The Project Gutenberg eBook ofSiperiaan karkoitettunaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Siperiaan karkoitettunaMuistelmia ja vaikutelmiaAuthor: Heikki VälisalmiRelease date: September 20, 2024 [eBook #74451]Language: FinnishOriginal publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto, 1917Credits: Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SIPERIAAN KARKOITETTUNA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Siperiaan karkoitettunaMuistelmia ja vaikutelmiaAuthor: Heikki VälisalmiRelease date: September 20, 2024 [eBook #74451]Language: FinnishOriginal publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto, 1917Credits: Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen and Tapio Riikonen
Title: Siperiaan karkoitettuna
Muistelmia ja vaikutelmia
Author: Heikki Välisalmi
Author: Heikki Välisalmi
Release date: September 20, 2024 [eBook #74451]
Language: Finnish
Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto, 1917
Credits: Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SIPERIAAN KARKOITETTUNA ***
Muistelmia ja vaikutelmia
Kirj.
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1917.
I. Ennen matkallelähtöä.II. Hämeenlinnasta Pietariin.III. Pietarin siirtovankilassa.IV. Pietarista Tomskiin.V. Tomskin vankilassa.VI. Tomskista Narymiin.VII. Määränpäässä.VIII. Kuka kukin oli.IX. Miten karkoitetut Narymissa elivät.X. "Naapurissa" kylässä.XI. Viranomaiset ja me.XII. Narymista Tomskiin.XIII. Taas uusilla asuinsijoilla.XIV. Kotiin.
Ennen matkallelähtöä.
Niitä on viime aikoina ollut pinnalla heittiöitä monenlaisia ja olioita kaikenkarvaisia istunut tärkeissä viroissa, mutta ei ole minun tielleni sattunut toista suomalaista virkamiestä, joka olisi osannut tehdä itsensä siinä määrin vastenmieliseksi kuin Hämeen läänin ent. lääninsihteeri Juhana Sigfrid Holpainen. Hänen sormensa oli pelissä kaikkialla, missä laittomuutta tehtiin, mutta jokaiselle oli hän valmis vakuuttamaan kuinka pyhästi tahansa, että hän oli varmasti lainkuuliaisin kansalainen koko Suomessa. Hän oli hyvä näyttelijä ja tiesi ottaa avukseen kaikki kokeneen näyttelijän temput.
Siitä on minulla vieläkin elävä muisto.
Maailmansota oli alkanut ja samalla sota hallitukselle epämieluisia kansalaisia vastaan. Strategiset suunnitelmat oli tehty, hyökkäys oli tulossa.
Allekirjoittaneen vaatimaton persoona oli joutunut viranomaisten huomion esineeksi. Hämeenlinnan poliisilaitoksessa kuului elok. 4. pistä saakka 1914 olleen yötä päivää komennuskunta vartoomassa käskyä astua autoon ja hyrrätä kesäasunnolleni. Tuuman täytäntöönpanosta sitä tietä oli kuitenkin luovuttu; ehkä pelättiin, että otus karkaa, vai lieneekö tuumittu, että näin rauhallisen raavaan saa käsiinsä muullakin tavoin.
Miten lie, mutta lopuksi ainakin käytettiin toista, sangen mutkatonta tapaa. Käskettiin kuvernöörin puheille ja sakotettiin — tietysti ilman tutkintoa, mitäs siinä semmoista olisi tarvinnut — roimalla summalla, ja kun kuultiin, ettei maksusta voi olla kysymystäkään, uhattiin lähettää vankilaan.
Mistä sitten sakotettiin?
Paljonko siihen aihetta tarvitsi? — Kirjoituksesta, jota minä en ollut kyhännyt, enkä edes lukenutkaan. Lisäksi oli kirjoitus ollut painettuna sanomalehdessä, jonka toimituksesta minä olin ilmoittanut eronneeni.
Ja "tuomareina" olivat kuvernööri ja edellämainittu lääninsihteeriHolpainen.
Niin, juttu oli sitä myöten valmis ja minä hankkiuduin lähtemään asioilleni, ollakseni kunnossa vaadittaessa vankilaan astumaan.
Mutta silloin minun suotiin nähdä Hämeen läänin lääninsihteeriHolpainen oikeassa karvassaan.
Lääninhallituksen eteisessä tuli luokseni vahtimestari ilmoittamaan, että lääninsihteeri haluaa puhutella minua.
— Ohhoh! Jopa nyt jotakin, vai itse lääninsihteeri! No, mennään sitten.
Lääninsihteerin huoneessa kohtasi minua odottamattoman liikuttava vastaanotto. Lääninsihteeri Holpainen riensi minua vastaan ovelle, tarttui molemmin käsin käteeni ja — puhkesi itkuun; ei ainoastaan kyyneleihin, vaan oikein kovaan ja hillittömään itkuun.
— Tietysti te taas syytätte minua tästä, mitä on tapahtunut, mutta uskokaa nyt toki kerrankinmiehen sanaa, että minä olen syytön. Minä koetin loppuun saakka vaikuttaa kuvernööriin, ettei hän teitä sakottaisi, mutta minä olin voimaton.
Minä en voinut olla hymähtämättä. En ollut kai koskaan nähnyt tätä herraa, mutta hänen tekonsa ja merkityksensä lääninhallituksessa tunsi koko lääni. Sitäpaitsi en minä vielä ollut kerinnyt unohtaa, että pari minuuttia sitten sama herra oli istunut kuvernööriä vastapäätä, eikä ollut suutansa minun puolustuksekseni avannut, vaan päinvastoin koettanut puhua jokseenkin syyttävässä äänilajissa.
— Jättäkäämme tämä, — sanoin, — mutta koska te olette esiintynyt puolustajanani, niin etteköhän voisi laittaa niin, että minä saisin pari päivää olla vielä vapaana ja järjestellä asioitani ennen vankilaan menoani…
— Vaikka kaksi viikkoa, — keskeytti lääninsihteeri, — nyt riippuu asia minusta. Jollen minä laita valmiiksi passitusta, niin ei teitä kukaan voi vankilaan viedä. Olkaa vain vapaana niin kauan kuin haluatte. Soittakaa sitten minulle, niin minä annan teille passituksen ja saatte mennä linnaan. Eihän tämä nyt niin iso asia ole, kolme kuukautta, lohdutteli hän vielä.
— Eipä niin, kiitoksia ja hyvästi.
— Hyvästi, hyvästi! Kuten sanottu, aivan kuin itse haluatte; vaikka kaksi viikkoa.
Minä menin. Lääninhallituksen ovella vartoi poliisi, vangitsi, vei minut asuntooni, sinne tulivat santarmit, tekivät kotitarkastuksen ja passittivat lääninvankilaan.
Minä en ollut koskaan uskonut titulus Holpaiseen enempää kuin muihinkaan mustien vuosien nousukkaihin, mutta kyyneleet tekevät aina vaikutuksensa, ja minä olin jo vähällä luulla, että tuo mies sittenkin tällä kertaa puhui totta.
Hyvä uskoni sammui kuitenkin heti, kun poliisin koura oli käsivarteeni tarttunut, sillä ei suinkaan lääninsihteeri voinut olla epätietoinen siitä, että hänen virastonsa ovella odotti poliisi samaa miestä, jonka edessä hän parhaillaan kyyneliä vuodatti.
Ja sitten vielä: samana päivänä, elok. 17:nä, ja samalla tunnilla kamppaili isäni viimeistä taisteluaan kuoleman kanssa. Tämä oli tietystikin vain kohtalokas yhteensattuma, mutta minä en saa sitä mielestäni, ja aina nostaa sen muisto eteeni näyttelijä-lääninsihteeri Holpaisen juudas-tyypin.
Minä istuin jokseenkin kolme ja puoli kuukautta Hämeenlinnan lääninvankilassa. Mutta Holpainen oli tavallaan täyttänyt lupauksensa, mikä täten hänen kunniakseen mainittakoon. Hän ei tosiaankaan valmistanut passitusta ennenkuin parin viikon perästä, mutta siihen saakka olin minä aivan yhtä visusti vartioituna — "tutkintovankina" santarmien passituksella.
Lääninvankilan oloja ei tarvitse kuvata. Viime vuosina on maamme vankiloissa istunut niin monta kansalaista, että jokainen voi niistä saada selvän joltain istuneelta tuttavaltaan. Olihan meitäkin samassa talossa yht'aikaa kokonaista seitsemän sanomalehtimiestä.
Olin juuri päässyt vapauskuvitteluihin. Neljä päivää oli jälellä, sitten saisin nähdä taas korkeana kaartuvan syystaivaan, hengittää oikein mielinmäärin kirpeätä ilmaa, tehdä työtä, mennä minne tahdon ja kulkea vapaan kansalaisen kirjoissa. Oikeastaan ei itse vapaus olekaan niin ihana kuin kuvittelu. Siihen tottuu niin pian, sillä onhan sitä kuitenkin elänyt suurimman osan ikäänsä vankilan ulkopuolella. Mutta sittenkin, niin suloista kuin vapauden kuvittelu onkin, uhraisin sen yhtähyvin mielelläni itsensä vapauden edestä.
Silloin saapui iskusanoma. Käsketään vankilan kansliaan. Eteisen naulassa riippuu poliisimestarin päällystakki. Joko taas? Vähän aikaa saanutkin olla rauhassa, joko nyt tulee jobin-posti.
Tuli. Karkoitettu Siperiaan koko sotatilan ajaksi valtiollisesti epäluotettavana henkilönä.
— Kuvernööri haluaa olla ystävällinen, antaa neljä päivää valmistusaikaa, vapaaksi päästyänne heti lähdetään matkalle.
— Kiitoksia hyvin paljo! Täältä vankilasta käsin onkin erinomaisen hyvä valmistautua. — Ymmärrän, herra poliisimestari!
Ilmoitetaan vankilan tirehtöörin välityksellä perheelle ja lähimmille, mikä kohtalo miestä odottaa. Valmistakoot matkaa miten kykenevät, itsestä ei ole apua.
Sitten miettimään, millainen se Siperia oikeastaan on. Johtuvat siinä mieleen mummo-vainaan peloittelut ennen lapsena: "Siperiaan joudut, jollet ole kiltti." Jokohan tämä nyt sitten tuli kostona vanhoista pahoista teoista, ei ole tainnut aina tulla muistetuksi olla kilttikään. Ja sittenpä peri Siperia kuin perikin.
Koetan muistella kokoon kaikki maantieteelliset tietoni Siperiasta, mutta häpeään on nähtävästi joutunut vanhan koulumestarin patukka. Ainoastaan mummon kylvämä tiedonsiemen on itänyt ja varttunut vehmaaksi vesaksi. Nyt sen tunnen ja tunnustan.
— Mikä se sitten se semmoinen on? — kysyin ennen, kun mummo Siperiaan karkoitteli.
— Se on semmoinen maa, jossa on vain susia ja karhuja, ja johon lähetetään kaikki pahantekijät.
Ja se on hyvin kaukana, hyvin kaukana…
Täytyi hakea kartasto kansliasta.
— Jaa'ah, kaukana on, hyvin kaukana… Tuossa on Hämeenlinna ja tuossa… tuossa Tomsk… Tomskin lääniin koko sotatilan ajaksi…
Otetaan merkki mittakaavasta kruunun sarkaiseen housunkannattimeen.Viisituhatta kilometriä, eikä vieläkään ihan Tomskissa asti.
— Ohhoh, onpa matkaa!
Piti lähteä kansliaan ottamaan selvää, mitä tirehtööri tietää Siperiasta. Sanoi joskus jostain lukeneensa, että siellä on kevät hyvin kaunis, mutta muista vuodenajoista ei kuulunut hänkään tietävän mitään. Sen ohessa saattoi hän valistaa minua sillä tiedolla, että Siperiassa kelpaa ainoastaan kultaraha, mutta sekin varastetaan matkalla, jollei osaa hyvin piiloittaa. Täytyy ommella kultarahat paidannapeiksi. — Entäs, jos varastetaan paitakin, kuten allekirjoittaneelle kävi?
Niin, monellaisiahan sitä oli suunnitteluja, mutta niistä ei tullut sen valmiimpaa. Rahaa toi joku hyvä ystävä — velaksi — pienemmän summan, mutta kultarahaa ei hän ollut saanut, sillä Suomen Pankki ei ollut suostunut kultaa antamaan. Niinpä siinä varastetussa paidassa sitten myöhemmin ei ollut kultaisia nappeja, mistä asianomainen saalistaja älköön minuun vihastuko.
Vaikka hyvin tiesin siirtyväni vain vankilasta vankikyytiin, heräsi sittenkin rinnassa jonkunlainen vapauden tunne, astuessani ulos vankilan portista. Vaihtelu aina ilahuttaa, ja tiesinhän saavani ajaa muutaman minuutin tutun, rakkaaksi käyneen kaupungin katuja.
Mutta vapauden ilo oli lyhyt. Vankilan portilla seisoo etsivä ylikonstaapeli apureineen ja selittää uudelleen vangituksi. Noustaan ajuriin. Minua viedään syrjäkatuja myöten. Hävennevätkö tekoaan? Siellä täällä näkyy sentään aamuhämärässä joku kulkeva, joka kummissaan katselee poliisilla ajamista. Mahtaako hän edes aavistaa, millä matkalla ollaan, vai onko unohtanut, että tänään minun pitäisi päästä jälleen vapaitten pariin? — Joutava ajatus, mutta sekin saattaa paremman puutteessa kiusata mieltä.
Poliisikamarin päivystyshuoneessa kokonainen pitkä päivä. Kotona käymään ei laskettu edes vartijamiehen saattamana. Jos on asiaa, niin tulkoot omaiset sinne. Pieni pimeä huone. Rehevä ylikonstaapeli, joka lotjamiehestä on kohonnut tähän tärkeään virkaan, pöllyttelee taukoamatta paperossia ja selailee vähän-väliä paksua kirjaansa, johon on merkitty monen juopuneena kaupungin sydämeen korjatun elämäkerralliset muistiinpanot. Ylikonstaapelin koko olennossa on jotainnoli me tangere, koskemattomuuden ylväyttä, ja hän kohtelee tarvittavalla ylimielisyydellä alaisiaan.
Poliiseja tulee passivuorosta, toisia menee. Aina neljän tunnin päästä toistuu sama keskustelu:
— Kaikki rauhallista, herra ylikonstaapeli.
— Hyvä on, saat mennä.
Saapuu siihen komisariokin, koko paikkakunnan pahahenki. Muljauttaa voitonriemuisen katseen tuuheitten kulmakarvojensa alta: ähäs, joko tartuit, olet jo tarpeeksi rähjännytkin. — Niin, onhan sitä satuttu väliin vastakkain, hyvä naapuri, ole nyt ylpeä, mutta tulee vielä vuoro vieraallekin!
Poliiseja on kertynyt kokoon enemmältäkin. Lienevätkö tulleet katsomaan "ulkomaan eläviä" — meitä oli silloin kaksikin — vai muutenko vain virka-asioissa? Johtuu mieleen vekkuliajatus. Nurkassa on nostopuntteja, minä valitsen summamutikassa suurimmat ja näytän koko seurakunnalle ihmeitä. Vanhoja taipumuksia ei lääninvankila vielä ole jaksanut hävittää.
— Kattokaas, pojat! Kyllä näillä käsivarsilla Siperiassakin tietä raivaa.
— Kyllä, kyllä, — ääntää joku epävarmasti, mutta komisario muljauttaa vihaisesti äännähtäjään ja komentaa:
— Näyttäkää nyt meidänkin pojat, että on sitä meilläkin…
— Ei tee meiltä kukaan tuota temppua, — kuuluu nyt jo varmemmin.
— Siinä sen nyt näette, kyllä meillä voimaa on, jos tarvis tulee.
— No, käykää sitten kiinni, jos haluatte, — murahtaa komisario ja menee tiehensä.
Voimistelunäytös on suoritettu, rauha on maassa istutaan taas ja murjotetaan, ei tahdo olla minulla ja noilla toisilla yhteisiä asioita.
Tulevat omaiset. Heille on sallittu "audienssi", Siinä vanha äiti, joka on sähkösanomalla kutsuttu saattamaan ainoata poikaansa Siperiaan. Kadotti samalla hetkellä puolisonsa Tuonen virran tuolle puolen ja lapsensa vankilaan. Toivoi ainoan lähimmän veriheimolaisensa pääsevän pois juuri sinä päivänä, mutta pettyi. Sai tulla saattamaan häntä matkalle, jonka loppua ei kukaan voi edes aavistaa. Siinä pikku poikaset äitineen. Vanhempi puhuu Siperiasta, jota hän on kuullut mainittavan, ja kysyy: — Meneekö isä nyt sinne Siperiaan? — Siperia lasten suussa. Ajan merkki! Entä pikku Esko, joka juuri ottaa ensimäisiä horjuvia askeleitaan poliisikamarin permannolla ja sopertelee ensimäisiä epäselviä sanojaan. Jätin hänet sylilapsena, lähtiessäni kesäasunnoltani päivämatkalle kaupunkiin, mutta pitempi tulikin siitä matkasta. Nyt on päästy vasta ensimäiseen virstantolppaan, tiettyä takana, edessä outoa.
Omituinen sattuma. Kun ensimäinen poikani oppi puhumaan, istui isä vankilassa. Tosin silloin lyhyen ajan, mutta kumminkin siksi kauan, että tuo mielenkiintoinen aikakausi lapsen elämässä ehti loppuun kulua. Olin päättänyt tarkoin seurata tämän murroskauden kulkua toisen poikani elämässä, mutta toisin oli kohtalo määrännyt: minun oli määrä kadottaa koko hänen kehityksensä näkyvistäni. — Suokaa anteeksi, hyvät lukijat, että alkuvauhdiksi puhun niin paljon omista asioistani, lupaan myöhemmin olla ulkokohtaisempi.
Tulivat sitten tuttavat, nimittäin ne, jotka herra ylikonstaapeli suvaitsi laskea sisään. Kaikki eivät saaneet armoa. Mikä toi karamelleja, mikä hedelmiä, ken savukkeita. Toimitustoveri — nyt jo vainaja — innokas sikaarimies, tuo viisikymmentä kappaletta mielitavaraansa. Ne kiinnittivät myöhemmin monta kertaa puoleensa vartiosotilaitten huomion, ja välistä auttoivat pulastakin, mutta siitä aikanaan.
Ja jokainen, joka kättäni jäähyväisiksi puristi, puhui tähän tapaan: "koetahan nyt jotenkin tulla toimeen"; "eiköhän tuolla mitenkuten menetelle, jos terveenä pysyy" ja "jos tulet takaisin, niin tehdään sitä ja sitä". Kukaan ei lausunut tervettä: "näkemiin ja pian takaisin". Itkettiin ja vetisteltiin ja valitettiin kohtalon kovuutta. Vieläkin muistan päivänselvästi, miten eräs työläinen ojensi kaksimarkkasen — ehkä viimeisensä — pyytäen itkien juomaan sillä rahalla vaikka teekupposen vanhan tuttavuuden muistoksi. Jokaisen mielessä tuntui kangastavan sama musta käsitys Siperiasta: se ottaa uhrinsa, miehen surma se on.
Jotenkin samaan suuntaan käyvä mielipide lienee ollut vankilan vahtimestarillakin, koskapa hän kirjoitti päiväkirjaansa, kuitattuani (tosin ei erinomaisella kiitollisuudella) kolmi- ja puolikuukautisen istumiseni, nimeni kohdalle: "Vietiin Siperiaan". Hän kyllä sanoi tahtovansa jälkimaailmalle säilyttää tämän tärkeän tapauksen, mutta hänen kasvoillaan oli sellainen ilme, kuin olisi hän kuittauttanut vähintään kuolemantuomion.
Entä mitä minun sitten pitäisi sanoa vankilan lääkäristä, joka oli lähdettyäni lausunut, ettei se mies takaisin tule siltä matkaltaan.
Mutta tulipahan sittenkin ja mielipiteenne häpeään saattoi. Kirjoittaa vielä, peijakas, tähän teidän kaikkien typeryyksiännekin ja vaivaa kunnon ihmisiä niitä lukemaan.
Ainoa lohdullisemmin asian ottava henkilö oli poliisivartiokonttorin päivystäjä, joka kerran kahden kesken jäätyämme sanoi: "Eläähän sitä aikuinen mies jonkun aikaa vaikka tynnyrin tappina". Hän oli leikkisä mies, mutta olikin vasta vähän aikaa ollut poliisina.
Hiljalleen painuu päivä iltaan ja saapuu lähdön hetki. Tarkoin vartioituna kuljetetaan asemalle. Katujen varrella siellä täällä tuttavia, he tervehtivät äänettöminä, mutta sellainen hyvästijättö tuntuu sitä hartaammalta. Asemahuoneen läpi kulkiessa ehtii joku puristamaan kättäni, mutta vartiosto kiirehtii, ja pian suljetaan Siperian matkalaiset sivuraiteella yksinäisen uneliaana yön pikajunaa odottavaan eristettyyn vaunuun.
Hämeenlinnasta Pietariin.
Sinne olivat jääneet tuttavat ja omaiset jatkamaan iltakävelyään rauhallisen Hämeenlinnan kaduilla. Ne harvat, joilla oli ollut uskallusta tulla vaarallisia matkamiehiä katsomaan aina asemasaliin saakka, oli äkäinen komisario ajanut ulos. Koko asemalle ei jäänyt muita kuin samat santarmit, jotka olivat kolme ja puoli kuukautta takaperin kotitarkastusta pitäneet, ja aseman palveluskunta.
Samapa se muuten, sillä meidän vaunumme on hyvin kaukana asemalta. Jos vedät suljetun verhon syrjään, ei silmä kuitenkaan kanna pitkälle säkkipimeässä; jostain ehkä kaukaa kummulta tuikkaa yksinäinen valopiste. Lieneekö sähkölamppu lyseon kulmalta…
Varrotaan, varrotaan… pikajuna on myöhässä. Kuuluu vihdoin ajaa jyristävän sivutse. Jyrisee luokse yksinäinen veturi, vaunu liikahtaa ja vierii … minne vierinee… joka puolella pimeys.
Taas nytkähtää, ja vaunu lähtee liikkeelle. Sydäntä hiukan vihlaisee… kauas ollaan menossa. Taitaa hiukan vavahtaa käsi, joka vetää syrjään verhoa. Silmä yrittää tavata jotain tuttua… lyhtyjä… väsyneen asemamiehen uninen naama… mahtaa ajatella: luojan kiitos, siinä meni viimeinen juna tältä päivältä, pääsee toki nukkumaan…
Ajatteleekohan kukaan Siperian matkalaisia?
Juna alkaa saada vauhtia, ja tunnelma muuttuu. Jos olisi päivä ja näkisi tutut tienoot, säilyisi ehkä mielessä raskas tuntu, mutta nyt on musta syysyö, joka pakoittaa ajatuksen askartelemaan vain lähimmässä ympäristössä. Se onkin vallan tavallinen. Pieni kolmannen luokan vaunuosasto, vieressä toinen luokka; siinä kuuluu matkustavan itse poliisimestari, — ylisaattaja alkutaipaleella. Meidän vaunuosastossamme on vain kolme matkustajaa ja kaikki pakollisia: me, kaksi vaarallista, ja kolmantena siviilipukuinen ylikonstaapeli, ei hänkään vapaasta tahdostaan.
Väliin tuntuu kuin olisi matkalla, tavallisella matkalla vain jonnekin Helsinkiin, Viipuriin, niin… yleensä Suomen paikkakunnalle. Mikäs ihme se on, että kolkon vankeusajan perästä äkkipäätä näin oikeaan rautatievaunuun joutuessaan alkaa kuvitella? Onhan sekin jo suuri vaihtelu.
Mutta matkustajatunnelma haihtuu pian. Vaunussa ei kuulu tavallinen puheensorina, ja kaasukin näyttää tuijottavan ikäänkuin arkaillen vähälukuisiin matkamiehiin, joitten kesken ei juttu juokse.
Juna kiitää himmeästi valaistujen asemien ohitse ja painuu jälleen pilkkopimeään. Pikajuna pysähtyy vain harvoille asemille. Ei ehdi kunnolleen eroittamaan asemien nimiä, mutta toimettomina seisovat junanlähettäjät tuntuvat kaikkialla tutuilta. Tavallisella matkalla heitä tuskin olet huomannutkaan, vaikka olet nähnyt heidät monenmonituiset kerrat, mutta nyt tahtoo väkisinkin löytää tuttavat kasvot, tahtoo tarrautua kiinni jokaiseen henkilöön, joka vähänkin vanhoja muistoja herättää. Omituinen avuttomuuden tunne, joka lienee yleinen kaikilla ihmisillä, ja jonka tuntee tarvitsematta silti olla pelkuri. Ja ehkäpä pelkuri ei sellaista tunnekaan, hän säilyttää rinnassaan vain oman mielettömän kauhunsa.
Riihimäen asemalta tulee vaunuun kolme santarmia. Silloin selviää täydellisesti asema, joka tähän saakka — ehkä osittain oman tahdon pakoituksesta — on pysynyt epämääräisenä. Tuo ilmiö johtaa heti mieleen tapahtumasarjan: kotitarkastus, santarmien saattamana vankilaan, allekirjoittamattomat pöytäkirjat, tuloksettomat kuulustelut, vankeus, Siperia…
Vieritään edelleen. Lahden asemalta tulevat uudet santarmit. Taas kolme ja samannäköisiä kuin entisetkin. Vaihdosta olisi tuskin huomannut, jollei sitä olisi nähnyt. Mikä lienee, ettei santarmin puvusta eroita koskaan kasvoja? Ehkä senvuoksi, ettei sen puvun omistajilla ole omaa persoonallisuutta.
Keskiyö. Lahden asemasillalla kävelee poliisimestari. Hänkin tuntuu tutulta, vaikken ole miestä ikänäni nähnyt. Ehkä vain siksi, että hän muistuttaa toisen samanlaisen herran läsnäolosta viereisessä osastossa. Se toinen saapuukin kohta ja luovuttaa hyväntahtoisesti omasta osastostaan, jossa on monta välikköä, makuupaikan. Kiitollisuudella kuitataan, santarmiseura alkaakin jo kyllästyttää.
Täytyy koettaa nukkua, mutta unen päätä on vaikea löytää. Ajatukset rientävät pyörryttävää vauhtia, mutta samalla ihmeteltävän johdonmukaisina. Kummallista, miten helppoa tällaisena hetkenä on elää ajatuksissaan koko kulunut elämä, yksityiskohtia myöten. Yhdessä tunnissa kykenee käymään läpi tapaukset, joita varten on tarvittu likemmä kolmekymmentä vuotta.
Sitten tulee ajatuksettomuus. Saattaa tuntikausia maata valveilla ja tuijottaa, sivellä jotain esinettä, eikä ajatella yhtään mitään. Jos sitten koettaa kiihoittaa aivojaan toimintaan, tuntee meikein ruumiillista tuskaa, pakoittaessaan ajatustansa kiintymään johonkin niin lujasti, että sen itsekin tuntee.
Meidän vaunuumme ei junailija koskaan tule. Häntä aivan kaipaa. Jos hän edes tulisi, niin saisi ehkä kiinni jostain ajatuksesta; vaikka kuinka typerästä, sama se, kunhan loppuisi tämä tylsä tila. Mutta tässä on sittenkin pelastus. Luojan kiitos, lopultakin yksi ajatus: mahtaakohan junailija tietää, keitä tässä vaunussa matkustaa?
Se ajatus jää samanlaiseksi, yhtä alkeellisen tyhmäksi, mutta se on sittenkin ajatus, ja uni alkaa saapua.
Joltain asemalta, ehkä Kouvolasta, tulevat taas uudet santarmit. Kulkevat meidän vaunuosastomme kautta. Yksi yrittää mongertaa jotain suomeksi, mutta kun ei saa vastausta, menee edelleen. Onkohan sekin täällä vartioimassa. Meitäköhän seuraa?
Siinä taas uusi ajatus, ja sen mukana tulee uni. Unettomuutta vastaan on minulle monta kertaa neuvottu pätevänä lääkkeenä ajatuksista irtautumista, mutta minä en sitä usko. Niin kauan kuin ajatuksettomuutta kestää, pakoilee uni, mutta ajatuksiin lopulta nukahtaa.
Valkenee päivä, viimeinen Suomen päivä.
Saavutaan Viipuriin. Asemasillalla on paljon upseereita, heidän joukossaan poliisimestari Pekonen ja joku komisario. Pekosta en ollut ennen nähnyt, mutta heti arvasin, kuka oli hän. Sellaisen miehen tuntee jo naamastaan. Jos siellä olisi ollut kuuluisa Tabanos, olisin hänetkin varmasti tuntenut. Tarvitsee vain tietää sellaisten miesten teot, ja heidät heti eroittaa muista. Molemmat ovat nyt jättäneet tämän maailman, eikä vainajista saa puhua pahaa.
Ovatkohan nuokin kaikki meitä vastaanottamassa? Saapuu selitys. Saattaja-poliisimestari sulkee verhon ja sanoo, että kurkistella saa, mutta niin varovasti, ettei kukaan sillalta huomaa. Hän oli sentään kohtelias mies, tuo poliisimestari, ja tunsi hyvin venäläiset tavat: kaikki on soveliasta, kun vaan ei kukaan huomaa. Hän se esittelikin läsnäolijat: tuo, jolla on tuommoinen harjaniekka tötterö päässä, on linnoituksen komendantti, tuo toinen kenraali sen vieressä kuvernööri, sitten muita pienempiä herroja. Ne olivat saapuneet sotaministeri Suhomlinovia vastaanottamaan. Hän matkusti samassa junassa. Valtakunnan puolustuksen korkein valvoja ja valtakunnan vaarallisimmat viholliset yhtä matkaa! Sitä sattuu sellaistakin!
Mutta ketä saattoivat santarmit, häntä vai meitä?
Sitten taas edelleen. Outoja asemia. Ei ole ollut juuri asiaa tännepäin. Muistuu mieleen vanhan työ toverin suuttumus lukiessaan sanomalehdistä, että Pietarissa on vangittu pari suomalaista: "Mitäs sinne menevät, oma syynsä, tuon toki luulisi tietävän, että siellä mies kiinni pannaan. Piikkilangalla pitäisi eroittaa mokoma maa muusta maailmasta ja sakon uhalla kieltää sinne menemästä." — Niin, niin, setä hyvä, neuvoasi olen noudattanut, mutta kiinni saivat sittenkin ja ihan vielä kotinurkista, eikä olisi tainnut niitä piikkilankasikaan pidättää.
Valkeasaari. Venäjää puhuva tarjoilija saa sen edellämainitun kaksimarkkasen. Minä join teetä vanhan toveruuden muistoksi.
Santarmi tulee tekemään selvää matkustajien nimistä ja ammatista (valtiollinen vanki), saattajista j.n.e. Olemme saapuneet siihen valtakuntaan, jonka melkein toiseen ääreen matka piti.
Valkeasaaressa vielä voi nähdä jotkut suomalaiset kasvot, ja välistä tunkeutui vaunuun omankielinen sana. Mutta sitten on kaikkialla vieras leima…
— Hyv' yötä, synnyinmaa!
Pietarissa meidän matkuettamme katsotaan pitkään. Jaksamme sentään herättää huomiota suurkaupungin vilkasliikkeisellä asemallakin. Otetaan auto, mestari mainitsee oudolla kielellä yhtä oudon kadunnimen, ja kohta riennetään suljetussa kuomissa eteenpäin.
Auto puikkelehtii sinne tänne Pietarin katuja. Vilahtelevat ohi jumalattoman suuret nelipyöräiset kuormarattaat, paksut kirjavat luokit, ja jokaisen kuorman rinnalla kulkee kauheasti kiljuva mies, jolla on paita housujen päällä. Venäläinen ei osaa ajaa hevosta huutamatta.
Paksu syksyn loka kaikkialla, harmaa, matala taivas… yhtä matala mieliala.
Saavutaan kaksikerroksisen likaisen talon eteen. Kuuluu olevan Pietarin lääninhallitus. Mestari menee kansliaan papereinensa saamaan lähempiä ohjeita. Me jäämme ylikonstaapelin kanssa kadulle henkäisemään vähän raitista ilmaa, sikäli kuin sitä saattaa raittiiksi sanoa, vaikka herkkua on sekin vankilan perästä. Pujahdetaan portista pihamaalle. Siellä on likaa aivan kasoittain. Vähän matkaa portista on ovi, jonka alkuperäistä väriä on mahdoton eroittaa, näyttää kuin se olisi katuloalla maalattu. Siinä on päällekirjoitus: sen ja sen piirin Poliisikamari. Nostetaan tavarat poliisilaitoksen käytävään, joka joskus ammoisina aikoina lienee ollut laastittu valkoiseksi. Tavarat ovat nyt siten tavallaan poliisin hoivissa, mutta täytyy usein käydä niitä katsomassa, sillä venäläisestä poliisista on hyvin heikko turva.
Ahtaan pihan toisella puolella on näköjään putka, suuren ristikkoikkunan takaa pistää avoimesta luukusta nuoren pojan kalpea pää. Kuuluu suomenkielinen arka pyyntö:
— Suomen herra, antakaa tupakka.
Näinköhän joku meidän maamme laiminlyötyjä lapsia? Niitä on Pietarissa paljon. Toisissa oloissa kiinnittäisi tapaus ehkä enemmän huomiota puoleensa, mutta nyt soluu se ohitse melkein huomaamatta. Silmä kääntyy lakkaamatta poliisikamariin, ja mielessä herää kysymys: joudunkohan tuonne? — Älä herra saata, sillä tuo likaisuus ei ennusta hyvää.
Vihdoin saapuu saattajamestari. Ajuriin ja kohti tuntematonta kohtaloa, jota mestari pelkää selittää, vaikka hyvin sen tietää. Ajetaan pitkin suuria katuja, sitten painutaan kuraisille syrjäkaduille. Lopulta pysähdytään ristikkoportille. Heti arvaa, että tässä on vankila.
Se on Pietarin siirtovankila.
Pietarin siirtovankilassa.
Kyllä oli mies siinä talossa senkin seitsemän lukon takana. Moni narahti auki portti ja vääntyi taas verkalleen kiinni, monta poljettiin ylös porrasta, ennenkuin oltiin vastaanottohuoneessa.
Vastaanotto oli siellä sangen perusteellinen. Kaikki tavarat pengottiin ylösalaisin. Vartija oli raaka ja mahdollisimman hävyttömän näköinen. Hänelle näytti tuottavan suoranaista nautintoa tavaroitteni myllääminen. Hän levitteli eteensä jokaisen paidan ja tarkasteli kovin huolellisesti jokaista nenäliinaa. Näytti hakevan hakemasta päästyäänkin jotain sanansijaa, mutta ei ollut löytää. Lopulta keksi sentään suomalaiset nimikirjaimet nenäliinan kulmasta, pullisti silmiään ja karjaisi: "Eto germanskoje!" (tämä on saksalaista). — Jassoo, vai saksalaisena tässä pidetäänkin? — Minun venäjänkielentaitoni oli varsin alkeellinen, mutta senverran sain tolkutetuksi, että suomalainen minä olen, enkä germaani.
Sitten se vartija-peto väänsi ainoat kenkäni nurin, että puolipohjat sijoiltaan singahtivat. Rahojako lie hakenut vai mitä? Minä olin kumminkin niin typerä, että annoin rahani viimeistä kopeekkaa myöten vankilan päällikön apulaiselle, joka tässä tarkastustilaisuudessa oli päämestarina. Hän näkyi olevan kunnon mies, ja ainoastaan hänen väliintulonsa pelasti edellämainitut lahjasikaaritkin hävityshaluisen vartijan käsistä. Tämä oli nimittäin aikeissa katkaista jokaisen sikaarin kahtia, löytääkseen niihin muka kätketyt rahat.
Rinnan tavaroitteni kanssa tarkastettiin minua itseäni. Yksi vaatekappale toisensa perästä hävisi päältäni ja lopuksi seisoin paljaassa ihopaidassa. Senkin käski, armoton, heittämään yltäni, vaikka olisi luullut helposti havaitsevan, ettei sen alle kätkeytynyt mitään muuta kuin tavallisen vankan miehen maallinen tomumaja. Onneksi tuli apulainen taas väliin ja ainoan ruumiini verhon sain pitää. Koko toimituksen ajan seisoi ympärillä suuri joukko vankeja, mikä kahleissa — Venäjällä pidetään törkeämpiä rikollisia vankilassakin kahleissa, — mikä ilman, ja muuten kesti tarkastusta, joka tapahtui suuressa salissa, tuskallisen kauan.
Sitten koppiin, yksinäiseen, pieneen ja likaiseen. Heti ensi silmäyksellä huomaa, että koppi on koko joukon pienempi kuin Suomen vankiloissa. Ikkuna on alempana, mutta ei suurempi. Seinällä joku ohjesääntö, jossa kai neuvotaan hyvää käyttäytymistä, mutta minä en ymmärrä siitä mitään. Nurkassa Nikolai Ihmeittentekijän totiset kasvot. Pöytä, ympyriäinen tuoli, jonkunlainen hylly, seinäänlukittu sänky ja ovensuunurkassa pahalta haiseva käymälä-ämpäri. Siinä kyllä on olevinaan kansi päällä, mutta se ei estä löyhkää.
Sinä iltana on jo myöhä ja niin pimeä, ettei voi kopin ikkunasta ulos kurkistaa. Pian kuuluu ankara huuto, josta tietenkään et mitään ymmärrä, mutta uhkaava avainten kalina panee hypähtämään ylös vaistomaisesti. Se on iltatarkastus. Jälkeenpäin selviää, että tarkastuksen aikana pitää seistä "smirnaassa". Koetin kerran istua, kuten monesti ennen Suomen vankilassa, mutta silloin ärjäistiin minulle niin kovalla äänellä, ettei jäänyt vähääkään halua jatkaa istumistaan. Luukku avataan, joku pää kurkistaa esiin ja katoo taas. Vähän ajan perästä alkaa ikäänkuin jostain maan alta kuulua juhlallinen laulu. Se on iltarukous, ja se on ikäänkuin pienoinen jokailtainen lohdutus kolkossa tyrmässä. Sitten saa avata sängyn ja mennä levolle.
Sähkö palaa kaiken yötä, sitä ei ole lupa sammuttaa. Arvaa sen, minkälainen yö. Ympäri haudanhiljaisuus. Silloin tällöin kuuluva vartijan yskäisy käytävällä kajahtaa kaameasti. Ensimäinen levoton yö vieraalla maalla, vieraassa tyrmässä. Niitä tulee monta vielä samallaista…
Vihdoin kuuluu ääni, se ei ole oikea ihmisääni, vaan jonkunlainen karjahdus, joka minun mielestäni voisi yhtähyvin olla jonkun haavoitetun petoeläimen älähdys, mutta se on joka tapauksessa ääni, ja se helpoittaa. On mahdoton sanoa, mikä aika on vuorokaudesta, mutta yö on vielä tai korkeintaan aikainen aamu, koskapa ei näy pienintäkään myöhäisen päivän pilkettä. Kohta kuuluu karjaisu uudelleen, nyt lähempänä, ja sitä seuraa uhkaava avainten kalina. Silloin palautuu muistoon eilinen tarkastus. Nyt seuraa siis sama juttu. Aivan oikein, vankila kuin vankila, aamuin ja illoinhan sitä Suomenkin vankilassa tarkastettiin.
Mitäpä siinä sitten muuta kuin seisomaan "smirnaassa" ja odottamaan, kunnes pää on pistänyt esiin luukusta ja kadonnut. Liekö ollut sama pää vai toinen, mikäpä ne eroittaa vieraat ihmiset, kaikki samannäköisiä!
Aamumessu! Paljo lyhempi kuin iltarukous, eikä lainkaan niin harras, mutta sittenkin kuuluu laulu kaikuvissa holveissa verrattain komealta.
Kaikki käy Pietarin vankilassa nopeassa tahdissa. Tuskin ovat aamumessun sävelet lakanneet kaikumasta, kun alkaa kuulua käytävältä yksitoikkoinen: "hlieb, hlieb, hlieb"… leipää, leipää, leipää… Vartija siellä kulkee "konkipoikien" kanssa jakamassa leipää vangeille. Antaa ison murikan kullekin, päivän annos. "Hlieb, hlieb, hlieb" yhä lähenee, pian lentää luukku auki ja siitä pistetään oikea "ryssänlimppu", joka ensiksi vetää puoleensa sieramet. Niin, sivumennen sanoen, suuta se ei myöhemminkään erityisesti houkuttele, ja kaksitoistapäiväisen oleskeluni aikana kertyy niitä hyllylle semmoinen kasa, että huoleti voisin avata vaikka ruokatavarakaupan.
Kohta taas tuo vartija pienen jalkaankiinnitettävän harjan, jossa on mustetta ja jotain muutakin (suokaa anteeksi, mutta älkää lukeko tätä ruuan edellä tai aivan pian sen jälkeen) — täitä, mustia, kirjavia, valkeita, punaisia, herra ties minkävärisiä, mutta jalorotuisia ja hyvinvoipia. Sitä lajia on nähtävästi ollut ennenhangattujen yhteiskoppien lattialla runsaasti. Minä ymmärrän vartijan liikkeistä, että minunkin pitäisi hangata harjalla mustaksi koppini sementtilattia. Juuri mainittu lisäväki tekee kumminkin työn vastenmieliseksi, ja minä ryhdyn lakkoon. Tullessaan harjaa takaisin ottamaan huomaa vartija, ettei lattiaan ole koskettukaan, ja nostaa hirmuisen metelin. Minä en tosin ymmärrä hänen sanojaan, mutta uhkaavista liikkeistä voin päätellä, että työ on tehtävä. Ei siinä auta "nie ponimaju", eikä liioin osoitus asianomaisiin kutsumattomiin vieraisiin, — hangattava on ja äkkiä, vaikka kirvelevällä sydämellä.
Sitten annetaan toinen harja, sellainen iso varsiniekka, ja käsketään lakaisemaan. Luontoni pistää taas vastaan, mutta talossa täytyy elää talon tavalla. Minun käsitykseni mukaan olisi nimittäin pitänyt tehdä päinvastoin: ensin lakaista ja sitten sivellä musteella. Muste oli näet kovin iskostuvaa, jonkunlaista "puunausvahaa", joka painoi lujasti kiinni permantoon kaiken sillä ajelehtivan roskan, jommoista edeltäjäni oli jättänyt jälkeensä tuntuvasti. Minä en sentään havainnut tarpeelliseksi esittää vastalausettani, semminkään kun ei minulla ollut siihen kielellisiä edellytyksiä. — Järjestys oli muuten sama koko ajan, mutta niinhän se onkin, että siinä maassa ovat isommatkin asiat nurinpäin.
Välillä kuuluu käytävältä päin ankaraa melua ja vartijain huutoja. Mitähän lienee sekin? Olisiko jossain yhteiskopissa syntynyt tappelu leivän päällisistä? Ehkä ovat pettäneet kaupoissa kopin "vanhinta" ja tämä ryhtynyt nyrkkipelillä oikeutta hakemaan, tai olisiko aamuisessa korttipelissä joku kärsinyt vääryyttä ja alkanut neuvoa tovereilleen "hienoa käytöstä". Kuka hänen tiesi. Uusi asukas ei ole vielä tottunut talon tapoihin.
Kauan ei meteliä kestä, vartijat ovat ehkä käyttäneet jotain vähemmän kansanvaltaista menettelytapaa järjestyksen palauttamiseksi.
Aamuisista velvollisuuksista on suoritettava viimeinen, kannettava käymälä-ämpäri alakertaan. Siellä sen sisältö kaadetaan hyvin pieneen reikään, — miten ihmeessä lienevät osanneet tehdäkään niin pienen, — mutta varjele taivas, jos kaadat vähänkään sivu. Ihmissyöjän näköinen vartija on kohta kimpussasi ja syytää suuren joukon sanoja, joita tuskin hyväksyttäisiin sivistyneessä seurassa. Hyvä, ettet niitä perusteellisesti ymmärrä, mutta kyllä niitten sointukin jo sanoo, etteivät ne ainakaan ole kohteliaisuuksia.
Jonkun ajan kuluttua alkaa taas kuulua käytävältä yksitoikkoinen: "kipitok, kipitok, kipitok"… Jotain sieltä taas tulee, mitähän mahtanee olla? Kymmenkunta sanaa käsittävä venäjänkielen varasto ei tunne sellaista. "Kipitok" lähenee, luukku avataan ja näkyviin ilmestyy suuri kuparinen vesipannu. Vartija viittilöi ja selittää, selittää ja viittilöi, ja lopulta äkkään, että käymälä-ämpärin yläpuolella on hyllyllä kaksi vaskista kannua, toinen kookkaampi, toinen aivan pieni. Mahtaa meinata, että minun pitäisi ottaa kiehuvaa vettä. — Ahaa, "tsaju, tsaju", nyt hoksaan, tämä on teevettä. — Mutta kylläpä on ollut järjestystä rakastava mies edeltäjäni, kun on pannut teekannunsa noin mukavaan paikkaan. Vai sielläkö heidän sijansa liekin, ämpärin yläpuolella, oikein vankilan ohjesäännön mukaan?
Kipitokin perästä alkaa hiljaisuus. Minua ei häiritä, enkä minä ensimäisenä päivänä juuri häiritsemisestä väiltäkään, mutta jo seuraavana päivänä en olisi lainkaan pahoillani, vaikkapa saisin vähän muutakin kuin leivänmurikan ja kipitokia. Minulla ei, nähkääs, ollut ruokaa, eikä sitä vankilankaan puolesta tarjottu. Vasta neljä päivää paastottuani sain minä — silloin oli sunnuntai — tilata itselleni omalla kustannuksellani mitä halusin. Halunnut minä tietysti olisin yhtä ja toista, mutta en saanut aituutelluksi kokoon niin paljoa venäläisiä sanoja, että olisin asiassani onnistunut. Lopulta täytyi minun tyytyä mahdollisimman tarkoin jäljittelemään koppinaapurini tilausta. Ja tulihan sitä silläkin tavoin sapuskaa, sillä onneksi oli naapurini kirjoittanut hyvin selvää käsialaa.
Samassa tilaisuudessa sain myös tilausten kerääjän päähän jollain merkillisellä kielellä taotuksi, ettei haittaisi, vaikkapa näyttäisivät minulle silloin tällöin vankilansakin ruokia, kun kerran leipääkin antavat. Se auttoi, ja minä sain sen perästä ruokaa kahdesti päivässä, eikä se hullumpaa ollutkaan — se täytyy avoimesti tunnustaa, — voitti moneen kertaan Suomen vankiloitten ylöspidon.
Vasta pitkän aikaa jälkeenpäin selvisi minulle paastoni syy. Pietarin vankiloissa on nimittäin keittiö, josta jokainen, jonka varat vankkaa, saa tilata itselleen ruuan. Nähtävästi tätä tapaa ahkerasti käytetään, koskapa jokaisen aterian edellä käytävällä ilmoitetaan, että sen, joka tahtoo vankilan annoksen, on soitettava koppinsa seinässä olevaa kelloa. Kyllä minäkin huutoa kuulin, lienenpä kuullut soittoakin, mutta oma kelloni jäi painamatta, kun en ymmärtänyt huudon tarkoitusta. — Mutta tulipahan sillä neuvoin koetelluksi vähän nälkäparannustakin.
Pitkiä, pitkiä ovat päivät Pietarin vankilassa. Täytyy olla ylhäällä viisitoista tuntia, kello kuudesta aamulla yhdeksään illalla. Päivällisen perästä vain annetaan avata sänky tunniksi. Sen ajan loikoilen silmät selällään tuijottaen matalaan kattoon tai suljen silmäni ja elän taas koko entisen elämäni. Montakohan kertaa lienen sen tehnytkään kaksi vuotta ja kahdeksan kuukautta kestäneen matkani aikana!
Vuoteeseen ei kyllä mielellään heittäytyisi, mutta täytyy, sillä pienessä kopissa ei jaksa koko vuorokautta kulkea edestakaisin; siihen väsyy sekä henkisesti että ruumiillisesti. Vuode on niin likainen, ettei sitä luultavasti ole koko vuoteen siistitty. Kerran rohkaisin luontoni ja pyysin puhdasta pieluksenpäällistä. — Mielihyvällä! Toinen päällys annetaankin, mutta se on, jos mahdollista, vieläkin likaisempi.
Tekee välistä mieli vilkaista ikkunastakin ulos, mutta näköala ei ilauta mieltä. Punainen puolitekoinen vankilarakennus muutaman sylen päässä. Sen ruuduttomat ikkunat ammottavat kuin hautaholvi. Siinä on valmistumassa asuinpaikka uusille matkamiehille. Ikkunalaudalla räkättää harakka. — Tietäisiköhän terveisiä Suomesta, vai onko vieraan suurkaupungin tai tämän saman vankilapihan vakinainen asukas?
Aurinkokin yrittää pilkistää kolkon kivimuurin takaa, mutta painaa taas pian kiinni kirkkaan silmänsä. Johtuu mieleen koti, jossa en ole ollut niin pitkään aikaan. Sielläkin on kaksi pientä aurinkoa — pojan palleroiset — mahtanevatkohan heidän silmänsä sammua isän poissaolon aikana, vai sammuuko isän? Kuka tietää, milloin tältä matkalta mies palaa ja millaisena palaa?…
Ymmärtäisi edes keskusteluja oven takana! Mutta ei sanaakaan. Ei tiedä mitään, vaikka hieroisivat kauppaa päästäsi. Eikä mitään tehtävää, ei lukemista, ei edes lyijykynää ja paperia, vaikka ne kaikki olisivat Venäjän vankiloissa luvalliset. Mutta kun et osaa puhua, niin mistäpä ne otat.
Olisitpa edes tuomittu ja tietäisit, että niin ja niin kauan on istuttava, sitten pääset pois, mutta tämä tietämättömyys…
Ei muuta kuin kävellä, istuutua pienelle jakkaralle hetkeksi, sitten taas kävellä… Viisitoista tuntia yhtämittaa… Koetat taas kurkistaa ulos ikkunasta, vaikka hyvin tiedät, että siellä on vain toinen vankila, keskentekoinen, mutta pian ilmestyy ulkona kävelevä vahtisotamies ja osoittaa kiväärillä.
En ole elämässäni ennen viettänyt niin tuskallisia päiviä. Kerran löysin vuoteestani pahoin rypistyneen ja likaantuneen palasen "Uutta Suometarta". Siinä oli vain muutamia ilmoituksia ja erään oikeusjutun lyhyt selostus, mutta minä luin palasen viimeistä kirjainta myöten kymmeniä, ehkä satoja kertoja. Mistähän lie sattuman oikku tuon rypistyneen palasen vuoteeseeni saattanut…
Sen minä siitä kopistani pääsin, minkä kerran päivässä pariksikymmeneksi minuutiksi kävelemään, silloinkin yksin ynnä visusti vartioituna. Ja varjele, jos sattui unohtumaan lakki päähän ulkoa tullessa. Silloin ärjäisi vartija sotaäänellä: "shapka daloi!" (lakki pois). Enkä minä tiedä, mikä sen lakin tuppasikin aina jättämään päähän, vaikka aina pikku pojasta asti olen muistanut sisälle tullessa pääni paljastaa. Mutta kenties ei Pietarin vankila jaksanut herättää tarpeellista kunnioitusta.
Saunassakin minä kerran kävin, ja se oli juhlallinen laitos, ainakin mitä kokoon tulee. Ensinnäkin suuri odotushuone, jossa oli paljo penkkejä, ja sitten toinen, liekö sekin ollut odotushuone vai mikä, mutta penkkejä siinä oli vielä enemmän kuin edellisessä. Ehkä oli asianlaita niin, että kun sattui oikein paljon kylpijöitä — ja kyllä kai siinä talossa sellainenkin ihme sattui —, avattiin vieressä olevan saunan ovet ja koko komento sai kylpeä, miten parhaiten osasi. Minä olin sentään oikeassa saunassa ja ihan lauteilla asti. Se oli, kuten sanottu, suuri sauna ja suuret oli lauteetkin, — minä yksinäinen kylpijä taisin näyttää sieltä korkeudesta aivan hyttyseltä. Kylvin minä, kuten pyhäin sopii, mutta puhdasta vaatekertaa en saanut ylleni, sillä kaikki tavarani olivat laukussa, ja laukku oli paremmassa tallessa — vankilan viranomaisten takana.
Kamalat olivat päivät Pietarin vankilassa, mutta sen minä sanon, että jos toisen kerran samaan paikkaan joutuisin, niin en minä olisi lähimainkaan yhtä mölö kuin ensi kerralla.
Pietarista Tomskiin.
Oli kolmannentoista päivän aamu Pietarin vankilassa, kun sangen varahin, ehkä jo vähää ennen kuutta, kuulin tuon sittemmin niin tutuksi käyneen komennuksen: "sobirai vestshi" (kokoa tavarasi)! Paljon niissä ei keräilemistä ollutkaan, ja pian oli mies valmis matkalle. Kuljettiin pitkiä käytäviä, kiivettiin portaita ja tultiin lopulta ties monenteenko kerrokseen, mutta ylin se oli siinä rakennuksessa. Vasta siellä minulle selvisi nähdessäni monta muuta myttyineen ja kääröineen, että nyt taitaa tulla lähtö tästä talosta. Kyllä oli aikakin!
Näin taas matkatoverinikin pitkästä aikaa. Muutimme vähän syrjemmässä käytävän päässä alusvaatteita ja huomasimme, että matkatavaramme, jotka vartijan kanssa olimme käyneet hakemassa ullakolta, vastoin odotustamme olivat aivan täydessä kunnossa. Mitään ei ollut hävinnyt. Siellä oli tupakat, siellä sikaarit, lääkkeet y.m. Ennen lähtöä annettiin vielä edellisenä päivänä tehty tilaus: tupakkaa, jonkun verran ruokatavaraa ja muuta ruumiin ravinnoksi ja tarpeeksi. Mutta rahaa ei kopeekkaakaan, ainoa sitä muistuttava oli vankilaviranomaisten kuitti taskussa.
Mieli oli iloinen ja reipas, olihan nyt seuraa. Yksi pelko sentään mieltä jäyti: entä jos taas vankivaunussa eroittavat eri koppeihin. Onneksi saapui muuan juutalainen, vanha ukko, erään nuorenpuoleisen saksalaisen kanssa puheillemme. He olivat luulleet meitä saksalaisiksi ja kääntyivätkin heti puoleemme saksankielellä. Juttu läksi juoksemaan isosta aikaa, ja uudet tuttavat selittivät meille, että kaikki me matkustamme samassa vaunussa. Heillä oli kokemusta, olivat jo kulkeneet etappikyydillä Dwinskistä Pietariin.
Pian selvisi siinä jutellessa, että aivan lähellä istui yhteiskopissa muuan suomalainen, herra Adolf Resch Viipurista. Minun onnistui livahtaa vartijan ohitse hänen puheilleen. Suomea kuullakseni olisin pujottautunut pahemmastakin paikasta. Pääsin rautaristikolle — yhteiskopeissa ei ole oikeita ovia, vaan leveä rautainen ristikko —, mainitsin nimen, ja sieltä ilmestyi ristikon taakse kookas, tanakka, parroittunut mies; hän oli aivan kuin leijona häkissään. Omituista oli kuulla selvää suomea, vieläpä oikein väärentämätöntä viipurilaista, siinä ympäristössä. Taisi tulla pieni pisara silmänurkkaan, niin suloisesti hyväilivät korvaa "mie käin" ja "mie jouvuin iha syytt' tähä paikkaa". Totta kai syyttä, kukapa tässä syystä… Ei tietänyt sekään mies yhtään tulevasta kohtalostaan. Kauan ei keskustelu saanut jatkua, sillä vartija huomasi sen ja teki siitä pikaisen lopun.
Ensimäisen kerran sain oikein perusteellisesti Pietarin vankilan ylimäisessä kerroksessa havaita, että Venäjällä aina hoputetaan, vaikkei itse asiassa ole pienintäkään kiirettä. Minut oli käsketty ylös kuuden aikana aamulla, mutta vasta yhdentoista ajoissa saapui sotilasvartiosto, jonka oli määrä ottaa koko roikka huostaansa. Ja koko sen viiden tunnin ajan oli meitä hätistelty ja patisteltu kiirehditty ja hoputettu yhtä mittaa, vaikka me olimme valmiita tuokiossa, toiset jo minun saapuessani.
Vartijaston komentajana oli nuorempi aliupseeri, hänen apulaisenaan — sellainen herra täytyy Venäjällä aina olla — jefreitteri, muu komennuskunta sitten pelkkiä sotamiehiä. Alenemaan päin oltiin, Pietariin asti oli toki tultu kapteenin seurassa.
Vähitellen alkoi siinä sitten tavaroitten tarkastus, josta me toverini kanssa pelastuimme, luultavasti siitä syystä, että meitä pidettiin ulkomaalaisina, kun emme venättä osanneet. Vai olisimmeko ehkä olleet hiukan paremmissa vaatteissa kuin muut lähtijät. Sitä ennen oli kuitenkin edellämainittu juutalainen ehtinyt "puhaltaa" uuden tuttavuuden nimessä suurimman osan piipputupakkaani selittäen, että hän piiloittaa sen, vartijasotilaat kun kuitenkin ottavat sen takavarikkoon. Vastausta sen paremmin odottelematta tunki hän tupakan rikkinäisen karvalakkinsa reiästä sisään ja sille tielleen se jäi. Myöhemmin ei minulla ollut tilaisuutta seurustella piipputupakkani kanssa, sillä juutalainen poltti sen itse "sätkinä". Eikä tuosta niin ollut väliäkään, sillä muuan seuraavan vartioston sotilas mieltyi kovasti piippuuni ja otti sen tarkastusta tehdessään haltuunsa.
Vihdoinkin kahdentoista korvissa selvittiin lähtemään. Lähdön edellä oli muutamia pareja kihlattu käsiraudoilla toisiinsa kiinni. Minullekin tarjottiin samanlaisia helyjä, mutta onnistuin väistämään, eikä kaikille mokomia kalleuksia riittänyt.
Pihalla järjestyttiin riveihin. Tavarat otettiin rattaille, mutta itsensä oli käveltävä jalkaisin. Ainoastaan yksi kokonaan jalaton ja muuan toisjalkainen lättiläinen ukko saivat hevoskyydin tavarakuorman päällä. Sotilaat järjestyivät sivuille, eteen ja taakse, kuului komento: "sapelit ulos, eteenpäin mars", ja niin lähdettiin taas tuntematonta tulevaisuutta päin.
Mahtoi se olla surullinen saattue sivultakatsojista, joita oli riittämiin saakka jokaisella kadulla. Kirjava joukko raahaamassa eteenpäin polvea myöten kurassa, sivuilla sotamiehet paljastetuin sapelein, ja yhtämittainen karjunta: "skoreje" (nopeammin)! Mutta meistä asianomaisista oli tämä vain vaihtelua…
Asemalla osoittautuivat todeksi saksalaisen sanat, sillä meidät sijoitettiin kaikki yhteen vaunuun. Venäjän vankivaunu on aivan toisenlainen kuin meikäläinen. Se on jokseenkin kolmannen luokan vaunun näköinen, joskin vielä likaisempi. Siihen astuessa johtui heti mieleen Pietarin piiripoliisikamari, jonka ovi ja seinät oli katuloalla maalattu. Niin oli tehty täälläkin, ehkä oli maalia käytetty vain vieläkin runsaskätisemmin. Ikkunoissa oli n.s. Stolypinin verhot, rautaristikot, — Stolypinin aikanahan niitten verhojen takana lienee ollut matkustajia tavallistakin runsaammin. Stolypin nimittäin keksi hallinnollisen karkoituksen, tutkimatta ja tuomitsematta Siperiaan lähettämisen, ja se keksintö lisäsi tuntuvasti matkalaisten lukua. "Valtiollisesti epäluotettavia" henkilöitähän Venäjällä on aina ollut runsaasti.
Matkamiehet — ja -naiset, sillä niitäkin oli jo ilmestynyt — sijoitetaan kolmittain yhdelle penkille. Siinä saa aina nyhjytellä kylkeään naapuriin koko päivän ja vasta illalla nousta makuulavitsalleen, joita on kolme päällekkäin, viimeinen aivan katonrajassa.
Vielä tunnin odotus asemalla, ja sitten hiljalleen eteenpäin. Silmä vanhaan tapaan pyrkii vilkaisemaan ulos ikkunasta, mutta rautaverhot estävät näköalan, joka muuten Pietarin lähistöllä ei suurempaa nautintoa tarjoakaan.
Vähitellen alkaa tutustuminen matkaseuraan. Vaikken voinut jutella monenkaan kanssa heistä, pääsin sentään verrattain lyhyessä ajassa selville heidän henkilöstään. Venäjän vankivaunussa veljestytään pian, keskinäinen luottamus kasvaa, jokainen käy avomieliseksi ja puhuu ujostelematta teoistaan ja ammatistaan, tai jos valehteleekin, niin valehtelee sillä tavoin ja sennäköisellä naamalla, että hän pian rupeaa halveksimaan jokaista, joka sen uskoo. Vankivaunussa ovat kaikki yhtä perhettä, paitsi valtiolliset, jos sellaisia on, mutta heitä ei meidän vaunussamme alkumatkasta ollut yhtä ainoata.
Esittelenpä tässä hiukan matkaseuraa.
Vaunun toisessa päässä on erityinen pieni hytti "päällystöä" varten. Sitten alkaa meidän osastomme, jonka päähän on sijoittunut, tai ehkä paremmin sijoitettu, muutamia naisia, Pietarin katunaisia, joilla on ammatin leima kasvoillaan. Sotamiehet pitävät ahkerasti seuraa naisille. Keskustelua en ymmärrä, mutta kasvojen ilmeistä ja hohotuksesta päättäen on se jotain "lystiä", sellaista katunaislystiä. Yön tullen häviää pari "neitiä" sotilaitten koppiin.
Seuraavilla penkeillä on muutamia parroittuneita naamoja, joita metsätiellä varmaan pelkäisi. Kaikki ovat tottuneita istujia, olleet monet kerrat näillä matkoilla ja käyttäytyvät kuin kotonaan. Eräällä heistä on jonkunmoinen laulunääni, joskin se maailman myrskyissä on käynyt käheäksi. Hän esittää vallankumouksellisia lauluja, ja siihen hänen vallankumoukselliset harrastuksensa supistunevatkin. Näitten roistojen seuraan on joutunut nuori poika, joka herättää sääliä. Hän on kotoisin jostain Puolasta. Hänen vanhempansa ja sisarensa ovat karkoitetut toiseen paikkaan, jonka nimeä hän ei tiedä, hänen karkoituspaikkansa on Vologdan lääni. Poika-parka ei lainkaan tiedä matkansa syytä. Venäläiset sotilaat olivat ryöstäneet hänen kotinsa putipuhtaaksi, ja sitten oli seurannut maanpako koko perheelle. — Sellaisia tapauksia kuuli karkoitusmatkalla kymmenittäin.
Viereisellä penkillä yskii keuhkotautinen pietarilainen raudanvalaja, vaikka hän kuulon mukaan viime aikoina on harjoittanut tuottavampaa taskuvarkaan ammattia. Hänen mukanaan on latoja, joka ei myöskään liene äskettäin montakaan kirjainta hakaan pistänyt. Hän näyttää olevan raudanvalaja-taskuvarkaan kanssa hyvä ystävä; ehkä on naapuruksilla runsaasti yhteisiä kokemuksia. Tämä kirjaltaja muuten osaa joitakin sanoja suomea, ainakin tietää hän oivallisesti kaikki rumat sanat. Minä seikkaan hiukan hänen kanssaan, muutamista asioista sentään päästään tolkkuun. Meihin yhtyvät väliin toisesta päästä katunaiset lukien kolmeentoista, jolloin tulee "stopp". Latoja kuulee, mitä väkeä minä olen, ja selittää, että hänkin sekä raudanvalaja ovat valtiollisia, hän anarkisti ja naapuri kommunisti. Sangen uskottavaa, mitä tulee toisten ihmisten taskuihin!
Vieressäni toisella puolen on mustapartainen miehentappaja, hän matkustaa Siperian kaivoksiin pakkotyöhön, jollen väärin muista, kahdeksitoista vuodeksi. Hän on hyväuninen mies ja kuorsaa, niin että seinät tärisee. Minä en tahdo saada unta, vaikkei minulla olekaan murhaa omallatunnollani. Kadehdin häntä!
Toisella puolella istuu vanha toisjalka lättiläinen. Hän osaa auttavasti saksaa ja kertoo tarinansa. Siihen aikaan kun rankaisuretkikunnat samoilivat Itämeren maakunnissa, oli hän ollut täysissä voimissaan. Asunut oli hän yhdessä vaimonsa, poikansa ja nuorikon kanssa pientä taloa. Olivat saapuneet taloon raa'at kasakkajoukot, nähneet verevän nuorikon ja yrittäneet tätä nauratella. Nuori nainen oli vastannut yrityksiin ivalla. Silloin oli muutamia raakalaisia tarttunut häneen ja lähtenyt raahaamaan läheiseen metsään. Vaimonsa hätähuudon kuullessaan oli pellolla työskennellyt puoliso rientänyt paikalle ahdistetun avuksi. Nagaikasta oli aluksi saanut nuori mies ja sitten piikki rinnassaan vaipunut veriinsä kedolle. Kuohahti silloin isän luonto poikansa verisen ruumiin nähdessään, ei ollut hänellä asetta kädessä, mutta ei kestänyt rautaista puristusta murhamiehen kurkku, siihen vaipui kasakka hengetönnä murhaamansa nuorukaisen viereen. Verivelka oli maksettu, mutta samassa makasi kostaja itsekin ruhjottuna ja sidottuna maassa. Kasakkajoukko läksi liikkeelle, hän vankina mukana. Viimeinen, mitä hän ehti nähdä, oli hiukset valtoinaan mielipuolena metsästä juokseva nuorikko ja kynnykselle tainnuksiin kuukahtanut oma vaimo. Seurasi tutkintovankila, tuomio, pakkotyö, ja nyt oli hän matkalla ikuiseen karkoitukseen. Jo tutkintavankeuden aikana oli sahattu pois rusentunut jalka, monet vuodet oli hän kainalosauvojen varassa vankilan portaita raahustanut.
Lyhyesti on tässä ukon tarina kerrottuja lyhyesti sen ukko itsekin minulle kertoi vankivaunun synkässä hämärässä. Ei ollut silmissä kyyneleitä, ei huokauksia kuulunut, vähän vain silloin tällöin ääni värähti, mutta tuuheitten, harmaitten kulmakarvojen alta välähteli outo tuli. Seisomaankin nousi vanhus välillä, suoristui koko pituuteensa, ja kuuntelijan mieleen hiipi katsellessa tuota paljon kärsineenäkin rautaista miestä ajatus: kosto elää.
Ja niin vakuutti ukko itsekin: tilille ne näistä vielä kerran joutuvat, ei ijäti vuoda ilmaiseksi viaton veri, monta on ollut pimeätä päivää, mutta pian päivä pilkoittaa.
Kunnia sinulle, ukko, vankilassa harmenneelle Päivän pilkoituksen olet nähnyt! Lienetkö päässyt hävitetyn kotisi raunioille?
Niin, ja sitten se juutalainen, joka vei minun tupakkani. Hän on vanhanpuoleinen mies ja ruikuttaa yhtämittaa. Milloin on hänellä mikin vaiva, ja hän juo vähitellen kaikki minun kamferttitippani, niin että minä lopulta, kun itsekin tarvitsisin, olen ihan ilman. Hän mutisee vähän päästä rukouksia milloin mihinkin nurkkaan päin, ja tuontuostakin käy mankumassa joitakin etuja vartiostolta, luvaten minkä mitäkin hyvää, tavallisimmin kuitenkin sikaareja, jotka minä saan hyväntahtoisesti luovuttaa. Vastalahjaksi antaa hän silloin tällöin vaatepussistaan sokerinpalasen, joka ei suinkaan likaisuudessa anna perään säilytyspaikalleen. Juutalainen sanoo itsellään olevan suuren "Gasthausin" (hotellin) Dwinskissä, mutta joku samanpaikkakuntalainen selittää, että siinä "gasthausissa" viipyvät vieraat korkeintaan vain yön. Kuka hänen tietää? Monta on miestä matkalla ja monenlaista.
Tämä juutalainen perusti "osuuskunnan" matkalla ja rupesi itse sen toimeenpanevaksi johtajaksi. Meille kaikille jaettiin kymmenen kopeekkaa vuorokaudessa muonarahaa, sillä sitten sai elää niinkuin parhaiten osasi. Juutalainen älysi oloihin nähden tuottavan liikeyrityksen, keräsi jokaiselta, joka vain suostui antamaan, päivittäin kymmenkopeekaiset ja lupasi toimeenpanna yhteisoston seuraavalla suurella asemalla (vartijaston välityksellä tietysti). Kymmenkopeekaisia kertyikin Moseksen jälkeläiselle koko joukko, sillä jokainen tietenkin halusi käyttää vaatimattoman päivärahansa mahdollisimman edullisesti. Suuri asema meni ohitse, mutta "osuuskunnan" jäsenille ei tullutkaan luvattua hyvyyttä. Juutalainen oli jostain syystä unohtanut yhteisoston tekemättä. Tämän johdosta alettiin hänen liikemiesperiaatteitaan epäillä, hän menetti luottamuksensa, ja "osuuskunta" hajaantui.
Lähimpänä seurapiirinäni oli kaksi Saksan alamaista, mylläri Liivinmaalta, jota hyvä tuuli ei koskaan jättänyt, ja Moskovassa muutamia vuosia palvellut konttoristi, joka väliin vaipui synkkämielisyyteen, väliin taas kertoili koko hauskoja kaskuja. Molemmat olivat harvoja kunnon miehiä koko seurassa. He matkustivat Tobolskin lääniin ja jäivät pois junasta Tjumenissa, mutta konttoristin tapasin myöhemmin Narymissa. Häntä ei liiallisen karkoitettujen tulvan vuoksi oltu otettu vastaan Tobolskin kuvernementissa, vaan siirretty Tomskiin, josta hän oli joutunut Kargassokin kylään kuudenkymmenen virstan päähän Narymista.
Vaunun toisessa osastossa oli paljo väkeä, mutta se oli sangen liikkuvaa, lyhytmatkaista, kotiseudulleen lähetettyjä irtolaisia. Melkein joka asemalla poistui sieltä joku ja tuli tilalle uusi. Sinne emme juuri kurkistaneet me pitkämatkalaiset. Ainoastaan kerran, kun toiselta puolelta kuului naisen huutoa, pistäysimme katsomaan. Sotamies — vartija — siellä retuutti nuorta tyttöä, joka vain köyhyyden takia oli joutunut tähän kyytiin. Konttoristi sanoi sotamiehelle kovan sanan ja tämä luopui aikeistaan.
Meidän osastomme asujamisto pysyy samana, Vologdasta vain on tullut katunaisten sijaan uusia.
Vaikea on sanoa, millä tavalla aikaa vaunussa kulutettiin. Tuskinpa millään, se kului vaan. Tällaiselta matkalta muistaa koko joukon henkilöitä, muistaapa tapahtumiakin, mutta ehkä sittenkin on suurin osa aikaa mennyt niin jälkeä jättämättä, ettei sitä muista eläneensäkään.
Jos outo olisi yht'äkkiä astunut vaunuumme, olisi hän varmaankin voinut tehdä huomioita ja eroittaa eri tyypit paljoa selvemmin kuin vaunun vakinainen matkamies. Minun käsityksessäni sulivat eri henkilöt yksitoistapäiväisen matkan aikana niin yhdeksi kokonaisuudeksi, että lopulta olisin tuskin jaksanut sanoa, kuka kukin oli. Vihdoin viimein olivat kommunisti-taskuvaras, anarkisti-taskuvaras ja laulajahuligaani niin samannäköisiä, että minä erehdyin heidän nimistään. Kunnon miehet, konttoristi ja mylläri, muodostivat myös melkein yhden konttoristi-myllärin, ja useammista ilonaisista, vaikkakin ne usein vaihtuivat, tuli myös yksi ja sama rivonaamainen olento. Selvemmin eroittautuivat muista vain "gasthausin" ovela juutalainen ja muuan muhamettilainen, josta ei ole tässä ennen tullut mainituksi. Hänellä oli muhamettilaisen tavallinen myssy päässä ja hän luki ahkeraan rukouksiansa, koettaen vankivaunun epämääräisyydessä mahdollisimman uskollisesti kääntää kasvonsa Mekkaan päin. Tuskinpa hän puuhassaan onnistui, ja luulen hänen kääntyneen monta kertaa Permiä, Vjatkaa tai Jekaterinburgia kohti, mutta suokoon Allah hänelle sen erehdyksen anteeksi. Kokemuksestani voin todistaa, että vankivaunussa sekaantuu muussakin kuin ilmansuunnissa. Minäkään en tiennyt edes päivistä, enkä aina ollut selvillä siitäkään, oliko päivä vai yö.
Vankivaunussa saa myös "kipitokia" jokaisella asemalla. Useammalla matkamiehellä on teekannu mukana, ja teetä juodaan runsaasti. Kuumaa vettä hakemaan emme itse pääse, mutta vartijasto toimittaa auliisti asian. Ilman teetä ei vankeja Venäjällä koskaan pidetä, joskin ruoka usein on niukkaa. Suuremmilla asemilla saa ostaa ruokatavaraakin, — jos on rahaa. Ja useimmilla sitä on. Joka kerta vartijaston vaihtuessa toimitetaan tavaroitten tarkastus ja haetaan rahaa ankarasti, mutta muuna aikana ei sotamies lainkaan ihmettele, jos joku pistää hänelle setelin kouraan ja käskee ostamaan jotain. Silloin ei hän enää ota rahaa takavarikkoon, kun kerran asianomainen on ollut niin ovela, että on osannut sen häneltä tarkastuksessa piiloittaa. Hän vain ostaa pyydetyn tavaran ja tuo lopun takaisin, ehkä ottaen pienen prosentin vaivoistaan.
Sama on tupakanpolton laita. Pietarin vartijasta vielä antaa vapaasti polttaa, mutta sittemmin — luultavasti jo Vologdasta lähtien — on tupakanpoltto kielletty. Joka nurkasta tupruaa kumminkin savu, ja vaunu on sitä sinisenään. Poltetaan muka salaa. Kerran en ehtinyt piiloittaa paperossiani sotamiehen kulkiessa ohi. Tämä kääntyi puoleeni vihaisena: miksi poltatminun nähteni? — Kun hän ei vain näe suoraan vetävän, niin ei sitten hätää, savu ei haittaa mitään. Meikäläisen on vaikea tottua tällaiseen silmänpalvelukseen. Paljoa parempi on antaa vartijaston vanhimmalle sikaari, ja sitten saa tupruttaa niin julkeasti kuin haluttaa.
Hyvä on, että ovat edes ne sikaarit mukana. Toiset nyppivät rahoja milloin mistäkin vuorin välistä, talon tapoihin tottuneina ovat osanneet varustautua matkalla asianmukaisesti. He tekevät ostoksia, syövät, juovat ja voivat hyvin, mutta minä saan katsella päältä vesi kielellä. Tuppaavat vielä kaiken muun lisäksi tavaratkin hupenemaan. Tarkastuksien aikana nimittäin sotamiehet tullaavat tavaroitani verrattain mielivaltaisesti. Minä huomaan, että tällä keinoin tulee hyvin pian loppu koko varastostani. Silloin täytyy ryhtyä supistamaan omaa nautintoaan ja käyttämään Sikaareja toiseen tarkoitukseen. Aina kun sotamies alkaa hyväillä jotain kapistusta, työnnän hänelle sikaarin käteen, ja hän painaa laukun kiinni.
Vaunussa vallitsee kielten sekoitus. Siinä on monta kansallisuutta, kuten yleensä Venäjän vankiloissakin. Vankila antaa pienoiskuvan koko maasta. Kukin puhuu omalla kielellään, jos vain toverin saa, ja laulaa omallaan. Pietarin vartijasto on kohtelias ja sävyisä. Ei edes sanonut sinuksi, eikä kieltänyt laulamasta. Kävi muuten verrattain harvoin lukemassakin karjaansa. Meitä näet luetaan aivan kuin elukoita: yksi, kaksi, kolme… Kunhan luku on täysi, siinä kaikki, nimistä ei ole väliä.
Vjatkassa on muutto toiseen vaunuun. Aluksi sijoitetaan meidät tavalliseen, vieläpä tavallista siistimpään kolmannen luokan vaunuun ja me luulemme, että nyt tässä ajetaankin oikein herroiksi. Sitä iloa kestää kumminkin vain korkeintaan tunnin. Sitten taas vankivaunuun, yhtä mustaan ja ummehtuneeseen kuin entinenkin. Vjatkankin vartiosto toimittaa "kotitarkastuksen", mutta ei takavarikoi mitään. Hetken perästä saapuu sentään luokseni sotilas, kädessään kopeekanraha, ja pyytää ostaa yhden sikaarin. Ehkä olivat sikaarit herättäneet sotilaitten huomiota ja heissä oli syntynyt epäilys, että niissä saattoi olla piiloitettuna rahaa. Minä annan sikaarin ilmaiseksi, ja epäilys nähtävästi haihtuu. Vjatkankin vartiosto on vielä sävyisä, mutta ei salli enää laulaa.
Kuta lähemmäksi Siperiaa tullaan, sitä röyhkeämmäksi muuttuu vartijasto. Sinuttelevat, ärjyvät ja komentelevat. Muuten vallitsee koko ajan täydellinen järjestyksettömyys. Toinen sotamies käskee, toinen kieltää. Milloin komennetaan istumaan, milloin seisomaan. Jokaisella suuremmalla asemalla varrotaan upseeria vaunuun, mutta hän ei koskaan tule. Meidän pitää sentään aina odottaa "smirnaassa". Loppumatkalla siirretään yhtämittaa vaunusta toiseen. Aina on kauhea kiire, vaikka juna seisoo tuntikaupalla. Ja aina pidetään kauheaa melua. Venäläinen ei näy voivan tehdä mitään huutamatta. Johtuu tässä mieleen tapaus myöhemmällä ajalta. Olin kerran lähdössä hevoskyydillä naapuriin. Ajuri kysyi rekeen noustessani:
— Tuleeko tämä kyyti sitten huudon kanssa vai ilman?
— Onko hinnalla eroa?
— Ruplan enempi huudon kanssa.
— No, ajetaan sitten huutamatta.
Mutta kyllä kyytimies sittenkin huudosta huolen piti. Totuttu tapa, toinen luonto, ja minkäpä sitä luonnolleen mahtaa.
Permistä lähdettyä pidetään meistä jo tarkempaa vaaria, huudetaan oikein nimeltä, päälukuun ei nähtävästi enää luoteta. Permiläinen aliupseeri asettuu mahtavaan asentoon vaunun päähän ja huutaa jokaisen vuorostaan luoksensa. Toimitus tapahtuu kerran päivässä, väliin useamminkin. Kysymykset ovat seuraavat:
— Mikä on sukunimesi?
— Etunimi?
— Isännimi?
— Minne menossa?
— Mistä?
— Onko kruunun tavaroita?
Ja lopuksi: "stupai", mene matkaasi!
Minun nimeäni ei hän osaa lukea ja lopuksi tulee siitä Vjalisaljski; jotain siis puolalaiselta haiskahtavaa.
Hän kiroilee niin rumasti kuin vain venäjäksi voi kiroilla, ja koettaa tökeröllä komentavaisuudella ylläpitää arvokkuutta. Koko muu vartijasto koettaa seurata päällikkönsä esimerkkiä ja olla mahdollisimman hävytön. Tavarat tutkii se tarkoin, ottaa haltuunsa kaiken, mikä sattuu miellyttämään, yrittääpä vielä repiä vaatteenikin, kun epäilee niihin olevan kätkettynä rahaa. Pitkillä selityksillä saavat toverit mokoman puuhan estetyksi.
Niin, nyt onkin meillä vaunussa jo oikeita tovereita, valtiollisia. He ovat tulleet Vjatkasta meidän vaunuumme, heitä on kaikkiaan yhdeksän, kuusi sosialidemokraattisen Puoluetoimikunnan jäsentä Pietarista ja kolme Kronstadtin matruusia. Kaikki ovat he istuneet vankilassa melkein vuoden ja iloitsevat kuin lapset päästyään edes jonkunlaisiin muuttuneisiin oloihin. Heidät on oikeudellista tietä tuomittu ikuiseen karkoitukseen; sanovat, että olisi voinut tulla pakkotyötä, jonka vuoksi tämä tuomio heidän mielestään on erityisen lievä. Riemuissaan ovat pojat, eivätkä sano viipyvänsä kauaa karkoituspaikalla. Joko tulee vallankumous heidät vapauttamaan tai sitten sodan loputtua karkaavat ulkomaille. Yksi heistä puhuu saksaa. Hänen kanssaan luistaa juttu hyvin. Pitkiä öitä lyhennetään keskustelulla sikaarinsauhun renkaina kierrellessä. Ehditään siinä kahlata ummet ja lammet monien pitkien päivien ja vielä pitempien öitten vaihdellessa.
Eräs Pietarin komitean jäsen, Kusnetsov, ryhtyy hiljaisena yön hetkenä, jolloin kaikki valvovat ja vartijasotamiehetkin seisovat vaunussa vankien joukossa, pitämään puhetta. Hän puhuu kauan ja lämpimästi. Minä en ymmärrä sanoja, ennenkuin saksaa taitava toveri on ehtinyt minulle ne likipitäin tulkita, mutta aavistan äänen sävystä ja kuulijain vakavista ilmeistä puheen sisällön. Olen kuullut monta vaikuttavaa puhetta ja nähnyt monta puhujaa, mutta ei ole vielä kukaan tehnyt minuun sellaista vaikutusta, kuin tuo vankka, paljaspäinen, silmälasinen puhuja vangin vaatteissa — kaikki yhdeksän olivat ruunun puvussa — yöllisessä vankivaunussa. Hän kuvailee Venäjää, jota hän nimittää aasialaiseksi raakalaisvallaksi, vertailee sitä Euroopan sivistysmaihin, aavistelee synnyinmaansa katkeraa kohtaloa, jollei kansa itse nouse ohjaksiin. Hänellä on kumminkin luja usko oikeuden voittoon, hän luottaa Venäjän sorrettuun, mutta voimakkaaseen kansaan. Hän puhuu kauan ja kaikki kuuntelevat ääneti, sotilaatkin. Puhe tuntuu heihinkin tekevän syvän vaikutuksen. He näyttävät hetkeksi unohtavan osansa, jota heidän tulee esittää taantumuksen murhenäytelmässä.
Mutta tuskin on puhuja lopettanut, kun he jo taas ovat entisensä laisia, tylyjä ja raakoja. Yhdellä agitationipuheella ei heitä paranneta.
Ainoa ilahuttava poikkeus koko loppumatkalla on muuan Omskista lähtenyt nuori sotilas, nähtävästi sivistynyt puolalainen. Hän kohtelee vankeja hyvin ja koettaa olla kaikin tavoin avuksi. Hän puhuu saksaa, jonka vuoksi toverinsa kutsuvat häntä saksalaiseksi. Näköjään on hänen ja toisten välillä ylipääsemätön juopa; välit ovat niin kireät, että toisinaan tahtoo syntyä tappelu.