminen. Hän sai luodin päänsä läpi heti taistelun alussa.
Vaikka hän olikin tyhmä, tietämätön ja hidas puhumaan ja toimimaan, oli kuitenkin tuon miesraukan harras kiintyminen kapteeniimme tehnyt hänestä hyödyllisen avustajan, ja hänen uskollisuutensa vaikutus oli saanut aikaan ihmeitä miehistön joukossa. "Luullakseni olisin paremmin suojellut viisaampaa miestä", sanoi kapteeni hänen kaatuessaan, ja oli tuleva aika, jolloin surimme hänen kuolemaansa syvemmästi.
Taistelua kesti kaksi päivää ja yötä melkein keskeytymättä. Joukkomme olivat kerrassaan uuvuksissa sen loputtua, mutta me olimme voitolla kaikkialla. Kaikki etuvartiojoukot oli ajettu pakosalle. Ympäröimme Manillan maan ja amerikkalaiset laivat meren puolelta.
Silloin pyysi Aguinaldo luonnollisesti, että hyökättäisiin yhteisin voimin kaupunkia vastaan. Oli melkein varmaa, että voitto olisi ollut helposti saavutettavissa, sillä laivojen tykit olisivat vaientaneet patterit ja me olisimme helposti torjuneet kaikki espanjalaisen kenraalin meitä vastaan lähettämien joukkojen hyökkäykset. Mutta amiraali kieltäytyi ja kapinalliset, kenraalista vasta tulleeseen rekryyttiin, raivostuivat vihasta ja pettymyksestä.
Kapteeni Hemingwayn joukot ottivat osaltaan tehokkaasti osaa murinaan, mutta olin hyvin hämmästynyt huomatessani, ettei johtajallamme ollut mitään sanomista hänen kansalaisensa päätöstä vastaan.
"Mutta kapteeni", kysyin häneltä, "luuletteko, ettemme voi valloittaa kaupunkia?"
"Helposti, poikaseni", vastasi hän.
"No, mutta miksi sitten ette halua ryhtyä siihen?"
Olimme kahden majassa, jossa hän, Livingston ja minä asuimme, ja hän puhui kiertelemättä ja asiallisesti.
"Siksi, Williams, että minusta tuntuu kaupungin valloittaminen ennen sotilaittemme tuloa hyvin vastenmieliseltä."
"Ah!" huudahdin suoraan ollen hyvin pahoillani hänen vastauksestaan, joka ei mielestäni ollut ollenkaan suopea kaikkien meidän yhteiselle asiallemme. "Tietysti ymmärrän, mutta kaikesta huolimatta, kapteeni, ovat miehenne filippiiniläisiä ja kaupunki on tavallaan heidän."
Hän naurahti melko surullisesti. "En ajatellut kunniaa, poikaseni. Luullakseni tahrautuisi se melkoisesti, jos miehemme pääsisivät raivoamaan Manillaan kahdeksitoista tunniksi. Etkö sinä ole nähnyt, millaisia he ovat, Williams? Eiväthän he ole miehiä, kuten Valdez, Aguinaldo ja ehkä jotkut muut, jotka ovat nähneet hieman maailmaa ja oppineet jotakin, vaan muuttumattomia tagalogilaisia villejä. Espanjalaiset ovat opettaneet heidät käyttämään vaatteita ja me käsittelemään pyssyjä ja ampumaan peijakkaan huonosti niillä, mutta siihen on heidän sivistämisensä sitten pysähtynytkin. He ovat pohjaltaan vielä villejä, joilla on monien sukupolvien kärsimykset kostettavina. Teikäläiset huomasivat Jamaikassa noin pari miespolvea sitten, mitä sellainen merkitsee, ranskalaiset oppivat saman läksyn hirmuvallan aikana ja sanon sinulle, että pääsimme huokeammalla kuin ansaitsimme, kun emme saaneet kokea jotakin samanlaista tuolla etelässä sodan jälkeen. Mitä luulet näiden miesten tekevän, jos he saisivat isketyiksi hampaansa Manillaan? Luuletko, että Aguinaldo tahi tusina samanlaisia kuin hän voisi heitä pidättää? Ei, hyvä herra, vaan he tappaisivat jokaisen espanjalaisen miehen, naisen ja lapsen siellä, ryöstäisivät ja polttaisivat, kunnes amiraali Dewey kääntäisi ehkä tykkinsä liittolaisiaan kohti."
"Niin", sanoi vanha Livingston hitaasti, "muistan kerran, kun olin vielä aivan lapsi, että pojat karkasivat eräästä läheisyydessämme sijaitsevasta kasvatuslaitoksesta ja maalasivat koko kaupungin punaiseksi, ennenkuin heidät saatiin jälleen kiinni. Jumalani, olivat nekin aikoja! Ja jos he olisivat olleet miehiä poikien asemesta ja vielä päälle päätteeksi asestettuja, niin ihmettelenpä, millaiseksi loppu olisikaan muodostunut."
Ajateltuani asiaa huomasin heidän olevan oikeassa, mutta luonnollisesti eivät sivistyneimmätkään kapinalliset voineet ymmärtää eivätkä kunnioittaa amiraalin päätöstä. He luulivat voivansa pitää miehensä yhtä helposti kurissa kuin amerikkalaisetkin päälliköt joukkonsa, ottamatta ollenkaan huomioon, että muut miehet, jotka oli ylennetty upseereiksi, vaikka he olivatkin melkein yhtä tietämättömiä kuin miehistönkin enemmistö, olivat ehkä hyvinkin innokkaat ryöstöihin ja julmuuksiin.
Heidän tyytymättömyytensä oli melkoinen ja kasvoi päivittäin, ja päivittäin jännittyivät yhä enemmän johtajien ja liittolaisten, joille he olivat kiitollisuuden velassa kaikesta, välit. Kummatkin epäilivät suuresti toisiaan mutta, puhuaksemme rehellisesti, aiheutui se filippiiniläisten puolelta oman asemansa väärinkäsittämisestä. Ollen aivan tietämättömät jokaisen muun kanssa historiasta ja oloista olivat he luulleet amerikkalaisten sekautumisen asioihin heidän hyväkseen johtuneen vain paljaasta ystävyydestä. He halusivat vapautua, saada suojaa ja julistautua eri vallaksi, mutta eivät halunneet tehdä mitään vastapalvelusta. Kun he saivat tietää, että Amerikan apu merkitsi samalla Amerikan yliherruuttakin, unohtuivat kokonaan kiitollisuus, mielenkiinto ja kaikki muukin, ja uusi myrsky puhkesi.
"Jalkaa, joka vetelehtii ja pyydettäessä liikkuu, ja katsetta, joka vain näyttää puoleksi tasapuoliselta käskemään, ei voida oikein kunnioittaa."
Tennyson.
"Mitä ihmettä sinä nyt olet tekevinäsi?" murahti vanha Livingston katsahtaen halveksivasti sinnepäin, jossa istuin lattialla ristissä jaloin kuin räätäli, koettaen ommella ruostuneella neulalla ja langalla, joka alituisesti katkeili "Tuolla tavoin ei ommella, sinä nuori tolvana! Pidä kangas jännitettynä, neula suorassa ja leukasi erillään koko hommasta. Peijakas, kun sinä olet saamaton?"
"Koetan kumminkin parastani", vastasin hieman kiivaasti katsellen arvostelevasti paikkaa, joka olisi ollut asetettava ja ommeltava paikoilleen kämmeneni pituudelta. "Housuni repeytyivät aivan palasiksi ajaessamme takaa noita espanjalaisia eilen. Nämä piikit tekivät suurempaa vahinkoa kun vihollisen tuli", lisäsin, vetäisten repeytyneestä vaatekappaleesta melkein tuuman pituisen hienon okaan.
"Tiedän tuolla Celebeksessä erään neekeriheimon, joka nimittelee esineitä mitä kummallisimmin nimityksin. Tuota piikkistä rottinkia sanovat he 'Petolliseksi ystäväksi', koska se pistää yhtä kipeästi kuin terävin tikarin kärkikin. Hullunkurisen nimen ovat he sille keksineetkin, eivätkö olekin?"
"Mielestäni sisältyy siihen kumminkin melko paljon viisautta", kuulin kapteenin sanovan ovelta. Hän oli tullut huoneeseen tohtori Valdezin kanssa juuri ajoissa kuullakseen viimeisen huomautuksen ja katsoi nyt työtäni hymyillen suopeasti. "Koska tuosta paikasta näyttää tulevan selvin pilkka huonoimmallekin ampujalle espanjalaisessa armeijassa, on parasta, että lähdet matkalle ennen työsi lopettamista, Williams."
"Mitä te nyt puhuttekaan, kapteeni! Tämä paikkahan on aivan ensiluokkainen", sanoin nauraen. "Mutta minne minun on lähdettävä ja milloin?"
"Kenraali on määrännyt minut lähtemään tänään iltapäivällä", vastasi kapteeni. "Minun on ryhdyttävä hoitamaan Albano-raukan virkaa. Hän on kaatunut muutamassa kahakassa, ja kenraalin mielestä on paikka siksi merkityksellinen, ettei sitä voida luovuttaa Albanon lähimmälle miehelle."
"Eikä ihmekään", sanoi tohtori Valdez päättäväisesti. "Tuolla miehellä oli kumminkin kylliksi päätä tahtoa sitä, vaikka hän ei siihen sovikaan. Hän on sivistymätön moukka, juuri sellainen kuin Lopezkin, jonka ystävä hän on ollut. Olen tuntenut tämän toisen miehen vuosikausia. Sanomme häntä 'Lyyhä-Topiksi', koska hän nilkuttaa toisella jalallaan. Ette tule pitämään hänestä, herra kapteeni."
"Minun on kumminkin koetettava käyttää häntä parhaani mukaan", sanoi kapteeni sivumennen. "Tietysti ei tämäkään paikka voi tulla toimeen miehittä, mutta koska ei ole luultavaa, että täällä tapahtuu mitään kummempaa, ja kun asiat ovat kehittyneet melko vilkkaiksi siellä, niin pyysin saada teidät, Livingstonin ja sinut, mukaani. Tiedän teidän ikävöivän töitä. Hapen tulee mukaamme myös ryhtyäkseen erään toisen ammutun miesraukan virkaan."
"En pidä Hapenista", sanoi Livingston äkkiä. "En ole sietänyt häntä milloinkaan ja sitten Cuevasin kuoleman vielä vähemmän kuin ennen. Hän luulee olevansa tarpeeksi viisas hallitsemaan näitä saaria, yksin."
"Leirissä puhutaan liian paljon", sanoi tohtori Valdez pahoillaan, "ja Hapen on viime aikoina seurustellut suurimpien lörpöttelijäin kanssa, jotka kiihkeimmästi syyttävät kansalaisianne, herra kapteeni."
"Ah, kyllä hän sen pian lopettaa", sanoi kapteeni välinpitämättömästi. "Puhun hänelle ja selitän, kuinka asiat todellisuudessa ovat, ja isken hänen tyhmään päähänsä enemmän tietoja kunkin mahdollisuuksista. Kyllä hän korjautuu."
"Kunpa toivonne toteutuisi, herra kapteeni", sanoi tohtori epäilevästi."Kuinka monta miestä otatte mukaanne?"
"En yhtään! Siellä on tarpeeksi joukkoja pitääkseen aseman hallussaan enkä halua heikontaa tämänkään paikan puolustusjoukkoa. Otan ainoastaan omat kolme malaijiani palvelijoiksi."
Tohtori näytti vakavalta. "Entä minä, herra kapteeni? Onko minun lähdettävä mukaan?"
"Ei, tohtori. Te olette liian hyvä lainattavaksi, luullakseni", sanoi kapteeni ystävällisesti. "He tarvitsevat teitä täällä. Mutta minun on turha mainitakaan, miten iloinen olisin, jos vain saisin teidät mukaani."
"Kiitoksia, kapteeni!" Tuon pienen miehen silmissä oli todellista myötätuntoa, kun hän puristi ystävänsä kättä. "Haluaisin mielelläni tulla kanssanne, mutta ellei se käy päinsä, niin ettekö halua ottaa Luizia ja noita jäljellä olevia — voi, miten heidän joukkonsa on jo supistunutkin pieneksi — noista viidestäkolmatta mukaanne?"
"En! Kenraali on jo määrännyt nuorelle Luizille erikoisen tehtävän, johon hän on oikeutettu isänsä poikana, ja haluaa pitää hänet esikunnassaan. Mutta luullakseni en tarvitsekaan mitään suojelusvartiota, herra tohtori", sanoi hän iloisesti. "En lähde tästä millekään seikkailuretkelle vihollisen leiriin, vaan erään omamme päälliköksi. Nyt, pojat, on teidän jouduttava. Anna minulle kenraalinvaltakirjani, Williams, ja tule mukaani auttamaan minua sen selittämisessä seuraajalleni. Taitoni tagalogin kielessä on hieman vaillinainen vielä ja — pyydän teiltä anteeksi, herra tohtori — muutamat kansalaisenne ovat yhtä paksupäisiä kuin ennenkin."
"Muistakaa heidän kouluutustaan, herra kapteeni", sanoi tohtori surullisesti ja kapteeni nyökäytti päätään.
"Viis siitä! Olkoon nyt opetus ollut millaista tahansa, on se kumminkin kyennyt luomaan muutamia oikein kunnon miehiä, Valdez", sanoi kapteeni lämpimästi. "Toivokaamme, että löydämme sellaisia useampia tuolla uudessa paikassa."
Mutta ei kulunut kauan, ennenkuin aloin olla tuosta asiasta aivan toista mieltä. Tullessamme tuohon uuteen paikkaan ei syrjäytetty komentava upseeri koettanut ollenkaan peittääkään mielipahaansa, että muukalainen oli tunkenut hänet tieltään, ja jokainen joukkoon kuuluva mies, hänestä itsestään viimeksi otettuun rekryyttiin asti, tervehti uutta johtajaa niin kylmästi ja töykeästi kuin suinkin vain voi.
Kapteeni ei näyttänyt kumminkaan välittävän siitä juuri ollenkaan. Hän ei halunnut tavoitella alaistensa suosiota, vaan kouluttaa heistä kunnollisia sotamiehiä, huomaten kumminkin pian, että siihen tarvittiin sekä aikaa että kärsivällisyyttä. Viimeinen päällikkö oli ollut komeileva sotilas, mutta huono pitämään miehiään kurissa, ja hänen alipäällikkönsä olivat vieläkin veltompia, vaikkakaan eivät yhtä komeilevia. Vartiopaikka oli merkityksellinen, koska siitä voitiin pitää silmällä erästä Manillaan johtavaa päätietä. Asuntoina oli erään palmuistutuksen vieressä sijaitsevia ohutseinäisiä majoja, jotka oli rakennettu erään Pasigin sivujoen rannalle.
Uuden päällikön ensimmäinen määräys oli välttämätön, mutta hyvin suututtava. Kaikki miehistömme majojen läheisyydessä olevat kookospalmut ja muut puut oli hakattava poikki, sillä vihollinen voi niiden turvissa huomaamatta lähestyä paikkaa, ja sitäpaitsi estivät ne meitä näkemästä kokonaan kaupungista johtavan tien. Tuntui hyvin kummalliselta, että viimeinen päällikkö oli antanut niiden olla pystyssä, sillä ne olivat alituisena vaarana paikan puolustuskelpoisuudelle.
Suureksi ihmeeksemme kuuntelivat sekä upseerit että sotamiehet määräystä hyvin vastenmielisesti. Sitä toteltiin kyllä, mutta hyvin vihaisesti ja vastahakoisesti, emmekä voineet olla kuulematta sen aiheuttamaa murinaa. Puut olivat aina olleet siinä; miksi ne siis nyt oli hakattava pois? Vihollinen ei ollut käyttänyt niitä milloinkaan ennenkään hyödykseen; miksi siis luultiin, että se nyt muuttaisi mieltään? Miksi hyvät hedelmäpuut tuhottiin?
"Teillä on niitä kyllä tarpeeksi jälleen sadan vuoden kuluttua, te kirotut murisevat tolvanat!" jyrisi vanha Livingston omituisella kielisekasotkullaan, jota he eivät luullakseni ymmärtäneet juuri ollenkaan. "Ja lukuunottamatta pähkinöitä on teillä enemmän rehua kuin syödäkään jaksatte. Voidaksenne puhua vastoinkäymisistä, on teidän ensin oltava mukana jossakin haaksirikossa tahi kuukausimääriä päiväntasaajan tyvenessä. Toivon, että saisin teidät mukaani merelle, poikaseni."
Kokospalmut olivat vain alkuna. Seurasi alituisia kahnauksia, murinaa ja viittauksia muukalaisuuteemme ja tapoihimme. Se oli vihan todellinen syy. Olimme muukalaisia, amerikkalaisia, eikä mikään tekomme voinut muuttaa sitä asiaa.'
Ehkä, jos nuo molemmat Valdezit tahi tuo ritarillinen jäännös noista viidestäkolmatta olisivat olleet kanssamme puhumassa uusille tovereillemme kaikesta, mitä heidän uusi päällikkönsä oli tehnyt kapinallisten hyväksi, olisivat asiat muuttuneet toisenlaisiksi. Jos vain joku heikäläinen olisi kertonut heille Annabel Leen yöllisestä paosta, jolloin se uhmasi rannikon patterien tykkejä viedäkseen ahdistetut kapinalliset pois Manillasta, pitkän takaa-ajon aiheuttamasta vaarasta, kuunarin menettämisestä, Tumabongin puolustamisesta, väsymättömästä käskyjen seuraamisesta tuossa pari päivää kestävässä taistelussa Manillan etuvartiojoukkoja vastaan, lukemattomista kahakoista, vuorokausia kestäneestä yhtämittaisesta kovasta työstä, jolloin harjoiteltiin, järjestettiin, marssittiin, suunniteltiin taisteluja ja korjailtiin muiden erehdyksiä ja tyhmyyksiä, olisi heidän uusi päällikkönsä varmasti saavuttanut heidän myötätuntonsa puolelleen. George Hemingway oli viimeinen ihminen maailmassa kehumaan omia tekojaan, ja vanha Livingston halveksi siksi paljon noita "kapinallisia neekereitä", kuten hän heitä nimitti, ettei hän ajatellutkaan mitään sovittavaa, ja minuun, ajattelemattomaan poikaan, vaikuttivat perämiehen osoittama halveksiminen ja kapteenin välinpitämättömyys niin, etten milloinkaan uneksinutkaan sellaisten keinojen käyttämisestä.
Jos vain Hapen olisi ollut uskollinen tahi jos olisimme aavistaneet hänen petoksensa suuruuden, olisi selkkaus mahdollisesti voitu välttää. Ollen uskollinen tohtori Valdezille antamalleen lupaukselle oli kapteeni puhunut Hapenille miehistön keskuudessa olevasta tyytymättömyydestä amerikkalaisten yksinvaltiutta vastaan teroittaen hänen mieleensä sen välttämättömyyttä ja kieltämätöntä hyötyä.
"Vaikka Yhdysvaltain hallitus suostuisikin luopumaan voittonsa hedelmistä, mikä luullakseni ei voi tulla kysymykseenkään", sanoi hän vakavasti, "eivät filippiiniläiset kuitenkaan voisi tulla toimeen avutta. Ne joutuisivat vain kerran vielä jonkun mahtavan saaria himoitsevan valtakunnan orjiksi, joko Espanjan jälleen tahi Saksan tahi jonkun muun noista monista valloista, jotka ovat tarpeeksi voimakkaat lannistamaan vastustuksenne tuntemattakaan sitä. Teillä ei ole tarpeeksi voimia yhtyäksennekään yhdeksi valtakunnaksi. Maanne on jakautunut satoihin saariin, melkein yhtä moniin ihmisrotuihin ja varmasti yhtä moniin eri pyrkimyksiin. Etelässä asuvat malaijit eivät alistu Luzonin tagalogien hallittaviksi eivätkä tagalogilaiset malaijien. Suoraan sanoen, kaikki näillä saarilla olevat heimot tahtovat elää erillään muista. Te ette halua sellaista armeijaa, johon kuuluu puolet saarten miehistä, ja laivastoa, johon kuuluvat loput, suojelemaan riippumattomuuttanne, jos nyt onnistuisitte sen saamaan. Olen sanonut tämän teidän johtajillenne neuvottelussa ja toistan sen teille nyt tässä, koska kuulen enemmän kuin haluankaan teidän kansalaistenne puheista. Itsenäisyys kuulostaa kyllä kauniilta, mutta ainoastaan siten voitte säilyttää maan kansalle, että suostutte sellaisen vallan yliherruuteen, joka voi karkoittaa muut loitolle."
"Mutta teidän maannehan on vapaa maa. Miksi ei meidän voi tulla sellaiseksi?" vastusteli filippiiniläinen aivan kuin hän olisi toistanut jotakin ulkoa opittua läksyä.
"Vapaahan siitä tuleekin, aivan yhtä vapaa kuin kaikki muutkin Yhdysvaltain osat — vapaa sortavista maaherroista, tarkastamattomista tuomioista ja pappien tyranniudesta. Williams, onko hän ymmärtänyt puoliakaan selityksestäni?"
"Luultavasti, kapteeni."
"Ellei, niin iske se hänen kalloonsa ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Ehkä hän sitten vaivautuu selittämään sen muille."
Tein kuten minun oli käsketty, ja Hapen kuunteli puheitani kohteliaasti yhtä tyhmin ja ikävystynein ilmein kuin kapteeninkin selityksiä. Hän tuntui meistä vielä tyhmemmältä kuin ennen eikä mieleemme juolahtanutkaan, että tuon tyhmyyden alle kätkeytyi arvaamattomia petossuunnitelmia. Saimme tietää sitten myöhemmin, että ennen kenraalin leiristä poistumistamme oli hänen turhamainen ja tyhmä järkensä alkanut uneksia mahdollisesta ylennyksestä, jonka tiellä hän luuli kapteenin olevan. Leirissä olevat tyytymättömät, joiden mieli paloi ryöstöjen, ja kostonhimosta, olivat lietsoneet hänen toivonsa liekkejä, ja nyt "Lyyhä-Topi", joka oli yhtä kunnianhimoinen, nähden saman kilpailijan tiellään ja aikoen nähtävästi käyttää tuota lyhytjärkistä toveriaan pelkkänä välineenä omien tarkoitustensa saavuttamiseksi, oli lisännyt johtopäätöksensä toisten neuvojien todisteluihin. Jos Hemingway vain saadaan pois tieltä, valitaan joku syrjäytetty upseeri hänen sijaansa. Tuon muukalaisen vaikutusvalta oli ollut Hapenin ylenemisen este näinä kuukausina ja nyt se oli estänyt Lyyhä-Topinkin ansioiden palkitsemisen. Kumpikaan ei voinut toivoa mitään tilaisuutta kykyjensä näyttämiseen, sopivan korvauksen saamiseen eikä tyhjän kukkaronsa täyttämiseen ennen Hemingwayn poistumista tieltä. Tähän yhtyi nyt vielä kapinallisten keskuuteen yleisesti levinnyt pelko, että filippiiniläiset olivat vain vaihtaneet toisen muukalaissorron toiseen, ja otaksuma, että kansallinen vapaus voitiin saavuttaa vain kaikkien muukalaisten karkoittamisella saarilta.
Emme tietysti ensin huomanneet paljonkaan tästä meitä kohtaan osoitetusta vastenmielisyydestä. Miehet, niiden joukossa Hapen ja Lyyhä-Topikin, käyttäytyivät kyllä kylmästi ja vihamielisesti, mutta lukuunottamatta töykeyttä ja haluttomuutta, tottelivat he kumminkin vastustelematta. Ainoastaan noita kolmea malaijia kohdeltiin peittelemättömän raa'asti, kartettiin ja syrjäytettiin jokaisessa sopivassa tilaisuudessa, mutta kun tiesimme, kuten hekin, tuon vanhan filippiiniläisten ja malaijien välillä vallitsevan vihamielisyyden ja sen, että nämä viimeksi mainitut auttoivat parhaillaan espanjalaisia etelässä olevilla saarilla puhjenneen kapinan kukistamisessa, emme ollenkaan ihmetelleetkään, että nämä miehet kohtelivat heitä niin töykeästi. He eivät vielä tienneet, miten monta tehokasta lyöntiä merirosvomme olivat sivaltaneet heidän asiansa puolesta, ja vaikka koetimmekin asianomaisesti valaista heille asian oikeaa laitaa, ei saavutuksemme ollut kuitenkaan aivan tyydyttävä, ja malaijit saivat pysytellä edelleenkin syrjässä.
Se oli sitäkin onnettomampaa koska he eivät siten saaneet kuulla mitään miesten aikeista. Jos Kasimin terävät silmät ja tarkat korvat vain olisivat saaneet koota, lisätä ja vähentää, päättää ja otaksua toisten huolettomista puheista, millaisia suunnitelmia ja vehkeitä nuo ovelat aivot ajattelivatkaan, olisi vaara ehkä vieläkin voitu välttää. Mutta asiain näin ollen kohtasi se meitä varoituksetta.
"Ah, ei luoti eikä pistinkään voi milloinkaan tappaa sinun todellista minääsi, ystäväni, sillä sielusi, jonka olen nähnyt, on suurimpien ja parhaimpien vertainen."
Walt Whitman.
Istuimme, kapteeni, Livingston ja minä, odottaen päivällistämme sen majan kuistilla olevan pöydän ääressä, jota sanoimme "klubiksemme". Hapen ja Lyyhä-Topi eivät olleet vielä saapuneet, vaikka Kasim olikin päryyttänyt puurumpuaan, jolla kutsu tavallisesti ilmaistiin. Olimme sitäpaitsi hyvin nälissämme ja kärsimättömät.
Olimme viettäneet hyvin jännittävän yön. Pilvisen taivaan ja myrskyisen tuulen suojassa uskalsi eräs espanjalainen joukko-osasto lähestyä asemaamme yllättääkseen meidät. Mutta vahtimme valvoivat — Livingston oli juuri tarkastanut ne, ja hukka peri sen vahdin, jonka hän löysi nukkumasta — ja hälyyttivät meidät heti. Syöksyimme pihalle, järjestyimme taistelurintamaan ja ajoimme vihollisen suinpäin takaisin kapteenin johdolla. Kaikki tapahtui muutamissa minuuteissa meidän kärsimättä suuriakaan vahingoita. Onnittelimme toisiamme sydämellisesti niin helposti saavutetun täydellisen voiton johdosta, sillä espanjalaiset eivät palanneet enää takaisin. Olimme kumminkin aseissa päivänkoittoon asti miesten murinasta huolimatta. Livingston huomautti kumminkin, että he olisivat murisseet yhtä paljon muussakin tapauksessa, "sillä jos olisitte vapauttaneet heidät taistelun jälkeen, olisivat he sanoneet teidän tehneen sen juuri siksi, että vihollinen voisi katkaista heidän kurkkunsa pimeässä."
Keskustelimme juuri näistä miestemme osoittaman lannistumattoman vihollisuuden oudoista ilmiöistä odotellessamme päivällistä, kun kapteeni katsahti meihin puoleksi leikillisen suuttuneena. "Luullakseni pakottavat nuo veitikat tahallaan päällikkönsä odottamaan ateriaa kymmenen minuuttia. Nyt emme varro heitä enää kauempaa."
Katsahdin Kasimiin ilmoittaakseni hänelle ja näin hänen silmäilevän rukoilevasti minuun. Hän viittasi keveästi ja anteeksipyytävästi sormellaan, ja minä hyppäsin seisoalleni nauraen. "Komissariaatissa on luullakseni jotakin hullusti, päättäen Kasimin vakavista kasvoista. Otanko siitä selvän, kapteeni?"
"Ota ja heti, sillä olen hyvin nälissäni", vastasi kapteeni, jolloin juoksin portaita alas rummun vieressä seisovan Kasimin luokse.
"No, mikä nyt on hätänä?" kysyin huolettomasti. "Onko Froggie polttanut paistin?"
"Ei, tuan, asia on hieman vakavampi. Nuo molemmat filippiiniläisroistot, jotka luulevat olevansa kapteeni-tuanin vertaiset, ovat tuolla miesten joukossa puhumassa heille pahoja asioita."
"Pahoja asioitako? Mitä tarkoitat, Kasiin?"
"En voinut kuulla kaikkea, tuan, mutta kuulin kumminkin tarpeeksi. Kun menin ilmoittamaan heille, että ruoka on valmis, ja sanoin kapteeni tuanin odottavan, sanoivat he: 'Odottakoon vain!' Mutta silloin, koska minua suututti heidän osoittamansa kunnioituksen puute, sanoin Topille ajatukseni suoraan. Se kävi kumminkin hitaasti, sillä kuten tiedät, tuan, on meidän malaijien hyvin vaikea puhua heidän kieltään. Silloin käänsi Topi kumminkin ivallisesti minulle selkänsä huutaen miehilleen: 'Tuo muukalainen on lähettänyt malaijilaisorjansa pyytämään minua syömään kanssaan, ikäänkuin minäkin olisin orja, jonka on pakko totella häntä. Kuinka kauan aiomme kärsiä noiden meren toiselta puolelta tulleitten miesten tyranniutta?' Sanoin heille, etten ole orja, vaan vapaa mies, mutta he ivasivat minua vain, tuan. Luvatkaa minun nyt mennä tappamaan nuo molemmat miehet, Topin ja Hapenin, jotta mieleni jälleen rauhoittuisi. Silloin ei kapteeni-tuanin, sinun eikä Livingston-tuanin tarvitse pelätä enää mitään."
"Ei, Kasim", sanoin nopeasti, "et saa tappaa heitä. Mutta tule kanssani ja kerro kapteenille samat asiat kuin minullekin, sillä tämä on kapinallisuutta, joka on tukahdutettava."'
Puristellen toisella kädellään lupaavasti tikarinsa kahvaa seurasi malaiji minua kuistille sanoen sanottavansa. Kapteeni kuunteli vaitiollen, nousi sitten pöydästä, vyötti miekan kupeelleen, latasi revolverinsa ja sanoi tyynesti: "Tämä on ajoissa ehkäistävä, sillä muuten voi se aiheuttaa ikävyyksiä."
Livingston ja minä seurasimme hänen esimerkkiään Kasimin päästäessä pienen omituisen huudahduksen. Heti näimme Abdulrahmanin ja Froggien ilmestyvän majan alikerroksesta heiluttaen uhkaavasti paljastettuja tikareitaan, mutta kapteeni tyynnytti heidät viittauksella.
"Menen rankaisemaan enkä tappelemaan", sanoi hän hiljaa ja vakavasti."Pistäkää tikarinne piiloon. Toivoakseni ette niitä tarvitse."
Seurasimme häntä portaita alas ja aukeaman poikki, jossa palmupuut olivat kasvaneet. Sen toiseen laitaan olivat miehet pystyttäneet karkeatekoiset majansa, koska ei ollut olemassa telttoja. He olivat nyt kokoutuneet niiden edustalle suureen ympyrään, jonka keskeltä joku puhui heille. Kun tulimme lähemmäksi, kuulimme Lyyhä-Topin kertovan kansan kärsimistä vääryyksistä terävästi, katkerasti ja kaunopuheisesti.
"Ainoastaan nämä amerikkalaiset estävät meitä nyt", kuului hän juuri sanovan, "sillä muuten olisimme nyt jo valloittaneet Manillan. Saamme sen kumminkin haltuumme luultavasti hyvinkin pian. Luullakseni julistautuu Aguinaldo jonkun päivän kuluttua vapaan filippiiniläisen tasavallan presidentiksi, ja sitten saamme nähdä, voiko meitä kukaan vastustaa. Samoin kuin me ajoimme espanjalaiset pakoon viime yönä, ajamme amerikkalaisetkin. Pakotamme heidät menemään laivoihinsa ja jos he vastustavat meitä, kohtelemme heitä samoin kuin kohtelemme espanjalaisiakin, joiden on kaikkien kuoltava."
"Aivan niin! Aivan niin! Kuolema espanjalaisille! Häpeä amerikkalaisille!" huusivat ympyrään kokoutuneet kiihkeät isänmaanystävät.
"Olkaa vaiti!" huusi kapteeni oikein karkein merimiesäänin. "Puhutte ajattelemattomasti. Amerikkalaisitta ja heidän laivoittaan ette ikinä olisi voineet lopettaa espanjalaisten valtaa näiltä saarilta ja te olette voimattomat taistelemaan amerikkalaisia vastaan. He ovat teidän ystäviänne ja liittolaisianne, ja jokainen, joka kertoo teille muuta, valehtelee. Tulkaa lähemmäksi, majuri Tomas, että saan katsella teitä ja heittää valheen kasvoihinne."
"En aio totella käskyjänne!" huusi Tomas takaisin. "Teillä ei ole minkäänlaista valtaa käskeä meitä vapaita filippiiniläisiä. Vaadin teitä lähtemään takaisin omaan maahanne."
Kapteeni suoristautui täyteen pituuteensa ja nauroi halveksivasti. "Olen kenraali Aguinaldon valtuuttama päällikkö täällä, ja ainoastaan hänelle ja vain silloin kun hän ilmoittaa rikkovansa liittonsa kansalaisteni kanssa, luovutan valtuuteni. Majuri Tomas, käsken teitä vielä kerran tulemaan esille tahi saatte kärsiä harkitun tottelemattomuutenne seuraukset."
Tomas huudahti vihaisesti, hyppäsi eräälle laatikolle tahi jollekin muulle korokkeelle, jota emme voineet nähdä välissä olevien miesten takaa, ja ennenkuin osasin aavistaakaan, mikä hänellä oli mielessä, kohotti hän kätensä ja revolverin piippu kimalteli auringonpaisteessa.
Mutta vanha Livingston oli ymmärtänyt hänen aikeensa. Nopeasti kuin ajatus hyppäsi hän kapteenin eteen saaden omaan rintaansa hänen ystävälleen aiotun luodin. Huudahtaen omituisesti ja läähättävästi kaatui hän Hemingwayn leveätä rintaa vasten ja kapteenin vasen käsi kietoutui hänen ympärilleen kannattaen häntä. Mutta hänen oikea käsivartensa oli kohonnut ilmaan ja hän tähtäsi tarkasti tuota petollista salamurhaajaa, ja toinen laukaus kajahti kuumassa tyynessä ilmassa.
Tomas hypähti noin puolet pituuttaan ilmaan, revolveri putosi hänen kädestään ja hänen molemmat käsivartensa tavoittelivat heikosti tukea. Sitten pakeni elämä hänestä, liikkeet lakkasivat ja hän vajosi yhteen kasaan maahan. Luoti oli lävistänyt hänen otsansa ja pysähtynyt aivoihin.
Kun johtajien välinen sanasota oli alkanut, olivat miehet vaienneet heti, ja nytkin he vielä seisoivat hiljaa ja liikkumatta kuin sanattomina hämmästyksestä. Mutta joku tunkeutui heidän riviensä välitse, ja minä tunsin Hapenin, tuon viekkaan petturin ja petollisen ystävän. Hänen kasvonsa olivat siniset ja pöhöttyneet vihasta. Sekaisin pelkoa, vihaa ja toivottomuutta säteili niistä toimettomia miesrivejä vastaan. Ellei hän voinut kiihoittaa niitä heti toimimaan, tiesi hän voimansa olevan mennyttä samoin kuin hänen kuolleen kanssarikollisensakin.
"Toverit", änkytti hän, "he ovat tappaneet teidän oikean johtajanne.Tappakaa heidät! Kuolema amerikkalaisille!"
Kuului pidätettyä murinaa vastaukseksi, murinaa, joka voi äkkiä paisua hillittömän kiihkon karjunnaksi. Vetäisin revolverini katsoen kapteeniin, mutta hän oli jo kohottanut omansa toistamiseen..
"Eversti Hapen", huusi hän ankarasti, "onko aikomuksenne kieltää minulta oikeus käskeä teitä?"
"Kyllä, kapteeni", vastasi hän hieman epäröiden. Sitten hän näytti nopeasti huomaavan sen seikan itsekin ja katsoi vielä kerran miehiinsä. "Toverit, tappakaa nuo amerikkalaiset!" änkytti hän.
"Tämä on aivan samaa kuin ampuisi määkivää lammasta", mumisi kapteeni pahoittelevasti, mutta hänen kätensä oli vakava kuin kallio. Kuului toinen laukaus ja Hapen pyörähti puoleksi ympäri ja kaatui.
"Näin on minua opetettu kukistamaan kapinoita!" huusi kapteeni katsoen vihaisesti yhteen sulloutunutta miesjoukkoa edessään. "Onko siellä vielä muita halukkaita sijaani. Jos on, niin tulkoon hän vain esille."
Hiljaisuus tuntui melkein sietämättömältä eikä yksikään mies liikahtanutkaan. Kapina oli tukahdutettu. Tottuneina aina virkavaltaan, joka oli pitänyt espanjalaisten filippiiniläiset alamaiset kurissa kolme vuosisataa, alistuivat nämäkin miehet nyt siihen. Koska heillä ei ollut enää ketään johtajaa, eivät he uskaltaneet ryhtyä toimimaan ominpäin.
"Hajautukaa!" huusi heidän päällikkönsä aivan yhtä tyynesti kuin hän olisi hajoittanut paraadin. "Menköön jokainen mies paikoilleen!" lisäsi hän, jolloin miehet hajautuivat ryhmittäin tahi yksitellen puhumatta juuri sanaakaan.
"Emmekö saa hyökätä niiden kimppuun, tuan?" rukoilivat malaijimme, sillä tämä rauhallinen loppu tapahtumalle, josta oli ollut vähällä syntyä toivoton taistelu, ei tyydyttänyt heidän sotaista mieltään.
"Ette", sanoi päällikkö yhtä tyynesti, "sillä minun asiani vain on rangaista. Menkää hakemaan vettä Livingstonille. Amos, rakas veikkoseni, oletko pahastikin haavoittunut?"
"Olen mennyttä miestä", vastasi vanhus läähättäen. "Laske minut maahan." Kun sitten kapteeni laski hänet hellävaroen ruohikkoon katsoen surullisesti noihin harmaihin kuihtuneihin kasvoihin, katsoi perämies häneen takaisin melkein hymyillen. "Hyvin tehty, George Hemingway! Siten on heitä juuri kohdeltava. Jumalalle kiitos, etteivät he tappaneet sinua, vanha veikko."
"Mieluummin minut kuin sinut, Amos!" huudahti kapteeni katkonaisesti."Olet uhrannut henkesi puolestani."
"Mitä sen on väliä", sanoi perämies välinpitämättömästi. "Olen pelastanut parhaan miehen, ja se riittää." Sitten rupesi häntä yskittämään eikä hän voinut sanoa enempää.
"Williams, satuloi hevoseni ja ratsasta noutamaan tohtori Valdez tänne", aloitti kapteeni, mutta Livingston esti hänet viittauksella.
"Joutavia, sillä nyt se on jo liian myöhäistä", mumisi hän. "Seikkailuni ovat loppuneet, Hemingway. 'Seikkailijoita molemmat, seikkailijoita kaikki!' Sanoit kerran niin, muistat kai sen?" Sanat kuuluivat heikosti pitkin väliajoin. "Asia on ollut sen arvoinenkin, erittäinkin tämä viimeinen tapaus!"
Hän vaikeni. Sitten hän haukkoi vielä kerran ilmaa ja verta pursusi hänen suustaan. Muutamia minuutteja myöhemmin oli kaikki ohi.
Kapteeni ei halunnut poistua paikaltaan, vaan lähetti minut noin tuntia myöhemmin ilmoittamaan tapahtumat kenraali Aguinaldolle.
Tämän suuttumus oli väärentämätön ja peittelemättä ilmaistu. Mitkä hänen mielipiteensä sitten lienevät olleetkin isänmaansa tulevasta hallinnosta, ei hän kumminkaan suosinut kavaltajia eikä harkittuja murhia, eikä hän väheksynyt niitä palveluksia, joita kenraali Hemingway ja tuo uskollinen vanhus, joka oli uhrannut henkensä ystävänsä ja päällikkönsä puolesta, olivat tehneet vallankumouksellisten asialle.
Hän tuli henkilökohtaisesti esikuntineen vanhan Livingstonin hautajaisiin, rangaistakseen samalla hänen murhaajansa kannattajia. Vanhemmat upseerit erotettiin ja kaksi kolmasosaa miehistöstä siirrettiin muihin joukkoihin pienissä ryhmissä ja omat uskolliset miehemme Leonista ja Tumabongista tuotiin heidän sijaansa. Hyvitys oli niin täydellinen kuin suinkin vain voimme toivoa, emmekä muuta halunneetkaan.
Mutta kapteeni Hemingwayn päällikkyys ei ollut pitkäaikainen. Heinäkuun viidentenätoista päivänä julistautui kenraali Aguinaldo Filippiinien tasavallan presidentiksi, ja hänen amerikkalainen kenraalinsa päätti heti erota toimestaan.
"Maani hallitus ei voi pitää tätä minään riippumattomana tasavaltana, ja ellei Aguinaldo luovu vallasta, syntyy taistelu", sanoi hän tohtori Valdezille. "En voi palvella häntä nyt,' kun hän uhmaa kansaani."
Valdez huokaisi. "Ymmärrän kantanne", sanoi hän suoraan, "eikä minun luullakseni tarvitse sanoa teille, miten se pahoittaa mieltäni. Tuon päätöksen, joka oli mielestäni liian ennenaikainen ja harkitsematon, vastustajia ei ollut neuvostossa juuri muita kuin minä. Kaikki muut kannattivat häntä, ja se on nyt tehty. Nyt menetämme teidät, ystäväni, mikä on korvaamaton vahinko."
Kapteeni hymyili. "Luullakseni on minunlaisia joukossanne vielä paljonkin, mutta olen pahoillani, että seikkailu on loppunut. Olen menettänyt rahani, laivani ja vielä enemmän, olen menettänyt vanhan hyvän ystäväni. Hän sanoi asian maksaneen vaivan. En osaa sanoa siihen mitään. Mutta tulopuolelle tappioitamme vastaan voin asettaa muutamien hyvien ystävien hankkimisen — uskolliset malaijini, nuo viisi eloon jäänyttä noista pelottomista kymmenestä ja ennen muita te itse ja Luiz. Tasapuoliset ja uskolliset sanoissa ja töissä, hyvinä ja kovina päivinä, siten voin muistella filippiiniläisiä ystäviämme."
Niin, erosimme heistä surumielin. Näemmekö heitä enää milloinkaan ja tulemmeko vielä joskus näille kauniille saarille, joita niiden asukkaiden ja heidän voittajiensa veri on punannut, ei kukaan voi sanoa? Nyt ne tuntuivat meistä unelta, josta olemme heränneet, uskomatta sitä lainkaan todeksi. Olemme ajautuneet nyt erillemme heistä, mutta jonakin päivänä voimme ajautua takaisin.
Mutta ellei? No, siinä tapauksessa lähettää prikaati, johon me kuulumme, tuo seikkailijoista muodostettu joukko, johon anglosaksit alituisesti lähettävät rekryyttejä, varmasti muutamia aivan yhtä hyviä kuin mekin olimme.