Metsä, joka ympäröi ahoa, oli pimeässä kuin läpipääsemätön musta muuri, jonka päällä taivaan tähditetty kansi lepäsi. Avonaisella kentällä leimusi nuotioita, joiden valossa liikkui varjoja ja sieltä täältä erotti jonkun teltankin. Siellä vilisi ihmisiä ja eläimiä, miehiä ja naisia, lapsia, hevosia ja koiria; siellä oli äänen sorinaa korkeimmasta bassosta kimakimpaan diskanttiin, oli laulua, soittoa, vihellyspillin teräviä ääniä, rumpujen pärinää, koirain haukuntaa, lasten huutoja, tyynesti keskustelevien miesten ääniä, riiteleviä kimeitä haisten ääniä, vasarain pauketta, jotka takoivat jotain haljennutta kuparikattilaa tai muovailivat hehkuvista rautapalasista hevosen kenkiä ja nuolenkärkiä — kaikki tämä sekaantui korvia särkeväksi, huumaavaksi epäsoinnuksi. Singoalla oppaanaan ja pitäen häntä kädestä kiinni, astui Erland läpi väkijoukon, jossa miehet söivät, joivat, heittivät arpaa, teroittivat veitsiä ja miekkoja — jossa naiset patoja hämmentivät, ruokkivat lapsia, paikkasivat vaatteita, puhelivat ja riitelivät, — jossa leikki alastomia poikia ja puolialastomia tyttöjä, toisiaan korville lyöden ja raapien, nauraen ja itkien, — jossa oli hevosia, vaunuja, tynnöreitä, huonekaluja ja työaseita — kaikkien ohi astui hän, uteliaiden katseiden seuraamana ja kuullen puhetta ja huomautuksia kielellä, jota hän ei ymmärtänyt, päällikön, Singoallan isän, majaa kohden.
Samana iltana, jolloin Singoalla oli Erlandin luona, oli odotettu seurue saapunut leiriin ja päällikkö oli ilmoittanut, että liikkeelle lähtö olisi tapahtuva toisen päivän aamuna tästä aamusta lukien.
Päällikön maja oli etelään päin lähellä metsän rantaa. Täällä ei ollut melu eikä tungoskaan niin suuri kuin muualla. Heimon vanhimmat ja paraimmat miehet olivat tänne kokoontuneet; myöskin oli täällä muutamia naisia, jotka hiljaa, mutta innokkaasti puhelivat keskenään, kun Erland ja Singoalla lähestyivät. Nämä naiset olivat Assimin äiti, sisaret ja heimolaiset; kaikki katsoivat he päällikön tytärtä, kun hän Erlandin vierellä kulki heidän ohitsensa. Assimin äiti, vanha eukko, oli tulen valossa, ja ehkäpä myöskin päivän valossa, ilkeän noidan näköinen. Hänen pitkä, koukkuinen nenänsä näytti kasvaneen kasvoista esiin kuin kiusaksi syville silmäkuopille ja ontoille poskille… aivan niinkuin maan järistyksessä vuoret kohoavat ja maa niiden ympärillä uppoaa… hänen punaiset silmänsä säihkyivät, ja huulet, jotka mehuttomina ja voimattomina riippuivat hampaattoman kidan ympärillä, irvistivät inhottavasti. Akan kamala naama ilmaisi kiukkua ja kostonhimoa, sillä Assim oli jo kertonut, mitä puron varrella oli tapahtunut; mutta se ilmaisi myöskin ihmetystä, kun hän näki ritarin pojan kulkevan Singoallan sivulla.
Erlandin saapuessa nousivat heimon vanhimmat ylös ja kumarsivat hänelle. Majan aukossa seisoi päällikkö itse, Assimin kanssa puhellen. Molemmat näyttivät hämmästyvän vaalean nuorukaisen tuloa. Assim hiipi syrjään, heittäen synkän syrjäsilmäyksen Singoallaan. Päällikkö vei kätensä otsalleen ja kumartui Erlandin edessä, mutta hänen puoleksi maahan luoduista silmistään välähti kuitenkin mustien ripsien välitse kimmeltävä katse tyttären puoleen.
Tyttö oli kalpea, mutta hän ei pelännyt, sillä hänen kätensä oliErlandin kädessä.
Erland sanoi tahtovansa puhua päällikön kanssa ainoastaan Singoallan läsnäollessa. Päällikkö vei hänet vaieten majaansa.
Mitä siellä puhuttiin, ei kukaan tiedä, mutta puolen tunnin kuluttua tuli Erland majasta ulos kasvot levollisina, seurassaan Singoalla, joka ylpeästi katseli Assimin äitiä ja muita naisia silmiin, sekä päällikkö, jonka otsalla näkyi jälkiä levottomista ajatuksista. Tultuaan vähän matkaa metsään pudisti Erland päällikön kättä, suuteli Singoallaa ja virkkoi:
"Olen oleva määräaikana valmis."
"Kuinka on Erlandin laita? Hän on synkkämielinen ja puhuu vähän", sanoi rouva Elfrida miehelleen, Pentti herralle.
"Hän kärsii yksinäisyydestä", vastasi ritari, sittenkun ensin oli miettiväisen näköisenä ottanut kulauksen maljastaan, jonka jälkeen hän antoi katseensa liidellä tuonne sinertelevien vuorten kukkuloihin, mitkä näkyivät läpi kaitaisen ikkunan; "hän kärsii yksinäisyydestä, eikä se kumma olekaan. Metsä ei enää sovi hänelle; meidän pitää syksyllä lähettää hänet kuninkaan hoviin oppimaanmoresja ritarillisia harjoituksia."
Elfrida ei koskaan keskustelua jatkanut, kun tuli tästä asiasta puhe, hän ei voinut olla kaiholla ajattelematta hetkeä, jolloin nuoren Erlandin tulisi isänsä ja äitinsä luota lähteä avaraan maailmaan.
Mutta Erland istui nyt luostarin kirjastossa isä Henrikin vieressä ja luki korkeasta kaari-ikkunasta hämärästi tulevan päivän valossa roomalaisen Virgiliuksen paimenlauluja, ja kun paimen Meliboeus valitti:
Nos patriae fines et dulcia linquimus arva, valitti Erlandinkin sydän niin kuin tuon toisen, ja hajamielisenä kuunteli hän isä Henrikin selityksiä, vaikka nämä selitykset olivatkin mehukkaampia — johon ei paljoa tarvittu — kuin nuo Marius Servius vainajan puisevat ohjaukset, jotka olivat punaisella nesteellä kirjoitetut kirjan sivujen laitoihin.
Ennenkuin Erland saapui luostariin, oli hän käynyt katsomassa joka sopen linnassa, puhunut ystävällisesti kaikkien linnan palvelijoiden kanssa, käynyt lapsuutensa leikkipaikoilla, muistaen jyrkänteenkin, josta oli järveen hypännyt; hän oli käynyt niille hyvästit heittämässä, ja vasta nyt tunsi hän, kuinka rakkaat ne hänelle olivat, vaikka hän niin usein oli ikävöinyt täältä pois avaraan maailmaan.
Hän ajatteli rakasta isäänsä, rakastettua äitiänsä. Hän ajatteli munkkia, tuota hyvää opettajaansa, joka hänen vierellään istui, ja hän siunasi häntä mielessään kirjoitustaidosta, jonka oli häneltä oppinut; sillä näin lohdutteli mieltänsä Erland: minä ilahdutan kohta vanhempiani kirjeellä, joka on heille sanova, miksi olen kadonnut, että minä voin hyvin, ja että pian olen jalona ritarina palaava, kunniaa ja mainetta urotöilläni saavutettuani.
Tätä tarkoitusta varten oli hän irroittanut lehden kirjekirjasta ja pistänyt sen talteen; sille lehdelle olisi kirje kirjoitettava. "Olet uuvuksissa nyt", sanoi isä Henrikki, kun huomasi Erlandin hajamielisyyden; "hyvä, lopettakaamme…claudite jam rivos, pueri, sat prata biberunt."
Isä Henrikki sulki kirjan ja lukitsi sen kirjakaappiin.
"Hyvästi", sanoi Erland ja puristi isä Henrikin kättä. "Hyvä opettajani", lisäsi hän, "tahdon saada tänä iltana siunauksenne." Priori laski kätensä hänen päänsä päälle, luki siunauksen ja sulki hänet syliinsä, niinkuin hänen välistä muulloinkin oli tapana tehdä.
Nyt kuului liikettä muurien ulkopuolelta. Portinvartija veli Johannes, raotti ovea ja ilmoitti, että joukko noita muukalaisia pyrki päällikkönsä johtamana sisään kiittämään prioria hänen ystävyydestään ja sanomaan jäähyväisiä, sillä seuraavana päivänä puolen päivän aikaan aikoivat he lähteä liikkeelle. He olivat jo käyneet Ekössä ja lausuneet ritarille nöyrimmät kiitoksensa osoitetusta vieraanvaraisuudesta.
Priori vastasi: "antakaa heidän tulla!"
Sillä välin heitti Erland viittansa olalleen ja lähti.
Isä Henrikki vastaanotti vieraan kansan edustajat luostarin refektoriossa. Kaikki munkit olivat läsnä. Päällikkö astui esiin, puhui ja kumarsi. Priori vastasi kaunopuheliaasti hänen sanoihinsa. Kaikki kävi juhlallisesti ja samalla ystävällisesti. Mutta sillaikaa kun päällikkö ja priori puhuivat, harhailivat muukalaisten miesten katseet ympäri huoneen seiniä ja kiintyivät kultaisiin astioihin, jotka olivat tammipöydälle asetetut, kuin myöskin pyhän neitsyen ja Kristuslapsen kuviin, jotka olivat seinän syvennyksiin sijoitetut. Mutta hartautta se ei varmaankaan ollut, jota heidän silmistään kiilsi, kun he näkivät taivaan kuningattaren kultaisen kruunun tai ne hopeakoristeet, jotka häntä ympäröivät. Eikä se varmaankaan ollut huoneen lämpö, joka pani erään toisten peitossa olevan miehen nostamaan hakasta lähinnä ovea olevasta ikkunasta; sillä jos lämpö olisi häntä vaivannut, olisi hän varmaankin avannut ikkunan, mutta niin ei hän tehnyt.
Jätämme luostarin ja menemme linnaan, nähdäksemme Erlandin hiljaiset jäähyväiset. Ilta on jo myöhäinen, ja luostarikellojen ääni, joka linnan asukkaille ilmoittaa levolle menon ajan olevan käsissä, on jo kauan sitten kulkenut järven yli ja kallioitten kaiun kantamana häipynyt metsään. Ritari Pentti ja Elfrida rouva nukkuvat jo; makuuhuoneen lamppu levittää seinän syvennyksestä heikkoa valoaan ja epämääräiset, väräjävät varjot kokoontuvat yhä mustempina vuoteen uutimien ympärille. Ovi saliin on raollaan; se avautuu hiljalleen. Kynnykselle pysähtyy pimeän suojaamana Erland. Hän tahtoo hiipiä vanhusten luo, nähdä vielä kerran heidän kasvonsa, sanoa heille hyvästinsä niin hiljaa, että he vain unessaan sen tuntevat; mutta vanhain uni on herkkää, he voivat herätä, pelko taistelee sydämen halujen kanssa, hän ei uskalla mennä. Hän painaa otsansa ovenpieleen ja kuuntelee rakkaiden nukkuvien hengitystä. Hänen poskensa ovat kalpeat ja hänen silmänsä ovat kyyneltyneet. Hän palaa samaa tietä, jota tuli. Hän kiiruhtaa, sillä hänestä tuntuu kuin käytävän ja rappujen pyhimysten kuvat liikkuisivat ja ojentaisivat kätensä häntä kohti. Hän kutsuu Hurttaa, kahlaa salmen yli, joka erottaa saaren mantereesta — sillä nostosilta on ylhäällä niinkuin aina yöllä — ja painuu metsään uskollisen koiransa seuraamana. Hänellä on yllään huonoimmat vaatteensa, eikä ainoatakaan rahaa ole hänen kuluneen takkinsa taskussa. Vyö, ja siinä riippuva metsästyspuukko ovat ainoat rahan arvoiset kapineet, mitkä hän on ottanut mukaansa isänsä linnasta.
Muukalaisten päällikkö oli sanonut ritari Pentille ja isä Henrikille, että hänen joukkonsa lähtisi liikkeelle seuraavana päivänä puolen päivän aikaan. Hänellä oli ehkä syynsä niin sanoa; Erlandille oli hän sanonut: tule ennen keskiyötä, tai tulet liian myöhään.
Kaikki oli jo valmiina lähtöön, kun Erland saapui aholle. Levottomuudella oli Singoalla häntä odottanut. Nyt otti hän hänet vastaan ilohuudolla istuessaan kirjavaan viittaan kääriytyneenä peitteistä tehdyllä vuoteella isänsä vaunuissa ja itse ohjaten pieniä, takkuisia hevoskoneja, jotka kuopivat maata levottomasti. Takana oli pitkä jono vaunuja, joiden eteen oli valjastettu hevosia ja härkiä ja jotka olivat täynnä naisia, lapsia ja tavaroita. Viittoihinsa kääriytyneinä seisoivat naineet miehet vaunujen vieressä, kukin omaisuuttaan vartioiden. Nuoret naimattomat miehet muodostivat keihäillä, jousilla ja veitsillä varustetun jälkijoukon. Hyljätyt tulet valaisivat tätä näyttämöä. Vaunujen eteen oli asetettu soihdunkuljettajia.
Päällikkö kulki takaisin omien kuormavaunujensa luota, jotka olivat rivin etupäässä, aina viimeisten luo, nähdäkseen että kaikki oli kunnossa. Hän oli kiivaasti kannustanut väkeään joutuisaan lähtöön, hänen katseensa oli levoton ja hän, tuo muuten niin syvään kumarteleva mies, oli tuskin tervehtinyt joukkonsa uutta jäsentä, tyttärensä miestä ja ritarin poikaa. Erland ei sitä merkille pannut, sillä hän ei nähnyt eikä ajatellut muuta kuin Singoallaa. Kun päällikkö oli tehnyt kierroksensa, antoi hän kellolla lähtömerkin. Soihdut hulmusivat kuusien välissä, vaunu toisensa perästä katosi metsän mustaan kitaan, ja kohta oli aho tyhjä.
Niin kulki jono eteenpäin niin nopeasti kuin pimeys ja vaikea maa sallivat. Singoalla oli laskeutunut vaunusta ja käveli Erlandin vierellä, joka ohjista talutti hevosia. Tähdet tuikkivat puun latvojen takaa, ja takanansa kuulivat rakastavaiset yksitoikkoista, surumielistä ja samalla kaunista laulua, jota joku kuormain kupeella kävelevistä lauloi. Välitse rosoisten kallioiden, läpi hiljaisien laaksojen kulki matka lyhyenä kevätyönä.
Idässä päin alkoi valjeta. Pimeyden läpi tunki kylmähkö valonhämärä, vähitellen nouseva koi, jonka tullessa tähdet kalpenivat ja katosivat.
Assim, joka koko yön oli istunut hevosen selässä, pysähtyi äitinsä vaunujen viereen, levitti hänen ylleen vaatetta aamukylmää vastaan ja puhui sanoja, jotka pojalle sopivat, mutta kasvot puoleksi pois päin käännettyinä, niinkuin tavallista oli äitinsä läsnä ollessa, sillä hän tunsi alennuksensa siitä, että oli hänen kauttaan maailmaan syntynyt. Sen käsityksen oli äiti itse hänelle antanut ja sitä ylläpitänyt puhuessaan omasta pikimustasta verestään ja hänen isänsä purppuran punaisesta, isoisän vielä punaisemmasta ja isoisän isän sitäkin punaisemmasta. "Sinä olet pyhää uhraajain verta, Assim. Esi-isilläsi oli tukka kullankarvainen ja silmät vuokon siniset, he olivat jumalain vertaisia, ja heidän varjollaan oli siunaava voima. Sinä olet tässä kulkijainten joukossa ainoa, joka olet papillis-kuninkaallista sukua. Isoisäsi iso-isä oli valkotukkainen, niin on minulle kerrottu, ja muisti ja osasi hän pyhän muinaiskielen kaikki tarinat ja pyhitti niillä kansamme morsiamet, lapset, karjat ja tulet. Iso-isäsi oli tummaverinen, mutta ei kuitenkaan niinkuin sinun isäsi, ja satavuotisenakin luki hän muutamia noista vanhoista mahtavista rukouksista ja ymmärsi ne. Isäsi, joka oli haluton ja hidas oppimaan, mutta käskemään halukas ja pikainen, muisti ja ymmärsi vain muutamia heidän sanoistaan. Enemmän kuitenkin muisti kuin sinulle jätti perinnöksi. Sinä olet isääsikin mustempi. Sinä olet aasi, Assim. Äitisi veri, isoäitisi ja isoisäsi äidin veri ovat tehneet aurinkohevon jälkeläisestä aasin. Niillä jumalain pojilla, jotka johtivat kulkijakansaa Assariasta, ei ollut jumalain tyttäriä avioksi otettavina."
Moisia sanoja oli äiti puhunut pojalle aina tämän pienuudesta pitäen. Assim suri mustaa vertaan ja syytti sitä niistä sanoista ja teoista, joita hän häpesi ja katui. Mutta purppuran punaisesta oli hänen verissään ainakin niin paljon jälellä, että se voi tulla tuntuviin ja saada vallan aamuruskon hetkinä. Silloin tapahtui, että hänen huuliltaan tulvi sanoja, jotka kulkijakansaa kummastuttivat ja joita Singoalla ihaili, mutta joita ei hän eivätkä muutkaan lukeneet hänelle kunniaksi, koska luulivat, että esi-isät hänen suunsa kautta puhuivat.
Assim ratsasti jälkijoukkoon. Erlandia ja Singoallaa hän ei ollut näkevinään. Surun varjostamalla ihastuksella katseli hän itään päin, valon lähdettä kohti, jonka edessä oli vaalean punaisia juovikkaita pilviä. Lämmön värit niitä yhä enemmän värähyttelivät. Vaaleanpunainen muuttui heleänpunaiseksi, heleänpunainen uhkeaksi ruusunpunaiseksi, jota hopea reunusti, hopea peittyi sulavan, tulenpuhuvan kullan kaltaisen raiteen alle, herätti linnut metsässä riemuisaan lauluun ja levitti helmeilevää heijastusta ja sateenkaaren kimmellystä maanpinnan keltaiseen sammaleen.
Assim oli laskeutunut hevosensa selästä. Hän tuijotti kirkastunein katsein tuohon taivaalliseen väreilyyn ja virkkoi:
"Usas, Usas, taivaan tytär, terve sinulle, Koitar impi! Valon soturit, puolustajasi, aseitaan hiovat, valjastavat punaiset hevosensa vaunujesi eteen ja avaavat sinulle taivaan oven. Sinä tartut pyhän järjestyksen ohjiin ja kuljet loistelevine rattainesi laillisuuden tietä, ollen suloisena esimerkkinä ihanalleSûrya'lle. Sinussa on kaikkien elollisten henki, eloon herätät sinä kaiken mikä elää. Pimeyden vallat pakenevat sinut nähdessään, sinä ylpeä, voittoisa, ihanuutta uhkuva Koitar impi."
Auringon reuna tuli näkyviin ja yhtäkkiä ilmaantui tuo häikäisevä kehä näköpiiriin, kohotakseen hiljennettyä kulkua yhä korkeammalle. Assim painoi päänsä alas ja rukoili:
"Sûrya, poista mielestäni pimeys, joka siinä asuu, vaikka maailma loistossasi kylpee! Aurinko, ihana kuningatar, kuuntele korkeista, tulta tuiskuavista vaunuistasi niiden isien poikaa, jotka ovat omistaneet sinulle tuhansia lauluja, lukemattomia uhreja! Sääli minua Olen onnettoman rakkauden alentama mies. Vereni on myrkytetty. Toivon tuhoa ja kuolemaa valkoiselle miehelle, jota rakastaa se, joka on minut loihtinut. Keskellä säteilevää valoasi on minun silmissäni yö.Sûrya, joka kaikessa suuruudessasi tunnet sääliä, ojenna sairaalle lehtinen siitä terveyskukkien seppeleestä, joka ympäröi kiiltävää otsaasi! Tahdotko antaa minulle Singoallan sydämen? Ellet tahdo, niin pane minut niiden joukkoon, jotka ovat ihanuutesi nähneet eivätkä sitä enää näe!"
Tämä on miellyttävää matkantekoa, ajatteli Erland, ja hänen rintansa paisui yhtä ainoata tunnetta, joka huusi: eteenpäin, eteenpäin läpi ihanan maailman! Hän katseli Singoallaa; Singoalla oli vasta auennut ruusu, aamun kasteesta raikas.
Mutta ei ollut aamu karkoittanut sitä yöllistä pilveä, joka päällikön otsaa peitti. Hänenkin sisässään huusi ääni: eteenpäin, eteenpäin! mutta se ääni oli hätäilevän ääni. Uupumatta riensi hän vaunulta vaunulle ja kiirehti miehiään joutumaan. Tunti tunnin perästä kului, ja aurinko oli jo korkealla; hevoset vuotivat hikeä, naiset olivat uuvuksissa ja napisivat. Mutta päällikkö komensi: eteenpäin, piiskat iskivät vinkuen uupuneita juhtia selkään, ja vaunujen pyörät ulvoivat kuluneissa karoissaan.
"Päällikkö", sanoi Erland Singoallan isälle; "etkö kohta käske pysähtymään? Etkö tiedä, että juhdat kaipaavat lepoa, ruokaa ja vettä? Näetkö, tuolla, on puro. Antakaamme hevosten ja härkien juoda!"
"Tuolla", sanoi päällikkö, osoittaen loivarinteistä kukkulaa, joka oli aivan lähellä; "tuolla me levähdämme."
Enempää hän ei vastannut, sillä samassa ajaa karahutti hänen luokseen ratsastaja. Se oli Assim. Hän kuiskasi jotain päällikön korvaan. Tämän kasvot synkistyivät yhä enemmän ja hänen silmissään välähti levoton katse. Ei hän mitään virkkanut, mutta hän kutsui luokseen muutamia vanhemmista miehistä ja jakoi matalalla äänellä heille käskyjään.
Sillä välin kohosi jono metsää kasvavalle kukkulalle. Sen laella oli tasainen paikka. Täällä riisuttiin juhdat, vaunut asetettiin kehään ja sidottiin toisiinsa nuorilla, niin että ne muodostivat vaunulinnan. Sen sisään kokoontui nyt väkeä ja hevosia. Aseet otettiin esille ja pantiin kokoon suuren tammen ympärille, joka oli keskellä vihreätä paikkaa. Ihmetellen kysyi Erland päälliköltä, mitä tämä tietäisi.
"Varovaisuus on tarpeen kansalle, jolla on paljon vihollisia", vastasi tämä ja meni salaiseen neuvotteluun vanhempain miesten kanssa, sillaikaa kun nuoremmat ruokkivat hevosia ja naiset kantoivat vettä lähteestä tai laittoivat päivällisruokaa.
Singoallan ympärille kokoontuivat heimon nuoret tytöt, he haastelivat iloisesti ja katselivat salaa tuota vaaleaveristä nuorukaista, joka heistä kaikista oli kaunis ja jonka jokainen olisi sydämestään mieheksensä halunnut. Olet onnellinen, Singoalla, sanoivat he, ja Singoalla nyökäytti heille iloisesti päätään. Mutta niiden nuorten tyttöjen joukossa, jotka Singoallaa puhuttelivat, ei ollut ainoatakaan Assimin sisarista ja heimolaisista. He olivat eri paikkaansa kokoontuneet ja Assimin äiti oli heidän keskellään.
Sill'aikaa tarkasteli Erland tammen ympärille kasatulta aseita, jännitteli jousia koettaakseen niiden voimaa, tutki miekkojen teriä ja lauloi iloista laulua.
"Oli onni, että hän on seurassamme", sanoi muuan vanhemmista miehistä päällikölle.
"Hän on oleva panttivankimme."
"Mutta hän on vaarallinen", virkkoi toinen; "vihollinen omassa leirissämme."
"Unijuomaa!" kuiskasi päällikkö.
Neuvottelun jälkeen poistui Assim ja puheli äitinsä kanssa.
Senjälkeen astui hän taas koninsa selkään ja ratsasti kolmen tai neljän nuoren miehen seuraamana pois leiristä alas kukkulan rinnettä.
Naiset toivat nyt ruokaa ja levittivät sen ruohikkoon. Joukko kokoontui eri ryhmiin aterioimaan. Päällikkö, hänen sukulaisensa ja heimon vanhimmat söivät tammen alla. Erland kutsuttiin istumaan päällikön viereen; Erlandin vieressä istui Singoalla. Eräs Assimin sisarista palveli aterioivia. Päällikkö pyysi Erlandilta anteeksi aterian yksinkertaisuutta; mutta Erland taittoi leipänsä ja tarjosi siitä toisen puolen Singoallalle.
Mutta vaikkakin ruoka oli yksinkertaista, ei voinut samaa sanoa juomasta. Assimin sisar kantoi maljoja esiin; ne kannut, jotka asetettiin päällikön, Erlandin ja Singoallan eteen, olivat kauneinta hopeata, taiteellisesti valmistettuja. Erland luuli tuntevansa ne ja huudahti ihmetellen:
"Kuinka nämä maljat ovatkaan niiden kaltaiset, joita olen luostarissa nähnyt! Tämä on silmissäni ihmeellisesti sen pyhän pokaalin näköinen, joka on luostarin alttarilla, täynnä ehtoollisviiniä."
Singoalla kalpeni ja loi silmänsä maahan, sillä hän aavisti asian.Assimin sisar täytti maljat. Kaikki muut paitsi Singoalla joivat jaErlandin mielestä oli juoman maku suloinen.
Nyt kuului sekavia huutoja. Syntyi levottomuutta leirissä. Assim oli palannut, hän kiiruhti päällikön luo ja puheli hänen kanssaan.
"Mitä on tekeillä?" kysyi Erland.
"Me pidämme vain aseharjoituksia", vastasi päällikkö kylmästi ja käski Singoallan poistumaan muiden naisten seuraan. Nämä olivat kokoontuneet lasten kanssa erillään olevaan paikkaan vaunulinnassa. Singoalla meni; hänen kasvonsa olivat kalpeat, silmät sekavat.
Miehet kokoontuivat tammen ympärille ja varustautuivat. Päällikkö vei Erlandin miesten keskeen ja kehoitti häntä ajoissa valitsemaan aseensa, ennenkuin parhaat olivat otetut. Mutta kun Erland kumartui ottamaan, antoi päällikkö merkin, nuora heitettiin Erlandin ympärille, ja ennenkuin hän oli ehtinyt huomata petoksen, oli nuora kiedottu hänen käsiensä ja jalkojensa ympärille, niin ettei hän voinut tehdä vastarintaa eikä jäsentäkään liikuttaa. Hänen silmänsä leimusivat, hänen suonensa pullistuivat; mutta päällikkö sanoi miehille: "Sitokaa hänet tammeen!"
Kun se oli tapahtunut, juoksivat kaikki vaunujen luo. Naisten joukosta kuului kiljahdus; Singoalla oli huomannut mitä tapahtui. Hän tahtoi rientää Erlandin apuun, mutta Assimin äiti tarttui kapautuneine sormineen hänen hiuksiinsa ja kähisi: "sinä olet saattanut meidät häpeään ja onnettomuuteen. Voi sinua, voi sinua! Kalpea rakastajasi on kuoleva, palasiksi hänet revitään, myrkkyyn on hän kuoleva… niin, kuule! minun valmistamani myrkkyjuoma raivoo hänen sisuksissaan. Näetkö, hänen päänsä painuu jo rintaa vasten, hänen poskensa kellastuvat niinkuin myrkyllinen voikukka… se vaikuttaa jo."
Ja hänen puhuessaan tarttuivat toiset naiset Singoallaa käsivarsiin ja hameisiin ja sadattelivat ja häpäisivät häntä.
Oli toinenkin olento kuin Singoalla, jolle Erlandin kiusaaminen olisi ollut sietämätöntä nähdä. Se oli Hurtta. Mutta sitäkin oli muistettu. Kun Erland istui ateriallaan, oli yksi miehistä houkutellut Hurtan ulos vaunulinnasta metsään ja siellä sitonut sen puuhun.
Ulkoa kuului huutoja ja aseiden melskettä. Vihollisjoukko ryntäsi ylös kukkulalle. Jo lensi ilmassa nuoli, taistelun ensi airut. Naiset kyyristäytyivät lähemmä toisiaan, painoivat lapsensa rintojaan vasten ja katselivat pelokkaina sille puolelle vaunulinnaa, missä miehet seisoivat jouset jännitettyinä ja keihäät tanassa, hyökkäystä odottaen.
"Ei mitään armoa kirkon varkaille", kuului ääni ulkoa huutavan; "hakatkaa maahan joka ainoa!"
Se oli isä Henrikki, joka puhui ritari Pentin talonpojille, jotka kirveillä, jousilla ja keihäillä varustettuina olivat lähteneet muukalaisia takaa ajamaan.
Isä Henrikki ratsasti pienen kimon selässä; munkkiviittansa ympärille oli hän sitonut vyön. jossa miekan tuppi riippui; miekkaa heilutti hän kädessään.
Ritarikin seurasi mukana, mutta aseetonna, sillä hän ei katsonut maksavan vaivaa vetää sotisopaa ylleen ja häiritä hyvän miekkansa lepoa moisen kahakan vuoksi. Hän kulki väkensä etunenässä nojaten keppiin, niinkuin hänen tapansa oli, kun käyskenteli pelloilla ja niityillä.
Hän kääntyi miesten puoleen ja lisäsi priorin sanain painoa virkkamalla:
"Niin, hakatkaa maahan roistot älkääkä säästäkö muita kuin vaimoja ja lapsia! Huonosti ovat he vierasvaraisuuteni palkinneet. He ovat ryöstäneet luostarin putipuhtaaksi eivätkä ole edes säästäneet pyhän neitsyen kruunua ja ehtoollismaljaa. Heiluttakaa kirveitänne pojat, niinkuin metsän puita kaataisitte!"
Mutta ennenkuin joukko oli ehtinyt vaunujen luo, oli Assim, saatuaan merkin päälliköltä, mennyt tammen luo, jossa Erland, jo melkein tiedotonna juoman vaikutuksesta, sidottuna seisoi. Assimilla oli tikari kädessään. Kellan kalpeana ja vavisten ojensi hän sen terän Erlandin rintaan.
"Hoi siellä!" huusi päällikkö, joka oli noussut muutamien vaunujen päälle. "Mitä tahdotte te siellä? Tuletteko vihollisina, vai mitä? Ja jos niin on, niin keskustelkaamme nähdäksemme, eikö riitaa voi rauhassa ratkaista."
"Ei mitään keskusteluja, sinä temppelinhäpäisijä!" huusi priori ja ratsasti vaunulinnaa kohti niin nopeasti, etteivät miehensä voineet häntä seurata.
"Katsokaa tuonne ja hellyttäkää mielenne", sanoi päällikkö ja osoitti tammea, joka näkyi kokonaan, vaunulinnan yli kukkulan laella kasvaen.
"Erland!" huudahti priori kalveten.
"Niin, ritarin poika. Jos astutte askeleenkaan lähemmä, annan minä merkin ja rauta isketään hänen sydämeensä."
"Kirottu ollos, pakana!" huudahti isä Henrikki.
"Ei askeltakaan!" sanoi päällikkö ja kohotti kätensä. Assim nosti hänkin kätensä, jossa tikaria piti ja hämmästyi itsekin sitä hekkumallista veren himoa, jota tunsi.
"Seis", huusi isä Henrikki ja viittasi sekä päällikölle että ritarille ja hänen väelleen, joka jo oli asettunut rintamaan hyökätäkseen vaunulinnaa vastaan.
"Mitä on tekeillä?" kysyi ritari.
"Tuolla! Katsokaa! Seis! Ei askeltakaan eteenpäin!"
Ritari Penttikin kalpeni ja sai vaivoin huudetuksi joukolleen:
"Takaisin!"
"Keskusteletteko? Suostutteko vai ette?" kysyi päällikkö, sill'aikaa kuin mustat miehensä, rinta rintaa vasten, puoleksi uhaten puoleksi vavisten, odottivat taistelun alkamista.
"Suostumme!" vastasi ritari.
"Sallitteko meidän vapaasti lähteä?"
"Sallimme."
"Ja viedä kaiken omaisuutemme mukanamme? Huomatkaa, että kutsumme omaisuudeksemme sen, mitä olemme ottaneet. Se on meidän käsityksemme omistusoikeudesta. Siis vapaa lähtö kaiken omaisuutemme kanssa."
Ritari ei vastannut, vaan katsoi äänetönnä isä Henrikkiin.
"Antakaa pois ainakin ehtoollismalja ja kultainen kruunu! Muun saatte pitää", sanoi priori huoaten.
"Älkäämme olko pikkumaisia!" virkkoi päällikkö. "Siis vapaa lähtö kaiken omaisuutemme kanssa! Poika annetaan vahingoittumatonna takaisin, jos vannotte vapahtajanne kuvan kautta, ettette itse meitä vähimmälläkään tavalla hätyytä ettekä muitakaan siihen yllytä."
"Tahdon parhaan kykyni mukaan palkita luostarin kärsimän vahingon", kuiskasi ritari priorille, katsellen kauhistuksissaan Assimin kohotettua tikaria.
Päästäen taaskin syvän huokauksen rinnastaan otti isä Henrikki esille ristiinnaulitun kuvan, joka hänellä oli käädyssä kaulallaan.
"Kaikki sen rakkaan pojan vuoksi. Mutta kuinka on hän heidän käsiinsä joutunut? En ymmärrä sitä."
Ritari ja priori vannoivat molemmat tuon vaaditun valan.
"Laske miekka ja vapauta vanki", huusi päällikkö Assimille.
"Ei, ei!" huusivat useat miehistä. "Älkää antako pois panttivankiamme!He sitten karkaavat päällemme ja tuhoavat meidät."
"Rauhoittukaa", sanoi päällikkö kansansa kielellä. "Nämä pohjoismaalaiset ovat kummallista väkeä. He pitävät tavallisesti mitä ovat luvanneet, jopa ilman valaa ja käden lyöntiäkin. Olemmehan sitäpaitsi valmiit puolustautumaan… Jalo herra", sanoi päällikkö ritari Pentille, "älkää uskoko, että me väkisin olemme vieneet poikanne kanssamme! Vapaaehtoisesti on hän leiriimme tullut aikoen seurata meitä matkallamme maailman läpi, sillä hän on rakastunut tyttäreeni eikä tahdo hänestä erota."
"Sinä valehtelet", sanoi ritari. "En kanssasi väittele. Mene tiehesi ja pelkää taivaan kostoa."
"Niin, mene tiehesi, Amalekiitta!" karjasi isä Henrikki.
Päällikkö kumarsi totuttuun tapaansa ja vei kätensä otsalleen.
Sill'aikaa päästettiin Erland irti puusta ja tuotiin esille kahden miehen tukemana. Hänen ihonsa oli kellan kalpea, hänen käyntinsä horjuva ja aivonsa niin sekaisin, ettei hän tiennyt, missä oli eikä mitä oli tapahtunut. Hänet täytyi nostaa vaunujen yli, ja kun hän oli päässyt omaistensa luo, vaipui hän maahan.
"Mitä olette tehneet pojalleni?" huudahti ritari kauhistuneena, kohottiErlandin päätä ja tarkasteli häntä.
"Ei mitään", vastasi päällikkö varustuksiensa takaa. "Ehkä on pelko sen vaikuttanut."
"Pelko", huusi ritari säihkyvin silmin. "Minunpoikani pelkäisi teidän katalia tikarejanne? Ei, hän ei ole koskaan pelännyt eikä voi koskaan pelätä."
"Luultavaa on", huomautti isä Henrikki, "että vihastus on vienyt sidotun pojan voimat."
Tahdomme nyt vain muutamin sanoin ilmoittaa, että Erland vietiin kotiinsa Ekön linnaan, sekä että ritari ja priori vetäytyivät takaisin miehineen.
Tuskin olivat he poistuneet, ja päällikkö lähettänyt vakoojia ottamaan selkoa, oliko lähtö todellakin tapahtunut, ennenkuin hän käski, että Singoalla tuotaisiin hänen eteensä.
Tyttö, joka tähän saakka oli turhaan riuhtonut päästäkseen irti naisten käsistä, syöksyi isänsä jalkoihin. Hänen pitkä tukkansa tulvehti sekaisin; hänen kasvonsa vuotivat verta haavoista, joita tuo vanha noita, Assimin äiti, oli niihin kynsillään repinyt, hänen hameensa oli repaleissa.
Assimin äiti ja muut naiset juoksivat hänen jälessään ja kokoontuivat rääkyen päällikön ympärille. Miehetkin sinne kokoontuivat.
"Oikeutta! oikeutta!" huusi Assimin äiti.
"Onko jo siihen tultu, että kuolleen päällikön poikaa, jumalain jälkeläistä, saa häväistä elävän päällikön tytär? Eikö Assim kelpaa Singoallalle? Odota, meidän sukumme on mahtava… meidän sukumme on päällikköjen suku niin jalo, että sinun sukusi on sen rinnalla kuin lika auringon valon rinnalla."
"Pidä suusi, akka", sanoi päällikkö, "tahi leikkaan minä kielen kurkustasi! Olenko koskaan unohtanut, mitä oikeus vaatii?"
"Isäni", huusi Singoalla ja kietoi kätensä hänen vyötäistensä ympärille; "tuo vaaleaverinen nuorukainen on mieheni; olemme vannoneet toisillemme uskollisuutta Alakon kuvan kautta, et voi koskaan häntä minulta ottaa."
"Hän hourailee", sanoi päällikkö. "Missä on Assim?"
"Tässä olen."
"Tuokaa tänne kiviastia!"
Eräs naisista toi kiviastian. Päällikkö kohotti sen ylös.
"Assim", sanoi päällikkö, "minä annan sinulle tyttäreni avioksi, ja merkiksi siitä muserran minä tämän…"
"Seis", huudahti Assim; "ette tiedä, huolinko minä hänestä. En himoitse omenaa, jota toinen on purrut."
Päällikön kulmat rypistyivät ja hänen huulensa pureutuivat yhteen. Mutta hän pelkäsi Assimin sukua, jota taikauskoisesti kammottiin ja pidettiin arvossa, ja suuntasi sentähden kiukkunsa, ei Assimiin, joka oli ilkeästi häntä häväissyt, vaan Singoallaan.
"Pois", karjasi hän ja sysäsi hänet luotaan. "Tahdon näyttää, miten päällikkö oikeutta jakaa, ja kirottu olkoon se kieli, joka rohkenee minua puolueellisuudesta häväistä! Tyttäreni, olet häväissyt yhden niiden kymmenen ruhtinaan jälkeläisistä, jotka johdattivat kansamme esi-isien maasta, Assariasta. Tiesit olevasi Assimin vaimoksi aiottu, mutta olet hyljännyt hänet muukalaisen tähden. Hyvä, hae tuo muukalainen, hae hänen rakkautensa tai kylmyytensä, hänen saalinsa tai ylenkatseensa; mutta älä hae enää mitään meidän luonamme! Olet suljettu pois meidän seurastamme. Mene muukalaisesi luo."
Riemua huutavat Assimin heimolaiset ja ystävät, joita on suurin osa joukosta.
Päällikkö oli tuolla teolla tukenut jo horjuvan valtansa. Siihen se oli tarkoitettu. Mutta oli siinä vihallakin osansa. Nyt, kun tuomio oli langetettu, tuli pisto sydämeen, ja hän toivoi, että kohoisi ääniä Singoallan puolustukseksi.
Mutta kaikki riemuitsivat — kaikki paitsi Assim, joka äänetönnä seisoi, ja kaksi nuorta tyttöä, jotka olivat Singoallan leikkitovereita, astuivat esiin, syleilivät häntä ja itkivät.
Se oli näky, joka kirveli päällikön sydäntä.
"Päällikkömme on oikea tuomari!" huusivat miehet.
Mutta Assimin äiti tanssi Singoallan ympärillä ja osoitti häntä sormellaan. Ja muut naiset, sekä vanhemmat, jotka toivoivat Assimia omille tyttärilleen, että nuoremmat, jotka kadehtivat Singoallan kauneutta ja hyväksyivät äitiensä ajatukset, huusivat hekin: "Mene! Pois täältä! Mene nyt muukalaisesi luo!"
Singoalla pudisti kiharat otsaltaan kääntyi isänsä puoleen ja sanoi:
"Minä menen, isä. Menen mielelläni vaaleaverisen pojan luo, sillä minä rakastan häntä ja hän rakastaa minua; hän on mieheni ja minä olen hänen vaimonsa. Mutta sinuakin minä rakastan ja kun olen saanut takaisin mieheni, haen sinut käsiini, sillä sinä et voi minua ainaiseksi hyljätä, sinä, joka olet niin hyvä."
Singoalla kääntyi pois ja lähti leiristä.
Tyttö vaelsi läpi metsän. Hän seurasi niitä jälkiä, joita hänen kansansa vaunut olivat jättäneet. Oli jo hämärä, kun hän uupuneena, epäröiden ja pelosta vavisten näki Ekön linnan tornin kohoavan yli järven harmaan pinnan. Nostosilta oli vedetty ylös eikä hän uskaltanut huutaa. Tyttö istuutui rantakivelle, peitti kasvonsa käsiinsä ja itki. Paljon oli hänellä ajattelemista: isänsä viha, naisten iva, mutta enin kaikista Assimin äidin sanat, että tämä muka oli vuodattanut myrkkyä vaaleaverisen nuorukaisen juomaan.
"Hän valehteli, niin, hän valehteli", päätti Singoalla, sillä hän tahtoi karkoittaa pois tämän kamalan ajatuksen.
Silloin heräsi hän surullisista mietteistään siihen, että kuuli hiipiviä askeleita takanaan. Hän näki useita miehiä, jotka häntä lähenivät; hän nousi ylös; ne syöksyivät esiin ottaakseen hänet kiinni ja viedäkseen hänet linnan herran eteen. He olivat tunteneet hänet noiden pakanain, kirkonvarkaiden ja myrkynsekoittajain laumaan kuuluvaksi naiseksi, joita he samana päivänä olivat herransa ja ritarinsa ja isä Henrikin johdolla takaa ajaneet.
Silloin valtasi pelko Singoallan sydämen ja hän pakeni nopeasti metsään. Nuolia vinkui hänen ympärillään; ne eivät sattuneet, mutta hän kuuli niiden kuoloa ennustavan vinkunan ja pakeni… pakeni niin nopeasti kuin huohottava rinta salli. Kauan kuuli hän vielä takanaan vainoojain askeleita ja huutoja; ehkä se vain oli tuuli, joka juuri oli alkanut metsässä puhaltaa. Välistä pysähtyi hän kauhistuksissaan, sillä pimeä petti häntä ja sai hänet luulemaan jokaista oudompaa pensasta viholliseksi. Hän päästi silloin huudon ja painoi kätensä sykkivää sydäntään vastaan. Sitten pakeni hän taas, niinkuin ajettu kauris, tietämättä minne meni. Taivas oli mustassa pilvessä, joka pimeyttä paksunti; tuuli kiihtyi, vettä alkoi sataa. Vinkui kallioiden lomissa, ratisi puissa; oli niinkuin olisi jokainen esine luonnossa saanut äänen, uhatakseen ja peloittaakseen häntä. Tosin putoilivat sadepisarat vilvoittaen hänen kuumalle otsalleen ja antoivat hänelle voimaa kiiruhtamaan eteenpäin: mutta lopulta vähenivät voimat ja hän meni tainnoksiin. Hän vaipui maahan sammalien päälle kuusen juureen.
Tultuaan taas tuntoihinsa ja katseltuaan ympärilleen, ei hän tiennyt missä oli. Pimeys oli kietonut kaikki läpinäkymättömään vaippaan, myrsky ulvoi ja sade tulvi alas hajanaisista pilvistä. Hän huusi isänsä nimeä, huusi Erlandin nimeä, mutta hänen äänensä haihtui yön pauhaaviin säveliin. Silloin kuuli hän ulvontaa läheisyydestään. Se on susi, ajatteli hän; se ulvoo nälkäänsä; saakoon se syödä minut, sillä isäni on minut hyljännyt ja Erlandin on Assimin äiti myrkyttänyt. Ja Singoalla nousi ylös ja meni sinne, mistä ulvonta kuului. Nyt kuului se aivan läheltä… Singoalla näki jotain liikkuvan puun alla… hän lähestyi… tunsi karvaisen pedon panevan käpälänsä hänen rintansa päälle… hän kaatui maahan… eläin seisoi hänen vieressään, nuuski hänen kasvojaan, nuoleksi niitä pehmeällä kielellä ja päästi iloisen haukunnan.
"Hurtta!" huudahti Singoalla.
Se oli tuo uskollinen koira, jonka miehet olivat sitoneet puuhun vähän matkaa vaunulinnasta, hiukkaista ennen kuin Erland tammeen kytkettiin.
"Voi sinua, Hurtta hyvä, sinä et olekaan susi, et tahdokaan antaa minun kuolla", puhui Singoalla. "Mutta sinä olet Erlandin koira ja siksi minä sinua rakastan."
Singoalla huomasi, että Hurtta oli sidottu, ja päästi sen puusta.
"Jää nyt luokseni", jatkoi hän ja tarttui koiraa kaulaan, "sinä tiedät, hyvä Hurtta, että minä olen kauheasti yksin, pelkään kovasti ja olen hyvin onneton. Isäni on hyljännyt minut, ja Erland on ehkä kuollut. Mutta jos hän elääkin, emme saa kuitenkaan tavata, sillä hänen isänsä ja kaikki hänen heimolaisensa, kaikki valkeat ihmiset vihaavat minua ja tahtovat minut tappaa. Isäni on ryöväri ja heimolaiseni ovat myrkyttäjiä. Voi, hyvä Hurtta, minä olen yksin ja olen kovin onneton."
Niin puhui Singoalla ja itki. Mutta Hurtta irtautui hänen sylistään ja katosi pimeään. Sekin hylkäsi Singoallan. Eihän se ymmärtänyt hänen puhettaan; se oli sitäpaitsi nälissään, Hurtta parka, ja ikävöi kai isäntäänsä. Eipähän, se palaa pian takaisin ja painaa päänsä Singoallan helmaan. Se tahtoi vain jaloitella vähän aikaa, kun oli kauan ollut kiinni. Se jäi nyt Singoallan luo koko yöksi, kuunteli kärsivällisesti ja ikäänkuin ymmärtäen hänen valitustaan ja nuoleskeli ahkerasti hänen käsiään. Se oli ainoa tapa, jolla se voi sääliään ilmaista.
Aamupuoleen yötä vaipui Singoalla levottomaan uneen. Hänen hento ruumiinsa vapisi vilusta ja uupumuksesta. Hän heräsi Hurtan haukuntaan. Miehinen olento seisoi hänen edessään.
"Assim!" huudahti hän ja tuijotti häneen sekavin silmin.
"Assimhan se on, sinä onneton Singoalla," sanoi mies. "Olen etsinyt sinua koko yön."
"Mitä minusta tahdot?"
"Pelastaa tahdon sinut, Singoalla, ettet joutuisi valkoisten käsiin. Olethan yksin, onneton lapsi, olet nälissäsi; tässä on leipää! Palelethan; tässä on viittani! Nouse ylös, Singoalla. Jos et rakastakaan Assimia, niin salli hänen kuitenkin henkesi pelastaa. Isäsi on sinut hyljännyt, mutta minä en voi jättää sinua."
"Mene luotani! Sinä ja sinun äitisi olette tappaneet Erlandini. En siedä sinua silmieni edessä."
Assim vaikeni ja kätki kasvonsa käsiinsä.
"Assim!" huudahti Singoalla yhtäkkiä. "Sinä olet hyvä, en tahdo ajaa sinua pois, ei, minä seuraan sinua ja rakastan sinua, jos vaan tahdot yhden ainoan pyyntöni täyttää."
"Minähän tahtoisin kuolla edestäsi; tahdon tehdä mitä tahansa, kun en vaan tarvitse jättää sinua", sanoi Assim ja heikko ilon välähdys valaisi hänen synkät kasvonsa.
"Hyvä, mene linnaan ja tuo tänne Erland! Mutta älä tule ilman häntä!Älä uskallakaan tulla ilman häntä!"
"Erlandisi on kuollut", sanoi Assim, jonka sydäntä nuo sanat pahasti raatelivat.
"Valehtelet!"
"En valehtele. Kun etsin sinua, olin linnankin läheisyydessä? Kuulin puhuttavan että hän on kuollut."
"Mene sitten luotani ja anna minun kuolla", rukoili Singoalla ja painoi päänsä kuusen runkoa vasten.
Assim seisoi liikkumattomana; hän huokaili ja hänen rintansa kohoili.
Singoallakin oli hiljaa ja liikkumatta, istuessaan siinä otsa painettuna kuusen kovaa kaarnaa vastaan.
Silloin lähestyi häntä vihdoinkin Assim, nosti hänet käsivarsilleen ja kantoi häntä vähän matkaa. Samalla kukkulalla, jossa vaunulinna äsken oli ollut, oli kaksi hevosta odottamassa. Hän kietoi Singoallan viittaansa, sitoi hänet toisen hevosen selkään, tarttui ohjaksiin, hyppäsi itse toisen hevosen selkään ja ratsasti etelään päin.
Hurtta seurasi Assimia ja Singoallaa.
Kun Assim sanoi, että Erland oli kuollut, ei totuus hänen suunsa kautta puhunut, vaan mustasukkaisuus ja halu pelastaa Singoalla.
Mutta Erland oli kuolemankielissä; tarvittiin hänen voimakkaan luontonsa viimeiset ponnistukset ja isä Henrikin lääkärintaito myrkkyjuoman vaikutuksen voittamiseksi. Isä Henrikki sai selville taudin oikean syyn; käännekohta tuli pian ja siitä alkaen oli Erlandin henki pelastettu; mutta jälkivaikutukset kestivät kauan ja olivat kauheaa laatua, sillä hänen hengenvoimansa, varsinkin muisti, olivat melkein kokonaan lakastuneet. Tuskinpa tunsi hän enää isäänsä ja äitiänsä. Isä Henrikki istui pitkällisen taudin aikana päiväkausia hänen vuoteensa ääressä ja huvitti häntä satuja kertomalla. Hän kuunteli ja käsitti vain vaivaloisesti noiden yksinkertaisten tarinain juonen. Kerrottavansa sadut valitsi isä Henrikki erityisellä tarkoituksella: ne koskivat kaikki nuoria ritareja, joita vuorenpeikot ja noita-akat olivat loihtineet, ja jotka myrkyllä täytetyistä pikareista olivat juoneet rakkautta ja unhotusta, niin etteivät muistaneet mitään, mitä oli tapahtunut. Erlandin mielessä muodostuivat vähitellen nämä vuorenpeikot ja noita-akat nuoreksi, kauniiksi tytöksi, jonka kuvalle hän alussa hymyili, mutta joka kohta alkoi näyttää hänestä salaperäiseltä ja kauhealta. Tuo tyttö oli Singoalla.
Joskus pääsi Singoallan nimi hänen huuliltaan; mutta se tapahtui ajattelematta, ja tuon nimen sointu, ennen niin rakas, kuului nyt niinkuin sen olisi joku toinen lausunut, kuului aivan vieraalle hänen korvissaan ja täytti tuskalla hänen mielensä.
Hän muisteli epäselvästi sitä seikkailua, mikä hänellä oli ollut tuon kuljeksivan kansan leirissä: hän tunsi kätensä sidotuiksi ja näki tikarin rintaansa tähdätyksi. Mutta käsi, joka tuota tikaria puristi, oli milloin mustan kamalasilmäisen miehen, milloin lumotun tytön, ja se tyttö oli Singoalla.
Heijasteli hänen mielessään kuitenkin kangastus kauniimmastakin menneisyydestä. Hän näki välistä olevansa kukkulalla puron rannalla ja poimi siellä kukkasia tytön seurassa, joka oli hänestä suloinen ja rakastettava.
Mutta tällä naisen haamulla ei ollut Singoallan kasvoja, vaan Helena Ulfsaxin lempeät posket. Eikä se ollutkaan ihme, sillä Helena Ulfsax valvoi usein sairaan vuoteen ääressä ja Erlandin silmiin kuvastuivat silloin hänen kasvonsa.
Vihdoin oli Erland niin toipunut, että voi kävellä ulkona. Nojaten äitinsä käsivarteen ja vaaleakiharaisen Helenan seuraamana käyskenteli hän tuoksuvassa metsässä ja hengitti taivaan tuoretta ilmaa. Sattumalta tai ehkä vanhalta muistiltakin käveli hän polkua, jonka hän itse oli avannut kukkulalle puron luona, meni sinne, missä ennen oli Singoallan tavannut. Kuusi kohisi niinkuin ennenkin kukkulan laella, puro lirisi sekin entiseen tapaansa ja samat kukkaset kasvoivat siellä nyt kuin ennenkin. Erland istuutui puron reunalle; heikko säde jostain suloisesta menneisyydestä välähteli hänen muistonsa sumussa ja täytti hänen rintansa lempeällä kaiholla. Hän katsahti ylös, näki Helenan vierellään ja suuteli hänen kättään.
Mutta ritari Pentti oli nyt päättänyt, että Erland, sittenkun olisi jotakuinkin saanut entiset voimasta jälleen, lähtisi kotoaan saadakseen elämän virrasta juoda rohkeutta ja elinvoimia ja sodan koulussa kehittyäkseen mieheksi ja ritariksi.
Itse Erland sitä eniten halusi. Hän tahtoi niinkuin muinaisajan sotilaat hankkia itselleen nimen ja kunniaa. Nuorukaisen seikkailuhalu heräsi uuteen eloon. Kesä kului valmistuksiin. Kaksikymmentä miestä ritarin alustalaisia varustettiin Erlandia seuraamaan. Hän valitsi itse ne seudun reippaimmista nuorukaisista, ja joka päivä piti hän heidän kanssaan aseharjoituksia linnan pihalla.
Syksy läheni, ja nyt heitti Erland hyvästinsä ja lähti, aseilla, hevosilla ja rahoilla hyvin varustettuna, pienen joukkonsa kanssa matkalle. Tie kulki Kalmariin, josta purjepurren tuli viedä seikkailijat Saksanmaalle, missä Erland aikoi tarjoutua keisarin palvelukseen.
Mutta ennenkuin Erland Eköstä lähti, vannoivat hän ja Helena Ulfsax toisilleen uskollisuutta.
Kun meren aallot hyppelivät Erlandin purren ympärillä ja kantoivat häntä yhä kauemmas isänmaan rannasta, tapahtui välistä, että outoja ajatuksia alkoi liikkua nuorukaisen mielessä. Singoallan nimi kaikui hänen korvissaan hänen rauhaansa häiriten. Hän samalla inhosi ja rakasti tuota nimeä. Sen soinnussa oli rakkautta ja haaveiluja, myrkkyä ja noituutta. Välistä välähteli hänen muistossaan ruskeita silmiä, punotti ruskeita poskia tahtoen ikäänkuin uhalla himmentää Erlandin kihlatun morsiamen, tuon lempeän Helenan kuvaa, tahtoen ikäänkuin kauneudellaan häikäistä hänen kauneuttaan; silloin sanoi Erland:
Väisty pois, jumalaton näky, mielestäni!… ja hän vihelsi tuulta, tarttui peräsimeen ja ohjasi purtensa etelän ilmoja kohti.