"Äiti, sinä et kuule mitä minä sanon", huudahti Yrjö moittien, kun ei äiti vastannut mitään hänen kysymykseensä mitä eräs sana merkitsi.
"Anna anteeksi, poju", hän kuiskasi kiivaasti ja suuteli monta kertaa poikaa.
Sitten hän istahti ja rupesi kiireesti tarkastamaan käännöstä.
Samassa astui Erland sisään etsien vaimoaan.
"Kultaseni, missä sinä olet?" hän huusi iloisesti. "Tule nyt, tuolla ruvetaan tanssimaan ja vieraat kaipaavat emäntää".
"Tanssimaan!" kertoi Lovisa ja hänen kasvoillaan kuvautui syvin vastenmielisyys. "Erland, minä pyydän, elkää ruvetko tanssimaan".
"Hyvänen aika, ja miksi emme sitä tekisi?" kysyi Erland hämmästyneenä.
Lovisa ei tietänyt mitä hän vastaisi. Ei, miksikä he eivät tanssisi? Hän oli vaan jatkanut omaa vakaista ajatusjuoksuaan ja sen mukaan hänestä tuntui melkein käsittämättömältä että ihmiset haluaisivat tanssia, mutta Erlandista, joka ei tuntenut noita ajatuksia, mahtoi hänen sanansa kuulua hyvin oudolta.
Siellä ulkona ruvettiin soittamaan ja valssin säveleet tunkivat lastenkammariin, iloisina, hypähdellen, ikäänkuin ivaten Lovisan murheellista mieltä.
"Min'en tiedä, miksi", hän sanoi hiljaa, "mutta nuo äänet kiusaavat minua. Minä pyydän sinua, Erland", hän huudahti äkkiä ja kaikki tunteet, jotka olivat eläneet hänen sisässään, virtasivat nyt vapaasti ja loivat hänen katseelleen kuumeentapaista loistoa, "elkäämme tanssiko tänä iltana!"
"Ja miksikä ei?" kysyi Erland yhä enemmän hämmästyen.
"En tiedä, en voi sitä selittää sinulle, minä tunnen vaan semmoista, tuskaa, semmoista ahdistusta ikäänkuin aavistaisin jonkun onnettomuuden tulevan. Tiedäthän, että minä tunnen noin edeltäpäin, ja kun sinä tulit käskemään minua tanssiin, selvisi minulle äkkiä ettemme me saa noin leikkien kuluttaa elämätämme, että suruton nautintomme pian loppuu — että jotakin on tulossa… Tällä hetkellä minä tunnen niin ihmeen selvästi, että elämä täytyy olla totuutta … ja jos me emme tahdo sitä semmoisena käsittää, niin siitä seuraa — surua…"
Hän seisoi miehensä edessä pää pystyssä ja silmät melkein ummessa. Hän näytti tavallista pitemmältä, oli ikäänkuin rikas, voimallinen tunne-elämä hänen povessaan olisi kohottanut pientä vartaloa. Ja kun hän hitaasti nosti silmänsä, loistivat ne kumman kirkkaina.
Erland katseli häntä tyytymättömänä. Hän ei tahtonut nähdä vaimoaan tuossa tilassa, joka oli hänen mielestään liioiteltua ja luonnotonta.
"Minä en käsitä sinua, Lovisa", hän sanoi maltittomasti, "sinua vaivaa jokin luulotauti. Et suinkaan sinä saata tarkoittaa, että me, niinkauan kun Jumala antaa meille onnea, rupeaisimme suremaan ja itkemään vastaisien huolien varalta?"
Hän ei vastannut; hän kalpeni ja katse kävi vielä tummemmaksi.
"Minä en ole koskaan kuullut, että olisi syntiä olla iloinen, ja taas ansioksi ihmiselle kulkea happamen näköisenä ja voivotella", jatkoi Erland yhä kiivaammasti. "Ja mitä etenkin sinuun ja minuun tulee, niin minun mielestäni me molemmat olemme niin paljon raastaneet ja kärsineet, että me nyt häiritsemättä voimme nauttia onneamme".
"Mutta minusta tämmöinen suruton nautinto tuntuu synniltä", hän kuiskasi mieheensä katsomatta.
"Niin, silloin en voi muuta kuin surkutella, että minun täytyy pakoittaa sinua syntiä tekemään", hän vastasi kuivasti, "minun elämäni ainoa pyrintö on ollut tehdä sinut onnelliseksi, tehdä kotimme hauskaksi, ja silloin on kovin katkeraa kuulla tuollaisia sanoja".
Lovisa vavahti ja vilkasi äkkiä häneen. Hän tunsi omantunnon piston sydämessään.
"Anna anteeksi, rakas", hän huudahti mennen miehensä luo ja koetti tarttua hänen käteensä. "Ja elä käsitä noin väärin minun sanojani.Sinäet ole mitään rikkonut… Jokavoiolla iloinen ja suruton, jokavoinauttia, muistamatta muiden tuskaa, hän ei sillä syntiä tee. Se vaan, joka on herännyt suruttomasta unesta, joka keskellä elämän riemua kuulee ääniä sen kurjuudesta … hänhän vaan tekee syntiä. Sentähden minä yksin olen syyllinen … jos se lieneekään mikään rikos. Joskus ne tuntuvat minusta sairaan houreilta kaikki … mutta minä kärsin kuitenkin…" Hän oli hiipinyt miehensä luo ja hänen äänensä kävi melkein kuulumattomaksi kuiskeeksi siinä puhuessaan. Närkästynyt katse katosi vähitellen Erlandin kasvoista, mutta tyytymättömältä hän vielä näytti.
"Elä ole vihainen enää", jatkoi Lovisa hellästi, "kenties minä olen väärässä … ollaan iloisia ja nautitaan onneamme … niinkauan kun sitä kestää… Mene nyt sinne tanssimaan, minä tulen paikalla … mene, ja pyydä joku tanssiin…"
"Ei kiitoksia", vastasi Erland jäykästi ja veti kätensä vaimonsa kädestä, "en minä tanssi, sinulle onnistui karkoittaa kaiken halun…"
Hän poistui kiivaasti sen enempää sanomatta. Lovisa jäi seisomaan liikkumattomana; katseensa, joka ensin tuskallisena seurasi Erlandia, painui ja kiintyi tuijottavana lattiaan.
"Kumpi meistä kahdesta kestää kauemmin?" hän ajatteli itsekseen, "hän ilossa ja suruttomuudessa tai minä vakavuudessa? Kummalleko meistä nyt sanotut sanat ovat tyhjiä, ilman sisällystä? Eli voimmeko me koskaan yhdistää mielipiteemme kokonaisuudeksi, täydelliseksi sopusoinnuksi, niin että me otamme ja annamme toisiltamme, jotta vältämme äärimmäisen pahimman, joka on oleva seuraus kun vaan jompikumpi meistä saa hallita… Siitä riippuu kaikki…"
"Äiti", sanoi Yrjö, joka koko ajan oli istunut pöydän luona ääneti katsellen vanhempiaan, "miksi sinä ja isä torutte?"
"Mistä sinä tiedät että me torumme?" vastasi Lovisa tullen pojan viereen istumaan.
"Näinpä minä, te ette olleet hyvän näköisiä", sanoi poika vakaisesti, "te ette saa torua, äiti, minusta ei ole hauskaa että te torutte", hän jatkoi ja rypisti kiivaasti kulmiaan, ikäänkuin hän olisi tuntenut ruumiillista pahaa.
"Mutta ettekös tekin siellä koululla joskus ole eri mielisiä ja koeta silloin saada toista taipumaan?" jatkoi Lovisa.
"Se on ihan toista", vastasi Yrjö varmasti, "jos joku pojista puhuu tuhmasti, niin heti paikalla häntä kuritetaan, mutta eihän koskaan voi tietää äitikö vai isä on oikeassa?"
"Ja miksikä ei yhtä hyvästi kuin poikien välissä?"
"Siksi … siksi… että yksi poika aina on toista tuhmempi ja joka on vähimmin tuhma, se on oikeassa. Mutta ei isä voi olla tuhmempi kuin äiti, eikä äiti tuhmempi kuin isä…"
Hän rehahti sydämmellisesti nauramaan; hän oli mielestään sanonut jotakin hyvin hauskaa.
"Mutta rakas lapseni", väitti Lovisa hymyellen, "eikös äiti sentään ole tuhmempi… Minä kuulen usein sinun ja Vernerin poikien puhuvan tuhmista naisista ja tuhmista tytöistä … ja olenhan minäkin nainen…"
"Äiti!" huudahti Yrjö säteilevin silmin ja ylpeästi nykäisten niskaa, "äiti … eihän äiti ole kuin muut naiset, e-ei…"
"No, missä ero sitten lie, sano?"
"En minä oikein tiedä", vastasi poika miettiväisenä, "mutta kun minä ajattelen muita rouvia ja tyttöjä, näyttävät ne minusta aina niin nauravilta ja höpättäviltä … äiti ei ole koskaan semmoinen … äiti on aina niin vakainen … ja sitten äiti kävelee niin hitaasti … toiset rouvat hötköttävät niin", hän lisäsi irvistäen.
Lovisa veti pojan syliinsä ja suuteli häntä monesti.
"Vai niin, sinusta on äitisi parempi kuin muut rouvat?" hän kysyi nauraen.
"Tietysti", vastasi poika katsoen hämmästyneenä ikäänkuin ihmeissään, että äiti saattoi semmoista kysyäkään, "äitionpaljoa parempi".
"Hupakko!" sanoi Lovisa vielä kerran suudellen poikaa. Yrjö pani sitten pois kirjansa ja luki iltarukouksensa äidin kuullen, niinkuin hän oli tehnyt pikku pojasta asti. Sen jälkeen Lovisa sanoi hänelle hyvää yötä ja meni vierasten luo.
Siellä ulkona tanssittiin, mutta vauhtia siinä ei ollut, sillä isäntä ei ollut tavallisella hyvällä tuulella ja vaikka Lovisa teki mitä vaan voi iloa ylentääkseen, se vaipui ja vaipui yhä. Ja kun vieraat olivat menneet ja päässeet kadulle, he kaikki esiintoivat vilkkaan hämmästyksen, miten näillä kemuilla, jotka niin hauskasti alkoivat, voi olla kaikkea muuta paitsi hupainen loppu. —
Mutta siitä päivästä lähtien alkoi Lovisan sieluntila muuttua. Hämärät surun ja omantunnon vaivan aavistukset, jotka olivat piilleet hänen sielunsa syvyydessä ja kiusanneet häntä salaisena käsittämättömänä levottomuutena, kohosivat nyt ylöspäin ja muodostuivat varmoiksi, selviksi kysymyksiksi: "onko minulla oikeutta elää näin? Voiko ihminen, jonka silmät ovat avatut näkemään elämän vakavia puolia, joka tuntee ja käsittää lähimmäistensä puutetta ja tuskaa, voipiko hän elää suruttomasti? Voiko hän levossa syödä herkkujaan, nukkua lämpimässä, mukavassa vuoteessaan kun hän alati näkee silmissään nälkäisiä, viluisia ihmisiä? Ei, hän ei voi, hän kärsii epätoivon tuskia! Noilta tuhansilta, jotka suruttomuudessa nauttivat, jotka hekumoivat muistamatta muiden puutetta, heiltä ei Jumala vaadikaan muuta, sillä heitä hän ei ole herättänyt, hän antaa heidän maata itsekkäisyyden horros-unta. Mutta joka on tuosta unesta herännyt, jokakäsittääonnellisen velvollisuudet onnettomia kohtaan, ja ei kuitenkaan täytä noita velvollisuuksia, hän tekee, ja hän yksin, kuoleman synnin ja rangaistus on kerran tuleva…"
Nämä ajatukset elivät selvinä hänessä, eikä hän enää koettanut, niinkuin ennen, salata itseltään, että hänen ulkonaisesti niin onnellinen elämänsä ei tyydyttänyt häntä.
Ja kuitenkaan hän ei voinut vähääkään muuttaa elintapojaan, hänen pehmeältä luonteeltaan puuttui sitä voimaa, joka voittaakseen suuren päämäärän voi tuottaa rakastetullekin henkilölle hetkellistä kipua. Hän koetti päästä tuosta pintapuolisesta kevyestä elämästä ja uhrata elämänsä vakaville pyrinnöille, mutta semmoiset kokeet eivät onnistuneet; hän ei jaksanut nähdä Erlandin tyytymättömyyttä eikä niitä kohtauksia, jotka aina seurasivat kun hän otti moittiakseen heidän itsekkäisyyttään ja suruttomuuttaan.
Ja joskus, kun hän tuollaisten kohtauksien jälkeen makasi sohvallaan katkerasti itkien, ajatteli hän: "teenkö oikein että moitin häntä, eikö ensimäinen ja pyhin velvollisuuteni ole tehdä hänet onnelliseksi — eikö hänen onnensa pitäisi olla paras mitä minä maailmassa halajan? Ja sen sijaan minä soimaan häntä ja sanon kovia sanoja … hänelle, joka vaan elää tehdäkseen minut onnelliseksi … miten kiittämätön minä olen!'"
Mutta vastaukseksi noihin kysymyksiin hän oli kuulevinaan samalla järkähtämättömän ja lemmekkään äänen: "joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä enempi kuin minua, ei se ole minulle sovelias". Rakastaa Jumalaa on juuri rakastaa kärsiviä, köyhiä,pieniä, joita maailma halveksii — ja antautua heille. Ja tuon rakkauden, siis rakkauden Jumalaan, korkeimman ja ainoan, joka pysyy, sen hän hylkäsi toisen tunteen tähden.
Joskus kun hänen tuskansa kasvoi liian suureksi, hän saattoi huutaa Jumalalle: "tee minun kanssani mitä tahdot, lähetä minulle joku suuri suru, minä olen valmis kaikkeen, mutta auta minua parantamaan minun elämääni, anna minun saada tunnonrauha, vaikkapa kuinka korkeasta ja kauheasta hinnasta!"
Sitten seurasi synkkää levon aikaa. Ja siinä hiljaisuudessa värähteli alati, ikäänkuin salainen aavistus: mikä meidät viimein herättää, mitä on tapahtuva? — —
Mutta ei mitään tapahtunut; vuodet vierivät ja kaikki oli entisellään. Kaikki Erlandin aikeet menestyivät ja hän hoiti toimensa huolella ja viisaudella. Maksettuaan entiset velat, hän pani vuosittain määrä summan tulevaisuuden varalta ja sittenkin hänen kannatti viettää mukavaa, jopa ylellistäkin elämää. Ainoastaan köyhiä auttaessa hän arveli ja punnitsi, oliko hänellä siihen varaa vai ei; harvoin hän oli antamatta, mutta hänen lahjojaan seurasi usein pitkät puheet miten moneen hyväntekeväisyysseuraan hän kuului, miten paljon häneltä vaadittiin, että kerjuukirjeitä tuli satamalla j.n.e. Eikä hänen päähänsä kertaakaan pistänyt, että summa, jonka hän antoi köyhille ja josta hän piti niin pitkiä puheita, olipienempisummaa, jonka hän vuosittain uhrasi huvituksiinsa.
Schöningillä oli siis kaikki oivallista. Maailma ihaili Erlandia, ja sanoi häntä vallan erinomaiseksi aviomieheksi ja kelpo virkamieheksi ja mitä häneen itseensä tuli, niin hän vahvasti uskoi, ettei hänen elämässään ollut mitään moittimista tai korjaamista. Sellaisessa mielentilassa ollen hän ei käsittänyt vaimonsa esteitä ja moitteita, ja hän ei aavistanutkaan että itsekkäisyyden jääkuori yhä vahvempana ympäröi hänen sydäntään. —
Ensimäinen suru ja huoli, joka uhkasi häiritä hänen mukavaa lepoaan, oli Yrjön sairastuminen tulirokkoon. Tauti kehittyi aivan säännöllisesti ja epätoivo, johon Erland oli joutua, nähtyään hyvän kauniin poikansa kuumeen hourauksissa, lakkasi vähitellen.
Mutta juuri kun oltiin hyvässä toivossa ja odotettiin käännettä, muuttui kuume vaaralliseksi. Hän houraili myötään, mieli oli aivan häiriötilassa ja viimein hän makasi tunnotonna kaksi päivää.
Ja tohtorit eivät voineet tehdä mitään rauhoittaakseen vanhempia; tuo tauti oli niin omituista laatua, etteivät he itsekään sitä ymmärtäneet. Kahden vuorokauden kuluttua tuli Yrjö kuitenkin jälleen tuntoon. Mutta oli ikäänkuin hän olisi muuttunut toiseksi tuon salaperäisen unen kestäessä, kun kuolema taisteli vallasta. Kaikki lapsellisuus oli hävinnyt hänen kasvoistaan; posket kuopilla, otsa väsyneen näköinen ja katseessa oli jotakin outoa, tuntematonta, joka täytti Lovisan vavistuksella. Kun hän istui pojan vuoteen vieressä ja näki tuon kummallisen, syvän katseen, joka uneksivana lakkaamatta tuijotti seinään, silloin hän tunsi, juhlallisesti ja vastustamattomasti, että hänen poikaansa oli koskenut kamala käsi, jota ei epätoivo, ei mitkään rukoukset voi pidättää…
Tohtorit kuitenkin toivoivat paranemista ja siinä toivossa pysyi Erland koko tulisen luonteensa innolla. Hän eitahtonutuskoa että se oli vaarallista; kun Lovisa viittasikaan sinnepäin, hän melkein suuttui ja kumosi hänen luulonsa heti. Olihan taudin luonne jo paljoa parempi, poika näytti koko joukon virkeämmältä, ja ennen kaikkia, toivoivathan tohtorit, että pojasta tulee terve jälleen.
Kaikki mitä tiede, kokemus ja hellin hoito voi keksiä, käytettiin nyt. Vuoroin koeteltiin yksinkertaisia rohtoja, vuoroin taas mitä monimutkaisimpia keinoja.
Heti kun Yrjö heräsi tunnottomuudestaan, pantiin hänet lämpimään hauteesen. Se näytti ensin virkistävän häntä; hän katseli ihmetellen ympärilleen ja hymyili, ikäänkuin hän olisi tuntenut entistä hyvinvointia, kun haalea vesi hyväili hänen jäseniään. Mutta taas vähitellen muuttui hän kasvoiltaan vanhan ja kärsineen näköiseksi. Ei hän sentään virkkanut mitään; makasi hiljaa ja katsoi vaan väliin kysyvästi äitiin.
"Kultaseni", kuiskasi Lovisa, joka oli polvillaan ammeen vieressä, tukien pojan päätä käsivarrellaan, "väsyttääkö sinua kovasti?"
Hän ei vastannut ensin, tuijotti vaan hiljaa eteensä, ikäänkuin hänen heikontuneen aivonsa olisi työlästä käsittää tuota kysymystä.
"Jo nyt riittää, äiti", hän sanoi viimein ja kiinnitti äitiin syvän, vakaisen katseensa.
Hänet nostettiin kylvystä ja pantiin vuoteelle. Hän oli aivan hiljaa, antoi äidin ja hoitajattaren tehdä niinkuin tahtoivat, ei vastannut kun häneltä jotakin kysyttiin ja silmäluomet painuivat syvempään yli himmeän katseen. Näytti siltä kun hän taas menisi tainoksiin. Mutta maattuaan sillä tavoin pari tuntia, hän katsoi ylös ja hänen silmänsä olivat nyt paljoa kirkkaammat ja elävämmät.
Semmoinen hän oli monta päivää, mutta sillä ajalla tauti sen sijaan kauheasti kulutti hänen ruumistaan. Hän laihtui niin, että näytti liha aivan häviämällä häviävän ja luut pistävän näkyviin, iho oli kellahtavaa, silmät loistivat aukoissaan kuin isot, hohtavat kuulat, kasvot ja kädet näyttivät venyvän pituudelleen. Oli ikäänkuin polttava myrkkytuuli olisi puhaltanut hänen päällensä — hienot, pyöreät piirteet, punaset posket, kaunismuotoinen vartalo, kaikki oli kadonnutta. Ei kukaan, joka näki nuo pitkät keltaset sormet ja kuihtuneet kasvot, olisi voinut tuntea niiden omistajaa Yrjö Schöningiksi, joka kuukausi takaperin oli ilosin ja vilkkain toverien piirissä.
Kipu oli koko voimallaan takertunut maksaan ja imi armotta kaiken elinvoiman. —
Eräänä iltapäivänä — noin kuusi viikkoa Yrjön sairastumisen jälkeen — istui Lovisa, niinkuin tavallisesti, valvoen vuoteen vieressä. Vielä hämärsi sen verran, että hän selvään eroitti kellervän kalvakat kasvot, jotka lepäsivät päänalusella. Ne olivat niin hirveänä vastakohtana rusoittaville lapsenkasvoille, joita hänen myötään täytyi muistella. Hän nojautui pojan yli ja tarkasti häntä juonne juonteelta. Oliko tuo tosiaankin Yrjö, hänen lemmittynsä, hänen ylpeytensä? Miksi tuo kauhea suru oli kohdannut häntä? Ja miten hän jaksaisi sen kantaa — miten hän voisi auttaa Erlandia sitä kantamaan, kun itsekin oli aivan surun sortama? Minkälaista oli heidän elämänsä oleva, miten kuluisivat päivät ja tunnit, kun oli yksi kauhea muisto, joka, suuren haavan tavoin, ei konsaan parannut umpeen? Siinäkö muutos, jota hän, melkein tietämättään, oli odottanut, oli anonut?
Ei, ei, tämä oli niin kauheaa, niin musertavaa, ettei se voinut olla seuraus hänen himmeistä, sekavista rukouksistaan. Eihän se ollut epätoivoisen, ajattelemattoman rukouksen tuottama rangaistus — vaan se tuli Jumalalta, Jumalan rakkaudesta! —
Hän ei voinut pidättää nyyhkytyksiään; epätoivon tuska, joka viime ajoilla oli jäädyttänyt hänen sydäntään, alkoi sulaa. Sen sulatti ajatus, että kaikki suru, suru niin suuri, että me olemme nääntyä, vaan jonka kuitenkin jaksamme kantaa, että se kumminkin on rakkauden antamaa. Hän kumartui pojan puoleen, luullen hänen nukkuvan, ja kyyneleet, kauan vangittuina ja hyyssä olleet, virtailivat hänen poskiaan pitkin.
Äkkiä avasi Yrjö silmänsä. Hän ei nukkunut; hän oli tuntenut äidin kyyneleet, jotka tippuivat hänen otsalleen.
"Mitä sinä itket, äiti?" hän kysyi katsellen äitiään kirkkaalla, vakaalla katseella.
Lovisa kuivasi silmänsä.
"Pojuni, sinä olet hyvin sairas", hän vastasi, hyväillen hänen kättänsä ja koettaen pakoittaa huulensa hellään hymyilyyn.
"Enkö minä parane enää?" jatkoi poika samalla tutkivalla katseella.
Lovisa ei voinut heti vastata; hän yhä hyväili pienokaisen kättä ja hänen vapisevat huulensa tuskin voivat pidättää nyyhkytyksiä, jotka värisyttivät hänen poveaan.
"Äiti, sano, enkö minä parane?"
"Ehk'ei", kuiskasi äiti väkinäisesti.
Yrjö ei vastannut. Hän makasi hetken ja tuijotti uneksivana eteensä.
"Mutta minä en tahdo kuolla", hän sanoi viimein kääntyen äidin puoleen, "minä en tahdo olla yksin; jos äiti tulee kanssa, niin silloin, mutta yksin minä en tahdo kuolla…"
"Minun lapseni", sanoi Lovisa nojautuen lähemmäksi häntä, "et sinä ole yksin … ei kukaan ole yksin kuolemassa —Jumalaon kanssamme kun sinne lähdetään…"
"Jumala … Jumala…" matki poika ja hänen katseensa himmeni taas. Se ikäänkuin vaipui jälleen johonkin oudon salaperäiseen, joka aina ympäröi häntä, milloin lähestyen, milloin poistuen, ja jota eivät muut nähneet.
Siitä päivästä aikain, kun tieto kuoleman läheisyydestä ensi kerran selvisi hänelle, tapahtui hänessä taas jyrkkä muutos. Pitkät tunnit hän makasi liikkumatonna, tahdotonna, mutta lyhyillä väliajoilla hänen sielunelämänsä kehittyi ja kypsyi tuolla ihmeellisellä tavalla, joka joskus tapahtuu kuolevissa lapsissa ja joka täyttää meidät pelvolla ja kunnioituksella. Hän lausui niin syviä ja yleviä ajatuksia, että ne hänen lapsenhuuliltaan kuultuina olivat kuin ilmestyksiä tai ennustuksia; hän lohdutti vanhempiaan, hän antoi heille neuvoja ja ohjeita, jotka painuivat ikipäiviksi heidän epätoivon runtelemiin sydämmiinsä. Mistä tuli tuo voimallinen hengen elämä, tuo ylevyys, jonka johdosta heidän täytyi tuntea syvää kunnioitusta pikku poikaansa kohtaan, joka pari kuukautta sitten oli vaan ajattelematon, vallaton lapsi? —
Hänen omatuntonsa oli erittäin herkkä; hän muisti pienet syntinsä, luetteli ne ja anoi Jumalalta anteeksi. Kerran hän oli pilkannut erästä vaivaista ukkoa, joka asui pihan perällä ja nyt hän ei saanut rauhaa, ennenkun ukko noudettiin ja hän lupasi antaa anteeksi.
Sanomatonta lempeyttä ja kärsivällisyyttä sekä halua auttaa ja huojentaa toisten huolta, virtasi hänestä, yhä lämpimämpänä ja sydämmellisempänä kuta enemmän kuolemanhetki lähestyi, samaten kun kukkakin tuoksuaa kovemmin ehtoolla, juuri ennenkuin se sulkee teränsä yöksi. "Pikku äiti, minä tahdon niin mielelläni olla kärsivällinen", hän sanoi usein kun tuskat ja väsymys välistä pakottivat häntä voihkimaan. Ja kun hän herätessään yöllä näki äidin valvomassa, pyysi hän aina niin kauan, että äiti, tehdäkseen hänelle mieliksi, heittäytyi pitkälleen ja oli nukkuvinaan.
Mutta tällä ajalla kuihtui hänen ruumiinsa tykkänään taudin vaikutuksesta. Kaikki liha putosi pois hänen kasvoistaan ja jäsenistään; hän oli aivan kun luuranko, nahka keltaista ja kuivettunutta. Ainoastaan toinen sääri, johon oli vettä kasvanut, lepäsi raskaana ja liikkumattomana kuin kiiltävä, mustansininen möhkäle. Niin vähitellen alkoivat myös hänen aistinsa tylsyä, hänen näkönsä heikkoni päivä päivältä ja hän ei tuntenut kovintakaan ääntä vieressään. Puheenlahjakin katosi; hän ei voinut lausua ajatuksiaan oikeissa lauseissa; hän käytti enimmäkseen irtonaisia nimisanoja ja nämä olivat usein joko väärät tai olivat tavut asetetut takaperin.
Mutta kuolema viipyi häntä vapauttamasta kärsimyksistään. Elämä jatkoi itsepäisesti ivaavalla voimalla toimintojaan, kauhean hävitystyön alati, armotta kestäessä. Hiljaista taistelua elämän ja kuoleman välillä kamppailtiin hirvittävällä sitkeydellä; kumpikaan ei tahtonut hellittää, kumpikin puristi saalista, joka kärsi ja tuskaili kauheassa taistelussa.
Tila oli semmoinen, että vanhemmat itse yötä ja päivää rukoilivat kuoleman lopettamaan kärsimystä, joka heillä oli joka hetki silmien edessä. Kapinallinen epätoivo, jolla he alussa vastustivat ajatusta kadottaa ainoa lapsensa, oli nyt poissa, he vaan halasivat lepoa ja rauhaa kiusatulle ruumiille.
Mutta tämän kärsivällisen toivon pohjalla kiehui — ainakin Erlandissa — vaahtoava katkeruus, joka myrkytti koko hänen sielunelämänsä. Hän ei osannut käsittää tätä kärsimystä; se tuntui hänestä mahdottomuudelta, hirveältä, naurettavalta oikulta.
Miksi, miksi oli näin käynyt? Miksi piti hänen, jolla oli vaan yksi ainoa lapsi, kun muut vanhemmat omasivat useoita, menettää tämä ainoa? Miksi piti tämän viattoman lapsiraukan, joka ei ollut maan matoistakaan vahingoittanut, kaikkia näitä tuskia kärsiä? Miksi, miksi…?
Ja kaikki nämä "miksi" heitetyt epätoivon tyhjään, syvään avaruuteen, palasivat hänen sydämmeensä, kuni kysymykset, joihin ei kuulu muuta vastausta kuin oman äänen toivoton kaiku…
"Taivaan Jumala!" saattoi hän joskus huudahtaa näiden voimattomien epätoivon kohtauksien jälkeen, jolloin hän sysäsi luotaan kaikkien osanoton, yksin vaimonsakin, "miten saatat sinä katsella kärsimystä, joka saa kovimmankin sydämmen säälistä itkemään verta, ja sallia sitä? Miten voit sinä antaa viattoman lapsen kärsiä, niinkuin minun poikaraukkani on kärsinyt, ja kuitenkin vaatia meitä sanomaan sinua hyväksi ja rakasmieliseksi?… Parempi on olla uskomatta, tuntematta sinua, jotta pääsisi sinua vihaamasta…"
"Vait, Erland!" kuiskasi Lovisa, "elä puhu, eläkä ajattele noin, sinä kadotat Yrjön kaksinkertaisessa merkityksessä, jos otat surun tuolta kannalta! Koeta sen sijaan, niinkuin minä, syvimmässä epätoivossa tuntea, että vaikka kuinkakin kovastiHänmeitä lyö, on kumminkin aina sen perustuksenarakkaus".
"Rakkaus!" keskeytti häntä Erland ivalla, joka häntä ikäänkuin pakoitti raatelemaan surunsa haavoja lausumalla katkeroita ja herjaavia sanoja, jotka kenties eivät olleet aivan yhtäpitävät hänen sisimpien ajatustensa kanssa. "Minä en voi tuntea ja ajatella muuta kuin mitä näen, ja se on syytöntä, ääretöntä kärsimystä, joka kuohuttaa, ja katkeroittaa mieleni. Täytyy olla uskonnollisessa kiihkotilassa, voidakseen tuntea rakkautta tuossa…"
"Ja kuitenkin minä tunnen niin", jatkoi Lovisa matalalla, värisevällä äänellä. "Siinä tunteessa minä riipun kiinni kuin viimeisessä pelastusköydessä, se juuri minua kannattaa ylhäällä, muutoin olisin minä jo aikoja sitten menehtynyt. En voi selittää sinulle minkätähden minä tuolla tavalla tunnen, sillä sielunelämässä on niin paljon salaperäistä, jota ei ymmärrys käsitä. Minä uskon, että se on todistus sielun äärettömyydestä, että me niin usein voimme tuntea paljoa syvemmin ja täyteläisemmin kuin hetken kärsimys eli ilo saattaa vaikuttaa meissä. Minä olen niin usein, keskellä suurinta onnellisuutta, tuntenut haikeaa kipua, ja keskellä katkerinta surua tuntenut miten tuska on muuttunut syväksi onnen tunteeksi, — miks'en silloin voisi näennäisessä kovuudessa havaita rakkautta?"
Erland kääntyi kärsimättömästi pois ja lähti huoneesta, kohauttaen olkapäitään. Lovisan sanat herättivät hänessä tuota puoleksi halveksivaa, puoleksi kateellista tyytymättömyyttä, jota tunnemme kuullessamme kuvattavan sielunliikutuksia, etenkin uskonnollisia, joita me itse emme ymmärrä. —
Ylipäätään hän ei viime aikoina paljoa oleskellut Yrjön kammarissa. Hän ei saattanut nähdä sairasta; tuo kauheasti muuttunut muoto, nuo laihat kädet tuottivat hänelle sanomatonta tuskaa, hänen mielestään ne eivät olleet hänen lapsensa omat, vaan että hän vain näki aaveen siitä, jota hän oli kerran niin suuresti rakastanut.
Lovisa sitävastoin ei koskaan luopunut pojan vuoteen äärestä; yötä päivää hän siinä istui askel askeleelta seuraten säälimätöntä hävitystyötä.
Eräänä yönä, — noin kaksi kuukautta hänen sairastumisensa jälkeen, — hän oli maannut monta tuntia hiljaa, silmät kiinni, nähtävästi uneen vaipuneena, jonkatähden Lovisa oli heittäytynyt sohvalle, jos mahdollista hiukan levätäkseen. Kolmen ajoissa hän jälleen avasi silmänsä. Huoneessa oli puolipimeää ja harmaassa aamuhämärässä esiintyivät lähimäiset esineet, jotka hän epäselvästi eroitti, kuin unikuvat, kuin mielenhoureet, jotka olivat hänen nukahtaessaan alkaneet. Hän kiinnittää puoleksi sammuneen katseensa erääsen nojatuoliin sängyn vieressä; hän ei voi nähdä, ei käsittää mikä se on, ja hän tuijottaa siihen kauan, kauan, — epäselvästi ja veltosti mietiskellen missä hän mahtanee olla, mikä tuo esine tuossa lähellä lienee, joka hiljaa liikkuu sinne tänne harmahtavassa sumussa…
Silloin mielikuvitukset, jotka hän juuri unessa näki, taasen tarttuvat häneen ja sulavat vähitellen yhteen hiljaa keinuvan tuolin kanssa. Liike muuttuu hänen mielestään yhä kiivaammaksi … siinä on pieni vene, joka kiikkuu sinne tänne, ylös alas, suuressa sumumeressä… Veneessä istuu poika, hän niin hyvin tietää kuka se on … hän tuntee hänet, mutta ei voi muistaa nimeä… Ja nyt hän on myös kuulevinaan laulua … se kuuluu järveltä … sillä on aivan sama tasainen, levollinen tahti kuin veneen keinumisella … hän tuntee tuon liikkeen koko ruumiissaan, hänen sydämmensä ja suonensa tykyttävät samaan tahtiin ja hänen korvissaan suhajaa kuin keinuvat ilma-aallot… Hän itsehän siinä veneessä istuu ja keinuu ylös ja alas … ja sumu hänen ympärillään taajenee ja laulu heikkenee, ikäänkuin vaipuen kauas rantaan…
Yhtäkkiä hän huomaa jotakin loistavaa peitteellä aivan kätensä vieressä. Vene ja poika ja lainehtiva laulu katoavat silmänräpäyksessä ja hänen mieleensä juolahtaa uusi kuvitelma. Hän ei voi nytkään käsittää mikä tuo näkemänsä kiiltävä esine on … hän vain tuntee omituisen lämpimän halun heräävän eloon, halun, joka tulee hänen luokseen kuin vanha, tuttava lapsuuden tunne, jonka hän on monta kertaa ennen tuntenut.. Mutta tällä kertaa se, jota hän haluaa, ei saa päästä pakenemaan, — hän ei muista mitä se on, hänen sammuvassa tunnossaan löytyy vaan jäljellä halu sen perään —- hän ojentaa kätensä koettaen tarttua kimmeltävään esineesen… Vapisten hänen laihat sormensa tarttuvat — tyhjään, pieneen valopilkkuun, jonka yölamppu luo peitteelle … mutta hän uskoo että hänellä on jotain kädessä ja hän ponnistaa kaikki voimansa säilyttääkseen aarretta, jonka hän on viimeinkin löytänyt, ettei sitä saa, kukaan ottaa häneltä. Hän tuntee itsensä ihmeellisen onnelliseksi; hän ei enää kykene ajattelemaan, hän ei voi selvittää mielivaikutuksiaan, hänen sielussaan ei liiku muuta kuin heikkoja maininkia niistä tunteista ja ajatuksista, jotka hänessä ennen elivät. Ja tällä hetkellä se on vanha lapsuudentoivo, joka koneellisesti värähtelee hänessä, ja jonka toteuttaminen tuottaa hänelle semmoista onnea. Hän luulee, että hänellä on kourassaan kultakello — kultakello, jota hän on koko vuoden halunnut, ja jonka hän olisi saanut jos vaan olisi elännyt kolmanteentoista syntymäpäiväänsä asti, — ja toisella kädellään hän nyt rupeaa hamuamaan ja etsimään suljettujen sormien välistä, ikäänkuin koetellakseen, onko hänellä todellakin jotakin siellä. Mutta silloin hän alkaa huomata että hän on erehtynyt. Hän ei voi löytää mitään, molemmin käsin hän hapuilee väristen peitteellä, hänen sumea katseensa pyrkii tunkea läpi hämärän hänen edessään, hän on kadottanut jotain, häneltä on otettu jotain, mitä, hän ei muista, ei ymmärrä mitä, hän vaan saattaa tuntea surun ja pettymyksen havainnon, joka herää hänessä ja joka saa hänet päästämään epäselvän, vaikeroivan huudon, joka heti herättää äidin.
Hän kiiruhtaa vuoteen luo, kumartuu pojan puoleen ja koettaa käsittää sekavia, katkonaisia sanoja, joita hän sopertaa.
Vaan hän ei ymmärrä hänen sanojaan eikä Yrjö voi selittää mitä hän tarkoittaa… Tuo äskeinen tunteenkiihotus on vielä enemmän hervaissut hänen sielunvoimiaan ja sillä aikaa kun hän turhaan koettaa saada sanotuksi mitä hän tahtoo, häviävät levottomat mielikuvitukset vähitellen ja hän vaipuu syvään tunnottomuuteen…
Sitten kului aamu ja aamupuolipäivää ilman että hän virkkoi mitään; hän makasi hiljaa ja tyynesti, eikä häntä enää näyttänyt mielikuvitukset, ei iloiset eikä suruiset, vaivaavan. Ensimäinen sana, jonka hän sitten lausui, oli erään pienen tytön nimi, jonka kanssa hän oli leikitellyt silloin kun hän oli vapaa koulusta ja jouti luvuilta. Hän ei osannut sanoa nimeä oikein, hän lausui sen takaperin ja nieli puoleksi tavut; mutta hän kertoi sitä lakkaamatta, kerta kerralta yhä vaikeammasti.
Lovisa ei tietänyt mitä hänen oli tekeminen; he olivat, niinkuin on tavallista tarttuvien tautien aikana, olleet aivan yksinään, heidän ystävänsä olivat vieroneet heitä, tuossa katkerassa surussa oli yksin säälinkin lohdutus heiltä kielletty. Nyt lienee tosin tarttumisen vaara ohitse, mutta Lovisa ei kuitenkaan tietänyt, uskaltaisiko hän pyytää pientä tyttöistä tulemaan sinne. Mutta kun pojan kiusallisesti änkyttävät huudot eivät lakanneet, kirjoitti hän tytön äidille, kertoen asian laidan, ja pyysi, viimeisenä lemmenosoitteena hänen poika raukkaansa kohtaan, pientä leikkitoveria tulemaan häntä tervehtimään.
Iltapuoleen pieni tyttö tuli, äitinsä seuraamana. Lovisa oli niin onnellinen tuosta hyväntahtoisuudesta, ettei hän voinut pidättää kyyneleitään. Kauheassa tyhjyydessä, jonka murhe ja yksinäisyys oli kaivanut hänessä, oli rakkauden ja osanoton osoitus kuin lievitystä hänen murheelleen.
Pieni tyttö vietiin nyt vuoteen luo, mutta Yrjö ei voinut enää tuntea leikkitoveriaan, joka siinä seisoi äänetönuä ja jäykistyneenä. Ainoa, jonka hän näytti eroittavan, oli tytön valkoinen huivi, sillä hän tuijotti yhtämittaa siihen ja hivutteli sitä pari kertaa kädellään.
Hän toisti myös samalla tunnottomalla tavalla hänen nimeään ja vihdoin sanoi hän pari kertaa perättäin: "Adi" — pienen tytön nimi oli Ida — "Adi … puoloja". Lovisa ymmärsi että hän tahtoi antaa tytölle jotain, tahtoi, että hänelle tarjottaisiin jotakin, vaikkei hän kyennyt löytämään oikeata sanaa.
Tämä lapsellisen hyvänsuomisen ilmaus oli hänen viimeisensä, sillä sen jälkeen hän ei puhunut enää. Ainoa tajun ilmaus, jota viimeisinä päivinä voi huomata hänessä, oli heikko hapuroiminen kädellä niin pian kun joku vaalea tai valkoinen esine joutui likelle hänen silmiään. Mutta viimein katosi tuokin hämäräin, sammuvien havaintojen ilmaus ja aineellinen kuolemantyö alkoi.
Se oli vaikea ja pitkällinen. Kituneessa, läpikuultavassa ruumiissa työskentelivät keuhkot ja sydän kuin mätkivät, vankat koneet, jotka kilvoittelivat saadakseen viimeiseen asti tehdä tehtävänsä. Kaksi vuorokautta hän makasi rinta taukoamatta kohoten ja laskien tukahduttavien hengenvetojen työstä; — ja näiden hengenvetojen ääneen yhtyi, yhtä säännöllisesti ja väsymättä, epätoivon kysymys, joka alati kierteli hänen vuodettaan: eikö tuosta loppua tulekkaan, eikö vapauttaja koskaan saavu?
Lääkäri määräsi nyt, että hänet oli muutettava saliin, suureen, valoisaan huoneesen, jossa ilmanvaihdos oli parempi ja mahdollisesti voitaisiin sen kautta tukehduspuuskia lieventää.
Oli kaunis kevätaamu kun hänen sänkynsä nostettiin sinne; kirkas ilma virtasi sisään ikkunoista ja valaisi tuskastuttavan selvästi keltaiset, vääntyneet kasvot, kuihtuneen ruumiin, joka vavahteli ja läähötti kuolevan linnun lailla.
Tunnit kuluivat, armottoman pitkät ja ikäänkuin yhteenahdetun kärsimyksen painamat. Lovisa oli koko ajan polvillaan vuoteen vieressä, pojan käsi omiensa välissä, milloin palavaan rukoukseen vaipuneena, milloin koko olennollaan seuraten jokaista, korisevaa hengenvetoa, jotka ikäänkuin synnyttivät kai'un hänen povessaan. Erland tuli ja meni; hän ei saattanut olla yhtä mittaa siellä huoneessa, hänen täytyi väliin mennä ulos, heittäytyä jollekin sohvalle ja, käsin kiskoen tukkaansa tai puistellen päänaluista, päästää ankaraa suruansa valloilleen.
"Minun hyvä, kunnon poikani … minun rakas lapseni", hän ähki nyyhkytyksien välillä, "mitä minä olen tehnyt, mitä rikkonut, että sinun noin täytyy kärsiä?…"
Aina väliin häiritsi sairashuoneen hiljaisuutta askeleet ja liikkeet. Lääkäri, sairaanhoitajatar ja palvelijat tulivat ja menivät siellä; kaikkien silmät olivat vesikierteillä ja kaikkien huulilla lepäsi sama synkkä kysymys, joka täytti vanhempain sydämmet: eikö tuosta loppua tulekkaan?
Mutta päivemmällä taukosi vihdoinkin, ankaran tukehduskohtauksen jälkeen, koriseva voihkaminen. Oli ikäänkuin syvä, suloinen lepo olisi äkkiä laskeutunut kuolevan päälle; kasvojen piirteet kävivät levollisiksi ja lienteiksi ja henkäykset muuttuivat niin vähitellen tuskin tuntuvaksi liikkeeksi.
Ja kirkkaalla puolipäivähetkellä, kun aurinko, ollen korkeimmillaan, valoi kuolevan kasvoille vaaleaa hohdetta, kun ulkona kohisi elämän virta vakavimmillaan, tuli kuolema ja teki hiljaa ja juhlallisesti taistelusta lopun. Ei kuulunut ääntä huoneessa, ei nyyhkytystä, tuskin hengen hievahdusta; kaikki seurasivat kunnioituksella hiljaista vapautustyötä, kaikki kuuntelivat salaperäistä värähtelyä, joka tuntui täyttävän huoneen, ikäänkuin suhina syvistä, oudoista avaruuksista, joiden ovet kuolema avasi.
Kun kaikki oli lopussa, kun viimeinen huomaamaton hengenveto oli ainiaaksi rauennut, tapahtui kuolleessa muutos. Hänen ruumiinsa rupesi turpoamaan, kuihtuneet kasvot saivat entisen muotonsa, jotakin muinaisesta, lapsellisesta kauneudesta väikkyi niissä, ja pari tuntia kuoleman jälkeen hän lepäsi vuoteellaan kuin kaunis, valkonen marmorikuva, ijäisyyden lepo otsalla ja huulien ympärillä juonne täydellisintä rauhaa ja tyytyväisyyttä. Hänen kuolemansa oli ikäänkuin sovintona, unhotuksena viime aikojen säälimättömien kärsimysten jälkeen.
* * * * *
Raskaana ja synkkänä, kuin ainaisesti harmaa syystaivas, kului aika hautajaisten jälkeen. Ohitse oli raateleminen murheen haavoissa, joka aina syntyy ensikerran kohdatessa ystäviä ja tuttavia.
Erland oli taas tarttunut työhönsä; hän toimitti tehtävänsä pankissa tavallisella tarkkatuntoisuudella, mutta häntä tuskin entisestään tunsi. Hänen selkänsä oli koukussa, hiukset harmaat, ja jos hän joskus hymyili, oli tuo hymy viiltävänä vastakohtana synkälle kiillolle hänen silmissään. Hän ei koskaan itkenyt; hänen kyyneleensä juuri kuin jäätyivät kovaksi katkeruudeksi, jota keräytyi hänen sydämmeensä ja joka sitä söi. Kauhea tunne sisällisestä silpomisesta, jota tuntee lapsia kadottaessa, oli tarttunut häneen niin ankarasti, ettei hän voinut torjua sitä. Hänestä itsestään oli elämänsä mennyttä; häneltä oli Yrjön kuoleman kautta otettu tuo voimistava tunne siitä, että kun me itse kuolemme, me kuitenkin jatkamme elämää meidän lapsissamme. Tulevaisuuden sidenauha oli katkaistu, sielunsa, hänen mielestään, ikäänkuin vuoti verta, hänen parhaimmat, syvällisemmät aatteensa, jotka hän olisi antanut pojalleen, olivat nyt hänen kerallaan menneet hautaan.
Tuo lohduttoman epätoivon henkäys viipyi myös päivättömän pilven lailla hänen kodissaan. Erland ei voinut puhua muusta kuin surustaan ja hän puhui siitä aina tuolla kovalla, kapinallisella katkeruudella, joka ei tahdo taipua. Joskus hän ei saattanut edes puhuakaan entisyydestä, hän sulkeutui oman itsensä synkkään äänettömyyteen, jota Lovisa ei koettanutkaan karkoittaa. Niinpä tapahtui että he surivat itsekukin erikseen; heidän epätoivonsa kasvoi noin rajuksi, luonnottoman kiihkeäksi, jota aivan tietämättämme häpeämme näyttää muille, yksin likimäisiile ystäville.
Niin vähitellen muuttui murhe levollisemmaksi; toivottomat surun hyrskäykset, jotka ikäänkuin paiskasivat heidät toisistaan erilleen, asettuivat ja niitä seurasi nöyrtyvä surumielisyys, jossa hr jälleen yhtyivät. Tyhjyys ja kaipaus, joka täytti joka sopukan ennen niin iloisessa kodossa, oli juuri kuin tumma tausta, jota vastaan menneisyyden kirkkaat muistot, jälleen henkiin herätettyinä, ainiaan liikkuivat. Ja kuta kauemmin aikaa kului, sitä enemmän hälveni kauhea taudin ja kärsimyksen kuva, jonka he vielä säilyttivät lemmityisestään; hän alkoi esiytyä heille semmoisena kuin hän oli muinoisina, onnen päivinä, ja vihdoin olivat kuihtuneet, kalpeat kasvot vaan haikea unikuva, joka väistyi kukoistavan poikasen tieltä, joka, terveenä ja raittiina, jälleen eli heidän muistoissaan.
Vallankin Lovisa antautui näiden muinaisuuden muistojen valtaan. Hän mieluimmin muisteli Yrjöä hänen ensimäisen lapsuutensa aikoina, aivan pienenä poikana, kun hän makasi vuoteellaan ja luki hänelle iltarukouksensa, tai kun hän, pienen uskollisen koiran lailla, juoksi hänen jälessään joka paikkaan. Kun hän joskus öillä oli itkenyt itsensä nukuksiin, palasivat nuo haaveilut hänen luokseen ihmeellisesti elävien unten muodossa.
Hän näki unta että pikku poikanen syleili häntä kaulasta, painautui hänen rintaansa vastaan ja katsoi häneen syvillä, säteilevillä silmillään, lausuen monta kertaa tavallisella lapsellisella äänen painolla: "oi, kun minä pidänsinustamamma, kun minäpi-d-ä-nsinusta!" Ja sitten hän suuteli hänen suutaan, leukaansa, poskiaan, suuteli häntä suutelemistaan lämpöisillä, tuoksuvilla lapsenhuulillaan…
Noista suuteloista hän herää. Hän tuntee vielä koko olennossaan suloiset hyväilyt, hänen povensa on niin täynnä lämpöä, pienet, pehmeät käsivarret tuntuvat vielä hänen kaulallaan, lapselliset suudelmat ikäänkuin huokuvat vienoa kukkaistuoksua hänen huulilleen ja onnen kyyneleet vierivät hänen poskiaan pitkin…
Mutta silmänräpäyksessä on tuo unikuva haihtunut; hän tuntee jäistä vilua sydämessään ja ympärillään, tyhjyys seisoo hänen edessään kuin kummitus, joka pyyhkäsee pois yksin muistonkin tuosta unesta ja kun hän tietämättänsä ojentaa käsiään, hän huutaa, hiljaa vaikeroiden: "ei ketään, jota lemmitseisi … ei ketään, jota hyväileisi … ei ketään, jota saisi rakastaa…"
Ja unettoman yön hetkinä tuo äärettömän kaipuun tunne virtaa tuhansissa eri vaihteluissa hänen sielussaan. Joskus hän luulee kuolleen tulevan huoneeseen ja lähestyvän hänen vuodettaan. Tuo kuvitelma on niin elävä, että hänestä tuntuu aivan mahdottomalta ettei hänen pieni poikansa seisoisi siinä yöpaidassaan häntä katsellen, niinkuin hän tavallisesti teki sunnuntaiaamuina kun hän vielä oli pieni ja sai ryömiä äidin sänkyyn. Kenties hän ei olekkaan kuullut, kenties se on vaan ilkeää unta… Ja hän avaa silmänsä hitaasti, verkalleen hän ne avaa ja ojentaa kättä…
Vaan vuoteen vierellä ei seiso ketään, suoja on niin oudon tyhjä ja iso, ja harmaassa aamupuhteessa hän on kuulevinaan kylmää, aaveentapaista suhinaa, ikäänkuin kuolema olisi käynyt siellä ja toistamiseen ryöstänyt hänen lapsensa…
Joskus on hänen mielestään suru tyyten tauonnut. Hän ei tunne mitään enää, ei surua eikä kaihoa; hän luulee lepäävänsä hiljan ja liikkumattomana äärettömässä avaruudessa, joka ympäröi häntä kuin ijankaikkisen rauhan tunne. Hänen sielunelämänsä pysähtyy, täydellinen tyhjyys asuu hänessä ja hänen ympärillään, ja tuossa tyhjyydessä aaltoilee ainoa, tasatahtinen kysymys: "onko mahdollista että hän on poissa, onko se totta?" Ja hän tuijottaa tuohon kysymykseen itsepäisellä, tunnottomalla, huolettomalla hämmästyksellä…
Mutta tuon tunnottomuuden jälkeen tekee suru ikäänkuin uuden, voimakkaan iskun hänessä. Se on koonnut voimia lyhyen levon ajalla, se kierelee hänen sielussaan, se tarttuu joka hermoon, joka lustoon, hän nousee istualleen, pusertaa molempia käsiään ohimoille ja kuiskaa nyyhkien: "niin se on … niin on … hän on poissa … minä en saa koskaan nähdä häntä … ei koskaan…"
Siten kuluvat yön hetket, aamu koittaa ja hän nousee ylös. Haaveellinen poltto haihtuu hänen surustaan ja päivän erilaisissa puuhissa se painuu hänen sielunsa syvään kuni raskas, kokoon koottu kaihokuorma.
Suvi ja syyskuukaudet kuluivat. Lovisa tunsi joulua ajatellessa semmoista tuskaa ja vastenmielisyyttä, jota hän tuskin uskalsi itselleen tunnustaa. Miten he pääsisivät noiden päivien päähän, noiden, ennen iloisten ja onnellisten, nyt niin synkkien ja sumeisten? Kerran hän siitä puheli miehelleen ja viittasi arvellen siihen miten he joulua viettäisivät, mutta hän vaan katsoi häneen vakaasti, melkein uhkaavasti ja vastasi sitten: "ne päivät ovat meille niinkuin muutkin päivät, meille ei enää joulu tule, meillä ei ole ketään, jonka kanssa sitä viettäisimme, ei ketään, jolle saisi antaa…"
Hän ei vastannut mitään näihin sanoihin, jotka ensi hetkellä kuuluivat hänestä luonnollisilta ja oikeutetuilta. Mutta kun hän sitten myöhemmin illalla istui yksin ja ajatteli, juontuivat ne myötään hänen mieleensä ja seuraavana aamuna oli hänen ensimäisenä ajatuksenansa Erlandin antama vastaus: "meillä ei ole ketään, jolle saisi antaa".
Nämä sanat olivat hänen tietämättänsä tehneet syvän vaikutuksen häneen, syvemmän kuin mikään muu aina Yrjön kuolemasta asti. Sama lohduton tyhjyyden tunne, sama välinpitämättömyys kaikista, paitse omaa surua, joka vallitsi Erlandissa, oli myöskin painanut häntä. Monituisia kertoja hän oli itsekseen valittanut ettei hänellä enää ollut ketään lemmittävää, ei ketään, jonka eteen elää. Mutta nyt, kun hän kuuli toisen lausuvan samoja ajatuksia, nyt koski häneen ahdasmielisyys ja itsekkäisyys tuollaisessa surussa. Oli ikäänkuin sumu olisi äkkiä haihtunut hänen silmäinsä edestä ja näköpiiri hänen ympärillään tullut laajaksi ja suureksi…
"Ei ketään, jota rakastaisi?" Löytyykö todellakin ketään, joka täydellä syyllä voi sanoa, ettei hänellä ole ketään, jota rakastaisi? Eikö se vain tule siitä, että itse ollaan tunnottomia eli ei käsitetä rakkauden tarkoitusta? Eikö tuo valitus ole niiden monien luoma, jotka ovat luulleet ikävöivänsä rakkautta, vaan ovatkin sen sijaan ikävöineettulla rakastetuiksi, jotka eivät ole ymmärtäneet että rakkaus on antamista, ei ottamista? Onko konsanaan inhimillisessä sydämmessä palanut syvä ja todellinen rakkaus, ilman että se tunne on vastustamattomalla, aavistavalla voimalla pyrkinyt jonkun esineen luo, jolle se on antautunut?
Monena päivänä hän lakkaamatta mietiskeli näitä kysymyksiä. Ja samalla kun hänelle vähitellen selvisi, ettei kukaan ihminen koskaan ole tuntenut totista ja syvää ikävää rakkauden perään ilman että se ikävä olisi tullut tyydytetyksi, vaikkapa tosin ei sillä tavalla kun hän itse oli ajatellut, samalla tuli hänen suruunsa jotain lempeästi sovittavaa, jotain melkein suloista. Synkkyys ja selittämättömyys katosi siitä; hän alkoi aavistaa että surulla oli joku tarkoitus, korkea, salattu tarkoitus, joka aikaa myöten selviäisi hänelle. Tunto Jumalan rakkaudesta, jonka hänen surunsa ankaruus oli laimentanut, heräsi taas valtavalla voimalla hänessä, ja samalla kun tuo tunne virtasi häneen, hänestä tuntui, että elämän arvoitus selvisi, ja suorempana kuin koskaan ennen hän näki edessään sen tien, jota hänen oli astuminen…
Mutta näistä tunteista ja mietteistä hän ei voinut puhella kenenkään kanssa, ei edes Erlandinkaan. Ne eivät koskaan puhjenneet sanoiksi, ne toimivat ja kasvoivat hänen povessaan, niinkuin siemen itää maassa. —
Jouluaaton edellisenä päivänä lepäsi heidän kotonsa yli raskas, pitkien aikojen kuluessa karttunut epätoivon pilvi. Koko päivällisajan oli Erland istunut synkkään äänettömyyteen vaipuneena ja heti kun he olivat juoneet kahvit, hän nousi ylös ja meni huoneesensa, jossa hän viipyi koko iltapäivän.
Lovisa seisoi hetken ikkunan ääressä ja katseli ylös taivaalle, jolla tähdet tuikkivat kuin lemmekkäät ijäiset ajatukset; sitten hän puki kiireesti päälleen ja meni ulos.
Hän riensi kiirein askelin eteenpäin, minne sattui, oikeastaan tietämättä minne hän aikoi. Niin vähitellen hän joutui pois liikekaduilta komeine kauppapuoteineen, joiden ikkunoiden takana ihmisiä kiehui, ensin katsellakseen näytteille pantua tavaraa ja sitten mennäkseen ostamaan sitä. Siellä oli hiljaisempaa ja pimeämpää hänen ympärillään; seutu muuttui aivan toisen näköiseksi, rakennukset olivat ylipäätään pieniä ja vanhanaikuisia, muutamat rappeutuneita, ja ihmiset, jotka tulivat häntä vastaan, näyttivät köyhiltä tai ainakin vähempi varaisilla.
Hän ei tietänyt kuinka kauan hän oli kulkenut: hän oli vaan jatkanut kävelyään, sisällisen halun pakosta päästä pois jyrinästä ja ihmisten seutuvilla, jota tunnemme silloin kun ajatukset voimakkaasti työskentelevät meissä. Nyt hän pysähtyi ja silmäili ympärilleen; hän huomasi tulleensa niihin kaupungin osiin, joissa pääasiallisesti vaan köyhiä asuu, jossa ei joulua vietetä muulla tavoin kun kenties muutaman tunnin nälän ja vilun poissaolon kautta.
Hänen edessään oli suuri, autio tori, jonka rajat katosivat pimeään ja jonka yli kaareili taivas, korkea ja vapaa. Sanomaton rauhan ja sopusoinnun tunne hiipi hänen sydämmeensä siinä seisoessa, katse kiinnitettynä avaraan näkyalaan edessään. Sitä mukaan kun hän oli kulkenut kauemmaksi ja talot muuttuneet matalammiksi ja kadut pimeimmiksi ja autioimmiksi, oli taivas sen sijaan ikäänkuin laajennut ja tähtien loisto käynyt kirkkaammaksi. Siellä ihmiskihinässä ja häikäisevässä kynttilän valossa hän oli tuskin huomannut kaikkia tähtiä päänsä päällä; mutta täällä pimeässä ja hiljaisuudessa, täällä hän näki edessään koko tuon salaperäisen tähtimaailman, joka hänestä nähden nieli ja kukisti jokaisen ajatuksen, paitsi ainoan: rajattoman, ijäisen rakkauden aatteen.
Taivaalta hän käänsi silmänsä pieniin, himmeisiin valoihin, jotka siellä ja täällä kiiluivat tupien ikkunoista, — ja silloin hän tunsi äkkiä, ei vain aavistuksena, vaan järkähtämättömänä varmuutena, että pitkällinen sieluntyö, joka ei vuosikausiin ollut antanut hänelle sekunniksikaan todellista rauhaa, tässä silmänräpäyksessä viimeinkin päättyi. Hänen sydämmensä laajeni riemuitsevasta onnesta; hän käsitti, että hänelle oli koittanut yksi noita ihanoita hetkiä, jolloin joku elämän totuus ilmaistaan meille, jolloin me lukemattomien sieluntaistelujen jälkeen, joita ei mikään ihmissilmä ole nähnyt, löydämme itsemme, semmoisena kun meidät on aijottu olevaksi, semmoisena kun meidän mistä hinnasta tahansa täytyy muuttua, jotta totuus meissä heräisi eloon ja kuolisi valhe.
Miten hän oli voinut olla niin hidas huomaamaan, että Jumalan täytyi ottaa pois hänen lapsensa, jotta hänen sielunsa ei vähitellen menehtyisi? Miten hän oli voinut antaa maallisen elämän loiston pimittää ylevää tähtimaailmaa, joka tuikkaa rakkaudesta rikkaana köyhien majojen yli?…
Nopein askelin hän riensi kotiin päin. Ihmisten hälinä, kaasuvalo, jyrinä kaduilla oli hänestä kuin suhina laukeavista, häviävistä unikuvista. Uusi elämä oli herännyt hänessä ja hän tunsi että hänellä nyt oli voimaa elää sitä, täyteläistä ja riemurikasta.
Kotiin tultua hän riisui kiireesti päältään päällysvaatteet ja riensi Erlandin luo. Hän istui lepotuolissaan ja luki sanomalehteä, mutta Lovisan nähtyään pani hän heti pois lehden, ojensi kätensä vaimoansa kohti ja kysyi surumielisesti hymyillen, missä hän oli viipynyt niin kauan? Pitkät, yksinäiset tunnit, jotka hän oli viettänyt huoneessaan, saivat hänet kaipaamaan Lovisaa ja tuo kaipaus lievensi hetkeksi — hänen surunsa ankaruutta.
"Erland", sanoi Lovisa hyväillen, istui hänen viereensä ja tarttui hänen käteensä, "täytä minun tahtoni eräässä asiassa! Viettäkäämme huomenna jouluiltaa, koettakaamme unhoittaa omaa murhettamme ja iloitkaamme toisten kanssa ja antakaamme toisille. Salli minun laittaa joulukuusi ja ostaa joululahjoja köyhille lapsille, jotka tavallisesti eivät mitään saa. Ja etkös luule, että kun Jumala on ottanut meiltä meidän oman lapsemme, hänen tarkotuksensa juuri on että me siihen sijaan rakastaisimme muiden?"
Erland veti hänet puoleensa ja suuteli häntä viehkeästi hymyillen.
"Tee niinkuin tahdot", hän vastasi hiljaa, "en minä tahdo estää sinua".
Hän puristi miehensä kättä ja palkitsi hellästi hänen hyväilynsä.
Sen enempää he eivät illan kuluessa puhuneet siitä asiasta, mutta seuraavana iltana paloi, samoin kuin edellisinäkin jouluina, salissa iso joulukuusi ja raskas paino, joka oli niin kauan rasittanut heidän kotielämäänsä, haihtui iloisten, onnellisien lastenäänien helinästä. Ja kun Erland katsoi vaimonsa silmiin, jotka säteilivät ilosta, vaikka huulilla häilyi suruinen hymy, niin tunsi hän, ensi kerran sitte Yrjön kuoleman, ikäänkuin hengähdyksen ikuista vanhurskautta, aavistuksen siitä tasapainosta, joka ylläpitää kaikkia, salaisesta, sovittavasta voimasta, joka mahtavan pohjavirran lailla vie elämätä eteenpäin ja joka nyt kohoittavalla voimalla koetti vetää heitä sinne, jossa he suuremmassa ja syvemmässä merkityksessä taas löytäisivät pojan, jonka he olivat kadottaneet.