Soittaminen unohtui kokonaan, ihan täydellisesti. Pian olivat molemmat miehet humalassa. He torailivat ensin, mutta alkoivat sitten torkkua. Etteivät ne nukkuisi ja ehkä jäätyisikin kylmään porstuaan, auttoi Juoseppi heidät molemmat ylös, sinne missä voimakas loistotuli paloi ja synnytti lämpöä. Siellä miehet kävivät istumaan ja pullo kiersi miehestä mieheen. Juoseppi itse näön vuoksi vei vuorollaan pullonsuun huulilleen, mutta ei juonut. Pian vaipuivat molemmat loistonvartijat syvään uneen. Piki-Juoseppi hiipi pois tornista ja pani ovet lukkoon ja läksi tarkastamaan loistonvartijain kasarmia. Miesten puolella ei näkynyt, ei kuulunut mitään liikettä. Juoseppi hiipi kissan tavalla porstuaan, raotti tuvan ovea ja huomasi, että siellä nukutaan. Tuli oli sammutettu. Kuului kuorsaamista. Juoseppi perääntyi yhtä äänettömästi, sulki ovet ja meni tähystelemään päällikön puolta.
Loiston päällikkö oli vanha, yksinäinen, lihava ukonköntti, jolla oli valkeita hiuksia korvallisilla ja vähän niskassa ja valkea parta, jota hän ajoi poskipäistä ja korvien edestä. Ukolla oli punakat kasvot. Nenässä ja poskipäissä nähtiin sinertävääkin vivahdusta, etenkin jos kylmä tuuli puhalsi. Otsa oli sileä ja silmät siniset, nauravat. Ukko koetti aina näyttää nuorekkaalta ja leikkisältä, ja sitä hän olikin enemmän kuin olisi odottanut. Hän oli vanhapoika. Hän oli virkansa juonut laivan päämies. Hänen ainoana huvinaan yksinäisellä meren saarella oli viina ja kortit. Seuraa oli kuitenkin vähän, ja paremman puutteessa otti hän toverikseen jonkun loistonvartijan, joka pelasi hänen kanssaan korttia ja joi teetä, mutta ei saanut panna viinaa teen sekaan. Ukolla oli pieni palkka, ja sitä parantaakseen oli hän lyöttäytynyt hämäräperäisiin liikesuhteisiin saaren laivurien kanssa: Hän möi heille valtion omistamaa liinaöljyä, jota poltettiin loistossa. Laivurit möivät taas öljyn kaupunkeihin mantereelle. Myöskin muut saarelaiset saivat ostaa samaa öljyä ja keittivät siitä maaliöljyä. Talvisin teki hän palveluksia Viron ajajille ja sai siitä palkakseen kuusikymmentä kannua viinaa. Harvoin hän sen parempaa saikaan.
Piki-Juoseppi havaitsi, että ukko valvoo vielä, ikkunaluukkujen raoista näkyi tulta.
Juoseppi hiipi hiljaa ukon oven taa ja koputti varovasti.
— Kuka siellä? kysyi ukko.
— Minä vain. — Avaa ovi.
Ukko avasi varovaisesti oven, pilkisti ulos ja kynttilän valossa tunsi tulijan.
— Aa!! Vanha tuttava, perhana!
— Vanha tuttava, vanha tuttava! Hyvää iltaa!
— Jumal'antakoon, käy sisään. — No mitä helkkaria sinä tähän aikaan yöstä ja tällaisella ilmalla kuljeksit ulkona!?
— Jaa-a! Kysys muuta! Mutta kun eukko on toisessa saaressa ja kun yksin istuin koko illan, niin tuppasi ihan itkettämään tämä yksinäisyys. Jo mietin itsemurhaakin! Sitten voitin itseni. Muistin, että onhan Pohjoisrivillä ystävä, joka ei ulos potki, vaikka yölläkin menisi. Sinä ymmärrät! Sinä ymmärrät! Nämä syysyöt vievät ymmärryksen, elleivät henkeäkin. — Sinä ymmärrät, etten minä turhan tähden lähtenyt soutamaan kahdeksaa kilometriä!
— Kyllä minä ymmärrän, kyllä minä ymmärrän, mitä on yksinäisyys täällä. Älä sano, velikulta! Kyllä minä ymmärrän, ja olipa hyväkin, että tulit. Minulla oli tässä myös niin kurja yö, että ei toista. Oli hyvä että tulit. Luulin jo etten aamua näe. Riisu päältä ja ole kuin kotonasi. Nyt lystäillään aamuun asti, mutta sen minä sanon, ettei minulla ole sen parempaa juomaa kuin viinaa, eikä sen parempia tupakoita kuin viiden pennin sikareita ja vinterkkaa, mutta hyvää vettä ja sokeria ja teetä ja juttua sitä enemmän! Minkäs tekee! Minkäs tekee! Köyhä mies, köyhä mies ja isäntä maksaa huonon palkan. Toistahan se on teidän kauppiaiden. Jos alkaa rahat loppua, niin ottaa!
— Minä tiesin sen, ettei sinulla ole kuin viinaa ja vinterkkaa, siitä syystä tulin eväiden kanssa. Luuletko sinä vanha tulenpalvelija, että minä rupeaisin latkimaan sinun viinaasi ja käryyttämään vinterkkojasi! Oho! Kyllä minä tiedän!
Piki-Juoseppi löi pöytään konjakkipullon ja kourallisen hyviä sikareja.
— He! Tuoss'on. Panehan palamaan jo siellä kokkaillessasi.
— Suuri kiitos! Mutta sillä aikaa, kun vesi kiehuu, minä pistäydyn katsomassa torkkuuko vahti loistolla. Ne juukelit usein tällaisina öinä kiipeävät ylös lämpöiseen loistoon ja käyvät maata ja jättävät kellon soittamatta ja usein tulen hoitamatta. Minä olen ruukannut näin puolen yön tienoissa käväistä vähän tarkastamassa…
— Anna olla! Mitä se sinua hyödyttää! Sitäpaitsi, minähän vastikään tulin ulkoa ja toimitin jo sinun edestäsi tarkastuksen. Siellä on kaikki niinkuin ollakin pitää. Saat vielä vaikka halvauksen, jos menet ulos tämänlaisella ilmalla. Loistoa voit silmäillä täältä ikkunastasi. Raotat vain vähän verhoa. No, eikös pala!
— He, he! Aina sinä osaat sanoa!
Hetken perästä höyrysivät kuumat lasit molempain edessä.
Juominkeja jatkettiin kello kolmeen asti aamuyöhön.
Silloin oli loistonpäällikkö saavuttanut sen tilan, jota kutsutaan sikahumalaksi. Piki-Juoseppi oli säilyttänyt itsensä miltei selvänä. Puoli tuntia myöhemmin hän poistui, jättäen loistonpäällikön kuorsaamaan ja korjaten mukaansa kaikki omat tavaransa. Hiljaa hän hiipi ulos. Kuunteli, kuuluuko miesten puolelta mitään. Ei muuta kuin kuorsausta. Loistolla olivat asiat entisellään. Pari miestä nukkui ylhäällä loistossa, jossa olikin lämmin humalaisen maata. Piki-Juoseppi kiersi tulen sammuksiin ja hiipi pois haapiolleen.
* * * * *
Aamunkoitossa selveni ilma. Lumipyry lakkasi. Ilma tyyntyi vähitellen.
Päivä ei ollut vielä noussut, mutta tuntui jo valoisammalta, kun vahtituvalla eräs miehistä heräsi ja ihmetteli, missä Jyrin Tuomas ja Topi ovat. Hän meni ulos ja hämmästyi vielä enemmän kun näki loiston sammutetuksi, vaikka päivä ei vielä ollut noussut. Hän riensi katsomaan, missä on vika.
Hän nousi loistotorniin ja löysi sieltä Jyrin Tuomaan ja Topin makaamasta ja herätti heidät.
Samassa kiintyi heidän katseensa pohjoiseen päin ja kauhistuneina osuivat heidän silmänsä uponneen laivan mastoihin. Mastot kohosivat vedestä Rivinsäären itäsivulla. Pian oli hereillä koko loiston miehistö, päällikköä myöten, jonka ensimmäiset sanat olivat "Paholaisen oinaat, mitä ovatkin tehneet!" ja kokoontuneina sumukellon luo katselemaan.
Mastot tunnettiin "Anna-Marjan" mastoiksi. Se oli törmännyt pimeässä ja lumipyryssä matalalle Rivinsäärelle, särkenyt pohjansa ja aaltojen heittelemänä luisunut yli särkän ja jäänyt siihen pohjaan makaamaan. Perämastoa oli näkyvissä pitemmältä kuin keulamastoa. Keulamasto oli miltei saalinkia myöten vedessä. Laivalla oli ollut käärittynä molemmat brammipurjeet. Vetämässä oli vieläkin ylempi märssypurje. Jos muita purjeita oli ollut päällä laivan upotessa, oli meri ne vienyt. Ainoaakaan laivaan kuulunutta ihmistä ei näkynyt missään, eikä heitä ole löydetty tähän päivään asti.
Päällysmies alkoi muistella, mitä hänelle yöllä oli tapahtunut.
Piki-Juosepin käynnin hän kyllä muisti, ja hänelle alkoi jotain selvetä.
Hän otti tutkittavakseen Tuomaan, jonka vartiovuoro oli iltayöstä, ja Topin, jonka vartiovuoro oli aamuyöstä. Miehet tunnustivat, että Piki-Juoseppi oli käynyt heitä juottamassa. Päällikkö oli heille vihainen, mutta sanoi sitten, että "jos itse kykenette hillitsemään kielenne, niin minä annan tämän yön anteeksi enkä puhu kenellekään".
Miehet vannoivat ja vakuuttivat, ja niin asia jäi toistaiseksi pimeyteen.
Pari päivää myöhemmin meni loistonpäällikkö Piki-Juosepin puheille.
Miehet istuivat Juosepin puotikamarissa.
Loistonpäällikkö pyyhki hikeä, jota oli saanut nopeasta kävelystä. Puhe ei tahtonut luistaa. Lopulta sanoi loistonpäällikkö:
— Minä olen päättänyt antaa sinut lain ja oikeuden kynsiin siitä "Anna-Marjan" laivarikosta, syyttää sinua koko laivan ja sen väestön tuhosta.
— Vai niin. Mutta ennenkuin minut voidaan tuomita täytyy sinulla olla todistajia.
— Minulla onkin. Pari vartijaa, jotka sinä juotit sikahumalaan vähää ennen laivan tuhoa. Sinä myös sammutit tulen loistosta. Laiva ei olisi luultavasti törmännyt maalle, jos sumukelloa olisi soitettu ja loisto olisi palanut.
Juoseppi hätääntyi, eikä hätäännyksissään osannut ajatella, että loiston vartijathan itse joutuvat siinä syytteeseen siitä, että olivat virantoimituksessa ruvenneet juopottelemaan.
Vanha viekas loistonpäällikkö käytti toisen pelästystä hyväkseen ja pommitti häntä ahdistuksillaan.
— Siitä tulee sinulle elinkautinen istuminen jokaisesta miehestä, minkä sinä viime yönä murhasit. — Sitten sinut tuomitaan maksamaan vahingonkorvaus ainakin laivasta — tavarasta hän ei voine korvausta vaatia. — Se käy sinulle sangen raskaaksi. — Se oli kallis yö sinulle.
Juoseppi ei jaksa virkkaa mitään.
— Arvaathan sen, mitenkä tämä kaikki on koskenut omaisiin: Samelin anoppi on kuin hulluna surusta, samoin Samelin vaimo. Simen Antun, sen laivan perämiehen, leski makaa heikkona sairaana, ellei jo tänään ole kuollut.
— Tietävätkö ne jo että minä — tuota epäilevätkö ne minua?
— Eivät vielä tiedä mitään muut kuin minä ja minun mieheni, mutta minä aion ilmoittaa… Mutta kun me on oltu aina hyviä miehiä, niin lupaan minä pitää suuni kiinni ja mieheni suut myös, jos hiukan maksat…
— Paljonko sinä tahdot?
— Tuhat markkaa.
— Kertakaikkiaanko?
— No, kuinka nyt sovitaan. Ehkä sinä voisit perästä maksaa lisää. Anna nyt ensin se tuhat.
— Tehdään vain ihan selvä kauppa.
— No anna tuhat nyt ensi kerralla ja sitten sata markkaa vuodessa.
— Sama se. Mutta jotain takeita minun täytyisi saada minunkin. — Minä maksan aina vasta vuoden lopussa sata markkaa, jos kuluneena vuonna ei sinussa ole vilppiä.
— Maksa miten vain, mutta tuhat nyt heti.
Piki-Juoseppi maksoi rahat, tuhat markkaa, ja tyytyväisenä läksi loistonpäällikkö tallustelemaan kotiinsa, Pohjoisriville, höpisten itsekseen: "Aika veitikka! Tulee yöllä ja juottaa vartijat ja minut humalaan ja ajaa laivat maalle! On se aika veitikka, aika veitikka!"
XII luku.
Sinä syksynä tuli talvi tavallista aikaisemmin. Ennen joulua jo ajettiin hevosilla yli meren.
Piki-Juoseppi ei päässytkään kuuttoineen jouluksi vaimonsa luo, vaan jäi hoitamaan kauppaansa, johon onnistui ennen jäiden tuloa saamaan Mantan avulla vielä kerran tavaraa talven varalta.
Alkutalven vietti Piki-Juoseppi juopottelemalla Pohjoisrivin loistonpäällikön kanssa: milloin meni Juoseppi loistolle, milloin loistonpäällikkö Juosepin luo Ruokolahteen.
Loistonpäällikön vaatimukset lisääntyivät — hän otti nyt jo viisikymmentä markkaa kuussa vaitiolostaan, ja se piti maksaa täsmälleen jokaisen kuun viimeisenä päivänä.
Juoseppia alkoi vaivata synkkämielisyys ja unettomuus. Usein meni kokonainen yö raskaisiin ajatuksiin. Hän koetti päästä unesta kiinni sanomalla itselleen: "Ei mitään hätää! Nuku rauhassa!", mutta siitähän synkät mielialat vasta liekkiin nousivatkin!
Matinpäivän jälkeen hän läksi pitemmälle hylkeenpyyntiretkelle, päästäkseen kerran huolistaan irti. Hänellä oli iso haapio, johon kuului kuusi miestä ja saman verran koiria. Retki kesti toista kuukautta, ja saalis oli hyvä. Kävely jäällä, hylkeen pyytäminen, sen vetäminen pitkin lumista jäätä pitkät matkat leiripaikalle, säännöllinen elämä, voimakas ruoka, yönvietot teltassa pakkasessa ja iloinen seura — hauskat teenjuontihetket lyhdyn valossa illalla teltassa monine tarinoineen ennen maatapanoa, myrskyn pärisyttäessä kireälle pingoitettua telttavaatetta, nukkuminen nahkapeitteiseen kääriytyneenä, herääminen huurteisessa teltassa viluisena ja taas uudet pitkät kierrot pakkasessa paukkuvalla auringonpaisteisella jäällä koiran kanssa tekivät hänestä jälleen terveen miehen. Mutta kun hän palasi kotiin, alkoi entinen elämä ja sen mukana entinen levottomuus, unettomuus ja pelko, jonka syytä ja alkua hän ei yrittänytkään, ei rohjennut ruveta itselleen selittämään. Häntä peloitti aina. Hän rupesi vähitellen pelkäämään sitäkin, että muka pimeässä vaanii hänen henkeään joku, joka kuuluu silkkilaivaan. Eräänä yönä hän oli siinä määrässä kauhun vallassa, että vuodekin tuntui millä hetkellä hyvänsä vajoavan aukenevan maan kitaan. Ei auttanut muu kuin nousta ylös ja tehdä tuli hät'hätää ensin kynttilään ja sitten takkaan. Täytyi saada paljon valoa! Kun tuli kerran tuli tehdyksi, lämmitti hän vettä ja alkoi ryypiskellä — täytyi paljon ryypätä, ennenkuin alkoi tuntua lystiltä ja ennenkuin kuoleman pelko ja muut kauhistukset menivät tiehensä.
Jo ensimmäisenä iltana tuli loistonpäällikkö Pohjoisriviltä hänen luokseen.
— Hyvää iltaa, hyvää iltaa, herra kauppaneuvos.
— Iltaa iltaa.
— Olen saanut käydä täällä sinua etsimässä senkin seitsemän kerrat. — Aika veitikka, aika veitikka! Juottaa miehet humalaan, sammuttaa loiston ja antaa laivojen ajaa maalle, eikä maksa ajallaan siitä veroansa. Missä sinä olet ollut! He he! Helmikuun vero on maksamatta…
— Hylkeenpyynnissä minä olin.
— Niin niin. Kyllä tiedän, kyllä tiedän.
Piki-Juosepin teki mieli antaa aika selkäsauna ukolle ja ajaa hänet tiehensä, mutta hän malttoi sitten mielensä ja maksoi velkansa ja laittoi tavallista komeammat kemut: hankki soittajan, kutsui tyttöjä ja poikia ja koko yö tanssittiin ja juotiin. Kun aamuyöstä hajaannuttiin, olivat tytötkin humalassa.
* * * * *
Keväällä heti tuli Manta ensi kertaa katsomaan uutta puotiaan.
Hän oli talvella Viron-ajomiehien kautta kuullut, mitenkä Juoseppi elää. Hän tahtoi sen nähdä omin silmin ja sitä varten hän tuli salaa, odottamatta. Hän oli päättänyt järjestää ikävän yllätyksen miehelleen. Perille tultuaan hän kuitenkin sai pojaltaan kuulla, että Juoseppi oli jo viikko sitten vielä ajojäiden aikana, lähtenyt "Onnettarella", sanomatta minne. Hukkaan menivät Mantan haukkumasanat, kokonainen toraryöppy, jonka hän oli varannut Juosepille ja jota hän viimeisteli koko sen kuusituntisen matkan, minkä hän istui jaalan kajuutassa kotoaan tänne.
Manta kannatti kaikki tavarat, tyhjät säkit ja laatikotkin jaalaan, teki puodin aivan putipuhtaaksi ja aitat myös. Kaikki otettiin: hyllyt, tiskit, vaa'at, mitat, tuolit, pöydät ja mitä hyvänsä puotiin kuuluvaa oli. Sitten sulki Manta ovet, jätti avaimet eräälle naapurille ja meni poikineen ja tavaroineen omalle saarelleen.
Piki-Juoseppi oli lähtenyt tietämättä itsekään minne kääntyä, — läksihän vain minne tuuli parhaiten vei, pois maalta, niinkuin silloin ensimmäisellä jaalallaan.
Kesät pitkät hän purjehti satamasta satamaan. Joka satamassa hänen täytyi vaihtaa miehiä, sillä kukaan ei voinut purjehtia yhtä matkaa pitemmältä. Häntä alettiin yhtä usein nimittää Hulluksi-Juosepiksi kuin Piki-Juosepiksikin.
XIII luku.
Lähes kymmenen vuotta on kulunut.
Sameli on vanhettunut. Hänellä on iso punertava parta, mutta hiuksissa on paljon harmaata ja päälaki kiiltää paljaana. Silmät ovat säilyneet parhaiten: ne hymyilevät yhä niinkuin ennenkin.
Samelilla on ollut asiaa naapurikylään.
Hän palaa sieltä hevosella ajaen talvi-iltana, kuutamossa.
Hän on saapunut Liivalahdenjärvelle ja hevonen ravaa jäätä pitkin.
Sameli muistelee iltaa, jolloin hän ajoi tästä kerran ennen, vuosia sitten, Piki-Juosepin kanssa ja Havukkavuoren Ukko oli siepannut heiltä heinäkulin ja hevosloimen tuolla ylempänä pykälässä.
Tämä johtui Samelille mieleen erikoisesti siitä syystä, että äsken päivällä, kun hän menomatkallaan juuri ajoi hiljakseen alas Havukkavuoren pykälästä, tuntui kuin joku olisi seisonut reen kannaksilla ja puhutellut häntä ja hän vielä siihen jotain vastannut, ja kun hän oli äkkiä vilkaissut, että kukas sinne reen kannaksille hyppäsi, jolla on niin outo ääni, oli se kadonnut heti ja keskustelu taittunut siihen.
Hevonen alkoi nousta ylämäkeä.
Havukkavuoren pykälä lähestyi.
No niin!
Siellä se taas tuntuu seisovan reen kannaksilla, mutta Sameli ei uskalla katsoa taakseen, ettei kävisi kuin päivällä, sillä hänellä on halu kuulla, mitä sillä Ukolla on sanottavaa.
Samelin onnistui olla katsomatta taakseen, ja keskustelu sujui esteettä.
Sameli: Sinäkös se oletkin, Piru itse?
Ukko: En minä Piru ole. Minua sanotaan Havukkavuoren Ukoksi, vaikka ei se minun oikea nimeni ole.
Sameli: Mietitkö sinä mitään pahaa minun suhteeni?
Ukko: En. Minä olen sinun ystäväsi. Minä laitan vielä sinulle joskus pidot. — Olen minä asunut ennen sinua lähempänäkin, vanhassa petäjässä puutarhassasi, lähellä rannanpuolista porttia, siinä petäjässä, jonka juurella on pöytä ja penkkejä kesäiltoja varten. Asuin siinä väliaikaisesti monta vuotta — jo isävainajasi aikana — vaikka tämä Havukkavuori olikin jo silloin vakinainen asuinpaikkani. Kun sitten alkoi se Piki-Juoseppi kuutamoisina syysiltoina hiipiä puutarhaasi ja siellä emäntäsi hänet kohtasi puiden varjossa ja alkoivat pitää sen sipinää ja sen supinaa myöhään yöhön asti, aloin minä karttaa pihaasi.
Varo Piki-Juoseppia!
Sameli: Piki-Juoseppia!
Ukko: Niin. Minä olen sinun ystäväsi ja hyvä oli, että rupesit kantamaan uhria minulle — anna kultaa paremminkin kuin hopeaa. Niin isäsi antoi ja toi siankintun jouluaattoiltana.
Minä laitan sinulle vielä kerran pidot!
Mutta Piki-Juoseppi ei ole sinun ystäväsi — ei ole koskaan ollutkaan, vaikka niin olet luullut.
Sanoit kerran emännällesi eräänä kesäisenä sunnuntai-iltana näin ikään: "Piki-Juoseppi ja minä olimme aina ennen hyviä ystäviä." Minä nauroin silloin ja emäntäsi nauroi kanssa.
Piki-Juoseppi syöttäisi sinut koiralleen milloin vain, kesällä tai talvella.
Piki-Juosepin ainoa rukous on, että hän saisi elää niin kauan että löytäisi sopivan tilaisuuden tappaa sinut.
Älä pelkää niin paljon vihamiehiäsi kuin kadehtijoitasi.
Ei viha pure eikä syö, vaan kateus!
Älä pelkää vihamiehiäsi, vaan kadehtijoitasi!
Ne sinut syöttäisivät koirilleen, vaikka jo tänä iltana. Piki-Juoseppi on sinun kadehtijasi!
Kateellinen ei lepää yöllä eikä päivällä. Hän toimii aina sinun vahingoksesi.
Unessakin hänen ajatuksensa repivät ja syövät sinua ja tahtovat tuhota sinun yrityksesi ja aikomuksesi.
Päivänsä hän kuluttaa viritellen ansoja sinun tiellesi, tuhotakseen sinun kotielämäsi noituakseen sinut keppikerjäläiseksi, polttaakseen sinun talosi, puutarhasi ja metsäsi, hävittääkseen sinun rahasi.
Mikään ei tuota hänelle suurempaa nautintoa kuin nähdä elonlankojen perheessäsi taittuilevan, yksi toisensa perästä, niin että talosi seisoisi lopulta apo autiona, typö tyhjänä, vuotavin katoin, särkynein ikkunaruuduin, lahovin seinin ja murenevin savupiipuin.
Hänen suurin hekumansa olisi nähdä sinut itsesi raatona rannalla, meren ajona aalloilla.
Hänelle on suurin ilo ja nautinto johtaa sinun laivasi harhaan ja meren pohjaan kaikkine miehineen ja kalleine kuormineen.
Piki-Juoseppi kadehtii sinun rikkauttasi ja yhä enenevää rikastumistasi, ja hänpä se upottikin "Silkkilaivan"…
Sameli: Piki-Juoseppi!
Näin huudahtaessaan katsahti Sameli taakseen, mutta eihän siellä ketään reen kannoilla seisonut, eikä mitään puhetta kuulunut.
Hevonen vain oli seisahtunut Havukkavuoren pykälän jyrkimmässä paikassa ja haukkoi lunta tien sivusta, ja hän, Sameli itse, oli hiukan torkahtanut.
Sameli sipaisi piiskalla hevosta ja ajoi kotiin täyttä laukkaa koko matkan.
XIV luku.
Oli lauantai-iltapäivä myöhään seuraavana syksynä.
Tuuli puhalsi koillisesta ja kuljetti mukanaan sakeaa meripöllyä.
Monta päivää oli ollut pakkanen, niinkuin koillistuulilla marraskuussa aina.
Rannoille syntyi aaltojen hyrskeistä jäävalli, jossa oli kiinni jäätyneenä hatrua. Sataman hiekkarannalle syntyvässä jääpenkereessä taas oli miltei yhtä paljon hiekkaa kuin jäätäkin. Joka laine viskasi ylös veden mukana hiekkaa, joka jäätyi kiinni penkereen jäälle.
Satamassa ankkuroitujen alusten keuloihin muodostui jääpartoja, ketjuissa kiikkui isoja jääkimpaleita.
Sameli istui lämpöisessä tuvassaan ja vuoleskeli nuorimmalle pojalleen,Pennalle, laivaa.
Penna istui jakkaralla ja katseli.
— Mikähän sille laivalle pantaisiin nimeksi?, kysyi Penna.
— Eipä tiedä, vaikka pantaisiin "Kotimatka".
— "Kotimatka" — eihän se mikään laivannimi ole! Pannaan "Ukoksi", niinkuin isänkin uusi laiva.
— Ei kahta "Ukkoa" saa olla samassa talossa.
— Sitten ei Penna muuta nimeä muistakaan!
Samelilla on kaikkiaan kolme poikaa. Vanhin on kymmenvuotias ja hänen nimensä on Johannes.
Keskimmäinen poika, joka on vuotta nuorempi Johannesta, on nimeltäänAnterus.
Muut pojat ovat ulkona kylän poikain kanssa juoksemassa. Penna vain on kotona. Hänellä on yskää ja äiti ei laske ulos.
Äiti panee leipiä uuniin paistumaan ja palvelustyttö näyttää hänelle tulta päreellä. Vaikkei vielä olekaan hämärä, on päivä pilvinen ja ilta lähenee ja leivinuuni on jo pimeä.
Puotikello soi.
Sameli lähtee puotiin.
Palkattua puotiapulaista ei nimittäin heillä ole. Milloin Sameli on pois kotoa, hoitaa kauppaa Anna-Marja. Toisinaan käy myymässä Johanneskin. Kun ostajia ei ole, on puodin ovi lukossa ja puotiin pyrkijän on soitettava kelloa, nykäistävä eräästä nuorasta, joka panee kellon tuvassa soimaan.
Puotiin oli tullut Eljaksen Ieva, hieroja ja kuppari, jolla oikeastaan ei ollutkaan mitään ostettavaa, vaan kerrottavaa — tuotavana tärkeitä tietoja silkkilaivan uppoamisesta.
Ieva haastaa hätäisesti ja supatellen ja vähän väliä hokien: "Niin — enkös minä arvannut!" — tai: "Ilmankos minä näin sellaista unta sinä yönä, jolloin silkkilaiva upposi!"
— Olin eilen illalla hieromassa loistonpäällikköä Pohjoisrivillä, supattelee Ieva, ja kuppaamassa harteisiin. Sitä on ruvennut vaivaamaan hengenahdistus ja jäseniä on ruvennut särkemään. Sitä täytyy käydä kerran viikossa hieromassa, joka perjantai-ilta. Viinaa sillä on aina joka kerta mukanaan saunassa. Sanoo, että "jos ei viina ja sauna auta, niin tulee kuolema". Taisi olla jo vähän humalissaan, koska rupesi haastamaan, mitenkä Piki-Juoseppi juotti Jyrin Tuomaan ja hänet humalaan ja sitten sammutti tulen, ja kun ei ollut sumukellon soittajaa, eikä tuli palanut, niin siitä syystähän se "Silkkilaiva" ajoi Rivinsäärelle. Tätä minä vain tulin sinulle sanomaan. Että kaikkea sitä pitää kuullakin vielä vanhoilla päivillään! Mutta älä sinä Sameli sano kenellekään keltä sinä kuulit tämän! Olkoon niinkuin minä en tietäisi mitään. Ja jos minut käräjiin viet, niin et sinä minusta mitään hyödy. "Minä en tiedä siitä asiasta mitään", sanon minä tuomarille ja vannon myös. Sellaisista hullunpäistä, kuin Piki-Juoseppi, ei tiedä mitä ne tekevät kun pääsevät linnasta. Ja saathan sinä todistajaksi sen Jyrin Tuomaan ja loistonpäällikön. Mielellään päällikkö sanoi tulevansakin, kun ei muka Piki-Juoseppi hänelle enää maksa sovintorahoja, vai äänettömyyspalkkaa, vai mitä se lie. Niin se sanoi päällikkö, kun sitä illalla hieroin, että kolme miestä heitä ainakin tulee todistamaan ja mielellään tuleekin. — On tämäkin aikaa — että voi voi!
Ieva puhui paljon ja perinpohjin selväksi kaikki mitä oli sanonut se, ja mitä se, näiden pitkien vuosien kuluessa.
Ievan haastaessa oli ennättänyt ilta hämärtyä, oli jo miltei pimeä.Sameli seisoi jälleen yksin puodissaan, miettien mitä tekisi.
Hän muisti, että Piki-Juoseppi oli päivemmällä yrittänyt lähteä purjehtimaan, mutta meripöllyn vuoksi palannut takaisin satamaan.
Sameli käveli kotoaan rantakujaa pitkin. Hän meni katsomaan, onkoPiki-Juoseppi aluksessaan.
Sameli tuli luotsisillalle, jolta oli hyvä näköala satamaan.
Rannassa ja luotsisillalla oli muitakin miehiä. Yleisenä puheenaiheena oli kysymys: Mihin Piki-Juoseppi mahtanee yritellä?
Piki-Juosepin alus oli ankkurissa sataman suulla. Sieltä kuului ketjun helinää ja puhetta. Pari miestä heitti ketjua lisää ankkurin jälkeen. Piki-Juoseppi jäi yöksi satamaan ja jäätävä olikin, vaikka meripöllyä ei olisi ollutkaan. Eihän kukaan lähde merelle syysyönä! Kiittää onneaan, että on satamassa!
Sameli jutteli hetkisen miesten kanssa ja palasi sitten kotiinsa.
Koko illan hän oli kuitenkin levoton.
Hänen piti välttämättä päästä Piki-Juosepin puheille!
Hän jo aikoi jättää asian huomiseen — ja jos hän sen huomiseen olisi jättänyt, olisi se jäänyt kokonaankin.
Sitä pelkäsi hän itsekin.
Hän ajatteli, että jos aamulla on tuuli sopivalta puolelta ja selvä ilma, lähtee Piki-Juoseppi liikkeelle jo ennen päivän valkenemista.
Samelin mieli oli niin kuohuksissa, ettei hän voinut lykätä asiaa tuonnemmaksi.
Hän meni keittiöön ja sanoi vaimolleen
— Kuules, Anna-Marja, minulla olisi vähän asiaa Piki-Juosepille. Minä ajattelin käydä nyt sen puheilla, koska se taitaa olla aluksessaan.
— Piki-Juosepille asiaa!
— Niin.
— Ei suinkaan se nyt niin tärkeää ole, ettet voi sitä toimittaa huomennakin.
— On se. Huomenna voi Piki-Juoseppi olla muualla.
— Mitä asiaa sinulla on niin tärkeää, ettet voi huomiseksi jättää.
— Kyllähän kuulet sitten perästä.
— Ota nyt ainakin joku muu kanssasi. Älä mene yksin. Mene pyytämään vaikka vanhaa Esu-setää mukaasi.
Noin puoli tuntia sen jälkeen sousi Sameli setänsä Esun kanssaPiki-Juosepin kuutolle.
Kuuton kannella oli sattumalta yksi laivamiehistä. Hän laski köysiportaat kuuton kupeelle, sillä kuutto oli tyhjä ja hyvin korkea.
Sameli ja Esu kiipesivät kannelle.
— Hyvää iltaa!
— Jumal'antakoon!
Miehet kättelivät toisiaan.
Sitten sanoi Esu laivamiehelle:
— Tuulta lisää, tuulta lisää.
— Niin lisää! Koko illan se on vaan sitä parantanut ja pakkasta lisännyt ja meri pöllyää ihan yhtä mittaa. Niin on nytkin sakea, ettei maalta tulet näy.
Sameli sanoi laivamiehelle:
— Onkohan kapteeni itse laivassa?
— On, on. Täällä se on kajuutassa. Käykää tänne vain!
Kajuutassa paloi lamppu. Piki-Juoseppi loikoili koijassa vasemmalla ja poltti sikaria. Vastakkaisella puolella loikoi koijassa toinen Juosepin laivamiehistä ja kuorsasi.
Kajuutta oli tupakan savua täynnä ja siellä oli hiostavan lämmin.
Siitä huolimatta paloi tuli kamiinassa, oikealla, ja kamiinalla porisi vesikattila.
Miehet olivat äskettäin syöneet iltasensa ja keittivät teetä.
Viimeiseksi laskeutui kajuuttaan kannella ollut mies ja veti luukun kiinni.
Kuutto huojui laineissa koko joukon.
Piki-Juoseppi katsoi tulijoihin pitkään ja hämmästyneenä, ikäänkuin epäselvillä siitä, näkeekö näkyjä vai oikeita ihmisiä. Lopulta hän kapsahti ylös, tekeytyi iloiseksi ja sanoi:
— No jopas tuli harvinaisia vieraita tähän taloon. Ei ole noita miehiä ennen nähty tässä kajuutassa! Laittakaapas pojat tee pöytään ja sukkelaan. Tulittekin paraaseen aikaan! Meillä oli tässä juuri iltateen aika.
Juotiin teetä ja pakinoitiin.
Juteltiin tämän ja muiden syksyjen tuulista ja ilmoista.
Jokainen koetti muistaa ilmojen puolesta mitä harvinaisimman syksyn.
Laivarikoistakin puhuttiin — kaikista muista paitsi "Silkkilaivan". Että se kuitenkin oli kaikkien mielessä, näkyi siitä, että niin useita sellaisia laivarikkoja johtui mieleen ja puheeksi, jotka tapahtuivat lumipyryssä ja joissa laiva tuhoutui kaikkine miehineen. "Silkkilaivan" muistaminen ilmeni myös siinä, että vältettiin kertoa niistä laivarikoista, jotka olivat tapahtuneet Pohjoisrivin tienoilla, etenkin Rivinsäärellä. Moneen teelasiin oli jo sekoitettu viinaakin ja keskustelu luisti yhä vilkkaammin.
Tunti kului kuin siivillä ja pian oli kello kymmenen.
Esu alkoi torkkua.
Hän ei enää kertonut mitään, kuunteli vain ja torkkui. Hän istui pöydän kulmalla, oikea käsi ja kyynärvarsi pöydällä ja käsi kuuman lasin ympärillä, josta hän joskus ryyppäsi. Vasen käsi oli polvella. Hän koetti kuunnella tai ainakin oli kuuntelevinaan — todellisuudessa hän ei tuosta toisinaan hyvinkin kovaäänisestä keskustelusta enää kuullut mitään, etenkin kun välistä kaikki puhuivat yhtaikaa. Hän ei edes nähnyt kunnolleen. Silmiä oli vaikea pitää auki ja vähän väliä pää painui alaspäin ja retkahti rintaa kohti. Silloin Esu taas ryyppäsi ja virkistyi hetkiseksi. Kun hänen lasinsa tyhjeni, sanoi hän:
— Jaa-a. Minä ainakin lähden kotiin makaamaan!
Piki-Juoseppi tyrkytti Esulle vielä ryyppyä, mutta tämä ei huolinut.
Sameli ihmetteli, että hän ei ollut koko illassa muistanut asiaansa. Nyt hän oli hiukan humaltunut ja leppynyt ja ajatteli jo lähteä Esun kanssa pois ja nousi sitä varten, kun Juoseppi sanoi ivallisesti hymyillen:
— Sinulla, Sameli, oli luultavasti asiaakin. Jää sinä vielä juttelemaan. Antaa Esun mennä yksin.
Samelin mieli kuohahti tuosta ilkeästä naamasta ja ivallisesta äänestä, ja hän päätti puhua suunsa puhtaaksi ennenkuin lähtee.
— Saahan näistä meidän pojista toinen mennä viemään Esua sinun jollallasi, sanoi Juoseppi Samelille. Tuohan se sen takaisin, että pääset omalla jollallasi maihin.
Molemmat laivamiehet läksivät auttamaan Esua alas jollaan, ja työtä olikin saada humalainen ja uninen vanhus heiluvasta laivasta köysiportaita pitkin alas vielä pahemmin kiikkuvaan ja hyppivään jollaan.
Sameli jäi hetkeksi Juosepin kanssa kahden kajuuttaan ja sanoi:
— Asia olisi sitä laatua, että se olisi kahden kesken puhuttava. Sinun miehesi voivat tulla takaisin heti, ainakin toinen.
— No se käy kyllä laatuun. Minä käsken miehet panemaan toista ankkuria eteen. Siinä on niillä työtä pitkäksi aikaa.
Esua saattaneen miehen soutu kuului auki jääneestä kajuutan luukusta. Mies tuntui palaavan. Pian hän nousi kannelle. Juoseppi nousi myös kannelle ja kuului antaneen seuraavia määräyksiä: "Pane sinä sen jollan pesti kiinni vanttiin ja anna jollan jäädä kupeelle. Kauppias lähtee kohta maihin. Ja nyt menkää keulaan molemmat ja pankaa toinenkin ankkuri eteen. Tuulta lisää, eikä tiedä mitä yö tuo tullessaan. Syksyinen yö ajaa yhdeksällä hevosella."
Miehet kävivät työhön ja pian alkoi ankkurikela kilkattaa.
Piki-Juoseppi laskeutui alas kajuuttaan.
— No — sanoi hän — annas kuulua sen asiasi.
— Asia on pian sanottu. Sinä upotit sen "Anna-Marjan."
— Ooho!! Ei vähä mitään! Johan sinä olet tullut hulluksi!! Ammu veikkonen vähän hiljemmin!
Hetken olivat molemmat vaiti. Sitten sanoi Juoseppi:
— Mistä sinulle sellaisia on päähän tullut! Heitä hiiteen jo koko laiva, tai tulet hulluksi!
— Ei sitä niin vain sovi heittää. Muista, että siinä meni vaimoni isä ja paljon muita ihmisiä, lukuunottamatta kalliita tavaroita. Minä vaadin sinua vastuuseen koko laivasta!
Sameli löi nyrkkiään pöytään, että lasit hyppivät.
— So, so! Sinä et ole nyt kotonasi. Puhupas vähän hiljemmin, en minä kuuro ole, enkä vielä niin hullukaan kuin luullaan!
Sameli nousi seisomaan nyrkit sojossa ja hyökkäysasennossa.
— Sinä saatanan liittolainen! Minä viskaan sinut mereen kuin koiran raadon!!
— Älä anna mies käsien valtaa! Puhu vain suulla, ei nyrkeillä, ja minulle, ei pöydälle!
Piki-Juoseppi veti koijasta päänsä aluksesta ladatun pistoolin ja väänsi hanan vireeseen ja saneli:
— Käy istumaan, sanon minä, ja puhu ihmisiksi! Minä olen pitänyt sinua — roistoa — koko illan vieraanani kuin vanhaa ystävää ainakin, ja kiitokseksi tämä rupeaa haukkumaan. — Humalainen — sika — mikä olet! Istu, sanon minä! No niin. — Tämän pistoolin nimessä vaadin minä sinulta selvitystä solvaavasta syytöksestäsi! Näytä toteen sanasi tai peruuta!
— Lähempiä selvityksiä saat talvikäräjillä, joihin sinut manuutan, ja syytän siellä sinua "Anna-Marjan" tuhosta. Juotit sioiksi loiston hoitajat ja loiston päälliköt ja sammutit loiston ja teit sumukellon mykäksi. Selvityksiä voit sitten käräjillä kysyä loistonpäälliköltä ja Jyrin Tuomaalta, jotka manaan todistajiksi. En minä niin paljon välitä laivasta ja tavaroista kuin ihmisistä. Sinähän tiedät, että perämiehen leski kuoli miltei mielisairaana surusta ja vuosi sen jälkeen anoppini samalla tavalla ja vaimoni ei ole vieläkään päässyt entiselleen. Joka hetki pelkään hänenkin menettävän järkensä. Näet siis, kuinka monien ihmisten henki ja terveys vaativat kostoa. — Sattumalta sain tänä iltana tietää asian ja tulin varoittamaan, ettet lähtisi mihinkään seilaamaan, varsinkin karkaamistarkoituksessa, sillä asiasi siitä vain pahenee. Ymmärräthän sinä, ettet sinä tästä enää mihinkään pääse!
Ase Piki-Juosepin kädessä oli jo aikoja sitten painunut alas.
Hän istui ja tuijotti permantoon. Hän tunsi olevansa mennyt mies. Keulanpuolelta kuului ankkurikelan kilkatus. Siellä yhä kelattiin entistä ketjua lyhyemmäksi, että toisen ankkurin voisi heittää mereen.
Tuuli tuntui yltyvän. Se humisi ja vihelsi kuuton mastoissa ja köysissä.
Kauan istuivat miehet vaiti.
Piki-Juoseppi tuijotti käsi otsalla.
Lopulta sanoi Sameli rauhallisena:
— Ei minulla muuta ollutkaan ja kun olen sanonut sanottavani, niin nyt lähden kotiini. Hyvästi vain!
Juoseppi ei vastannut siihenkään mitään.
Kun Sameli nousi lähteäkseen, nousi Piki-Juoseppikin ja seurasi Samelia kannelle.
Sameli pistäytyi vielä keulassakin katsomassa miesten hommaa ja sanomassa niille hyvästi. Keulakantta valaisi lyhty. Toinen ankkuri oli jo laskettu mereen ja parhaillaan heittivät miehet molempien ankkurien ketjuja ulos, toinen mies toista ketjua ja toinen toista. Aika roikina ja helinä kävi!
Sillä aikaa hommaili Piki-Juoseppi omia hommiaan.
Hän antoi Samelin jollan mennä menojaan. Tätä ei enää näkynyt, ei kuulunut. Juoseppi seisoi keulapartuunien luona ja piteli jotain köyttä käsissään. Näytti siltä kuin hänen käsissään olisi ollut auki päästetty jollan pesti ja hän kohteliaana ja palvelevaisena isäntänä siinä pitelee köysiportaiden kohdalla Samelin jollaa valmiina. "Hyvää yötä!", kuului Sameli sanoneen miehille keulassa ja lähestyi Piki-Juoseppia, joka sanoi:
— Päästin jo jollasi pestin auki. Astuhan alas jollaan, niin viskaan pestin jälkeesi. — No niin. Mene Herran nimessä!
Sameli heittäytyi tottuneen merimiehen liikkeellä yli laivan partaan ja alkoi laskeutua, ja kun hän oletti, että jolla on todellakin köysiportaiden kohdalla, pudottautui hän alas ja huomasi vajoavansa jääkylmään veteen, joka sieltä ja täältä hyökkäsi puremaan hänen ihoaan ja sitten virtasi vaatteiden läpi kaikkialle.
— Minä putosin mereen — tuohan jolla tännemmäs!, sanoi Sameli. — Tuo lyhty keulasta, että näen! Auta hyvä mies, minä uppoan!!
Sitten ei kuulunut enää mitään.
Keulassa työskennelleet miehet eivät tienneet asiasta mitään. Avunhuutoa eivät he kuulleet, sillä meri kohahteli keulan edessä ja ketju helisi. Toinen kuitenkin keskeytti työnsä ja sanoi: "Minä kuulin, niinkuin joku olisi huutanut apua!" — Sitten kuuntelivat he hetken, mutta kun ei mitään enää kuulunut, jatkoivat työtään. Työnsä jälkeen he kävelivät perälle, vetivät ohimennen köysiportaat sisään, sammuttivat lyhdyn ja menivät kajuuttaan. Siellä Piki-Juoseppi, heidän "kapteeninsa", jo oli makuulla, kasvot seinään päin. Unisena hän mörähti: "Sammuttakaa tuli ja käykää maata", ja niin tapahtuikin.
Niin sammui viimeinen tuli satamassa. Kylä oli ollut jo kauan pimeä.
Myrsky kiiti yli pimeän ja kuohuvan meren ja kiidätti mukanaan meripöllyä kuin jäätynyttä sumua, jonka läpi ei näkynyt ainoakaan tuli tai tähti. Se riehui yli jääsohjuisen meren, niinkuin oli vuosituhansia tehnyt ennen ja tekee vuosituhansia tämän jälkeen.
* * * * *
Toinen kuuton miehistä heräsi päivän koitossa ennen muita ja nousi kannelle.
Tuuli oli miltei kokonaan lakannut.
Meripölly oli hävinnyt.
Ei ollut pilviäkään.
Taivas oli kirkas.
Kaakossa alkoi päivä jo sarastaa.
Mutta mikä musta esine kuultaa tuolta rannalta, tuulen alta?!Sehän on jolla!
Meriajolla oleva jolla.
Mies meni sisään ja herätti toiset.
— Siellä näkyy olevan yksi jolla ajautuneena rannalle tuolla satamassa, suoraan tuulen alla tästä.
— Jolla!, säpsähti Piki-Juoseppi.
Pian olivat kaikki kolme jalkeilla ja kannella.
— Jolla pakana se on kuin onkin!, sanoi Piki-Juoseppi. — Mitäs helkkaria me nyt tehdään!, pääsi häneltä heti sen jälkeen.
— Mitäs se meihin kuuluu, oli se kenen jolla hyvänsä. Meillä ainakin on jolla tallella tässä kannella.
— Minä vain ajattelin, sanoi Piki-Juoseppi, — että jos se on sen Samelin jolla, että jos sille on käynyt joku vaara eilen täältä lähtiessään, kun se oli hutikassa ja oli niin kova aalto. Ei se voi mikään muu olla kuin Samelin jolla, ja nyt taitaa olla sen miehen asiat huonosti. Pankaas oma jolla mereen niin lähdetään ottamaan selvää asiasta.
Jolla oli pian meressä.
Pantuaan vähän vaatetta lisää päälleen, sousivat miehet maihin, luotsisiltaan.
— Ennenkuin mennään rantaan katselemaan, niin mennään ensin ottamaan selvää onko Sameli tullut yöllä kotiinsa vai ei, sanoi Piki-Juoseppi.
Hän toivomalla toivoi sisimmässään, että Sameli olisi pelastunut, että hän olisi jaksanut uida maalle. Hän katui eilistä tekoaan.
Piki-Juoseppi ei rohjennut eikä voinut mennä Samelin kotiin, vaan meni miehineen Esun luo, joka olikin jo valveilla ja keitti aamukahviaan.
— Onkohan Sameli päässyt yöllä kotiinsa? kysyi Piki-Juoseppi Esulta.
— Minä en tiedä. Miksi sinä sitä epäilet?
— Kun oli yöllä niin kova laine ja mies oli humalassa ja kun nytnäyttää, niinkuin jokin jolla olisi ajautunut maalle sataman rantaan.Lähdettiin heti tänne, kun nähtiin se jolla. Jos sinä kävisit sielläSamelin kotona.
— Minä käyn paikalla, sanoi Esu. — Odottakaa te täällä sen aikaa.
Esu meni, minkä vanhoilta jaloiltaan pääsi. Vähän ajan perästä hän palasi mukanaan Anna-Marja, joka sanoi itku kurkussa ja käsiään väännellen:
— Herra Jumala kuitenkin! Mitäs te oikein olette nähneet?! Sameli ei ole kotona, ja minä olen koko yön levottomana odottanut saamatta unta silmääni. Sanokaa, hyvät miehet, mitä Samelille on tapahtunut, vaikka se olisi mitenkä pahaa!?
— Me ei tiedetä yhtään enempää kuin sinäkään, sanoi Piki-Juoseppi. — Tullaan suoraan aluksesta ja nähtiin joku merenajojolla sataman rannalla ja nyt olisi lähdettävä sitä katsomaan, olisiko se sinun miehesi jolla. Ajateltiin, että ehkä tämä Esu lähtee mukaan, kun ei teillä tämän likeisempiä miessukulaisia taida elossa olla.
— Lähdetään paikalla katsomaan mitenkä asiat ovat, sanoi Esu.
— Ja minä lähden mukaan, sanoi Anna-Marja.
— Mene sinä vain kotiin, sanoi Esu — Rannassa voi olla sellaista nähtävää, joka ei sovi sinun silmillesi.
— Minä tahdon nähdä! Minä tahdon nähdä!! Minä en tiedä miten on käynyt Samelille, ja minä en mene kotiin, ennenkuin näen ja tiedän. Mennään pian, Herra Jumala, kuinka minua peloittaa!!
Anna-Marjaa ei voinut Esu estää lähtemästä. Anna-Marja miltei juoksi. Toiset tuskin mukana pysyivät, varsinkaan vanha Esu, joka jäi viimeiseksi ja paljon jälkeen toisista. Tuolla Anna-Marja jo juoksee lähellä jollaa, pysähtyy sen luo — tarkastelee sitä hetken, mutta sitten alkaa, oikea käsi otsallaan, tuijottaa ohi jollan, pitkin rantaa, johonkin pisteeseen muutama askel jollasta eteenpäin. Sitten syöksyy hän kohdalle, lysähtää kädet ristissä polvilleen jääpenkereelle ja tuijottaa alas veteen.
Pian ovat saapuvilla miehetkin.
He näkevät Anna-Marjan edessä harvan ummikkaan sinne tänne heilutteleman vatsallaan pohjahiekalla makaavan miehen ruumiin, jonka kädet ovat koukussa ja kämmenet kahden puolen päätä. Laine läikkyy siitä yli. Maihin tuleva laine lykkää sitä hiukan maihin päin ja ulos menevä ulos päin. Sen harteilla on iso mykeväpäällyksinen jäämöhkäle, yön kuluessa syntynyt. Sen reunojen alapinnasta riippuu kymmeniä nousevan auringon valossa kimaltelevia jääkynttilöitä, joista vesipisarat helminä tippuvat aina laineen paetessa.
Miehet paljastavat päänsä ja seisovat mykkinä kuin Anna-Marjakin, joka kumartuu yhä syvemmä ja syvemmä ja kädet polvilla puristuvat yhä lujemmin ja lujemmin ristiin.
Miehet näkevät, että vainajan lyhyt turkki on tuolla lähempänä jollaa, myös merenajona. Vainaja on siis meressä riisunut turkin päältään, voidakseen paremmin uida. Hän oli tunnettu parhaaksi uimariksi saaressa. Hän on uinut matalaan veteen saakka, sillä muutoinhan hän olisi uponnut syvemmälle ja jäänyt sinne. Hän on jäisessä vedessä niin kohmettunut, ettei ole jaksanut nousta tämän jääpenkereen yli kuivalle rannalle, vaan on väsynyt ja aallon lyömänä kaatunut takaisin veteen.
Esu on lähestynyt Anna-Marjaa, kumartunut hänen puoleensa, laskenut kätensä hänen olkapäälleen ja sanonut: "Anna-Marja — Sameli on jättänyt meidät" jolloin Anna-Marja kohottautuu suoraksi, nauraa hohottaa ja sanoo:
— Tuoko olisi Sameli! Ohho, vähänpä teillä on älyä! Eihän tuo ole kuin mikä lienee merenajona tullut jauhokuli, jota meri heiluttelee!
Sitten meni hän kotiinsa, lastensa luo, eikä antanut tuoda ruumista kotiin, ei pitää hautajaisia kotona, eikä itse ottanut osaa hautajaisiin.
Hän selitti, että Sameli on omalla kuunarillaan, "Anna-Marjalla" pitkällä reisulla ja tulee kotiin ja tuo paljon silkkiä.
XV luku.
Merelläkin on toisinaan tyyntä, keväin, syksyin ja kerran keskikesällä, ellei oteta lukuun talvityyntä, joka on maaliskuussa.
Keskikesän tyyni on heinä- ja elokuun vaiheessa ja kestää se useita päiviä, toisinaan viikonkin.
Silloin loppuu laine niin tarkoin, että vain rannoilla tarkkaan ja kauan katsottuna huomataan, että meri hiukan ja hitaasti nousee ja laskee. Se liikkuu niin vähän, että on aivan läheltä katsottava vesirajaa kiven tai kallion kupeessa, jotta liikkeen huomaa.
Sitä on sanottu meren hengitykseksi sen nukkuessa. Toisinaan tämä hengitys tunniksi tai pariksi vilkastuu — sanotaan sen johtuvan siitä, että jossain satojen kilometrien päässä tuulee ja aaltoilee. Meri uneksii silloin kaukaisista tuulista.
Yöt päivät on meri niinä aikoina kirkas kuin kuvastin.
Ei erota missä taivas ja meri yhtyvät. Kaikki on yhtä ja samaa taivasta, tai yhtä ja samaa merta. Purjelaivat ja -veneet seisovat paikallaan kristallikirkkaassa avaruudessa, johon ovat eksyneet, eivätkä enää löydä oikeaa suuntaansa. Vain auringon tai kuun noustessa ja laskiessa näkyy taivaan ja meren saarre, sekin vain sillä kohdalla, missä aurinko tai kuu nousevat.
Eräänä sellaisena keskikesän tyynenä nähdään Piki-Juosepin kuutto Suomenlahden laajimman ulapan keskellä mustine runkoineen, valkeine kajuuttoineen, tummanharmaine purjeineen, joista joka-ikinen on auki ja riippuu velttona. Vuorokausimääriin ei ole ainoakaan tuulenhenkäys puhaltanut sen purjeisiin. Laine on niin lopussa, ettei alus yhtään heilu. Reivinauhat riippuvat hiljaa. Ainoakaan ei niistä kertaakaan tapaa purjeeseen, vaikka riippuu niin lähellä purjekangasta, että tuskin tavallinen purjelanka sopisi väliin.
Laiva kuvastelee itseään veteen.
Se on kuin jättiläispeilin päällä.
Kuvastuva laiva näkyy yhtä kirkkaana kuin oikeakin. Runko kuvastuvassa laivassa näyttää olevan yhtä kovaa ja sileää kuin oikeassakin, samoin joka purje, joka nuora ja rungon yksityiskohdatkin, kuten piipattimet, laitasaumat pikiriiveineen, naulojen kannat ja purjeet niin tarkkaan, että erottaa kuvastavan laivan purjeissa paikkatilkut, liikkien kuluneet osat, kasatilkut ja kasarenkaat, reivinauhat ja kaikki ihan ylintä raakapurjetta myöten.
Ja mastojen kullatut nupit!
Nekin välkkyivät keskipäivän auringossa yhtä kirkkaina alhaalla kuin ylhäälläkin.
Tekisi mieli uskoa, ettei se mikään oikea laiva olekaan, ei enemmän tuo, jonka mastot ovat ylöspäin, kuin tuokaan, jonka mastot ovat alaspäin, vaan että jossain näköhermoissa kuvastelee peritty kuva muinaisajoilta laivasta, jota ei enää ole elävien joukossa, vaan joka kuuluu vainajien ja ammoin kuolleiden joukkoon, — etenkin kun äänettömyys sen ympärillä on niin syvä.
Ei kuulu mitään.
Lokit ja tiirat eivät lennä näin ulos ulapalle, jossa ei ole ainoaakaan karia, eikä niiden ääni kuulu tänne luodoilta ja saarilta, jotka ovat jossain tuon kristallikirkkaan tyhjyyden ja äänettömyyden takana ja josta ei mikään ääni kanna tänne.
Tuntuu kuin korvat olisivat jääneet kotiin.
Odottaisi, että edes tuo korkealla heloittava aurinko ei olisi noin ääneti.
Tuntuu siltä, että ainakin sen pitäisi kulkiessaan, vaikkapa miltei kuulumattoman hiljaa suhista ja palaessaan ritistä ja sihistä.
Kun korvilla ei ole mitään tekemistä, katselevat silmät sitä hartaammin, ja harhailtuaan ympäri pysähtyy katse erääseen pienen pienoiseen tummaan pisteeseen, auringon hohtavasta pyörästä suoraan alas.
Lähempää katsoen se on jaala, jonka kannella kolme nuorta miestä syö päivällistä, joka on katettu kajuutan katolle — keitettyjä perunoita, niiden päällä keitettyjä silakoita, paistinpannulla käristettyä sianläskiä ja leipää.
Tyyni on siellä yhtä raukea kuin kuutonkin luona, purjeet yhtä velttoina ja alus yhtä hiljaa ja kuvastelee veteen — jos se mitään oikeaa vettä tuollainen onkaan — yhtä tunnontarkasti itseään kuin kuuttokin, se erotus vain, että täällä toki kuuluu ääntäkin.
Miehet nimittäin keskustelevat syödessään.
Panevat ensin ruokaa suuhunsa ja sitten sanovat jotakin veltosti ja laiskasti, sillä tässä kuumuudessa ei viitsisi keskustella, eikä ole keskusteltavaakaan, sillä ajatukset eivät toimi. Sanoohan vain joku heistä jonkin yksinäisen huomion kuorimastaan perunasta, sulaan sianrasvaan kastamastaan keitetystä silakasta, leivästä tai läskinpalasta, joka putosi veitsenkärjestä kannelle, herättämättä toisissa sen suurempaa osanottoa pilkan tai naurun muodossa, sillä kukaan ei viitsi seurata tapauksia, jotka eivät tapahdu itselle, ja jos sen näkeekin, ei viitsi ajatella loppuun asti, mitä näki.
— Onkohan tuolla meressä halko, vai muuta merenajoa, sanoo vanhin joukosta. Jotain nimittäin kiiluu hänen silmäänsä mereltä hänen edestään.
Toiset eivät viitsi kääntää itseään, katsoakseen, mistä on kysymys, eikä edes ajatella sen enempää koko huomautuksesta.
Pitkään aikaan ei virka kukaan mitään.
Syönti on jo lopetettu aikoja sitten.
Vanhin loikoo kajuutan katolla selällään, kädet päänaluksena ja katselee tummansinistä taivaan korkeinta kupua ja oman aluksensa mastoja ja purjeita. Nuoremmat ryhtyvät korjaamaan pois astioita ja ruuan jätteitä. Siinä hommassa he hiukan vilkastuvat ja toinen sanoo vanhimman äskeiseen huomioon halosta tai muusta merenajosta:
— Jaa, että mikä halko? — Tuoko, jolla on kaksi mastoa ja purjeet?
Vanhin kuulee tämän, kohottaa päätään, tähystelee äskeistä löytöään ja sanoo:
— Kas pakana, kun minä äsken luulin, että se on jokin halko tai muu sellainen tuossa muutaman sylen päässä ja tämähän onkin matkojen päässä ja taitaa olla kuutto. — Mikähän sitäkin kuljettaa, kun ei sillä näy olevan tuulta enemmän kuin meilläkään, eikä sitä aamulla eikä syömäänkään käydessä vielä näkynyt.
— Virta. — Virta tuopi — vastasi toinen sangen veltosti.
Niin oli asia.
Näkymätön ja kuulumaton merivirta kuljetti aluksia toisiansa kohti.
Meressähän usein kulkee kaksi virtaa vastakkain ja yhdyttyään ottavat uuden, molemmille yhteisen suunnan.
Toinen virroista kuljetti jaalaa toiseen suuntaan kuin mihin sen olisi pitänyt mennä, poispäin kotoa.
Toinen vastaan tuleva virta kuljetti kuuttoa, jolla ei mitään omaa suuntaa nykyään ollutkaan, tavallaan oikeaan suuntaan, sen entistä kotia kohti, sillä se oli Piki-Juosepin kuutto "Onnetar", jonka jo tunsi kullatuista mastojen nupeistakin.
Jaalaa kuljetti länteen menevä itävirta.
Kuuttoa kuljetti itään menevä länsivirta.
Illalla, jo kauan ennen auringonlaskua olivat virrat kohdanneet toisensa ja kääntyivät suuressa kaaressa kohti etelää. Sillä hetkellä olivat alukset likimpänä toisiaan. Välimatka oli tuskin kahta meripenikulmaa.
Jaalassa olivat miehet silloin kaikki kannella seisomassa ja tähystelemässä kuuttoa, sillä mitä lähemmäksi se tuli, sitä tutummalta se alkoi näyttää.
He vaihtoivat ajatuksiaan siitä jo sangen vilkkaasti.
— Jos tämä ei ole meidän entinen "Onnetar", niin sitten ei mikään, sanoi vanhin.
— Sitä minäkin olen katsellut jo kauan, sanoi keskimmäinen.
— Mutta missä on Piki-Juoseppi ja hänen miehensä!?, huudahti kolmas, nuorin.
He nimittivät Piki-Juosepiksi isäpuoltaan, kuin mitäkin vierasta henkilöä, ja nykyään olikin yhdentekevää, nimitti häntä miksi hyvänsä. Hän ei ollut enää kenenkään ystävyyden ja osanoton tarpeessa!
— Siellä ei näy tosiaankaan olevan ainoaakaan elävää olentoa, ja jotain sieltäkin olisi jo pitänyt ennättää näkyä, sanoi keskimmäinen.
Miehet olivat tarkastelleet nimittäin kuuttoa jo ainakin tunnin.
Jostain syystä, nähtävästi virran hitaasta pyörteestä, kuutto parhaillaan kääntyi ympäri myötäpäivää — perä oli jo jaalaan päin — näkyi sen nimilauta, jota ei voinut lukea tänne asti, ja hakkilaudan yli melkein veteen asti riippuva jalusnuora kaikkine pohteineen — kuutto näyttää siis viimeksi purjehtineen myötätuulta, ja siitähän…
— Siitähän on jo viikko!!, huudahti nuorin.
Viikko takaperin oli puhaltanut länsituuli, joka eräänä yönä loppui, ja nyt ei näytä olevan tietoa tuleeko tuulta ennen tuomiopäivää.
Miehiä ihan kammotti nähdä lähellään purjealus, jossa ei edes peräpurjeen jalusnuoraan ole koskettu viikkokauteen!
Kuutto kääntyi yhä. Jo alkoi tulla näkyviin sen ylihangan puoli.
— Mitä helkkaria tuolla vokkaraa'an ylihangan puoleisessa nokassa riippuu?!, huudahti vanhin.
Se ei voinut olla mikään muu kuin hirtetty ihminen. Käsivarret riippuivat selvästi kahden puolen ja jalat ojentunein polvin ja pää, joka oli eteenpäin kumarassa — kaikki näkyi selvästi näinkin kauas.
Kiireen kaupalla panivat miehet jollansa vesille, ja vanhin ja keskimmäinen sousivat katsomaan, mitenkä asiat ovat kuutolla. Nuorin jäi vahtimaan jaalaa.
Lähemmä tultua nähtiin, että ei kukaan muu kuin Piki-Juoseppi itse siinä riippunut puolivälissä raa'an nokkaa ja laivan parraspuuta.
Ainoaakaan elävää olentoa ei laivalla näkynyt.
Huutoon ei sieltä kukaan vastannut.
Tirkistettiin yli laivan partaan kannelle. Siellä ei näkynyt laivan jollaa. Asia oli selvä: Piki-Juosepin toverit olivat jo jossain kaukana lännessä aluksen jättäneet ja soutaneet ties minne, mutta se asia ei Piki-Juosepin poikapuolista ollut ensinkään selvä, oliko heidän isäpuolensa itse itsensä hirttänyt, vai olivatko hänet sinne vetäneet hänen omat miehensä. Tämä asia ei selvennyt ikinä vainajan poikapuolille, jotka eivät koskaan tavanneet niitä miehiä, jotka olivat ottaneet osaa Piki-Juosepin viimeiseen retkeen. Nämä miehet tiesivät kyllä osan asiaa, nimittäin, että sinä yönä, jolloin tyyni tuli, olivat kuutossa muut makaamassa ja Piki-Juoseppi itse pitämässä vahtia ja että hänet päivännousun tienoissa, kun tultiin kannelle, nähtiin riippumassa raa'an nokassa ja että sillä hetkellä miehet kauhuissaan jättivät aluksen. Hekään eivät olleet nähneet itse tapausta: Kuinka Piki-Juoseppi puolenyön tienoissa vaaniskeli ja kuunteli kajuutan luukulla tullakseen vakuutetuksi, ettei kukaan muu koko laivassa valvo ja sitten päästi auki naakelistaan vokkaraa'an ylihangan prassin, kiipesi ylös vokkaraa'alle, jonka ylihangan nokkaan päästyään hän veti ylös prassin, laittoi siihen silmukan, sovitti sen kaulaansa, laskeutui riippumaan raa'an nokkaan, sitten molemmin käsin prassiin ja vuorotellen käsiään prassissa muutellen antoi itsensä käsivarassa hiljalleen ja äänettömästi valua alaspäin, kunnes nuora alkoi tiukata kurkkua, jolloin hän päästi kätensä irti ja jäi riippumaan puoliväliin raa'an nokkaa ja kuuton parrasta. Heikko ähkäisy, joka silloin syntyi hänen kurkussaan ja puhaltautui viimeisen ilman kanssa ulos keuhkoista, ei kuulunut kajuuttaan ja jos kuuluikin, oli se liian heikko herättääkseen sikeästi nukkuvat miehet.
Kauan eivät voineet Piki-Juosepin poikapuolet olla niin lähellä alusta, sillä riippujasta läksi epämiellyttävä löyhkä. He soutivat vähän matkan päähän kuutosta neuvotellakseen, mitä ruumiille ja kuutolle olisi tehtävä.
Nuorempi esitti, että heistä jompikumpi kiipeää raa'alle, leikkaa köyden poikki ja antaa ruumiin pudota mereen ja sitten viedään kuutto kotiin.
Vanhempi oli sitä mieltä että kuutto on ruumiineen päivineen upotettava.
— Sehän olisi suuri vahinko! Vielähän tuolla purjehtisi monta kesää, kun sitä korjailisi, sanoi toinen.
— Tämän jälkeenkö?! Ei ikinä!!, sanoi vanhin.
— No vaikka myisi sitten sen. Saisihan siitä rahaa.
— Tämä kuutto on meille ollut olematon jo vuosikymmenen, enemmänkin. Se saa sitä olla edelleenkin. Me ei tulla siitä sen rikkaammiksi eikä köyhemmiksi, vaikka annetaan sen pohjaan mennäkin.
— Antaa sitten mennä minunkin puolestani. Mitä tuumannee vain kolmas mies.
Soudettiin takaisin jaalalle, jossa jatkettiin neuvottelua, jonka tulos oli, että kuutto kauheine isäntineen on hävitettävä — polttamalla.
Jaalassa oli miehillä tuohia, joita mantereelta toivat kotiin kattotarpeiksi, sillä heidän saarellaan ei kasvanut tarpeeksi koivuja. Näitä tuohia otettiin jollaan ja tervapytty. Sitten soudettiin kuutolle takaisin.
Tervanhajun turvissa voitiin nousta kuuton kannelle, sillä nyt ei riippujasta lähtevä löyhkä niin pahasti tuntunut.
Tuohet asetettiin alas ruomaan, perälle kajuutan seinää vasten ja keulaan tupattiin toinen osa tiukalle keulapiikkiin, ahtaalle keulapuun ja kannen väliin ja eräs lankku vinosti pystyyn tueksi, etteivät syttyessään ja palaessaankaan tuohet vieriäisi sieltä alas. Molemmissa paikoissa voideltiin tuohia tervalla että sitäkin iloisemmin syttyisivät.
Sitten noustiin kannelle, jossa myös ryhdyttiin loppuvalmistuksiin. Riippuja oli vokkaraa'an nokasta lähtevässä prassissa, ja raa'an nokka, koska viimeksi oli purjehdittu myötätuulta ja raa'at olivat poikki laivan prassattuina, oli partaan ulkopuolella ja olisi riippuja pudonnut mereen, kun nuorat palaessaan taittuu. Irroitettiin siis vokan alihangan prassi ja annettiin sen juosta vapaaksi, jolloinka raaka kääntyi purjeineen, sillä Piki-Juoseppi itse viimeistä kertaa ruumiinsa painolla veti ylihangan prassista ja laskeutui samalla alas ja raaka kääntyessään toi hänet partaan sisäpuolelle, miltei ison luukun karvelin viereen. Niin alas laskeutui Piki-Juoseppi, että hänen jalkansa koskettivat jo kantta. Siihen se jäikin, hiukan etukumaraan asentoon, kädet kankeina riippuen, pää kumarassa, kuin katsellen alas ruomaan.
— Hyvä tulee, hyvä tulee, sanoi vanhin päästäessään alihangan prassia ja huomatessaan isäpuolivainajansa vetävän ylihangan prassia. — Eipä olekaan tähän asti meitä nähty näin yhteisessä työssä, samoissa prasseissa!
Alihangan prassi kiinnitettiin jälleen naakeliinsa ja laiva oli valmis poltettavaksi.
Molemmat miehet laskeutuivat vielä kerran alas ruomaan, sytyttivät toinen keulassa ja toinen perällä tuohet palamaan ja sitten kiireen kaupalla kannelle ja jollaan ja omaan jaalaan.
Kansiluukut oli jätetty auki.
Pian niistä alkoi nousta savua.
Ensin hienoja vaaleita kiemuroita, jotka kujeillen pyörivät ylös kiiriessään.
Sitten tuprahteli suurempia ja suurempia, ja mustempia ja mustempia savupilviä, lopulta hulmahti savun mukana liekki, toinen ja kolmas — yhä korkeampia ja korkeampia.
Yks kaks remahtivat tuleen kaikki purjeet. Koko laiva oli savun ja tulen sisässä.
Kuului liekkien huminaa, ritinää ja räiskettä. Lokkeja putoili paukkuen kannelle, kun nuorat paloivat, samoin kasarenkaita palavista purjeista. Roikinalla putosivat kahvelit alas. Liekit nousivat yhä korkeammalle.
Jo syöksyi liekki sieltä ja täältä läpi rungon. Isoja aukkoja ilmaantui aivan vesirajaan.
Vantit, jotka siihen aikaan olivat tervattua liinaköyttä, paloivat samaan aikaan kuin muutkin köydet, ja kun kansi ja kansipiitat alkoivat muuttua kekäleiksi ja karreksi, ei mastoille jäänyt mitään tukea. Ensin retkahti keulamasto alihangan puolelle raakoineen. Ei kaatunut kuitenkaan heti, mutta kallisti kuuttoa niin paljon, että vesi pääsi syöksymään laitoihin palaneista aukoista koskina sisään. Koko alus alkoi horjua. Savu muuttui höyrynsekaiseksi. Liekit hävisivät. Koko alus ja koko se paikka jäi valtavan höyrypilven sisään, ja kun se alkoi hälvetä ja seurata savupilviä ylös taivaalle, ei merenpinnalla enää nähty muuta kuin muutamia savuavia ja höyryäviä kekäleitä.
Savupilvet nousivat yhä korkeammalle ja korkeammalle ja alkoivat lopulta hiljakseen painua itää kohti. Ylhäällä näytti siis puhaltavan länsituuli.
Jolla oli jo aikoja sitten soutanut takaisin jaalalle. Kaikki kolme nuorta miestä seisoivat vaieten ja katselivat laivanpaloa ja sen häviämistä.
Kun kaikki oli ohi, sanoi vanhin, tupaten valkeaan savipiippuunsa tupakkaa:
— Ukko sai komean hautajaiskokon!
Niin se olikin!
Ei sitä kuka hyvänsä sen näköistä uhrisavua kuoltuaan saakaan!