Ostjakki-samojedit tuntevat hyvin omat poronsa ja osan naapurienkin karjasta. Ei missään käytetä merkkejä elukoiden korvissa tai sarvissa. Se onkin tarpeetonta noilla harvaan asutuilla seuduilla, missä laumat harvoin sekaantuvat ja missä varkaudet ovat niin perin harvinaisia. Mutta jos varkaus on tehty ja varas löydetty, ei siellä käytetä muuta rangaistusta kuin että omistaja saa syyllisen laumasta valita itselleen parhaan elukan. — Poro, joka vielä muutamia vuosia sitten oli yleisen hyvinvoinnin tuottajana, ei nyttemmin, ruton raivottua, enää ole yhtä tavallinen. Parempiosaisilla on kyllä edelleenkin monta sataa eläintä ja samojedi-miljonääreillä on niitä tuhansittain, mutta köyhillä on vain 5-20 poroa ja kovinta kokeneilla ei ainoatakaan. Poron hinta vaihtelee iän ja kelvollisuuden mukaan 5:stä 20:een ruplaan puhtaassa rahassa, ja kelpo vaimon voi hankkia itselleen 10:llä elukalla. Kuulin että ruhtinaan nuori tytär oli saatavana 20:n vetojuhdan hinnasta.
Tasilla on useimmilla samojedeilla risuista ja oksista tehdyt hökkelit, joissa he oleskelevat kylmimmän sään vallitessa. Majat sijaitsevat tavallisesti jonkun pienen puron suulla, jossa kasvaa polttoaineeksi kelpaavia koivupensaita. Kirkon tienoilla tapaa siellä täällä tundralla pieniä mänty- ja lehtikuusimetsikköjä, joissa monet kylmimpään aikaan asustavat. Muun osan talvea samojedi viettää perheineen ja karjalaumoineen tundralla, jossa hän satimilla pyydystää naaleja ja ampuu villipeuroja pyssy-rämällä tahi jousella ja nuolella. Silloin hän asuu poronnahasta tehdyssä kodassa tai lumeen kaivamassaan kuopassa. Ne polttopuut, jotka hän tarvitsee sulattamaan lunta vedeksi, hän kuljettaa mukanaan. Muuten hän syö ruokansa, sekä lihan että kalan, raakana ja jäätyneenä, milloin keittopuita puuttuu. Kesän aikana hän useimmiten leiriytyy jonkun joen, tavallisesti Tasin, varrelle, jossa hän, sulkemalla jonkun pienemmän puron, mukavalla tavalla hankkii itselleen yllinkyllin kalaa. Suurempia veneitä ei ole koko Tasilla, ja kaikki alkuasukkaat käyttävät yhdestä rungosta koverrettuja ruuhia, jotka tehdään joen etelämpää tuomista puista.
Tas-joen alue on maapallomme kylmimpiä, ja siksi on aivan luonnollista, että siellä tarjoutuva ravinto laadultaan on mitä yksitoikkoisinta. Poronlihaa saa kylläkin ja kesäiseen aikaan voi pyydystää runsaasti vesilintuja ja kaloja. Mutta muuta ei juuri olekaan. Samojedit ovat tottumattomat leipään, ja jauhot ovat harvinaisia Tasilla. Sokeria ja suolaa tapaa yhtä vähän, ja ainoat korkeamman kulttuurin tuotteet ovat tupakka ja tiilitee. Tavallisinta on näin ollen, että alkuasukkaat vuoden umpeen elävät lihalla ja kalalla. Oleskellessani heidän luonaan ei heillä ollut mitään muuta, ja hätä oli niin suuri, että mahorkka ja teekin puuttuivat. Ainoana kasvisruokana, jota he marjoja lukuunottamatta käyttävät, ovat eräällä sivujoella kasvavan kasvin paksut ja valkoiset juuret, joista he keittävät itselleen puuroa. Mutta jollei heillä olekaan monia ravintoaineita valittavana, ovat he sensijaan kehittäneet ruuanvalmistustaitonsa sangen korkealle, ja heidän ruokalajinsa ovat sangen omaperäisiä, vaikka ne eivät juuri ole meikäläisen maun mukaisia.
Ensi sijalla ovat kaikki ne liharuuat, jotka syödään ilman minkäänlaisia valmistuksia. Kesällä he aikaa tuhlaamatta pistävät poskeensa vastapyydystetyn kalan, ja yhtä suurella innolla ja nopeudella he syövät vastikään tapetun poron lihaa tai juuri ammuttua lintua. Pakkasessa heistä on hyvin maukasta leikata kovaksi jäätynyt kala pitkiksi lastuiksi, jotka syödessä ikäänkuin sulavat suussa. Jäätynyt liha on heidän niinkuin minunkin mielestäni oikein hyvää. Kalaa valmistetaan monella eri tavalla. Kesällä se useimmiten keitetään. Talvitarpeita varten sitä säilytetään kahdella eri tavalla. Osittain ripustetaan kokonaiset kalat seipäisiin auringossa kuivamaan, jolloin niitä samalla tavoin savustetaan. Enimmäkseen ne kuitenkin kuivattuaan survotaan jonkinlaiseksi jauhoksi, jota säilytetään kalannahasta valmistetuissa pusseissa ja jota käytetään ruuan särpimenä jokseenkin samalla tavalla kuin meillä leipää. Samojedit sanovatkin usein tuota kalajauhoa (pors) leiväksi. Sampea heillä on runsaasti, ja sitä syödään eniten tuoreena. Kaviaarin annetaan syksyllä jäätyä ja myöhemmin talvella keitetään lientä kaviaarimöhkäleistä, jotka pannaan kiehuvaan veteen. Se on hyvin tavallinen ruokalaji Tasilla, mutta meillä sellainen ateria varmaankin tulisi maksamaan monta sataa markkaa. Jos samojedit vain saisivat halvalla ostaa suolaa, niin he varmaankin voisivat hankkia itselleen hyvät tulot. Kalanrasva on heidän paraita herkkujaan ja sitä tarjotaan aina vieraille teen keralla. Se korvaa meillä käytetyn sokerin ja onkin varmaan paljoa välttämättömämpää seuduilla, missä ruumis enimmäkseen saa taistella pakkasta vastaan. Siitä johtui kenties myöskin, että minä aina hyvin mielelläni sitä tarjottaessa söin. Jotta minua ei katsottaisi miksikään samojedien Hagdahliksi, siirryn nyt puhumaan muista asioista. Lisään vain käsitykseni monen kuukauden kokemuksen nojalla olevan sen, että yleensä on verrattain helppo tottua elämään ilman leipää. Ilman sokeria voi niinikään tulla toimeen, mutta suolatta eläminen on perin tukalaa. Ruoka ei maistu millekään, ja jos tupakkakin puuttuisi, niin minä en ainakaan mielelläni eläisi suolatta. Olisi melkein pakko tehdä samoin kuin porot.
Mainitsen vielä pari sanaa asiasta, jota en tähän asti ole kosketellut, nimittäin tundran asukkaiden pukimista. Kaikki vaatteet ovat niin tehdyt, että ne paraiten kykenevät suojelemaan ruumista kovalta pakkaselta, joka voi laskea alle 60° C. Alusvaatteet, joilla ei ole mitään sanottavaa virkaa, tehdään nyttemmin tavallisesti venäläisiltä ostetusta kankaasta. Ennen käytettiin yleisesti kalannahkaa, joka huolellisesti valmistettuna tulee pehmeäksi ja notkeaksi. Se on kestävää ja tiivistä, mutta siitä valmistetut paidat ja housut ovat sangen kömpelöitä ja rumia, vaikka eipä se paljon haittaa, kun niitä ei juuri koskaan näe. Naiset käyttävät alusvaatteitansa varten poronnahkaa. Tavallisen puvun päällä käytetään turkkia, jossa on karvat sisäänpäin käännetyt. Sitä sanotaan maalitsaksi, ja sen päällä on tavallisesti irtonainen ja komeavärinen, kankaasta valmistettu kaapu. Naisilla on maalitsan asemesta lyhyt, edestä avoin poronnahkaturkki. Lämpimämmällä säällä on sentapainen turkki aivan riittävä. Päässä niin miehillä kuin naisillakin on huivi. Naisten hiukset kiinnitetään huivin alle, mutta miesten, jotka ovat melkein yhtä pitkät, lainehtivat vapaina hartioilla. Kovemmalla pakkasella on miehillä vielä yllään eräs "sak" niminen säkkiturkki, jossa karvat ovat ulospäin käännetyt ja johon sekä päähine että kintaat ovat ommellut kiinni. Selkäpuoli on koristettu loistavilla punaisilla nauhoilla ja kasvoja ympäröivät osat ovat reunustetut naalinnahalla. Vaikka pakkanen olisi kuinka kova tahansa, niin kasvot, s.o. silmät, nenä ja suu, pidetään aina paljaina, koska muussa tapauksessa hengityksestä aiheutuva kosteus helposti turmelisi turkin koko etuosan. Tästä johtuu, että nenä ja posket pahasti paleltuvat ja talven kuluessa peittyvät mustalla kuorella, joka irtautuu vasta keväällä jättäen jälkeensä kasvoihin sangen hauskoja valkoisia täpliä, jotka naurettavalla tavalla loistavat muuten niin ruskeanlikaisessa ihossa. Naiset käyttävät pitkiä, edestä avoimia turkkeja, jotka nähtävästi ovat syntyneet sen johdosta, että täysikasvuisten naisten on matkoilla usein pakko ruokkia lapsiansa. Kaikki pohjoiset samojedit käyttävät kaksinkertaisia poronnahkasaappaita. Sisemmässä parissa on usein sarkakankaasta tehdyt varret; pehmeihin heiniin hyvin kääritty jalka puristetaan lujasti saappaaseen. Näiden saappaiden ympärille kääritään vähän karkeampia heiniä ja lopuksi vedetään jalkoihin ulkosaappaat, jotka jurttaan tullessa riisutaan jaloista ja siis tavallaan ovat jonkinlaiset tundrakalossit. Saappaat sidotaan nauhoilla kiinni jalkoihin ja varsien alasluisuminen estetään hihnoilla, jotka kiinnitetään maalitsan alla olevaan vyöhön. Maalitsan päällä pidetään toista, komeasti kirjailtua vyötä, jossa riippuvat veitsi, tulukset, tupakkavehkeet ja monet muut esineet.
Olen aikaisemmin maininnut, että samojedeilla on naapureina jurakkeja, tunguuseja ja ostjakkeja. Lisäksi ovat joen latvoilla ja Jeloguilla asuvat Jenisei-osljakitkin heidän kanssaan kosketuksissa. Itse ovat he alkuaan tulleet Tasille Tymiltä ja Vahilta, jotenka he siis tätä nykyä elävät sangen eristettyinä muista sukulaisistaan. Mutta koska juuri samojedien kieli Obin ja Jenisein välisellä alueella on pääkielenä, ei ole ihmeteltävää, että heidän on näinkin vieraassa ympäristössä onnistunut säilyttää kansallisuutensa. Mutta he ovat kuitenkin täällä oleskellessaan kadottaneet paljon muuta, ja niinpä saattaa esim. mainita, että heidän uskontonsa on muodostunut kirjavaksi sekoitukseksi kaikesta siitä, mitä he itse ja heitä ympäröivät kansat ovat sillä alalla voineet luoda. Tapasin vain harvoja totemismin jälkiä, ja heidän satunsa ja laulunsa ovat suurimmaksi osaksi lainaa jurakeilta ja näiden auringonpalvonnasta. Olen siellä oleskellessani tavannut miehen, jonka äiti oli tunguusi, isä ostjakki ja vaimo Jenisei-ostjakki ja joka kotikielenään käytti ostjakki-samojedia, vaikka hän muitakin kieliä osasi. Sentapaiset ylen kansainväliset, melkeinpä yleismaailmalliset suhteet selittävät, miksi samojedit, niin vähäisessä määrässä ovat säilyttäneet henkistä perintöänsä. Heidän Tasilla edustamansa kulttuuri ei olekaan enää niin paljon samojedilaista kuin yleis-arktista.
Minua ilahutti suuresti nähdessäni ja todetessani miten nuo samojedit, jotka olivat olleet mahdollisimman vähäisissä kosketuksissa venäläisen kulttuurin kanssa, olivat menestyneet paljoa paremmin kuin heidän etelässä asuvat veljensä. He eivät ole missään suhteissa kauppiaihin, ja senvuoksi onkin heidän taloutensa, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, tyydyttävällä kannalla. He ovat tavallisesti hyvinvoipia ja velattomia ja heillä on suuret mahdollisuudet toipua tuhoisien rutto- ja katovuosien jälkeen. Ruumiillisesti he ovat terveitä, ja lasten lukumäärä joka kodassa takaa heille suvun jatkumismahdollisuuden. Taudit ovat harvinaisia, ja kuppaa tai keuhkotautia en tavannut lainkaan. Tosin siellä minun oleskeluni aikana raivosi ikävänlainen vatsatauti, mutta se ei vaatinut muita uhreja kuin muutamia poroja, jotka uhrattiin hengille.
Kymmenpäiväinen oleskeluni Tasilla ja sen ympäristössä kävi erittäin kurjaksi. Lähtiessään oli ruhtinas jättänyt minulle kielimestariksi Pan nimisen poikansa, joka näyttäytyi erittäin sopivaksi tarkoitukseen. Muistiinpanoni lisääntyivät nopeasti, vaikka olikin vaikea kirjoittaa niin kovassa pakkasessa. Muutaman minuutin kirjoitettuani täytyi minun aina lämmitellä käsiäni, mutta sekin kävi vaikeaksi, kun puita oli vain vähäsen ja tuli sentähden liian pieni. En ollut vielä ehtinyt ostaa itselleni omia poroja, ja kun muutkin samojedit olivat lähteneet pois, jäimme sinne kahdenkesken suksinemme. Lähimailla ei ollut metsää minkäännäköistä, ja meidän oli pakko joka päivä hiihtää muutamia kilometrejä kokoilemaan vaivaiskoivun oksia, joita kasvoi siellä täällä rannikoilla. Näistä oksista teimme tulen, jonka täytyi palaa majassamme pitkin päivää, sillä muuten en olisi voinut työskennellä emmekä olisi voineet tulla toimeen, siksi tiukka oli pakkanen. Jotta lukija käsittäisi mitä minä kovalla pakkasella tarkoitan, esitän seuraavassa kirkon luona tekemäni lämpömittarihavainnot. Ne ovat tavallisesti tehdyt iltapäivällä.
Tammikuun 16 p:nä -48,5°, -50,5° C. " 17 " -51,5° C " 18 " -49,5°, -50°, -53° C. " 19 " -54,5° C. " 20 " -44° C. " 21 " -48° C. " 22-23 " olin muualla " 24 " -50° C. " 25 " -53°, -55° C. " 26 " -56°, -57° C.
Öisin sattui joskus, että pakkasta oli 60° C ja enemmän. Onneksi oli yleensä sangen tyven; vain kerran puhalsi kova tuuli, vaikka lämpömittari osoitti alle -50°.
Moni, joka ei ole kokenut erikoisen kovaa pakkasta, tuumii kenties miltä 60 asteen kylmyys tuntunee. Minun kokemukseni on, että 40-49 asteen pakkanen tuntuu kylläkin kylmältä, mutta ei sentään tuota kovinkaan paljon haittaa, jollei tuule. Mutta jos lämpö alenee -50 asteeseen ja vieläkin alemma, tapahtuu suuri muutos. Pakkanen vaikuttaa silloin samalla tavalla kuin kova kuumuus; se polttaa kuin tuli ja koko ajan tuntee ikäänkuin seisovansa suuren takkavalkean paahteessa. Hengitys käy vaikeaksi, ja jos sattuu vetämään ilmaa suun kautta sisään, niin tuntuu kuin se tarttuisi kurkkuun kiinni. On mahdotonta hengittää muuten kuin nenän kuutta ja silloinkin saattaa vetää keuhkoihinsa vain vähän ilmaa kerrallaan. Lyhyt ja taaja hengittäminen käy välttämättömäksi ja se vaikuttaa ajan pitkään hyvin hermostuttavasti. Jos on pakko hetkeksikään paljastaa joku ruumiinosa, on jotensakin varmaa, että se muutaman sekunnin kuluttua käy valkoiseksi ja kankeaksi sekä tarvitsee erityistä parantelua ja hoitoa.
Näin ollen saattaa jokainen arvata miten hauskalta tuntui istua melkein yksinään tundralla ilman polttopuita ja erotettuna muiden ihmisten yhteydestä. Tilamme uhkasi käydä aivan sietämättömäksi, kun ainoa ruokamme, jäätynyt kala, alkoi loppua. Mutta hädän ollessa suurimmillaan palasi ruhtinas takaisin lukuisain porojen kanssa ja minä saatoin suunnitella lähtöä tästä niin epäinhimillisen autiosta paikasta.
Eräänä päivänä tammikuun loppupuolella lähdimme Tasin kirkolta eteenpäin. Iltapuolella saavuimme erään shamaanin luo, joka vieraiden kunniaksi ja huviksi ryhtyi noitumaan. Rumpu pingotettiin lämmittämällä tulen edessä, ja neljä tuntia kesti kamala näytös. Noita kävi tapaamassa kuoleman henkeä, lattar-luuzi'a, ja pistämällä veitsen toisensa jälkeen paljastettuun rintaansa hän kuvaannollisesti uhmaili kuolemaa. Kodan hämärässä teki hänen esityksensä minuun järkyttävän vaikutuksen. Se ei ollut heikkohermoisia varten. Shamaani oli mitä suurimman kiihtymyksen tilassa. Hänen mimiikkansa oli kauhea ja hänen laulunsa paremmin ulvontaa kuin muuta. Toisella kädellään hän kiivaasti ja hurjasti pärisytti rumpuansa ja toisella otti vastaan veitset, joilla viilteli rintaansa. Lopuksi hän aivan uuvuksissa kaatui paikalleen, jolloin hänen apulaisensa hehkuvilla hiilillä ja kylmällä vedellä puhdistivat häntä ja vapauttivat hänet hengistä, jotka yhä edelleen ahdistivat hänen ruumistansa.
Saman kuun 29 p:nä jatkoimme matkaamme shamaanin kodalta ja ajoimme suoraan etelää kohti Tasin länsipuolella olevia tundroja pitkin. Karavaani oli sangen suuri, meillä oli kahdeksan narttaa ja joukko poroja. Kuljettuamme koko päivän kadottivat samojedit tien ja me eksyimme kokonaan, ilta kun oli pimeä ja taivas mennyt pilveen. Yö saapui ja meidän oli pakko etsiä itsellemme leiripaikka. Löysimme vihdoin matalan, muutamia mäntyjä ja koivuja kasvavan kunnaan. Pysähdyimme, päästimme porot irti ja sytytimme tulen. Pakkanen ja tuuli yltyivät, ja niitä vastaan meillä oli suojana vain vähäpätöinen nuotio ja jääkylmän tuulen puolella matala, oksista ja lumesta tehty valli. Syötyämme kuivattua kalaa levitimme poronvuotia lumelle ja asetuimme niille nukkumaan aivan vieretysten pysyäksemme lämpiminä. Pakkasta oli 60° ja se esti minua saamasta unta pitkään aikaan. Aamulla herättyäni aioin nousta. Jalat tuntuivat omituisilta ja minä kaaduin kumoon. Olin palelluttanut ne. Hieromiset ja hyppimiset eivät tepsineet ja tulta en uskaltanut lähestyä. Jalkani pysyivät valkoisina ja tunnottomina polvia myöten, enkä minä saattanut laisinkaan kävellä. Samojedit ottivat poromme kiinni ja me lähdimme eteenpäin siinä toivossa, että mahdollisesti löytäisimme kodan, jossa voisimme itseämme lämmitellä. Ilma oli hiukan leudonnut, pakkasta oli enää vain 50°, mutta sittenkään en voinut olla mietiskelemättä silloista tilaani. Jollemme löytäisi mitään ihmisasuntoa tai telttaa, niin jalkani olisivat mennyttä ja matkan jatkaminen kävisi mahdottomaksi. Onneksi huomasimme pian suksenladun ja hetkistä myöhemmin saavuimme erään samojedin luo, jonka kodassa hetimiten ryhdyttiin vakavasti jalkojani hoitamaan. Muistan erikoisesti vanhan eukon, joka väsymättömän innokkaasti hieroi niitä lumella. Myöhemminkin tämä muija piti niistä huolta ja hän valmisti erinomaisella tavalla saappaisiini tarvittavat heinät. Hän antoi minulle sittemmin luvan sanoa häntä äidiksi. Muutaman tunnin ahkeran työn jälkeen alkoi veri säärissäni kiertää ja minä saatoin silloin pitää niitä pelastettuina. Mutta ne tulivat niin aroiksi ja paisuivat siinä määrin, että minun oli pakko jäädä vuorokaudeksi majaan. Paranemista edisti erinomaisesti kalanrasva, jolla niitä tuontuostakin voideltiin.
31 p:nä jätimme Oora nimisen samojedin jurtan. Pakkasta oli 51°, mutta ilma oli tyyni ja miellyttävä. Maisema oli vaihtelevampaa kuin ennen, tundra ei ollut yhtä tasaista, ja siellä täällä näkyi tien varrella pieniä järviä. Me kuljimme hyvin hitaasti eteenpäin, sillä lunta oli kinostunut runsaasti joka paikkaan. Meillä oli paljon vaivaa poroistamme, jotka toisinaan kirmasivat eteenpäin kuin hullut, mutta toisinaan eivät tahtoneet paikaltaan hievahtaa. Illalla tulimme erään miehen luo, joka kestitsi meitä jäätyneellä hauella ja kapakalalla.
Helmikuun 1 p:nä kiiruhdimme mahdollisimman pian pois kodasta, jossa oli paljon sairaita ja jossa 12-vuotiaatkin tekivät luonnolliset tarpeensa lattialle ja ilma oli pirullisen löyhkän saastuttama. Ei ollut erikoisen hupaisaa syödä sellaisessa ympäristössä. Päivällä saavuimme kodalle, jossa vallitsi nälkä. Lapset pureskelivat nahkapalasia ja täysikasvuiset istuivat ääneti mitään tekemättä ottaen vastaan kohtalonsa aito aasialaisten fatalistien tapaan. Me jätimme heille mitä meillä oli, siinä toivossa että vielä samana päivänä tapaisimme parempiosaisia ihmisiä. Yhtäkaikki en voinut olla heitä haukkumatta, hyvin tietäen että he, niinkuin muutkin, kesällä olisivat saattaneet pyydystää itselleen riittävästi kalaa. Mutta he olivat silloin vain syöneet itsensä kylläisiksi ollenkaan ajattelematta tulevaa talvea. He luottavat siihen, että jokainen vuodenaika tuo mukanaan tavanmukaisen määrän saalista, ja milloin niin ei käy, ovat he nälkään kuolemaisillaan. Tasin asukkaat ovat onneksi hyvin avuliaita ja jokainen antaa mitä hänellä on. Siinä suhteessa heidän on parempi olla kuin on laita meikäläisissä sivistyneissä yhteiskunnissa, joissa, häpeä sanoa, ihmisiä usein kuolee nälkään. Illalla saavuimme kristityn, Petra nimisen samojedin luo. Hän kuului olevan rikas, mutta oli silti niin saita, että me vasta pitkillä puheilla saimme häneltä mitä nälkämme tyydykkeeksi tarvitsimme, niin että saatoimme kylläisinä ajaa jurtalle, jossa silloisen kielimestarini isä asui.
Täältä olisi ollut varsin helppo matkustaa maantieteilijöille tuntemattoman, suuren (noin 60 km:n pituisen) tundrajärven, Luuzel-tuun luo, jonne olisi ollut vain kahden päivän matka. Sieltä olisin päässyt tunkeutumaan samojedeille tuttuja teitä pitkin Surgutiin ja Obille. Mutta koska halusin tutustua paremmin Tasin alkuasukkaihin ja toivoin voivani päästä yliselle Obille, en tällä kertaa halunnut sitä tietä käyttää. Sitäpaitsi olivat jo kaikki ostjakki-samojedit ja rikas jurakki Pakkalla sieltä poistuneet.
Helmikuun 2 p:nä jatkoimme taasen matkaamme. Oli yhä edelleen pakkasta enemmän kuin 50 astetta, ja poromme olivat kovasti kärsineet lumen paljoudesta ja ankarasta kylmyydestä. Sinä päivänä emme pitkälle ehtineet, mutta leiriytyessämme tapasimme verrattain suuren metsikön, jossa oli runsaasti jäkälää ja polttopuita. Sytyttämämme suuren nuotion ääressä emme kuitenkaan lämmenneet, ja tuntuva pakkanen pakotti meidät pitkin yötä pitämään huolta käsistämme ja jaloistamme, jotka tuontuostakin uhkasivat paleltua. Nukkumista ei ehtinyt ajatellakaan. Syötyämme aamulla kaikessa kiireessä muutamia raakoja lihapalasia ryhdyimme kokoilemaan eri tahoille hajaantuneita porojamme. Me olimme väsyneet ja kohmetuksissa, ja siitä syystä tuo homma veikin monta tuntia. Pakkasen polttamilla käsillä oli näet vaikea heittää suopunkia ja se lensi useasti väärään. Koko sen päivän vaelsimme suurta tundraa, joka ulottuu länteenpäin niin kauas kuin silmä kantaa. Illalla jouduimme suomaille, missä sytytimme tulen ja lepäsimme hetken. Naiset jäivät sinne tavaroiden kera yötä viettämään, mutta me miehet jatkoimme matkaa ehtiäksemme perille vielä samana yönä. Pakkanen kävi yhä kovemmaksi ja sietämättömämmäksi, tuuli kiihtyi kiihtymistään, kasvomme, kätemme ja jalkamme paleltuivat tunnottomiksi. Vihdoin löysimme tien, jonka meitä vastassa olleet ihmiset olivat tehneet. Se oli tosin vain ojan tapainen ja pyry oli sen melkein peittänyt, mutta se helpotti kuitenkin porojen työtä, ja niin me hitaasti mutta varmasti kuljimme eteenpäin. Kylmyys vaivasi meitä yhä enemmän, toisinaan katkesi joku hihna, toisinaan ohjas, ja lopuksi rupesivat poromme kaatuilemaan, jolloin meidän oli vaikea pakottaa niitä jälleen nousemaan. Vihdoin viimein saavuimme kodalle, ja puolitunnottomana minä hoipersin sisään. Jos matkaa olisi kestänyt muutamia tunteja lisää, olisin auttamattomasti palelluttanut käteni ja jalkani. Päiväkirjassani on tältä päivältä pitkä valitusvirsi vaikeuksien johdosta, ja mietinpä moneen kertaan, miten matka päättynee, jos sää pysyy yhtä kylmänä kuin jo yli kuukauden ajan. Ikävimmältä tuntui epätietoisuus siitä, minkälaiseksi tie Obille oli muodostuva. Vastaavat paikat kartoissa ovat valkoiset, eikä ainoakaan samojedi voinut sen tarkempia tietoja antaa.
5 p:nä sain vanhukselta hyvässä lihassa olevia poroja, joilla me karautimme eteenpäin minulle sitä ennen tuntemattomalla vauhdilla. Porot tuntuivat melkein lentävän, ja paljon ajetulla tiellä nartatkin luistivat tasaisesti ja hauskasti. Parin tunnin kuluttua saavuimme erään tunguusin luo, missä meille tarjottiin herkkua, jota ei kukaan meistä ollut pitkiin aikoihin nähnyt. Tunguusi, joka ohimennen mainittuna oli hirvittävällä tavalla tatuoitu, oli äsken Jeloguin kautta palannut Jeniseiltä tuoden mukanaan jauhosäkin. Hän tarjoili meille leipää, joka maistui erinomaisen hyvältä, vaikka olikin valmistettu täkäläisen reseptin mukaan. Se oli näet leivottu siten, että jauhot oli pantu astiaan, kalalientä kaadettu joukkoon ja seos sotkettu taikinaksi. Taikina ei tietenkään ollut päässyt nousemaan, hiivaa kun ei koskaan käytetä, vaan se oli sinänsä pistetty hehkuvien hiilten alle, jossa sitä noin puolisen tuntia oli kypsennetty. Leivän jäähdyttyä pestiin hiekka ja tuhka siitä pois, ja kun siihen vihdoin pääsi käsiksi, maistui se kalaliemeen kastetulta taikinalta. Keskusteltuamme hetkisen ilmasta ja muusta sekä kerrottuamme pari metsästysjuttua, ikäänkuin ahneutemme peittämiseksi, nousimme jatkamaan matkaamme.
Pari päivää kiidimme aivan uskomattomalla nopeudella uusilla poroillamme yli tundrojen. Hyvillä ajoporoilla tuntui voivan ajaa kuinka kauas ja minne tahansa laajalla lumikentällä, eikä mikään enää näyttänyt mahdottomalta, kun sää oli muuttunut hieman leudommaksi ja kun oli ystävällisten ihmisten luona saanut syödä itsensä oikein kylläiseksi. Pari ihanaa päivää matkattuamme jäisten ja lumisten erämaiden halki saavuimme sitten Pokkelkyy nimiselle paikalle.
Jotta lukija heti käsittäisi mikä merkitys tällä paikalla oli, johon niin monen erilaisen seikkailun jälkeen olimme päässeet, kiiruhdan kertomaan, että Pokkelkyytä hyvällä syyllä käy sanominen koko Tasin alueen pääkaupungiksi. Se on kaikkien joella asuvien samojedien kokouspaikkana, ja talvisin suurin osa heistä saapuu sinne poroineen maksamaan veronsa ruhtinaalle. Tämä tärkeä paikka ei kuitenkaan muistuta mitään siihen verrattavaa kaupunkia tai kylää, sillä se on näöltään ylen vaatimaton eikä erikoisemmin pistä silmään. Ainoa minkä siellä huomaa ja mikä sen erottaa muusta erämaasta, on heimon kokoushuone, s.o. puoleksi maanalainen hökkeli, jossa on hirsistä tehdyt seinät, jäälevystä valmistettu akkuna la savesta ja risuista kyhätty savutorvi, jonka alapuolella on kivinen tulisija. Mutta kaikesta huolimatta on tämä verrattain vaatimaton asunto paras ja ainoa laatuaan Tasilla ja siihen mahtuu vähintään 30 henkeä.
Uusi ruhtinas oli minua vastassa tässä samojedilaisessa palatsissa, ja kun huhu ensimäisen "valkoihoisen" tulosta jo oli levinnyt lähimpään ympäristöön, oli koko joukko muitakin tullut saapuville. Ruhtinas oli tullut sinne tiedustelemaan suunnitelmiani ja aikeitani ja muut olivat siellä pelkästä uteliaisuudesta tai parannuksen haussa. Minua ympäröi pian kokoelma mitä erilaisimpia ihmisiä. Siellä oli melkein kaikkien lisäjokien ostjakki-samojedeja, tunguuseja itäisiltä tundroilta ja Vah-joen latvojen ostjakkeja. Tupa oli aina täynnä ihmisiä ja muun osan lattiata pitivät hallussaan enemmän tai vähemmän äkäiset koirat, jotka vanhan tavan mukaan aina murisivat jonkun lähestyessä isäntää, mikä ahtauden takia melkein koko ajan oli välttämätöntä. Monet perheet asettuivat sinne asumaan ja siitä johtui alinomainen melu ja hälinä. Lapset ja koirat säestivät toisiansa yöt päivät, eivätkä aikuisetkaan olleet tottuneet puhumaan erikoisen hiljaa. Joka yö siellä nukkui kolmattakymmentä henkeä vierekkäin ja melkein päällekkäin, ja heidän yhdistyneet hajunsa eivät oikein jaksaneet nousta savutorvesta ulos. Syöpäläiset ryömivät ruumiista toiseen ja lisääntyivät päivä päivältä. Ruuanhaju ja tupakansavu tekivät ilman sakeaksi, ja vaikka aurinko silloin jo paistoi parisen minuuttia keskellä päivää, oli tupa pimeä, sinne kun ei mikään valonsäde päässyt tunkeutumaan tukevan jääakkunan kautta. Tulesta ja ihmisistä huolimatta oli hökkelissä kylmä, ja öisin siellä oli sama lämpötila kuin ulkona; sisällä oli vain siitä pahempi, että jäätynyt lattia usein suli vedeksi, jota lumi ei ulkoilmassa toki koskaan tehnyt. Tässä ympäristössä minä viikon ajan harjoitin kirjallisia töitä.
Aivan luonnollista oli, ettei minulta kuitenkaan riittänyt paljonkaan aikaa omia opintojani varten. Yhtämittaa oli runsaasti muuta hommaa. Enin osa päivästä kului sairaiden hoitoon. Vatsatauti, josta ennen olen maininnut, riehui paraikaa paikkakunnalla. Kaikki majassa asuvat ihmiset potivat sitä, mikä olikin vallan luonnollista, kun he kaikki käyttivät samoja astioita ja söivät yhdessä. Minäkin olin toisinaan pahoin sairaana. Enimmät kyllä käyttivät minun lääkkeitäni, mutta vanhat ihmiset sekoittivat ruutia veteen ja joivat sekasotkua mielihyvällä ja siinä uskossa, että se keino muka tehosi. Minäkin maistoin tuota lääkettä, mutta se vaikutti yhtä vähän kuin se ruokalusikallinen hienonnettua lasia, jonka eräät venäläiset kerran samaa tarkoitusta varten kaikessa viattomuudessaan antoivat minun niellä. Lapamato oli tavallisimpia vieraita heidän vatsoissaan ja minä osoitin taitavuuttani karkoittamalla nuo hirviöt. Heidän tyytyväisyyttään ja ihmettelyään osoitti minulle annettu nimitys "lapamadonhengen herra". Ensimäistä sentapaista parannusta seurattiin mitä suurimmalla jännityksellä, ja kun paha henki minun edeltäkäsin määräämänäni aikana teki lähtöään potilas-parasta, syntyi heidän keskuudessaan kuvaamaton riemu. Pahin tapaus oli eräs raskas nainen, joka päiväkausia oli istunut ja odottanut vapautustaan. Potilaan luo oli aikaisemmin kutsuttu kaksi shamaania, ja useita poroja oli uhrattu, mutta itsepintainen henki ei antanut perään. Tämänkin tapauksen minä selvitin verrattain hyvin, ja senjälkeen saavutin päivä päivältä yhä suurempaa luottamusta.
Kun minä täten asetuin heidän käytettäväkseen ja iltaisin vuorottelin heidän omien shamaaniensa kanssa heidän menneisyyttään ja jumaliansa koskevien satujen kertomisessa, syntyi heissä itsestään se ajatus, että minä tosiaankin kuuluin heidän heimoonsa. Senpä takia saatoinkin herättämättä epäluuloa ja ilman pitkiä selityksiä kysellä heiltä heidän uskontoaan ja kieltään y.m. koskevia asioita, joita halusin tietää. Ei kukaan heistä osannut venättä, ja sen vuoksi olisi matkan teko ollut kerrassaan mahdoton ilman samojedin kielen taitoa. Olin senvuoksi hyvilläni siitä, että Tym-joen murre niin suuresti muistutti heidän puhumaansa kieltä, ja vaikka minun alussa oli hieman vaikea sovittaa puhettani tämän uuden murteen mukaan, totuin kuitenkin pian eroavaisuuksiin ja Pokkelkyyssä puhuin jo vapaasti ja sujuvasti heidän kieltänsä.
Tähänastinen matkani näissä erämaissa oli ollut sangen vaivalloinen. Ei ollut tämäkään paikka erikoisen hauska ja jatko muodostui vieläkin kurjemmaksi. Mutta niin vaikeaa kuin se olikin, en koskaan katunut päätöstäni ryhtyä elämään heidän omaa elämäänsä heidän omalla tavallaan. Olin puettu kuin he, söin niinkuin he, jaoin omista ruokavaroistani muille kuten he. Minulla oli omat ajoporoni, joista pidin huolta, minä ammuin lintuja ja muuta riistaa, matkustin ja elin täydellisesti heidän tavallaan, puhuin heidän kieltänsä ja he pitivät minua vertaisenaan. Tällä vaivalloisella elämällä voitin sen, että opin perinpohjin ymmärtämään ja tuntemaan heidät sekä heidän olonsa, käsitystapansa, uskontonsa ja kielensä. Työskentelemällä kielimestarin kanssa voi kyllä päästä sangen pitkälle, mutta minun käsitykseni on, ettei sillä keinoin koskaan opi puhumaan kieltä, että se ei sillä tavoin koskaan muodostu eläväksi tiedoksi sekä että siten on mahdoton saavuttaa sitä tutkimusesineensä ymmärtämistä, mikä kuitenkin on aivan välttämätön. Ei siten myöskään koskaan opi käsittämään elävän elämän kaikkia hienoimpia vivahduksia eikä uhraamaan kaikkea innostustaan ja rakkauttaan tutkittavillensa, jollei heitä tutki kuin vertaisiaan. Jos on etsittävä heissä piilevää ihmistä niin hyvässä kuin pahassa, on välttämättömästi pakko antautua elämään heidän omaa elämäänsä. Ja mikä voisikaan oikeastaan olla mielenkiintoisempaa ja viehättävämpää kuin syventyminen tuohon niin vaihtelevaan ja äärettömän monivivahteiseen tutkimusalaan. Sillä tarjoaahan jokainen ihminen aina jotakin uutta, ja länsimaalaiselle on suurenmoisen mieltäkiinnittävää saada syventyä alkuperäisen luonnonihmisen sielunelämään. Mutta siihenkin vaaditaan ainakin yhtä paljon rakkautta kuin mihin muuhun tehtävään tahansa. Näkyvät tulokset eivät kenties muodostu vallan suurenmoisiksi ja erikoisiksi, mutta saavutetut tiedot ovat elävät ja todellisuutta vastaavat. Tähän suuntaan käyvien käsitysten vallassa olen koko Siperiassa oleskeluni aikana työskennellyt, ja vaikken suinkaan luule saaneeni enemmän aikaan kuin muut, olen kuitenkin tuntenut tyydytystä sen johdosta, että aina olen voinut mitä lämpimimmällä harrastuksella työskennellä tehtäväni toteuttamiseksi.
En laisinkaan jouduttanut lähtöäni Pokkelkyyn luota. Nautin saadessani istua neli- tai viisiseinäisessä majassa, jossa minulla oli kattokin pääni päällä. Pakkanen oli vielä tuntuva, ja minä odotin leudompaa säätä. Huolimatta haukkuvista koirista, torailevista akoista, kirkuvista lapsista ja kuorsaavista laiskureista onnistui minun kuitenkin silloin tällöin kuulla joku uusi ja harvinainen sana tai joku mieltäkiinnittävä satu. Vasta nälän saapuessa monipäisen seurakunnan vieraaksi, ja kun minunkin varastoni olivat aivan loppumaisillaan, ryhdyin järjestämään lähtöäni isolle tundralle.
Suoraan Narymiin en voinut päästä, tie oli ummessa, syystä ettei kukaan ollut sitä matkaa tehnyt. Jeniseille en halunnut palata, ja niinpä minulla ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä Vahin suunnalle. Tosin ei kukaan samojedeista ollut siellä vuosikausiin käynyt, mutta siitä huolimatta saattoi koettaa onneansa. Ei kenelläkään ollut aavistusta siitä, miten kauan matka tulisi kestämään. Toiset luulivat 10 päivän riittävän, mutta useimmat arvioivat sen kestävän kauemmin; kaikki kuitenkin olivat varmat siitä, että minä ennen kevättä ehtisin perille. Yksin en saattanut matkalle lähteä ja senvuoksi oli minun tarvis saada saattajia. Mutta oli vaikea hankkia kyytiä sellaista tavatonta hollia varten ja toinen toisensa jälkeen kieltäytyi kunniasta. Pitkien ja aasialaiseen tapaan hitaiden neuvottelujen jälkeen pääsimme vihdoin sellaiseen tulokseen, että Miiki niminen samojedi ja samojedilaistunut tunguusi nimeltä Gusaul lähtivät minua saattamaan Vahille. Vaikka minulla oli oikeus vaatia vapaa kyyti ja tarvittava määrä poroja, lupasin heille tietenkin kohtuullisen korvauksen.
Helmikuun 14 p:nä jätin Pokkelkyyn sekä lähdin Gusaulin asunnolle, jossa sain tutustua muuhun matkaseurueeseen. Tunguusi kuului Jeloguin heimoon ja toimi siellä veronkantajana. Hän oli puhelias ja hauska, solakka mutta ruma ja muuten oman heimonsa tyypillinen edustaja. Hänen vaimonsa oli samojeditar ja heillä oli kolme pientä poikaa, jotka otettiin mukaan. Samojedi ei puhunut paljoa, oli hiljainen ja juro, mutta hänen vaimonsa Matti, joka oli Vah-joen ostjakkeja, oli iloinen ja reipas ja hänellä oli rintalapsi matkassa. Tässä seurassa tulin viettäneeksi muutamia viikkoja.
Karavaaniimme, joka seuraavana aamuna lähti liikkeelle, kuului 11 rekeä: kolme kaloja ja muita ruokatarpeita varten, yksi täynnä minun tavaroitani ja kokoelmiani, viisi seuralaisiani ja heidän perheitänsä varten, yksi kotaa ja yksi minua varten. Yhteensä 22 ajoporoa, joukko vasikoita, jotka matkan varrella syötiin, sekä yksi koira.
Jo ensimäisenä päivänä jätimme Tasin ja suuntasimme kulkumme suurten tundrojen halki suoraan etelää kohti. Ennen pitkää tapasimme yksinäisen mies-paran, joka oli nähnyt meidät kaukaa ja kiiruhtanut luoksemme pyytämään ruokaa. Tavaton pakkanen oli niiltä seuduin ajanut pois kaikki linnut, jänikset ja ketut, eikä mies ollut pariin päivään löytänyt mitään, jolla olisi voinut nälkäänsä tyydyttää. Hänen käyntinsä luonamme aiheutti tuntuvan loven varastoihimme, mikä näytti huonolta tulevaisuuden enteeltä. Seuraavana päivänä minä sairastuin tuskalliseen vatsatautiin, jota kesti muutamia päiviä ja joka heikonsi minua melkolailla. Onneksi ei näinä päivinä ollut pakkasta kuin 35° ja lumen runsaudesta huolimatta kuljimme nopeasti eteenpäin. Pystytettyämme kaksi kertaa kotamme saavuimme näiden seutujen viimeiselle ihmisasunnolle. Tulimme uuden ruhtinaan veljen, Jäägo nimisen pienikasvuisen miehen luo.
Jäägo, joka oli sangen varakas mies, tunsi tai arveli tuntevansa Vahin tien paremmin kuin kukaan muu. Hän oli matkustanut sinne nuorena ollessaan ja muisti tundraa sangen hyvin. Pitkän neuvottelun jälkeen päätimme kehoittaa häntä tulemaan mukaan. Hänellä oli hyvät porot ja paljon ruokaa, ja asialle olisi siis vain hyödyksi, jos hän suostuisi ehdotukseemme. 40 ruplasta hän sanoikin olevansa taipuvainen lähtemään mukaamme, ja kun olimme juoneet teetä ja polttaneet pari piipullista hänen kodassaan, ryhtyi hän matkaansa valmistelemaan.
Lähtiessämme seuraavana päivänä eteenpäin oli karavaanimme paisunut suurenlaiseksi. Meillä oli 16 narttaa ja 32 valjaissa olevaa poroa, kaksi kotaa, muonat ja muut tamineet, ja seuraamme kuului seitsemän pientä lasta, kolme naista ja neljä miestä sekä muutamia koiria. Pitkä kulkueemme näytti oikein suurenmoiselta tundralla raivatessamme itsellemme tietä tuntemattomilla poluilla syvän lumen läpi. Kaunista oli katsella rekien pitkää jonoa, kun se kiemurteli eteenpäin valkoisten kukkulain ja auringossa loistavien kinosten läpi neitseellisessä erämaassa, jossa ei huomaa mitään ihmisten jälkiä ja jossa ainoastaan naalien kapeat polut muistuttavat siitä, ettei aivan kaikki ympärillämme ole kuollutta.
Jokapäiväinen elämämme järjestyy suunnilleen seuraavasti: Aamuisin tavallisesti vasta silloin kun aurinko on jo ehtinyt kohota korkealle, sillä samojedit mielellään nukkuvat pitkään — naiset nousevat ja sytyttävät tulen kodassa. Kun he ovat saaneet kattilan tulelle ja ryhtyneet sulattamaan lunta vedeksi, niin muutkin alkavat liikkua. Miehet ensi työkseen panevat tupakan, jotta oikein pääsisivät hereille. Syöpäläiset muistuvat mieleen ja sekä mahdollisia että mahdottomia paikkoja ruvetaan raappimaan. Sitten ryhdytään peseytymään. Vettä on vähän ja sentakia on pakko käyttää sitä seuraavalla tavalla. Otetaan suuhun niin paljon vettä kuin siihen mahtuu ja sillä huuhdellaan hampaat ja kurkku. Sitten se ruiskutetaan käsille, josta se saa jatkaa matkaansa kasvoille. Suullisella vettä pestään siis peräkkäin hampaat, kädet ja kasvot ja aina samassa järjestyksessä. On hupaista nähdä äitien sieppaavan pienokaisensa vasempaan kainaloonsa ja sitten taitavasti ruiskuttavan suustaan vettä kirkuvien tenavain kasvoille. Samojedilaisessa kodassa on kuitenkin melkein turha peseytyä, sillä viiden minuutin kuluttua on melkein yhtä mustana ja nokisena kuin ennenkin. On kumminkin kunnioitettavaa, että he sittenkin panevat niin suurta arvoa tähän ennen jokaista ateriaa uusiintuvaan toimitukseen. Euroopassa ei aina saata kerskailla yhtä suuresta puhtaudesta. Pyyhkeinä käytetään mitä siistimpiä liinoja, nimittäin tuoreita ja pehmeitä, suloisesti tuoksuvia koivunlastuja, joita naiset joka ilta valmistavat nimenomaan tätä tarkoitusta varten hankituista puista.
Näiden valmistusten jälkeen on jo teekin ehtinyt kiehua ja pienestä laudanpätkästä tehty pöytä otetaan esiin ja sille asetetaan jäätyneet kalat ja muu ruoka. Aterian jälkeen, joku muuton kestää kauan, koska samojedit usein juovat noin 10-15 kuppia teetä, riisutaan saappaat, jotka kuivataan ja tarkastetaan. Mahdollisimman lähellä tulta ne vedetään jälleen jalkoihin, joiden ympärille sitä ennen on tietysti kääritty noita pehmeitä ja lämmittäviä heiniä. Sukkia ei käytetä koskaan, sillä ne eivät ime itseensä kosteutta ja niissä on paleltumisen vaara aina tarjolla.
Nyt on miespuolisten perheenjäsenten aika työntyä töilleen. Sidomme sukset jalkoihimme, tartumme suopunkiin ja riennämme ulos poroja kiinniottamaan. Nyt vasta syntyykin leirissä elämää ja liikettä. Juostaan vauhkojen eläinten kanssa kilpaa, huudetaan ja nauretaan, vihelletään ja kiroillaan. Vähitellen saadaan porot yhteen ja sitten ne vangitaan toinen toisensa jälkeen. Kun niitä on paljon, kestää työtä kauan, ja pahimmassakin pakkasessa aina tästä hommasta lämpiää. Sillä välin naiset panevat kokoon vähäisen kaluston ja hajoittavat kodan sekä sijoittavat tavarat nartoille. Kun porot on valjastettu ja pienet lapsetkin asetettu rekiin ja peitetty lämpimillä nahkasilla, lähtee karavaani liikkeelle. Ensin kuitenkin neuvotellaan matkan suunnasta ja usein siinä syntyy kiivas väittely, kun minä karttani perusteella vaadin heitä lähtemään ihan toisaalle kuin he itse tahtovat. Mutta vähitellen minä huomaan, että heidän mielipiteensä on oikea ja minun karttani väärässä.
Karavaani järjestäytyy verkalleen, naiset lapsineen ja muonarekineen jäävät jäljemmäksi ja me neljä miestä asetumme etunenään koko jonoa johtamaan. Miehillä on aina parhaat nartat ja porot, reessä ei ole muuta kuin ajaja itse sekä suopunki, sukset, kirves ja pyssy. Meidän tehtävänämme on ajaa muiden edellä raivaamassa kevyillä ajoneuvoillamme tietä takanamme liikkuvalle raskaalle kuormastolle. Lumi on syvää ja kuohkeata, ja usein porot vaipuvat siihen kaulaa myöten. Silloin täytyy ajajan nousta suksille ja ahkeraan sohimalla porojaan seipäällä pakottaa ne hyppimään kinosten läpi. Muut seuraavat hiljaa perässä ajaen meidän aukaisemaamme uraa pitkin. Ainoastaan lumimyrskyssä on pakko pysytellä lähekkäin, jotta ei kukaan eksyisi teille tietymättömille. Odottaessamme muita istumme usein tupakoiden, keskustelemme ja tutkimme suuntaa tai seuraamme jonkun ketun jälkiä. Joskus paimentolaisen terävä silmä keksii mustan pilkun kaukana olevassa kääpiöpuussa, ja kiiruhtaessamme paikalle saamme usein ammutuksi oravan tai linnun. Ihmeteltävältä tuntui minusta heidän taitonsa osata jonkun taittuneen oksan perusteella päättää missä ihmisiä ennen oli liikkunut. Mutta noita merkkejä oli hyvin harvassa ja me saatoimme taivaltaa kilometrejä ja peninkulmia niitä laisinkaan näkemättä. Joka tapauksessa nämä tällaiset rastit ovat ainoat osviitat tundralla, ja jokainen karavaani pitää huolta niiden kartuttamisesta. Kaikki näkemämme pensaat tulivat merkityiksi; yksi ainoa voimakas seipäänlyönti karisti pensaiden jäätyneet oksat lumeen.
Kun aurinko rupeaa punertamaan tai muut merkit osoittavat illan tuloa, etsimme itsellemme jonkun sopivan kummun, jossa kasvaa jäkälää ja jossa on riittävästi polttopuita. Odottaessamme muita haemme kotaa varten otollisen paikan. Leveillä suksillamme luomme lumen pois, kunnes maa tulee näkyviin. Sen päälle levitetään mahdollisuuden sattuessa havupuiden oksia. Toiset pitävät huolta poroista ja nartoista, toiset etsivät ja hakkaavat polttopuita. Tavallisesti muut silloin ehtivät perille ja heidän saavuttuaan pystytetään ensiksi kodan tukipuut, jotka suurella taidolla asetetaan vastakkain. Niiden ympärille levitetään poronnahasta tai tuohesta tehdyt peitteet ja lähelle savureikää joitakin vanhoja säkkejä. Kodan valmistuttua kiiruhtavat naiset sytyttämään pienen tulen ja me muut luomme enemmän lunta kodan ulkoseinien ympärille paremmaksi turvaksi pakkasta vastaan. Sitten kannetaan kaikki nahkaset ja padat ja kattilat ja ruuat ja lapset sisään ja lattialle levitetään taljat, joita käytetään sekä istuimina että vuoteina.
Teetä odotellessa syödään tavallisesti päivän saalis. Jos se on lintu, niin se vain kynitään ja perataan. Kun on nälkä eikä ole saatu ruokaa koko pitkän päivän kuluessa, niin veriset ja raa'at lihapalaset oikein ahmimalla syödään. Mutta vain harvoin meidän onnistuu jotakin ampua ja siksi meidän on pakko teurastaa poro toisensa jälkeen ja kalavarastomme hupenee päivä päivältä. Kylmän ruuan perästä ryhdytään tavanmukaiseen tee-orgiaan. Se ei aina maistu juuri hyvälle, mutta se on tulikuumaa, mikä meille on pääasia. Tiilitee ilman sokeria ei ole vallan mautonta, mutta kun sitäkään ei ole paljoa varastossa, täytyy samaa sotkua keittää moneen kertaan rasvaisessa kattilassa, ja silloin se tavallisesti saa kitkerän maun.
Hämärässä ja pimeässä, kun revontulet palavat tai kuu ja tähdet pilkistävät kattoaukosta sisään ja suuri hiljaisuus vallitsee tundralla, istumme siellä kauan tupakoimassa ja juttelemassa. Pyssyjä puhdistetaan, tamineita paikataan, naiset neulovat ja valmistavat sillä välin lankaa porojen jänteistä punomalla niitä suussaan ja sormien välissä. Silloin tällöin minä etsin naisten suosiota lahjoittamalla heille meikäläisiä neuloja hyvinvarustetusta ompelulaukustani. Kiitokseksi annetaan minulle aviomiehen oikeudet. Saan näet ennen maatapanoani laskea pääni heidän syliinsä ja antaa heidän puhdistaa tukastani suurimmat ja näkyväisimmät täit. Vähän ajan kuluessa he löytävät monta sataa kappaletta, joista lihavimmat otetaan talteen ja suurella nautinnolla syödään samalla tavalla kuin makeisia meillä. Mutta vaatteissa asuvia verenhimoisia syöpäläisiä on mahdoton saada kiinni, pakkasen takia kun ei koskaan saata riisuutua, eikä siis ole muuta neuvoa kuin raappia itsensä verille, kunnes väsyy ja tottuu. Silkkiset alusvaatteet tai sublimaatti eivät näyttäneet kärsimyksiä lieventävän, enkä myöskään luota venäläisten sotilaiden käyttämiin rinnalla pidettäviin villatilkkuihin, jotka muka ovat tarkoitetut syöteiksi noita itikoita varten.
Vasta myöhään illalla annamme tulen sammua ja vetäydymme nahkasten turviin. Jokainen perhe kokoontuu omaan nurkkaansa, mies ja vaimo asettuvat vierekkäin ja pienemmät lapset heidän väliinsä, suurimmat syrjille. Siellä he lepäävät melkein yhdessä kasassa kokonaan nahkojen peittäminä. Mielestäni he siinä maatessaan muistuttavat yhtä hyvin villejä eläimiä kuin ihmisiä. Arvelen näet eläinten jokseenkin samalla tavalla kyyristyvän yhteen etsiessään turvaa pakkaselta. Minun täytyy maata yksin ja sentähden minun on paljoa kylmempi. Pakkanen, joka tulen sammuttua tunkee kotaan, sekä syöpäläiset ahdistavat minua pahasti ja häiritsevät usein untani. Se johtuu varmaan vain tottumattomuudesta, sillä samojedit ja tunguusit kuorsailevat voimakkaasti ja rauhallisesti koko pitkän yön.
Aamulla ankara pakkanen herättää jokaisen, ja pian naiset sytyttävät tulen, joka nopeasti lämmittää kodan. Tosin siellä ei koskaan ole lämpöasteita, mutta sittenkin on huomattava ero ulkona vallitsevan ja kodassa olevan pakkasen välillä. Niin alkaa uusi päivä vaivoineen ja rasituksineen, mutta myös iloineen. Niihin kuuluu kulkeminen ja vaeltaminen taivasalla, metsissä ja tundroilla ja eläminen luonnon helmassa yhdessä erämaan herttaisten ihmisten kanssa. Täällä metsien ja tundrojen autioilla mailla tunsin usein ikäänkuin palanneeni takaisin lapsuuteni onnellisimpiin aikoihin.
Helmikuun 20 p:nä jatkoimme matkaamme Jäägon kesäasunnolta tundrojen halki. Päivällä kaatui eräs poroistamme, joka jo kauan vain töin tuskin oli jaksanut seurata muita. Metsälintuja oli kosolta ja me ammuimme niitä runsaasti.
21 p:nä oli meillä monta vaikeutta voitettavana, sillä lunta oli harvinaisen runsaasti. Porot kulkivat vatsaa myöten kinoksissa, ja meidän täytyi suksilla raivata itsellemme tietä vetäen poroja perässämme.
Maisema on samanlaista kuin ennen; matkamies ei näe muuta kuin autioita tundroja, kuivuneita puita, pieniä vaivaiskoivuja ja pajupensaita. Se on ennestään tuttua eikä herätä enää minkäänlaista mielenkiintoa. Tundrat ja suot eivät luo mitään hymyileviä idyllejä. Karut ja tasaiset aavikot eivät koskaan tule sen kauniimmiksi, ja ympäristö on yhtä yksitoikkoista kuin jokapäiväinen elämämme.
22 p:nä annamme porojemme levähtää kauniissa, jäkälää runsaasti kasvavassa metsikössä. Yritän ryhtyä kirjallisiin hommiin, mutta kodan savusta silmiäni särkee sanomattomasti, enkä saata juuri ollenkaan kirjoittaa. Mietin itsekseni, saattaneeko pelkkä savu tehdä ihmisen sokeaksi.
23 p:nä maisema on vähemmän yksitoikkoista eikä maaperä ole niin tasaista kuin ennen. Pitkät harjanteet ulottuvat pohjoisesta kauas etelää kohti. Siellä täällä seisoo raunioiden tapaisia kuolleita metsiä. Kulovalkea on seutua hävittänyt, kaikki on palanut paljaaksi, ei mitään kasva tuhotun tilalle, ja suot ja tundrat tunkevat etelään päin.
Näillä seuduilla samojedit joskus metsästävät oravia. Mutta Vah-joen ostjakit tunkeutuvat yhä useammin samoille paikkakunnille. Kun he sattuvat vastakkain, ampuvat he toisiansa, ja joskus syntyy hyvinkin verisiä kahakoita, joissa vahvempi voittaa ja heikompi ajetaan pois tai surmataan. Taistelu tapahtuu hiljaisuuden valtakunnassa, ja erämaa ei kerro salaisuuksiaan.
Saatuamme kodan pystyyn kertoivat miehet toisilleen metsästysjuttuja. Minä tarkastelin elämää kodassa. Naiset valmistivat ilta-ateriaamme. Nälästä huolimatta ei ruokahaluni kasvanut ja päätin vastedes olla noita valmistuksia tarkastamatta. Seitsemästä lapsesta aina joku tekee jotakin lattialle. Äiti, joka hommaa ruuanlaitossa, tarttuu syylliseen kiinni, puhdistaa häntä hieman ja siivoaa lattian sekä jatkaa entistä työtänsä käsiään ollenkaan pesemättä. Aina vähänväliä hän kynsii päätään ja vatsaansa, kopeloipi jalkineitaan y.m. y.m. Kun ruoka on valmista, ottaa hän esille pöydän ja kupit, jotka hän puhdistaa sylkemällä niihin ja pyyhkimällä niitä sormillaan. Sellaisten toimenpiteiden johdosta on varmaa, että kaikki samassa kodassa asuvat saavat samat taudit, ja jos yhden vatsa on epäkunnossa tänään, niin kaikkien muidenkin on kipeänä huomispäivänä. Onneksi lika on tundralla verrattain puhdasta ja siitä aiheutuva vaara sentähden sangen vähäpätöinen.
25 p:nä riehui myrsky samalla raivolla kuin edellisenäkin päivänä. Yöllä heräsimme siihen, että se oli heittää heikon kotamme kokonaan kumoon. Ylimääräisistä pönkistä ja muista varokeinoista huolimatta lensivät seinien virkaa tekevät ryysyt kaikille ilmansuunnille, eikä meillä ollut nimeksikään suojaa joka taholta puhaltavaa jääkylmää tuulta vastaan. Vihuri pudotteli sitäpaitsi lunta alas puista, ja monesti suuret möhkäleet sattuivat meihin keskellä levotonta untamme.
Illalla oli meillä pitkä ja vakava neuvottelu, joka koski ruokakysymystä. Ainoastaan yksi, minun omistamani poro oli enää jäljellä, kalaa ei ollut kuin hyvin vähän, ja metsästyksemme oli ollut aivan tulokseton. Päätimme syödä mahdollisimman vähäsen.
Myöhemmin huvittelin itseäni tutkimalla samojedilaisten lastenhoitoa. Yleensä täytyy sanoa, että heidän lapsiaan on vaikea käsitellä ja että ne ovat hyvin rajuja. Ne huutavat ja parkuvat kuin villipedot. Vanhemmat karjuvat niille ja lyövät niitä, mutta ei mikään näy tepsivän. Melkein kaikki lapset ovat rotevia, väkeviä ja kestäviä. Heikot kuolevat poikkeuksetta jo aivan nuorella iällä. Seuralaiseni niinkuin kaikki muutkin ruokkivat rintalapsia raa'alla, jäätyneellä kalalla sekä yleensä samalla ruualla, jota aikuisetkin syövät. Toisaalta äidit usein imettävät vielä kaksitoistavuotiaitakin. Päivisin pienemmät makaavat melkein alastomina kodassa ja suuremmat ajetaan miltei paitasillaan ulos kinoksiin karaistumaan ja ollakseen poissa tieltä. Jos lapset telmivät liian kovasti, niin heille uskotellaan, että matka on käsissä, ja sitten heidät asetetaan nartoille, joissa saavat istua koko päivän. Pienimmät sidotaan tavallisesti nuoralla kodan seinään, ja silloin ei tarvitse pelätä heidän kaatuvan tuleen ja polttavan itseänsä. Vastasyntyneet lepäävät öisin ja matkoilla tuohikopassa, jonka pohjalla on lahopuusta vuoltuja, kosteutta imeviä lastuja. Heidän ympärilleen kääritään tuohinen peite ja pehmeästä jäniksennahasta tehty turkki. Kylmyys ei heitä vaivaa ja se onkin luonnollista, kun muistaa, että he ovat lumessa syntyneet ja myöhemmin saavat tottua alituiseen kinoksissa elämiseen.
26 p:nä saavuimme pitkin Vahia aina Larjatskoeen ulottuvien suurten tundrojen luo. Emme enää uskaltaneet vähiä varastojamme käyttää, vaan ryhdyimme syömään erään aikaisemmin tundralta puolimätänä löytämämme poron lihaa. Se maistui tosin happamelta eikä hajukaan ollut miellyttävä, mutta me söimme sitä tietäen, ettei nälkä maistu sen paremmalta. Seuraavina päivinä emme syöneetkään mitään muuta kuin tuotu haisevaa raatoa.
Tuuli oli pitkin päivää ollut kylmä ja kova, ja minä olin jälleen palelluttanut sormeni ja varpaani. Illalla oli minulla lisäksi kovia kipuja ruuansulatuselimistössäni. Näytin kaikesta päättäen kovin huonovointiselta, koska samojedit yrittivät saada minua paremmalle tuulelle keskustelemalla siitä, mitä he tekisivät, jos minä sattuisin matkalla kuolemaan. He vakuuttivat minulle aivan yhtenä miehenä, että eivät jättäisi ruumistani tundralle, vaan kuljettaisivat sen Obille, josta se voitaisiin viedä vaikka kotimaahani. Tämä heidän liikuttava, vielä kuolemankin taakse ulottuva huolenpitonsa virkistytti minua siinä määrin, että heti tunsin itseni terveemmäksi ja reippaammaksi. Niinkuin muidenkin tärkeiden neuvottelujen jälkeen poltimme tälläkin kertaa pari piipullista, mutta sinä iltana meillä ei ollut muuta piippuun pantavaa kuin mahorkan murusia ja koivunlastuja.
27 p:nä ei enää tuullut tundralla ja aurinko paistoi lämpimästi erämaassa. Talven selkä näkyi taittuneen, pahin pakkanen lauhtuneen ja kevät voitti hiljalleen jalansijaa. Keväiset tunnelmat täyttivät mieleni kiitäessäni lumoavan valkoisia tasankoja pitkin. Ajatukseni lensivät tundralta kotimaahan. Sinä päivänä tuntui erämaa melkein eloisalta, sillä tunguusin terävä silmä oli löytänyt tuoreen, kauas etäisyyksiin häviävän suksenladun. Joku Vahin ostjakki oli nähtävästi edellisenä päivänä vaeltanut erämaiden halki jonkun metsänotuksen jälkiä seuraten. Meitä innostutti tietoisuus toisten ihmisten näkymättömästä läsnäolosta. Emmehän pitkiin aikoihin olleet nähneet merkkiäkään muista ihmisistä.
Muutamia päiviä olimme taistelleet rajua myrskyä vastaan. Maaliskuun 4 p:nä hirmumyrskyn tapainen tuuli kiihtyi hurjimmilleen. Sivuutimme tundran toisensa jälkeen ja viimein meidän oli pakko sangen varhain illalla etsiä turvaa eräästä pienestä metsiköstä. Ei kukaan jaksanut pitemmälle. Porot alkoivat näyttää säälittävän huonoilta; juostuaan pienemmänkin taipaleen ne levittivät koipensa joka ilmansuunnalle, läähättivät ankarasti ja kieli riippui vaahtoisena suupielessä. Matkan jatkaminen näytti sangen synkältä, meillä kun ei ollut vaihtaa niitä parempiin poroihin. Ihmisetkin kärsivät puutetta. Söimme mädännyttä lihaa, kun meidän ei onnistunut saada edes oravia ammutuksi. Kova pakkanen oli kuin hävittänyt ne. Kala oli kokonaan loppunut, eikä meillä ollut teetä eikä tupakkaa, millä olisimme saattaneet lohduttaa itseämme. Teetä valmistimme puolukanlehdistä ja tupakkaa teimme pieniksi hakatuista koivunlastuista tai männynkävyistä. Se ei maistunut millekään, mutta karkotti kuitenkin suusta tuon ilkeän lihanmaun.
Päällepäätteeksi oli eräs vaimoista, Jäägon puoliso, sairaana ja raskaana. Yökaudet hän istui kodassa voivotellen ja ähkyen eikä saanut unta. Päivisin täytyi hänen matkustaa, valmistaa ruokaa ja hoitaa lapsia. Sellaisissa olosuhteissa ei samojedinaisen kohtalo tosiaankaan ole kadehdittava. Olipa terve tai sairas, on hänen aina pakko suorittaa raskaimmat työt. Naiset tavallisesti pystyttävät kodan, hoitavat lapset, pitävät huolta taloudesta ja ruuasta. He kantavat kaiken veden tai sulattavat lumen, pitävät yllä tulta ja hakkaavat kaikki polttopuut. He neulovat vaatteet, teurastavat porot, ja muokkaavat nahat sekä valmistavat suurimman osan kaikista tarvekaluista. Vihdoin he synnyttävät lapsensa yksin ja muiden avutta ulkona kodan edustalla. Miehet kalastavat ja metsästävät sekä hoitavat poronsa, mutta siinä onkin melkein kaikki. Kumpikin sukupuoli viettää kyllä vaivalloista elämää, mutta naiset sittenkin kantavat raskaimmat taakat.
5 p:nä on ilma leudompi ja pakkasta on vain vähän päälle 20°. Sivuuttaessamme pienen metsikön tapaamme tuoreita jälkiä lumessa, ja vähän kauempana on paikka, jossa ostjakit ovat viettäneet yönsä. Sen huomaa tavasta, millä se on valmistettu. Keskellä on palanut suuri nuotio ja kahden puolen seisoo rivissä pieniä, toisiaan vastaan kallistuvia mäntyjä. Ainoastaan ostjakit tekevät sillä tavoin yösijansa. Jäljistä päättäen eivät heidän majansa saata olla kovinkaan kaukana tästä paikasta. Siitä me ilostumme, sillä tiedämme näin ollen, ettemme ole vallan pahoin tundralla eksyneet.
Illalla saavumme suuren järven rannalle. Se tuo mukanaan hartaasti toivotun vaihtelun maisemaan. Leiriydymme sen läheisyyteen ja yritämme parhaamme mukaan tyydyttää nälkäämme niillä muruilla, jotka löydämme uudestaan tarkastaessamme ennen tyhjennettyjä eväspussejamme. Meillä ei ole enää jäljellä edes tuota haisevaa poronlihaa, ja ainoana ravintonamme on kuuma vesi, jonka kuvittelemme liemeksi siihen heitettyjen kapakalanmurusten takia. Yöllä näen kauniita unia hyvästä ruuasta.
6 p:nä saavumme vielä isomman järven luo, nimeltä Njarel-tuu, niinkuin myöhemmin sain tietää. Sen vesi virtaa Vahin sivujokeen Kulu-jooganiin. Jäägo muistaa vihdoin seudun ja kertoo meille, että läheisyydessä asuu ostjakkeja.
7 p:nä hajoitimme aikaiseen aamulla kotamme, ajoimme muutamien järvien ja tundrojen poikki komeata mäntymetsää kasvavan harjun kupeelle, johon rakensimme itsellemme suuren yhteisen kodan. Jäägo, Gusaul ja minä puimme yllemme kauniimmin kirjaillut maalitsamme ja lähdimme muutamia kilometrejä kauempana sijaitseville ostjakkien majoille. Ensiksi ajoimme muutamien aikaisemmin hyljättyjen jurttojen ohi ja luulimme jo kaikkien poistuneen paikkakunnalta, mutta vähän kauempana näimme suuren uhripaikan ja sen läheisyydessä kaksi majaa, joista savupatsas kohosi taivasta kohti. Vihdoin tapasimme siis ihmisiä ja ilomme oli vilpitön. Toivoimme saavamme ruokaa ja poroja ja muitakin tarpeita, mutta majaan astuessamme muuttui ilomme pettymykseksi. Miehet olivat koko talven olleet metsästämässä ja täällä oli vain naisia ja lapsia. Heillä oli ravintoa jokseenkin yhtä vähän kuin meillä itsellämme ja tulevaisuus näytti heistä yhtä synkältä. Tulomme herätti suuren hälinän ja kaikki juoksivat vieraita miehiä pakoon. Onneksi tapasimme vanhan sokean ukon, joka puhui samojedia, ja hänen kauttansa pääsimme kosketuksiin muiden kanssa. Itse emme näet osanneet ostjakkia.
Muutaman tunnin istuimme siellä ostjakkien vieraina ja annoimme sanojen tulvia suustamme. Saimme kuulla, että läheisen järven nimenä oli Lokkon-tuu sekä että Kulu-jooganin lähteet olivat niillä seuduilla. Ympäristössä asui muitakin ostjakkeja, jotka mahdollisesti voisivat lainata meille poroja Larjatskoen matkaa varten.
Oleskellessani Lokkon-tuun luona asuvien ihmisten parissa ehdin tarkemmin tutkia ostjakkeja ja heidän asuntojaan. Majat olivat rakennetut samalla tavalla kuin kokoushuone Tasilla. Sisustus oli kuitenkin toinen. Keskellä näkyi paljas maa olkien välistä, mutta sivuseinillä heillä on laudoista tehdyt lavat, joilla he päivisin istuvat ja öisin nukkuvat, toisella puolella naiset, toisella seinämällä miehet. Ostjakit tuntuvat olevan kehittyneemmällä asteella kuin samojedit, ja lattialla he eivät halua istua, vaan enimmäkseen noilla äskenmainituilla lavoilla.
Ihmistyyppi on kokonaan toinen. Ostjakit ovat vahvarakenteisia ja pyöreänaamaisia sekä rumempia kuin samojedit. Sitävastoin he näyttävät olevan iloisempia ja vilkkaampia kuin arat ja umpimieliset samojedit. Heidän pukunsa on yksinkertaisempi ja huonompi; poronnahkaturkkien asemesta he käyttävät oravannahasta valmistettuja. Naisilla on päässään liinat, jotka ovat otsan yli vedetyt, sillä vieraiden miesten ei sovi nähdä heidän silmiään. Muhamettilaisesta suu on vaarallisempi. En tiedä kumpi on oikeammassa. Naispuku on itsessään komeampi kuin samojedeilla; turkissa, hameissa ja liinoissa riippuu nauhoja ja helmiä, ja heidän liikkuessaan kuuluu kilinää ja kalinaa. Meille he tarjoilivat kaikkea mitä heillä suinkin oli. Ruokaa tosin ei ollut paljoa, mutta me käsitimme heidän tarkoituksensa, ja Jäägo lausui hyvin vakavasti ja ikäänkuin selitykseksi, että he eivät olleet pitkään talveen nähneet ainoatakaan miestä.
Iltapuolella palasimme omalle kodallemme, jossa kaikki kovasti pettyivät nähdessään meidän tulevan tyhjin käsin, ilman ruokaa.
Kahtena seuraavana päivänä kuljeskelimme eri tahoilla metsästääksemme tai hankkiaksemme ruokaa muulla tavalla. Mutta metsästysretkemme epäonnistuivat ja ihmiset eivät voineet antaa meille mitään, kun itsekin näkivät nälkää. Poltimme piipuissamme männynkäpyjä ja joimme teetä, sillä muuta meillä ei ollut. Mielet olivat masentuneet.
10 p:nä tapasimme vihdoin ostjakin, joka antoi meille muutamia syksystä asti säästämiänsä kuhia. Illalla käydessäni Lokkon-tuulla tuli tuo ennenmainittu sokea ukko lähtöhetkellä luokseni. Toivottaessaan onnea matkalle hän veti povestaan leipäpalasen, jonka lahjoitti minulle. Olin mielestäni kuin kerjäläinen hänen edessään, mutta olin liikutettu ja kiitollinen ja tunsin itseni iloiseksi tämän uuden ystävyydenosoituksen johdosta. Ymmärsin antaa arvoa hänen lahjalleen, koska tiesin, että hän itse ei saanut pitkiin aikoihin maistaa mitään kunnon ruokaa. Mutta otin sen vastaan, kun meillä oi ollut paljon mitään syötävää.
11 p:nä aamulla saapui vihdoin useampia ostjakkeja kodallemme. Tulijat olivat ukko Kääres vaimoineen, lapsineen ja kaikkine veljineen, joilla oli hieman ruokaa. Se jaettiin kristillisesti kaikkien kesken, ja sitten seuralaiseni jättivät kotaan vaimonsa ja lapsensa. Näiden tuli parhaansa mukaan koettaa tulla toimeen sillä välin kuin me riensimme Larjatskoeen apua etsimään. Tällä keinoin arvelimme näet voivamme jatkaa matkaamme. Pitkien hyvästijättöjen jälkeen painuimme taipaleelle mitä kamalimmassa pyryilmassa. Joka tapauksessa tuntui matka helpommalta kuin ennen, sillä aution tundran sijalle oli ilmestynyt n.s. metsätundra, jossa on sekä metsää että soita ja vain harvassa pienehköjä, kasvullisuudettomia tasankoja. Meillä ei ollut enää kotaa matkassa ja senvuoksi valmistimme yöpaikkamme ostjakkilaiseen tapaan. Lumi luotiin maasta pois ja siitä tehtiin verrattain korkoa valli suojaksi tuulta vastaan. Maan päälle levitettiin havuja ja poronnahkoja. Kuopan edustalle sytytettiin suuri nuotio, joka paahtoi kasvomme punaisiksi. Kodassa oli aina tullut mustaksi. Taaksemme asetettiin pieniä mäntyjä viistoon tulta vastaan. Ne suojelivat tuulelta ja pakottivat savun kulkemaan kuoppamme yläpuolitse. Sellainen kuoppa on paljoa lämpöisempi kuin kota, ja täydellä syyllä ostjakit moittivat samojedien asuntoja kylmiksi. Molemmat seurueet yrittävät jutella toistensa kanssa. Opimme muutamia ostjakkilaisia sanoja ja niiden avulla sekä jonkinlaisella kuuromykkäin viittomakielellä onnistuu meidän jokseenkin hyvin ymmärtää toisiamme. Tilanteen koomillisuus saa meidät melkein unohtamaan huonosti tyydytetyn nälkämme.
12 p:nä heräsimme vesilammikossa. Yöllä oli satanut runsaasti lunta ja se oli meidät kokonaan peittänyt. Se suli tietenkin heti, ja meillä oli paljon vaivaa kuivatessamme vaatteitamme ja itseämme nuotion edessä. Varemmin yöllä emme olleet päässeet laisinkaan nukkumaan, sillä porot olivat kuljeskelleet ylitsemme ristiin rastiin ruuanjätteitä etsiessään.
13 p:nä saavuimme Saar-muur nimiselle mökille, jossa toistamiseen tapasimme ostjakkeja, mutta yhtä nälkäisiä kuin me itsekin.
14 p:nä saimme tyytyä pelkkään teehen niinkuin edellisenäkin päivänä. Nälkä kävi yhä tuskallisemmaksi ja siitä syystä me kiiruhdimme eteenpäin, vaikka lumi pyrysi ympärillämme eikä näkynyt taivasta eikä maata. Iltahämärässä saavuimme Pangas nimisen majan luo, josta on kolmatta peninkulmaa Larjatskoeen. Joimme hirveät määrät kuumaa vettä, mutta emme sittenkään saaneet nälkäämme sammumaan.
Maaliskuun 15 p:nä saavuimme Larjatskoeen, löysimme ihmisiä ja ruokaa. Jätimme kaikki tavaramme metsään ja Kääreksen vaimo otti valvoakseen jäljelle jääneitä poroja. Juotuamme viimeistä kertaa teetämme ja poltettuamme noita hienoja männynkäpyjä puimme yllemme parhaat vaatteemme. Vedin päälleni komean maalitsan ja jalkoihini kauniisti kirjaillut jakuuttilaiset saappaat. Otettuamme kiinni poromme ja pistettyämme turkiksia maalitsojen alle lähdimme Larjatskoeen kuumeentapaisella kiireellä.
Parhaimmilla poroilla karautimme eteenpäin, mutta hurjasta vauhdista huolimatta oli kärsimättömyyteni suuri eikä tie näyttänyt koskaan loppuvan. Sivuutimme Vahin sekä venäläiseen malliin rakennetun ostjakkilaisen majan. Kuljettuamme muutamien purojen poikki näkyi kirkonkylä vihdoin häämöttävän Vahin sivujoen rannalla. Se sijaitsi keskellä viheriöivää setripuumetsikköä ja talot olivat siellä tavanmukaisissa riveissä, kirkko vähän etäämpänä.
Tuuli vinkuu ympärillämme, lumi tupruaa joka taholle ja kuin valkoisen pilven ympäröiminä kiidämme yli jäiden, rannalle ja kylään. Mahtoi tuntua ihmeelliseltä katsella noita kahtakymmentä poroa ja kymmentä rekeä, joissa istui nahkavaatteisiin puettuja, pitkiä seipäitä heiluttavia miehiä. Itämaiden ja äärimmäisen Pohjolan miehet, ruskeina ja ahavoituneina, pakkasen, tuulen, auringon ja kaikkien säiden karaisemina, tekivät tuloaan puoleksi länsimaiseen siirtolaan, jossa kaikki kantoi niin proosallista leimaa.
Saapuessamme kylään tuntui se hiljaiselta ja rauhalliselta, ikäänkuin olisi nukkunut suloista lauvantai-illan unta. Mutta tuskin olivat asukkaat meidät huomanneet, kun jo koirat rupesivat haukkumaan, lapset kiiruhtivat kadulle ja muut ihmiset akkunoihin meitä katsomaan. Ajoimme rikkaimman kauppiaan pihalle, ja kauppias tuli saalista vainuten ja makeasti hymyillen meitä vastaan. Olimme päättäneet pitää hieman lystiä kauppiaiden kustannuksella. Minä tekeydyin rikkaaksi tunguusiksi voidakseni omin silmin nähdä miten he kohtelevat alkuasukkaita. Tundroilla hankkimani komea puku herätti heti huomiota, ja he kyselivät osasinko venättä puhua. Pudistin päätäni ja puhelin yksinomaan samojedia. Ostjakeilta he useamman kerran kysyivät mikä minä olin miehiäni. Pituuteni, toisiin verrattuna, herätti epäluuloa, ja ostjakkien täytyi tekaista semmoinen juttu, että äitini muka oli ollut venakko, mutta kuollut minun piennä ollessani, joten en ollut kieltäkään oppinut. Tämän kuultuaan vanha Prohor Gaidalov, jonka sekä Karjalainen että Sirelius hyvin tuntevat, murahti jotta: "Kappas pirua, kun on äidinkielensä unohtanut."
Tervehdittyämme kaikkia vietiin meidät kauppiaan kyökkiin, jossa meille tarjottiin teetä ja leipää ja viinaa. Aikoessamme ruveta mahorkkaa polttamaan pyydettiin meitä menemään pihalle. Kun he luulivat meidän juoneen tarpeeksi viinaa, ajettiin meidät lammaslauman tavalla puotiin, jossa kauppias valmistautui käynnistämme hyötymään. Vedimme esille turkikset ja vaihdoimme ne tavaroihin. Yhtä halvalla kuin he saivat turkiksemme, yhtä kalliista hinnasta täytyi meidän ostaa rasvat, voit, sokerit, makkarat ja leivät. Koko päivän vierailtuamme eri kauppiaiden luona paljastin minä lopulta itseni. Hämmästys oli suuri, ja aluksi ei kukaan ottanut uskoakseen, että minä olin muuta kuin alkuasukas. Illalla, palatessamme takaisin leiriimme, oli seuralaisteni äärettömän hauska katsella, kuinka toisin minua nyttemmin kohdeltiin. Vanha Prohor oli näet kutsunut minut hienoille päivällisille kamariinsa ja lähtiessäni hän talutti porojani läpi koko kylän.
Illalla järjestimme metsässä juhlan ja söimme itsemme hirvittävän kylläisiksi. Seuraavana aamuna erosin kaipuulla uskollisista seuralaisistani, jätin heille poroni ja läksin Larjatskoeen.
Levähdettyäni jonkun aikaa ja vaihdettuani ensi kerran muutamaan kuukauteen vaatteita sekä puhdistettuani itseni perinpohjin jatkoin 19 p:nä matkaani Vahia pitkin. Aurinko oli alkanut kohota yhä korkeammalle ja lämpö lisääntyi tuntuvasti, jotenka minun oli kiirehdittävä eteenpäin ehtiäkseni ajoissa Obille. Venäläiset, jotka mitä suurimmalla ystävällisyydellä olivat pitäneet huolta minusta Larjatskoessa, lahjoittivat minulle lähtiessäni mainiot ja runsaat eväät. Matkustin hevosilla Ohtouuriin, josta aioin jatkaa metsien kautta Aleksandrovskoeen. Mutta lunta oli liian paljon, meidän täytyi palata takaisin ja ruveta etsimään poroja.
22 p:nä onnistui minun löytää eräs vanhus, joka poroillaan suostui kuljettamaan minut Obille. Taival kuuluu olevan vain noin 100 km:n pituinen, mutta matkamme kesti viisi vuorokautta. Porot olivat perin huonot, lunta oli ylenmäärin ja matkan varrella meitä kohtasi vastus toisensa jälkeen.
23 p:nä puhalsi navakka tuuli ja pitkin päivää satoi hirveästi märkää lumiräntää. Me kastuimme ihoa myöten, ja poronnahkaturkkimme muuttuivat limaista hyytelöä muistuttaviksi ryysyiksi. Meillä ei tietystikään ollut kotaa matkassa ja siksi meidän oli pakko iltaisin kaivautua sulavaan lumeen, jossa istua kökötimme läpimärkinä ja sangen kurjassa kunnossa. Olin nähnyt ja kokenut yhtä ja toista tällä matkallani, mutta tuo märkyys se oli vihoviimeistä. Istuminen erämaan sulavissa kinoksissa läpimärkänä ja avuttomana oli sanomattoman kurjaa. Kun lisäksi satuin siellä olemaan ostjakin kanssa, jolle en osannut puhuakaan mitään, oli mahdotonta edes laskea leikkiä koomillisen asemamme johdosta.
Seuraavana aamuna heräsimme hyvin varhain ja huomasimme tilamme entistä kurjemmaksi. Läpimärkinä olimme nukahtaneet, mutta yöllä oli ollut pakkanen ja turkkimme, saappaamme ja muut vaatteemme olivat kokonaan jäässä. Tunsin itseni tämän johdosta sangen masentuneeksi, ja me istuimme ja huokailimme maallisen elämän kurjuutta. Ajattelin miten ihanalta tuntuisi päästä kotiin.
Seuraavat vuorokaudet olivat edellisten kaltaiset. Mutta vaivoja oli helpompi kantaa, sillä ostjakki ja minä opimme vähitellen ymmärtämään toisiamme. Miten olikaan, täytyi puhua, vaikeneminen ei käynyt päinsä, ja lopuksi me oikein vilkkaasti juttelimme toistemme kanssa.
Maisema oli kaikkialla yhtä kurjaa kuin sääkin. Maaperä oli tasaista, mutta kasvullisuutta ei ollut muuta kuin siellä täällä vaivaisia mäntyjä. Suot olivat paksun lumen peitossa ja taivas oli harmaa ja täynnänsä lumiräntää, jota se syyti poloisten matkamiesten päälle.
26 p:nä saavuimme Obille. Vaivalloinen matka oli päättynyt. Olin suorittanut Jenisein ja Obin välisen taipaleen ja onnellisesti päässyt perille tundrojen ja erämaiden halki. En saata olla mainitsematta, että tunsin iloa sen johdosta. Samalla unohdin kaikki vaivat ja vaikeudet ja muistin vain ihanan oleskeluni alkuperäisten, mutta läpeensä hyväntahtoisten ihmisten keskuudessa.
Pitkin Obia ajoimme lähimmälle ostjakkijurtalle, jossa heti tulimme tekemisiin sivistyksen varjopuolien kanssa. Tapasimme räyhäävän joukon miehiä, naisia ja lapsia, jotka kaikki hirveässä humalassa hoipertelivat ympäri kylää. Turhaan heidän kanssaan neuvoteltuamme jatkoimme hetimiten matkaamme läheisyydessä olevaan Tobolgina nimiseen venäläiseen kylään.
Hyvin vastahakoisesti ja epäluuloisesti otettiin minut kievarissa vastaan. He olivat nähneet minun tulevan poroilla kylään ja luulivat minua samojediksi tai muuksi sentapaiseksi. Seuraavana päivänä Aleksandrovskoen pristavi tuli kylään ja minä menin hänen luokseen kertoakseni tulostani. Jätin hänelle kaikki paperini tarkastettaviksi ja kerroin tulleeni Turuhanskista. Mutta hän ei ruvennutkaan kanssani puhumaan matkasta tai muusta, vaan ryhtyi sensijaan minua kuulustelemaan ja tutkimaan. Hän luuli minua väärennetyillä tai varastetuilla papereilla liikkuvaksi pakolaiseksi, karanneeksi karkoitetuksi. Viime tingassa tohtori Karjalainen pelasti minut pulasta. Kun pristavi kuuli minun kertovan olevani suomalainen, kysyi hän tunsinko mahdollisesti erään tohtorin, joka oli kauan työskennellyt ostjakkien keskuudessa. Vastasin myöntävästi, ja silloin hän vielä tiedusteli Karjalaisen etunimeä. Minä vastasin: "Gustav Adolfovitsh", ja koska tämä todisti, että minä tunsin hänet, uskoi pristavi minut siksi, miksi olin itseni sanonut. Senjälkeen hän muuttui hyvin ystävälliseksi, ja minä vierailin kokonaisen päivän hänen luonaan Aleksandrovskoessa.
Levähdettyäni parisen päivää jatkoin hevosilla matkaani Obia ylöspäin. Kevät oli kylmän talven jälkeen hyvin aikainen ja jäällä oli jo paljon vettä. 500 virstan pituinen matka sujuikin hyvin hitaasti, ja vasta huhtikuun keskivaiheilla saavuin Kolgujakiin, Tymskoeen ja Narymiin. Viimeksimainitulla paikalla sain vastaanottaa postini joulutervehdyksineen. Kiiruhdin kuitenkin eteenpäin, sillä pilkkukuume raivosi tässä osassa piiriä ja minä halusin mielelläni ehtiä Tomskiin ennen kevättulvan tuloa.
Mutta jo Kolpashevon tienoilla kävi matkanteko veden takia mahdottomaksi ja minun oli pakko jäädä Tshaja-joen suulle odottamaan avovettä.
Jäljellä olevat kuusi viikkoa käytin tutkiakseni tarkemmin Tshaja-murretta, jota kielimiehen kannalta katsoen saattaa pitää oikeana kultakaivoksena. Mutta tässä yhteydessä katson tarpeettomaksi esittää lukijoilleni siitä löytämiäni aarteita ja tyydyn sensijaan piirtämään vielä yhden surullisen kuvan monien edellisten lisäksi.
Tshaja-joen alue sijaitsee lähinnä venäläistä asutusta. Uutisasukkaat ovat vallanneet suurimmat osat sen rannoista. Jäljelle jääneet samojedit ovat kuolevaa kansaa. Olen aikaisemmin huomauttanut Ket-joen asukkaista, että hekin kuuluvat häviävään heimoon. Siellä miesten lukumäärä on paljoa suurempi kuin naisten, edellisiä on 65 % ja jälkimäisiä 35 %. Miesten on pakko naida venäläisiä vaimoja, ja lapset tulevat sekä tavoiltaan että kieleltään venäläisiksi. Itse heimo ei kuitenkaan kuole sukupuuttoon, vaikka se muuttaa kansallisuutta. Tshajalla on huomattavissa aivan päinvastainen ja paljoa yleisempi ilmiö. Täällä alkuasukkaat häviävät jäljettömiin parin kolmen sukupolven perästä, jättämättä mitään merkkiä itsestään. Samoin on laita Tymillä, jossa asukasluku nyttemmin nousee vain 250 henkeen, kun sitävastoin samankokoisella Vahilla asuu monta tuhatta ostjakkia. Samalla tavalla on Narymin piirin 24 samojedivolostin (kihlakunnan) joukossa pari sellaista, joissa on vain 2-3 henkeä enää elossa. Muutamia vuosia sitten oli Tshajalla veroamaksavia yli 120 henkeä, mutta nyttemmin niitä on vain 35. Niistä lapsista, jotka ovat syntyneet 48:ssa viime aikoina solmitussa avioliitossa, on elossa vain 49. Näistä moni vielä luultavasti kuolee alaikäisenä. Pienenä on kuollut 76 lasta. Tällaisten numerojen perusteella on helppo käsittää, että heimo pian kuolee sukupuuttoon.
Korkea kuolleisuusprosentti ei kuitenkaan johdu puuttuvasta ja huonosta hoidosta. Samanlaisessa hoidossahan ovat venäläisten lapset, jotka ovat terveitä ja rotevia. Samojedilapset sairastuvat helpommin, ja heidän heikkoutensa johtuu vanhempien heikkoudesta. Itse asiassa onkin fyysillisessä suhteessa huomattavana suuri erotus kurjien samojedien ja vahvojen venäläisten välillä.
Olen aikaisemmin kuvannut, miten muuttuneet olosuhteet ovat mullistaneet eteläisten samojedien elintavat, saattaneet heidän taloutensa rappiolle ja edistäneet kaikenlaisten tautien leviämistä heidän keskuuteensa. Samojedit eivät ole pystyneet kilpailemaan uutisasukasten kanssa. Vuosisatojen ja vuosituhansien kuluessa he ovat eläneet elämäänsä erämaassa, jossa luonto runsaasti on jakanut antimiaan ja tuhlannut rikkauksiaan. Heidän ei ole koskaan ollut tarvis taistella ja tehdä työtä saadakseen elatuksensa, ja sentähden heidän on käynyt vaikeaksi tulla toimeen kokonaan muuttuneissa olosuhteissa. Joka taholta on tuo nopeasti leviävä ja valmistamattomasti tuleva uusi sivistys heitä ahdistanut, ja heidän on ollut mahdoton sitä sulattaa tai omaksua. He ovat pakosta joutuneet tilaan, jonka loppuna ei saata olla muu kuin häviö. Senvuoksi he kuolevatkin ja häviävät jättämättä jälkiä esi-isiensä erämaihin tai muukalaisten vereen ja kulttuuriin. Tämän murhenäytelmän yksityiskohdat eivät aina ole erikoisen mieltäylentäviä, mutta kokonaisuudessaan heidän kohtalonsa vaikuttaa järkyttävästi.
Heidän pohjoiset sukulaisensa ovat ajoissa muuttaneet pois, ja on syytä uskoa ja toivoa, että heidän kohtalonsa on muodostuva vähemmän raskaaksi.