Ja hän sanoi "Hyvä!" kolmannen kerran ja entistä painokkaammin, toinnuttuaan hämmästyksestään sen johdosta mitä oli nähnyt kun moottori pyyhkäsi pitkin lehtokujaa. Sillä sivuutettuaan lady Inglebyn vaunut palaavina asemalta muuten tyhjinä paitsi että istuimella oli matkavaippa ja alligaattorinnahkainen matkalaukku, näki hän jalosukuisen Mrs. Dalmainin kävelevän verkalleen puitten alla vaipuneena sangen vakavaan keskusteluun hyvin pitkän miehen kanssa, joka kantoi hattua kädessään antaen tuulen vapaasti puhaltaa paksun pörrötukkansa läpi. Molemmat olivat liiaksi syventyneet puheluunsa huomatakseen autoa; mutta kun mies käänsi kuihtuneet kasvonsa toveriinsa päin, näki tohtori niillä saman toivottoman masennuksen kivettyneen ilmeen, joka lady Inglebyn kasvoilla oli yllättänyt ja surettanut häntä. Molemmat suuntasivat vitkalleen kulkunsa herraskartanoon päin astuen parvekkeen juurelle vievää polkua pitkin.
"Ilmeisesti — siinä onmies", ajatteli tohtori. "No hyvä, olenpa iloinen että Janella on hänet hinausköydessään. Sieluparat! Sallimus on asettanut heidät viisaihin käsiin. Jos uskollinen neuvo ja rehellinen suorapuheisuus voi ollenkaan hyödyttää heitä, niin saavat he epäilemättä kuulla kumpaakin kelpo Janeltamme."
Sallimus oli myöskin sovittanut Lontoon pikajunan myöhästymään yhden minuutin, niin että tohtori kerkesi siihen. Se seikka oli myöskin autonkuljettajan mieleen, sillä hänellä oli aikomus lähteä ajelemaan hänen armonsa kamarineitsyen kanssa, jonka vapaa-ilta sattui täksi päiväksi. Elämän kaikkein tärkeimmät tapahtumat saattavat toisinaan riippua yhden ainoan minuutin sattumista.
Neljäskolmatta luku.
"Näet siis, Jane", päätti lady Ingleby liikuttavalla äänensävyllä, "että kun Mikael ei palajakaan kotiin, olen todella yksin."
"Kun rakastaa Jim Airthia niinkuin sinä…" sanoi Jane Dalmain.
"Rakastin ennen", pisti lady Ingleby väliin.
"… rakastit ennen ja rakastat nyt", sanoi Jane Dalmain, "olisi tilasi ollut paljon pahempi kuin yksinäisen naisen, jos Mikael todella olisi tullut takaisin. Oi Myra! En voi kuvitellakaan sen kamalampaa oloa kuin että nainen rakastaa yhtä miestä ja on samalla kiinnitetty toiseen koko iäkseen."
"En olisi silloin sallinut itseni rakastaa Jimiä", väitti lady Ingleby.
"Lorua!" äännähti Mrs. Dalmain voimakkaalla äänenpainolla. "Myra rakas, tuollaiset huomautukset vain raivaavat tietä paholaiselle ja ovat hänen mielikuultaviaan. Useammat hyvät naiset ovat joutuneet harhaan luottaessaan liiaksi kykyynsä hallita ja hillitä tunteitaan, kuin suoranaisesta kiusauksesta laittomaan rakkauteen. Miesten laita on erilainen; heidän kiusauksensa eivät ole niin hienoja. He tietävät tarkoin mihin joutuvat, jos rupeavat leikittelemään tunteillaan. Siksipä jos he aikovat lopulta tehdä oikein, huomaavat he vaaran jo alusta pitäen. Meidän ei ole mahdollista kieltäytyä rakastamasta, jos kerran olemme sallineet rakkauden vallita meitä rajattomasti. Minä tiedän ettet sinä ensi asteella olisi välittänyt Jim Airthista, jollet olisi ollut vapaa. Mutta kerta rakastuttuasi häneen — jos niin hirvittävä tapaus olisi sattunut kuin miehesi odottamaton palaus, olisi ainoa varma ja kunniallinen keino sinulle ollut sanoa suoraan lordi Inglebylle: 'Minä opin rakastamaan Jim Airthia luullessani sinut kuolleeksi. Minä tulen aina rakastamaan Jim Airthia; mutta ennen kaikkea halajan olla hyvä nainen ja uskollinen aviovaimo. Luota minuun uskollisuuteeni; auta minua pysymään hyvänä.' Jokainen mies, joka on sen nimen arvoinen, vastaisi luottamuksella sellaiseen vetoamiseen."
"Ja ampuisi itsensä", arveli lady Ingleby.
"Minä sanoin 'mies' enkä 'pelkuri'", huomautti Mrs. Dalmain hiukan ivallisesti.
"Jane, sinä olet niin ankara vaatimuksissasi", sopersi lady Ingleby. "e käyvät niin hyvin yhteen sinun liinakaulustesi, suorien pukujesi ja isojen kenkiesi kanssa. Minä en voi kuvitellakaan itseäni liinakauluksessa enkä seisovani Mikaelin edessä tunnustamassa että rakastan Jimiä."
Jane Dalmain nauroi hyväntuulisesti, työnsi isot kätensä verkanuttunsa taskuihin, ojensi näkyviin kookkaat ruskeat kenkänsä ja katseli niitä.
"Jos 'ankarilla vaatimuksilla' tarkotat sitä terveellistä vastenmielisyyttä että kammoo suoran tilanteen sekottamista vilpillisen viisastelun vyyhteen, niin tunnustan itseni siihen syntiin vikapääksi", sanoi hän.
"Oi, älä matki Sir Deryckiä", rukoili lady Ingleby aivan muserrettuna. "Sinun olisi pitänyt mennä hänelle vaimoksi! En ole voinut koskaan ymmärtää kuinka sellainen taiteilija, sellainen runoilija, sellainen valikoiva idealisti kuin Garth Dalmain on saanut päähänsä rakastuasinuun, Jane!"
Äkillinen naisellisen hellyyden pilkahdus kirkasti Janen levollisia kasvoja. "Vaimo" säteili niistä näkyviin yksinkertaisella, itsetiedottomalla hohteella.
"En minäkään voi sitä ymmärtää", vastasi hän hennosti. "Kesti kolme vuotta ennenkuin voin keksiä sen olevan kieltämättömän tosiasian."
"Minä otaksun että olette hyvin onnelliset", huomautti Myra.
Jane pysyi vaitonaisena. Ankarillakin luonteilla on pyhimysarkkusensa joihin he kätkevät aarteensa, jottei uteliaan maailman silmät niitä katseillaan loukkaisi.
"Muistan kuinka tuon surullisen tapahtuman jälkeen vihasin sitä päähänpistoasi", jatkoi Myra, "että kytkit itsesi edelleen kiinni sokeaan mieheen."
"Oh, hiljaa", sanoi Jane Dalmain nopeasti. "Maa jolleka astut on pyhä, ja sinä unhotat ottaa kengät jaloistasi. Ensiksikin on suloisin asia, mitä mieheni ja minun välillä koskaan on tapahtunut, se että opimme yhdessä suutelemaan tuota ristiä."
"Kaikkein rakkahin vanha sielu!" huudahti lady Ingleby liikutettuna; "sinä ansaitsit tulla onnelliseksi. Mutta siitä huolimatta en voi ymmärtää miksi et mennyt Deryck Brandin vaimoksi."
Jane hymyili. Hän ei voinut itse saattaa miestään keskustelun esineeksi; mutta hän antautui mielellään tähän arvostelevaan pohdintaan, jotta johtaisi lady Inglebyn pois tämän omien huolien muistelemisesta; siksipä hän otti puheenaiheeksi erinäisiä häntä ja tohtoria koskevia seikkoja.
"Rakkaani", hän sanoi, "Deryck ja minä olimme kahta siksi vallan erilaista ainetta, ettei meitä voitu juottaa yhteen avioliiton kautta. Kaikki meidän mielipiteemme olisivat törmänneet yhteen ja kaikki meidän erilaisuutemme ammottaneet näkyviin perin julmasti. Ominaisuudet, jotka auttavat täydellistä ystävyyttä syntymään, eivät suinkaan aina takaa täydellisen avioliiton muodostumista. Oli aika jolloin olisin kernaasti ruvennut Deryckin vaimoksi jos hän olisi pyytänyt minua, yksinkertaisesti siitä syystä että sokeasti luotin hänen arvosteluunsa kaikista asioista, eikä ikinä olisi pistänytkään päähäni kieltää häneltä mitään mitä hän pyysi. Mutta siitä ei olisi suinkaan ollut seurauksena meidän molempien onni. Ei minulla myöskään ollut siihen aikaan mitään käsitystä siitä mitä rakkaus todella on. Minä en ymmärtänyt rakkaudesta enempää aina siihen asti kuin — kuin Garth sen opetti minulle, kuin sinäkään ymmärsit siitä ennenkuin kohtasit Jim Airthin."
"Toivon ettet viittailisi Jim Airthiin", pyysi Myra väsyneesti. "En koskaan halua enää kuulla hänen nimeään. Enkä voi sallia sinun otaksuvan, että ikinä olisin voinut taipua sinun 'ankariin vaatimuksiisi' ja tunnustaa Mikaelille rakastavani Jimiä. Minä en olisi tehnyt mitään senkaltaista. Minä olisin alistunut olemaan joka suhteessa Mikaelin mieliksi jaolisin pakottanut itseni— juuri niin, Jane; sinun ei tarvitse näyttää niin huvitetulta ja epäuskoiselta; vaikka minäenkäytäkään liinakauluksia ja venekenkiä, niinvoinsilti pakottaa itseäni moniin asioihin — minä olisin pakottanut itseni unhottamaan että maailmassa on ollutkaan sellaista ihmistä kuin Airthin ja Monteithin jaarli."
"Oi, säästä häneltä edes se!" nauroi Mrs. Dalmain. "Älä hauku miesparkaa hänen arvonimillään. Jos hänen pitää killua hirressä, niin anna hänen ainakin killua pelkkänä Jim Airthina. Jos miehen kohtalo on olla jumalaton konna, niin olisi niin äärettömän paljon ilkeämpi olla konnamainen jaarli kuin konna millä muulla elämänasteella hyvänsä. Siis, rakkaani, ei kannata jatkaa keskustelua otaksutusta tilanteesta, jossa sinun ääntäsi todennäköisesti ei tulla lainkaan ottamaan kuuleviin korviin. Mutta onneksi ei myöskään lordi Ingleby palaja kotiin."
"Onneksi!" ailahti lady Ingleby. "Totisesti, Jane, sinä et valikoi käyttämiäsi sanoja, keksitpä niitä mitä vastenmielisimpiä. Olisitpa kuullut kuinka tahdikkaasti tohtori puhui minulle siitä asiasta ja kuinka hienotunteisesti hän viittasi kärsimääni tappioon."
"Rakas Myrani", sanoi Mrs. Dalmain, "minä en osota myötätuntoisuutta väärää tunnetta kohtaan. Ja jos Deryck olisi tiennyt että sydämesi jo on kiintynyt toiseen mieheen, niin olisi hän — sen sijaan että uhrasi sinun takiasi neljä tuntia kalliista ajastaan — lähettänyt vain kuudenkymmenen pennin sähkösanoman: 'Sähkösanoma oli petkutusta. Vastaanottakaa sydämelliset onnentoivotukseni!'"
"Jane, sinä olet ihan raaka! Ja kun juuri olen kertonut sinulle näiden kuluneiden viikkojen koko historian ynnä sen julman, sydäntäsärkevän loppupäätöksen eilispäivänä, niin en voi käsittää kuinka voit viittaillakaan sellaista kuin että sydämeni muka jo olisi kiintynyt toiseen mieheen."
Yht'äkkiä Jane Dalmainin koko käytös muuttui. Hän lakkasi näyttämästä kiusoittavan huvitetulta ja taukosi heiluttamasta ruskeata kenkäänsä. Hän suoristautui tuolillaan, otti pois polven toisen päältä, ja nojaten molemmat kyynärpäänsä niille ojensi hän isot kelpo kätensä lady Inglebylle. Hänen jalopiirteiset kasvonsa, yhdellä haavaa suurenmoisen ankarat ja hellät, kuvastivat täydellistä naisellista myötätuntoa ja ymmärtämystä. "Ah, armaani", sanoi hän, "nyt on meidän tultava itse asian ytimeen. Olen tähän asti vain leikillä pyörähdellyt sen ympärillä, jotta saisit aikaa virota kaikesta edellisestä tuskallisesta mielenjännityksestä ja jotta minä itse saisin oikean käsityksen sinun asemastasi koko sen laajuudessa. Nykyhetken oleellinen kysymys on tämä: Aijotko antaa anteeksi Jim Airthille?"
"Minä en saa koskaan antaa hänelle anteeksi", kuului lady Inglebyn vastaus kuin matkojen takaa; "sillä jos antaisin hänelle anteeksi, en voisi enää päästää häntä menemään."
"Ja miksi päästäisitkään häntä menemään, koska kerran hänen poistumisensa tekisi koko elämäsi orvoksi?"
"Siksi", sanoi Myra, "että tunnen etten voi luottaa häneen; ja minä en uskalla mennä vaimoksi miehelle jota rakastan niinkuin rakastan Jim Airthia, jollen voi luottaa häneen yhtä ehdottomasti kuin luotan Jumalaani. Jos rakastaisin häntä vähemmän, niin ehkä uskaltaisin. Mutta minä tunnen häntä kohtaan jotakin jota en voi ymmärtää enkä määritellä; sen vain tiedän että se aikaa myöten tekisi hänet niin rajattomaksi herrakseni ja valtiaakseni että — paitsi jos voisin ehdottomasti luottaa häneen — minua aivan pelottaa."
"Eikö mieheen saa luottaa enää koskaan", kysyi Jane, "jos hän äkkinäisen, tulisen kiusauksen kiehtomana on kerran tullut pettäneeksi luottamuksesi?"
"Se ei ole mitään kerrallista luottamuksen pettämistä", sanoi Myra. "Se valaisee täydellisesti koko hänen rakkautensa luonteen —sen lajisenrakkauden. Sen rakkauden intohimo tekee ihmisen itsekkääksi — itsekkääksi aina siihen määrään että unohtaa erotuksen oikean ja väärän välillä ja on välinpitämätön onnettoman rakkaudenesineensä menestyksestä. Minun uljaan nimeni saisi häväistä; kunniani polkea lokaan; nykyisyyteni raiskata; tulevaisuuteni murskata; mutta mitäpähänsiitä välittää? Se rakkaus mahtui kokonaisuudessaan yhteen ainoaan lauselmaan: 'Sinä olet minun, et hänen. Sinun täytyy lähteä pois minun kanssani'. Minä en uskalla luottaa rakkauteen joka ei punnitse oikean ja väärän välillä. Me katselemme sitä erilaisilta näkökannoilta.Sinänäet ainoastaan miehen ja hänen kiusauksensa.Minätunnen rakkauden arvaamattoman aarteen; siksi synti sitä rakkautta vastaan tuntuu minusta anteeksiantamattomalta."
Mrs. Dalmain katseli vakavasti ystäväänsä. Hänen järkähtämättömissä silmissään kuvastui syvä suru.
"Myra", sanoi hän, "sinä olet ehdottomasti oikeassa määritelmissäsi ja johdonmukainen johtopäätöksissäsi. Mutta sinun erehdyksesi on tämä. Sinä et tee mitään myönnytystä sellaiselle äkilliselle, epätoivoiselle, ylivoimaiselle kiusaukselle, joka saattoi Jim Airthin lankeamaan. Muista mitä kaikkea hän olikaan kärsinyt siihen saakka. Muista sitä, Myra! Hän oli niin yksinään maailmassa; ei äitiä, ei vaimoa, ei naisen huolenpitoa. Ja sitten nuo kymmenen kovaa vuotta, pahemmat kuin mikään yksinäisyys, kun hän kärsi harhakuviensa tyhjiinraukeamisen kauhuja, petetyksitulemisen häpeää, maanpakolaisuuden katkeruutta, ylvään nimensä lokaan polkemista. Kaikkea tätä vastaan kamppaili hän kymmenen pitkää vuotta, taisteli miehuullisen taistelun ja selvisi lopulta voittajana. Sitten — ankarana, karaistuna, yksinäisenä miehenä — miehenä joka oli kehittynyt korkeimpaan määrään miehen itsehankittua itsenäisyyttä — kohtasi hän sinut, Myra. Hänen ihanteensa palasivat, puhdistuneina ja lujentuneina kärsimysten kireässä tulessa. Rakkauskin tuli, tällä kertaa niin jättimäisenä voimana, että varhaisen nuoruuden heikko liekki sen rinnalla tuntui vain vaivaiselta virvatulelta. Se näytti uudelta ja koettelemattomalta kokemukselta, jonka veroista hän ei ollut voinut uneksia elämän sisältävänkään. Kolmen viikon ajan hän sai siitä nauttia; se kasvoi varmuudessa, kehittyi rikkaudessa päivä päivältä; mutta sitä hillitsi teidän kärsivällinen odotuksenne puhkeamasta täyteen kukkaansa. Sitten tuli isku — niin hirvittävän raskas hänen hienotunteisuudelleen ja hänen miehekkäälle ylpeydelleen: kaamea tietoisuus siitä että hänen oma kätensä oli tuottanut tappiota ja surua sinulle, jota hän olisi tahtonut suojella tuskan valjuimmaltakin varjolta. Sitten hänen erehdyksensä myöntäessään väärän ylpeyden astuneen teidän välillenne. Kolme viikkoa kalvavaa nälkää ja katumusta; sitten sinun kutsusi, joka näytti vihdoinkin lupaavan onnea kaiket surut kestettyä; sillä — muista se — kunsinäolit ennättänyt tyytyä hänen päätökseensä muka ehdottomasti lopullisena, niin ettei uutinen lordi Inglebyn palauksesta sinusta enää merkinnyt mitään tappiota sinulle ja hänelle, olihänvähitellen tullut järkevämmälle katsantokannalle, jonka mukaan hän ei itse asiassa ollutkaan kadottanut sinua. Sinä kutsuit häntä, ja hän tuli — vielä kerran hehkuen rakkaudesta ja varmuudesta — ainoastaan kuullakseen ettei hän vain ollut kadottanut sinua itseltään, vaan sai luovuttaa sinut toiselle miehelle. Oi Myra! Etkö sinä voi tehdä myönnytystä sellaisen hetken synnyttämälle tuliselle hulluudelle? Etkö voi huomata että miehen todellinen voima hetkeksi kääntyi väärään suuntaan, lyöden hänet itsensä maahan? Sanoit minulle nimittäneesi häntä pelkuriksi ja petturiksi! Olisit voinut yhtä hyvin lyödä häntä! Sellaiset sanat sinun huuliltasi tehosivat varmastikin väkevämmin kuin mitkään iskut. Myönnän että hän ansaitsi ne; mutta olihan Pyhä Pietarikin kolmesti pelkuri ja petturi, mutta hänen Herransa, tehden myönnytyksen kiusauksen äkkiä mukaansatempaavalle puuskalle, ei kuitenkaan epäillyt hänen rakkautensa alttiutta, vaan antoi hänelle tilaisuuden kolme kertaa julkisesti tunnustaa syntinsä ja rakkautensa ja antoi hänelle sitten anteeksi. Jos Jumalallinen rakkaus voi tehdä sen — oi Myra, voitkosinäpäästää rakastajasi lähtemään taas maailmaan, yksinään ja ilman anteeksiantavaa sanaa huuliltasi?"
"Kuinka minä tiedän että hän halajaa minun anteeksiantoani, Jane? Hän jätti minut kuohuvan raivon vallassa ollen. Ja kuinka voi minun anteeksiantoni saavuttaa hänet, vaikka olettaisi hänen haluavankin sitä tai minun myöntävän sen? Missä hän nykyään on?"
"Hän jätti sinut epätoivoissaan", sanoi Mrs. Dalmain "ja — hän on kirjastossa."
Lady Ingleby lennähti pystyyn.
"Jane! Jim Airthko tässä talossa! Kuka hänen salli tulla?"
"Minä sen tein", vastasi Mrs. Dalmain levollisesti.
"Minä toin hänet salaa tänne. Ei kukaan nähnyt meidän käyvän sisään taloosi. Sen vuoksi minä lähetin vaunut tulemaan tyhjinä edeltäpäin saavuttuamme puistotielle. Me kävelimme lehtokujaa pitkin, käännyimme polkua pitkin parvekkeen juurelle ja pujahdimme sisään alemmasta ovesta. Hän on istunut kirjastossa siitä alkaen. Jos päätät ettet tahdo nähdä häntä, niin voin mennä alas ja ilmottaa sen hänelle; hän voi poistua kuten tulikin, ilman että kukaan talonväestäsi tietää hänen olleen täällä. Myra rakas, älä näytä niin hämmästyneeltä. Istuhan toki ja päättäkäämme keskustelumme… Kas se oli oikein. Sinä et saa hätäillä. Päätöstä, joka vaikuttaa miehen koko elämään, ei tehdä kädenkäänteessä, ei tuntikaudessakaan. Lordi Airth ei halua väkisin päästä puheisiin kanssasi, enkä minäkään tahdo yllyttää sinua siihen. Hän ei hämmästyisi jos toisin hänelle sanan, ettet sinä mielelläsi tahdo tavata häntä."
"Enkö mielelläni?" huudahti Myra ristien kätensä. "Jane, jospa tietäisit mitä minulle merkitsee pelkkä ajatuskin hänen näkemisestään, niin et sanoisi 'etten mielelläni' vaan 'etten uskalla'."
"Annahan minun kertoa miten me tapasimme toisemme", sanoi Mrs. Dalmain, välittämättä Myran viime huudahduksesta. "Minä tulin Charing Crossin asemalle hyvissä ajoin; poikkesin kirjakauppaan ostamaan lisää sanomalehtiä; varasin itselleni tyhjän vaununosaston ja istahdin sohvaan odottelemaan rauhassa junan lähtöä. Jim Airth pyrähti asemalle viime tuokiossa, niin että hänellä oli vain minuutti aikaa lunastaakseen pilettinsä ja ennättääkseen mukaan. Hän syöksähti asemasillalle juuri kuin juna rupesi liikkumaan; hänellä ei ollut aikaa etsiä tupakkavaunua, vaan avasi oven minun osastooni, säntäsi suinpäin sisään ja tölmähti istumaan sanomalehtieni päälle; rupesi sitten pyytelemään anteeksi holtittomuuttaan ja keksi viimein olevansa tuomittu istumaan tuntikauden kahdenkesken sen ystävän kanssa, jolle olit lähetellyt joka viikko kirjeitä Cornvallista ja josta nähtävästi olit hänelle kertonut kauniita juttuja — tahi joka tapauksessa asioita jotka saattoivat hänet ottamaan minut uskotukseen. Hän tunsi minut eräästä äskettäin otetusta valokuvastani, jota olit näyttänyt hänelle."
"Minä muistan", sanoi Myra. "Säilytin sitä kirjesalkussani. Hän otti sen siitä ja katseli sitä monesti. Minä puhuin hänelle usein sinusta."
"Hän esitti itsensä yksinkertaisen suoravasti", jatkoi Mrs. Dalmain, "ja sitten — emme kumpainenkaan tienneet kuinka se oikein kävi päinsä — juttelimme muutaman minuutin perästä keskenämme kuin vanhat tuttavat. Minä luulen että hän puolestaan käsitti minun kykenevän vastaisuudessa lohduttamaan sinua — näetkös että sinä olet hänen ainoa ajatuksensa; myöskin luulen hänen toivoneen että hän minun välitykselläni saisi sinun myöntämään hänelle sen mitä varten hän oli matkalle lähtenyt — mahdollisuuden esittää sinulle anteeksipyyntönsä. Luonnollisesti ei meillä kummallakaan ollut vähintäkään aavistusta siitä ettei eilinen sähkösanoma ollut todenperäinen. Hän aikoo lähteä Amerikkaan aivan pian, mutta ei voi pakottaa itseään jättämään taakseen Englantia ennenkun on pyytänyt ja saanut sinulta anteeksi. Hän olisi kirjoittanutkin, mutta ei tuntenut kykenevänsä tulkitsemaan asiaansa kuivilla paperilehdelle häthätää töhrätyillä selityksillä. Hänen rakkautensa sinuun on sitä hyvin suurta, oikeata rakkautta, Myra."
"Oi Jane", voihkasi lady Ingleby, "minä en voi päästää häntä menemään! Ja kuitenkaan —en voimennä naimisiinkaan hänen kanssaan. Minä rakastan häntä koko olentoni joka hiukkasella, ja kuitenkaan en voi luottaa häneen. Oi Jane, mitä minun pitää tehdä?"
"Sinun pitää antaa hänelle tilaisuutta korjata erhetyksensä ja näyttää olevansa se mies joksi hänet tunnemme. Sano hänelle ilman mitään selittelyjä samaa kuin juuri sanoit minulle:ettet voi päästää häntä menemään; ja tarkkaa kuinka hän vastaanottaa sen. Kuulehan, Myra. Harvojen viime tuntien odottamattomat tapaukset oikeuttavat sinut suomaan Jim Airthille tämän tilaisuuden. Sinun ei pidä ilmaista hänelle viime uutisia. Vuosia sitten kun Garth ja minä olimme korjaamattoman erehdyksen kautta joutuneet samallaiseen toivottomaan asemaan, keksi Deryck keinon jolla pääsimme selviämään siitä. Hän neuvoi Garthiatuntemaan sokeutensaja lausumaan mielipiteen, joka hänellä olisi voinut olla ainoastaan näkevänä; se selvittäisi sotkuisen vyyhden. Minun ei ole tarvis väsyttää sinua kaikkien yksityisseikkain mainitsemisella; mutta niin juuri kävikin kuin Deryck aavisti, ja siitä oli tuloksena meidän suuri onnemme. No, nyt sinun asemassasi ollen pitää sinun antaa Jim Airthille tilaisuus tullatuntemaan hulluutensa, saavuttaa takaisin itsekunnioituksensa ja osottaa ansaitsevansa sinun luottamuksesi. Oletko kertonut kenellekään toisesta Kairon sähkösanomasta?"
"En ole nähnyt ketään", sanoi lady Ingleby, "siitä hetkestä alkaen kuinSir Deryck lähti luotani ja sinä astuit sisään."
"Se on hyvä. Siis olette sinä ja Deryck ainoat ihmiset koko Englannissa jotka siitä tietävät. Jim Airth ei aavistakaan että hänen asemassaan on sitten eilispäivän tapahtunut mitään muutosta. Käsitätkö mitä se hänelle merkitsee, Myra?"
Lady Inglebyn kalpeat kasvot lehahtivat helakan punaisiksi. "Oi Jane, minä en uskalla! Jos hän taasen hairahtuisi…"
"Hän ei hairahdu", vastasi lady Dalmain hyvin päättäväisesti; "mutta jos hän niin tekisi, niin hän osottaisi — kuten sanoit — olevansa arvoton nauttimaan sinun luottamustasi. Sitte — voit antaa hänelle anteeksi ja päästää hänet menemään."
"Oi Jane, minä toivoisin ettet sinä olisi niin täsmällinen ihminen. Minä olen niin peloissani; mutta oikeassa sinä olet. Ja, oma rakas kulta, älä jätä minua. Ole minun luonani tämä koetus loppuun asti."
"Minä en ole poissa Garthin luota ainoatakaan yötä, kuten tiedät", sanoi Mrs. Dalmain. "Mutta hän ja pikku Geoff saapuivat tänä aamuna Overdeneen; ja jos sinun autonkuljettajasi voi kyyditä minut sinne illaksi, niin olen luonasi niin kauvan kuin tarvitset minua."
"Ah, minä kiitän sinua", sanoi lady Ingleby. "Ja nyt sinä, Jane, olet tehnyt kaiken voitavasi minun hyväkseni; ja Jumala vain tietää mitä se oikein merkitsee. Nyt haluan olla aivan yksin tunnin ajan. Minä tunnen että minun täytyy astua ratkaiseva askel ja päättää siitä mitä minun oikeastaan on tehtävä. Minä olen sen velkapää Jimille, velkapää itselleni, ollakseni varma siitä mitä aijon sanoa, ennenkuin näen hänet. Tilaa sinä teetä kirjastoon. Sano hänelle että tahdon tavata hänet, ja odotustunnin päätyttyä lähetä hänet tänne. Mutta, Jane, — älä hiiskahda sanallakaan siitä mitä meidän kahden kesken nyt on puhuttu. Saanko luottaa sinuun?"
"Rakkaani", sanoi Mrs. Dalmain hellästi, "minä näyttelen osani loppuun asti!"
Hän nousi pystyyn ja seisoi uunimatolla katsellen miehensä maalaamaa muotokuvaa lordi Inglebystä.
"Ja kuule, Myra", sanoi hän viimein, "minun ei tarvitse huomauttaa että olet tekemisissä sinulle tähän asti vielä aivan oudon tunnelaadun kanssa. Et koskaan ennen ole läheisesti tuntenut sellaista luonnetta kuin Jim Airthilla on. Hänen rakkautensa sinuun ja sinun rakkautesi häneen sisältää syvyyksiä, joista sinulla ei vielä ole ollut käsitystä. Muista se, kun teet johtopäätöksiäsi. Mieluimmin olisin sanonut: anna vaistosi äläkä järkesi johtaa itseäsi!"
"Minä ymmärrän tarkotuksesi", vastasi lady Ingleby. "Mutta minä en uskalla olla vaistosta enkä järjestäkään riippuvainen. Minä en ole tähän asti ollut mikään uskonnollismielinen nainen, Jane, sen tiedät; mutta — minä olen oppinut viimein vaikka myöhäänkin olemaan sitä; ja minkä olen uskonnosta oppinut, sitä koetan käytännössä toteuttaa. Minä tunnen olevani niin hämärässä ja vaikeassa asemassa, että olisin halukas sanomaan: 'SiinäkinSinun kätes johtaa minua, ja Sinun oikea kätes tukee minua'."
"Ah, sinä olet oikeassa", sanoi Jane syvimmällä, vakavimmalla äänellään; "se on paras kaikista. Jumalan käsi yksin johtaa sinua varmasti, pimeydestä valkeuteen." Hän kietoi käsivartensa hetkeksi hellästi ystävättärensä vyötäisten ympäri.
Sitten sanoi hän: "Minä lähetän hänet tunnin kuluttua luoksesi", ja lähti huoneesta. Lady Ingleby jäi yksin.
Viideskolmatta luku.
Myran arkihuoneen ovi avautui rauhallisesti, ja Jim Airth astui sisään.
Myra odotti häntä istuen hiljaa sohvassa, kädet ristissä helmassaan.
Huone tuntui olevan täynnä kukkia ja suloista päivänpaistetta.
Jim Airth sulki oven perästään ja jäi sitte seisomaan hänen eteensä.
Tuokion ajan he katselivat kiinteästi toisiaan silmiin.
Sitten puhui Jim Airth hyvin matalalla äänellä: "Olit hyvin hyvä kun vastaanotit minut", sanoi hän. "Se on melkein enemmän kuin uskalsin toivoakaan. Minä lähden Englannista muutaman tunnin perästä. Kovaa olisi ollut lähteä — ilman tätä. Nyt se käy helpommin."
Myra kohotti jälleen katseensa hänen kasvoihinsa ja odotti äänettömänä.
"Myra", sanoi Jim Airth, "voitko antaa minulle anteeksi?"
"Minä en tiedä, Jim", vastasi hän hennosti. "Minä tahdon olla rehellinen sinua ja itseäni kohtaan. Jos olisin vähemmän pitänyt sinusta, voisin helpommin antaa anteeksi."
"Minä tiedän sen", sanoi mies. "Oi Myra, minä tiedän sen. Enkä minä tahdo että sinä helposti soisit minulle anteeksi niin suurta syntiä rakkauttamme vastaan. Mutta, rakas — jos sinä ennen lähtöäni voisit sanoa: 'minä ymmärrän', niin se merkitsisi minulle melkein enempää kuin että sanoisit: 'minä annan anteeksi'."
"Jim", sanoi Myra, suloisessa äänessään hellä värinä, "minä ymmärrän."
Jim Airth astui lähemmäksi ja otti hänen kätensä omiensa väliin, pidellen niitä hetkisen hellän kunnioittavalla otteella.
"Minä kiitän sinua, rakkaani", sanoi hän. "Sinä olet hyvin hyvä."
Sitten hän päästi irti Myran kädet, ja tämä risti ne jälleen helmassaan. Jim Airth asteli uuninreunustan ääreen ja katseli liljoja ja sananjalkoja sen juurella.
Myra huomasi hänen leveäin hartiainsa lysähtävän kokoon, aivan kuin niiden olisi ollut vaikea kannattaa pystyssä hänen päätään. Minne oli jäänyt sen miehen hilpeä, uljas ryhti, joka kiipeili Cornwallin kallioilla, vihellellen kuin mustarastas?
"Jim", sanoi Myra, "täydellisesti ymmärtäen annan tietysti täydellisesti anteeksikin, jos vain anteeksianto meidän välillämme on mahdollinen ja tarpeellinen. Minä olen ajatellut tätä siitä asti kuin tiesin sinun olevan täällä, ja olen itsekseni ihmetellyt miksi minusta tuntui niin mahdottomalta sanoa: 'minä annan sinulle anteeksi'. Ja Jim — minä ajattelen että se on sen vuoksi että sinä ja minä olemme niinyhtä, ettei välillämme ole lainkaan tilaa sellaisille asioille kuin anteeksipyynnölle ja -annolle meidän kesken. Täydellinen ymmärtämys ja hairahtumaton rakkaus ottavat sen sijan, joka vähemmin toisistaan pitävien välillä jäisi anteeksiannolle."
Jim Airth kohotti hetkeksi katseensa, joka oli niin täynnä äänetöntä tuskaa että Myran sydäntä kirveli.
"Myra, minun täytyy lähteä", sanoi hän katkonaisesti. "Minulla oli niin paljon kerrottavaa sinulle; niin paljon selitettävää. Mutta kaikki sellainen tuntuu tarpeettomalta, sen pyyhkäisi pois sinun jumalallinen hellyytesi ja ymmärtäväisyytesi. Koko elämäni ajan kannan, sydämeni sisimpään sopukkaan piirrettyinä, näitä sinun sanojasi. Oi rakkaani — rakkaani! Älä puhu enää mitään! Anna niiden olla viimeiset sanasi. Sitä vain pyydän — saanko sanoa sen? — ettet koskaan ajattelisi minusta sellaista mikä surettaisi ihanata elämääsi. Minä olen lähdössä Amerikkaan — uusien otteiden suurelle kisakentälle; maahan missä mies voi tehdä työtä ja elää vilpittömästi; missä vakavimmat pyrkimykset saavuttavat täydellisintä menestystä, ja missä miehen voimalla on laajin vaikutusala. Minä tahtoisin, Myra, että sinä ajattelisit minua elävänä, työtätekevänä ja eteenpäin pyrkivänä miehenä; ei minään karille ajautuneena raukkana. Mutta jos minä kertaakaan tuntisin luisuvani alaspäin, niin silloin kuulisin varmasti sinun rakkaan äänesi, niinkuin se kerran lauloi vieressäni päivänpaisteisena pyhäiltana pienessä Cornwallin kyläkirkossa: 'Oi Luoja, joka pelastat'… Ja — kun ajattelen sinua, rakkaani — oma rakkaani! — niin tiedän että elämäsi on joka hetkenä hyvä ja kaunis, ja että olet onnellinen kun rinnallasi on" — hän kohotti katseensa lordi Inglebyn muotokuvaan; se viivähti hetkisen noilla ystävällisillä, levollisilla kasvoilla — "kun rinnallasi on eräs miesten paraita", sanoi Jim Airth uljaasti.
Hän loi viimeisen silmäyksen Myran kasvoihin. Hiljaisia kyyneleitä tippui verkalleen niitä myöten alas hänen ristissä oleville käsilleen.
Tuskan kouristus värisytti Jim Airthin järeitä kasvonpiirteitä.
"Ah, minun täytyy lähteä, minun täytyy lähteä", sanoi hän äkkiä."Jumala suojelkoon ja varjelkoon sinua aina!"
Hän kääntyi niin nopeasti poispäin että hänen kätensä oli jo lukonkahvalla, ennenkuin Myra tavotti hänet, vaikka tämä hypähti ylös paikaltaan ja lensi kuin lintu huoneen läpi.
"Jim", huohotti hän melkein hengettömänä. "Pysähdy! Ah, pysähdy! Kuule! Odota! — Jim, minä olen aina tuntenut — kerroin sen Janellekin — että jos antaisin sinulle anteeksi, niin en päästäisi sinua menemään." Hän kietoi käsivartensa hänen kaulansa ympäri, Jimin seistessä ja tuijottaessa häneen aivan ällistyneenä. "Jim, oma lemmittyni! Minä en voi päästää sinua menemään; tahi jos sinä menet, niin täytyy sinun ottaa minut kanssasi. Minä en voi elää ilman sinua, Jim Airth!"
Kymmenen sydämentykytyksen ajan seisoi mies aivan hiljaa paikallaan, naisen riippuessa hänen kaulassaan ja painaessa kuumeiset kasvonsa hänen poveansa vasten.
Sitten puhkesi hänen rinnastaan niin hirvittävä parahdus että Myran sydän lakkasi lyömästä.
"Oi Jumalani", huusi hän, "tämä oli pahinta kaikista! Olenko minä langetessani vetänythänetkinmukanani? No niin, nyt olen tosiaankin murtunut mies — aivan murtunut. Mitä merkitsi minun ylpeyteni, minun kunniani, minun itsekunnioitukseni menetys tämän rinnalla? Olenko minä tahrannut hänen ihanan valkeutensa; horjuttanut hänen suloisen puhtautensa ylhää ankaruutta? Oi, ei tätä — Jumalani, ei tätä!"
Hän nosti hänen kätensä kaulaltaan, tarttui kiinni hänen ranteisiinsa ja painoi ne väkisin alas, siirrähtäen samalla takaperin, niin että Myran täytyi jälleen kohottaa päätänsä.
Sitten, pusertaen hänen kätensä rintaansa vasten, sanoi hän: "LadyIngleby, nostakaa silmänne ja katsokaa minua kasvoihin."
Verkalleen — verkalleen — Myra kohotti harmaat silmänsä ylöspäin. Miehen tulisuus vaikutti häneen; hän tunsi hänen ankaran voimansa vallitsevan itseään, kuten niin usein ennenkin. Hän voi tuskin havaita tuskaa Jim Airthin kasvoilla, niin tuikeasti liekitsivät tämän siniset silmät.
"Lady Ingleby", sanoi hän, ja ote Myran ranteiden ympärillä tiukkeni. "Lady Ingleby — me seisoimme kerran ennenkin tällä tapaa, te ja minä, kapealla hiekkakaistaleella. Julma meri nuoleskeli sitä herkeämättä. Korkea kallio kohosi edessämme — meidän ainoana turvapaikkanamme. Minä pidin samalla tavalla teistä kiinni ja sanoi: 'Meidän on kavettava — tai hukuttava'. Muistatteko? — Sen sanon nyt uudelleen. Ainoa pelastuskeino, mikä on oikea ja meille mahdollinen, on vaikea ja ja jyrkkä; mutta meidän täytyy kiivetä. Meidän täytyy nousta oman alemman itsemme yläpuolelle; kauvas pois tuolta kapealta, vaaralliselta hiekkakaistaleelta; kauvas pois tulisen kiusauksen mylvivän meren läheisyydestä; ylös viileätuuliselle kallionkielekkeelle, ylös siniseen ylhäisyyteen, kunnian ja oikeamielisyyden ja täydellisen puhtauden vapaaseen ilmapiiriin. Sinä seisoit siellä ylhäällä aina tähän asti; sinä seisoit siellä — uljaana ja ihanana. Minä vedin sinut alas — Jumala antakoon minulle anteeksi, minä saatoin sinut vaaralle alttiiksi… Hiljaa! Kuule mitä sanon! Sinun täytyy kiivetä uudestaan; sinun täytyy kiivetä yksin; mutta kun minä olen mennyt pois, on sinun helppo kiivetä. Sinä huomaat pian taas seisovasi, turvallisena ja ylväänä, korkealla noitten pettäväisten, vaarallisten vesien yläpuolella. Anna minulle anteeksi, jos minä tunnun sinusta raa'alta." Hän pakotti hänet lempeällä väkivallalla peräytymään sohvaan asti. "Istu tähän", sanoi hän, "äläkä nouse ennenkun olen jättänyt kotisi. Ja jos milloin ikinä tällainen hetki taas yllättää teidät, lady Ingleby, niin muistakaa että koko sen häpeä on minun… Hiljaa, sanon minä; hiljaa! Ja tahdotteko nyt päästää irti käsistäni?"
Mutta Myra tarrautui kiinni noihin isoihin kouriin, nauraen ja itkien ja yrittäen puhumaan.
"Oi Jim — oma Jim! — sinä et voi jättää minua yksin kiipeämään, koska minä olen kokonaan sinun omasi, vapaa kuulumaan sinulle eikä kenellekään toiselle miehelle; ja yhdessä me, Jumalan kiitos, voimme seistä kallionkielekkeellä, jolle Hänen kätensä on meitä johtanut. Rakkahimpani — Jim, minun rakkahimpani — älä työnnä minua pois tyköäsi, sillä minun pitää riippua sinussa kiinni siksikuin olet lukenut nämä sähkösanomat. Oi Jim, lue ne pian!… Sir Deryck Brand toi ne tänne kaupungista tänään iltapäivällä. Ja oi, anna anteeksi etten heti kohta kertonut niistä sinulle… Minä tahdoin että sinä näyttäisit olevasi se, jonka tiedän sinun olevan, uskollinen, altis, kunnioitusta ansaitseva, uljas, se mies kaikkien miesten seassa johon minä luotan; se mies, joka ei koskaan petä minua ylöspäin kiivetessämme, kunnes seisomme yhdessä Jumalan iankaikkisten kukkuloiden sinertävässä ylhäisyydessä… Oi Jim…"
Hänen äänensä heikkeni ja sortui tykkänään; sillä Jim Airth polvistui hänen jalkainsa juuressa, pää hänen helmassaan, käsivarret hänen ympärillään, nyyhkyttäen niinkuin vain väkevä ja ankara mies voi nyyhkyttää, kun hänen sydämensä on ollut särkymäisillään ja lohdutus on sille tullut aivan äkkiä.
Myra laski kätensä hellästi hänen pörröiselle tukalleen. Siten he olivat pitkän aikaa, puhumatta, liikkumatta.
Ja noina pyhinä minuutteina Myra oppi läksyn, jota kymmenen vuoden avioliitto ei vielä ollut voinut hänelle opettaa: että ankarimmassakin miehessä toisinaan pilkistää näkyviin ikuinen lapsi — kiihkoinen, vallanhaluinen, oikullinen, alituista hoivaa kaipaava; ja että jokaisen naisen rakkaudessa täytyy sen vuoksi olla ikuinen äidillinen aines — hellä, ymmärtäväinen, kärsivällinen; järkevä mutta alati antautuvainen; kykenevä kärsimään ja valmis anteeksi antamaan.
Vihdoin kohotti Jim Airth päätään.
Laskevan päivän viimeiset säteet, tunkeutuen huoneeseen lännenpuoleisesta akkunasta, loivat kultaisen sädekehän hänen ylitseen kallistuvan suloisen naispään ympärille. Mutta hän näki siinä heijastuksen paljon korkeammasta valosta kuin mitä mikään maallinen päivänpaiste kykenee luomaan.
"Myra?" kuiskasi hän, äänessään palvomisen ja ihmetyksen väristys."Myra? Mitä se on?"
Ja ristien kätensä hänen edessään polvistuvan miehen kaulan ympäri, painoi hän hänen päänsä povelleen ja vastasi:
"Minä olen oppinut läksyn, oma lemmittyni; läksyn jonka ainoastaan sinä voit minulle opettaa. Ja minä olen hyvin onnellinen ja kiitollinen, Jim; sillä minä tiedän että viimeinkin olen — että juuri minä — olen kyllin valmis ja kykenevä aviovaimoksi."
Kuudeskolmatta luku.
Moorheadin majatalon halli tuntui hyvin tutulta ja kodikkaalta Jim Airthista ja Myrasta, kun he sinne saavuttuaan seisoivat yhdessä katsellen ympärilleen.
Jim oli pannut sydämenasiakseen viedä vaimonsa sinne vihkimispäivänsä illalla. Sen vuoksi he olivat lähteneet kaupungista heti juhlamenojen päätyttyä; söivät päivällistä matkalla ja seisoivat vihdoin, kuten niin monesti ennenkin olivat seisoneet toisilleen hyvää yötä toivottaessaan, öljylampun valjussa valossa marmoripöydän ääressä.
"Oi rakas Jim", kuiskasi Myra, vetäen syrjään matkavaippaansa, "eikö tämä kaikki näytä niin hassulta? Katsohan tuota vanhaa kelloa! Viisi minuuttia yli 10. Murgatroyd-neidit ovat varmastikin jo menneet yläkertaan jäykässä juhlasaatossa täsmälleen neljä minuuttia sitten. Katsopas peuranpäätä! Tuohon ylimmäiseen sarvenkärkeen sinä aina ripustit hattusi."
"Myra…"
"Niin, rakkaani. Oi, minä toivon että Murgatroydit ovat vielä täällä. Katsotaanpas vieraskirjaan. Aivan niin, kas tuossa! Siinä on heidän nimensä ja tulopäivänsä, mutta lähtöpäivästä ei merkkiäkään. Ja — oi rakkahimpani — tuossa on 'Jim Airth' aivan niinkuin sen ensiksi näin; ja aivan sen alla 'Mrs. O'Mara'! Kuinka hyvin muistan kun katsahdin taakseni portaidenkäänteessä ja näin sinun tulevan ja lukevan sen ja minä toivoin että olisin kirjoittanut paremmin."
"Myra!…"
"Niin, rakkaani. Tiedätkös että nyt lähden yläkertaan ja puran tavarat matkalaukuista. Sitten tulen ulos kuusamamajaan ja istun luonasi kun sinä tupakoit. Eikä meidän tarvitse välittää siitä että on myöhä; sillä nuo armaat neidit eivät tiedä lainkaan meidän palanneen eivätkä siis nuku ovet raollaan. Mutta oi Jim, sinuntäytyy— vaikka olisi kuinka myöhäistä — paukuttaa kengilläsi käytävän permantoa, jotta melu saa Susanna-neidin sydämen pamppailemaan odottamattomasta riemusta."
"Myra! Kuule mitä sanon! Vaimo-kultaseni…"
"Kyllä, armaani, kyllä tiedän! Mutta minä olen varma siitä että muuan 'täti Ingleby' juuri kurkistaa ulos pienestä konttoripesäsestään käytävän toisessa päässä; myöskin on Polly lopettanut auttamasta Samia kantamaan matkatavaroitamme yläkertaan, ja minä vointunteakuinka hän juuri kurottuu eturuumiillaan kaidepuun yli! Malta nyt vielä pikku hiukkanen aikaa, rakas Jim. Riipustakaamme nyt nimemme vieraskirjaan. Mitä me kirjoitammekaan? Oikeastaan olemme velvolliset antamaan heidän tietää keitä me olemme. Ajatteles kuinka jännittävää Murgatroyd-neideille! Mutta tällä kertaa aijon merkitä itseni sillä nimellä, jota ylitse kaikkien nimien olen hartaimmin halunnut kantaa."
Sitten, hymyillen iloisesti miehelleen ja kumartuen pöydän yli piilottaakseen onnesta loistavat kasvonsa hänen ihailevilta katseiltaan, tarttui vastaleivottu Airthin ja Monteithin kreivitär kynään; ja malttamatta edes vetää hansikasta kädestään kirjoitti hän Moorheadin majatalon vieraskirjaan selvin, rohkein kirjaimin oman omituisen nimensä:
Mrs Jim Airth.