The Project Gutenberg eBook ofSevillan parturi eli Turha varovaisuus: Komedia neljässä näytöksessäThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Sevillan parturi eli Turha varovaisuus: Komedia neljässä näytöksessäAuthor: Pierre Augustin Caron de BeaumarchaisRelease date: May 8, 2006 [eBook #18354]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SEVILLAN PARTURI ELI TURHA VAROVAISUUS: KOMEDIA NELJÄSSÄ NÄYTÖKSESSÄ ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Sevillan parturi eli Turha varovaisuus: Komedia neljässä näytöksessäAuthor: Pierre Augustin Caron de BeaumarchaisRelease date: May 8, 2006 [eBook #18354]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Sevillan parturi eli Turha varovaisuus: Komedia neljässä näytöksessä
Author: Pierre Augustin Caron de Beaumarchais
Author: Pierre Augustin Caron de Beaumarchais
Release date: May 8, 2006 [eBook #18354]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SEVILLAN PARTURI ELI TURHA VAROVAISUUS: KOMEDIA NELJÄSSÄ NÄYTÖKSESSÄ ***
Produced by Tapio Riikonen
eli Turha varovaisuus
Kirj.
Franskan kielestä suomentanut K. Cronstedt
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1879.
Henkilöt:
KREIVI ALMAVIVA, Espanjan grandi.BARTHOLO, lääkäri.ROSINA, hänen holhottinsa.FIGARO, parturi.DON BAZIL, musikin-opettaja.LA JEUNESSE, |L'ÉVEILLÉ, | Bartholon palvelijoita.YKSI NOTARIUS.YKSI TUOMARI.OIKEUDENPALVELIJOITA ja KÄSKYLÄISIÄ soitoilla.
Tapahtumapaikka: Sevilla; ensimäisessä näytöksessä kadulla Rosinan ikkunain alla, sitten Bartholon asunnossa.
Kun surusanoma saapui sen nuorukaisen tapaturmaisesta kuolemasta, jonka muotokuvan näemme alkulehdellä ja jonka viimeisen yön hedelmä tässä ilmestyy, herätti se kaipausta ei ainoastaan niissä, jotka sukulaisuuden ja ystävyyden siteillä olivat häneen liittyneet, vaan varmaankin kaikissa, joille työ meidän kansallisen sivistyksemme puolesta on kallis ja rakas. Tuoni oli kylmänkiiltävällä viikatteellansa katkaissut elämän niin toivorikkaan, oli riveistämme temmannut pois taistelun niin innokkaan. Tuskin ori Kaarle Cronstedt ottanut ensimmäiset itsenäiset askeleensa elämän uralla, kuin jo silmä sammui, veri jäähtyi, ja se elon aamu, joka ennusti kaunista päivää, peittyi surupilviin.
Vapaherra Kaarle Alfred Cronstedt syntyi Helsingissä v. 1860 Tammikuun 27 p. Hänen vanhempansa olivat Yhdyspankin tirehtööri, vapaherra Juhana Cronstedt ja tämän vaimo, vapaherratar Olga Beatrice Cronstedt. Nuori Kaarle sisäänkirjoitettiin kymmenvuotiaana Helsingin ruotsalaiseen yksityislyseoon ja jatkoi siinä sillä menestyksellä lukemistansa, että hän ylimmäisestä luokasta ensimmäisenä päästettiin yliopistoon 15 p. Toukok. v. 1878. Jo kouluajallaan hän osoitti harrasta halua toimia kansan hyväksi. Niinpä hän usein jakeli isänsä maatilalla oleville palvelijoille huvittavia ja hyödyllisiä kirjasia; mielellään oleskellen kansan parissa hän tuli sen rakkaaksi ystäväksi, koska hän kertoeli sille opettavia asioita. Eipä hän aikoinaan olisi epäillyt antautua kansakoulun opettajan raskaasen toimeen. Ja kun hänen käsitteensä enemmän kehkeyivät ja antoivat ikään kuin tukea nuorukaisen epämääräisille tunteille, niin tämä kansanharrastus muodostui kansalliseksi harrastukseksi. Hänen vielä koulupenkillä istuessa syttyi hänessä palava halu oppia Suomen kieltä; ja lienee joskus sattunut niinkin, että muut aineet saivat kärsiä sen rinnalla.
Tämä hänen mielihalunsa kasvoi vaan ja vahvistui, kun hän oli jättänyt koulun. Ahkeran työn perästä oli tullut se suloinen hetki, jolloin nuorukainen hehkuvin mielin kiinnittää ylioppilaslyyryn lakkiinsa. Yht'äkkiä on koulun ahdas piiri laajentunut rajattomiksi. Loitolla näkee hänen innostunut silmänsä suurten maalien viittaavan, nuoruuden täydelle voimalle hän huomaa avaroja aloja olevan valloitettavana. Vaan näitä ylioppilaan idealia ei suinkaan saavuteta siten, että niitä vaan kädet ristissä ihaillaan. Paljaisin haaveksimisiin Cronstedt ei tyytynytkään, sillä raitis ja uhkuva elonvoima asui hänessä. Tuskin oli hän muutamia päiviä ollut ylioppilaana, ennen kuin hän ryhtyi toimeen, jonka kautta hän tahtoi harjautua Suomen kieleen samalla kuin kantaa kortensa isänmaalliseen työhön. Perehtyneenä Franskan kieleen rupesi hän entisen, rakastetun opettajansa, maisteri F. W. Rothstenin johdolla suomeksi kääntämään Alfred de Vignyn mainiota romaaniaCinq-Mars. Tällainen tehtävä tarjoo suuria vaikeuksia sillekin, joka lapsuudestaan tuntee kansan kieltä, mutta paljoa suuremmat ne ovat sille, joka harvoin sitä on kuullut Suomalaisen suusta ja jonka on luottaminen omaan kieliaistiinsa. Näistä vaikeuksista huolimatta Cronstedt tavattomalla ahkeruudella ja tarkkuudella jatkoi työtänsä, niin että vuoden lopussa oli suorittanut suurimman osan käännöstänsä. Sen päätettyänsä hän heti tuumi samanlaisen työn jatkamista ja alkoi kevään puolella kääntää Beaumarchais'in tekemää näytelmäkappalettaSevillan Parturi. Tätä loppuun saattaaksensa, ennen kuin kesäksi jättäisi kotinsa, hän työskenteli mitä suurimmalla innolla; vieläpä viimeisinä aikoina käytti yötkin siihen. Oliko se aavistus, että hänen työaikansa olisi niin lyhyt, joka kiihdytti häntä näin kuumeentapaiseen ahkeruuteen? Viimeiset korjaukset tahtoi hän jättää siksi kun hän, kesän vietettyänsä suomalaisissa seuduissa ja tutustuttuaan kansan rikkaasen kieleen, syksyllä palaisi kotiin.
Ilomielin hän sen vuoksi oli odottanut suven tuloa. Muutamain toveriensa kanssa hän päätti asettua Keuruulle, joka seutu erittäin on tunnettu kauniista, puhtaasta kielestään. Täällä hän myös voi oppia tuntemaan Suomalaisen luonnetta ja tapoja hänen omassa kodissaan sekä ihailla Suomen luonnon suloutta. Vaan ne hedelmät, jotka varmaankin tämmöinen matka olisi tuottanut, eivät päässeet kypsymään: kalman henki ne kylmi. Eräänä kauniina Heinäkuun päivänä läksi hän parin kumppaninsa kanssa järvelle huonossa venheessä, joka vähän matkan päässä rannasta täyttyi vedestä. Koska Cronstedt oli hyvä uimari, hän ei epäillyt uiden pyrkiä maalle päin. Vaan tässä hänen voimansa pettyivät, erittäin kun hänen vedestä raskas pukunsa kovin painoi häntä. Ainoastaan muutama syli rannasta hänen viimeiset voimansa raukesivat ja hän vaipui syvyyteen. Tämä tapahtui 10 p. Heinäkuuta v. 1879.
[Lähelle surmapaikkaa aikovat Keuruulaiset asettaa muistokiven vainajalle. Hänen muistoansa säilyttää niillä seuduin myös se kaunis rahalahja, jonka isänsä antoi kunnan käytettäväksi kansaa hyödyttäviin tarkoituksiin.]
Nuoruuden kukoistuksessa hänet siis kova kohtalo riisti pois elämästä, joka oli tarpeeksi pitkä, herättämään suuria toiveita, liiaksi lyhyt niitä täyttämään. Hänen ikänsä valoisa kevät ne synnytti; ennen kuin sen suvi oli saapunut, vei hän ne mukaansa hautaan. Olihan syytä kysyäkin "mitä voittaa vielä, jos elää saa", kun näki hänen nuorukaisen tulisella innolla, miehen lujalla ahkeruudella työskentelevän tarkoitusmäärää kohden, joka hänellä oli selvänä. Jo ensimmäisenä ylioppilasvuonna oli hän ahkerain oppiharjoitustensa ohessa ennättänyt kääntää kaksi teosta, jotka samassa ovat todistuksena hänen erinomaisesta kielitaidostaan, katsoen siihen, että hänellä oli pääasiallisesti teoreetilliset tiedot Suomen kielessä. Kaiken uutteruuden ohessa hän kuitenkin otti osaa semmoisiin viattomiin huvituksiin, jotka virkistävät mieltä ja pitävät luonnon raittiina ja sydämen puhtaana. Ja tämä sisällinen siveys kuvautuikin koko hänen olennossaan, jonka hilpeys, teeskentelemätöin suoruus ja kaino vaatimattomuus viehätti kaikkia, jotka tulivat hänen kansansa tuttavuuteen ja jotka nyt kaipauksella häntä muistelevat. Se ei ollutkaan pitkä hänen elonsa polku: ainoastaan yhdeksäntoista vuotta,
Mut ikää siinäkin, työ jalo vaanJos on elämää.
Emmekä murheella valita hänen lyhyitä elinpäiviänsä; me muistelemme hänessä jaloa nuorukaista, jonka harras, kansallishengen elähyttämä työ ei jäljettömästi kadonnut ajan virtaan, vaan jätti jälkeensä todistuksen siitä, mitä ylevä, isänmaallinen mieli ja luja tahto saavat toimeen.
Eräät vainajan ystävät.
Joku Sevillan katu, jossa kaikki ikkunat ovat ristikolla varustetut.
Ensimmäinen kohtaus.
(Kreivi, yksin, iso, ruskea viitta yllä ja leveä-lierinen hattu silmille painettuna. Katsoo kelloansa kävellessään.)
KREIVI. Päivä on vähemmin kulunut, kuin luulinkaan. Hetki, jolloin hänen on tapana näyttäitä ristikko-akkunansa takana, on vielä etäällä. Mutta yhtä kaikki; parempi on tulla liika aikaiseen kuin laiminlyödä sitä hetkeä, jolloin saattaa nähdä hänet. Jos joku hovin teikari voisi arvata minun olevan sadan peninkulman päässä Madrid'ista ja joka aamu pysähtyvän jonkun naisen ikkunan alla, vaikk'en ole häntä milloinkaan puhutellut, luulisi hän minua Isabellan aikuiseksi Espanjalaiseksi. — Miks'ei? Jokainen juoksee onnellisuuttansa takaa. Minun onnellisuuteni on Rosinan sydämessä. Mutta kuinka! juosta naista takaa Sevillassa, vaikka Madrid ja hovi joka haaralla tarjoo niin helppoja huvituksia? — Ja juuri niitä minä pakenen. Minä olen kyllästynyt noihin valloituksiin, joita voitonpyyntö, tavanmukaisuus tahi turhamielisyys lakkaamatta tarjoo meille. Sangen suloista on olla rakastettu itsensä vuoksi! Ja jos minä voisin tässä valhepuvussa hankkia varman tiedon… Hiisi vieköön tuon häiritsijän!
Toinen kohtaus.
(Figaro. Kreivi, piilossa.)
FIGARO (selässä gitarri, joka leveästä nauhasta riippuu olkapään yli; hän hyräilee iloisesti, paperi ja lyijykynä kädessään).
Pois nyt surut, pois!Ne masentaa.Jos viinaa ei joisVirvoittelevaa,Niin elämä vaanOlis hupsun työ,Eik' aikaakaan,Tulis kuolon yö.
Tähän asti tämä käy hyvin laatuun, hei! hei!
Tulis kuolon yö.Hei, viinanJa laiskuuten',Ne kiistelevi:Ken sais sydämen.
Eipä! ne ei kiistelekään, ne hallitsevat siinä rauhallisesti yhdessä…
Ne jakaapiMun sydämen'.
Sanoinko jakaapi? Entäs sitte! Me komillisten operain tekijät emme katso niin likeltä. Meidän aikoihimme lauletaan, mitä ei maksa vaivaa lausua.
(Hän laulaa:)
Hei, viinaniJa laiskuuten',Ne jakaapiMun sydämen'.
Minä tahtoisin päättää jollakin kauniilla, loistavalla, säihkyvällä lauseella, joka näyttäisi ajatukselta.
(Hän laskee toisen polvensa maahan ja kirjoittaa laulaessaan.)
Oi viinan,Mun armaimpan'!Oi laiskuuteni,Sua rakastan!
Hyi! se on typerää. Se ei kelpaa… Tarvitaan joku vastakohta:
Oi viinani,Mua hallitsetSä laiskuuten'!
Saakeli, kas nyt se onnistuu.
Mua palvelet!
Oivallista, Figaro! (Hän kirjoittaa laulaessaan.)
Oi viinani,Mua hallitset!Sä laiskuuteni,Mua palvelet!Mua palvelet!Mua palvelet!
Hei! hei! kun tähän tulee säestys lisäksi, saadaanpa nähdä, herrat juonittelijat, enkö tiedä, mitä sanon. (Hän huomaa kreivin.) Minä olen nähnyt tuon pappismiehen jossakin. (Hän nousee.)
KREIVI (itseksensä). Tuo mies ei ole minulle outo.
FIGARO. Eipä se olekaan mikään pappismies! Tuo kopea ja ylhäinen ulkomuoto…
KREIVI. Tuo törkeä ryhti…
FIGARO. En erehdykään; se on kreivi Almaviva.
KREIVI. Minä luulen, että se on tuo Figaro veijari!
FIGARO. Hän se juuri on, armollinen herra.
KREIVI. Konna! jos lausut yhden sanan…
FIGARO. Niin, minä tunnen teidät; tämmöisillä tuttavallisilla hyvyyden osoituksilla olette aina kunnioittanut minua.
KREIVI. Minä puolestani saatoin tuskin tuntea sinua. Sinä olet niin paksu ja lihava…
FIGARO. Mitäs tehdä, armollinen herra! Se on kurjuus.
KREIVI. Voi raukkaseni! Mutta mitä sinä toimitat Sevillassa? Minä olin ennen aikaan puhunut sinun puolestasi, että saisit jonkun viran.
FIGARO. Minä sain sen, armollinen herra, ja minun kiitollisuuteni…
KREIVI. Puhuttele minua Lindor'iksi. Etkö valhepuvustani näe, että minä tahdon olla tuntematon?
FIGARO. Minä menen tieheni.
KREIVI. Ei suinkaan. Minä odotan täällä jotakin, ja kaksi miestä, jotka lavertelevat, ovat vähemmin epäluulon alaisia kuin yksi, joka kävelee. Olkaamme lavertelevinamme. No! entäs tuo virka?
FIGARO. Teidän Excellensinne puolustus-sanaan katsoen antoi ministeri heti paikalla nimittää minut apteekipalvelijaksi.
KREIVI. Armeijan hospitaleissako?
FIGARO. Ei; Andalusian hevossiitos-laitoksissa.
KREIVI (nauraen). Soma alku!
FIGARO. Virka ei ollut huono, sillä kun minulla oli haavanhoidon ja apteekitavarain osasto, kaupitsin usein ihmisille hyviä hevoslääkkeitä.
KREIVI. Jotka surmasivat kuninkaan alamaisia.
FIGARO. Ah! ah! ei ole mitään yleis-lääkettä; mutta ne ovat välistä kuitenkin parantaneet Galitian, Katalonian ja Auvergnen miehiä.
KREIVI. Minkätähden olet siis jättänyt tuon viran?
FIGARO. Jättänyt? Virka se minut on jättänyt; minua on paneteltu mahtavien herrojen luona.
"Kateus kalvas kynsineen…"
KREIVI. Oi! säästä minua, ystäväni! Vieläkö sinäkin runoja sepität? Minä olen nähnyt sinun tuolla töhertelevän polvellasi ja laulavan aamusta saakka.
FIGARO.. Siinäpä juuri on onnettomuuteni syy, Teidän Excellensinne. Kun ministerille ilmoitettiin, että minä tein, voin sanoa, jotenkin sievästi, — kukkasvihkoja Cloriille, että lähetin arvoituksia sanomalehtiin, että oli liikkeellä minun tekemiäni madrigaleja; sanalla sanoen, kun hän kuuli, että minä olin painettu aivan elävänä, käänsi hän asian tragilliseksi ja eroitti minut virastani, väittäen syyksi, että kirjalliset harrastukset ovat mahdottomat sovittaa yhteen virkatointen hengen kanssa.
KREIVI. Järjellisesti tuumittu! etkä sinä antanut huomauttaa hänelle…
FIGARO. Minä katsoin itseäni varsin onnelliseksi siitä, että hän unhotti minut, sillä minä olin vakuutettu, että grandi tekee meille kylliksi hyvää, kun hän ei tee meille pahaa.
KREIVI. Sinä et sano kaikkia. Minä muistan, että sinä minun palveluksessani olit aika hulivili.
FIGARO. Oi Jumalani, tahdotaanhan, armollinen herra, että köyhän miehen pitää olla ilman vikoja.
KREIVI. Laiska, rappeutunut…
FIGARO. Kun niin paljon hyviä avuja palvelijalta vaaditaan, tunteekoTeidän Excellensinne monta isäntää, jotka rengiksi kelpaisivat?
KREIVI (nauraen). Se ei ole hullumpaa. Ja sinä vetäysit syrjään tähän kaupunkiin?
FIGARO. En heti.
KREIVI (keskeyttäen häntä). Maltappas… Minä luulin, että se oli hän… Jatka vaan, minä kuulen kyllä.
FIGARO. Madridiin palattuani tahdoin uudestaan koettaa kirjallista kykyäni, ja teateri näytti minusta kunnian kentältä…
KREIVI. Jumala varjelkoon!
FIGARO. (Hänen vastatessaan katsoo kreivi tarkasti ristikkoakkunaan päin.) Todellakaan en tiedä, kuinka minulla ei ollut mitä suurinta menestystä; sillä minä olin täyttänyt parterrin oivallisimmilla työmiehillä; kämmenet … kartunkaltaiset; minä olin kieltänyt käyttämästä hansikoita, ruokokeppejä ja kaikkia, mikä vaan synnyttää heikkoja taputuksia; ja, kunniani kautta, ennen näytelmän alkua oli koko kahvila näyttänyt olevan mitä edullisimmassa mielen laadussa minua kohtaan. Mutta salajuonittelijain ponnistukset…
KREIVI. Aha! salajuonittelijat! herra tekijän kävi huonosti
FIGARO. Aivan samoin kuin muittenkin: miks'ei? He vihelsivät minulle; mutta jos minä milloinkaan voin koota ne jälleen…
KREIVI. Ikävyys kyllä kostaa heille sinun puolestasi.
FIGARO. Oi! kuinka minä vihaan heitä! saakeli!
KREIVI. Kiroothan sinä! Tiedätkö, että oikeustossa saadaan kirota tuomareita ainoasti neljäkolmatta tuntia.
FIGARO. Mutta teaterissa neljäkolmatta vuotta. Elämä on niin lyhyt, ett'ei se voi hävittää sellaista tunnetta.
KREIVI. Sinun iloinen vihasi ilahuttaa minua. Mutta sinä et sanonut minulle, mikä saattoi sinut Madridista lähtemään.
FIGARO. Sen teki minun hyvä enkelini, Teidän Excellensinne, koska olen niin onnellinen, että jälleen tapaan entisen isäntäni. Madrid'issa huomasin, että kirjailijain tasavalta oli susien tasavalta, jotka aina ovat aseissa toisiansa vastaan, ja että, tämän naurettavan vimman kautta jouduttuansa ylenkatseen esineiksi, kaikki hyönteiset, muskitot, hyttyset, arvostelijat, maringuinit, kadehtijat, kynäilijät, kirjakauppiaat, censorit ja kaikki, mitä tarttuu onnettomien kirjailijain nahkaan, yhä pistivät heitä ja imivät sitä vähäistä mehua, mikä heillä oli jälellä. Kirjoittamasta väsyneenä, itseeni kyllästyneenä, muita ihmisiä inhoten, velkoihin uponneena ja rahoista tyhjänä vihdoin vakuutettuna, että partaveitsen tuottamat edulliset tulot ovat paremmat kuin kynän mitätön kunnia, läksin minä Madrid'ista. Matkakapineeni kaulapussissa, samosin filosofin tavalla molempain Kastiliain, la Manchan, Estremaduran, Sierra Morenan ja Andalusian halki; yhdessä kaupungissa minua otettiin ystävällisesti vastaan, toisessa minä pantiin vankeuteen, mutta aina olin tapausten haltijana; moniailta kiitettynä, toisilta moitittuna, hyvinä aikoina toimeen tullen, huonoa aikaa kärsien, hupsuja pilkaten, ilkiöitä pelkäämättä, kurjuuttani nauraen ja kaikkien ihmisten partaa ajaen olen saapunut tänne Sevillaan ja olen valmis Teidän Excellensiänne uudestaan palvelemaan kaikissa, mitä suvaitsette käskeä.
KREIVI. Kuka on antanut sinulle noin iloisen filosofian?
FIGARO. Tottumus onnettomuuteen. Minä kiiruhdan nauramaan kaikkia, peläten, että täytyisi itkeä sitä. Mutta miksi aina katsotte tälle puolelle?
KREIVI. Paetkaamme!
FIGARO. Minkätähden?
KREIVI. No, tulehan, konna!
(He menevät piiloon.)
Kolmas kohtaus.
(Bartholo, Rosina. Alakerran ristikko-akkuna aukenee,ja Bartholo ja Rosina käyvät ikkunaan.)
ROSINA. Kuinka minun tekee hyvää hengittää raitista ilmaa! Tämä ristikko-akkuna aukenee niin harvoin…
BARTHOLO. Mikä paperi teillä on kädessänne?
ROSINA. Se onTurhan varovaisuudenrunoja, jotka laulu-opettajani on antanut minulle eilen.
BARTHOLO. Mitäs se on, tuoTurha varovaisuus?
ROSINA. Se on uusi huvinäytelmä.
BARTHOLO. Vieläkin joku drama! Joku uuden-laatuinen hullutus!
[Bartholo ei pitänyt dramoista. Hän oli ehkä nuoruudessaan tehnyt jonkun murhenäytelmän.]
ROSINA. Minä en tiedä siitä mitään.
BARTHOLO. Öh, öh, sanomalehdet ja esivalta kyllä varjelevat meitä niistä. Barbarinen vuosisata!…
ROSINA. Te soimaatte aina meidän poloista vuosisataamme.
BARTHOLO. Suokaa se rohkeus anteeksi; mitä tämä vuosisata on tuottanut, josta sitä sopisi kiittää! Kaikenlaisia hullutuksia: ajatusvapauden, vetovoiman, sähkövoiman, uskonnonvapauden, rokon-istuttamisen, kiinankuoren, encyklopedian ja näytelmät…
ROSINA. (Paperi putoo hänen kädestänsä kadulle.) Ai! lauluni! lauluni putosi, kun teitä kuuntelin; juoskaa, juoskaa, hyvä herra! Lauluni, se häviää.
BARTHOLO. No, Lempo vieköön! pidettäköön kiinni, mitä on käsissä.
(Hän menee pois balkongilta.)
ROSINA (katsoo sisäpuoleen ja tekee viittauksen kadulle päin).St, st! (Kreivi ilmaantuu.) Ottakaa se pian ja lähtekää.
(Kreivi hypähtää paikalle, ottaa paperin ylös ja palaa.)
BARTHOLO (tulee ulos rakennuksesta ja hakee). Missä se onkaan? Minä en näe mitään.
ROSINA. Balkongin alla, muurin ääressä.
BARTHOLO. Annattehan minulle soman tehtävän! Joku on siis mennyt ohitse?
ROSINA. Minä en ole nähnyt ketään.
BARTHOLO. (itsekseen). Ja minä olen niin hyvä, että haen… Bartholo, sinä olet hupsu, ystäväni: tämän tapauksen tulee opettaa sinulle, ett'ei ole koskaan avaamista ristikko-akkunaa kadulle päin.
(Hän menee sisään.)
ROSINA (yhä balkongilla). Minun onneton tilani antaa minulle tämän anteeksi: yksin, sisäänsuljettuna, alttiina inhoittavan miehen vainolle; onko silloin rikollista yrittää päästä orjuudesta?
BARTHOLO (ilmaantuen balkongille). Tulkaa sisään, Sennora; se on minun vikani, että teiltä on hukkunut laulunne; mutta tämä tapaturma ei ole enää tapahtuva teille, sen vannon minä.
(Hän sulkee ristikko-akkunan avaimella.)
Neljäs kohtaus.
(Kreivi, Figaro. He tulevat varovaisesti sisään.)
KREIVI. Nyt, kun he ovat poistuneet, tutkikaamme tätä laulua, joka varmaankin sisältää jonkun salaisuuden. Se on kirje-piletti!
FIGARO. Hän kysyi, mitä se on tuo "tarpeeton varovaisuus"!
KREIVI (lukee vilkkaasti). "Teidän hartautenne herättää minun uteliaisuuttani; niin pian kuin minun holhojani on mennyt ulos, laulakaa huolimattomasti näitten runojen tunnetulla nuotilla jotakin, joka vihdoin ilmoittaisi minulle sen miehen nimen, säädyn ja aikomukset, joka näyttää niin itsepäisesti mieltyneen kova-onniseen Rosinaan."
FIGARO (jäljitellen Rosinan ääntä). Lauluni, lauluni putosi; juoskaa, juoskaa! (Hän nauraa.) Ah! ah! ah! ah! Oi noita naisia! jos tahdotte antaa viisautta mitä vilpittömimmälle, sulkekaa hänet sisään.
KREIVI. Armas Rosinaseni!
FIGARO. Armollinen herra, minä huomaan jo selvästi teidän maskeradinne syyt; te toimitatte täällä lemmenkauppaa aaveissanne.
KREIVI. Sinä olet siis asian jäljillä, mutta jos sinä lavertelet…
FIGARO. Minäkö lavertelisin! Minä en ensinkään käytä teidän rauhoittamiseksenne noita kauniita kunnioituksen ja uskollisuuden korulauseita, joita joka päivä väärin-käytetään; minä sanon ainoasti yhden sanan: minun oma etuni on teille takauksena minun puolestani; punnitkaa kaikkia tuolla vaa'alla, j.n.e….
KREIVI. Varsin hyvä. Kuule siis. Kuusi kuukautta sitte kohtasin sattumalta Prado'ssa [julkinen kävelypaikka Madridissa. Suom. muist.] nuoren naisen, jonka kauneus!… Sinä näit hänet äsken. Minä olen turhaan antanut hakea häntä koko Madrid'issa. Vasta muutamia päiviä sitte olen saanut tiedon, että hänen nimensä on Rosina, että hän on jalosukuinen ja naitu eräälle vanhalle tämän kaupungin lääkärille, nimeltä Bartholo.
FIGARO. Kaunis lintunen, todellakin! vaikea karkoittaa pesästänsä!Mutta kuka on sanonut teille, että hän on tohtorin vaimo?
KREIVI. Kaikki ihmiset.
FIGARO. Se on valhe, jonka hän on sepittänyt Madrid'ista tullessaan, pettääksensä kosijoita ja karkoittaaksensa heitä; Rosina on vielä vaan hänen holhottinsa, mutta ennen pitkää…
KREIVI (vilkkaasti). Ei ikinä. Oi! mikä uutinen! Minä olin päättänyt ruveta vaikka mihin, tuodakseni hänelle esiin surkuttelemistani, ja minä tapaan hänet naimatonna! Ei ole hetkeäkään hukkaamista; minun täytyy saavuttaa hänen rakkautensa ja temmata hänet pois siitä halvasta liitosta, joka hänelle määrätään. Sinä tunnet siis tuon holhojan?
FIGARO. Niinkuin äitini.
KREIVI. Minkälainen mies hän on?
FIGARO (vilkkaasti). Hän on kaunis, paksu, lyhytläntä, nuori äijä, harmaan-täplikäs, kunnoton, parraton, innoton, joka väijyy ja nuuskii, toruu ja ähkää, kaikki yht'aikaa.
KREIVI (tuskastuneena). Ho! minä näin hänet. Hänen luonteensa?
FIGARO. Raaka, ahnas, ylenmäärin mustasukkainen ja rakastunut holhottiinsa, joka vihaa häntä kuolemaan asti.
KREIVI. Hänen miellyttämis-keinonsa siis ovat…
FIGARO. Olemattomia.
KREIVI. Sitä parempi. Hänen rehellisyytensä?
FIGARO. Aivan niin suuri kuin tarvitaan hirsipuun välttämiseksi.
KREIVI. Sitä parempi. Rangaista petturia samalla kuin tekee itsensä onnelliseksi…
FIGARO. Se on yht'aikaa yleisen ja yksityisen hyödyn edistämistä: todellakin siveellinen urhotyö, armollinen herra!
KREIVI. Sinä sanot, että pelko kosijoista saattaa hänet oveansa sulkemaan?
FIGARO. Kaikilta ihmisiltä: jos hän voisi tilkittää sen umpeen…
KREIVI. Ah! hiisi, sitä pahempi! Voisitko sinä päästä sisään hänen luoksensa?
FIGARO. Josko minä pääsisin! Primo, se rakennus, jossa minä asun, on tohtorin oma, hän vouraa sitä minulleilmaiseksi.
KREIVI. Vai niin!
FIGARO. Ja minä lupaan hänelle kiitollisuudesta kymmenen kultarahaa vuodessa,ilmaiseksisenkin.
KREIVI (tuskastuneena). Sinä olet hänen hyyryläisensä?
FIGARO. Vielä enemmän, hänen parturinsa, hänen haavalääkärinsä, hänen apteekarinsa; hänen talossaan ei kukaan muu pitele partaveistä, lansettia tahi ruiskun-mäntää kuin teidän palvelijanne.
KREIVI (syleilee häntä). Oi! Figaro, ystäväni, sinä olet oleva minun enkelini, minun vapauttajani, minun suojelushenkeni.
FIGARO. Pahus vieköön! kuinka hyöty nopeasti on lyhentänyt teille eri säätyjen välin! kelpaa kuulla kiihtyneitä ihmisiä!
KREIVI. Onnellinen Figaro! Sinä saat nähdä Rosinaani! sinä saat nähdä häntä! Käsitätkö onneasi?
FIGARO. Tuo on vasta-rakastuneen puhetta! Minäkö häntä ihailen? Jospa te voisitte ottaa minun asemani!
KREIVI. Ah! jospa saattaisi eksyttää kaikki valvojat!
FIGARO. Sitäpä minä juuri mietin.
KREIVI. Ainoastaan kahdeksitoista tunniksi.
FIGARO. Jos pitää ihmisiä puuhassa heidän omia etujansa varten, estää heitä toisen miehen etuja vahingoittamasta.
KREIVI. Epäilemättä. Entäs sitte?
FIGARO (syvästi miettien.) Minä tuumailen, eikö apteeki voisi tarjota vähäisiä viattomia keinoja…
KREIVI. Lurjus!
FIGARO. Tahdonko minä vahingoittaa heitä? He tarvitsevat kaikki minun apuani, täytyy vaan hoitaa heitä kaikkia yht'aikaa.
KREIVI. Mutta tuossa lääkärissä saattaa syntyä joku epäluulo.
FIGARO. Täytyy toimia niin nopeasti, ett'ei epäluulo ehdi syntymään. Yksi ajatus johtuu mieleeni: Kuninkaallisen Infantin rykmentti saapuu tähän kaupunkiin.
KREIVI. Eversti on minun ystäviäni.
FIGARO. Hyvä! Menkää tohtorin luoksi ratsumiehen puvussa, majoituskirjeellä varustettuna; täytyyhän hänen ottaa teidät majaansa; mitä vielä on tehtävää, sen minä otan toimekseni.
KREIVI. Oivallista
FIGARO. Se ei myöskään olisi hullumpaa, jos näyttäisitte olevan noin vähän humalassa…
KREIVI. Miksi niin?
FIGARO. Ja vähän sopimattomasti kohtelevan häntä tuon järjettömän ulkomuodon peitossa.
KREIVI. Miksi niin?
FIGARO. Siksi, ett'ei hän ryhtyisi mihinkään varomiseen, vaan luulisi, että teitä pikemmin haluttaisi nukkua kuin rakentaa salavehkeitä hänen luonansa.
KREIVI. Erinomainen ajatus! Mutta minkätähden sinä et mene sinne?
FIGARO. Ah! niin, minä! Me olemme varsin onnelliset, joll'ei hän tunne teitä, jota hän ei milloinkaan ole nähnyt. Ja millä tavoin sitten hankkia teille pääsy sinne?
KREIVI. Sinä olet oikeassa.
FIGARO. Sillä te ette ehkä osaa kannattaa tuota vaikeata rôlia.Ratsumies … humalassa…
KREIVI. Sinä pilkkaat minua (juopuneena olevinansa). Eiköhän tämä ole tohtori Bartholon talo, ystäväni?
FIGARO. Todellakin, jotenkin hyvin; jalat vaan vähän enemmin hoipertelevina. (Juopuneemman näköisenä.) Eiköhän tämä ole…
KREIVI. Hyi! Tuo on rahvaan jupumusta.
FIGARO. Sepä onkin hyvä. Se on ilon hutikka.
KREIVI. Ovi aukenee.
FIGARO. Se on miehemme: poistukaamme siksi, kuin hän on mennyt.
Viides kohtaus.
(Kreivi ja Figaro piilossa; Bartholo.)
BARTHOLO (tulee ulos, puhuen oven suussa rakennukseen päin). Minä tulen heti takaisin; ei saa päästää ketään sisään. Mikä hulluus, että minä menin alas! Niin pian kuin hän pyysi minua siihen, olisi minun pitänyt aavistaa… Ja Bazil, joka ei tule! Hänen piti valmistaman kaikki, jotta hääni vietettäisiin huomenna salaisesti! Mennäänpä katsomaan, mikä saattaa viivyttää häntä.
Kuudes kohtaus.
(Kreivi, Figaro.)
KREIVI. Mitä minä kuulin? Huomenna hän nai Rosinan salaisuudessa!
FIGARO. Armollinen herra, onnistumisen vaikeus lisää vaan yrittämisen tarpeellisuutta.
KREIVI. Kukahan tuo Bazil on, joka puuttuu hänen naimiseensa?
FIGARO. Muuan raukka, joka opettaa soitantoa hänen holhotillensa. taiteensa ihastelija, veitikka, puutteenalainen, ropoa kumarteleva, ja hänen suhteensa tullaan helposti toimeen, armollinen herra… (Katsoen ristikko-akkunaan päin.) Tuossa hän on, tuossa hän on.
KREIVI. Kuka?
FIGARO. Tuossa hän on ristikko-akkunansa takana. Älkää katsoko, älkäähän katsoko!
KREIVI. Minkätähden?
FIGARO. Kirjoittihan hän:Laulakaa huolimattomasti, se on, laulakaa niinkuin laulaisitte … vaan laulaaksenne. Oi! kas tuossa hän on.
KREIVI. Koska minä olen alkanut miellyttää häntä, vaikk'ei hän minua tunne, niin älkäämme heittäkö tuota Lindor nimeä, jonka olen ottanut; voittoni on oleva sitä suloisempi. (Hän levittää paperin, jonka Rosina on heittänyt.) Mutta kuinka laulaa tällä nuotilla? Minä puolestani en osaa sepittää runoja.
FIGARO. Kaikki, mitä mieleenne johtuu, armollinen herra, on oivallista: rakastunut sydän ei vaadi liikoja neron tuotteitten suhteen… Ottakaa minun gitarrini.
KREIVI. Mitäs tahdot, että sillä tekisin? minä soitan sitä sangen huonosti!
FIGARO. Onko teidän kaltainen mies mitään osaamatta? Käden selällä; from, from, from… Jos laulaisitte Sevillassa ilman gitarria, tunnettaisiin te pian, toden totta pian päästäisiin teidän jäljillenne.
(Figaro nojaa seinää vastaan balkongin alla.)
KREIVI (laulaa kävellen ja säestäen gitarrilla:)
Ensimmäinen värssy.
Käskystäs ilmoitan mä nimeäni.Sua nimetönnä tohdein rakastaa;Nyt tehdäkö myös tuttuna sen saa?Vaan mikäs auttaa? Olet käskijäni.
FIGARO (matalalla äänellä). Varsin hyvin, hitto vieköön! Rohkeutta, armollinen herra!
Toinen värssy.
Lindor mä olen, halpa suvultani,Vaikk' korkealle kohoo haluni.Ah, miks en ole jalo ritari!Palatsiss' oisi sijas rinnallani.
FIGARO. Kuinka saakeli! Minultakaan se ei kävisi paremmin, vaikka minä olen olevinani runoilija.
Kolmas värssy.
Jok' aamu tänne nöyräst' aion tullaRakkauttan' toivotonta laulamaan,Iloisna kun vaan nähdäkin sun saan,Josp' ois siit' iloa myös hiukka sulla!
FIGARO. Oo! todellakin, tämä vasta!…
(Hän lähestyy ja suutelee herransa takin alapuolta.)
KREIVI. Figaro?
FIGARO. Teidän Excellensinne?
KREIVI. Luuletko hänen kuulleen minua?
ROSINA (sisäpuolella, laulaa).
Lindor voi kuinka on suloinen!Mä hällen suon koko sydämen'.
(Joku ikkuna kuuluu kolinalla sulkeuvan.)
FIGARO. Uskotteko nyt, että hän on teidät kuullut?
KREIVI. Hän pani ikkunansa kiinni; joku on luultavasti tullut sisään hänen luoksensa.
FIGARO. Ah! pikku raukka! kuinka hän vapisee laulaessaan! Hän on valloitettu, armollinen herra.
KREIVI. Hän käyttää sitä keinoa, jonka itse osoitti. Mikä hempeys! mikä äly!
FIGARO. Mikä kuje! mikä lempi!
KREIVI. Luuletko, että hän tulee minulle, Figaro?
FIGARO. Hän astuu pikemmin ulos tuon ristikko-akkunan kautta, kuin jättää sen tekemättä.
KREIVI. Se on ratkaistu, minä olen Rosinani oma … elin-ajaksi.
FIGARO. Te unhotatte, armollinen herra, ett'ei hän enää kuule teitä.
KREIVI. Herra Figaro! minulla on vaan yksi sana teille sanottava: hän tulee minun vaimokseni; ja jos sinä hyvin edistät hankettani siten, että salaat häneltä minun nimeni… Sinä ymmärrät, sinä tunnet minut…
FIGARO. Minä myönnyn. Hei! Figaro, lennä rikkauden heimoihin, poikaseni.
KREIVI. Lähtekäämme, epäluuloja karttaaksemme.
FIGARO (vilkkaasti). Minä puolestani menen tänne sisään, jossa taiteeni nojassa yhdellä noita-sauvan iskulla nukutan valppauden, herätän rakkauden, eksytän mustasukkaisuuden, hairautan vehkeet ja kaadan kaikki esteet. Te, armollinen herra, minun luonani soturin-puku ja majoituskirje, ja kultaa teidän taskuissanne.
KREIVI. Kenelle, kultaa?
FIGARO (vilkkaasti). Kultaa, Jumalani, kultaa: se on juonen ponsi.
KREIVI. Älä suutu, Figaro, minä tuon paljon kultaa muassani.
FIGARO (mennessään). Minä tapaan teidät jälleen ennen pitkää.
KREIVI. Figaro!
FIGARO. Mitäs nyt?
KREIVI. Entäs gitarrisi?
FIGARO. Minä unhotan gitarrini! olenhan hullu!
(Hän menee pois.)
KREIVI. Ja sun asuntosi, ajattelematon?
FIGARO (tulee takaisin). Ah! todellakin minä hämmästyn! — Minun kauppani on neljän askelen päässä tästä, siniseksi maalattu, ikkunanpuitteet lyijyiset, kolme suonenisku-astiaa ilmassa, silmä käteen kuvattuna,Consilio manuque, Figaro.
(Hän rientää pois.)
Rosinan huone. Ikkuna näyttämön perällä on ristikolla suljettu.
Ensimmäinen kohtaus.
(Rosina, Yksin, matala kynttilänjalka kädessä. Hän ottaa paperia pöydältä ja rupee kirjoittamaan.)
ROSINA. Marceline on sairaana; kaikki palvelijat ovat askareissaan: eikä kukaan näe minun kirjoittavan. En tiedä, onko näillä seinillä silmät ja korvat, vai onko minun vakojallani joku paha henki, joka antaa hänelle tietoja ihan paikalla; mutta minä en voi lausua sanaakaan enkä astua askeltakaan, jonka tarkoitusta hän ei heti arvaisi… Ah! Lindor! (Hän sulkee kirjeen sinetillä.) Suljetaanpa kuitenkin tämä kirje, vaikk'en tiedä, koska ja millä tavoin voin toimittaa sen hänelle. Minä olen ikkunastani nähnyt hänen kauan puhuvan Figaro parturin kanssa. Hän on kelpo ukko, joka joskus on osoittanut sääliväisyyttä minua kohtaan. Jos voisin hetken keskustella hänen kanssaan!
Toinen kohtaus.
(Rosina, Figaro.)
ROSINA (hämmästyneenä). Ah! herra Figaro, kuinka minua ilahuttaa nähdä teitä!
FIGARO. Teidän terveytenne, hyvä neiti?
ROSINA. Ei liioin kehuttava, herra Figaro. Ikävyys kuolettaa minut.
FIGARO. Sen minä uskon; se lihottaa vaan hupsuja.
ROSINA. Kenenkä kanssa puhuitte niin vilkkaasti tuolla alhaalla? Minä en kuullut; mutta…
FIGARO. Erään nuoren maisterin kanssa, joka on minun sukulaisiani ja josta toivotaan suuria; älykäs, tuntehikas, taidokas ja sangen miellyttävän näköinen.
ROSINA. Ohi siis aivan soma mies, uskon ma! Hänen nimensä on?…
FIGARO. Lindor. Hänellä ei ole ropoakaan; mutta joll'ei hän olisi äkkiä lähtenyt pois Madrid'ista, olisi hän siellä voinut saada jonkun hyvän paikan.
ROSINA (ajattelemattomasti). Hän kyllä saa semmoisen, herra Figaro; hän kyllä saa. Sellainen mies, jommoiseksi te olette häntä kuvaillut, ei ole luotu tuntemattomaksi pysymään.
FIGARO (itseksensä). Varsin hyvä! (Ääneen.) Mutta hänellä on suuri vika, joka aina on oleva hänen edistymiselleen haittana.
ROSINA. Vika, herra Figaro! Vika! oletteko aivan varma siitä?
FIGARO. Hän on rakastunut.
ROSINA. Hän on rakastunut! Ja te sanotte sitä viaksi?
FIGARO. Itse asiassa se on vika vaan hänen hoikkaan kukkaroonsa katsoen.
ROSINA. Ah! kuinka kohtuuton sallimus on! Ja eikö hän sano, keneen hän on rakastunut? Minun uteliaisuuteni…
FIGARO. Te olette viimeinen, hyvä neiti, jolle minä tahtoisin ilmoittaa tämänkaltaisen salaisuuden.
ROSINA (vilkkaasti). Minkätähden, herra Figaro? Minä olen vaitelias. Tuo nuori mies on teidän sukulaisenne, hän miellyttää minua erinomaisesti… Sanokaahan.
FIGARO (katsellen häntä viekkaasti). Kuvailkaa mielessänne sievintä pikku hempukkaista, hellää, lempeää, sukkelaa ja hilpeätä, miellyttävää; keveäjalkaista, notkeaa, solevaa, käsivarret pulskeat, suu ruusuinen, ja kädet! posket! hampaat! silmät!…
ROSINA. Asuuko hän tässä kaupungissa?
FIGARO. Tässä korttelissa.
ROSINA. Tämän kadun varrella ehkä?
FIGARO. Kahden askelen päässä minusta.
ROSINA. Ah! se on viehättävää … teidän herra sukulaisellenne. Ja tuo tyttö on?…
FIGARO. Enkö ole sanonut hänen nimeänsä?
ROSINA (vilkkaasti). Se on ainoa asia, jonka olette unhottanut, herra Figaro. Sanokaahan, sanokaahan pian; jos hän tulisi sisään, niin en voisi enää saada kuulla…
FIGARO. Te tahdotte sitä välttämättömästi, hyvä neiti? No hyvä, tuo tyttö on … teidän holhojanne holhotti.
ROSINA. Holhotti?…
FIGARO. Tohtori Bartholon holhotti, niin, hyvä neitini.
ROSINA (levottomuudella). Ah! herra Figaro! … minä en usko teitä, sen vakuutan.
FIGARO. Ja hän palaa halusta itse tulla tänne, saadaksensa teitä sitä uskomaan.
ROSINA. Te saatatte minut vapisemaan, herra Figaro.
FIGARO. Hyi, vapisemaan! huonosti harkitsimme, hyvä neiti. Kun vaipuu pahan pelkoon, tuntee jo pelon pahan. Muutoin olen äsken vapauttanut teidät valvojistanne huomispäivään asti.
ROSINA. Jos hän rakastaa minua, täytyy hänen osoittaa sitä siten, että hän pysyy aivan alallansa.
FIGARO. Hoo! hyvä neiti! voivatko lepo ja rakkaus asua samassa sydämessä? Nuoriso parka on niin onneton näihin aikoihin, että sillä vaan on tuo kauhea vaali: rakkaus ilman lepoa, taikka lepo ilman rakkautta.
ROSINA (luoden silmänsä alaspäin). Lepo ilman rakkautta … näyttää…
FIGARO. Ah! sangen kuihtuvaiselta. Todellakin rakkaus ilman lepoa ilmestyy suuremmassa hempeydessä: ja mitä minuun tulee, jos minä olisin nainen…
ROSINA (hämmentyneenä). Se on tietty, että nuori tyttö ei voi estää kelpo miestä häntä kunnioittamasta.
FIGARO. Sentähdenpä minun sukulaiseni kunnioittaakin teitä rajattomasti.
ROSINA. Mutta jos hän tekisi jotakin varomatonta, herra Figaro, niin hän saattaisi meidät perikatoon.
FIGARO (itseksensä). Hän saattaisi meidät perikatoon! (Ääneen.) Jos te nimen-omaan pikku kirjeen kautta kieltäisitte häntä sitä tekemästä… Kirjeessä on paljon voimaa.
ROSINA (antaa hänelle sen kirjeen, jonka äsken on kirjoittanut). Minulla ei ole aikaa uudestaan aloittaa tätä; mutta, kun annatte sen hänelle, sanokaa hänelle … sanokaa hänelle selvästi…
(Hän kuuntelee.)
FIGARO. Ei ketään, neitini.
ROSINA. Että se on pelkästä ystävyydestä kaikki, mitä minä teen.
FIGARO. Se on ihan selvää. Rakkaudella tietysti on aivan toisenlainen menetystapa!
ROSINA. Ainoasti pelkästä ystävyydestä, ymmärrättekö? Minä pelkään vaan, että hän vastuksista lannistuneena…
FIGARO. Niin, joku virvatuli. Muistakaa, neitini, että tuuli, joka sammuttaa kynttilän, sytyttää hiiloksen, ja että me olemme tuo hiilos. Siitä puhuessaan päästää hän ilmi sellaisen tulen, että hän melkein kiihoitti minua innostuksensa kautta, vaikka minulla ei ole mitään sen asian kanssa tekemistä!
ROSINA. Hyvä Jumala! minä kuulen holhojani tulevan. Jos hän tapaisi teidät täällä… Lähtekää klaverin-huoneesen ja astukaa alas niin hiljaa kuin mahdollista.
FIGARO. Olkaa huoleti. (Itseksensä, kirjettä näyttäen.) Kas tässä jotakin, joka on parempi kuin kaikki havainnot.
(Hän menee huoneesen.)
Kolmas kohtaus.
(Rosina, yksin.)
ROSINA. Minä menehdyn levottomuudesta siksi, kuin hän on päässyt ulos… Kuinka minä pidän paljon hänestä, tuosta hyvästä Figarosta! Hän on aika kunnon mies, hyvä sukulainen! Ah! tuoss' on minun tyrannini; ryhtykäämme jälleen työhömme.
(Hän sammuttaa kynttilän, käy istumaan ja ottaa neulomuskehän.)
Neljäs kohtaus.
(Bartholo, Rosina.)
BARTHOLO (vihoissaan). Oi! kirous! tuo hurjapää, tuo konnamainen kiskoja Figaro! Eihän voi mennä hetkeksikään ulos olematta vakuutettuna, että kotiin tullessaan…
ROSINA. Kuka niin kovasti on suututtanut teitä, herra?
BARTHOLO. Tuo kirottu parturi, joka yhtäkkiä on tehnyt koko talonväkeni raajarikoksi: hän antaa unettavan aineen L'Éveillé'lle, aivastus-aineen La Jeunesse'lle; hän iskee suonta Marceline'n jalasta; jopa muulikin… Sokean eläin raukan silmille haude! Sentähden että hän minulle sata écu'tä velkaa, kiiruhtaa hän rätinkejä kirjoittamaan. Ah! tuokoon ne tänne vaan!… Eikä ketään etuhuoneessa! Tähän huoneesen tullaan niinkuin julkiseen paikkaan.
ROSINA. Oh! Kuka voi päästä tänne sisään paitsi te, herra?
BARTHOLO. Pikemmin pelkään suotta kuin varottomasti panen mitään kaupalle. Joka paikassa on rohkeita ihmisiä, uskalikkoja… Eiköhän vielä tänä aamuna sievästi viety teidän lauluanne sill'aikaa, kuin minä menin ulos sitä hakemaan? Oi! minä…
ROSINA. Huviksenne katsottekin kaikenlaista tärkeäksi! Tuuli ehkä vei tuon paperin, ehkäpä ensitulija; mitä minä tiedän?
BARTHOLO. Tuuli, ensitulija!… Ei ole tuulta, neitini, eikä ensitulijaa maailmassa; ja aina tuossa on joku valmiina ottamaan niitä papereita, joita nainen näyttää epähuomiosta pudottavan.
ROSINA. Näyttää, herra?
BARTHOLO. Niin, neitini, näyttää.
ROSINA (itseksensä). Oi häijyä vanhusta!
BARTHOLO. Mutta mitään semmoista ei enää tapahdu, sillä minä aion panettaa kiinni tämän ristikon…
ROSINA. Tehkää paremmin; muurauttakaa ikkunat umpeen samassa; vankihuoneesta pimeään koppiin, eroitus on aivan vähäpätöinen!
BARTHOLO. Mitä niihin ikkunoihin tulee, jotka ovat kadulle päin, se ehkä ei olisi hullumpaa… Eihän ainakaan tuo parturi ole käynyt teidän luonanne?
ROSINA. Tuottaako hänkin teille levottomuutta?
BARTHOLO. Aivan samoin kuin joku muukin.
ROSINA. Kuinka kohteliaat teidän vastauksenne ovat!
BARTHOLO. Ah! luottakaa vaan kaikkiin ihmisiin, ja te saatte ennen pitkää taloonne hyvän vaimon, joka pettää teitä; hyviä ystäviä, jotka sieppaavat hänet teiltä pois, ja hyviä palvelijoita, jotka auttavat heitä siinä.
ROSINA. Kuinka! te ette myönnä minulla olevan periohjeita edes sen vertaa, että herra Figaron houkuttelemisia vastustaisin?
BARTHOLO. Kuka ymmärtää mitään naisten oikuista? Ja kuinka paljon minä olen nähnyt noista peri-ohjeellisista avuista!…
ROSINA (suutuksissaan). Mutta, herra, jollei meitä miellyttääksensä tarvitse muuta kuin olla mies, minkätähden te olette minulle niin kovasti vastenmielinen?
BARTHOLO (kovasti hämmästyneenä). Minkätähden? … minkätähden?… Te ette vastaa minun kysymykseeni tuon parturin suhteen.
ROSINA (loukattuna). No niin! tuo mies tuli sisään minun luokseni; minä näin hänet, minä puhuttelin häntä. Minä en myöskään salaa teiltä, että hän minusta näyttää varsin herttaiselta; voi jospa te kuolisitte harmista siitä!
Viides kohtaus.
(Bartholo, yksin.)
BARTHOLO. Voi noita juutalaisia, noita palvelija-koiria! La Jeunesse!L'Éveillé! L'Éveillé hylkiö!
Kuudes kohtaus.
(Bartholo, L'Éveillé.)
L'ÉVEILLÉ (tulee sisään haukotellen, aivan unissaan). Aah, aah, ah, ah…
BARTHOLO. Missä sinä olit, kirottu hirtehinen, kun tuo parturi tuli tänne sisään?
L'ÉVEILLÉ. Herrani, minä olin … ah, aah, ah…
BARTHOLO. Joitakuita kepposia toimittamassa, luultavasti? Ja sinä et siis nähnyt häntä?
L'ÉVEILLÉ. Aivan varmaan minä näin hänet, koska hän tapasi minut vallan kipeänä, kuten sanoi; ja kyllä kai se oli totta, sillä minä tunsin kipuja koko ruumiissani, kun vaan kuulin hänen siitä puhu… Ah, ah, aah…
BARTHOLO (osottelee häntä). Kun vaan kuulin hänen siitä puhuvan!… Entäs miss' on tuo heittiö La Jeunesse? Alinomaa anniskella lääkkeitä tälle pikku pojalle ilman minun käskyäni! siin' on joku koiranjuoni sen takana.
Seitsemäs kohtaus.
(Edelliset; La Jeunesse tulee vanhuksen tavalla, vekara-sauva kädessä; hän aivastaa useita kertoja.)
L'ÉVEILLÉ (yhä haukotellen). Vai La Jeunesse?
BARTHOLO. Sinä saat aivastaa sunnuntaina.
LA JEUNESSE. Kas niin, enemmän kuin viisikymmentä … viisikymmentä kertaa … hetken ajalla! (Hän aivastaa.) Minä olen uuvuksissa.
BARTHOLO. Kuinka! minä kysyn teiltä molemmilta, onko joku mennyt sisäänRosinan luoksi, ettekä te sano, että tuo parturi…
L'ÉVEILLÉ (yhä haukotellen). Onko hän siis joku herra Figaro? Aah! ah…
BARTHOLO. Minä takaan, että se lurjus on salaliitossa hänen kanssansa.
L'ÉVEILLÉ (itkien kuin hupsu). Minä … minäkö salaliitossa!…
LA JEUNESSE (aivastaen). No! mutta herrani, löytyykö … löytyykö oikeutta?
BARTHOLO. Oikeutta! Se sopii hyvin teidän kaltaisten kurjien kesken; oikeutta! Minä olen teidän isäntänne, minä, ja olen siis aina oikeassa.
LA JEUNESSE (aivastaen). Mutta, Jumal'auta, kun asia on totta…
BARTHOLO. Kun asia on totta! Jos minä en tahdo, että se on totta, väitänhän, että se ei ole totta. Kun vaan antaisi kaikkien noitten lurjusten olla oikeassa, niin saisi pian nähdä, mitä auktoritetistä tulisi.
LA JEUNESSE (aivastaen). Minä tahdon yhtä mielelläni saada eroni.Hirveä palvelus, ja aina helvetin puuha!
L'ÉVEILLÉ (itkien). Rehellistä miesraukkaa kohdellaan niinkuin konnaa.
BARTHOLO. Mene siis ulos, rehellinen mies! (Hän osottelee heitä.) Et tschi et tscha; toinen aivastaa ja toinen haukottelee minua vasten naamaa.
LA JEUNESSE. Ah! herrani, minä vannon teille, että ilman neitiä ei olisi … ei olisi mahdollista jäädä tähän taloon.
(Hän menee ulos aivastaen.)
BARTHOLO. Mihin tilaan tuo Figaro on saattanut heidät kaikki! Minä näen, mitä hän tarkoittaa: se veijari tahtoisi maksaa minulle nuot sata écu'täni kukkaroansa avaamatta…
Kahdeksas kohtaus.
(Bartholo, don Bazil; Figaro, piilossa kabinetissä, tuleetuon tuostakin näkyviin ja kuuntelee heitä.)
BARTHOLO (jatkaa). Ah! don Bazil, te tulette antamaan Rosinalle hänen soitantotuntiansa?
BAZIL. Sen on kaikkein vähemmin kiiru.
BARTHOLO. Minä kävin teidän luonanne, mutta en tavannut teitä.
BAZIL. Minä olin lähtenyt ulos teidän asioittenne vuoksi. Kuulkaa uutinen, joka on jotenkin harmillinen.
BARTHOLO. Teillekö?
BAZIL. Ei, teille. Kreivi Almaviva on kaupungissa.
BARTHOLO. Puhukaa hiljaa. Hänkö, joka antoi etsiä Rosinaa kokoMadrid'issa?
BAZIL. Hän asuu ison torin ääressä ja käy joka päivä ulkona valhepuvussa.
BARTHOLO. Ei ole epäilemistäkään, tuo tarkoittaa minua. Ja mitäs tehdä?
BAZIL. Jos hän olisi yksityinen mies, voisi saada hänet poistetuksi.
BARTHOLO. Niin, sillä tavoin, että mentäisiin väijyksiin illalla, aseilla ja haarniskalla varustettuna…
BAZIL.Bone Deus!Saattaa itsensä rettelöihin! Herättää pahanlaatuinen juttu, se käy laatuun; ja yleisessä kiihtymyksessä moittia niinkuin pää-moittijat;concedo.
BARTHOLO. Ainoa keino päästä miehestä vapaaksi!
BAZIL. Moite, hyvä herra! Te ette tiedä ensinkään, mitä halveksitte; minä olen nähnyt mitä kunnollisimpia ihmisiä, joista se on ollut vähällä tehdä lopun. Uskokaa pois, ei löydy typerää häijyyttä, ei kauheita asioita eikä tolkutonta tarinaa, jota ei voisi uskottaa suuren kaupungin laiskureille, kun vaan suorittaa asiansa hyvin: ja meillä on täällä erinomaisen taitavia miehiä!… Ensiksi hiljainen huhu, joka siveltelee maata ikäänkuin pääskynen ennen raju-ilmaa, pianissimo, suhisee ja kulkee hitaasti sekä kylvää vierressänsä myrkytetyn nuolen. Joku suu korjaa sen haltuunsa ja piano, piano, luikahuttaa sen taitavasti korvaanne. Paha työ on tehty; se itää, se länkeilee, se vaeltaa, jarinforzandosuusta suuhun paholainen kulkee; sitten yht'äkkiä, en tiedä millä tavoin, näette moitteen nousevan pystyyn, sihisevän, paisuvan, kasvavan silmin-nähtävästi. Se syöksähtää, lentää, pyörii, tempaa irti, vetää myötänsä, paukahtaa ja jyrisee ja siitä tulee, kiitos taivaan, yhteinen huuto, julkinencrescendo, yleinen vihan ja vainon chorus. Kuka perhana voisi sitä vastustaa?
BARTHOLO. Mutta mitä lörpötystä te tuolla somerratte, Bazil? Ja mikä yhteys tuollapiano-crescendo'llalienee minun asemani kanssa?
BAZIL. Kuinka, mikä yhteys? Mitä jokainen tekee vihollisensa poistamiseksi, se täytyy meidän tehdä, estääksemme teidän vihollistanne lähestymästä.
BARTHOLO. Lähestymästä? Minä aion naida Rosinan, ennenkuin hän edes tietää, että tuo kreivi on olemassa.
BAZIL. Siinä tapauksessa teillä ei ole hetkeäkään hukata.
BARTHOLO. Ja kenestä se riippuu, Bazil? Minä olen antanut teidän huoleksenne kaikki tämän asian sivuhaarat.
BAZIL. Niin, mutta te olette itaroinnut kustannuksia; ja hyvän järjestyksen sopusoinnussa ovat epätasainen avioliitto, väärä tuomio ja julkinen lainsääntöjen laiminlyönti epäsointuja, joita aina tulee valmistaa ja peitellä kullan täydellisellä soinnulla.
BARTHOLO (antaen hänelle rahaa). Täytyy suostua kaikkiin, mitä tahdotte; mutta saattakaamme asia perille.
BAZIL. Sepä vasta puhetta. Huomenna kaikki on valmiina: teidän tulee laittaa niin, ett'ei kukaan tänään pääse holhottia neuvomaan.
BARTHOLO. Luottakaa te siinä kohden minuun. Tuletteko tänä iltana,Bazil?
BAZIL. Älkää katsoko sitä varmaksi. Yksistään teidän naimisenne antaa minulle tekemistä koko päiväksi; älkää katsoko sitä varmaksi.
BARTHOLO (saattaa häntä). Nöyrä palvelijanne.
BAZIL. Jääkää, tohtori, jääkää vaan.
BARTHOLO. Ei, ei. Minä aion teidän perästänne lukita oven kadun puolelta.
Yhdeksäs kohtaus.
(Figaro, yksin, tulee ulos kabinetistä.)
FIGARO. Voi tuota hyvää varovaisuutta! Lukitse, lukitse ovi kadulle päin; ja minä avaan sen uudestaan kreiville ulos mennessäni. Hän on aika lurjus, tuo Bazil! Onneksi hän on vielä suurempi hupsu. Sillä, joka tahtoo moittimisella nostaa huomiota maailmassa, tarvitsee olla arvoisa asema, korkea suku, nimi, virka, sanalla sanoen pontevuutta. Mutta semmoinen, kuin Bazil! hän moittikoon vaan, häntä ei ihmiset usko.
Kymmenes kohtaus.
(Rosina, saapuville rientäen; Figaro.)
ROSINA. Kuinka! te olette vielä täällä, herra Figaro?
FIGARO. Suureksi onneksi teille, neitini. Äsken teidän holhojanne ja teidän laulu-opettajanne luulivat olevansa yksin ja puhuivat suunsa puhtaaksi…
ROSINA. Ja te olette kuunnellut heitä, herra Figaro? Mutta tiedättekö, että se on sangen paha!
FIGARO. Kuunnellako? Se on kuitenkin paras keino kuulla hyvin. Minä annan teille tiedoksi, että teidän holhojanne aikoo naida teidät huomenna.
ROSINA. Oi! taivaan jumala!
FIGARO. Älkää pelätkö mitään; me annamme hänelle niin paljon tekemistä, ett'ei hän ehdi sitä ajattelemaan.
ROSINA. Kas, tuossa hän tulee takaisin; lähtekäähän pikku portaita myöten. Te saatatte minut pelosta kuolemaan.
(Figaro rientää pois.)
Yhdestoista kohtaus.
(Bartholo, Rosina.)
ROSINA. Te olitte täällä jonkun kanssa, herra?
BARTHOLO. Don Bazilin kanssa, jonka minä saatoin ulos, ja syystäkin. Te olisitte pikemmin suonut, että se olisi ollut herra Figaro?
ROSINA. Se on minulle aivan yhden tekevää, sen vakuutan.
BARTHOLO. Minä tahtoisin mielelläni tietää, mitä niin tärkeätä tuolla parturilla oli teille sanomista?
ROSINA. Täytyykö puhua totta? Hän kertoi minulle Marceline'n tilasta, joka ei olekaan aivan hyvä, kuten hän sanoo.
BARTHOLO. Kertoa teille! Minä takaan, että hän oli ottanut tehtäväksensä laittaa teidän haltuunne jotakuta kirjettä.
ROSINA. Ja keneltä, jos suvaitsette?
BARTHOLO. Oh! keneltä! Joltakulta, jonka nimeä naiset eivät milloinkaan sano. Mitä minä tiedän? Ehkä se oli vastaus tuohon ikkunapaperiin.
ROSINA (itseksensä). Häneltä ei ole mitään jäänyt huomaamatta.(Ääneen.) Te kyllä ansaitsisitte, että niin olisi.
BARTHOLO (katselee Rosinan käsiä). Niin onkin. Te olette kirjoittanut.
ROSINA (hämillänsä). Se olisi varsin hupaista, jos aikoisitte saada minut sitä myöntämään.
BARTHOLO (tarttuen hänen oikeaan käteensä). Minäkö! en ensinkään; mutta teidän sormenne, joka vielä on läkillä tahrattuna! Heh! viekas signora!
ROSINA (itseksensä). Kirottu mies!
BARTHOLO (yhä pitäen hänen kädestään kiinni). Nainen luulee kyllä olevansa turvassa sentähden, että hän on yksin.
ROSINA. Ah! epäilemättä… Sepä soma todistus!… Tauotkaahan jo, herra, te vääntelette minun käsivarttani. Minä poltin sormeni, kun laittelin vaatekoristeitani tuon kynttilän ääressä; ja minulle on aina sanottu, että pitää heti panna läkkiä päälle: sen teinkin.
BARTHOLO. Vai sen te teitte? Katsokaamme siis, vahvistaako toinen todistus edellisen. Se on tuo paperivihko, jossa minä varmaan tiedän olleen kuusi arkkia; sillä minä luen ne joka aamu, tänään vielä.
ROSINA (itseksensä). Voi tolvana minua!
BARTHOLO (lukien). Kolme, neljä, viisi…
ROSINA. Kuudes…
BARTHOLO. Minä näen kyllä, että kuudes ei ole täällä.
ROSINA (luoden silmänsä alaspäin). Kuudes? Minä olen käyttänyt sen tuutiksi niitä makeisia varten, joita lähetin Figaron tyttärelle.
BARTHOLO. Figaro'n tyttärelle? Entäs kynä, joka oli aivan uusi, kuinka se on tullut mustaksi? Sitenkö, että olette kirjoittanut Figaro'n tyttären adressin?
ROSINA (itseksensä). Tuolla miehellä on mustasukkaisuuden vainu jo luonnosta!… (Ääneen.) Minä olen sillä uudestaan piirtänyt kuluneen kukkasen siinä liivissä, jota ompelen teille neulomuspuissani.
BARTHOLO. Kuinka mieltä ylentävää tuo on! Jotta teitä uskottaisiin, lapseni, pitäisi teidän olla punastumatta, kun yhtä mittaa vääristelette totuutta; mutta sitä te ette vielä osaa.
ROSINA. No! kukapa olisi punastumatta, herra, kun näkee noin ilkeitä johtopäätöksiä tehtävän mitä viattomimmista töistä?
BARTHOLO. Tietysti, minä olen väärässä. Polttaa sormensa, tahrata sitä läkillä, tehdä paperituutti Figaron tyttärelle lähetettäviä makeisia varten, piirtää minun liiviäni neulomuspuissa! mitä löytyy sen viattomampaa? Mutta kuinka paljon valheita läjättyinä yhden tositeon salaamiseksi!… Minä olen yksin, ei kukaan näe minua; minä saan valhetella mieleni mukaan. Mutta sormen pää jää tahratuksi, kynä on mustunut, paperia puuttuu! Eihän kaikista voi pitää huolta. Aivan varmaan, signora, kun minä menen ulos kaupunkiin, saa lukittu ovi vastata minulle teidän puolestanne.
Kahdestoista kohtaus.
(Kreivi, Bartholo, Rosina. Kreivi ratsumiehen puvussa, näyttäenolevan vähän humalassa ja laulaen:Réveillons-laetc.)
BARTHOLO. Mutta mitä tuo mies tahtoo? Sotamies! Menkää huoneesenne, signora.
KREIVI (laulaa:Réveillons-laja lähestyy Rosinaa). Kumpi teistä, hyvät naiset, on tohtori Balordo? (Rosinalle matalalla äänellä.) Minä olen Lindor.
BARTHOLO. Bartholo!
ROSINA (itseksensä). Hän puhuu Lindor'ista.
KREIVI. Balordo, Barque à l'eau; minä huolin siitä viis. On vaan kysymys saada selkoa, kumpi teistä… (Rosinalle, näyttäen hänelle paperia.) Ottakaa tämä kirje.
BARTHOLO. Kumpi! Näettehän, että se olen minä. Kumpi! Menkäähän,Rosina; tuolla miehellä näyttää olevan hyvä hutikka päässään.