»Ja hänen tulonsa muka merkitsee tuhatvuotisen valtakunnan alkua. Tästä tulee rajattoman onnen ja vapauden maa. Kaikkien ulkomaalaisten ja heidän suosijoittensa on poistuttava, ja Algerian pitää olla algerialaisten — ei ranskalaisten algerialaisten, kuten me sen nimityksen käsitämme, vaan arabialaisten,bien entendu. Miten se sopii yhteen uuden ulkolaisen valloittajan hallituksen kanssa, se käy yli ymmärrykseni. Koko juttu on järjetön ja täynnä ristiriitoja. Mutta sellaista hölynpölyä levitetään. Ihmiset puhelevat, väittelevät ja aprikoivat. Maassa puhaltaa ilkeä henkäys, kuten Intiassa ennen muinoin kapinan edellä. Epäluulot ovat virinneet, eikä kukaan tiedä, kehen luottaa, kehen uskoa.» Hän katkaisi puheensa äkkiä, ja hänen kasvonsa kävivät päättäväisen ja tuiman näköisiksi.
Ja melkein huumaantuneena näistä paljastuksista Diana istui sormet tiukasti ristissä, koettaen täysin tajuta toisen sanojen merkitystä. Se oli vieläkin pahempaa kuin hän oli kuvitellut. Mihin se kaikki veisi?
»Onko siinä — kaikki, mitä sait selville?» sopersi hän.
»Ei; sain selville vielä muutakin», vastasi mies verkkaisesti. »Sain selville niin paljon, että eräiden henkilöiden olo kävisi perin epämukavaksi, jos Ranskan hallitus saa vainun tästä uhkaavasta myrskystä. Olen seurannut jälkiä ja seulonut tosiseikkoja mielikuvituspuheista, kunnes sain tietää totuuden — ainakin yhdestä kohdasta. Toiminnassa on ulkomainen vaikutus. Väestöä yllyttävät jonkun vieraan maan lähettämät kiihoittajat. En vielä ole päässyt kaiken pohjalle, mutta minulla on vihiä kaikesta — ja niistä pahuksista, jotka konnanjuonta punovat», lisäsi hän äänessänsä omituinen sointu, joka herätti Dianassa miltei sairaloisen pelokkaan tunteen.
Hän oli saanut puolisonsa takaisin — mutta vain siihen saakka, kunnes mies pitäisi velvollisuutenaan jälleen ryhtyä aloittamaansa vaaralliseen työhön. Hän tukahdutti sen ajatuksen ja päätti olla onnellinen niin kauan kuin voi.
»Mutta miten sait tiedon tästä kaikesta, Ahmed? Sinähän olet niin yleisesti tunnettu. Kuinka sait ihmiset puhumaan itsellesi avoimesti?» kysyi hän kummastellen.
Mies osoitti tahraista ja repaleista asua, joka suuresti erosi hänen tavallisesta, upeasta ja moitteettoman puhtaasta vaatteuksestaan. »Katsohan repaleitani, armas», kehoitti hän, virnistäen poikamaisesti, »ja ole hyvilläsi siitä, ettet nähnyt minua, ennenkuin olin pessyt pahimman lian kasvoistani. Olen ollut vaeltava laulaja, hevoskauppias ja pyhä mies — inhoittavan likainen pyhä mies,ma mie, senjälkeen kun viimeksi sinut näin. Joskus aprikoin, kaipasinko enemmän sinua vaiko kylpyä», lopetti hän kiusoittelevasti Gastonin tuodessa illallista.
Hänen käytöksestänsä Diana käsitti, ettei häneltä enää ollut mitään odotettavissa, että hän oli sanonut kaikki, mitä sinä iltana aikoi sanoa. Ja Diana tyytyi siirtämään kaiken muun tuonnemmaksi.
Hänestä oli kylliksi, että puoliso oli hänen luonaan ja terveenä ja vahingoittumattomana ainakin toistaiseksi. Ja oli vielä muutakin, mikä piti häntä äänettömänä, sillä aikaa kun mies söi eteensä tuotua, hätäisesti valmistettua aamiaista. Onnestansa huolimatta hän pelkäsi kysymystä, joka välttämättömästi kohdakkoin lausuttaisiin.
Vihdoin Ahmed nousi pöydästä, huoahti tyytyväisenä, tuli hänen luoksensa ja sulki hänet syliinsä tummien silmiensä hehkuessa niiden tutkivasti suuntautuessa hänen silmiinsä.
Ja miehen kuiskaamat sanat nostattivat polttavan punan, joka aallon tavoin levisi hänen hiusmartoonsa saakka. Vapisten hän painoi punehtuneet kasvonsa Ahmedin rintaa vasten ja supatti sekavasti. Mutta huvitettuna naurahtaen hiljaa toinen nosti hänen päätänsä, pakottaen hänet kohtaamaan intohimoisen katseensa.
»Kaikkien näiden vuosien jälkeen — Diane, sinä lapsien lapsi! Etkö vielä ole tottunut minuun, vaimoni?»
Ja uudelleen naurahtaen hän päästi Dianan irti ja kääntyi sammuttamaan lamppuja. Hän hymyili yhäti tullessansa vaimonsa luokse sisähuoneeseen.
»Tarpeetonta lienee minun tiedustaa, minkä tähden tapasin teltan tulvillansa valoa tähän aikaan yöstä! Saanko nöyrästi kysyä, oletko lainkaan ollut vuoteessa, senjälkeen kun minä lähdin luotasi? Ja jos sinun on muutettava päivä yöksi,ma mie, niin minkä tähden et pakota laiskaa poikaasi olemaan seuranasi? Uskallan vaikka vannoa, ettei pojalta ole mennyt monen tunnin uni hukkaan minun tähteni.»
Naisen äänettömyys ja kasvojen ilme karkoittivat hymyn hänen huuliltaan ja manasivat takaisin synkän rypistyksen, joka niin tyyten muutti hänen ilmeensä. Hän viskasi risaisen, vanhan burnusin yltänsä, tehden kiukkuisen liikkeen.
»Missä Poju on, Diana?» sanoi hän lyhyesti, ja hänen kasvonsa kovettuivat hänen odottaessansa vastausta turhaan.
»Vastaa minulle!» Nyt kajahti sama jyrkän käskevä, tyly ääni, jollaista Diana ei ollut kuullut vuosikausiin, ja äkkiä hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä, kun hän ojensi kätensä miestä kohti, tehden pienen vetoavan eleen.
»En tiedä, Ahmed. Jospa sen tietäisin!» valitti hän, ja häneltä pääsi vavahteleva nyyhkytys.
Ahmed veti hänet itseään vasten miltei rajusti ja suuteli häntä katuvan hellästi. »Jumalan tähden, älä itke, armas! Älä tänä yönä — älä ainakaan tänä yönä! En moiti sinua. Mutta Poju — varoitin häntä ennen lähtöäni. Selvitin hänelle, että hän oli vastuunalainen.Grand dieu, jätin sinut hänen hoivaansa!»
»Mutta, Ahmed, hänhän on vasta poika. Ja olihan Jusef ja Gaston —»Sheikki puisti päätänsä vihaisesti.
»Hän on mies, Diane», keskeytti hän nopeasti ja jyrkästi, »ja hänen on vastattava tästä miehenä.Bon dieu, että hänellä pitää olla niin vähän kunniantuntoa, niin vähän säädyllisyydentajua! Kuinka kauan hän on ollut poissa?»
»Kuusi viikkoa», änkytti Diana, ja häntä puistatti toisen suusta kirvonnut voimakas kirous.
»Keitä hänen mukaansa lähti?»
»Ramadan ja S'rir.»
»Kaunis kolmikko!» kivahti Ahmed, naurahtaen katkerasti. »Eikä ketään muita saattajia — vaikka hän tiesi, missä tilassa maa on? Kirottu nuori hupsu!»
Silloin Dianan itsehillintä romahti tyyten, ja hän takertui kiinni puolisoonsa, nyyhkyttäen hillittömästi.
Tukahduttaen toisen kirouksen Ahmed sieppasi hänet syliinsä ja kantoi hänet huoneen poikki.
»Älä ole huolissasi, rakas!» kuiskasi hän laskiessansa Dianan vuoteelle. »Hän kyllä palaa aikanansa. Mustat lampaat palaavat aina. Minun pitäisi se tietää, sillä olin mustempi lammas kuin hänestä ikinä sukeutuu — Jumala minua auttakoon. Ja Jumala häntä auttakoon, kun minä päästän hänet käsistäni!» lisäsi hän tuikeasti itsekseen kääntyessänsä lopettamaan riisuutumistaan.
Taivaallinen rauha lepäsi Tuggurtin pienen arabialaisen kaupungin yllä. Vilpoisessa, varjoisessa eteishallissa istuicaissensuojassa pyylevä ranskalainenpatronhautautuneena tilavaan, pehmeään nojatuoliin, kuorsaten äänekkäästi. Hänen kaljua päätänsä peitti räikeävärinen silkkinen nenäliina, jota raskas hengitys hiljaa häilytti edestakaisin.
Caissenvastapäätä olevasta, avoimesta ovesta, joka johti avaraan huoneeseen, puolittain seurustelusalonkiin, puolittain ruokasaliin, kuului samanlaisia enemmän tai vähemmän rauhallisen uinailun ääniä; siellä pieni ryhmä kauppamatkustajia kylläisinä ja ikävystyneinä toistensa seuraan käyttivät pakollisen joutilaisuuden hetkeä parhaiten eduksensa.
Hallin oven läheisyydessä kyykötti kolme tai neljä liikkeen palveluksessa olevaa arabialaista juoksijaa kantapäittensä varassa, selkä seinään nojattuna, pää rinnalle painuneena, vaipuneina haaveettomaan mietiskelyyn.
Ulkopuolella oli katu tyhjänä. Kokonaiseen tuntiin ei hotellia ollut sivuuttanut ainoakaan elävä olento paitsi vainottua kissaa, joka oli vimmaisesti paennut kahta laihaa, takkuista, sekarotuista, sitä puolittain innostuneina ajavaa koiraa ja surkeata lamaantuneen näköistä aasia, joka oli hitaasti harhaillut kadulla ja pysähtynyt hetkiseksi hotellin oven edustalle, päästäen pitkäveteisen, ulvontaa muistuttavan, vihlovan surullisen kiljaisun, ennenkuin se jatkoi mutkittelevaa harhailuansa, nuuhkien nälkäisenä maata, kunnes katosi näkyvistä.
Yläkerrassa istui Raoul de Saint Hubert yksityisessä huoneessa kirjoittamassa laajan pöydän ääressä.
Puolisen jälkeen kuluneiden kahden tunnin aikana hän ei ollut keskeyttänyt työskentelyänsä muutoin kuin sytyttääkseen uuden savukkeen ja pannakseen vielä yhden pätkän kyynärpäänsä viereen sijoitetussa tuhkakupissa olevaan yhäti kasvavaan läjään tai vastatakseen avoimen ikkunan ääressä olevalla ruokotuolilla viruvan lyhyen, vaalean nuoren miehen silloin tällöin lausumiin huomautuksiin. Nämä viimemainitut keskeytykset kävivät kuitenkin yhä harvemmiksi, kunnes vihdoin lakkasivat tyyten, ja viitsimättä ottaa siitä tarkkaa selkoa arveli Saint Hubert kumppaninsa nukkuneen. Mutta Caryll John Aubrey, vikontti Caryll, oli kaukana unesta.
Itsepäinen leuka työnnettynä eteenpäin ja otsa peloittavissa rypyissä, jotka olivat hänen ainoa isän suvun puolelta peritty piirteensä, hän mielessänsä uudelleen muisteli tilannetta, joka tuntui joka hetki käyvän yhä harmillisemmaksi ja vastenmielisemmäksi.
Huonosti sopien ympäristöönsä, kiukuissansa siitä, että hänen oli ollut pakko poistua siitä ainoasta maasta, jossa hänen mielestään oli mitään hyvää ja jossa hänen kaikki harrastuksensa olivat, ja katkeran vihamielisenä isälle, josta hänellä oli ainoastaan hämärä muisto, hän nurkui jokaista Englannin ulkopuolella vietettyä minuuttia ja kammosi yritystä, josta hän yksin oli vastuunalainen. Oliko hän tehnyt oikein? Vai oliko hän ollut liian tunnollinen, liian intoileva hupakko?
Viikkokausia hän oli pohtinut sitä kysymystä pääsemättä vähääkään likemmäksi sen ratkaisua.
Kuunnellessansa nyt Saint Hubertin uutteran kynän kahinaa hän huomasi taaskin aprikoivansa asiaa ja rypisti otsaansa entistä synkemmin.
Mutta kävipä miten tahansa, hän uskoi menetelleensä oikein. Ja Jumalan kiitos, hän oli varma omista vaikuttimistaan. Algeriaan häntä ei ollut tuonut oman edun tavoittelu. Ja kun hän kerran oli täällä, oli asia ajettava loppuun saakka, olipa se mieluinen tai vastenmielinen — ja siihen se sai toistaiseksi jäädä.
Päättävästi hän käänsi ajatuksensa toisaalle, pujahtaen vaikeasta tilanteestaan tietoisen harjoituksen antamaan, kerkeään tapaan.
Hän oli liian vaatimaton myöntääksensä edes itselleen, että vain jyrkkä velvollisuudentunne oli pakottanut hänet astumaan askeleen, joka nyt lähestyessänsä täyttymistään herätti hänessä voimakasta pelkoa.
Sillä velvollisuus oli hänen elämänsä pääsisältö. Sitä oli teroitettu hänen mieleensä siitä alkaen, kun hän oli kyllin vanha ymmärtääksensä mitään, sitä ja siitä asemasta, johon taivas oli nähnyt hyväksi hänet kutsua, johtuvien siveellisten velvoitusten ja vastuunalaisuuden tiukkaa tuntoa.
Ja kun hän ei ollut tiennyt mitään murhenäytelmästä, joka oli turmellut hänen iso-isänsä elämän, ei hän ollut milloinkaan aavistanut huolellisen kasvatuksensa olleen vain yhden niistä keinoista, joilla sydämeltänsä murtunut mies oli koettanut sovittaa nuoruudenaikaisia hairahduksiaan.
Hänen kasvatuksensa oli ollut melkein ainutlaatuinen. Hän oli lapsuudestansa saakka ollut säännöllinen ja järjestelmällinen, tarkoin kammonnut kaikkea epäsovinnaista ja tavatonta, alituinen seurustelu iäkkään vanhuksen kanssa oli lujittanut hänen ennakkokäsityksiään ja tehnyt hänestä ikäisekseen vakavan ja luotettavan.
Hän ei saavuttanut mitään akateemista arvoa eikä ollut erikoisen hyvä leikkikentällä, mutta kuitenkin yleisesti suosittu hyvänä yleisurheilijana, ja hänen Etonissa viettämänsä aika kului tasaisesti. Ja kun hänen iso-isänsä vaarallisen heikko terveys oli sitä lyhentänyt, oli hän suoraan koulunpenkiltä lähdettyänsä täydestä sydämestänsä syventynyt siihen tehtävään, josta piti tulla hänen elämäntyönsä.
Vaistoiltaan ja koulutukseltaan hän oli uurastaja. Ja kaksi vuotta hän oli ahertanut kuin kaleeriorja oppiaksensa perinjuurin tuntemaan kaikki monimutkaiset tehtävät hoitaessansa laajoja tiluksia, joita hänet oli kasvatettu pitämään hänelle uskottuna pyhänä talletuksena.
Hänen ainoana kunnianhimoisena pyrkimyksenään oli ollut vanhan sukunsa perinnäistapojen säilyttäminen ja mallikelpoisena isäntänä esiintyminen, ja hänen ainoana huvituksenaan oli ollut metsästys.
Ja juuri tätä ainoata huviaan hän ajatteli Saint Hubertin kirjoittaessa keskeyttämättä. Tässä kurjassa maassa ei hänelle oltu suotu edes metsästystä, mietti hän, ajatustensa haikeina siirtyessä viereisessä huoneessa oleviin pyssykoteloihin, jotka olivat olleet kiinni siitä pitäen, kun hän lähti Englannista. »Maltahan kun ehdimme kauemmaksi etelään.» Hän alkoi pahasti tuskastua tähän usein toistettuun huomautukseen. Tämä kaikkihan sopi mainiosti setä Raoulille, joka käytti kaikki mahdolliset ajat jatkaaksensa loppumatonta kirjoittamistaan — mitä se sitten lieneekään ollut — nurisi hän itsekseen. Ja setä Raoul oli ranskalainen; tuskin saattoi olettaa ranskalaisen olevan yhtä innokkaan kuin englantilaisen. Mutta sekään ei ollut totta — Caryll keskeytti sielullisen arvostelunsa luomalla katuvaisen katseen pöydän ääressä työskentelevään, kumaraan mieheen — setä Raoul oli mainio metsästäjä, yhtä hyvä kuin kuka muu tahansa. Siispä ei auttanut muu kuin odottaa, kunnes he pääsisivät »kauemmaksi etelään». Kauemmaksi etelään! Hitto vieköön etelän! Siinä hän taaskin koetti syrjäyttää vaikeuden, ja hän luuli, ettei hänen tarvitsisi alistua siihen ainakaan päivään tai pariin. Caryllien kuuluisat otsarypyt syvenivät, kun epämieluisia ajatuksia taaskin tulvahti nuoren miehen mieleen. Eksyneen pikku aasin surullinen ääni, joka odottamattomana hätkähdytti häntä, katkaisi hänen tuskalliset mietteensä.
Tukahdutetusti äännähtäen hän nousi pystyyn ja meni pienelle parvekkeelle, joka ulkoni lasiovelta, ja jäi tuijottamaan kadulle.
Ja hänen kasvonsa kovenivat hänen tarkkaillessaan pientä, surkeata nelijalkaista, joka nälkäisenä umpimähkään harhaili tyhjälle torille päin. »Se on melkein kuoleman kuva. Ja selässä avoin haava, johon voisi pistää kätensä», mutisi hän äkäisesti. »Hyvä Jumala, millainen maa! Hyvä Jumala, millaista kansaa!»
Häntä kuvotti kuten aina, kun hän näki eläimen kärsivän, ja hän kirosi karkeasti, pyörähti kantapäällään ympäri ja syöksähti takaisin huoneeseen.
»Kuinka kauan meidän on vielä varrottava tässä Jumalan hylkäämässä onkalo-pahaisessa?»
Pikemminkin hänen sävynsä kuin hänen sanansa panivat Saint Hubertin, kun hän nosti katseensa työstään, tähyämään häntä hetkisen ennenkuin vastasi. Eikä hän puhuessaan suoraan vastannut hänelle singottuun kysymykseen. »Mikäs nyt on, Caryll?» tiedusti hän tyynesti, ja myötätunto ja syvä ymmärtämys saivat hänet vastoin tavallisuutta lausumaan kysymyksensä englanninkielellä.
Nuoren miehen kasvoille levisi heikko puna, ja hänen äkäinen katseensa kävi epävarmaksi Saint Hubertin silmäillessä häntä tarkkaavasti.
»Oh, eipä tavallista kummempaa», mutisi hän kärsimättömästi ikäänkuin olisi puolittain hävennyt omia tunteitaan, mutta aito englantilaiseen tapaan olisi ollut vastahakoinen myöntämään sitä. »Tällä kertaa pieni elukka-rukka, aasi, jonka ampuminen olisi ollut armelias teko.» Äkkiä hänen äänensä koventui harmista. »Minkä hiton tähden he eivät voi päästää eläin-poloista surkeudestaan? Täällä ollaan siinä suhteessa pahempia kuin muualla, missä olemme olleet. En mahda sille mitään. Se suorastaan tekee minutsairaaksi. Hyvä Jumala, se on kuohuttavaa — se on kirottua! Taivaan tähden, minkä tähden emme voi lähteä tästä hävyttömästä kaupungista edelleen?»
Saint Hubert kohautti hieman olkapäitänsä ja alkoi koota pöytää peittävää sekavaa paperiläjää. Hän oli itse humaaninen, mutta tottunut niihin tuskastuttaviin näkyihin, jotka toisesta olivat sietämättömiä, eikä hän tahtonut uudelleen aloittaa kiistaa jo kuluneeksi käyneestä kysymyksestä.
»En osaa puhua siitä enempää kuin olen jo puhunut», vastasi hän kärsivällisesti, »emmekä hevin voi lähteä liikkeelle, kun emme tiedä, mihin lähteä. Meidän täytyy varrota, kunnes saamme varman tiedon siitä, missä leiri on. Olemme hyvin onnellisia, kun voimme lainkaan lähteä», jatkoi hän, nitoen yhteen käsikirjoituksen irtonaiset liuskat ja nojaten tuoliansa taaksepäin virittäessänsä uuden savukkeen. »Äskeisten levottomuuksien johdosta epäävät viranomaiset kaikilta luvan matkata etelään — turhaa on ollut noiden alakerrassa majailevien kauppamatkustajien napina, kun heille on annettu määräys pysyä poissa etelästä tällä hetkellä. Ainoastaan sen vuoksi, että isäsi on niin hyvin tunnettu ja että — no niin, että minäkin olen sangen tunnettu, ei tiellemme ole asetettu minkäänlaisia esteitä. Asiain näin ollen, on komentaja välttämättä tahtonut lähettää saattojoukon mukaamme siihen saakka, kunnes isäsi väki tulee vastaamme. Minä puolestani en pidä sitä tarpeellisena, mutta eversti Mercier haluaa kiihkeästi välttää kaikkia vastuksia ja tehdä sinulle kaikki niin sileäksi kuin suinkin.» Hän pysähtyi hetkiseksi, silmäillen kumppaniansa terävästi. »En usko sinun oikein oivaltavan, millainen asemasi täällä on», jatkoi hän sitten hitaasti. »Tässä maassa merkitsee jotakin se, että on Ahmed ben Hassanin poika. Sinulla on syytä ylpeillä isästäsi, Caryll.» Se oli tyyni, mutta suora kehoitus. Mutta vaikka Saint Hubert odottikin vastausta, ei hän ollut ihan valmistautunut kuulemaan sanojensa aikaan saamaa rajua purkausta. Caryll hätkähti ikäänkuin toinen olisi lyönyt häntä, hänen nyrkkinsä tärähti heidän välillänsä olevaan pöytään, ja hänen kasvonsa muuttuivat lyijynharmaiksi.
»Ylpeillä — isästäni!» huusi hän kiihtyneesti. »Ylpeillä siitä, että olen sekarotuisen arabialaisen poika…»
»Caryll!»
Mutta ei edes Saint Hubertin tuikea nuhde kyennyt hillitsemään katkeruuden tulvaa, joka oltuansa vuosikausia salvattuna nyt vihdoin murtautui valloilleen.
Nyt Caryll asteli lattialla nopein, epätasaisin askelin ja levitti kätensä, tehden perin halveksivan eleen.
»Mikä muu hän sitten on?» kivahti hän. »Ja mitä ihmettä hän on ikinä tehnyt sellaista, että minun pitäisi olla ylpeä hänestä? Oliko minun ylpeiltävä siitä, että hän on hylännyt minut näin moneksi vuodeksi? Onko minun ylpeiltävä siitä, että hän mursi isänsä sydämen, antoi vanhus-poloisen kuolla näkemättä häntä? Luuletko minun voivan antaa sen hänelle anteeksi? Luuletko minun voivan unohtaa iso-isäni kuolemaa — ja hänen ääntänsä, ihan lopussa, pelkkää kuiskausta: 'Poikani, poikani'? Hyvä Jumala, kuinka se viilsi! Ja sinä kehoitat minua ylpeilemään hänestä! Olin vielä ihan pieni poikanen käsittäessäni, mikä iso-isäni elämää vaivasi, alkaessani ymmärtää, mitä sinun käyntisi hänelle merkitsivät. Oli säälittävää nähdä hänen kiihtymystään, kun sinä olit tulossa, oli vielä vaikeampi tarkkailla häntä sinun poistuttuasi. Ja kun minä sinun ollessasi meillä joskus satuin olemaan samassa huoneessa, kuulin usein hänen puhuvan isästäni, kadehtien sinua, koska sinä sait häntä tavata eikä hän saanut. Ja vaikka olinkin lapsi, sadattelin sitä miestä, joka tuotti hänelle kärsimyksiä. Hyvä Jumala, kuinka häntä vihasin! Ja arveletko sen olleen minusta hauskaa, että minut koko elämäni ajan on tunnettu 'aavikolla asustavien, tavattomien ihmisten pojaksi'. Kenties se on pikku seikka, mutta minä kammoan kaikkea epäsovinnaista. Valmistavassa koulussa ollessani oli elämäni surkeata, ja samanlaista jatkui Etonissa. Jouduin inhoamaan oman nimeni sointua ja siihen liittyvää salaperäisyyttä. Ja kaikki näyttivät tietävän koko asian tai luulivat sen tietävänsä. Minua osoitettiin jonkinlaisena kummallisuutena muiden poikien äideille ja sisarille. Olin 'omituisia Carylleja', ja isäni oli sekapäinen tai oli tehnyt jonkun kepposen, jonka tähden hänet oli potkittu pois suvusta. Miten olisin voinut selittää, että hän oli arabialainen päällikkö? Arabialainen päällikkö — armias Luoja! Minä kaipasin säädyllisiä, säännöllisiä vanhempia, joista olisi voinut puhua samoin kuin muiden poikain omaisista. Mutta ärsyttävintä ei ole se. Mitäpä väliä sillä, mitä kirotut, uteliaat juoruilijat puhuvat. Pahinta on se, että tiedän olevani sellaisen miehen poika, joka… joka…»
Hän murtui tyyten ja vaipui pöydän ääressä olevalle tuolille, painaen päänsä käsivarsilleen.
Siinä oli vihdoinkin avomielinen tunnustus siitä, mitä Saint Hubert oli usein epäillyt, mutta koskaan ennen ei ujo, herkkätuntoinen nuorukainen ollut rikkonut ympärilleen rakentamaansa eristysmuuria paljastaaksensa sisimmät tunteensa, tätä ennen hän ei ollut koskaan millään tavoin vihjannut niihin katkeriin ajatuksiin, joita hän hautoi mielessään ja jotka olivat myrkyttäneet hänen nuoren elämänsä.
Ja katsellessansa nyt hänen nytkähteleviä hartioitaan huomasi Saint Hubert, että hänen edessänsä oli taaskin sama pulma, joka oli vaivannut häntä vuosikausia.
Menettelikö hän oikein salatessaan tietonsa vai oliko hänen velvollisuutensa selvittää asia Caryllille niinkuin hän yksin saattoi sen tehdä?
Iso-isän ja pojanpojan välinen rakkaus oli ollut ihana, ja Caryllista oli vanhus ollut kaiken kunnon ja suoruuden esikuva. Pitikö hänen tuhota nuorukaisen usko ja turmella hänen ihanteensa häikäilemättömästi tutustuttamalla hänet surkean, vanhan tarinan alastomiin tosiseikkoihin. Kerran aikaisemmin oli hänen ollut pakko kertoa se tarina. Mutta käsittäisikö Caryll sen niinkuin hänen äitinsä oli tehnyt? Silloin se oli kerrottu Saint Hubertin rakkaimman ystävän puhdistamiseksi. Eikö sen kertomiseen nyt ollut sama syy ja vielä suurempikin syy? Oli mahdotonta sallia Caryllin pysyä tietämättömänä, olla suomatta hänelle tilaisuutta itse, tuntien todenperäiset tapahtumat, tuomita isänsä ja iso-isänsä välillä.
Saint Hubert meni verkkaisesti pöydän toiselle puolelle.
Mutta laskettuaan kätensä Caryllin olalle hän pysähtyi kahdella päällä, rypistäen otsaansa ja nielaisten paljastuksen, joka pyöri hänen kielellänsä.
Ei vielä. Hän odottaisi vielä vähän aikaa, siihen saakka, kunnes vaikea perhekokous olisi suoritettu, kunnes tieto äidin rakkaudesta ja hänen nyt vihaamansa isän parempi tunteminen olisivat tasoittaneet tietä ja tehneet tarinan kestämisen hänelle helpommaksi. Mutta jotakin hänen oli sanottava.
»Rakas poika», alkoi hän, mutta pysähtyi sitten kerrankin lainkaan löytämättä sopivia sanoja.
Ja Caryll oli jo rauhaton hänen kätensä kosketuksesta ja hiljaisella äänellä jatkoi puhetta.
»Kaikki on hyvin, setä Raoul», virkkoi hän nykäyksittäin pää edelleenkin painettuna käsivarsia vasten. »Olen pahoillani siitä, että esiinnyin narrimaisesti. Unohda se, ole hyvä! En suorastaan mahtanut sille mitään. Minun oli puhuttava — se on painanut minua vuosikausia. Enkä välitä siitä, että olin aasimainen sinun nähtesi ja kuultesi. Sinä ymmärrät aina. Olet aina ollut niin — min vietävän kelpo ystävä minua kohtaan.» Hänen äänensä tukehtui ankaraan nyyhkytykseen. Sitten hän äkkiä nosti päänsä pystyyn ja tarttui Saint Hubertin käteen niin lujasti, että ranskalainen hätkähti. »Minkätähden olet minulle niin hyvä, setä Raoul? Minkätähden olet aina tehnyt niin paljon hyväkseni? Sinä ja vanhus olette tuskin sallineet minun tuntea isänkaipausta — ja sinä olet opettanut minulle vieläkin enemmän kuin hän, vaikka hän rakastikin minua paljon. Jospa osaisin kertoa sinulle, kuinka kiitollinen olen! Mutta olen kelvottoman kankeakielinen enkä osaa lausua ajatuksiani. Sinä olet ollut minulle enemmän kuin isä, setä Raoul — jumaliste, toivoisin sinun olevan isäni!» Ja hänen takanansa seisoi Raoul de Saint Hubert ääneti, iloissaan siitä, että hänen kasvonsa olivat piilossa, ja koettaen hillitä tunnepuuskaa, joka oli vähällä käydä yli hänen voimiensa.
Näillä muutamilla viimeisillä sanoilla, jotka niiden lausujasta olivat vain itsestänsä pulpahtanut rakkauden ilmaisu, oli siitä miehestä, jolle ne oli osoitettu, syvempi, purevampi merkitys. Hänen poikansa — niin olisi saattanut olla! Hänen palvomansa naisen elävä kuva. Se ajatus vihloi kuin terävä säilä, jota kierretään avoimessa, parantumattomassa haavassa. Hänen tummat silmänsä siristyivät tuskasta, ja taaskin hän taisteli niin kauan salassa pitämäänsä kuolematonta rakkautta ja alituisesti kivistävää, lähtemätöntä kaipausta vastaan.
Kaksikymmentä vuotta hän oli näytellyt, säilyttänyt salaisuutensa ja pysynyt sen naisen ystävänä.
Nainen oli kaivannut Ahmedin rakkautta eikä hänen. Ja tyydyttääksensä Dianan sydämen halun hän oli kamppaillut kuoleman kanssa palauttaakseen hänen syliinsä sen miehen, joka oli tehnyt hänelle niin huutavaa vääryyttä. Ja hänen rukoilemansa onni oli tullut Dianan osaksi, ja Dianan onni merkitsi hänelle enemmän kuin hänen omansa.
Eikä Ahmedkaan ollut milloinkaan aavistanut mitään. Saint Hubert oli epäitsekäs, eikä hänen sydämessään ollut sijaa katkeruudelle, ja hänen ystävyytensä sheikkiä kohtaan oli kestänyt kaikkein suurimman koetuksen.
Molempien ystävänä hän oli käynyt heidän luonansa niin usein kuin olosuhteet ja hänen oma rohkeutensa olivat myöntäneet. Eikä kukaan muu kuin hän itse tiennyt, kuinka tuskallisia ne vierailut olivat olleet.
Hän pelkäsi niitä aina — kuten hän nyt pelkäsi tulevaa käyntiä, hupsu raukka kun oli! Jyrkästi hän kiskaisi ajatuksensa nykyisyyteen, ihmeissänsä aprikoiden, kuinka kauan sitten Caryll oli puhunut ja oliko hänen mielenliikutuksensa jäänyt huomaamatta.
Peläten itseänsä, peläten tilannetta, joka oli käynyt järkyttävän pingottuneeksi, hän oivalsi, että jokapäiväinen vastaus oli ainoa mahdollinen. Hän puristi huuliltansa naurun, joka kuulosti varsin luonnolliselta, vaikka olikin jonkun verran epävakainen. »Se olisi tehnyt sinusta ranskalaisen, sinä pinttynyt John Ball», huomautti hän keveästi. »Tietysti se imartelee minua. Mutta älä lausu harkitsematta sellaista, mitä saatat katua. Malta siihen saakka, kunnes ensin olet nähnyt oman isäsi!» Hänen vilpittömyytensä ja hänen äänestänsä soinnahtanut syvä ihailu olivat epäilemättömän selvästi tuntuvat, ja Caryll murahti jotakin epäselvästi, siirtyi avoimen ikkunan ääreen ja jäi seisomaan, katsellen ulos kädet työnnettyinä syvälle housuntaskuihin.
»Hänessä kaiketi lienee jotakin hyvääkin», virkkoi hän vihdoin perin töykeästi, »koska olet pysynyt häneen kiintyneenä näin monta vuotta. Mutta sinä olet hänen ystävänsä ja olet luonnollisesti puolueellinen. Sinä et voi nähdä häntä samassa valossa kuin minä näen ja kuin muut näkevät. Taivas tietää, etten tahdo tuomita häntä kohtuuttomasti. Mutta minusta tuntuu, että kovin monet seikat kaipaavat selitystä. Minä tiedän niin vähän. Tiedän vain sen, että hän on jostakin syystä, jonka hän itse parhaiten tuntee, elänyt koko ikänsä aavikolla, arabialaisena arabialaisten parissa, ja että hän siellä kohtasi äitini ja meni hänen kanssansa naimisiin. Mutta joskin hän haluaa esiintyä itämaalaisena mahtimiehenä ja hallita likaista, vastenmielistä, varastelevaa roskajoukkoa, ei hän pääse eroon siitä tosiasiasta, että hänen velvollisuutensa ja vastuunsa Algerian ulkopuolella…»
»Hän tunnusti ne velvollisuudet lähettäessänsä sinut Englantiin ottamaan hänen paikkansa», keskeytti Saint Hubert. »Et hevin voi riidellä hänen kanssansa sellaisesta, missä sinä olet voittanut aika paljon.»
»Mutta, hyvä Jumala, siitähän minä riitelenkin», tokaisi Caryll nopeasti. »Se on väärin, se on pohjaltansa väärin. Hän on Glencaryll, eikö olekin? Eikö hänellä ole kotosalla velvollisuuksia, jotka on otettava huomioon ennen hänen kehnoja arabialaisiansa?» Ja harmistuneena hän pyörähti ympäri, silmäillen synkästi Saint Hubertia, joka oli palannut istumaan pöydän ääreen.
»Hän oli vanhempi kuin sinä olet nyt, ennenkuin tiesi, ettei hän ole arabialainen, ennenkuin oli kuullut puhuttavankaan Glencaryllista», vastasi Saint Hubert. »Hän syntyi aavikolla, hänet kasvatettiin aavikolla, ja häneen oli juurtunut velvollisuudentunne heimoansa kohtaan, ennenkuin hänellä oli aavistustakaan muusta perinnöstä. Se tieto tuli liian myöhään vaikuttaaksensa häneen. Kaikilta vaistoiltaan hän oli arabialainen, ja rakkaus heitä kohtaan ja lapsuudenaikainen kasvatus ovat pitäneet häntä uskollisena sille kansalle, jonka keskuudessa hän oli varttunut mieheksi. Jos luulet sen olleen helppoa, niin olet erehtynyt. Ben Hassanin heimon miehet ovat kokonaan toisenlaisia kuin mitkään tähän saakka näkemäsi arabialaiset. He ovat uppiniskaista, sotaista väkeä, ja heidän hallitsemisensa vaatii miestä. Isäsi elämä on vaivaloista. Ja vaikkapa ei olisikaan ollut syitä — hm — syitä, joiden tähden hän ei halunnut käydä Englannissa, epäilen hyvin suuresti, olisiko hän pitänyt viisaana ja poliittisena poistua kansansa parista niin pitkäksi ajaksi.»
Caryllin jöröistä kasvoista kuvastui hänen tuntemansa ylenkatse.
»Siihen ei kai ole luottamista! Aika hupaisa ympäristö», äänsi hän halveksivasti. »Mutta vaikka se kaikki pitäisikin paikkansa, ei sama este otaksuttavasti pidätä äitiäni.» Nuorekkaan äänen omituinen, uhman sekainen, intoilevan mahtipontinen sävy sai Saint Hubertin entistäkin paremmin tajuamaan, kuinka syvälle juurtunut ja kuinka katkera Caryllin vanhempiansa kohtaan tuntema harmi oli. Hänen oma asemansa tuntui vaikeammalta kuin konsanaan.
»Myöskin hänen elämänsä on ollut hyvin puuhaisaa», sanoi hän verkkaisesti, samalla kun hänen mielessänsä taistelivat kiihkeä halu puolustaa rakastettua naista ja se pelko, että hänen puolustuksensa vain antaisi aihetta lisäloukkauksille, »puuhaisampi kuin sinä mitenkään osaat kuvitella. Hän on väsymättömästi työskennellyt parantaakseen naisten ja lasten asemaa ja kohentaakseen heidän elinehtojansa. On esimerkiksi kokonaan hänen ansiotansa, että silmäntulehdus on melkein tyyten hävinnyt heimon keskuudesta.»
»Mutta omaan poikaan ei hänen toimintansa ulotu», pisti Caryll katkerasti väliin.
Saint Hubertin kasvot punehtuivat äkillisestä suuttumuksesta. »Ole oikeudenmukainen, Caryll!» muistutti hän terävästi. »Jos olisi ollut todellista tarvetta, mitään ruumiillista syytä, olisi äitisi myllertänyt taivaan ja maan päästäksensä sinun luoksesi. Mutta sinä et ole eläissäsi ollut päivääkään sairaana. Olet vahva kuin hevonen ja kahdesti niin terve. Ja kun asia on niin, ei milloinkaan ole ollut syytä olla huolissaan sinun tähtesi. Äläkä luulekaan, ettei äitisi olisi milloinkaan tahtonut nähdä sinua. Tämä ero on ollut hänen elämänsä ainoa suru. Mutta hän ei ole saanut toimia oman mielensä mukaan», jatkoi hän hitaammin kykenemättä salaamaan hämmennystään. »Isäsi on ihastunut häneen ja tyyten riippuvainen hänestä. Ja ehkä isälläsi luonnonmukaisesti on sen kansan vaistot, jonka parissa hän elää. Hän ei ole koskaan voinut sopeutua siihen — se on — tarkoitan — hänestä on ollut mahdotonta…» Nyt hän takerteli pahasti, ja Caryll täydensi hänen ajatustansa nopeasti ja purevasti.
»Älä pieksä tuulta, setä Raoul! Sinä tarkoitat, että hänkielsiäitiä lähtemästä.»
Saint Hnbert nielaisi huokauksen. Haluamatta pitkittää väittelyä, joka oli jo nyt mennyt kyllin etäälle, ja enää puolustella sellaista, minkä hän aina oli sydämessänsä tuominnut, hän vastasi vain vähäisellä myöntävällä nyökkäyksellä eikä ollut huomaavinansakaan Caryllin sanoja seuraavaa huomautusta: »Itsekäs raakimus», joka jupistiin hyvin hiljaa, mutta kuitenkin kuuluvasti.
Ollen syvästi kiintynyt Carylliin ja täydelleen tuntien vaikean asemansa Saint Hubert tajusi, kuinka tiukka oli tämä tilanne, joka ei alunperinkään ollut tuntunut helpolta.
Heidän ollessansa vähän aikaa Pariisissa oli nuori mies hillinnyt suvaitsemattomuuttansa ja englantilaisia ennakkoluulojansa kohteliaisuudesta isäntäänsä kohtaan. Mutta Algeriassa ne olivat puhjenneet estämättömästi näkyviin.
Heidän matkustaessansa junalla Biskraan ja sitten ratsastaessansa ikävähkön taipaleen Tuggurtiin ei Caryll ollut lainkaan salannut tunteitaan, vaan oli arvostellut ja tuominnut vapaasti. Hän ei nähnyt maassa mitään kaunista ja tuntui syntymästään saakka vihaavan sen asukkaita. Heidän viehättävän ulkokuorensa alla hän näki vain likaa ja saastaa, ja se sai hänet inhoten kammoamaan heitä ja mahdollisimman visusti karttamaan läheistä kosketusta heidän kanssansa.
Ja nyt, melkein heidän matkansa päämäärässä, oli hänen esiintymisensä muuttunut selväpiirteisemmin vihamieliseksi.
Pakollinen odotusaika Tuggurtissa oli käynyt hänen jo ennestään ylettömästi pingoittuneille hermoillensa, varmentanut hänen ennakkoluulojaan ja ärsyttänyt hänen suvaitsemattomuuttaan. Hän oli ollut ynseä ja jokseenkin töykeä sekä ranskalaisia sotilasviranomaisia että paikkakunnan arabialaisia päälliköitä kohtaan, ja joissakuissa tapauksissa olivat Saint Hubertin hienotuntoisuus ja kärsivällisyys joutuneet äärimmäisen kovalle koetukselle hänen koettaessansa tasoittaa vaikeuksia ja silittää hankauksia.
Eikä asiaa ollut helpottanut se, että Saint Hubertin oli ensimmäisten vihamielisyydenpurkausten jälkeen ollut pakko jättää Caryll selviytymään omin neuvoin.
Ranskalainen ei ollut tullut Afrikkaan yksinomaan sen tähden, että hänen oli saatettava Caryllia. Hän oli tullut myöskin edistääkseen yritystä, joka oli hyvin likellä hänen sydäntään, ja syventyneenä tämän yrityksen yhteydessä olevaan työhönsä hän oli sulkeutunut huoneessansa tuntikausiksi yhteen menoon, kirjoittanut uutterasti ja ottanut vastaan yhtämittaisen jonon alkuasukkaita, päälliköistä ja kulkureista alkaen vaeltaviin kerjäläisiin saakka, joiden repaleet ja likaisuus olivat äidyttäneet hänen nuoren ottosukulaisensa inhon äärimmilleen. Eivätkä yksinäiset harhailut hänelle soveltumattomassa ympäristössä, sillä Caryll ei ollut pitänyt kumppaneinansa Saint Hubertin arabialaista palvelijaa eikä häntä saattanutta hotellin käskyläistä, olleet sopeuttaneet Caryllia uusiin oloihin eivätkä parantaneet hänen tuultansa. Ja kun Saint Hubert kokosi paperinsa ja sujutti ne salkkuun, jonka- hän sitten lukitsi ja sysäsi pöydän laidalle, vaivasi häntä juuri se ajatus, että hänen oli taaskin jätettävä Caryll yksinänsä jöröttelemään. Purkauksensa jälkeen Caryll oli taaskin käynyt äreän äänettömäksi ja istunut sykertyneenä ruokotuoliin, johon hän oli palannut.
Hän ei liikahtanut eikä nostanut päätänsä, kun Saint Hubert, joka oli mennyt avoimen ikkunan ääreen ja nojautunut sen pieleen, alkoi puhua puolittain selin huoneeseen päin:
»Olen pahoillani, että minun on taaskin jätettävä sinut yksin,mon cher, mutta olen sopinut kohtaavani erään henkilön tänään iltapäivällä. Ja tänä iltana syön päivällistä kaidin ja hänen poikansa seurassa, jotka kävivät luonamme eilen. Arvasin, ettet sinä tahtoisi tulla mukaan. Ja koska kaid ei ymmärrä vähääkään ranskaa, esitin sen, ettet sinä osaa arabian kieltä, riittäväksi puolustukseksi.»
Hänen yrityksensä syrjäyttää aikaisempi keskustelu onnistui jotensakin huonosti. Yhäti närkästyneenä ja itsepintaisesti hautoen omia huoliansa Caryll vastasi purevasti, avoimesti kehoittaen häntä vielä jatkamaan väittelyä.
»Onko arabialainen veljeni samannäköinen kuin tuo nuori vintiö?»
Saint Hubertin kärsivällisyys oli melkein lopussa, ja hänenkin sisunsa alkoi kuohua, mutta hauskuutta sekaantui hänen harmiinsa, kun hän mielessään vertasi nuoremman Ahmed ben Hassanin jäntevää, atleettimaista vartaloa ja terveitä, kauniita kasvoja nuoren kaidin kömpelön järeään, veltostuneeseen ruumiiseen, kalpeisiin poskiin ja aistillisiin, hekuman huumaamiin silmiin, jotka edellisenä päivänä olivat tehneet häneen niin vastenmielisen vaikutuksen.
»En ole nähnyt Pojua lähes kahteen vuoteen», vastasi hän lyhyesti. »Ja kuten jo äsken huomautin, miksi et odottaisi, kunnes itse saat nähdä ja voit sen perusteella arvostella? Ja miksi pitää tuota surkeata nuorukaista esikuvallisena arabialaisena? Huonontuneita yksilöjä on jokaisessa kansassa. Myöskin sinun on myönnettävä, että Algeriassa ollessasi olet nähnyt paljon ruumiillisesti uhkeita arabialaisia, jotka olisivat kunniaksi mille maalle tahansa. Älä enää estele, Caryll. Tiedän sinun inhoavan koko juttua. Käsitän, että sinusta turtuu hyvin vaikealta. Otaksuttavasti on se hyvin vaikeata heistäkin — omaisistasi nimittäin. Saattaisin myöskin lisätä, että se on — vaikeata minustakin.»
Nopeasti katuen Caryll ojensi kätensä.
»Olen raakalainen, kärtyinen raakalainen», jupisi hän. »Miksi et potkaise minua, vaan väittelet kanssani? Mutta se kaikki on perin ilkeätä. En jaksa sopeutua siihen, eikä koettaminen hyödytä mitään. Inhoan tätä maata ja inhoan tätä kansaa. Toinen kaipaisi lantalapiota ja toinen suihkua!»
Saint Hubert purskahti nauramaan ja palasi huoneeseen.
»Älä pyyhkäise liian lavealti!» esteli hän hyväntuulisesti. »Joukossa on joitakuita puhtaitakin.»
»Minä en ole nähnyt ainoatakaan…» alkoi hän, mutta pysähtyi sitten äkkiä, ja hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi.
Mutta Saint Hubert, joka etsi johonkin sekaantunutta kirjettä, ei huomannut hänen hämminkiään, ja hän seisoi hiljaa, kunnes Raoul vihdoinkin löydettyänsä kadonneen kirjeen tirkisti lyhytnäköisesti kelloonsa ja vihelsi säikähtyneenä.
»Vietävä!» huudahti hän. »En aavistanutkaan, että on näin myöhäistä. Nyt minun on riennettävä. Olen pahoillani siitä, että minun on tänä iltana jätettävä sinut yksin, mutta en mahda sille mitään. Minulla on syytä olla huomaavainen kaidille. Jos sinun on päivällisen jälkeen kovin ikävä, niin voisithan kutsua isännän luoksesi. Hän on säädyllinen pikku sielu ja pelaa aika hyvin pikettiäCafé maureei tietenkään sinua viehätä», lisäsi hän kiusoittelevasti. Ja taaskin nauraen hän heilautti kättänsä ja poistui huoneesta.
Ja uudelleen tulvahti kuuma veri tummana aaltona Caryllin kasvoille, ja hän keikautti äkäisesti päätänsä seisoessaan tuijottaen Saint Hubertin jälkeen sulkeutuneeseen oveen.
Mutta ei hän ollut äkäinen Saint Hubertille. Häntä ärrytti niin kovasti se tieto, että hän itse oli horjuvainen, että hänessä oli äskettäin herännyt harrastus, joka oli ristiriidassa hänen kiivaiden väitteittensä kanssa. Mutta tiukasti puhuen hän ei sittenkään ollut poikennut totuudesta, päätteli hän mielessään. Hänen äskeiset sanansa pitivät paikkansa, melkein jok'ikinen. Mutta vaikka vilpittömästi inhosikin tätä maata ja sen kansaa, oli hänen silti varmasti mahdollista tuntea sääliä yhtä tämän rodun jäsentä kohtaan, joka oli erilainen kuin muut ja kiehtoi häntä juuri sen erilaisuuden tähden. Silmäänpistävä vastakohtaisuus oli kiinnittänyt hänen huomiotansa ja herättänyt hänen harrastuksensa.
Ja hän tunsi vain sääliä, samanlaista sääliä kuin katsellessaan rääkätyn eläimen äänettömiä kärsimyksiä. Mitäpä muuta hän olikaan — pahoinpidelty pienokais-poloinen! Caryllin kasvot punehtuivat jälleen rehellisestä suuttumuksesta, kun hän muisteli heidän ensimmäistä kohtaustaan. Siitä oli vain vähän kolmatta viikkoa. Hän oli eräänä aamuna saattajanansa vain englantilainen palvelijansa lähtenyt ratsastamaan Temacinin suunnalle ja ikävystyneenä tasaiseen, tympäisevään tiehen tehnyt paluumatkalla kierroksen.
Kuninkaanhautojen takana olevien hiekkakumpujen keskellä hän oli äkkiä nähnyt jättiläismäisen arabialaisen armottomasti pieksämässä hentoa tyttöstä, joka kyllä kesti hirveätä kuritusta äänettömästi, mutta kiemurteli tuskissaan ja rimpuili epätoivoisesti vapautuaksensa.
Ajattelematta mahdollisia seurauksia ja muistamatta Saint Hubertin usein toistamia varoituksia, tietoisena ainoastaan hänet vallanneesta raivosta ja harmista Caryll oli luikannut palvelijallensa ja lähtenyt täyttä laukkaa heitä kohti, puristaen sormillansa raskasta metsästysraippaa, joka sattui olemaan hänen kädessänsä.
Pitkä, notkea ruoskansiima oli viuhahtanut ilmassa ja kiertynyt kuristavasti arabialaisen kaulan ympärille; mies oli lysähtänyt polvillensa, kiskoen raipan Caryllin kädestä ja kaatuessansa hellittäen tytön irti. Salamannopeasti hän oli ponnahtanut pystyyn veitsen välähtäessä hänen kädessänsä, repinyt siiman kaulastansa ja syöksähtänyt eteenpäin kasvojensa nytkähdellessä kamalasti, ja hänen hurjista silmistänsä oli hehkunut melkein mielipuolisen raivokasta murhanhimoa.
Kannustaen ratsuansa sivullepäin Caryll oli väistänyt häneen tähdätyn kiukkuisen iskun.
Eikä mies ollut saanut toista tilaisuutta. Sillä palvelija — joka oli kasvatettu Glencaryllin talleissa ja tätä matkaa varten korotettu tallirengistä kamaripalvelijaksi — oli kiiruhtanut isäntänsä avuksi kumartuneena syvään satulassansa ja heiluttaen kädessään maasta sieppaamaansa raippaa ja ohjannut hevosensa suoraan arabialaisen päälle, koettaen ratsastaa hänet kumoon. Ja tämän toisen hyökkäyksen edessä roteva alkuasukas oli pyörähtänyt raukkamaisesti pakoon, juosten aaltoilevalla maaperällä melkein uskomattoman nopeasti, samalla kun palvelija oli ajanut häntä takaa, kajautellen hilpeästi: »Tiehesi!» kunnes ahdistaminen oli tuntunut tarpeettomalta.
Caryll oli laskeutunut ratsailta ja mennyt säälin vallassa tytön luokse, joka oli virunut liikkumattomana hietikolla kasvot alaspäin.
Kun hän aina oli ollut ujo naisten seurassa ja nyt jo pelännyt sekaantumisestansa saattavan koitua tytölle enemmän harmia kuin hyvää, oli hän arasti taputtanut pieksettyä olalle ja olisi toivonut olevansa tuhannen kilometrin päässä.
Värähtäen hänen kosketuksestansa toinen oli noussut verkkaisesti istumaan ja katsellut häntä oudon kummissansa osoittamatta uteliaisuutta tai pelkoa. Hän ei ollut aikaisemmin vähääkään valittanut eikä hänen tummissa, mittaamattoman syvissä, Carylliin suunnatuissa silmissänsä ollut kyyneliä. Mutta hänen huulestansa kihonnut ohut verijuova oli todistuksena tuskasta, jonka hän oli niin sankarillisesti salannut.
Se oli herättänyt Caryllissa ihailua samoin kuin se syvensi hänen sääliänsä.
Hän oli änkyttänyt muutamia sanoja kovinkaan suuresti toivomatta toisen ymmärtävän niitä. Mutta tyttö olikin vastannut sujuvalla ranskankielellä, ja hänen pehmeä äänensä oli ollut väsyneen venyttelevä, vaikka hänen sävynsä oli ollut melkein huoleton. »Je m'en suis habituée.» Hän oli siihen tottunut! Caryllin rintaan tulvahtanut kiukun aalto oli ollut vähällä tukehduttaa hänet. Hän oli koettanut kysellä tytöltä lisää, mutta vastaukset olivat olleet vältteleviä. Tyttö oli näyttänyt masentuneelta eikä tuntunut välittävän hänen väliintulostaan eikä hänen jatkuvasta läsnäolostaan. Ja tietämättä, olisiko hänen pitänyt lähteä vaiko jäädä, hän oli viipynyt aprikoiden, olisiko hänen niin pitkälle mentyänsä pitänyt yrittää vieläkin suojella tyttöä, kykenemättä kuitenkaan ratkaisemaan miten menetellä.
Tuontuostakin hän oli vaivihkaa vilkaissut tyttöön, joka vastustamattomasti veti hänen silmiään puoleensa. Ja joka kerta oli tytön hunnuttomien kasvojen tavaton kauneus, ilmeitten lapsellinen puhtaus ja raikas sulous, joka tuntui häntä verhoavan, tehneet häneen voimakkaan vaikutuksen. Ja vaikka hän olikin köyhästi puettu, oli hän taivutetun päänsä laesta pienten, paljaitten jalkojensa varpaisiin saakkapuhdas.
Tyttö itse oli lopettanut tämän omituisen kohtauksen. Palvelijan palattua hän oli tehnyt pienen, sävyisän, mutta epäämättömästi torjuvan eleen ja vasta sitten jupissut joitakuita sanoja kiitokseksi. Caryllilla ei ollut siis muuta neuvoa kuin poistua, ja hän oli ratsastanut takaisin hotelliin, yhä miettien, oliko hän tehnyt korjaamattoman tuhmuuden vaiko menetellyt ainoalla mahdollisella tavalla, tekisikö terveellinen ojennus hyvää puolisolle, isälle tai rakastajalle — mikä niistä raakalainen lieneekin ollut — vai kostaisiko hän onnettomalle uhrillensa kymmenkertaisesti. Ja häntä oli vaivannut se ajatus, että hento tyttö oli avuttomana raa'an isäntänsä kynsissä.
Senjälkeen olivat he kohdanneet toisensa monesti, sattumalta ja odottamatta kaupungin laitaosissa. Ja tyttö oli aina ollut samanlainen kuin heidän tavatessansa toisensa ensi kerran: hän ei ollut välittänyt Caryllin tulosta eikä kiinnittänyt huomiota hänen lähtöönsä. Hän otti miehen vastaan samoin kuin nähdessänsä hänet ensi kerran, kylmästi ja melkein tunteettomasti.
Hänen käytöksensä ei ollut lainkaan hämmentyneen tapainen, ei vähääkään tyttömäisen keimaileva, eikä hänen puhutellessansa Caryllia hänessä näkynyt häivettäkään sukupuolitietoisuudesta — hänen mieleensäkään ei näyttänyt johtuvan, että he olivat mies ja nainen kahdenkesken. Sellaista hän ei ollut odottanut itämaalaiselta naiselta. Ja usein hän oli aprikoinut, olikohan syy hänessä itsessänsä eikä tytössä, aiheuttivatko hänen oma ujoutensa ja kömpelyytensä sen, että tyttö aina esiintyi häntä kohtaan tyynesti ja kiihkottomasti.
Mutta hänen tyyneydessänsäkin oli luonnoton tuntu. Hän oli toisenlainen kuin kaikki lapset ja naiset, mitä Caryll oli ikinä nähnyt; häneltä näytti puuttuvan eloisuutta, ja hän tuntui penseältä, vain ulkoisten vaikutteiden liikuttamalta, melkein turtuneelta olennolta. Ja hänen silmiensä väsynyt, hervoton ilme ja hänen liikkeittensä elottomuus johtivat Caryllin mieleen kauniin, intohimottoman automaatin.
Hän ei koskaan puhunut varsin paljoa.
Hän saattoi istua ääneti pitkiä toveja, poltellen Caryllin tarjoamia savukkeita ja tuijottaen haaveksivasti kaukaisuuteen ikäänkuin hänen ajatuksensa, jos hänellä todella oli ajatuksia, olisivat harhailleet hyvin etäällä.
Mutta jotakin oli Caryll saanut häneltä tietää.
Caryll tiesi nyt, että roteva arabialainen oli tytön isäntä — joskus hän mainitsi miestä isäkseen, toisinaan taas rauhallisesti väittäen, etteivät he olleet sukulaisia — että hän oli vaeltanut miehen seurassa niin kauan kuin muisti kaikissa berberiläisvaltioissa, auttaen häntä työssä, ahertaen hänen hyväksensä, koska häntä pakotettiin pieksämisellä ja nälällä.
Myöskin hänen ammattinsa Caryll oli saanut tietää. Kerran hän oli kohdannut tytön, ja tämän hentojen hartioiden ympäri oli kiedottu iso, musta käärme. Inho oli antanut sijaa vastahakoiselle ihailulle hänen tarkkaillessansa toisen taitavasti käsitellessä kammottavaa matelijaa. Olipa uteliaisuus vielä kyllin voimakas tukehduttamaan hänen inhonsa ja viemään hänet huonomaineiseencafé maureen, jossa hän omia tunteitansa sortaen istui katsomassa näytöstä, jonka lopussa hän kihisi harmista, koska oli saattanut katsella esitystä, joka iltaisin houkutteli kahvilaan ennenkuulumattoman paljon väkeä.
Café maure!
Säpsähtäen Caryll heräsi kauan kestäneistä aatoksistaan.
Oliko setä Raoulin lähtölause ollut satunnainen huomautus vai oliko hän saanut tiedon siitä, että Caryll oli muutamia kertoja käynyt loukossa, jonka hän Tuggurtiin saapuessansa oli jyrkästi tuominnut sietämättömän ellottavaksi? Hän oli Saint Hubertin seurassa käynyt kahvilassa päivän tai parin kuluttua heidän tultuansa kaupunkiin. Ja muistaen silloin lausumansa arvostelut ja puolittain häveten tunnetta, joka nyt veti häntä sinne, ei hän ollut hiiskunut mitään seuraavista käynneistänsä.
Mutta arabialainen käskyläinen, joka oli ollut siellä hänen kanssansa, oli varsin hyvin saattanut lörpötellä. Entä jos olikin? Caryllin pää ojentui ylpeästi pystyyn. Setä Raoul ei ollut hänen huoltajansa. Hän oli oma herransa, ja hänellä oli täysi oikeus muuttaa mieltänsä, jos häntä halutti.
Tällä kertaa oli hänellä odotettavissa yksinäinen iltapäivä, joka oli jollakin tavoin saatava kulumaan, ja hän viettäisi sen mieluummin ulkosalla kuin sisällä. Itsepäinen leuka eteenpäin työnnettynä Caryll meni viereiseen huoneeseen noutamaan hattuansa. Siellä hän tapasi palvelijansa, raikaskasvoisen nuoren miehen, joka oli yhtä ihastunut Algeriaan kuin hänen isäntänsä sitä inhosi, seisomassa hajallansa olevien pyssykoteloiden keskellä, kiertäen kiinni pyssynpiippua. Caryllin astuessa sisään hän kääntyi tulijaan päin, virnistäen anteeksipyytävästi.
»Panen huoneen kamalaan kuntoon, mylord», sanoi hän, luoden murheellisen katseen lattiaan, jolle oli siroiteltu erinomaisia puhdistusvälineitä, »mutta on aika tarkastaa näitä pyssyjä. Ja teidän armonne käski minun tehdä sen täällä.»
»Se on oikein, Williams», virkkoi Caryll, nyökäten nopeasti. »Haluan vain hattuni.»
Williams vilkaisi harmistuneena käsiinsä ja rykäisi hämillänsä. »Pyydän anteeksi, mylord, se on tuolla pöydällä», jupisi hän saamattomasti. »Olen yltä päältä öljyssä, teidän armonne», valitti hän, siepaten rievun ja hangaten sillä tahrautuneita käsiään vimmatusti.
Caryll purskahti nauramaan.
»Ei se tuolla tavoin lähde», huomautti hän kuivakiskoisesti. »Ja voinen toki itse ottaa hattuni kerrankin. Sinä tekisit minusta ydinvikaisen, jos voisit, Williams. En kaipaa lapsenhoitajaa, ymmärräthän», lisäsi hän hymyillen.
Williams lehahti helakanpunaiseksi ja yskäisi uudelleen puolustelevasti. »Herra Roberts, mylord», alkoi hän. Mutta Caryll nosti kättänsä torjuvasti, kun hänen mieleensä välähti kuva hänen isoisänsä vanhanpuoleisesta, turhantarkasta kamaripalvelijasta.
»Älä vaivaa minua Robertsilla!» keskeytti hän. »Roberts on mainio ihminen ja antoi epäilemättä sinulle sangen paljon neuvoja. Mutta sinä kelpaat oikein hyvin näinkin, Williams. Ilmoitan sinulle kyllä nopeasti, jos minulla on jotakin valittamista.» Ovelle siirtyessänsä hän sitten lisäsi: »Onko täällä kyllin mukavaa? Oletko saanut kaikkea, mitä tarvitset?»
»Kyllä, mylord. Kiitos, mylord.» Williamsin rattoisan tyytyväinen sävy sai Caryllin katsahtamaan häneen melkein kateellisesti.
»Pidätkö yhä tästä kaupungista?» kysäisi hän ja kävi vieläkin kateellisemmaksi kuullessansa empimättä lausutun vastauksen.
»Täällä on ensiluokkaista, mylord. Tämä on suorastaan sirkus, tämä paikka. Eipä silti, etten ilomielin lähtisi jatkamaan matkaa», ehätti hän lisäämään. »Emmehän vielä ole oikeassa paikassa, vai olemmeko, mylord?»
Miehen äänestä soinnahti vilpitöntä innostusta, ja Caryll nielaisi huokauksen kääntyessänsä poistumaan huoneesta. Se, mitä hän niin pahasti pelkäsi, oli Williamsista vain suurenmoinen seikkailu, kiihoittava kokemus, ja hän piti itseänsä onnellisena saadessansa olla siinä mukana.
Ja Caryll kadehti häntä entistä enemmän.
Alakerrassa oli eteishalli tyhjänä, ja iloissansa siitä, että kerrankin välttyi hänen kintereillänsä alituisesti hyörivien arabialaisten käskyläisten itsepintaisesta huomaavaisuudesta, Caryll pujahti ulos ja lähti astelemaan torille päin. Oli markkinapäivä, ja laajalla aukiolla kuhisi myyjiä ja ostajia, viittoilevia, väitteleviä alkuasukkaita, liiaksi kuormitettuja pikku aaseja ja villinnäköisten miesten vahtimia kamelikaravaneja.
Kaupaksi tuotujen puukasojen lähellä seisoi sileäkarvaisia vuohia ja tuuheavillaisia lampaita, samalla kun kyyhkysiä lenteli laumoittain ilmassa ja kuherteli ja asteli rohkeasti kävelijöiden jaloissa.
Tyrkkiviä, kauppaahierovia ihmisiä tungeksi kojujen ja makeisten ja vihannesten myyjien vähäisten, maahan levitetyille vaatteille sijoitettujen kauppavarastojen ympärillä. Kaikkialle ehtivä, repaleinen poikaviikari oli joka paikassa, sujahdellen sinne tänne joukon seassa, läimäytellen ohi meneviä aaseja, sukeltaen hitaasti liikkuvien kamelien kuonojen alitse, tapellen, kaatuillen, kapuillen, korjaten huomaamatta jääneitä pikku esineitä ja innokkaasti näpistellen kaikkea, mitä sai.
Ylempiin luokkiin kuuluvia arabialaisia asteli kaksi- tahi kolmihenkisissä ryhmissä ihmistungoksessa, keskustellen innokkaasti ja suhtautuen vakavan eristäytyvästi heitä ympäröivään sekasortoon.
Silloin tällöin ratsasti pienen seurueen saattama päällikkö uhkean ratsun selässä verkkaista laukkaa aukion poikki ylpeän välinpitämättömänä kaikista, jotka ehkä sattuivat heidän tiellensä, ja tuontuostakin asteli ranskalainen upseeri, jonka hyvin sopiva puku pisti selvästi silmään likaisten harmaiden burnusien seasta, joustavin askelin kasarmeille päin.
Hälinä oli korviahuumaava; ruokkoamattomien eläinten ja hikisten, pesemättömien ihmisten löyhkä tuntui kitkerältä ja vastenmieliseltä Caryllin aroista sieraimista. Hän oli vähällä kompastua kerjäläiseen, joka hyräili iänikuista lauluansa huojuessaan edestakaisin tomussa ja hiekassa hänen jalkojensa juuressa, ja kirjaimellisesti kaatui laihan, kurjannäköisen sokean miehen syliin, jonka karheasti lausuttu »Allahin rakkauden tähden» oli pikemminkin uhkaus kuin nöyrä pyyntö. Hän peräytyi inhosta murahtaen ja sysäsi lantin ojennettuun, petolinnun käpälää muistuttavaan käteen, joka hypisteli hänen tweed-kankaista takkiaan ja työntyi eteenpäin, viitaten hänen ympärillänsä parveilevia veitsien ja rihkamahelyjen kauppiaita väistymään.
Sysättyänsä syrjään kahlehditun kamelin, joka toikkaroi epävarmasti kolmella jalalla, estäen hänen etenemistänsä, hän joutui vastakkain virnistelevän lapsen kanssa, joka kävellä hoippuroi, puristaengandonraansavastaan tummaa, karvaista massaa. Lähemmin vilkaistuaan riemuisasti kannettuun voitonmerkkiin hän havaitsi, että se oli äskettäin katkaistu aasinpää, ja verentahraama vekara näytteli sitä kujeillen ihmisten nähtäväksi, kunnes kimakasti nauraen pujahti tiehensä, kun läheisyyteen syöksähti vanhempia poikia, uhaten anastaa hänen aarteensa.
Tukehtumaisillansa tomuun raivasi Caryll rahvaan tyrkkimänä ja sättimänä kyynärpäillään itsellensä tien aukion toiseen laitaan, jossa valkea, yksinkertainen kaide, jonka takana oli sakea palmulehto, oli markkinapaikan rajana.
Täältä verrattain tyhjästä sopesta hän löysi tervetulleen hengähdyspaikan ja seisoi muutamia minuutteja liikkumatta, silmäillen myllerrystä, josta hän oli tullut, pyyhkien kuumaa otsaansa osaamatta ratkaista, palatako hotellin vai eikö.
Hän oli vielä kahdella päällä, kun käheä huuto, joka ei kuulostanut lainkaan inhimilliseltä, pani hänet hätkähtäen pyörähtämään siihen suuntaan, josta se kuului, ja hätäisesti väistymään päällensä syöksevän kammottavan olennon tieltä.
Katse hurjana ja suu vaahdossa, aikoinansa jonkun spahin hylättyä omaisuutta olleen haalistuneen, tulipunaisen burnusin repaleisten jätteiden niukasti verhotessa hänen muutoin ilkialastonta, kookasta, kuihtunutta ruumistansa, asteli mielipuoli tai uskonkiihkoilija — ja Caryllista oli niillä sanoilla sama merkitys — nopeasti hänen ohitsensa, heilutellen ja huitoen käsiänsä ja päästellen käreitä, epäsointuisia hourailuääniä.
Caryll oli ennenkin nähnyt hänet useita kertoja. Mutta tottumus ei ollut jaksanut opettaa häntä sietämään kurjan olennon inhoittavaa näkyä eikä ollut muuttanut häntä vähääkään myötätuntoisemmaksi sellaiselle järjestelmälle, joka salli senkaltaisia kovaosaisia julkisesti näyteltävän.
Arabialaisista hän tietenkin oli pyhä juuri hulluutensa tähden, mutta saattaisihan Ranskan hallitus tehdä jotakin, nureksi hän, kääntyessänsä toisaalle tunteikkaan ylähuulensa kaartuessa ylenkatseellisesti.
Ja hänen kääntyessään kiintyi hänen huomionsa sankkaan parveen, joka oli kertynyt ympyrään tarkkailemaan jotakin häneltä piilossa olevaa näytelmää.
Joutilaan uteliaana hän liittyi joukkoon ja huomaamatta, kuinka se kävi, pääsi tiheään sulloutuneiden alkuasukkaiden piirin sisälle. Mutta heti sinne jouduttuansa hän jo kaikesta sydämestänsä toivoi olevansa jälleen ulkona, kiroten uteliaisuutta, joka oli hänet sinne houkutellut.
Taaskin fanaatikko, hyvä Jumala! Ja tällä kertaa itseänsä kiduttava pyhä mies rahasta näyttelemässä kammottavia temppujansa, jotka muina vuodenaikoina kuuluivat hänen uskonnollisiin menoihinsa.
Tänään hän nähtävästi saisi kylliksensä. Hän oli kuullut puhuttavan Aissaouian veljeskunnan dervisheistä ja tiesi, mitä hänellä oli odotettavissa seisoessansa kulmakarvat yhteen rypistettyinä ja kädet työnnettyinä syvälle taskuihin, inhon vallassa katsellen vääntelehtivää ja kiemurtelevaa puolialastonta olentoa, jonka poskien lävitse oli työnnetty pari ohutta teräspuikkoa ja joka seisoi mielipuolisen hurjistuneena piirin keskellä pää takakenossa, kasvo- ja kaulalihakset kamalasti pullistuneina, ja piti palavaa soihtua paljaalla, vanhojen poltto- ja viiltelyarpien naarmuttamalla rinnallansa.
Se oli uskonkiihkoilijan esityksen huippukohta, ja näytös oli melkein lopussa.
Dervishi seisoi vielä minuutin tai pari ikäänkuin haltioissansa, raollaan olevissa silmissänsä lasimainen kiilto, ja vapisi hurmioissaan, huohottaen ja vinkuen kuin rääkätty eläin.
Sitten hän äkkiä retkahti pitkäkseen maahan, ja palvelija syöksähti levittämään vaipan hänen nytkähtelevän ja vapisevan ruumiinsa verhoksi. Caryll oli nähnyt kylliksi ja enemmän kuin kylliksi, mutta oli vaikeampi päästä pois lumotusta piiristä kuin sinne sisälle.
Vihdoin hänen onnistui tunkeutua ulos koko tunteikkaan olemuksensa väristessä, ja hän kääntyi poistumaan raivoissaan itsellensä.
Mikä ihme hänet oli saanut katselemaan moista hirveätä näytäntöä? Hänen olisi pitänyt arvata, että jotakin ilkeätä oli tekeillä, koska nuo likaiset kerjäläiset pysyivät niin hiljaa ja tarkkaavaisina.
Hän käveli ripeästi, mutta ei ollut ehtinyt kuin muutamia askelia, kun hänen hihastansa nykäistiin ja hän seisahtui äkkiä. »Opas, monsieur, haluatteko opasta? Näytän teille koko Tuggurtin, monsieur. Vien teidät tänä iltanacafé maureen. Monsieur näkee uled nailit — tanssijatytöt —» Pehmeällä, mairittelevalla äänellä sokellettu murteellinen ranskankieli vaivasi Caryllin korvia ja hän pyörähti jyrkästi halpaan, pienikokoiseen, sekarotuiseen ruikuttajaan, joka tähyili häntä turmeltuneilla kasvoillansa ilkeä hymy.
Caryllin hermot olivat jo ennestään ärtyneet, eikä hän jaksanut kestää tätä lisäharmia. »En tarvitse, hitto teidät periköön, menkää tiehenne!» ärähti hän, nykäisten käsivartensa irti. Mutta miehestä ei niin helposti päässyt eroon. Puolittain julkeasti, puolittain matelevasti hän seurasi itsepintaisesti perässä, syytäen sanoja tulvimalla, kunnes hänen vain vähän verhotut vihjauksensa saivat Caryllin pyörähtämään ympäri silmät leimuavina ja kasvot punaisina. »Herjetkää jo, te likainen pieni elukka!Vat'en — emchi— niin, menkää hornaan!» kiljaisi hän äkäisesti, harmitellen hartaasti kuuntelevia huvitettuja katselijoita, joita kertyi melkein heti, tunkeutuen eteenpäin ja sulkien heidät piiriinsä.
Häntä tervehdittiin rohkaisuhuudoilla ja pilkallisilla ulvahduksilla, samalla kun väkijoukko rahvaan kaikkialla maailmassa noudattaman tavan mukaisesti alkoi jakautua puolueisiin kevytmielisen tietämättömänä riidan syystä, kiljuen, viittoillen ja siirtyen puolelta toiselle sitä mukaa kuin eri puolueiden mieskohtainen innostus kasvoi. Vähän aikaa vallitsi hornamainen meteli. Sysittynä ja tyrkittynä sinne tänne kymmenkunnan käden kiskoessa häntä ja parinkymmenen äänen huutaessa käsittämättömiä sanoja hänen korviinsa Caryll silmäili rahvasta vimmaisen raivon vallassa, kiroten asemansa naurettavuutta ja ensi kertaa harmitellen sitä, ettei kyennyt tekemään itseänsä ymmärretyksi.
Hän ei tuntenut pelkoa, vaan ainoastaan kiukkua ja katkeraa nöyryytystä. Jos hänellä olisi ollut edes alkeellisetkaan tiedot arabiankielestä, olisi hän voinut selvittää jutun parissa minuutissa. Mutta asiain näin ollen, oli hänen pakko alistua tähän pulaan, joka loukkasi hänen ylpeyttänsä pahasti. Eikä hän enää kauan sitä sietäisi, mietti hän sisunsa alkaessa kuohua. Hän ei aikonut seisoa täällä hupsuna narrina ihmisten pilkattavana. Jollei hän mitenkään muutoin pääsisi pulmasta, oli hänellä kaksi kättä, ja hän osasi käyttää niitä, Jumalan kiitos! Jollei mitään tapahtuisi lähiminuutteina, yrittäisi hän tapellen raivata itsellensä tien, olipa se sitten arvokasta tai ei, hitto soikoon!
Kylmäverisesti silmäillen kiihtyneiden kasvojen merta hän seisoi hetkisen, terästäen itseänsä. Mutta samassa hälinä äkkiä vaimeni ja hänen ympärillensä kertynyt väkijoukko näytti hajaantuvan, jättäen hänen eteensä avoimen tilan.
Ja aukeamaa reunustivat hevoset, muodostaen kujan, jota myöten verkkaisesti asteli yksinäinen arabialainen. Tulija oli keski-ikäinen, kookas, hienonnäköinen mies; hänen vakavia parrakkaita kasvojansa varjosti lumivalkea burnusi, jossa välkkyi kunniamerkkejä, ja ulkoasusta päättäen hän oli korkea-arvoinen päällikkö ja rotunsa komein edustaja, mitä nuori englantilainen oli siihen mennessä nähnyt.
Ja yhäti jonkun verran hengästyksissään ja hämmentyneenä Caryll tarkkaili hänen lähestymistänsä sekavin harmin ja kiitollisuuden tuntein. Mutta ei edes hänen harminsa jaksanut vastustaa hänelle lausuttuja kohteliaita anteeksipyyntöjä. Tehden nopean salaamin, joka ei millään tavoin ollut alistuvan kunnioituksen osoitus, vaan yksinomaan vertaisen kohtelias tervehdys vertaiselleen, ojensi päällikkö kätensä.
»Monsieur le vicomte hyväksynee anteeksipyyntöni ja suonee anteeksi kansalaisteni karkean esiintymisen», virkkoi hän hitaasti kaunissointuisella äänellä. »Tällaisia valitettavia välikohtauksia sattuu joskus matkailijalle. Minä itse jouduin kerran rahvaan kynsiin Pariisissa», lisäsi hän hiukan hymyillen, niin että toinen näki vilahdukselta hänen moitteettoman valkeat hampaansa hyvin hoidettujen viiksien takaa.
Varman käytöksen ja koulutetun, hienostuneen äänen lisäksi oli miehessä vielä jotakin muutakin, jotakin epämääräistä, mutta eittämättömän vakuuttavaa, mikä sai Caryllin tuntemaan, että rodun ja ihonvärin erilaisuudesta huolimatta hänen edessänsä oli hänen vertaisensa, jonka sukuperä oli yhtä korkea kuin hänenkin ja joka oli äärettömän paljoa hienotuntoisempi ja neuvokkaampi kuin hän.
Häneen katsovat totiset, hyväntahtoiset silmät saattoivat hänet äkkiä tuntemaan itsensä kovin nuoreksi ja kömpelöksi. Ja saamattomasti sopertaen hän jotakuinkin kehnosti selitteli mellakan syytä tälle tarpeen hetkellä ilmestyneelle ystävälle, joka oli niin auliisti tullut hänen avuksensa ja joka näytti niin täydelleen tietävän, kuka ja mikä hän oli.
Tunsiko siis koko Tuggurt hänet?
Hänen mieleensä johtuivat Saint Hubertin muutamia tunteja sitten lausumat sanat, ja nyt se huomautus tuntui vakuuttavammalta kuin silloin. Hänet tunnettiin täällä laajemmalti kuin hän oli aavistanutkaan. Kun hän itse ei ollut välittänyt muista, ei hän ollut kuvitellutkaan toisten kiinnittäneen huomiota häneen. Mutta nähtävästi oli hän herättänyt huomiota; ja hän tunsi nöyryytystä käsittäessään, että hän näiden ihmisten mielestä ansaitsi huomiota ainoastaan kuuluisan Ahmed ben Hassanin poikana. Se ajatus oli vimmastuttava ja piti häntä hyvin harvasanaisena hänen astellessansa takaisin hotelliin tämän uuden tuttavansa seurassa, kuunnellen päällikön keveän sujuvaa puhelua, osoittaen suurempaa kunnioitusta kuin koskaan sitä ennen ainoallekaan arabialaiselle ja aprikoiden, mitä hänen pitäisi sanoa ja tehdä henkilölle, joka, kuten hän itse oli ilmaissut, oli sekä sheikin että myöskin Saint Hubertin läheinen ystävä.
Mutta päällikkö otaksuttavasti havaitsi paremmin kuin Caryll itse, kuinka hämillänsä viimemainittu oli, ja ratkaisi pulman yhtä kerkeän hienotunteisesti kuin oli aikaisemminkin esiintynyt. Heidän saavuttuansa hotellin ovelle hän nousi jälessänsä talutetun uhkean, valkean ratsun selkään, vakuutti vielä kerran hyvää tahtoaan ja lausui muutamia kohteliaita jäähyväissanoja sekä lähti pois, ratsastaen lyhyttä laukkaa saattueensa seuraamana.
Caryllin mielessä läikkyi monenlaisia tunteita, kun hän meni yläkertaan omaan huoneeseensa.
Iltapäiväinen tapaus oli antanut hänelle iskun useammassa kuin yhdessä mielessä.
Hän tunsi näytelleensä surkeata osaa markkinapaikalla sattuneessa hurjassa jupakassa, ja hänen ylpeyttänsä kirveli vieläkin, kun hän ajatteli, kuinka avuttomalta hänen oli täytynyt näyttää häntä pelastamaan tulleen arvokkaan arabialaisen silmissä.
Hän oli luonnollisestikin kiitollinen siitä, että toinen oli sekaantunut juttuun ja pelastanut hänet hankalasta asemasta. Mutta hänen kiitollisuuteensa sekaantui syvälle juurtunutta harmia. Ennakkoluuloistansa ja rotua kohtaan tuntemastansa vihasta huolimatta hän oli kiitollisuudenvelassa arabialaiselle. Ja se sama arabialainen oli pakottanut hänet tunnustamaan sellaista, mitä hän ei ollut ikinä mielinyt tunnustaa, oli särkenyt hänen ennakolta kehitetyt mielipiteensä ja antanut hänelle aihetta ajatteluun, joka pani hänen mielensä myllerryksiin.
Hän ei tahtonut oikoa mielipiteitänsä. Hän ei tahtonut olla kiitollisuudenvelassa ainoallekaan arabialaiselle.
Yhäti äkäisesti pohtien sitä mielessään hän meni jonkun ajan kuluttua alakerran ruokasaliin nauttiakseen yksinäisen päivällisensä.
Ja istuen yksin pöydässänsä selkä käännettynä kauppamatkustajain meluisaan parveen päin hän oli vain lukevinaan edessänsä olevaa avattua kirjaa, jatkaen pohtimistansa aterian kaikkien ruokalajien aikana, kunnes hän vihdoin huomasi tuijottavansa kupissa höyryävään, väkevään, mustaan kahviin ja vähäiseen lautaseen, jolla oli käpristyneitä taateleita, hotellin ainoata jälkiruokaa.
Tänä iltana ei niistä kumpikaan viehättänyt häntä ja kumarrettuansa varsin itsetietoisesti meluavien kauppamiesten suunnalle hän poistui takaisin omaan huoneeseensa.
Viritettyänsä vanhan piippunsa hän katsahti kelloonsa. Vasta kahdeksan. Vielä ainakin kaksi tuntia, ennenkuin hänen sopisi säädyllisten ihmisten tapaan paneutua vuoteeseen. Viskattuaan ruokotuolista kokoelman kirjavia silkkipieluksia hän veti tuolin lähemmäksi lamppua ja sijoittui päättäväisesti lukemaan.
Hänen kädessänsä oleva ohut, vaatekantinen kirja oli metsänhoitoa koskeva tutkielma, ja se ala olisi milloin muulloin tahansa kiinnittänyt hänen mieltänsä syvästi. Mutta nyt se ei jaksanut pitää hänen mielenkiintoansa vireillä.
Koettipa hän keskittää huomiotansa vaikka kuinka tiukasti, pyrkivät hänen ajatuksensa harhailemaan, ja hänen ja painetun sivun välillä tuntui väikkyvän kuva pienestä, taivutetusta päästä ja hienoista, soikeista kasvoista, joiden surullisia, tummia silmiä peittivät pitkät, kaartuvat, paahtuneille poskille ulottuvat silmäripset.
Vihdoin hän tuskastuneena viskasi kirjan kädestänsä.
Kolmeen päivään hän ei ollut nähnyt tyttöä — ja vain puolentoista kilometrin päässä oli tytön taaskin valmistauduttava yölliseen työhönsä, huvittamaan likaisia, töllisteleviä katsojia, joiden pelkkä läheisyyskin oli loukkaus. Miten oli hän säilynyt niin puhtaana ja niin neitseellisenä sellaisessa ympäristössä? Sillä hän oli puhdas ja neitseellinen, siitä oli Caryll valmis panemaan henkensä pantiksi. Hän vilkaisi toistamiseen kelloonsa, koettaen torjua mielensä vallannutta äkillistä halua, ja meni sitten viereiseen huoneeseen. Sujautettuansa sähkölampun taskuunsa hän tempasi kevyen päällystakin ja juoksi hätäisesti alakertaan.
Ruokasalista kantautui vieläkin mässäyksen ääniä. Ja eteishallissa istuipatronyksin kassassansa, tutkien viiniluetteloja ja kirjoitellen loppumattomia numerosarekkeita.
Caryllin ilmestyessä hän ponnahti pystyyn ja riensi häntä vastaan, kumarrellen nöyrästi.
»Opasko? Vain hetkinen, monsieur le vicomte —» alkoi hän mahtipontisesti, mutta vaikeni sitten, kun Caryll rypisti otsaansa ja tokaisi lyhyesti: »Ei, kiitos!»
»Mutta, monsieur le vicomte», esteli hän, heilauttaen lihavia käsiänsä ilmassa, »pimeän tultua — ei ole turvallista, ja kaduilla on jo tänä iltana sattunut mellakka —»
Mutta Caryll oli jo tipotiessänsä, eikä isännän valitteluja ja väitöksiä kuulemassa ollut enää muita kuin hotellin kissa, joka häiriintymättä pesi silmiänsä sopessa. Niinpäpatronkohautti tukevia olkapäitänsä ikäänkuin kieltäytyäksensä kaikesta hänelle mahdollisesti kuuluvasta vastuusta, loi silmänsä taivasta kohti ja palasi nuristen kassaansa, sadatellen yleensä kaikkien englantilaisten ja erikoisesti tämän englantilaisen hupsuutta.