Kotiin!
Kirkas maaliskuun aamu, kirpeä pakkanen, oikea siperialainen, joka pistää nenänpäähän kuin ampiainen. Aurinko yrittelee paistaa, mutta ei jaksa vielä lämmittää, päivemmällä ehkä kylläkin. Aroviima kirmaa pitkin katua ja jyskyttää mennessään ikkunan luukkuja.
Istun räiskyvän takkavalkean ääressä ja muistelen Suomea. Siellä vielä nukutaan, me elämme täällä neljä tuntia edellä.
Hätäinen koputus ovelle. Sisälle syöksyy hengästynyt mies, ennenkuin minä ehdin sanoa mitään. Hän on ainoa kohtalotoveri koko kaupungissa, muut ovat jo otetut sotaväkeen. Olisi kai hänetkin viety, mutta hän on Saksan alamainen, vaikka ei ole jalallaan Saksaan astunut sinä ilmoisna ikänä.
— Nyt se tuli… nyt se tuli… tuli vihdoinkin! — läähättää hän.
— Mikä tuli, Adolf Ernestowitsh?
— Se, minkä eteen olemme niin paljon työtä tehneet — Venäjän vallankumous!
Minä hölmistyin. Aina me sitä olimme odottaneet, päivästä päivään, mutta sittenkin oli tuo sana niin outo ja odottamaton. En tahdo jaksaa uskoa.
Mutta Adolf Ernestovitsh selittää huohottaen nähneensä omin silmin kaupunkihallitukselle tulleen sähkösanoman: ministerit vangitut… duuma valinnut toimeenpanevan komitean maan hallinnosta toistaiseksi huolta pitämään… sotaväki vallankumouksen puolella…
Hänen on hengästykseltään vaikea puhua, mutta hän selittää käsillään lisää — ja toisen käden etusormesta purskahtelee verisuihku.
— Adolf Ernestowitsh, mikä on sormessanne, siitähän vuotaa verta?
— Portin väliin jäi, mikä lie siinä raapaissut. Tuli niin kiire tuomaan sitä sanomaa, kun arvasin, että istutte kuin karhu pesässänne tietämättä mitään. Pankaa päällenne, nyt ei ole aika uunin edessä lämmitellä…
Minä repäisen halki nenäliinani ja kietaisen sen toverini sormeen.Sitten lähdemme ulos viimaiselle kadulle.
Me odotimme vilkasta liikettä, kansankokouksia, keskusteluja suurista tapauksista, mutta mitään semmoista emme nähneet, Kainsk oli melkein kuolleempi kuin ennen. Nähtävästi ei kukaan tiennyt mitään, tai jos tiesikin joku, niin ei välittänyt. Ehkäpä ei moni ymmärtänytkään, mitä on vallankumous ja vapaus.
Me kiirehdimme uprawaan — kaupunkihallitukseen. Siellä näytetään taas sama sähkösanoma, jonka toverini oli jo nähnyt. Siitä on putoillut pois sanoja pitkällä matkalla, mutta alla on selvästi: duuman toimeenpaneva komitea, Rodsjanko, ja ylhäällä seisoo: virallinen.
— Hyvänen aika, miksi te ette naulaa julistuksia katujen kulmiin, että väestö saisi tietää tapahtumista?
— Voineeko noihin tietoihin luottaa, — vastaa kaupunginpää haukotellen.
Ja sihteeri lisää varmasti:
— Mitä lienevät siellä duumassa taas tyhmyyksiä tehneet. Johan näistä nyt oikein ilmoittelemaan…
Me tenäämme vastaan, sillä huomaamme, etteivät enemmän kaupunginpää kuin hänen sihteerinsäkään ymmärrä lainkaan, mitä on tapahtunut. Mutta se ei auta, he pysyvät lujasti mielipiteessään: ei kannata ilmoitella, joutavia duuman juonia vain.
Tulee paikalle lisää "kaupunginisiä". Kaikki vilkaisevat sähkösanomaan, viskaavat sen pois käsistään ja hymähtävät itseviisaan näköisinä. Joku nauraakin makeasti.
— Kaikkea ne keksivätkin… ministerit vangitut… eipä hullumpaa…
Yleinen mieliala vähitellen vilkastuu, puhe kääntyy tavallisiin kaupungin asioihin, ja me, jotka olemme vallankumousta täynnä, alamme tuntea itsemme jotakuinkin noloiksi.
Mutta saapuu pelastus. Poika tuo sähkösanoman. Taas päällekirjoitus "kiireellinen" ja alla Rodsjankon nimi. Uusia tietoja vallankumouksesta sekä käsky antaa julistuksia kansalle ja kehoittaa rauhallisuuteen.
"Ähäh, joko nyt käsitätte, tomppelit!"
Kaikki läsnäolevat tavaavat sähkösanoman läpi, katselevat toisiinsa ja tavaavat taas.
Sitten alkaa neuvottelu, jossa kaikki puhuvat yht’aikaa. Toiset ovat sitä mieltä, että nyt täytyy jo uskoa, mutta toiset yhä vieläkin epäilevät.
Saapuu siihen "lakimieskin", entinen rauhantuomarin kirjuri, joka vakuuttaa auktoriteetillään, että julistuksia täytyy kirjoittaa ja naulata kadunkulmiin.
Me poistumme, toverini ja minä, kaupungin papat jäävät miettimään julistuksen sanamuotoa.
"Tuleekohan Natsaretista mitään hyvää?"
Ei tullut. Meni se päivä, meni toinenkin, eikä minkäänlaisia julistuksia mihinkään ilmestynyt.
Kävin toverini kanssa pari kertaa kuulemassa ja tarjoamassa apua, jos sitä mahdollisesti tarvittaisiin, mutta meille vastattiin vain, että elkää nyt hoputtako siinä, kyllä julistukset tulevat aikanaan.
Ja kolmannen päivän aamuna näkyikin useissa kadunkulmissa suuria painettuja julistuksia, joissa kehoitettiin kansalaisia rauhallisuuteen, selvitettiin tapahtumien merkitystä ja käskettiin kaupunkihallintoa toimeenpanemaan yleinen kansalaiskokous Toimeenpanevan komitean valitsemista varten. Tähän komiteaan pitäisi valita kaikkien kansankerrosten edustajia ja olisi sen otettava haltuunsa koko kaupungin hallinto, samoinkuin elintarveasiain järjestelykin.
Mutta nämä julistukset olivat tulleet valmiiksi painettuina Tomskin kuvernementtikomitealta. Kainskin uprawa ei ollut sittenkään saanut mitään valmista!
Sillävälin oli jo saapunut sanomalehtiäkin, niitä ahmittiin innolla. Mitään väenkokouksia ei sentään Kainskissa syntynyt, kaikki pysyivät kiltisti kotonaan ja juttelivat siellä vallankumouksesta — jos yleensä mistään juttelivat.
Vasta yleisessä kansalaiskokouksessa oli melua. Sinne oli kokoontunut paljon väkeä kaikista kansankerroksista. Parempiosaiset olivat pitäneet varansa ja vallanneet ajoissa kaikki edessäolevat istumapaikat, yhteinen kansa, joka myöhästyi, sai seista ulompana. Edessäolevat jaksoivat huutaa kovemmin ja saivat valituksi omat miehensä Toimeenpanevaan komiteaan. Siihen tuli miehiä, joitten oikea paikka olisi ollut vankilassa, virkamiehiä, lahjusten ottajia ja kelmejä, kansan näännyttäjiä, kauppias-nylkyreitä, yleinen syyttäjä, kansallisuudeltaan kirgiisi, suuri lurjus, jolla oli monta omavaltaisuutta omallatunnollaan, j.n.e.
Tyytymättömyys kansan keskuudessa oli suuri, mutta oma syynsä, kun eivät olleet jaksaneet huutaa herrojen ylitse.
Minä tunsin, että nyt oli tullut vapautuksen hetki. Sanomalehdissä alkoi jo näkyä tietoja valtiollisten vankien vapauttamisesta. Tiesin hyvin, että jos rupean vartoomaan, kunnes Kainskin Toimeenpaneva komitea minut vapauttaa, saan odottaa liian kauan. Piti ruveta itseni toimimaan.
Menin Toimeenpanevaan komiteaan ja pyysin passia Pietariin tai — jos mahdollista — suoraan Hämeenlinnaan.
Mutta sellaista mahdollisuutta ei kuulunut olevan. Yleinen syyttäjä, joka komiteassa oli "lakineuvoksena", selitti, ettei hän voi tietää, olenko minä valtiollinen vai hevosvaras.
— Näytänkö minä, tshort vosjmi (piru vieköön), hevosvarkaalta?
— Ehkä ette, mutta papereissanne ei mainita mistä syystä olette karkoitettu.
Minä kimmastuin. Menin samaan aikaan pidettävään kansankokoukseen, pidin kolme kovaa puhetta Toimeenpanevaa komiteaa vastaan ja sain aikaan päätöksen, jolla puolet komitean jäsenistä eroitettiin ja valittiin uusia tilalle!
"Nyt kai saan passin".
Mitä vielä! Tulos komitean puoleen kääntymisestäni oli yhtä laiha. Se osasi harmittaa. Oma komitea… olisinpa tuon tiennyt, en olisi auttanut valtaan…
Riideltyäni komitean kanssa pari päivää päätin matkustaa ilman papereita. Onhan nyt vapaa aika, totta kai kirjoittakin pääsee.
Iloisesti ja toivorikkaasti soivat silloin, maalisk. 23. p:nä, Kainskin kirkonkellot. Aina ennen oli niitten äänessä ollut jotain raskasta, surunsoipaa, verhottua. Mutta nyt, nyt kilkattivat ne kuin vallattoman riemun haltioittamina ja mielessä heräsi toivon tunne.
Oli ensimäinen tosi juhla, kansan juhlapäivä, jonka vertaista ei kovia kokeneen Venäjänmaan historia tiedä.
Juhlittiin vapauden edestä henkensä uhranneitten, tosikunnian kentällä kaatuneitten pyhää muistoa…
Kansa juhli nyt itse, sitä ei pakotettu juhlimaan, ei ajettu kuin lammaslaumaa kirkkoon Romanovien huoneelle pitkää elinikää rukoilemaan.
Kuljettiin pitkin katuja punaisten lippujen liehuessa, kainskilaisetkin olivat vihdoin heränneet, kokoontuneet yhteen ja yhdessä juhlivat… Hyvillä enteillä jätin minä Kainskin vapaana matkalaisena, ilman poliisilupakirjoja ja kukistuneen itsevaltiuden vaakunalla merkittyjä papereita. Pietariin… Suomeen…
* * * * *
Asemalla soittaa sotilassoittokunta, kaikuvat "Marseljeesin" ja "Te uhreina kaaduitte" sävelet. Niitä lauluja viritettiin ennen Narymin taloissa salavihkaa, poliisilta piilossa, laulettiin karkoituspaikan kurjuuden kaataman toverin haudalla ja jouduttiin vankilaan. Nyt ne samat laulut viritetään vapaasti, niitä laulaa koko kansa, sotilaat… työmiehet… porvarit.
Aseman ohitse vaeltaa vapauden kulkue, edellä surulippu, jossa sanat: "Ikuinen muisto sankareille, jotka kaatuivat taistelussa vapauden puolesta Romanovin huoneen pyövelien käden kautta".
Toisia lippuja kirjoituksineen: "Terve Venäjän tasavalta!" "Eläköön vapaus!"
Olisipa ennen sellaisia lippuja kohotettu, vaikkapa vain pari viikkoa takaperin… Seuraukset tietää jokainen vallankumouksellinen venäläinen: viipymättä siirto tyrmään, tutkintotuomari, yleinen syyttäjä, Rangaistuslain 102. artikla, monta vuotta pakkotyötä…
* * * * *
Pitäisi päästä junaan, mutta se on mahdotonta, lippuja ei myydä. Huomenna ja ylihuomennakaan ei ole mahdollisuutta, eikä lähitulevaisuudessakaan.
Ei siis vielä Suomeen, mutta ei takaisin Kainskiinkaan, kirottuun pesään, josta lopulta pääsi eroon.
Täytyy lähteä syvemmälle Siperiaan, Tomskiin, läänin pääkaupunkiin. Se on pääteasema, ehkä sieltä onnistuu jossain lomassa pujahtaa junaan.
Pietaria kohti on matkalla "Venäjän vallankumouksen mummu" Breshko-Breshkowskaja. Hänellä on oma vaununsa. Hän on sytyttänyt kynttilöitä kaatuneitten sankarien muistolle.
Mummo kannetaan kansanjoukon keskelle. Hän on tukevassa siperialaisessa puvussa, hopeahiukset aaltoilevat syvälle painetun lakin alta. Hän puhuu. Voimakkailla, melkein miesmäisillä, mutta vielä nuorteilla kasvoilla ei näy ilmettä. Ääni ei ole voimakas, ehkä se on paljosta puhumisesta väsynyt, mutta ihmiset pysyvät odottamattoman hiljaa, niin että jokainen sana kuuluu hyvin. Hän puhuu asioita, jotka ovat jokaisen sydämellä.
Mummo ehti nähdä vapauden auringon.
Kansa huutaa kaikuvan hurraan hänelle, vapaudelle ja tasavallalle.
Juna lähtee vierimään vieden mummon seuraavaan paikkaan puhumaan, seuraavaan paikkaan juhlittavaksi.
Kuinka haluttaisi olla mukana menossa Suomea kohti! Lehdistä näkyy, että se on saanut takaisin vapautensa…
Mutta toisin on kohtalo määrännyt. Minun matkani pitää kauemmaksiSiperiaan…
Ah, Suomi, Suomi!
Ei antanut isänmaa muuta kuin vankeutta ja kärsimyksiä, mutta kun sen vapaaksi kuuli, niin tuskalliselta tuntui edetä yhä kauemmaksi Siperian syvyyksiin, entisille jälilleen, jotka sairaana oli jättänyt.
Missä lienee siellä sydämen sopukoissa sellainen voimakas, vastustamaton kotimaan kaipuu. Ja mistä sen tunteneekin niin väkevänä oman kamaran tuoksun, aina sitä ankarampana, kuta kauvempana sen pinnasta kulkee…
* * * * *
Ympärilläni iloinen, keveä nauru. Vapaan, suuren kansan vapaata ilonpitoa.
Minne on joutunut entinen epäilevä, arka katse?
Missä on alta-kulmien-murjotus?
Vallankumous sen hävitti. Nyt ei ole enää riutumusta ja epäuskoa, eikä arkailua. Nyt katsellaan kohtaloa suoraan silmiin; ei alistuta sen alle nöyrinä, vaan noustaan sen herroiksi, ohjataan sitä omin käsin…
Ja yhä uudestaan ja uudestaan helähtää "Marseljeesi", vallankumouksen voimalaulu.
"Marseljeesi" Venäjällä!
Se raikahtaa venäläisestä rinnasta ehkä riemukkaampana kuin ennenRanskan vallankumouksen pyörteissä.
* * * * *
Tomsk!
Luulin jo sinut neljä kuukautta sitten iäksi jättäneeni, mutta vielä kerran tapasimme.
Erilainen olet sinäkin kuin erotessamme. Punaiset liput hulmuavat iloisesti kattosi harjoilla, "Marseljeesia" laulavat sotaväenosastot kulkevat kaduillasi. Kaikkialla on elämää ja touhua. Tomsk on suhtautunut vallankumoukseen perusteellisemmin kuin unelias Kainsk. Siellä on vangittu kuvernööri, santarmit sekä muut pahimmat taantumuksen kätyrit.
Menen Toimeenpanevaan komiteaan. Mitä ihmettä! Tuttuja miehiä, entisiä karkoitustovereita Narymista, toiset sotilaspuvuissa, toiset ilman. He johtavat nyt koko läänin asioita. Osat ovat vaihtuneet.
— Terve, terve, ilmestyithän vihdoinkin. Missä olet ollut? Minne aiot? — kysymyksiä satelee enemmän kuin minä ennätän vastata.
— Suomeen, Suomeen, veikkoset, voitteko auttaa saamaan lippua?
— Voimme, voimme kyllä, mutta emme halua, jää tänne, täällä miehiä tarvitaan.
— Ei, veljet, ei, kotia täytyy… Suomeen…
Minä saan taskuuni asianmukaiset paperit ja ensimäisen luokan vapaalipun, joka on minulle annettava ennen aikaisemmin tilanneita.
Vihdoinkin kotimaata kohti…
Oli jo aikakin…
Taas johtaa ruumiillinen raihnaisuus mieleen vankilat, vankivaunut, karkoituspaikat, mutta henki on vireämpi ja terveempi kuin koskaan.
Iloisia sanomia… Ne, jotka ennen sinua kiusasivat, istuvat nyt vuorostaan telkien takana.
Emme me tahdo kostoa, emme suo teille samaa kohtaloa, jonka te meille valmistitte, mutta oikeus, tapahtukoon sinun tahtosi!… Eiväthän teidän silmänne kuitenkaan kärsisi nähdä vapauden lippujen liehumista entisten palatsienne harjoilla. Kuunnelkaa te kaukaa juhlivan kansan riemuhuutoja ja vavahtakaa, kun kuulette vapauslaulujen vyörynnän…
* * * * *
Kaikkialla loistaa punainen, siitä on tullut koko kansan yhteinen väri.
Sotamiehen lakissa on punainen merkki ja upseerin kotka on piiloutunut saman värin alle.
Talonpoika ajaa laulellen hevostaan, jonka luokassa liehuu punainen lippu.
Jokaisella asemalla on pieniä poikasia ja tyttösiä kädessä punaiset viirit, joissa on kirjoituksia: "Eläköön vapaus!" "Terve Tasavalta!" Nuori, nouseva polvikin juhlii vapauden aamunkoittoa…
Ja ihmiset junassa ovat kuin yksi suuri perhe. Jokainen on ystävä naapurinsa kanssa, antaa hänelle kaikkea, mitä itsellään on, koettaa olla avulias ja alistuvainen, mahdollisimman epäitsekäs…
* * * * *
Puolitoista viikkoa matkalla. Juna vuorokauden myöhässä. Pietarin kevätloasta selvitty. Jätetty jo taakse rajakin.
Taas omalla maaperällä, taas Suomessa!
Oma kieli, tutut asemanimet, joka ihminen kuin läheinen sukulainen, jonka kättä tekee mieli puristaa. Täytyy puhua jokaisen kanssa, rupatella oikein sydämensä halusta.
Aika lentää kuin siivillä. Väsymys tuntuu, mutta ei sovi levähtää, jäisi vielä joku jutteluttamatta, ehkä joku asema näkemättä. Ei toki, hyväinen aika … ei saa…
Tämäkin juna myöhässä. Olkoon… olkoon, ei tee mitään, katselemista riittää. Riihimäelläkin on niin paljo tuttavia, jokaisen kanssa täytyy puhua. Jokaisella on kyseltävää ja jokaiselle pitää vastata.
Eikä ole muuttunut mikään, kaikki ennallaan. Lopulta tuntuu kuin olisi kaikki nuo ihmisetkin eilen tavannut ja heidän touhujaan katsellut.
Ja kuitenkin… kaksi vuotta kahdeksan kuukautta poissa ihmisten ilmoilta…
Hämeenlinna!…
Heikot jalat tuntuvat, pettävän… Mutta niihin palaa tarmo taas… täytyy palata…
"Tää on viimeinen taisto…"
* * * * *
"Kuule kuinka soitto kaikuu…"