— No päättyikö päivystysvuoro onnellisesti? — kysyi Djadenko.
— Päättyi kyllä, ei juuri mitään tapahtunut; Skvortsov vain sai siipeensä ja eräs lavetti korjattiin eilen. Ampuivat palasiksi sivulaudan.
Hän nousi paikaltaan ja rupesi kävelemään: näkyi, että hän oli kokonaan sellaisen miellyttävän tunteen vallassa, joka ihmisellä on päästyään juuri vaarasta.
— No, Dmitrij Gavrilitsh, — sanoi hän ravistaen kapteenia polvista: — kuinka jaksatte, hyvä herra? teidän ylenemisestänne ei vain kuulu mitään.
— Ei vielä mitään.
— Niin, eikä siitä mitään tulekaan, — puuttui Djadenko puheeseen: — olen sen jo ennemmin teille todistanut.
— Vaan miksi ei?
— Siksi, ettei raportti ollut sillä tavalla laadittu.
— Äh teitä, senkin kiistelijä! — sanoi Kraut iloisesti hymyillen: — oikea vähävenäläinen härkäpää! No, mutta teille se on paljon kiusallisempaa, tekevät teistä luutnantin.
— Ei, eivät tee.
— Vlang! tuokaapas ja täyttäkää piippuni, — sanoi hän junkkarille, joka samassa halukkaasti juoksi piippua hakemaan.
Kraut sai kaikki reippaalle tuulelle: hän kertoi pommituksesta, kyseli mitä hänen poissaollessaan oli tehty ja puheli kaikkien kanssa.
— No olettekos jo kotiutunut luonamme? — kysyi Kraut Volodjalta… — Anteeksi, mikä on oma- ja isännimenne? meillä tykkiväellä on näet sellainen tapa, tiedättehän. Oletteko hankkinut ratsuhevosen?
— En ole, — sanoi Volodja: — en tiedä mitä tehdä. Olen puhunut kapteenille; minulla ei ole hevosta eikä rahaakaan ennenkuin saan muona- ja muuttorahat. Tahtoisin siksi aikaa pyytää hevosta patterin päälliköltä, mutta pelkään, että hän ehkä kieltää.
— Apollon Sergejetshiltä! — hän päästi huuliltaan suurta epäilystä ilmaisevan äänen ja katseli kapteenia. — Tuskinpa vain!
— No, jos kieltää, ei se mitään tee, — sanoi kapteeni: — eihän tässä hevosia totta puhuen tarvitakaan, mutta voihan sentään koettaa; kysyn jo tänään.
— Kuinka! te ette tunne häntä, — puuttui Djadenko puheeseen, — kaikkea muuta kieltää, mutta niitä ei milloinkaan… tahdotteko lyödä vetoa?
— No sehän tiedetään, että te aina väitätte vastaan.
— Senvuoksi väitän vastaan, että tiedän varmaan: muuten on kyllä itara, vaan hevosen antaa, siksi, ettei mitään voita, jos kieltää.
— Eikö voita, kun kaurat täällä maksavat hänelle kahdeksan ruplaa? — sanoi Kraut: — eihän lisähevosen pito tuota voittoa!
— Pyytäkää Kottaraista, Vladimir Semenitsh! — sanoi Vlang, palaten piippu kädessä Krautin luo: — se on mainio hevonen.
— Sekö, jonka selästä te Sorokissa ojaan putositte, Vlanga? — huomautti alikapteeni.
— Elkää te tyhjää puhuko, mitäs sillä on väliä, vaikka ne maksavat kahdeksan ruplaa, — kiisti yhä Djadenko: — kun hänen laskunsa näyttävät kymmenen ja puoli; siinähän se voitto onkin.
— Eikös hänelle sitten saisi jäädä mitään! Antaahan olla, kun te tulette patterin päälliköksi, niin ette anna hevosta edes kaupunkiin.
— Kun minä tulen patterin päälliköksi, pitää minun hevosteni saada neljä mittaa kauroja, hyvä herra, tuloja en haali, elkää pelätkö.
— Kun eletään, niin nähdään — virkkoi alikapteeni: — ja niin tekin teette ja kaikki muutkin, kun pääsevät patterin päälliköksi, — lisäsi hän osottaen Volodjaa.
— Miksi luulette hänenkin tahtovan hyötyä, Friedrich Krestjanitsh? — puhui Tshernovitskij puheeseen, — voihan hänellä olla varoja: miksikäs hän siis koettaisi tuolla tavalla hyötyä?
— En minä ainakaan… suokaa anteeksi, kapteeni, — sanoi Volodja punastuen korvia myöten, minä pidän sellaista halpamaisena.
— Kas, kas, mikä huimapää! — sanoi Kraut.
— Ei, ajattelen vaan, että kun eivät ole omia rahojani, niin en voi niitä ottaa.
— Mutta minäpä sanon teille jotain, nuori mies, — rupesi alikapteeni puhumaan vakavammalla äänellä: — tiedättekös, että kun komennatte patteria, teidän tulee hoitaa asia hyvin, siinä kaikki: sotamiesten muonitukseen ei patterinpäällikön tarvitse puuttua: se on jo ammoisista ajoista ollut tapana tykkiväessä. Jos olette huono isäntä, niin ei teille jää mitään. Teiltä menee yli menoarvion ensiksikin hevosten kengitykseen (hän koukisti sormensa), toiseksi lääkkeisiin (hän koukisti toisen sormensa), kolmanneksi kansliamenoihin, varahevosiin viisisataa hopearuplaa hevosta kohti, hyvä herra — se oli neljäs, sitten teidän täytyy hankkia sotamiehille uudet kaulukset, samovaarihiiliin teiltä menee paljon, teidän tulee pitää pöytä katettuna upseereille. Patterin päällikkönä teidän tulee elää arvonne mukaisesti: te tarvitsette vaunut, hienot turkit ja yhtä jos toistakin… Ei kannata puhuakaan…
— Mutta pääasia, Vladimir Semenitsh, — puuttui nyt puheeseen kapteeni, joka koko ajan oli ollut ääneti, — on tämä: ajatelkaahan, että mies, esimerkiksi minä, saan palvella kaksikymmentä vuotta ensin kahden, sitten kolmensadan ruplan palkalla: eikös hänelle soisi leivän palasta vanhoilla päivillään?
— Kas siinä se on! — virkkoi taas alikapteeni: — elkää olko kovin kärkäs tuomitsemaan, eläkää ja palvelkaa ensin. Volodjalla oli paha omatunto ja hän häpesi, että oli puhunut niin ajattelemattomasti, mutisi jotain itsekseen ja kuunteli vaitiollen, kuinka Djadenko kerskailevan tuittupäisellä tavallaan rupesi väittämään ja todistelemaan päinvastaista.
Väittely taukosi, kun everstin tensikka tuli kutsumaan ruualle.
— Sanokaahan Apollon Sergejevitshille, että hän panee tänään viiniä pöytään, — sanoi Tshernovitskij kapteenille napittaen nuttunsa. — Mitä hän siinä kitsastelee? Jos vielä kaadutaan, menee kaikki hukkaan.
— Sanokaa te itse.
— Enpähän. Te olette vanhin upseeri: järjestys kaikessa.
Pöytä, joka oli siirretty pois seinän vierestä ja peitetty likaisella pöytäliinalla, oli katettu samaan huoneeseen, jossa Volodja eilen oli esitellyt itsensä everstille. Patterinpäällikkö antoi hänelle tänään kättä ja kyseli Pietarin uutisia ja hänen matkastaan.
— No, hyvät herrat, kuka juo viinaa, tehköön hyvin. — Vänrikit eivät juo, — lisäsi hän hymyillen.
Yleensä ei patterinpäällikkö näyttänyt tänään ollenkaan niin tuimalta kuin eilen, päinvastoin hän kohteli upseerejaan kuin hyvä, vieraanvarainen isäntä ja vanhempi toveri. Mutta siitä huolimatta kaikki upseerit vanhemmasta kapteenista vänrikki Djadenkoon saakka osottivat päällikölleen suurta kunnioitusta mikä näkyi yksistään siitä, että he puhuessaan katselivat häntä kohteliaasti silmiin ja aivankuin ujostellen tulivat toinen toisensa perään viinaryyppyä ottamaan.
Päivälliseen kuului suuri vadillinen hapankaalia, jossa uiskenteli paksuja naudanlihan paloja, suuri joukko pippuria ja laakerinlehtiä, puolalaisia kyljyksiä ynnä sinappia sekä lihapiirakoita ynnä hieman vanhettunutta voita. Ruokaliinoja ei ollut, lusikat olivat tinasta ja puusta, juomalaseja oli kaksi ja pöydällä oli vain kaulaton vesikarahvi; mutta päivälliset eivät silti olleet ikävät: puhetta riitti. Alussa puheltiin Inkermanin taistelusta, johon patteri oli ottanut osaa, ja jokainen kertoi vaikutelmistaan ja lausui arvostelujaan sen epäonnistumisen syistä, mutta vaikeni heti, kun patterinpäällikkö itse rupesi puhumaan; sitten keskustelu itsestään siirtyi keveän tykistön riittämättömään kaliiberiin ja uusmallisiin keveihin tykkeihin, jolloin Volodja sai tilaisuuden näyttää tykistötietojaan. Mutta Sevastopolin nykyisestä, kauheasta tilasta ei keskusteltu ikäänkuin jokainen olisi liian paljon ajatellut tätä asiaa voidakseen vielä puhua siitä. Myöskään niistä virkavelvollisuuksista, jotka kuuluivat Volodjalle, ei hänen hämmästyksekseen ja mielipahakseen ollut ollenkaan puhetta, ikäänkuin hän olisi tullut Sevastopoliin vain kertoakseen keveästä tykistöstä ja syödäkseen päivällistä patterin päällikön luona. Päivällisen aikana putosi pommi aivan sen talon lähelle, jossa oltiin. Lattia ja seinät tärisivät kuin maanjäristyksessä ja ruudin savu peitti ikkunan.
— Tällaista ette luullakseni saa nähdä Pietarissa, vaan täällä sattuu usein tuollaisia yllätyksiä, — sanoi patterinpäällikkö.
— Menkääpäs katsomaan, Vlang, missä se räjähti.
Vlang kävi katsomassa ja toi sen tiedon, että se oli räjähtänyt torilla eikä pommista puhuttu sen enempää.
Aivan päivällisten lopulla patterin kirjurivanhus astui sisään kädessään kolme sinetillä suljettua kirjettä, jotka hän ojensi patterinpäällikölle. "Tämä on hyvin tärkeä, kasakka toi sen juuri tykistöpäälliköltä." Kaikki upseerit katselivat kärsimättömän uteliaina odottaen patterin päällikön sormiin, joilla hän tottuneesti mursi sinetin ja veti kuoresta tuonperin tärkeänpaperin. "Mitähän siinä lienee?" kyseli jokainen itsekseen. Lieneeköhän käsky lähteä Sevastopolista levähtämään vai onkohan koko patteri komennettu vallinsarville?
— Taas! — sanoi patterinpäällikkö, heittäen suuttuneena paperin pöydälle.
— Mistä on kysymys, Apollon Sergeitsh? — kysyi vanhin upseeri.
— Käsketään upseeria ja miehistöä johonkin mörssäripatteriin. Minulla on kaikenkaikkiaan neljä upseeria ja miehistöä ei ole täyttä määrää — murahti patterinpäällikkö: — ja vielä pitäisi lähettää muualle. — Vaan jonkun täytyy kuitenkin lähteä, hyvät herrat, — sanoi hän hetkisen vaiti oltuaan. — Seitsemäksi on komennettu etuvartiolinjoille… Käskekää vääpeli tänne! Kuka tahtoo mennä, hyvät herrat? päättäkää, — toisti hän.
— Hän ei vielä ole ollut missään, — sanoi Tshernovitskij osottaenVolodjaa.
Patterinpäällikkö ei vastannut mitään.
— Niin, lähtisin kyllä mielelläni, — virkkoi Volodja tuntien kuinka kylmä hiki nousi hänen selkäänsä ja kaulaansa.
— Ei, miksikä niin! — keskeytti kapteeni. — Tietysti ei kukaan kieltäydy, vaan ei ole kuitenkaan syytä erityisesti tarjoutua; mutta jos Apollon Sergeitsh jättää asian meidän päätettäväksemme, niin heitetään arpaa, kuten viime kerrallakin.
Kaikki suostuivat siihen. Kraut leikkasi paperiliuskoja, kääri ne rullalle ja pudotti lakkiin. Kapteeni laski leikkiä, vieläpä päätti pyytää tähän tilaisuuteen viiniä everstiltä mielialan rohkaisuksi, kuten hän sanoi. Djadenko istui synkkänä, Volodja myhäili itsekseen. Tshernovitskij vakuutti, että hänelle ehdottomasti lankeaa arpa. Kraut oli ihan tyyni.
Volodja sai vetää ensimäiseksi. Hän otti muita pitemmän lipun, vaan äkkiä hänen päähänsä pälkähti vaihtaa, — hän otti toisen, pienemmän ja ohuemman, ja kierrettyään sen auki luki siitä: "mene".
— Minä, — sanoi hän huoaten.
— No, Jumalan haltuun. Nytpä saatte tekin tulikasteenne, — sanoi patterinpäällikkö, katsellen hyväntahtoisesti hymyillen vänrikin hämmentyneitä kasvoja: — valmistautukaa vain mitä pikimmin. Jotta teillä olisi hupaisempi, Vlang saa seurata teitä tykistöaliupseerina.
Vlang oli perin tyytyväinen määräykseen, kiiruhti reippaasti valmistautumaan ja tuli pukeuduttuaan auttamaan Volodjaa ja kehotti häntä kaikin mokomin ottamaan mukaan sekä telttasängyn, turkit ja "Isänmaallisen aikakirjan" vanhoja numeroita että väkiviinakeittiön, ja muuta aivan tarpeetonta tavaraa. Kapteeni neuvoi Volodjaa aluksi lukemaan "Ohjeista"[35] mörssäreillä ampumista koskevan kohdan ja varsinkin kopioimaan siinä olevat taulukot. Volodja ryhtyikin samassa työhön ja huomasi hämmästyksekseen ja ilokseen, ettei vaaran pelko ja varsinkaan ajatus että hän on pelkuri, enää läheskään huolestuttanut häntä samassa määrin kuin edellisenä iltana. Siihen oli osaksi syynä päivän vaikutelmat ja puuhat, osaksi ja ennenkaikkea se, ettei pelko enempää kuin mikään muukaan voimakas tunne voi kauan jatkua samalla kiihkeydellä. Hän oli, sanalla sanoen, jo kerinnyt tyyntyä. Seitsemän tienoissa, auringon parhaillaan piiloutuessa Nikolajevin kasarmin taakse, vääpeli tuli hänen luokseen ja ilmotti, että miehet odottavat valmiina.
— Minä annoinVlangalleluettelon, suvaitkaa kysyä häneltä, teidän jalosukuisuutenne! — sanoi hän.
Parikymmentä tykkisotamiestä seisoi hukarit vyöllä ilman mitään tarvekaluja, talon nurkalla. Volodja ja junkkari lähtivät heidän luokseen. "Pitäisiköhän heille pienen puheen vai sanoisiko vaan yksinkertaisesti: päivää, pojat! vai enkö virkkaisi mitään?" mietiskeli hän itsekseen. "Niin, miksikä en sanoisi: päivää, pojat! sehän kyllä sopii." Ja reippaasti hän huusi sointuvalla äänellään: "Päivää, pojat." Sotamiehet vastasivat iloisesti: nuori, raikas ääni sointui miellyttävänä jokaisen korvissa. Volodja käveli ripeästi sotamiesten edellä, ja vaikka hänen sydäntänsä kolkutti aivan kuin hän olisi henkensä edestä juossut muutamia virstoja, oli hänen käyntinsä kevyttä ja kasvonsa iloiset. Heidän lähestyessään parhaillaan Malahovin kumpua ja noustessaan mäelle hän huomasi, että Vlang, joka ei ollut jäänyt askeltakaan jälkeen ja joka kotona oli näyttänyt niin urhoolliselta, väistyi nyt ehtimiseen syrjään ja taivutti päätään, ikäänkuin taajaan ympärillä viuhuvat pommit ja tykinkuulat olisivat lentäneet kaikki suoraan häntä kohti. Muutamat sotamiehet tekivät samalla tavalla ja yleensä heidän kasvonsa ilmaisivat vaikkei juuri pelkoakaan, niin kumminkin levottomuutta. Tuo kaikki lopullisesti rauhotti ja rohkaisi Volodjaa.
"Kas niin, nyt minäkin olen Malahovin kummulla, jonka olen kuvitellut tuhat kertaa kauheammaksi! Ja minä uskallan olla kumartelematta tykinkuulille, ja pelkäänkin paljoa vähemmän kuin toiset! Enhän minä siis olekaan pelkuri", ajatteli hän perin tyytyväisenä ja riemastuneena.
Kuitenkin järkytti tätä tunnetta pian näky, joka hänet hämärissä yllätti, kun hän etsi Kornilovskin patterilla vallinsarven päällikköä. Rintavarustuksen vieressä neljä matruusia heilutti käsistä ja jaloista miehen puolialastonta, veristä ruumista, heittääkseen sen rintavarustuksen yli. (Toisena pommituspäivänä ei vallinsarvilla muutamin paikoin keritty korjata ruumiita, vaan heitettiin ne kuoppiin, jotteivät olisi tiellä pattereilla.) Volodja seisoi hetkisen tyrmistyneenä, näki kuinka ruumis putosi rintavarustuksen katolle ja vieri sitten sieltä kaivantoon; mutta onneksi kohtasi hänet samassa vallinsarven päällikkö, antoi käskyt ja toimitti oppaan saattamaan heitä patterille ja miehistölle määrättyyn salalinnotukseen. Emme kerro, kuinka paljon vaaroja, pettymyksiä sankarimme vielä sai kokea samana iltana; kuinka hän sellaisen, kaikinpuolin tarkan ja järjestetyn ammunnan asemesta kuin oli nähnyt Volkovin kentällä ja toivoi täälläkin näkevänsä, löysi kaksi rikkinäistä mörssäriä, toisen suu tykinkuulan ruhjomana, toinen rikkiammutun tykkisillan pirstaleilla, kuinka hänen ei onnistunut aamulla saada työmiehiä korjaamaan siltaa, kuinka ei ainoakaan ruutilatinki ollut sen painoinen kuin "Ohjeissa" oli määrätty, kuinka kaksi sotamiestä hänen komennuskunnastaan haavottui, ja kuinka hän parikymmentä kertaa oli ollut lähellä kuolemaa. Onneksi oli hänen avukseen määrätty jättiläiskasvuinen merimies, laivastokonstaapeli, joka piirityksen alusta alkaen oli ollut mörssärimiehenä ja sai hänet nyt vakuutetuksi siitä että mörssärit saattoivat vielä toimia sekä kuljetti häntä yöllä lyhty kädessä vallinsarvella, aivankuin omassa puutarhassaan, luvaten laittaa kaikki kuntoon huomiseksi. Salalinnotus, johon opas hänet saattoi, oli kiviseen maaperään kaivettu, kahden kuutiosylen suuruinen pitkulainen kuoppa, ja peitetty kyynärän pituisilla tammipölkyillä. Siihen hän sijottui kaikkine sotamiehineen. Tuskin oli Vlang nähnyt salalinnotuksen matalan, kyynärän korkuisen oven, kun hän syöksyi sinne suin päin ensimäisenä, ollen vähällä loukkautua kiviseen lattiaan, piiloutui nurkkaan eikä lähtenyt sieltä enää minnekään. Vaan sitten kun kaikki sotamiehet olivat asettuneet pitkin seinän vieriä lattialle, muutamat polttaen piippua, levitti Volodja vuoteensa nurkkaan, sytytti kynttilän ja poltettuaan paperossin, pani telttasänkyynsä maata. Salalinnotuksen yläpuolella kuului taukoamatonta ammuntaa, mutta verrattain hiljaa lukuunottamatta erästä tykkiä aivan vieressä, joka pani jyrinällään salalinnotuksen tärisemään. Itse salalinnotuksessa oli hiljaista; vain sotamiehet, vieroksuen vielä uutta upseeria, puhelivat välisti keskenään, milloin pyytäen antamaan tilaa, milloin tulta piippuunsa; rotta nakerteli jossain kivien välissä, ja Vlang, joka ei vielä ollut täysin tointunut vaan katseli arasti ympärilleen, päästi silloin tällöin syvän huokauksen. Tuossa täyteen sullotussa, hiljaisessa sopukassa, jota valaisi vain yksi ainoa kynttilä, Volodja tunsi vuoteellaan viruen samallaista hyvän tunnetta kuin ennen lapsena piilosilla ollessaan, kun hän oli ryöminyt kaappiin tai äidin hameen alle ja siellä hengitystään pidättäen kuunteli, peläten pimeää ja samalla riemuiten jostain. Hänen oli hieman tukala, mutta hauska olla.
Noin kymmenen minuutin kuluttua olivat sotamiehet jo tulleet rohkeammiksi ja rupesivat puhelemaan keskenään. Lähimmä tulta ja upseerin vuodetta olivat ylempiarvoiset sijottuneet: — kaksi tykistöaliupseeria — toinen vanha harmaapäinen, jolla oli kaikki mitalit ja kunniamerkit paitsi Yrjönristiä; toinen — nuori kantonisti,[36] joka poltti omatekoisia paperosseja. Rumpali, kuten ainakin, piti velvollisuutenaan palvella upseeria. Heitä lähinnä olivat jefreitterit ja kunniamerkin saaneet sotamiehet, ja tuonne varjoon lähelle sisäänkäytävää olivatalhaisarvoisetasettuneet. Heidän joukossaan se puhe alkoikin. Aiheen siihen antoi melu, joka syntyi, kun eräs mies syöksyi salalinnotukseen.
— No veliseni, eikö kadulla ollut hyvä olla? vai eivätkö tytöt laula tarpeeksi iloisesti? kysyi muuan.
— Sellaisia outoja lauluja laulavat, etten ole moisia milloinkaan kuullut kotikylässäni, — sanoi nauraen salalinnotukseen syöksynyt sotamies.
— Ei se Vasin pidä pommeista, ei pidä! — virkkoi muuan aristokraattien nurkasta.
— Kun tarvis tulee, niin on toinen asia! — vastasi verkalleenVasin, jonka puhuessa kaikki muut vaikenivat.
— Kahdentenakymmenentenäneljäntenä ainakin ammuttiin kuin miehet, vaan mitäs moittimista siinä on? Jos turhanpäiten kaatuu, ei siitä päällystö meikäläisille kiitosta lue.
Näille Vasinin sanoille rupesivat kaikki nauramaan.
— Mutta Meljnikov, se istuu kai yhä pihalla, — sanoi joku.
— Käskekääpäs se Meljnikov tänne, — lisäsi vanha aliupseeri: — muuten tappavat hänetkin syyttä suotta.
— Mikä mies se Meljnikov on? — kysyi Volodja.
— Muuan meikäläisistä, teidän jalosukuisuutenne, aika pölkkypää. Hän ei pelkää mitään ja nytkin kävelee yhä pihalla. Suvaitkaapa katsella häntä: hän on aivankarhunnäköinen.
— Hän osaa noituakin, — kuului Vasinin verkkainen ääni toisesta nurkasta.
Meljnikov tuli salalinnotukseen. Hän oli paksu (mikä on perin harvinaista sotamiehissä), punatukkainen ja punakka mies, jolla oli suunnattoman kupera otsa ja ulkonevat kirkkaansiniset silmät.
— No pelkäätkö sinä pommeja? — kysyi Volodja.
— Miksikäs pommeja pelkäisin! — vastasi Meljnikov, kohauttaen olkapäitään ja kynsien korvallistaan: — ei minua pommit tapa, tiedän sen.
— Sinä kai tahtoisit elellä täällä?
— Tietenkin tahtoisin. Hauskahan täällä on olla! — sanoi hän ja rupesi äkkiä täyttä kurkkua nauramaan.
— No sitten täytyy sinun päästä hyökkäykseen! tahdotko, niin puhun kenraalille? — kysyi Volodja, vaikkei tuntenut täällä ainoatakaan kenraalia.
— Miksikä ei! tahdon kyllä.
Ja Meljnikov piiloutui toisten taakse.
— Ruvetaanpa pelaamaan "nenää",[37] pojat. Kellä on kortit? — kuului hän kiirehtivän.
Ja pian ruvettiinkin pelaamaan peränurkassa, — sieltä kuului läimäyksiä nenälle, naurua ja sättimisiä. Volodja joi teetä samovaarista, jonka rumpali oli hänelle toimittanut, kestitsi aliupseereja, laski leikkiä, jutteli heidän kanssaan, toivoen voittavansa miesten suosion, ja oli hyvin tyytyväinen kunnioituksesta, jota hänelle osotettiin. Sotamiehetkin, jotka huomasivat, että heidän herransa oli vaatimaton ihminen, rupesivat puhelemaan vilkkaammin. Joku kertoi, että Sevastopolin piiritys pian päättyy, sillä eräs luotettava laivastosotamies oli kertonut, kuinka Konstantin, tsaarin veli, on "amerikkalaisen" laivaston kanssa tulossa heidän avukseen ja että pian tehdään sopimus, ettei saa ampua kahteen viikkoon, vaan levähdetään, ja jos joku ampuu, niin saa maksaa seitsemänkymmentäviisi kopeekkaa sakkoa joka laukaukselta.
Vasin, joka, kuten Volodja kerkisi huomaamaan, oli pieni mies suurine hyväluontoisine silmineen ja poskipartoineen, kertoi ensin yleisen äänettömyyden vallitessa ja sitten toisten nauraa hohottaessa, kuinka alussa oli oltu iloisia, hänen tultuaan lomaa viettämään, vaan kuinka isä sitten oli ruvennut häntä toimittamaan työhön ja metsäherraluutnantti oli lähettänyt hevosella hakemaan hänen vaimoaan luokseen. Kaikki tuo huvitti kovin Volodjaa. Hän ei tuntenut vähintäkään pelkoa eikä tyytymättömyyttä salalinnotuksessa vallitsevan ahdingon ja raskaan ilman vuoksi, vaan hänen oli erinomaisen hauska ja miellyttävä olla.
Useat sotamiehistä jo kuorsasivat. Vlang oli myöskin heittäytynyt lattialle pitkäkseen, ja vanha aliupseeri oli jo levittänyt sinellinsä ja rukouksia mutisten tehnyt ristinmerkin ennen maatapanoaan, kun Volodjan päähän pälkähti lähteä ulos katsomaan mitä pihalla tehtiin.
— Siirtäkää jalkojanne! — huusivat sotamiehet toiset toisilleen, heti kun hän nousi, ja jalat vetäytyivät syrjään antaen hänelle tietä.
Vlang, joka näytti nukkuvan, kohotti äkkiä päätään ja tarttuiVolodjan sinellin liepeeseen.
— Elkäähän, elkää menkö, kuinka saatatte, — rupesi hän puhumaan itkunsekaisella, kiihkeällä äänellä: — te ette vielä tiedä, kuinka siellä lakkaamatta putoilee tykin kuulia; parempi pysyä täällä.
Mutta Vlangin rukouksista välittämättä Volodja ryömi ulos salalinnotuksesta ja istahti kynnykselle, jolla jo ennestään istui Meljnikov.
Ilma tuntui puhtaalta ja raikkaalta — erittäinkin salalinnotuksesta tultua, — yö oli kirkas ja hiljainen. Laukausten jyminän lomassa kuului rattaiden kolinaa, joilla kuljetettiin vallikoppia, ja ruutikellarissa työskentelevien miesten puhetta. Korkealla heidän yläpuolellaan kaareutui tähtitaivas, jolle ristiin rastiin kiitävät pommit piirtelivät tulijuovia; vasemmalla, kyynärän päässä oli toiseen salalinnotukseen johtava pieni aukko, josta näkyi siellä asustavien matruusien jalkoja ja selkiä ja kuului heidän ääniään; edessäpäin näkyi ruutikellarin kumpu, jonka ohitse vilahti miesten kuukistuneita vartaloita. Kummun huipulla, jonka ympärillä kuulat ja pommit lakkaamatta vinkuivat, häämötti korkea, mustaan päällystakkiin puettu haahmo kädet taskussa, tallaten jaloillaan maata, jota toiset sinne säkeissä kantoivat. Usein lensi ja räjähti pommi aivan kellarin lähellä. Maata kantavat sotamiehet kumartuivat ja väistyivät syrjään. Musta haahmo yksin ei liikahtanut, vaan polki tyynesti maata jaloillaan ja pysyi samassa asennossa yhä paikallaan.
— Kuka tuo musta haahmo on? — kysyi Volodja Meljnikovilta.
— En tiedä, menen katsomaan.
— Elä mene: ei tarvitse.
Mutta Meljnikov ei kuunnellut, vaan nousi ja lähti mustan miehen luo ja seisoi kauan yhtä tyynesti ja liikahtamatta hänen vieressään.
— Se on ruutikellarin vahti, teidän jalosukuisuutenne! — sanoi hän takaisin tultuaan. — Pommi puhkaisi kellarin katon, niin että jalkaväen täytyy kantaa maata täytteeksi.
Välistä näyttivät pommit lentävän suoraan kohti salalinnotuksen ovea. Silloin Volodja kyyristyi nurkan taa, vaan kurottautui taas pian katsomaan lentääkö sinne vielä toisiakin. Vaikka Vlang salalinnotuksesta moneen kertaan hartaasti pyysi Volodjaa palaamaan, istui hän kolmisen tuntia kynnyksellä ja tunsi aivankuin nautintoa kiusatessaan sallimusta ja tähystellessään pommien lentoa. Ennenkuin ilta oli loppuun kulunut, tiesi hän mistä ja kuinka monella tykillä vihollinen ampui ja minne sen laukaukset osuivat.
Seuraavana, 27:nä päivänä, Volodja tuli raittiina ja reippaana aikaisin aamulla, nukuttuaan kymmenen tuntia, salalinnotuksen kynnykselle. Vlangkin kömpi ulos, mutta kuullessaan ensimäisen kuulan vinkuvan korvissaan, syöksyi suinpäin, päällään puskien tiensä joukon halki, takaisin salalinnotuksen aukkoon, sotamiesten nauraa hohottaessa, joista useimmat myöskin olivat tulleet raikkaaseen ulkoilmaan. Vlang, aliupseerivanhus ja jotkut muut kävivät vain silloin tällöin saartokaivannossa, muita ei mikään voinut pidättää: kaikki kömpivät ulos haisevasta salalinnotuksesta raikkaaseen aamuilmaan ja asettuivat pommituksesta piittaamatta, joka oli yhtä voimakas kuin edellisenäkin päivänä, mikä kynnyksen lähelle, mikä rintavarustuksen suojaan. Meljnikov oli jo aamun sarastuksesta alkaen kävellyt pattereilla, välinpitämättömästi katsellen ilmaan.
Kynnyksen lähellä istui kaksi vanhaa sotamiestä ja nuori, kähärätukkainen juutalaissyntyinen sotamies, joka oli komennettu tänne jalkaväestä. Tämä sotamies otti maassa viruvan kuulan, takoi sen kivenliuskalla litteäksi ja leikkasi Yrjönristin muotoiseksi; toiset puhellen keskenään katselivat hänen työtään. Risti tuli tosiaankin hyvin sievä.
— Kunhan vielä hyvän aikaa olemme olleet täällä, — puhui heistä toinen, — niin sitten rauhan tultua saamme kaikki palvelleeksi määräaikamme umpeen.
— Niinpä kyllä, minulla oli enää kaikkiaan vain neljä vuotta jälellä ja nyt olen viisi kuukautta ollut Sevastopolissa.
— Ei sinua siitä täysin palvelleeksi lueta, hyvä mies, — sanoi toinen.
Tällöin tykinkuula lentää viuhahti keskustelevien päiden yli ja iski maahan kyynärän päässä Meljnikovista, joka lähestyi heitä saartokaivantoa myöten.
— Olipa vähällä tappaa Meljnikovin, — virkkoi muuan.
— Ei tapa, — vastasi Meljnikov.
— Tuossa on sinulle risti urhoollisuudestasi, — sanoi nuori sotamies, joka oli tehnyt ristin, ja ojensi sen Meljnikoville.
— … Ei, veliseni, täällä luetaan kuukausi vuodeksi, siitä on tullut päiväkäsky, — jatkui keskustelu.
— Sanokaa mitä sanotte, mutta varmasti pidetään rauhan tultua keisarillinen katselmus Varsovassa, ja vaikkei silloin olisikaan täysin palvellut, niin lasketaan lomalle määräämättömäksi ajaksi.
Samassa lensi vinkuen sivu liipaissut kuula aivan puhelevien päiden yli ja iski kiveen.
— Katsohan vain ettet jo iltaan mennessä tule täysin palvelleeksi, — virkkoi muuan sotamiehistä.
Kaikki nauroivat.
Eikä ollut vielä iltakaan, vaan jo parin tunnin kuluttua kaksi heistä oli päättänyt palveluksensa ainiaaksi ja viisi haavottunut, mutta muut laskivat leikkiä niinkuin ennenkin.
Aamuksi oli todellakin molemmat mörssärit laitettu sellaiseen kuntoon, että niillä saattoi ampua. Kymmenen tienoissa Volodja kutsui, saatuaan käskyn vallinsarven päälliköltä, komennuskuntansa kokoon ja lähti sen kanssa patterille.
Niin pian kuin miehet olivat ryhtyneet toimeen, ei heissä enää saattanut huomata jälkeäkään siitä pelon tunteesta, joka heissä eilen oli ilmennyt. Vlang yksin ei voinut tukahuttaa pelkoaan: hän koitti piiloutua ja kumartui nytkin ehtimiseen, ja Vasinkin kadotti hieman levollisuuttaan, hyöri ja kyykisteli lakkaamatta. Vaan Volodja oli ihan haltioissaan: vaaran ajatus ei pälkähtänyt hänen päähänsäkään. Ilo siitä, että täyttää velvollisuutensa, ettei ainoastaan ole olematta pelkuri, vaan on sankari, tunto siitä että on päällikkö, parinkymmenen sotamiehen läsnäolo, joiden hän tiesi uteliaina katselevan häntä, teki hänestä täydellisen urhon. Jopa hän ylvästelikin, näytteli urhouttaan sotamiehille, kiipesi ampumapenkereelle ja päästi tahallaan sinellinsä auki, jotta hänet paremmin huomattaisiin. Vallinsarven päällikkö, joka tähän aikaan kiersi talouttaan tarkastamassa, kuten hän sanoi, ei hänkään, niin tottunut kuin olikin kahdeksan kuukauden kuluessa näkemään kaikenlaista urhoutta, saattanut olla mieltymättä tuohon sievään nuorukaiseen, jonka avoimen sinellin alta näkyi punainen paita ympäröiden valkoista hentoa kaulaa, jonka kasvot ja silmät loistivat, joka käsiään taputtaen sointuvalla äänellä komensi: "ensimäinen, toinen!" ja joka iloisesti juoksi rintavarustukselle katsomaan minne hänen pomminsa putoilivat. Puoli kaksitoista ammunta molemmin puolin hiljeni, ja tasan kello kaksitoista alkoi hyökkäys Malahovin kumpua sekä toista, kolmatta ja viidettä vallinsarvea vastaan.
Meren lahden pohjoispuolella, Inkermanin ja Severnajan linnotusten välisellä telegraafikummulla seisoi puolen päivän tienoissa kaksi merimiestä: toinen oli upseeri ja katseli kaukoputkella Sevastopoliin, toinen taas oli juuri tullut kasakan kanssa suurelle merkkipaalulle.
Aurinko helotti kirkkaana korkealla merenlahden yläpuolella, joka ankkurissa olevine laivoineen, liikkuvine purjeineen ja veneineen päilyi iloisessa, lämpöisessä värivälkkeessä. Vieno tuuli kohisi hiljaa kuivavien tammipensaiden lehdissä telegraafin ympärillä, pullisti veneiden purjeet ja tuuditti aaltoja. Sevastopoli, yhä samana puolivalmiine kirkkoineen, kolonnineen, laivasiltoineen, mäellä viheriöitsevine bulevardeineen ja upeine kirjastorakennuksineen, pienine taivaansinisine poukamineen, joiden pinnalta mastot ylt'yleensä kohoilivat maalauksellisen kauniine vesijohtokaarineen ja sinisine ruudinsavupilvineen, joita purppuranpunaiset tykin leimaukset silloin tällöin valaisivat, — yhä sama kaunis, iloinen, ylpeä Sevastopoli, jota ympäröivät tuolla keltaiset, savuavat vuoret, tuolla kirkkaansininen, päivänsäteissä päilyvä meri, näkyi merenlahden toisella puolen. Meren siintävällä äärellä, jota pitkin tuprusi höyrylaivan musta savujuova, ajelehti pitkiä, valkeita pilviä, jotka ennustivat tuulta. Pitkin koko linnotusriviä, varsinkin vasemmalla puolella vuorilta näkyi alituisten leimausten keskellä, jotka välähtelivät kirkkaasti keskipäivälläkin, sakeita, tiiviitä, valkeita savupilviä, jotka kasvoivat, muuttivat muotoa ja yhä tummeten kohosivat taivaalle. Näitä savutupruja, joita vilahti milloin siellä milloin täällä, näkyi vuorilla, vihollisten pattereilla, kaupungissa ja korkealla taivaalla. Räjähdysten jymähdykset eivät hetkeksikään vaienneet, vaan yhteen sulautuen tärisyttivät ilmaa.
Kellon lähetessä kahtatoista savupilvet rupesivat harvenemistaan harvenemaan eikä jylinä enää yhtä kovasti tärisyttänyt ilmaa.
— Toinen vallinsarvi ei enää vastaa ollenkaan, — virkkoi husaariupseeri, joka istui ratsailla, — se on hajalle ammuttu! hirmuista.
— Niin, eikä Malahovkaan vastaa kuin joka kolmanteen laukaukseen, — virkkoi se, joka katseli kaukoputkella. — Tuo äänettömyys saattaa minut raivoon. Ammutaan suoraan Kornilovskin patteriin, eikä se vastaa mitään.
— Mutta katsohan, sanoinhan minä, että ne kahdeksitoista aina lakkaavat pommittamasta. Niinpä tekevät tänäänkin. Tule, niin mennään aamiaiselle… meitä jo odotetaan… ei kannata katsella.
— Elä, odota hiukan! — vastasi kaukoputkella tähystelijä, katsellen innokkaasti Sevastopoliin.
— Mitäs siellä on? mitä?
— Liikettä saartokaivannoissa, taajat kolonnat etenevät.
— Niinpä näkyy, — virkkoi merimies: — marssivat
kolonneissa. Täytyy hälyyttää.
— Katso, katso! nyt tulivat saartokaivannoista.
Todellakin saattoi jo paljaalla silmällä erottaa ikäänkuin mustia pilkkuja, jotka liikkuivat vuorta alas ranskalaisten pattereilta poikki laakson vallinsarville päin. Niiden edessä näkyi tummia juovia meikäläisten linjojen vieressä. Vallinsarvilla tuprahteli eri paikoissa laukausten valkeita savutupruja ikäänkuin ajellen toisiaan. Tuuli toi mukanaan taajan kiväärinammunnan ääntä, joka kuului kuin sateen piekseminen ikkunanruutuja vasten. Mustat pilkut liikkuivat savun keskellä ja tulivat yhä lähemmä ja lähemmä. Laukaukset yhä kiihtyen sulivat yhdeksi ainoaksi pitkäksi, vyöryväksi jylinäksi. Savu, yhä sakeampana nousten, levisi pitkin koko linjaa ja suli lopulta yhdeksi ainoaksi kiemurtelevaksi, punasinerväksi pilveksi, jossa siellä täällä vilahti tulia ja mustia pisteitä; kaikki äänet yhtyivät yhdeksi ainoaksi vyöryväksi ryskeeksi.
— Rynnäkkö! — virkkoi upseeri kalpein kasvoin, laskien merimiehen kaukoputkelle.
Kasakat laskivat täyttä laukkaa tietä pitkin, upseerit ratsailla, ja ylipäällikkö seurueineen vaunuissa ajoi ohi. Jokaisen kasvoilla kuvastui tuskallinen mielenkuohu ja odotus.
— Mahdotonta, että se on vallattu, — virkkoi ratsailla istuva upseeri.
— Jumal'auta, lippu! katso, katso! — sanoi toinen huohottaen ja lähti kaukoputken luota. — Ranskan lippu Malahovin kummulla.
— Ei, se on mahdotonta!
Kozeljtsov vanhempi, joka yön kuluessa oli kerinnyt voittaa takaisin ja taas hävitä kaikki, vielä hihan käänteeseen ommellut kultarahansakin, nukkui vielä sairaalloista, raskasta, sikeätä unta viidennen pataljoonan puolustuskasarmissa, kun kaikui monen äänen toistama, paljon merkitsevä huuto:
— Hälyytys!
— Herätkäähän, Mihail Semenitsh! rynnäkkö! — huusi ääni.
— Varmaan jotain koirankuria, — virkkoi hän avaten silmänsä eikä uskonut.
Mutta äkkiä hän näki upseerin näköjään syyttä suotta juoksevan nurkasta toiseen, niin kalpein kasvoin, että hän ymmärsi kaikki. Ajatus, että häntä voidaan pitää pelkurina, joka ei tahdo mennä komppaniaansa vaaran hetkellä, sai kuohuksiin hänen mielensä. Hän lähti kuin henkensä edestä juoksemaan komppaniaansa. Tykkituli oli tauonnut, mutta kiväärinpauke oli kiihkeimmillään. Kuulat eivät tulleet yksitellen vinkuen kuin kivääristä, vaan parvissa kuin muuttolinnut lentää kohahtaen pään yli ilmassa. Koko se paikka, missä hänen pataljoonansa eilen oli ollut, oli savun peitossa, kuului vihaisia huutoja ja kirkunaa. Sotamiehiä, haavottuneita ja haavottumattomia tuli häntä vastaan. Juostuaan vielä kolmisenkymmentä askelta hän näki komppaniansa, joka seisoi kiinni painautuneena muuriin.
— Schwartzin redutti on vallotettu, — sanoi nuori upseeri. —Kaikki on menetetty.
— Lorua, — sanoi hän suuttuneena, tempasi tupesta pienen, tylsän, rautaisen miekkansa ja huusi:
— Eteenpäin, pojat! hurraa-a!
Ääni oli kirkas ja kuuluva; se innosti Kozeljtsoviakin. Hän juoksi eteenpäin pitkin poikkivallia; noin viisikymmentä sotamiestä juoksi huutaen hänen jälessään. Poikkivallilta hän juoksi aukealle paikalle. Kuulia satoi kuin rakeita. Kaksi osui häneen, — mutta mihin ja mitä ne saivat aikaan, ruhjevamman vai haavan, sitä hän ei kerinnyt ajattelemaan. Edessäpäin savun keskellä hän näki jo sinisiä univormuja ja punaisia housuja ja kuuli vieraskielisiä huutoja; muuan ranskalainen seisoi rintavarustuksella, heilutti hattuaan ja huusi jotain. Kozeljtsov uskoi varmasti, että hän kaatuu, ja siitä hänen rohkeutensa vain kasvoi. Hän juoksi yhä eteenpäin. Muutamat sotamiehet pääsivät hänen edelleen; toisia sotamiehiä ilmestyi sivultapäin ja nekin juoksivat. Siniset univormut pysyivät yhä saman välimatkan päässä, ja juoksivat takaisin saartokaivantoihinsa; mutta hänen jaloissaan oli haavottuneita ja kuolleita. Päästessään jo ulommaiselle kaivannolle asti kaikki musteni Kozeljtsovin silmissä ja hän tunsi kipua rinnassaan.
Puolituntia myöhemmin hän makasi kantopaareilla Nilolajevin kasarmin luona, ja tiesi olevansa haavottunut, mutta ei tuntenut kipua juuri ollenkaan; häntä halutti vain juoda jotain kylmää ja maata mukavammin.
Pieni, paksu lääkäri, jolla oli iso musta poskiparta, tuli hänen luokseen ja päästi sinellin napit auki. Kozeljtsov katseli leukansa yli mitä lääkäri teki hänen haavalleen, ja lääkärin kasvoja, mutta ei tuntenut yhtään mitään kipua. Lääkäri peitti haavan paidalla, pyyhki sormensa päällystakkinsa liepeeseen ja lähti äänetönnä, katsomatta haavottuneeseen, toisen luo. Kozeljtsov seurasi tajuttomasti silmillään, mitä hänen edessään tehtiin, ja muistaessaan mitä viidennellä vallinsarvella oli tapahtunut, hän ajatteli ihmeen iloisena, tyytyväisenä, että hän oli hyvin täyttänyt velvollisuutensa, että hän ensi kerran koko palvelusaikanaan oli menetellyt niin hyvin kuin oli mahdollista eikä voinut mistään syyttää itseään. Lääkäri, joka sitoi toista haavottunutta upseeria, sanoi jotain osottaen Kozeljtsovia, papille, punapartaiselle miehelle, joka risti kädessä seisoi siinä lähellä.
— Kuolenko minä? — kysyi Kozeljtsov papilta kun tämä oli tullut hänen luokseen.
Pappi ei vastannut, vaan luki rukouksen ja ojensi ristin haavottuneelle.
Kuolema ei pelottanut Kozeljtsovia. Hän otti ristin voimattomiin käsiinsä, painoi sen huulilleen ja rupesi itkemään.
— Torjuttiinko ranskalaiset takaisin? — kysyi hän kovaa papilta.
— Kaikkialla on voitto meidän, — vastasi pappi, lohduttaakseen haavottunutta, eikä kertonut hänelle, että Malahovin kummulla liehui jo Ranskan lippu.
— Jumalan kiitos, — huudahti haavottunut, tuntematta kuinka kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan.
Veli vilahti hetkeksi hänen mieleensä. "Jumala suokoon hänelle saman onnen", ajatteli hän.
Mutta se onni ei ollut suotu Volodjalle. Hän kuunteli paraillaan satua, jota Vasin hänelle kertoi, kun huudettiin: "Ranskalaiset tulevat!" Veri syöksähti yhtäkkiä Volodjan sydämeen ja hän tunsi kuinka hänen poskensa kylmenivät ja kalpenivat. Hetken aikaa hän pysyi hievahtamatta paikallaan; vaan kun hän katsahti ympärilleen, näki hän sotamiesten aivan rauhallisesti napittavan sinellejään ja kömpivän toinen toisensa perään ulos, — kuulipa vielä erään — arvatenkin Meljnikovin — sanovan leikillisesti:
— Kestitään niitä suolalla ja leivällä, pojat!
Volodja kömpi suojakaivannosta yhdessä Vlangin kanssa, joka ei jäänyt hänestä askeltakaan jälkeen, ja juoksi patterille. Tykkituli oli kokonaan tauonnut kummallakin puolella. Hänen rohkeuttaan kiihotti vähemmin sotamiesten tyyneys kuin junkkarin surkea, peittelemätön pelkuruus. "Voisinkohan minä olla tuollainen?" — ajatteli hän ja juoksi iloisesti rintavarustukselle, missä hänen mörssärinsä olivat. Hän näki selvään, kuinka ranskalaiset juoksivat suoraan häntä kohti aukeata kenttää pitkin ja kuinka niitä joukoittain, pistimet välkkyen auringon valossa, liikkui lähimmissä saartokaivannoissa. Pieni, harteva, zuavin univormuun puettu mies juoksi miekka kädessä muiden edellä, hyppien yli kuoppien. "Ampukaa kartesseilla!" huusi Volodja, juosten ampumapenkereeltä; mutta sotamiehet olivat jo pitäneet siitä huolen, ja ammuttujen kartessien metallisointuinen ääni kuului viuhuen hänen päänsä päällä ensin toisesta, sitten toisesta mörssäristä. "Ensimäinen, toinen!" — komensi Volodja, juosten mörssäriltä toiselle, kokonaan unohtaen vaaran. Sivultapäin, aivan läheltä kuului meikäläisen suojelusväen kiväärien rätinää ja kiihkeitä huutoja.
Äkkiä kuului vasemmalla läpitunkeva, monen äänen toistama epätoivoinen huuto: "kiertävät! kiertävät!" Volodja katsoi sinne päin, mistä huuto kuului. Parikymmentä ranskalaista näkyi heidän takanaan. Muuan näistä, mustapartainen, kaunis mies, juoksi muiden edellä, mutta pysähtyi kymmenen askeleen päähän patterista ja ampui suoraan Volodjaa ja juoksi sitten hänen luoksensa. Volodja seisoi silmänräpäyksen kuin kivettyneenä, uskomatta silmiään. Kun hän oli tointunut ja katsahti ympärilleen, näkyi rintavarustuksella sinisiä univormuja; jopa kaksi ranskalaista oli kymmenen askeleen päässä naulaamassa tykkiä. Paitsi Meljnikovia, jonka kiväärinkuula oli tappanut hänen viereensä, ja Vlangia, joka oli siepannut sytyttimenvarren ja syöksyi eteenpäin kasvoillaan raivokas ilme, silmät päässä pyörien. "Seuratkaa minua, Vladimir Semenitsh! seuratkaa minua!" — huusi Vlang epätoivoisella äänellä, huitoen sytyttimen varrella ranskalaisia, jotka olivat tulleet takaapäin. Raivokas junkkari sai heidät ymmälle. Ensimäistä vastaantulevaa hän iski päähän, jolloin toiset tahtomattaan pysähtyivät, vaan Vlang, yhä vilkuen taakseen ja huutaen epätoivoisesti: "seuratkaa minua, Vladimir Semenovitsh! mitä te seisotte! Juoskaa!" syöksyi saartokaivantoon, jossa meikäläisten jalkaväki oli pitkänään maassa, ampuen ranskalaisia. Hän loikkasi saartokaivantoon, vaan kurottautui samassa taas katsomaan mitä hänen jumaloimansa vänrikki teki. Sinelliin puettu möhkäle virui pitkin pituuttaan sillä paikalla, missä Volodja oli seisonut, ja koko paikka oli täynnä ranskalaisia, jotka ampuivat meikäläisiä.
Vlang löysi patterinsa toiselta puolustuslinjalta. Kahdestakymmenestä mörssäripatterilla olleesta sotamiehestä pääsi hengissä vain kahdeksan. Yhdeksän aikaan illalla Vlang oli pattereineen höyrylaivalla, joka oli täpötäynnä sotamiehiä, tykkejä, hevosia ja haavottuneita matkalla Severnajaan. Ammunta oli kaikkialla vaiennut. Tähdet tuikkivat nyt niinkuin viime yönäkin kirkkaina taivaalla; kova tuuli pani meren aaltoilemaan. Ensimäisellä ja toisella vallinsarvella leimahteli salamoita maan pinnalla; räjähdykset tärisyttivät ilmaa ja valaisivat ympärillään olevia mustia, kammottavan näköisiä esineitä ja kiviä, joita lenteli ilmaan. Telakoiden luona paloi jotain ja punaiset liekit kuvastuivat veteen. Siltaa, joka oli täynnä väkeä, valaisi tuli Nikolajevin patterilta. Suuri liekki näytti palavan veden pinnan yläpuolella kaukaisella Aleksanterin patterin niemekkeellä, valaisten yläpuolella riippuvia savupilviä, ja nyt samaten kuin eilen tuikki merellä vihollislaivaston tyynet, julkeat, kaukaiset tulet. Navakka tuuli pani merenlahden aaltoilemaan. Tulipalojen kajastuksessa näkyi uppoavien meikäläisten sotalaivojen mastot, jotka hitaasti painuivat yhä alemma mereen. Puhetta ei kuulunut laivan kannelta: vain höyryn ja jakaantuvan veden säännöllisessä kohinassa kuului kuinka hevoset korskuivat ja tömistivät jalkojaan kannella, kuului kapteenin komentosanat ja haavottuneiden voihkinaa. Vlang, joka ei ollut syönyt koko päivässä, otti taskustaan leivänpalan ja rupesi sitä pureksimaan, vaan äkkiä muistaen Volodjan, purskahti itkemään niin kovaa, että vieressä olevat sotamiehet sen kuulivat.
— Kas tuota meidän Vlangaa kun syö ja itkee yht'aikaa, — sanoiVasin.
— Jopa ihmettä! — sanoi toinen.
— Katsohan, kun ovat pistäneet meidän kasarmimmekin tuleen, — jatkoi hän huoaten, — ja kuinka paljon meidän poikia siellä on kaatunut; ja aivan ilmaiseksi joutui ranskalaisille.
— Päästiin toki itse hengissä, kiitos siitä Herralle, — sanoi Vasin.
— Se on häpeä kuitenkin.
— Mikä häpeä? Tokkopa tuo siellä kauankaan herrastelee. Vielä vai! Varro, kun meikäläiset ottavat sen takaisin. Vaikka surma onkin meidän poikia syönyt, niin jos keisari käskee — takaisin otetaan, niin totta kuin Jumala elää. Luuletko meikäläisten sen niin jättävän? Vielä vai! Siinä on sulle paljaat muurit; varustuksetkin räjähyttivät kaikki ilmaan… Elä huoli. Lippunsa on pystyttänyt kummulle, vaan kaupunkiin ei ole pistänyt nenäänsä. Varrohan, — vielä se tehdään lopputili. — Varro vain, — lopetti hän kääntyen puheessaan ranskalaisten puoleen.
— Tietenkin tehdään! — sanoi toinen vakaumuksella.
Sevastopolin vallinsarvilla, joilla niin monta kuukautta oli kiehunut hämmästyttävän tarmokas elämä, jotka niin monta kuukautta olivat nähneet kuoleman vapauttavan sankarin toisensa perään, jotka niin monta kuukautta olivat herättäneet pelkoa, vihaa ja vihdoin ihailua vihollisissa, — Sevastopolin vallinsarvilla ei missään ollut enää ketään. Kaikki oli kuollutta, autiota, hirmuista, mutta ei hiljaista: yhä vielä jatkui hävitys. Äskeisten räjähdysten mylleröimällä ja hajottamalla maalla ajelehti kaikkialla turmeltuneita lavetteja, joiden alle oli murskautunut venäläisten ja vihollisten ruumiita, raskaita, ainiaaksi vaienneita malmitykkejä, jotka pelottava voima oli viskannut kuoppiin ja puoleksi haudannut maahan, pommeja, tykinkuulia, taas ruumiita, kuoppia, hirrenpirstaleita salalinnotuksesta ja taas äänettömiä ruumiita harmaissa ja sinisissä sinelleissä. Tuon tuostakin vielä kaikki vavahti ja valkeni räjähdysten synkässä valossa, jotka yhä tärisyttivät ilmaa.
Viholliset näkivät, että jotain käsittämätöntä oli tekeillä uhkaavassa Sevastopolissa. Räjähdykset ja vallinsarvilla vallitseva kuolonhiljaisuus sai heidät vapisemaan; mutta päivän ankaran tyynen vastarinnan herpaisemina he eivät vielä rohjenneet uskoa, että heidän järkkymätön vihollisensa oli kadonnut, ja äänetönnä; hievahtamatta, vavistuksella he odottivat synkeän yön loppua.
Sevastopolin sotajoukko, kuin meri myrskyisenä, synkkänä yönä, kuohuen ja paisuen, levottomasti värjyen valtavassa suuruudessaan, liikkui halki sankan pimeyden verkalleen keinuen yli merenlahden rakennetun sillan Severnajaan päin pois siltä paikalta, mihin se jätti niin monta urhoollista veljeä, — paikalta, jonka se oli kyllästänyt verellään, — paikalta, jota se oli yksitoista kuukautta puolustanut kahta vertaa voimakkaampaa vihollista vastaan, mutta jonka se nyt oli käsketty luovuttamaan ilman taistelua.
Käsittämättömän raskaalta tuntui tämä käsky jokaisesta venäläisestä. Toinen tunne oli takaa-ajon pelko. Ihmiset tunsivat olevansa suojattomia heti kun he olivat lähteneet noilta paikoilta, missä he olivat tottuneet taistelemaan, ja kokoontuivat huolissaan pimeässä ankaran tuulen huojuttaman sillan päähän. Pistimet kalisten toisiinsa, kasaantuivat rykmentit, laivojen miehistöt ja nostoväki yhteen, jalan kulkevat pakkautuivat eteenpäin, ratsastavat upseerit tunkivat käskyjä vieden joukkojen halki, kaupungin asukkaat ja tavaroita kantavat tensikat, joita ei laskettu menemään, itkivät ja rukoilivat; pois kiirehtien kulki tykistöpyörät kolisten merenlahdelle päin. Huolimatta kaikenlaisesta häärinästä ja puuhasta eli itsesäilytyksen vaisto ja halu mitä pikimmin päästä tältä kauhealta kuoleman paikalta jokaisen sielussa. Se oli kuolettavasti haavottuneella sotamiehellä, joka viruu viidensadan samoin haavottuneen joukossa Pavlovskin kivisellä rantalaiturilla ja rukoilee Jumalalta kuolemaa; se nostoväen sotamiehellä, joka viimeisillä voimillaan työntää syrjään taajaa joukkoa tehdäkseen tietä ohiajavalle kenraalille; se kenraalilla, joka tarmokkaasti valvoo ylimenoa ja hillitsee hätäileviä sotamiehiä, se matruusilla, joka on joutunut marssivan pataljoonan keskelle ja on puoliksi tukehtunut vyöryvän joukon puristuksesta, se haavottuneella upseerilla, jota neljä sotamiestä kantoi paareilla ja joka väentungoksen pysäyttämänä on laskettu maahan Nikolajevin patterin luona, se tykistösotamiehellä, joka on kuusitoista vuotta palvellut tykkinsä ääressä ja päällikön hänelle käsittämättömästä käskystä työntää tykkiä toverinsa avulla jyrkältä rannalta merenlahteen, se laivastolaisilla, jotka juuri ovat lyöneet kansiaukot laivoissa auki ja reippaasti soutavat suurilla veneillään pois niiden luota. Päästyään sillan toiselle puolelle melkein jokainen sotamies otti lakin päästään ja teki ristinmerkin. Mutta tätä tunnetta seurasi toinen, raskas, kalvava ja syvempi, joka oli kuin katumusta, häpeää ja kiukkua. Katsahtaessaan taakseen Severnajasta hyljättyyn Sevastopoliin, melkein jokainen sotamies huokasi sanoin kuvaamaton katkeruus sydämessään ja pui nyrkkiä viholliselle.
Viiteselitykset:
[1] Yhteen aikaan ei Pietarissa muusta puhuttukaan.
[2] Uskokaa pois, hyvät herrat, tänä yönä saadaan kuumaa.
[3] Sanokaapas minulle, tapahtuuko tänä yönä varmasti jotakin?
[4] Mikä komea näky!
[5] Meidän soturimme olivat turkkilaisten kanssa tapellessaan niin tottuneet tähän vihollisten huutoon, että kertoivat nyt ranskalaistenkin huutavan "Allah!"
[6] Te olette haavottunut?
[7] Pyydän anteeksi, olen kuollut.
[8] Joko linnoitus on vallattu?
[9] Ei vielä.
[10] Jos päivä olisi valjennut puolen tuntia myöhemmin, olisimme vallanneet väijymäpaikat.
[11] En tahdo vastata kieltävästi, hyvä herra, etten pahoittaisi mieltänne.
[12] Minkätähden tässä on tämä linnunkuva?
[13] Koska se on erään kaartinrykmentin patruunakotelo, joka kantaa keisarillista kotkaa.
[14] Oletteko siitä rykmentistä.
[15] Anteeksi, herra, kuudennesta linjarykmentistä?
[16] Entäs mistä tämä on ostettu?
[17] Balaclavasta, herra! Se on luonnollisesti palmupuuta.
[18] Ihastuttava.
[19] Jos tahdotte säilyttää sen muistona tästä kohtauksesta, niin olen teille kiitollinen.
[20] Tupakka on hyvää turkkilaista tupakkaa; onko teillä toisilla venäläistä tupakkaa, onko se hyvää?
[21] Ranskalainen ei hyvää, hyvästi, herra!
[22] Nuo pahuksen ryssät eivät juuri ole kohteliaita.
[23] Millekäs täällä nauretaan?
[24] Kaunis kaapu.
[25] Älä lähde rivistäsi, paikoillenne, jumaliste!
[26] Kreivi Sazonovista, jonka olen hyvin tuntenut.
[27] Hän on muuan niitä todellisia venäläisiä kreivejä, joita niin suuresti rakastamme.
[28] Olen tuntenut erään Sazonovin, mutta hänessä ei minun tietääkseni ole mitään kreivillistä, — pieni, suunnilleen teidän ikäisenne tumma mies.
[29] Se on hän, herra, juuri hän. Oi, kuinka tahtoisin tavata tuon rakkaan kreivin. Jos näette hänet, pyydän teitä viemään tervehdykseni. Olen kapteeni Latour.
[30] Eikö ole kauhistuttavaa meidän surkea työmme. Viime yönä oli kuumaa, eikö totta?
[31] Oh, hyvä herra, se on hirmuista! Mutta minkälaisia veitikoita teidän sotilaanne ovatkaan, minkälaisia veitikoita! On ilo taistella sellaisten kanssa.
[32] Täytyypä tunnustaa, etteivät teikäläisetkään anna itseään nenästä vetää.
[33] Ensimäinen kyytiasema Sevastopolista lähtien.
[34] Monessa linjarykmentissä upseerit kutsuvat, puoli-ivallisesti ja puolileikillisesti, sotamiehiämoskovaksitai vielävaloksi.
[35] Ohjeita tykistöupseereille, julkaissut Bezak.
[36] Kantonisteiksi sanottiin orjuuden aikoina sotamiesten poikia, jotka lain mukaan myöskin kuuluivat sotaväkeen. Suom. huom.
[37] Eräs korttipelin laji, jossa häviölle joutunutta lyötiin korteilla nenälle. Suoment. huom.