Hän kiskoi harhailevat ajatuksensa takaisin nykyhetkeen, keikauttaen maltittomasti päätään. »Se ei vähennä minun vastuunalaisuuttani», huomautti hän lujasti. »Olen koettanut selittää Ahmedille omaa näkökantaani, mutta hän ei sitä käsitä tai ei tahdo käsittää, ja tiedät, millainen Ahmed on, kun hän päättää jotakin. En jaksa taivuttaa häntä hyväksymään lähtöäni —tant pis, minun on mentävä ilman hänen suostumustaan.»
»Mutta, Diane, taivaan tähden, ajattelehan —»
Diana kääntyi nopeasti häneen päin. »Olen ajatellut. Olen miettinyt niin, että päätäni särkee. Älä tee sitä minulle vaikeammaksi, Raoul! Minun ei ole helppoa menetellä vastoin Ahmedin tahtoa, mutta tässä yhdessä asiassa on minun itseni ratkaistava. Minä lähden El-Hassiin —nyt. Jos tulet mukaani, olen siitä hyvilläni. Mutta jos mieluummin jäät pois» — Toisen silmien nuhteleva ilme sai hänet katkaisemaan lauseensa, ja kreivi tarttui katuvasti hänen käteensä.
»Käske satuloida ratsusi. Minun on lähdettävä, ennenkuin punnitsen sitä liian paljon», sanoi Diana, naurahtaen arasti. Ja mennessänsä sisempään huoneeseen hän lisäsi olkansa ylitse: »Jos otat mukaan Mohamedin, emme tarvitse ketään muuta.»
Mutta hänen silmistänsä ei tuikkinut hymy, kun hän muutamia minuutteja myöhemmin tuli teltasta, ja hänen kasvojensa tavattoman kalpeuden tähden silmäili Saint Hubert häntä huolestuneesti hänen noustessansa satulaan.
Ja heidän poistuttuansa leiristä hän ratsasti jonkun aikaa ääneti huulet tiukasti suljettuina, katse suunnattuna suoraan ratsun korvien väliin.
Hän aikoi totella omantuntonsa ääntä, mutta kun arpa oli heitetty, olisi hän ollut valmis antamaan maailman kaikki rikkaudet voidaksensa noudattaa hänet vallannutta, masentavaa tunnetta, vaimentaa omantuntonsa ja pyörtää takaisin. Eikä syynä ollut ainoastaan sheikin suuttumuksen ajatteleminen.
Sen aiheutti jokin muu, hänen olemuksensa pohjalla kuiskiva vaistomainen ääni — epäselvä ja sanaton — joka tuntui huutavan varoittavasti ja joka kävi hetki hetkeltä uhkaavammaksi ja vaativammaksi. Vaikka hän kuinka koetti, ei hän saanut sitä tukahdutetuksi, ja vihdoin hän tuskastuneena kääntyi äkkiä Saint Hubertin puoleen.
»Onko sinulla koskaan aavistuksia, Raoul?»
Kreivi ohjasi ratsuansa likemmäksi ja kumartui silmäilemään häntä. »On joskus», myönsi hän. »Minkä tähden sitä kysyt?»
Mutta Dianaa jo harmitti häneltä luiskahtanutta kysymystä, eikä hän halunnut pukea ajatuksiansa sanoiksi, vaan ravisti päätänsä.
»Niin, en tiedä», vastasi hän vältellen, »se oli vain kummallinen päähänpisto. On naurettavaa, kuinka mielikuvitus toisinaan temmeltää. Se lienee hermostumista — tai työn puutetta. Olen laiskotellut hävyttömästi, sitten kun Ahmed palasi kauhealta retkeltään. Hän tarvitsi minua joka minuutti, ja kaikki hyvät puuhani saivat väistyä syrjään huolehtiessani hänen tarpeistansa, kuten kunnon vaimon sopii, ja ratsastellessani hänen seurassaan penikulmamääriä ympäri piirin — kuten hänen oli tapana viettää loma-aikaa.» Hän puheli tavallista nopeammin, hänen äänessänsä oli terävä hermostumisen sointu, ja Saint Hubertin kasvoille levisi huolestuneen synkkä ilme, sillä hän tiesi, kuinka ankaraa jännitystä Diana oli saanut kestää kuukausimääriä, ja oli levoton sen johdosta.
Mutta nyt ei ollut sopiva hetki hänen lausua julki rauhattomuuttaan, ja niinpä hän tyytyikin tyynesti huomauttamaan: »Hoida hyvin hermojasi, Diana! Ne ovat vaarallisia leikkileluja.» Mutta toisen ilmeettömästä katseesta hän oivalsi, että jos Diana olikin kuullut hänen sanansa, ei hän ollut tajunnut niiden merkitystä. Ja heidän rinnakkain ratsastaessansa eteenpäin vilkaisi kreivi tuontuostakin kumppaniinsa, ihmetellen — kuten usein muulloinkin oli ihmetellyt — hänen täydellistä epäitsekkyyttään, hänen talttumatonta, rohkeata mieltänsä, joka oli auttanut hänet selviämään sellaisista kokemuksista, että useimmat naiset olisivat sortuneet niihin ilman nousemisen toivoa, ja hänen rakkauttaan, joka oli tehnyt hänen omituisen elämänsä mahdolliseksi. Mutta niin omituista kuin hänen elämänsä olikin, oli hän itse sen valinnut, eikä hän, Jumalan kiitos, ollut sitä milloinkaan pahoitellut. Kaikista nykyisistä vaikeuksista huolimatta hän oli onnellinen, onnellisempi kuin olisi ikinä voinut olla hänen, Saint Hubertin, elämänkumppanina. Hieman vääntäen tuskallisesti kasvojansa kreivi ojentautui suoremmaksi satulassaan, tukehduttaen kateuden ja pakottaen mietteensä uusiin uomiin.
Useihin päiviin ei ollut ollenkaan tuullut, ja hänen hevosensa samana aamuna jättämät jäljet näkyivät vielä selvästi heidän noudattamallaan tiellä. Mutta nyt oli niiden ohella toisetkin kavion jäljet, joita hän ei ollut huomannut palatessansa puoliselle — otaksuttavasti ne olivat jonkun El-Hassin turvajoukkueeseen kuuluvan miehen, joka oli noutamassa ruokavaroja pääleiristä, päätteli hän, tähyillen jälkiä joutilaan uteliaasti, sillä ne veivät päinvastaiseen suuntaan kuin he ratsastivat.
Ohimenneiden jalkojen mykkä todistus — kuinka usein hän olikaan nähnyt sellaisen! Mutta aina hän oli tuntenut samaa värähdyttävää, samaa kummallista kiihtymystä, jota niiden näkeminen herättää erämaiden samoajassa. Kuka ja minne matkalla?
Äkkiä hänen huulensa tiukkenivat. Minne olisi hän itse matkalla, kun hänen olisi aika jälleen ryhtyä jatkamaan etsintäänsä, joka nyt tuntui niin paljoa tärkeämmältä kuin konsanaan ennen? Hän oli löytänyt tytön, se oli hänen vakaumuksensa. Mutta se ei riittänyt. Hänen oli löydettävä Ghabah, maurilainen, ennenkuin muutkin uskoisivat sen, mitä hän uskoi.
Hän huoahti raskaasti, ja hänen ajatuksensa alkoivat kiitää rataa, jota kesti siihen asti, kunnes he saapuivat korkealle juoksuhiekkaharjulle, jonka laelta El-Hassi näkyi.
Harjulla Diana seisautti ratsunsa ja katseli muutamia minuutteja äänettömänä alapuolellansa olevaa pientä, maljamaista keidasta. Hänen hellehattunsa leveä reunus piilotti hänen kasvonsa, mutta häntä värähtämättä tarkkaileva Saint Hubert näki hänen sormiensa hermostuneesti hypistelevän ratsun kaulalla höllinä lepääviä suitsia ja valtimon kiivaasti sykkivän hänen kauniissa, valkoisen silkkipuseron avoimen kauluksen paljaaksi jättämässä kaulassaan. Virkkamatta sittenkään mitään Diana pyöräytti hevosensa rinteelle.
Leiri näytti melkein autiolta, ja vain kuusi miestä riensi Ramadanin seurassa heitä vastaan.
Ja joskin Ramadan lienee hämmästynyt Dianan odottamatta saapuessa, salasi hän kummastuksensa ja näytti arvelevan jonkinlaisia selityksiä tarpeellisiksi, sillä tervehdittyään tavalliseen totiseen tapaansa ja tavallista kunnioittavammin ja nöyremmin hän ehätti pyytämään anteeksi, että Dianaa vastaan ottamaan oli tullut niin vähäinen vahtimiehistö, kertoen muiden lähteneen noutamaan isosta leiristä ruoka- ynnä muita tarpeita.
Vastattuansa koneellisesti hänen tervehdykseensä Diana katkaisi hänen pahoitellen lausutut puolustelunsa oudon ynseästi. Mitäpä väliä sillä, jollei hänen vastaanottonsa ollutkaan niin huolitellun juhlallinen kuin sheikki vaati! Mitä merkitsivät muodot ja menot tällaisella hetkellä! Viitattuansa Ramadania viemään hevoset syrjään hän lähti pienelle kaksoisteltalle.
Mutta hänen sitä lähestyessänsä kävivät hänen askeleensa yhä verkkaisemmiksi, ja puolittain suljetun oviaukon edessä hän äkkiä pysähtyi, vapisten hermostuneesti. Ja hän oli niin kiihtynyt, että Saint Hubert ojensi kättänsä estelevästi.
»Salli minun mennä edellä. Diane, valmistamaan häntä», pyysi hän lempeästi.
Mutta päätänsä ravistaen Diana viittasi häntä syrjään. »En halua, että hän on valmistunut, vaan tahdon nähdä hänet sellaisena kuin hän on. Ole hyvä ja odota — odota, kunnes kutsun sinua», kehoitti hän nykäyksittäin. Ja ymmärtäen häntä kreivi salli hänen mennä, astuen syrjään hänen kadotessaan teltan viileään hämyyn.
Yksi ainoa nopea silmäys ilmaisi, että ulompi huone oli tyhjä, ja osoitti samalla, että sen sisustus oli huolellisesti järjestetty, mikä herätti hänessä omituisen huojennuksen tunteen.
Mutta hän ei ollut tullut katsomaan tyhjää huonetta, ja laahustavin askelin hän siirtyi paksuille matoille, pysähtyen hetkiseksi sohvan viereen viskataksensa päästänsä raskaan hellehatun ja pyyhkäistäksensä tuuheat, kosteat hiukset jyskyttäviltä ohimoiltaan. Ja hänen empiessään, herkkätuntoisena kammoten pelkäämäänsä keskustelua, kuului sisähuoneesta suloisen, matalan äänen hiljaista hyräilyä.
Meluttomasti hän raotti silkkisiä verhoja ja katseli, kunnes säälin kyyneleet sumensivat hänen silmänsä, pientä, viehättävää olentoa, joka istua kyyrötti keskellä lattiata.
Ja tajuamatta mitään muuta kuin oman osansa kovuuden tyttö lauloi edelleen, huojuen hitaasti edestakaisin, poski painettuna jotakin esinettä vastaan, joka puolittain oli hänen koukkuun vedetyillä polvillansa, puolittain hänen käsivarsillaan. Se oli vain miehen koreasti kirjailtu nuttu, jonka Diana oli ennenkin nähnyt useita kertoja ja jonka hän nyt sietämättömäksi tuskakseen ja säälikseen tunsi.
Ja tyttö itse — pelkkä lapsi, kuten hänelle oli kerrottu, hento, sievä, hauraannäköinen lapsi, liikuttavan turvaton ja kauniimpi kuin Diana oli osannut kuvitellakaan. Mutta ei yksistään hänen kauneutensa pannut Dianaa tähyämään hänen hienopiirteisiä kasvojansa melkein kuumeisen kiihkeästi, vaan vaistomaisen tunteen puuska, selittämätön, mutta valtaava, äkillinen, pakottava varmuus, ettei Saint Hubert ollut erehtynyt. Vaisto, voimakkaampi kuin järki, huusi hänelle, että jos Isabeau de Chailles eli, oli hän juuri se tyttö, joka nyt istui hänen edessään. Isabeau de Chailles — ja Poju — Hänen painonsa horjahti verhon varaan, jota hän vielä piteli, ja hän sulki sekunnin ajaksi silmänsä, kärsien hirveästi.
Mutta hetkellinen heikkous meni ohitse, ja hän terästäytyi, vaivaten aivojansa keksiäksensä jonkun keinon saadaksensa asian selville.
Miten todistaa se? Miten saada suoritetuksi teko, johon Raoul ei ollut pystynyt?
Palavasti hän rukoili mielijohdetta, ja hänen mieleensä välähtänyt ajatus kohosi hänen oman äidinrakkautensa syvyyksistä.
Kenties Raoul oli jo sitä koettanut, mutta eikö hänen naisenäänensä herättäisi tytössä voimakkaampia mietteitä kuin Saint Hubertin syvempi miesääni.
Hiljaa, rajattoman suloisesti ja hellästi hän kuiskasi nimen, joka saattoi kiihoittaa tytön muistia.
»Isabeau —»
»Maman!» Raju huudahdus kajahti teltassa, samalla kun tyttö hypähti pystyyn kasvot värähdellen, suurissa levälleen menneissä silmissä kiihkeä, odottavan riemuisa ilme.
»Maman», huudahti hän toistamiseen, katsoen Dianan lävitse ja ohitse ikäänkuin ei olisi häntä nähnytkään. Ja vielä kerran hän säikähtyneen lapsen lailla valitti: »Maman, miksi et ole tullut? Kuulin sinun kirkuvan — mutta vainhäntuli kädet ihan punaisina ja märkinä — ja pieksi minua —»
Mutta viimeiset sanat häipyivät heikoksi, epävarmaksi kuiskeeksi, ja tyttö peräytyi vapisten, tunnustellen käsillään päätänsä, ja hänen kasvojansa valaissut riemu muuttui tyrmistyksen ja ymmälläolon ilmeeksi, kun entisyys taaskin vaipui unholaan, ja muistin osittain avautunut ovi jälleen järkähtämättömästi sulkeutui.
Heränneen uneksijan tavoin hän huoahti ja jupisi itsekseen, silmäillen salavihkaisesti ympärilleen ikäänkuin etsien haihtunutta näkyä.
Vasta sitten hän näytti huomaavan, ettei hän ollut yksin ja hiljaa ähkäisten kummastuksesta hän peräytyi vielä kauemmaksi, katsellen ujon ihmettelevästi hentoa olentoa, joka seisoi kädet ojossa ja silmät säälistä loistaen. Ja taaskin Diana puhutteli häntä, mutta tällä kertaa äsken niin väkevästi tehonnut nimi ei saanut vastakaikua tytön mielessä. Hitaasti hän ravisti päätänsä.
»Täällä ei ole ketään muita kuin minä, ja minä olen Jasmin», virkkoi hän koruttomasti. Mutta ujous alkoi jo väistyä luonnollisen tyttömäisen uteliaisuuden tieltä. Ja hänen silmäillessänsä puolittain arasti, puolittain kysyvästi miellyttäväkasvoista, outoasuista vierasta, joka niin aavistamatta oli tullut häiritsemään hänen yksinäisyyttään, heräsi hänessä uusi, epämääräinen tunne, joka sai hänen kurkkunsa tuntumaan täydeltä ja teki hänet rohkeamman luottavaksi kuin hän oli koskaan ennen ollut. Vapisten mielenliikutuksesta, jota hän ei ymmärtänyt, hän katsoi surullisiin, sääliviin silmiin, joiden katse tuntui tunkeutuvan ihan hänen sydämeensä saakka ja vastustamattomasti vetävän häntä puoleensa. Ja melkein huomaamattansa taipuen niiden lumoukseen hän tuli lähemmäksi heikon hymyn väikkyessä raottuneilla huulillansa.
»Allahin nimessä —» sopersi hän kainosti ja osoitti keskelle huonetta kasattua pielusläjää. Diana meni vähäiselle sohvanvastineelle hyvillänsä hänelle tarjoutuneesta ajatushetkisestä, sillä hän oli tyyten ymmällä eikä tiennyt, miten menetellä. Vähän aikaa hän istui ääneti, hypistellen silkkisiä pieluksia ja turhaan etsien sopivia sanoja. Sitten hän pyysi lempeästi: »Tule istumaan viereeni!» Ja hetkisen emmittyänsä tyttö noudatti pyyntöä.
Mutta vieläkään ei sanoja tahtonut herua, ja tähyillessänsä jotakin aihetta, joka auttaisi häntä puhumaan, osuivat Dianan tutkivat silmät vihdoin nuttuun, joka virui lattialla lähellä hänen jalkojansa.
Hän kumartui ottamaan sen syliinsä.
»Siinäpä komea nuttu», kehui hän ihaillen, silitellen rutistuneen korukappaleen ryppyjä. »Varmastikin se on jonkun mahtavan sidin.»
Hiljaisen pyytävästi tyttö veti sen pois häneltä ja piteli sitä mustasukkaisen hellästi.
»Se on — minun isäntäni», sopersi hän, ja samalla hänen tunteikkaille, pienille kasvoillensa tulvahti polttavan punan aalto.
»Ja mikä hänen nimensä on, sinun isäntäsi?» tiedusti Diana huuliensa väristessä hillittömästi.
Mutta tyttö väistyi loitommaksi ikäänkuin olisi äkkiä alkanut epäillä ja teki vähäisen, omituisen, epäävän liikkeen. »Hän on — vain isäntäni. En saa ilmaista hänen nimeänsä», kuiskasi hän arasti.
Dianalta pääsi voimakas nyyhkytys ja hän tarttui tiukasti kädellänsä toisen hoikkiin, ruskeihin, vavahteleviin sormiin. »Oi, lapsi, oletko niin uskollinen miehelle, joka on kohdellut sinua niin kehnosti?»
Kimeästi huudahtaen tyttö hypähti seisoalleen ja kiskaisi kätensä irti.
»Kuka sinä olet?» ähkyi hän. »Mitä sinä tiedät minun herrastani?» Kun vastausta ei kuulunut, muuttui hänen murheellisten silmiensä ilme sitten nopeasti tuskaiseksi, ja hän heittäytyi lattialle, vuodattaen haikeita kyyneliä ja syleillen Dianan polvia. »Miksi et vastaa minulle?» nyyhkytti hän. »Mitä pahaa on hänelle tapahtunut, koska et tahdo puhua minulle? Allah, Allah, senkö tähden näin hänestä unta viime yönä — hänestä ja siitä toisesta, joka koetti tappaa häntä? Unissani näin heidän taistelevan; he molemmat olivat yltäpäätä veressä — ja sitten hän kaatui — herrani — pitkä puukko rinnassaan.» Vapisten ja valittaen hän vetäytyi kauemmaksi, katsahtaen pelokkaasti Dianaan, äänensä aletessa kauhuiseksi kuiskutukseksi. »Oletko sinä haamu — oletko tullut sen tähden, että hän onkuollut!»
Kyyneleet valuivat pitkin Dianan kasvoja, eikä hän jaksanut enää vastustaa rinnassansa väkevänä kuohuvaa hellyyttä, vaan otti tutisevan, nyyhkytysten puistattaman tytön syliinsä.
»Ei, ei», jupisi hän hiljaa, »ei hänelle ole tapahtunut mitään pahaa.Enkä minä ole haamu, vaan nainen kuten sinäkin, ja rakastan häntä,kuten sinäkin häntä rakastat. Jasmin, Jasmin, etkö arvaa, kuka olen?Eikö hän koskaan puhunut sinulle mitään minusta, omasta —»
Hän keskeytti äkkiä puheensa kuullessaan ääntä, joka sai hänet ponnahtamaan pystyyn, samalla kun hänen kätensä vaistomaisesti hapuili revolveria, jota hän ei ollut pitänyt muassansa vuosikausiin. Tuskin uskoen korviansa hän sitten seisoi, kuunnellen ulkoa kantautuvaa hurjaa hälinää, pyssyjen pauketta ja vihollisäänien käheitä huutoja, jotka johtivat hänen mieleensä entisyyden kauhean muiston, Ibrahim Omairin ajan.
Ja hetkiseksi lamaantuneena hän tuijotti tylsästi tyttöön, ja tämä vuorostansa katseli häntä säikähtynein silmin, joista alkoi kuvastua voimakasta pelkoa. Sitten kuului kamalasta melusta Saint Hubertin huuto, ja heräten toimintaan Diana tarttui tytön ranteeseen ja kiidätti hänet ulompaan huoneeseen. Ja heidän juostessansa räsähti heidän takanansa vaate, ja kuului teltan kallisarvoisten verhojen lävitse kiitävän kuulan vingahdus.
Kyyristyen vaistomaisesti kumaraan Diana syöksyi ovelle, raahaten Jasminia mukanaan, ja sitten ulko-ilmaan, jossa Saint Hubert seisoi revolveri kädessään, yhäti huutaen häntä. Kreivin kasvot olivat tuhkanväriset, ja Dianan ehdittyä hänen luoksensa hän mutisi jotakin, mitä toinen ei erottanut, ja kiersi kätensä suonenvedontapaisesti hänen ympärilleen.
Ja takertuneena häneen henkeänsä pidättäen Diana silmäili ympärilleen päästäksensä selville hälinän syystä ja jäykistyi äkkiä, samalla kun häneltä pääsi pieni ähkäisy ja hänen sydämensä tuntui harppaavan yhden sykähdyksen ylitse.
Heitä kohti riensivät Ramadan ja Mohamed, tuoden hevosia, kun taas vahtimiehistön telttojen ympärillä vallitsi hornamainen meteli.
Ruudinsavu ja tuprahtelevat hiekka- ja tomupilvet tekivät näkemisen vaikeaksi, mutta katsettansa pinnistäen Diana erotti pienen kourallisen heimonsa miehiä, jotka uljaasti koettivat torjua kuusi kertaa lukuisampia ahdistajia, mutta erotti myöskin, että heidän rohkeutensa oli hyödytön ja että he vähitellen peräytyivät heitä vastaan hyökkäävän ylivoiman tieltä. Rosvoja — Ahmedin alueella! Se oli melkein uskomatonta. Ja hänen omat miehensä — täytyikö hänen seistä alallaan katselemassa, kun heidät surmattiin hänen silmiensä edessä? Hän kääntyi Saint Hubertiin puoleen, huudahtaen vihlovasti:
»Raoul — miehet!»
»Älä välitä miehistä», vastasi kreivi jyrkästi. »Sinua — ja tyttöä minä vain ajattelen. Hyvä Jumala, minkä tähden pitikin Ahmedin kutsua pois vahdit pohjoiselta rajalta! Kuule, Diane», lisäsi hän käheästi, huomaamattaan tiukaten käsivartensa otetta, »jos he ennättävät luoksemme ajoissa — Ramadan ja Mohamed — laittaudu pois niin nopeasti kuin pääset! Älä odota minua äläkä heitä — vaan ratsasta vinhemmin kuin koskaan eläissäsi! Jumalan kiitos, hevoset ovat levänneet!»
Lupaamatta tai väittämättä vastaan Diana vain tarttui hänen käteensä. Samalla hetkellä pääsi Saint Hubertilta syvä voihkaisu ja hän sysäsi rajusti Dianaa taemmaksi, sijoittuen itse eteen estääksensä häntä näkemästä sellaista, mitä ei halunnut hänen näkevän. Mutta Diana oli ehtinyt nähdä, ja jännittäytyen kreivin pitelevää kättä vastaan hän seisoi säikkymättä kuulia, joita kuurona räiskyi hänen ympärillänsä, tähysti lähestyviä rosvoja silmissänsä kova kiukun välke.
Hänen puolustajansa olivat kaatuneet, pyyhkäistyt pois näkyvistä, kun hyökkääjät olivat säälimättä ratsastaneet heidän ylitsensä. Jälellä olivat ainoastaan Ramadan ja Mohamed. Ja Dianan katsellessa Mohamed äkkiä heilautti kätensä ylös ja kellahti pitkäkseen hietikolle. Ja kumartuneena syvälle satulassaan kiiti Ramadan yksin täyttä laukkaa eteenpäin, taluttaen vierellänsä kolmea ratsua.
Riemusta ulvoen riensivät rosvot eteenpäin maassa viruvan Mohamedin ylitse, tulivat yhä lähemmäksi, kunnes melu kävi korviahuumaavaksi, kunnes Diana kauhusta vapisten näki Ramadanin vihollisten ympäröimänä. Vihlova kirkaisu sai hänet sitten pahaa aavistaen nopeasti pyörähtämään tyttöön päin, joka siihen saakka oli äänettömänä seissyt hänen vierellään. Häneen ei ollut osunut harhautunut kuula, vaan hänet oli pakottanut kyyristymään maahan ainoastaan pelko, joka vääristi hänen kasvojansa, ja painaen päätänsä käsiinsä hän kirkuen hoki nimeä, joka oli myöskin Dianan huulilla.
Viimeinen raju tuoksahdus, vielä yksi räiskyvä yhteislaukaus, joka ilmeisen tahallisesti ammuttiin liian ylhäälle ja meni vahinkoa tekemättä heidän päittensä ylitse, ja rosvot olivat heidän kimpussaan.
Saint Hubert kääntyi äkkiä ympäri, sysäsi molemmat naiset taaksensa teltan seinää vasten, ja kääntyi hyökkääjiä vastaan, suojaten naisia omalla ruumiillansa, ja ampuen kylmäverisesti ja panoksia säästäen, mutta sydämessänsä kuolemanpelko, vaikkakaan ei hänen itsensä tähden.
Vain hetkinen vielä, sitten alkoi helvetillinen mellakka, eikä Diana koskaan selvästi muistanut, mitä tapahtui muutamien seuraavien minuuttien aikana.
Hänen pelkonsa hukkui hänet vallanneeseen kylmään, kiihkoiseen raivoon, ja häntä vimmastutti oma avuttomuutensa ja se, ettei hän kyennyt auttamaan miestä, joka suojasi häntä kuulien viuhuessa heidän ympärillänsä, mutta ihmeellistä kylläkin osumatta heihin.
Hornamainen melu löi hänen korvansa lukkoon, hän ei nähnyt, mitä tapahtui, ja hänellä oli kummallinen tunne, ettei tämä kaikki ollutkaan todellista, vaan painajaisunta, ja se se sitoi hänet liikkumattomaksi, hämmensi hänen ajatuksensa, joten hän tajusi selvästi vain yhden seikan — hänen lähellään kirkui melkein mielipuolena tyttö, jonka parkunaa hän koetti vaimentaa painamalla häntä rintaansa vasten.
Hän oli vetänyt tyttöä likemmäksi itseänsä vasten, kun äkkiä teltan seinä, jota vastaan hän kyyrötti, tuntui takana antavan perään, ja samalla kun koko laitos hitaasti luhistui, hän tunsi, että Jasmin kiskaistiin hänen syleilystään, ja näki kaikkialla ympärillänsä outoja kasvoja ja polkevia hevostenkavioita. Ja samassa Saint Hubert horjahti ja hoippui taaksepäin, ja Diana kaatui kasvoillensa kreivin painon rusentamana.
Hän virui pitkänänsä maassa, haukkoen henkeänsä, huumaantuneena ja sairaana pelosta, joka hänet jälleen valtasi.
Mutta pelkoa voimakkaammin muistui hänen mieleensä Raoul, Raoul, joka kenties oli kuollut suojellaksensa häntä. Hitaasti ja tuskallisesti hän kiskoutui pois Saint Hubertin alta ja nousi istumaan, puhdistaen hiekkaa silmistänsä ja suustansa ja ihmetellen äkkiä alkanutta syvää hiljaisuutta.
Väristen päästä jalkoihin saakka ja painautuen kreivin tajutonta ruumista vasten hän pakottautui silmäilemään ympärilleen. Häntä puistatti, kun hän näki kaatuneet, jotka viruivat hajallaan poljetulla, veren tahraamalla hiekalla. Suurin osa eloon jääneistä rosvoista oli jo lähtenyt pakenemaan, ratsastaen pohjoista kohti. Jälellä oli heistä vain kaksi, jotka seisoivat vähän matkan päässä ja väittelivät kiivaasti keskenänsä.
Ja hänen tarkkaillessansa heitä hänestä tuntui, että toinen koetti suostuttaa toista luopumaan jostakin aikeesta, sillä edellinen piteli kiinni jälkimäisen käsivarresta ja osoitti hoputtavasti heidän loittonevia kumppaneitansa. He olivat molemmat rotevia miehiä, mutta toinen heistä oli kooltansa suorastaan jättiläinen, ja he väittelivät ja kinastelivat, kunnes sanat äkkiä muuttuivat iskuiksi ja he takertuivat käsikähmään keskenänsä. Tempoillen ja sysien he liikkuivat sinne ja tänne, mutta sitten lyhyempi kompastui ja kaatui, kiskoen toisen muassaan. Ja sydämensä jyskyttäessä kylkiluita vasten ja silmiensä pyrkiessä pullistumaan kuopistaan Diana näki jättiläisen kierähtävän päällimmäiseksi kädessänsä pitkä, välkkyvä veitsi, näki purevan terän välähtävän, kun se sujahti suoraan toisen rintaan, ja kuuli murhaajan remahtavan mielipuolisesti nauramaan ponnahtaessansa pystyyn ja lähtiessänsä juoksemaan häntä kohti. Nyt vasta hän näki miehen kasvot, jotka pikemminkin muistuttivat hullua petoa kuin ihmistä, ja oivalsi, että kuolema oli hyvin likellä häntä, ja että jos hän mieli pelastaa henkensä, oli hänen toimittava ja toimittava nopeasti.
Hän oli vieläkin silmiinsä tunkeutuneen hiekan puolittain sokaisema, mutta hammasta purren hän epätoivoisesti pinnistäytyi vastustamaan hiipivää pyörrytystä ja sieppasi Saint Hubertin herpautuneista sormista tipahtaneen revolverin. Ja verenhimosta juopuneena maurilainen syöksyi eteenpäin, hänen hurjistuneet silmänsä kiiluivat, hänen vaahtoiset huulensa olivat vääntyneet kammottavaan virnistykseen, ja hän kyyristeli kuin saaliinsa kimppuun hyppäävä peto.
Mies oli vain muutamien askelien päässä Dianasta, kun viimemainittu laukaisi aseensa. Ja kun hyökkääjä horjui ja retkahti raskaasti kasvoillensa hietikolle, tuntui kaikki mustenevan Dianan silmissä, ja hän nojautui heikkona Saint Hubertia vasten, koettaen säilyttää tajuntansa, joka tuntui olevan sammumaisillaan.
Mutta vähitellen selvisi hämyinen usva, ja hän hypähti pystyyn ja tuijotti hurjistuneena häntä ympäröivää kammottavaa verilöylyn näyttämöä. Sen herättämän kauhun ja peloittavan yksinäisyyden tunteen tähden hänen teki mieli huutaa ääneen, ja hetkiseksi hän painoi kasvonsa käsiinsä, luullen tulevansa hulluksi. Mutta hirvittävästi ponnistaen hänen onnistui jälleen hillitä itsensä.
Ja kun hän nosti päätänsä ja uudelleen silmäili ruumiiden peittämää tannerta, huomasi hän, ettei hän ollutkaan aivan yksin, sillä sekavasta ruumisläjästä oli reutoutunut pystyyn olento, joka verkkaisesti tuli häntä kohti.
Sanomattomaksi huojennuksekseen hän tunsi Ramadanin ja juoksi häntä vastaan. Arabialaisen puku oli repaleinen ja sekaisin, hän huojui epävarmasti kävellessään, verta tippui hänen poskessansa olevasta syvästä haavasta, hänen oikea kätensä riippui hervottomana kupeella, ja hän näytti pysyvän pystyssä yksinomaan tahtonsa voimalla. Mutta kestämästänsä hirveästä kamppailusta huolimatta hän esiintyi yhtä tyynesti ja hämmentymättömästi kuin tavallisesti.
Ensin varmistuttuansa siitä, että Diana oli vahingoittumaton, hän meni emäntänsä seurassa Saint Hubertin luokse, ja he molemmat kumartuivat kreivin puoleen.
Kreivin otsassa oli iso ruhjevamma, joka näytti sivuittain hipaisseen kuulan tekemältä, ja hänen alaruumiissansa oli ampumahaava. Tosin hän vielä hengitti, mutta Diana näki Ramadanin huolestuneista kaavoista kuvastuvan samaa pelkoa, jota hän itse tunsi, ja hänen silmiinsä kumpusi kirpeitä kyyneliä, kun hän silmäili sen miehen kuolonkalpeita kasvoja, joka oli hänestä paljoa rakkaampi kuin oma veli, joka oli ollut horjumattomin, luotettavin ystävä, mitä ainoallakaan naisella oli ikinä ollut.
Kuolisiko Raoul, ennenkuin he ennättäisivät saada apua? Eikö hän, Diana, voisi millään tavoin lievittää hänen kärsimyksiään, jos hän tulisi tajuihinsa?
Avuttomana hän vilkaisi takanansa olevaan tuhoutuneeseen telttaan ja katsoi sitten epätoivoissaan Ramadaniin.
»Vettä», huohotti hän. »Oi, Ramadan, jaksatko käydä lähteellä?»
Heikosti hymyillen mies oikaisihe. »In cha Allah», vastasi hän stoalaisesti.
Mutta kääntyessänsä jäykästi lähtemään hän seisahtui maassa viruvan kookkaan maurilaisen ääreen ja silmäiltyänsä häntä tarkemmin hätkähti äkkiä ja kursailematta kieritti ruumiin jalallansa ympäri. Ja tähyillessänsä haavoittuneen ilkeitä, veren tahraamia kasvoja hän kiroili pahemmin kuin Diana koskaan oli kuullut arabialaisen kiroilevan. Sitten hän kumartui, tarkasti hätäisesti ruumista ja alkoi taaskin sadatella. »Pyörtynyt», ilmoitti hän lakoonisesti ja jäi kasvot synkkinä seisomaan ilmeisestikin kahdella päällä, hapuillen vasemmalla kädellään burnusinsa povelta revolveria, jonka hän oli jälleen löytänyt.
Mutta ennenkuin Diana edes arvasi hänen aikomustaan, ravisti hän päätänsä ja työnsi aseen takaisin, murahtaen hiljaa harmistuneesti. »Hänen olisi paras olla helvetissä», huomautti hän kylmästi, »mutta minä en saa tappaa häntä, sillä minulla on aavistus, että herrani haluaa saada tämän pahuksen elävänä käsiinsä.» Ja kerrottuansa lyhyesti, mitä hän maurilaisesta tiesi, hän tunteettomasti veti pitkän puukon Carl Röstin rinnasta ja katkoi sillä joitakuita nuorankappaleita sortuneen teltan särkyneestä taklauksesta. Mutta kun hänen toinen kätensä oli hervoton, ei hän yksin kyennyt toteuttamaan aiettansa, vaan tarvitsi Dianan apua, ennenkuin hiekalla viruva jättiläinen oli lujasti köytetty.
Kun se oli tehty, lähti hän hoipertelemaan lähteelle.
Muutamia minuutteja tarkkailtuansa hänen epävakaista etenemistään Diana huoahti raskaasti, palasi Saint Hubertin luokse, istuutui hänen viereensä ja kohotti hellästi hänen päänsä ja hartiansa polvilleen.
Nyt alkoi vastavaikutus: hän oli mielenjärkytyksestä huumaantunut ja typertynyt, ja hänestä tuntui yhäti, että hän näki kamalaa unta, sillä todellisuus tuntui liian järjettömältä, Ihan kaamealta ollaksensa totta.
Jasminin ajatteleminen oli tehdä hänet mielipuoleksi. Äskeisen lyhyen, omituisen keskustelun aikana hän oli alkanut rajattomasti pitää tytöstä, joka kärsi samaa, mitä hän oli kärsinyt. Tämä side ja rakkaus liittivät heitä yhteen, ja ne olivat herättäneet tavallista voimakkaampaa myötätuntoa ja sääliä, ja kun hän oli ensi kerran sulkenut tytön syliinsä, oli hänestä tuntunut melkein siltä kuin Jumala olisi lahjoittanut hänelle tyttären, jota hän oli aina ikävöinyt, mutta jota hän ei ollut saanut. Ja Jasmin olisi saattanut olla hänen tyttärensä, jos — Hän puri vavahtelevaa huultansa, pakottaen takaisin kyyneleet, joita hän ei uskaltanut päästää valloilleen. Jos Poju pitäisikin Jasminista, jos hänessä syttyisi rakkaus, kuten se oli syttynyt Ahmedissa, löytäisivätkö he enää tyttöä? Pitikö Raoulin alttiin etsinnän päättyä tällä tavoin, kun hän oli ollut niin lähellä päämääräänsä?
Raoul! Hän katsahti kreiviin pelokkaasti. Oliko tämä hänen syynsä, mietti hän surkean onnettomana. Ja jos Raoul kuolisi — antaisiko Ahmed koskaan hänelle anteeksi? Voisiko hän itse ikinä antaa itsellensä anteeksi?
Nyt haavoittunut liikahti hänen sylissänsä, voihki ja mutisi jotakin epäselvästi, ja kärsimättömästi huokaisten Diana kohotti päätänsä, pyyhkäisten kyyneleet silmistään, voidaksensa tarkkailla Ramadanin laahustavaa, vaivaloista astelua. Arabialainen oli pysähtynyt erään kaatuneen vierelle, ja Diana näki hänen kumartuvan hetkeksi, ennenkuin lähti taaskin verkkaisesti eteenpäin. Ja kaukaisten telttojen keskeltä hän sitten näki toisen ontuvan hahmon ilmestyvän, ja pian miehet kohtasivat toisensa.
Vain kaksi miestä oli jälellä, ja Raoul kenties kuolemaisillaan — ja saattoi kulua vielä tuntikausia, ennenkuin vartioston loppuosa palaisi pääleiristä! Ja miten hän voisi lähettää ketään noutamaan apua, kun näkyvissä ei ollut ainoatakaan elävää hevosta? Muutamia virui kuolleina hajallaan elottomien ruumiiden seassa, joihin hän tuskin rohkeni vilkaista, mutta missä muut olivat? Kiihkeästi hän tarttui siihen ajatukseen, että ehkä niistä joku oli päässyt karkuun rosvojen käsistä, nelistänyt ratsastajattomana kotiin ja saanut siellä jo aikaan hälytyksen.
Mutta se heikko toive riistettiin häneltä, kun Ramadan palasi toisen henkiin jääneen miehen kanssa, joka kantoi Olallansa vuohennahkaista vesileiliä.
Kolhittuna ja runneltuna, mutta vähemmän vahingoittuneena kuin Ramadan astui mies esiin, polvistui Dianan viereen ja kallisti leiliä, jotta Diana saattoi kastaa siinä nenäliinaansa kostuttaakseen sillä Saint Hubertin huulia. Hänet oli jo taistelun alkupuolella ratsastettu kumoon ja hän oli mennyt tajuttomaksi, joten hänellä oli varsin vähän kerrottavaa, ja kun hän oli vironnut vasta rosvojen paetessa, tiesi hän ilmoittaa vain sen, että hevoset olivat viety samoin kuin tyttö, jonka hän oli nähnyt joukkueen johtajalta näyttäneen ratsastajan satulan edessä.
Mies oli Pojun henkivartioston nuorimpia, melkein pelkkä nuorukainen, ja hänen rinnassansa taistelivat hänen kumppaniensa kohtalon herättämä raivo ja mielenliikutus — vaikka hän stoalaisen tavoin koetti salata sitä — ja kun Diana sopersi muutamia myötätuntoisia sanoja, heltyi hän tyyten ja pyörähti äkkiä toisaalle, verhoten kasvonsa burnusillaan. Mutta hän tointui pian, ja esiintyen varmemmin kuin ennen hän ilmoitti olevansa valmis lähtemään apua noutamaan.
Dianaa epäilytti, jaksaisiko hän suorittaa sen tehtävän, ja silmäili häntä epävarmana. Mutta ilmeisesti olivat miehet lähteeltä palatessansa sopineet siitä, sillä Ramadan torjui jyrkästi hänen vastaväitteensä lyhyesti viittaamalla, että muuta mahdollisuutta ei ollut. Hän ei sanallakaan ilmaissut, ettei hän itse ruumiillisesti pystyisi kävelemään välimatkaa, mutta Diana käsitti, että hänen vammansa olivat pahemmat kuin hän halusi myöntää, ja arvasi asian olevan siten. Ja jos jommankumman heistä oli mentävä, toivoi hän mieluummin Ramadanin jäävän luoksensa, sillä häntä peloitti maurilaisen virkoaminen, vaikka mies olikin sidottu.
Ja maurilainen askarrutti nähtävästi Ramadaninkin ajatuksia, sillä ennenkuin nuori mies lähti, kutsui Ramadan hänet avukseen raahaamaan köytettyä ruhoa kauemmaksi Dianasta. Ja vasta kun se oli tehty ja viestinviejä oli matkalla, vaipui hän itse lopen uupuneena hietikolle pitämään silmällä vankiansa ja ainakin sadannetta kertaa kiroilemaan sitä, ettei hän ollut surmannut maurilaista, kun hänellä Tuggurtissa oli ollut siihen tilaisuus.
Paljoa aikaisemmin oli Diana riisunut vaippansa tehdäksensä siitä päänalusen Saint Hubertille. Ja nyt hän sijoittui odottamaan avun saapumista, koettaen pitää ajatuksiansa aisoissa ja hyvillään siitä, että hänet oli säästetty edes haavoittunutta hoitamaan. Hän saattoi tehdä vain hyvin vähän — vain hätistää kärpäset kreivin kasvoilta ja tuontuostakin kostuttaa hänen huuliansa — mutta sekin vähäinen auttoi häntä kestämään odotuksen jännitystä.
Heti sananviejän lähdettyä tuli käärmeenlumooja jälleen tajuihinsa, koetti nousta pystyyn ja päästi raivoisan karjunnan oivaltaessaan avuttomuutensa. Kieriskellen voimattomana hietikolla hän reuhasi ja ulvoi, syytäen tulvimalla kammottavia sadatuksia, jotka saivat veren hyytymään Dianan suonissa ja vihdoin ärsyttivät järkkymättömän Ramadaninkin kiukkuiseksi, niin että hän tuskallisesti reutoutui pystyyn, kiskaisi burnusin lähellä viruvan vainajan yltä ja kietoi sen maurilaisen pään ympärille, tukahduttaen hänen kiljuntansa ja kirouksensa sen paksuihin laskoksiin. Ja taaskin syntyi hiljaisuus, joka alkoi omituisesti käydä Dianan katketaksensa pingoittuneille hermoille. Sillä se hiljaisuus tuntui olevan hyvin äänekäs, niin että hän hermostuneesti ja pelokkaasti vilkuili ympärilleen, kunnes hän ei enää uskaltanut katsella, sillä kaikkialla hänen ympärillänsä vallitsi kuolema, ja hievahtamattomat, kolkot ruumiit herättivät hänessä kauhua. Joskus ne näyttivät liikkuvankin, ja äsken alkaneen tuulen hiljainen huojunta kaikui hänen jännittyneissä aivoissaan samanlaiselta kuin vainajain sielujen valitus. Odottelivatko ne vielä yhtä sielua, joka ehkä parhaillaan leijaili kuoleman rajamailla? Häntä puistatti, ja hän koetti karkoittaa sen ajatuksen mielestään ja torjua kummallisia mielikuvitushaaveita, jotka tunkeutuivat hänen liiaksi rasittuneeseen mieleensä.
Hän ei saanut ajatella, ei saanut antaa perään. Hänen täytyi olla vahva ja säilyttää rohkeutensa — kunnes Ahmed saapuisi. Oi, hyvä Jumala, lähetä hänet pian! Siten hän oli rukoillut monta vuotta sitten, kauheimman vaaransa hetkellä. Siten hän rukoili nytkin, ei itsensä vuoksi, vaan sen ystävän tähden, joka oli uhrannut henkensä hänen puolestaan. Henkensä hänen puolestaan!
Hän kumartui sielunhädässään Saint Hubertin puoleen, tutkien hänen kasvojansa tuskaisin silmin, taistellen murhetta vastaan, joka pyrki tukahduttamaan hänet.
Ja jännityksen häntä kalvaessa tuntuivat hänestä minuutit tunneilta, kun hän tarkkaili ja odotti haavoittuneen painon puuduttamana, mutta uskaltamatta hievahtaa, kannattaen Raoulia, kunnes hänen kätensä turtuivat ja koko hänen ruumistansa pakotti hänen pinnistäessään lihaksiansa.
Vähään aikaan ei Saint Hubert ollut liikahtanut eikä päästänyt ääntäkään. Mutta nyt hän taaskin muuttui rauhattomaksi ja alkoi ihan äkkiä puhua, ja Diana kumartui syvempään erottaaksensa nopeasti jupistut sanat, jotka aluksi olivat sekavia ja käsittämättömiä.
Vähitellen kreivin puhe kävi hitaammaksi ja selvemmäksi. Diana kuuli oman nimensä, mutta se lausuttiin sillä tavoin, ettei sitä milloinkaan ennen oltu siten lausuttu, ja se toistettiin yhä uudelleen, ja välillä tuli yhteydettömiä sanoja, jotka muuttivat kuuntelijan kasvonilmeet säikähtyneiksi. Ja intohimoisena puhetulvana liittyivät sitten katkonaiset sanat lauseiksi — lauseiksi, joissa paljastui kiusaantunut sielu.
Diana istui jäykkänä, hänen silmistänsä tulvi kyyneliä, joita hän ei enää jaksanut pidättää, ja hänen hellä sydämensä oli pakahtumaisillaan säälistä, kun hän kuunteli toisen tietämättänsä puhuessa hänelle rakkaudestaan, jota hän oli niin kauan salannut — ja sai vihdoin tietää totuuden.
Kaksikymmentä vuotta oli Saint Hubert säilyttänyt salaisuuttansa, mutta nyt hänen tunnottomat huulensa kavalsivat hänet, tuoden julki koko hänen polttavan kaipauksensa, koko epäitsekkään, alttiin kiintymyksen ja toivottoman lemmen pettyneet toiveet, joista Dianalla ei ollut koskaan ollut aavistustakaan.
Kun hän oli kokonaan kiintynyt omaan suureen rakkauteensa eikä ollut vähääkään suuriluuloinen, ei hän ollut uneksinutkaan, että Raoulin ystävyys salaisi syvempiä, voimakkaampia tunteita. Mutta nyt hän tiesi Saint Hubertin rakastaneen häntä alusta alkaen ja rakkauden vain tehneen hänet onnettomaksi. Hänen tähtensä oli Raoul saanut murhetta. Hänen tähtensä oli Raoul elänyt parhaat vuotensa yksin ja tyydytystä saamatta. Hän tuskin jaksoi kestää sen ajatuksen aiheuttamaa tuskaa.
Hän oli tuottanut Raoulille kipua, tuhonnut hänen elämänsä, Raoulin, jota hän aina oli rakastanut, vaikka ei sillä tavoin kuin toinen olisi halunnut, Raoulin, joka oli ollut hänen ystävänsä ja Ahmedin ystävä. Miksi, voi miksi, olihänollut Raoulin murheen aiheuttaja? Herkkätuntoisena hän koetti torjua luotansa tietoa, joka oli hänelle työnnetty. Hänellä ei ollut oikeutta tuntea Raoulin salaisuutta, jota mies oli niin tarkoin varjellut aikomatta ilmaista sitä hänelle. Poloinen Raoul, poloinen, vilpitön, uskollinen Raoul — uskollinen rakkaudelle, joka ei voinut koskaan täyttyä, ja uskollinen ystävälle, jonka onnen hän oli sijoittanut oman onnensa edelle!
Omasta mielestänsä arvottomana ja tyyten vailla itserakkautta alkoi Diana oudosti aprikoida, ja mietteet toivat muassansa hartaan nöyryyden tunteen. Minkä hänen tekojensa tähden hänelle tuhlattiin niin paljon rakkautta? Mitä hän oli tehnyt ansaitaksensa kummankaan miehen rakkautta?
Suuria kyyneliä kihosi taas hänen silmiinsä, kun hän suruissansa silmäili sitä miestä, jonka hän oli luullut niin perinpohjin tuntevansa. Kuinka vähän hän oikeastaan oli Raoulista tietänyt, kuinka vähän oikeastaan häntä ymmärtänyt!
Ja nyt kun hän tiesi, ei hän voinut muuta kuin lukita tietonsa sydämensä salaisimpaan sopukkaan ja kiittää Raoulin tähden Jumalaa siitä, että ainoastaan hän oli kuullut lohduttoman miehen surkean valituksen.
Katkonainen jupiseminen oli vaimennut, ja taaskin lepäsi haavoittunut hiljaa, niin hiljaa, että Dianan äkkiä valtasi pelko ja hän sujautti nopeasti kätensä Raoulin paidan povelle. Mutta taintuneen miehen sydän sykki vielä, vaikkakin heikosti, ja huojennuksesta nyyhkyttäen Diana koetti vetää häntä mukavampaan asentoon.
Mutta hänen huojennuksensa oli vain hetkellinen. Kun tunti vieri verkkaisesti toisensa jälkeen ja hänen ikävöimänsä apu yhä viipyi, katseli hän yhä huolestuneempana polvillansa lepääviä, pingoittuneita, kalpeita kasvoja, käsittäen Raoulin voimien ehtyvän ja hänen tilansa käyvän uhkaavammaksi. Jos hänen hyväksensä oli mieli tehdä jotakin, oli se tehtävä pian, jokainen tuhlattu minuutti vähensi hänen parantumisensa mahdollisuutta ja lisäsi vaaraa.
Vähänväliä hän epätoivoissaan suuntasi katseensa korkean hietaharjanteen laelle ja herkisti korviansa kuullaksensa nelistävien hevosten kavioiden töminää. Oliko sananviejä uupunut kesken? Kuluisiko vielä tuntikausia, ennenkuin apua tulisi — ja olisiko sitten liian myöhäistä? Eikö Raoul sitten enää olisi ihmisvoimin autettavissa? Löydettäisiinkö hänen sylistänsä vain ruumis? Hänen kasvoillensa lehahti tuskaisen ihmettelyn ilme.Raoulkokuolisi! Hän ei ollut milloinkaan kuvitellut sellaista aikaa, jolloin he eivät enää saisi lausua Raoulia tervetulleeksi, kuten hänet oli aina lausuttu, jolloin Raoul ei enää toisi sivistyksen tuulahduksia heidän eristettyyn elämäänsä. Hänen tulonsa oli aina merkinnyt niin paljon heille molemmille. Menettää hänet, ja menettää hänet tällä tavoin! Diana väänteli käsiänsä epätoivoissaan. Miten tulisi Ahmed toimeen ilman Raoulia?
Minkä tähden,minkä tähdenei apua kuulunut?
Joskin Ahmed olisi vielä Ras-Djebelissä, niin pitäisi Gastonin ja Jusefin ihmetellä heidän poissaoloaan, sillä hän oli tilannut teetä tavalliseen aikaan eikä ollut maininnut viipyvänsä kauan ratsastamassa.
Ja nyt oli melkein ilta käsissä. Aurinko oli painunut ympäröivien hiekkakunnaiden reunan taakse, ja viileä tuuli yltyi, värisyttäen häntä pieksäessään ohutta silkkipuseroa, joka samoin kuin hänen valkeat ratsastushousunsa olivat Saint Hubertin veren tahraamat ja kostuttamat.
Ja hänen tarkkaillessansa pieneen, maljamaiseen keitaaseen hiipiviä pitkiä, harmaita varjoja, valtasi hänet lähestyvän pimeyden pelko, ja hän tunsi rohkeutensa horjuvan.
Hän oli yksin kuolleiden ja kuolevan kanssa. Mitä lisäkauhuja toisi yö hänelle?
Hän oli taistellut pitääksensä muistot loitolla, mutta nyt hän yhä uudelleen eli mielessänsä iltapäiväisen murhenäytelmän. Taaskin hän näki, kuinka hänen miehiänsä säälimättömästi teurastettiin, kuinka tunnottomasti polkevat jalat pusersivat viimeisen elonkipinän Mohamedin värähtelevästä ruumiista; taaskin hän kuuli Jasminin hirveät kirkaisut ja häntä kohti syöksyvän murhamiehen hurjan naurun. Kaikuisivatko ne aina hänen korvissansa, niin kauan kun hän eläisi? Tulisiko hän hulluksi, menettäisikö hän järkensä, ennenkuin apua saapuisi? Hänen äärimmilleen venytetty kestämiskykynsä katkesi äkkiä, ja yksinäisyyttä peläten hän tuijotti kauhun vallassa hajalleen kaatuneita vainajia, Ramadania, joka vihdoinkin oli tyyten sortunut ja virui pitkänään poljetulla hietikolla, Saint Hubertia, joka toisista erillään lepäsi tajuttomana hänen sylissään, ja painoi kättänsä suulleen tukahduttaaksensa huuliltaan purkautuvaa huutoa.
»Ahmed, Ahmed, tule luokseni!»
Ja hänen huutaessansa Ahmed tulikin. Hetkisen ajan Diana näki miltei mielipuolisesti hurjistunutta ratsuansa hillitsevän sheikin yksin kuvastuvan taivaanrantaa vasten. Ja rannalle vyöryvän, valtavan, valkoharjaisen aallon tavoin hänen seuralaisensa sitten kohosivat korkean hiekkaharjun laelle ja ehättivät hänen jälessään, kun hän ohjasi Eblisin jyrkkää rinnettä alaspäin uhkarohkean huimaa vauhtia, joka sai Dianan tarttumaan kurkkuunsa.
Hänen kintereillänsä kiitivät hurjassa lennossa Caryll ja Poju rinnakkain, ja heidän lähellänsä oli Diana näkevinänsä Gastonin ja S'ririn. Mutta hänen katseensa oli kuin naulattu kookkaaseen, mustaan oriiseen ja tummiin, kauniisiin kasvoihin, jotka olivat hänestä rakkaimmat koko maailmassa.
Ja ennenkuin pojat ja muut soturit olivat saaneet kiskotuiksi vimmastuneet ratsunsa pysähdyksiin, oli Ahmed heittäytynyt satulasta ja kiiruhtanut hänen luoksensa.
Seuraavalla hetkellä hän oli takertunut kiinni puolisoonsa, nyyhkyttäen hysteerisesti ja rukoillen häneltä anteeksi, samalla kun huohottaen kertoi rosvojen hyökkäyksen yksityiskohtia.
Mutta sheikin katseesta kuvastui vain rakkautta, vain rakkautta huokui hänen käsivarsiensa hellästä puristuksesta, kun hän veti Dianaa syrjään jättääksensä tilaa Gastonille, joka jo oli polvillansa Saint Hubertin vieressä.
»Ma mie, ma mie», kuiski hän äänensä värähdellessä, »koska sinulle ei ole tapahtunut vahinkoa…» Hän keskeytti lauseensa, ja häntä vapisutti puistatus, jota hänen kaikki stoalaisuutensa ei jaksanut hillitä. Lausuttuansa sitten hellän sanan hän laski Dianan maahan ja meni Saint Hubertin luokse.
Haavoittuneen ympärille ryhmäksi keräytyneet, huolestuneen näköiset arabialaiset vetäytyivät hänen tullessansa syrjään, ja ennenkuin heidän rivinsä jälleen sulkeutui hänen jälkeensä, näki Diana vilahdukselta Gastonin ja Caryllin, joiden paidanhihat olivat käärityt ylös, ja lisäksi sellaista, mikä karkoitti heikon värin häiveen, joka oli alkanut hiipiä hänen huulilleen. Ja kun sheikki muutamien minuuttien kuluttua palasi Dianan luokse, joka ponnistihe pystyyn mennäkseen puolisoansa vastaan, saattoi hän pikemminkin vain nähdä kuin kuulla kysymyksen, jota toinen tuskin jaksoi lausua.
»Ei vielä», virkkoi Ahmed, pakottautuen rauhalliseksi, »mutta se on vain ajan kysymys. Muutamia tunteja — kenties päivä tai pari. Hän on vielä tajuton, Jumalan kiitos. Jos vain saisimme kuljetetuksi hänet leiriin…» Hän kohautti olkapäitänsä hyvin toivottomasti ja kääntyi toisaalle salatakseen mielenliikutuksensa, jota hän ei tahtonut näyttää edes Dianallekaan.
Senhän Diana oli sydämessään aavistanut alusta alkaen, mutta sittenkin hän oli toivonut, ja kun hän nyt sai varman vahvistuksen pelkoonsa, tuntui se vievän häneltä puhe- ja liikuntakyvyn.
Kyynelusvan lävitse hän näki Caryllin työntyvän Saint Hubertia ympäröivästä miesryhmästä ja menevän isänsä luokse. Hän tarkkaili heitä, kun he yhdessä menivät sinne, missä Poju oli kumartuneena Ramadanin puoleen, joka S'ririn polveen tuettuna puheli nopeasti, osoittaen vuoroin kuollutta saksalaista, vuoroin maurilaista, joka nyt virui jörönä ja välinpitämättömänä.
Ja Pojun näkeminen muistutti häntä asiasta, jonka hän levottomanaRaoulin tähden oli hetkeksi unohtanut.
Poju oli pyörähtänyt sheikkiin päin kädet ojennettuina kiihkeän rukoilevasti. Diana oli liian etäällä kuullaksensa, mutta kyllin likellä nähdäksensä Pojun huulien liikkuvan, kuten hänestä näytti, rajun vetoavasti, nähdäksensä Pojun silmien hirvittävän epätoivoisen ilmeen ja hänen puolisonsa kasvoja synkistävät syvät rypyt.
Epäisikö Ahmed? Kuinka hän voisi, kun hän kerran tiesi!
Tytön parkaisut kaikuivat hänen korvissaan, kun hän kiiti miesten luokse ja syöksähti heidän väliinsä.
»Ahmed, Ahmed, Jumalan tähden — minun tähteni, salli Pojun mennä! TyttöonIsabeau de Chailles.Minä tiedän sen.»
Vähän aikaa sheikki tuijotti hänen kosteihin, rukoileviin silmiinsä, katsoi sitten Pojuun ja nyökkäsi.
»Mene, ja olkoon Jumala kanssasi!» sanoi hän lyhyesti ja luikkasi määräyksen, joka pani viisikymmentä miestä keikahtamaan satulaan, kiljuen kuin mielipuolet.
Mutta hälinä taukosi nopeasti, kun he sijoittuivat säännöllisiin riveihin. Ja sitten alkaneen verrattain hiljaisen välihetken aikana Diana tunsi Pojun käsivarsien kiertyvän ympärillensä nopeaan, hellään syleilyyn ja kuuli hänen hiljaa jupisevan: »Pikku äiti, pikku äiti.» Sitten Poju riistäytyi pois ja meni isänsä astellessa vierellään ratsunsa luokse, jonka S'rir oli juuri taluttanut esille.
Ja hänen mennessään heilahtivat Dianan tunteet ihan äkkiä toisaalle, ja hänen mieleensä välähti kammottava ajatus, että hän ehkä lähetti poikansa kuolemaan, ja hänen oli jännitettävä kaikki voimansa jaksaaksensa pysyä hiljaa ja tarkkailla Pojun menoa. Mutta taaskin hän muisti Jasminin, ja se tukahdutti hänen huulillensa kohonneen huudon ja sai hänet häpeämään tunnepuuskaa, joka oli ollut vähällä temmata hänet valtoihinsa. Kunnian ja tavallisen ihmisyyden nimessä oli Pojun lähdettävä — eikä hänen äitinsä sopinut yrittää häntä pidättää.
Sairaana sydäntänsä raatelevasta tuskasta hän vaistomaisesti kääntyi toisen poikansa puoleen, joka seisoi hänen vierellään, mutta ennenkuin hän ehti virkkaa mitään, oli myöskin Caryll poissa.
Pojun jalka oli jo jalustimessa, kun häntä pidätti kosketus käsivarteen, ja hän pyörähti katsomaan kasvoja, jotka tuskin olivat vähemmän pingoittuneet ja riutuneet kuin hänen omansa. Hetkiseksi veljesten katseet osuivat vastakkain. Sitten Caryll teki liikkeen, jota ei saattanut tulkita väärin, ja ojensi kätensä.
»Tämä on sinun asiasi eikä minun», virkkoi hän käheästi, »mutta jos otat minut mukaan — olen kiitollinen.»
Sheikin päällikönteltan avarassa ulommassa huoneessa kamppaili Raoul de Saint Hubert, ei henkensä säilyttämiseksi, vaan elämänsä vähäisten rippeiden pidentämiseksi. Hän oli päättänyt elää siihen asti, kunnes Poju palaisi tai kunnes ei enää olisi toivoakaan siitä, että hän palaisi, tuoden muassaan tytön, joka merkitsi niin paljon heille molemmille, ja hän tuntui pitävän kuolemaa loitolla yksinomaan tahtonsa voimalla.
Se, että hän oli elänyt näinkin kauan, oli ihme kaikista niistä, jotka tiesivät, kuinka pahat hänen vammansa olivat, ja tuontuostakin he olivat luulleet elämän heikon kipunan sammuneen. Mutta joka kerta hän oli tointunut, ruumiillisesti heikompana, mutta rohkeus horjumattomana, vakaasti väittäen Pojun palaavan ja vielä ennen kuolemaansa saavansa varmat todistukset siitä, ettei hänen pitkä etsintänsä ollut mennyt hukkaan.
Useammin kuin kerran hän oli pyytänyt, että maurilainen tuotaisiin hänen luoksensa, mutta sheikki oli aina estellyt, peläten sellaisen kohtauksen vaikutusta, kun haavoittunut oli niin heikossa tilassa.
Paluumatka El-Hassista oli ollut hidas ja huolettava, sillä hankala maaperä oli tehnyt haavoittunutta kreiviä hätäisesti kyhätyillä paareilla kantavien miesten kävelyn vaivaloiseksi, ja lisäksi oli myöskin Ramadanista huolehdittava. Hän oli siksi pahasti vahingoittunut, ettei tavallinen mies olisi hänen sijassaan kyennyt ratsastamaan, mutta sittenkin hän oli harmistuneena väittänyt varsin hyvin jaksavansa istua hevosen selässä ja ratsastanut takaisin leiriin, vuoroin kiroillen, vuoroin sävyisästi pilkaten kumppaneitansa, jotka ratsastivat hänen molemmilla puolillansa tukeakseen häntä, kun hän heikkona huojui satulassa, johon hän kaikista huomautuksista huolimatta itsepäisesti takertui.
Dianasta ne kahdeksan kilometriä olivat tuntuneet kahdeksaltakymmeneltä. Häntä raastoi levottomuus poikien tähden, hän pelkäsi joka hetki saavansa tiedon Saint Hubertin kuolemasta, ja hän oli levännyt puolisonsa sylissä — sillä sheikki ei ollut sallinut hänen ratsastaa — vapisten jännitystä seuranneesta uupumuksesta ja pelon kalvamana.
Heidän leiriin saapuessaan oli ilta käsissä. Ja sekä henkisesti että ruumiillisesti nääntyneenä oli Diana pelkästä väsymyksestä vaipunut uneen, kun sheikki oli kantanut hänet makuuhuoneeseen, eikä ollut herännyt edes silloinkaan, kun Ahmed oli vetänyt hänen jalastaan pitkät saappaat ja riisunut veren uuttaman ratsastusasun hänen uupuneilta jäseniltään.
Koko yön hän oli nukkunut sikeästi sheikin ja Gastonin valvoessa viereisessä huoneessa. Mutta aamulla olivat hänen voimansa palanneet, ja päivällä oli hän vuorostaan sijoittunut Saint Hubertin vuoteen ääreen, salaten oman pelkonsa, jotta ei lisäisi potilaan tuskaa, ja huolehtien hänen tarpeistansa huulillansa pirteä hymy, joka aina houkutteli vastaavan välkkeen sairaan syvälle painuneihin silmiin.
Toisten levätessä hän oli ollut muutamia tunteja yksin kreivin luona ja tarkkaillessansa potilaan kasvoilla väikkyviä vaihtelevia ilmeitä aprikoinut, olikohan Raoulilla aavistustakaan El-Hassissa tapahtuneesta paljastuksesta. Kerran hän oli melkein arvellut niin olevan, sillä äkkiä herättyänsä muutamia minuutteja kestäneen oikullisen unen jälkeen oli Saint Hubert tarttunut hänen käteensä hänen kumartuessaan vuoteen ylitse ja silmäillyt häntä omituisen tarkkaavasti, minkä Diana luuli johtuvan hänen mielessänsä väikkyvästä pelosta.
»Enhän ole puhunut — joutavia, vai olenko?» oli hän supattanut. Ja häneltä päässyt lyhyt, kiihkeä helpotuksen huokaus, kun Diana rauhoitti häntä, sai viimemainitun kääntymään toisaalle salataksensa kyyneleet, jotka olisivat saattaneet kavaltaa hänet.
Voimiansa säästääkseen hän oli koko päivän puhunut vain hyvin vähän, mutta niinä muutamina tunteina, jotka he olivat kahdenkesken, oli hänen katseensa harvoin siirtynyt pois Dianan kasvoista, jolle saatu tieto teki surun haikeammaksi kuin se muutoin olisi ollut. Hän tiesi Raoulin viimeisiä kertoja katselevan sitä olentoa, joka oli hänestä rakkain maailmassa, ja nuo sanattomat jäähyväiset olivat niin liikuttavat, että Diana tuskin jaksoi istua alallaan ja tarkkailla niitä.
Mutta hän käsitti haavoittuneen tulevan levottomammaksi, jos hän loittonisi pois näkyvistä, ja niinpä hän oli koko päivän pysytellyt lähettyvillä, tuskin liikahtaen pois vuoteen vierestä edes välttämättömiä aterioita varten, jotka hänen oli pakottauduttava syömään.
Ja koko päiväksi oli leirin säännöllinen, totuttu elämä mennyt sekaisin. Ison päällikönteltan ulkopuolella oli synkän totisia arabialaisia liikkunut äänettöminä edestakaisin tai kokoutunut teltan läheisyyteen ryhmiin vakavina odottamaan tietoja siitä miehestä, joka niin kauan oli ollut heidän kaikkien ystävänsä, jonka tuloa he olivat odottaneet melkein yhtä innokkaasti kuin päällikkönsä saapumista. Ja teltan toisella laidalla viiruisissaguitouneissakuolleitansa murehtivat naiset tuon tuostakin keskeyttivät valituksensa kuiskataksensa rukouksen Allahille rakastetun lääkärin puolesta, jonka taito oli parantanut monta, nyt hänen apunsa ulottuvilta poistunutta ihmistä.
Siten oli tunti toisensa jälkeen hitaasti mennyt menojaan, ja yhätiSaint Hubert riutui, eikä vieläkään kuulunut mitään Caryllista jaPojusta.
Se oli ollut jännityksen päivä, joka oli tuntunut loppumattomalta, joka oli ärryttänyt Dianan hermot äärimmilleen ja alkanut käydä myöskin sheikin hermoille.
Päivän kallistuessa iltapuolelle oli Ahmed taipunut vaimonsa rukouksiin ja lähettänyt lisäväkeä seuraamaan El-Hassista lähteviä jälkiä, vaikka ei itse myöntänytkään sitä tarpeelliseksi. Ja mukaan oli määrätty osasto erittäin nopeilla ratsuilla varustettuja viestinkuljettajia, jotka oli sijoitettava pitkin taipaletta, jotta levottomasti odotettu sanoma saataisiin niin pian kuin suinkin mahdollista.
Sheikki oli tehnyt, mitä oli voinut, ja nyt hän ei enää osannut muuta kuin odottaa.
Salaten oman levottomuutensa hän koetti yhä uudelleen lievittää Dianan pelkoa, muistuttaen hänelle, että rosvot olivat saaneet pitkän etumatkan, lähteneet useita tunteja aikaisemmin kuin takaa-ajajat ja että jolleivät myöskin he olleet saaneet apuvoimia, — mitä, selitti hän, oli miltei mahdoton otaksua — Pojun joukkue oli paljoa lukuisampi kuin heidän.
Mutta vaikka Diana oli kuunnellut sheikkiä maltillisesti ja koettanut saada lohtua hänen vakuutuksistaan, oli Ahmed nähnyt hänen kiihtymyksensä joka tunti käyvän näkyvämmäksi, nähnyt hänen kasvojensa tunti tunnilta muuttuvan kalpeammiksi ja hänen silmiensä, joissa oli jännittynyt vainotun ilme, yhä useammin kääntyvän puolittain avonaisen oven syrjään käännettyä verhoa kohti.
Illan hiipivät varjot, pimeän lähestymistä ilmoittava juhlallinen hiljaisuus, joka tänä iltana tuntui sisältävän enemmän kuin tavallisen merkityksensä, olivat korostaneet synkkyyden ja alakuloisuuden tuntua ja synnyttäneet painostavan lamaannuksen tunteen, niin että Diana oli romahduksen partaalla. Himmeässä hämärässä, ennenkuin Gaston oli sytyttänyt lamput, hän oli istunut paikallansa, tiukasti puristaen sheikin kättä, puhumatta mitään, vain tuijottaen, kunnes ovesta vielä tunkeutuva kalpea valonhohde kivisti hänen silmiänsä. Jopa Raoulkin unohtui hänen ajatustensa kiitäessä hiekkalakeuksien ylitse, samalla kun hän kuunteli ja rukoili ja pelkäsi poikainsa puolesta, joita hän rakasti niin kiihkeän lämpimästi.
Lamppujen sytyttäminen oli vain ollut omiansa pahentamaan hänen levottomuuttaan, saamaan hänet entistä selvemmin tajuamaan, kuinka pitkä aika oli kulunut ja muistuttamaan hänelle, että yö oli tulossa.
Ja yö oli tullut tuomatta huojennusta, hänen ikävöimänsä sanoman saapumatta.
Lähes kello kymmeneen saakka hän oli varronnut ulommassa huoneessa, ja sitten sheikki oli käskenyt häntä menemään levolle, vaikka hän ei saisikaan unta. Peläten yksinäisyyttä, joka tekisi pitkät tunnit vielä äärettömän paljon pitemmiksi, äärettömän paljoa hirvittävämmiksi, hän oli melkein hurjistuneena rukoillut lupaa jäädä. Mutta Ahmed tiesi, että hänen voimiansa oli liiaksi kiristetty eivätkä ne kestäisi, ja Dianan itsensä tähden hän oli pysynyt vaatimuksessaan.
Myöskin Gaston oli mennyt nukahtamaan hiukan, ja viimeksi kuluneen tunnin sheikki oli istunut yksin ystävänsä luona, jonka hengen pelastamiseksi hän olisi ollut valmis antamaan kaikki, mitä hänellä oli.
Yö oli hiljainen ja tyyni. Ja vaikka koko leiri valvoi ja oli jalkeilla, vaikka sheikki tiesi, että hyvin likellä, ulkona kirkkaassa kuutamossa, kokoontuneina ihan teltan ovelle, oli toisia valvomassa kuten hänkin, ei hänen korviinsa tunkeutunut ainoatakaan kuiskattua sanaa, ei ainoakaan ääni häirinnyt syvää hiljaisuutta, joka tuntui joka hetki käyvän yhä syvemmäksi, yhä sisältörikkaammaksi.
Iso huone oli puolipimeä, etäiset sopet olivat pimentoiset ja hämyiset. Palamassa oli ainoastaan yksi lamppu, jonka valolta varjo suojasi kuolevan silmiä ja joka loi kalpean valokehän sairasvuoteeksi muutetun leposohvan ympärille.
Ja sen valopiirin keskellä istui Ahmed ben Hassan kädet ristissä pään takana, haaveksivasti tarkkaillen Saint Hubertia, joka näytti nukkuvan, ja mielessänsä muistellen monivuotista ystävyyttä, joka oli merkinnyt hänelle niin paljon. Tuntui mahdottomalta uskoa, että se läheinen kumppanuus lähestyi loppuansa, ettei siitä, ehkä ennenkuin toinen päivä sarastaisi, olisi jälellä muuta kuin muisto.
Kaikissa hänen elämänsä tärkeissä tapahtumissa oli Raoul ollut erottamattomasti mukana.
Nuoruusvuosina Raoul oli ollut hänen oppaansa ja neuvonantajansa oudoissa ja kiukustuttavan rajoitetuissa oloissa, jotka olivat tehneet Ranskan pääkaupungin surkeaksi paikaksi aavikolla kasvaneesta pojasta; hänen miehuutensa alkuajan myrskyisinä päivinä oli hän vanhaa sheikkiä lukuunottamatta taipunut ainoastaan Raoulin vaikutukseen. Ennen otto-isänsä kuolemaa oli hän Raoulin seurassa matkustellut ja metsästellyt suurriistaa maapallon useissa kaukaisissa kolkissa. Raoul oli seisonut hänen vierellänsä silloin, kun hän oli kuullut todenperäisen kertomuksen syntymästään ja vanhemmistaan. Heimon johtajaksi tultuansa oli hän Raoulin välityksellä läheisemmässä kosketuksessa sen maailman kanssa, joka tuntui olevan niin kaukana hänen yksinäisiltä aavikoiltansa. Raouliin hän oli turvautunut saadaksensa soveliaampaa, miellyttävämpää ja läheisempää kumppanuutta, jota hänkin oli aika-ajoin kaivannut, ja hän oli aina odottanut Raoulin tuloa kiihkeämmin kuin oikein halusi itsellensäkään tunnustaa. Ja hänen syvimmän alennuksensa hetkellä oli Raoul saapunut — ja Raoulin ritarillisuuteen ja huomaavaisuuteen verrattuna hänen oman tunnottoman häikäilemättömyytensä oli täytynyt tuntua vielä tuhat kertaa tunnottomammalta ja häikäilemättömämmältä siitä naisesta, jota hän ei ollut tahtonut säästää häpeältä, vaan jota hän oli avoimesti näytellyt rakastajattarenaan naisen omaan säätyyn kuuluvalle miehelle.
Minkä tähden Diana ei ollut rakastanut Raoulia, vaan häntä? Minkä tähden he eivät olleet molemmat jättäneet häntä ansaittuun surkeuteen ja yksinäisyyteen? Jos he olisivat sen tehneet, olisi hän otaksuttavasti aikoja sitten tappanut itsensä, koska elämä ilman Dianaa olisi ollut sietämätöntä. Mutta silloin ei hänen omaatuntoansa olisi ainakaan vaivannut se, että hänen kätensä olivat Raoulin veressä, sillä suoranaisesti tai välillisesti oli hän syypää Raoulin kuolemaan.
Hän oli vaipunut tuskallisiin mietteisiinsä ja hätkähti oivaltaessansa, että haavoittuneen silmät olivat auki ja että niiden katse, josta tuikahti entisen ilkamoivan hymyn häive, oli suunnattu häneen.
Ja kreivi puhkesi puhumaan äänessänsä entinen, puolittain leikillinen, puolittain hellä sävy.
»Missä olit, Ahmed?»
Sheikki kohautti hieman olkapäitänsä ja kumartui tarttumaan hänelle ojennettuihin hervottomiin, kalpeisiin sormiin.
»Helvetissä luullakseni», vastasi hän hyvin katkerasti, »tai otaksuttavasti niin likellä sitä kuin koskaan joudun. Todellinen helvetti ei voi olla paljoa pahempi kuin se, minkä itse valmistamme itsellemme.»
Useihin vuosiin ei kumpikaan heistä ollut kajonnut siihen asiaan, mutta Saint Hubert oli koko ajan tiennyt syvän katumuksen sumentavan ystävänsä onnea, ja nyt hän arvasi, millainen ajatuksenjuoksu oli aiheuttanut toisen äsken lausumat katkerat sanat.
Hän teki vähäisen, torjuvan eleen. »Tunkeutuuko helvetti — paratiisiin,mon ami?» virkkoi hän lempeän leikillisesti. »Kaksikymmentä vuotta on sinulla ollut taivas maan päällä, sinä onnellinen pahus, kuten minä saatan todistaa. Pitääkö sinun vielä muistella? Jos hän kerran voi unohtaa, miksi et sitten sinä?»
Sheikki heilautti kättänsä epäävästi. »Jos sinä olisit menetellyt samoin kuin minä menettelin, olisitko sinä unohtanut?» huudahti hän entistä katkerammin. »Mutta sinä —bon Dieu, sinä et olisi ikinä alentunut niin kunnottomaksi.»
Saint Hubertin kasvoille tuli omituinen ilme, ja hän käänsi väsyneesti päätänsä pieluksella.
»Kukapa tietää?» sanoi hän hitaasti. »Saavuttaakseni sen, mitä sinä saavutit, olisin saattanut tehdä senkin, mitä sinä teit. Jos olisin joutunut samaan kiusaukseen.» Hänen riutunut äänensä särkyä, ja melkein huomaamattaan hän siirsi katseensa sisemmän huoneen verhoihin. »Tout comprendre, c'est tout pardonner», jupisi hän. »Hän ymmärsi, ja koska hän rakasti sinua, kykeni hän antamaan anteeksi ja unohtamaan. Jos sinä senjälkeen olisit pettänyt hänen luottamuksensa tai jos et olisi pystynyt säilyttämään hänen rakkauttansa, saattaisi sinulla olla täysi syy katkeruuteesi. Mutta sinä olet tehnyt hänet onnelliseksi kaikiksi näiksi vuosiksi. Eikö se merkitse mitään,mon cher?»
»Vain se on tehnyt elämäni elämisen arvoiseksi», vastasi sheikki hiljaa. »Jumala yksin tietää, mitä minusta olisi tullut ilman hänen rakkauttansa ja sinun ystävyyttäsi.» Ja häpeillen äkillistä mielenliikutusta, joka pani hänen tiukat huulensa vavahtelemaan, hän nousi jyrkästi pystyyn ja meni pöydän ääreen silmäilemään Carl Röstin ruumiin taskuista löydettyjä papereita, jotka sittemmin osoittautuivat arvaamattoman arvokkaiksi hallitukselle maan ohjaamiseen nähden, kun maailmansodan myrskypilvi vain muutamia kuukausia myöhemmin yllätti Ranskan.
Ja tarkkaillessansa häntä, kun hän otsa rypyssä tutki tiheästi kirjoitettuja asiakirjoja, joita hän selaili kädessään, Saint Hubert kiitti Jumalaa, kuten hän viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana oli monta kertaa kiittänyt, siitä, että hän oli jaksanut säilyttää tuon miehen ystävyyden. Ei edes häntä hivuttava rakkaus ollut sitä pilannut, vaan moitteetonta kumppanuutta oli katkeamatta kestänyt loppuun asti.
Loppuun asti! Heikko hymy kareili hänen huulillaan. Hän saattoi ajatella sitä tyynesti, hän, jolla ei ollut mitään menetettävää, jonka ei tarvinnut mistään moittia itseänsä. Hänen rakastamansa nainen oli onnellinen, ja jos hän vain jaksaisi torjua kuolemaa siihen saakka, kunnes tyttö palaisi — tyttö kyllä palaisi, siitä hän oli varma — hän voisi kuolla pahoittelematta mitään. Mutta kuoleminen sitä tietämättä —Dieu, se olisi kovaa!
Äkkiä häntä vihloi kamala tuska, hän puristi peitteellä lepäävän kätensä nyrkkiin ja virui muutamia minuutteja silmät ummessa, ponnistellen kuolemanheikkoutta vastaan, samalla kun tuskanhikeä valui hänen kasvoilleen.
Se oli varoitus, jota hänen ei sopinut syrjäyttää. Jos hänen oli mieli tietää se, mitä hän tahtoi tietää, ei sitä saanut siirtää enää tuonnemmaksi.
Kuultuansa hänen heikon kutsunsa ehätti sheikki takaisin hänen luoksensa parilla hätäisellä askelella.
»Maurilainen», huohotti hän. »Minun täytyy nähdä hänet nyt, jos lainkaan mielin häntä nähdä. Ja minä tahdon saada varman tiedon — ennenkuin poistun.»
Ja katsahtaessaan sairaan pingoittuneihin, harmaihin kasvoihin, jotka olivat muuttuneet jopa muutamien viime minuuttien aikana, sheikki käsitti hänen puhuneen silkkaa totta. Mutta sittenkin hän empi.
»Jumalan tähden, säästä itseäsi siltä», kehoitti hän. »Salli minun yksin puhutella häntä…»
Mutta Saint Hubertin voimaton ote tiukkautui hänen ranteensa ympärille.
»Sillä ei voi olla paljoakaan väliämon cher, ja minä tahdon itse nähdä hänet — kuulla totuuden hänen huuliltansa, ennenkuin kuolen», intti hän entistä lujemmin. »Lähetä noutamaan häntä, Ahmed! Se tekee poistumiseni helpommaksi.»
Hiukan nyökäten, sillä hän ei sillä hetkellä kyennyt puhumaan, sheikki meni avoimelle ovelle, taputti hiljaa käsiänsä ja antoi määräyksen äänen kantamissa odottavalle palvelijalle.
Hänen palatessansa oli huolestunut ystävä jälleen muuttunut päälliköksi, ja hänen piirteensä olivat kovat ja tiukat, hänen tummat kulmakarvansa painuneet peloittaviin ryppyihinsä, kun hän veti tuolinsa vähän loitommaksi leposohvasta ja istuutui ääneti vartoamaan vangin tuloa.
Ja tuntien voimiensa olevan hyvin vähissä pysyi Saint Hubertkin vaiti levätessänsä huohottaen, silmien kiiluessa kuumeisesta odotuksesta.
Hiljaa liikkuva palvelija tuli meluttomasti sytyttämään uudelleen lamput, jotka oli sammutettu, jotta huoneen ilma viilenisi. Ja hänen jälkeensä hiipi sisälle sihteeri, jonka oli kirjoitettava maurilaisen lausunto muistiin, kumarsi nöyrän kunnioittavasti ja kyykistyi istumaan matolle sheikin viereen, levittäen kirjoitusvehkeensä polvilleen.
Sitten saapuivat Jusef ja pari alempaa päällikköä, jotka sijoittuivat esimiehensä taakse. Ja lyhyen väliajan kuluttua, joka Saint Hubertista kuitenkin tuntui vuosisadalta, saapui vihdoin maurilainen vartijainsa välissä siteihin kiedottu pää pystyssä, veriviiruisilla kasvoilla tiikerimäisen äkäinen ilme.
Hän loi yhden ainoan vilkaisun mieheen, jota oli ampunut, yhden ainoan väijyvän, nopean silmäyksen avaraan, ylellisesti sisustettuun huoneeseen ja kääntyi sitten uhmailevasti tuolilla istuvaan äänettömään mieheen päin.
Ja muutamiin minuutteihin sheikki ei hievahtanut eikä hiiskunut mitään.
Sitten hän hyvin hitaasti nosti katseensa vankiin.
»Kaikesta ja kaikista tulee loppu. Ja koska sinun tähtesi eräitä minun palvelijoitani kohtasi pikainen loppu, vaatii sydämeni, oi mies, että sinunkin loppusi tulee, mutta se ei ehkä ole niin nopea. Eikö ole kirjoitettu: 'Jokainen sielu on annettu pantiksi siitä, mitä se tekee?' Pian sinut kutsutaan lunastamaan sitä panttia. Mutta ennen Allahin tuomiota tuomitsevat ihmiset. Pieni osa sinun tekemästäsi pahasta on minun tiedossani. Mutta enemmän — jos sinä olet se mies, jota etsin — haluan tietää. Kerro senvuoksi kaikki, mitä tahdon tietää, jos haluat kuolla helposti.» Sanat lausuttiin tyynesti, melkein välinpitämättömästi, ja matalasointuinen ääni tuskin kantoi vangin takana puoliympyrässä seisovien aseistettujen miesten toiselle puolelle. Mutta rauhallisesta, tasaisesta äänensävystä huolimatta oli loppu-uhkauksessa ja maurilaiseen suunnatussa kylmässä, värähtämättömässä tuijotuksessa jotakin, mikä sai hänen omituiset silmänsä säpsähtämään ja hänen köytetyt kätensä äkkiä vavahtamaan.
»Tuleeko kuolema joka tapauksessa?» mutisi hän jurosti. Ja kun hän näki toisen pään vähäisen kallistumisen, joka vei häneltä viimeisen toivon, nykäisi hän itsensä suoraksi.
»Koska kerran kuolen, kuolen ääneti», ärähti hän, »sillä mitä hyötyä on puhumisesta?»
Sheikki kohautti olkapäitänsä, ja hänen katseensa muuttui uhkaavaksi.