Jossain määrin toivuttuani sairauteni jälkeen lähdin höyrylaivassa Tomskia kohti. Kielimestarini Olashka, joka pitkin talvea ja kevättä oli elänyt yhdessä kanssani, sai luvan seurata minua Narymiin. Olin ajatellut viedä hänet mukanani kotimaahan voidakseni siellä jatkaa opintojani. Mutta hyvin tuntien hänen juomapäänsä halusin sitä ennen ottaa hänet pienelle koematkalle saadakseni selville, kävisikö se ollenkaan mahdolliseksi. Laivassa erosimme hetkeksi toisistamme, minä kiiruhdin ruokasaliin saadakseni ensi kerran melkein vuoteen syödä eurooppalaista ruokaa kunnollisessa valkoliinaisessa pöydässä veitsellä ja kahvelilla puhtailta lautasilta. Aterioituani menin kävelemään kannelle, josta minun kuitenkin hyvin pian oli pakko rientää takaisin ruokasaliin siellä syntyneen hirveän mellakan takia. Keskellä huonetta seisoi kielimestarini tarjoilijan kanssa riitelemässä. Varoituksistani huolimatta hän ei ollut voinut; hillitä itseään, vaan oli juonut itsensä aikamoiseen humalaan. Juomasta reipastuneena hän oli astunut ruokasaliin syödäkseen herrojen tapaan, tilannut itselleen ruokaa ja viinaa, mutta saatuaan tilauksensa eteensä pöydälle oli hän huomannut olevansa kylläinen. Sentähden oli häntä huvittanut tarttua pöydän jaloista kiinni ja heittää se kaikkineen kumoon vain saadakseen nähdä koko komeuden menevän pirstoiksi. Astuessani huoneeseen hän ojensi raivostuneelle tarjoilijalle hyvin armollisesti jäljellä olevat rahansa ja hoiperteli sitten pois nukkumaan. Tullessamme Narymin satamaan, jos näet hiekkasärkästä voi sellaista nimitystä käyttää, oli hän jälleen juovuksissa ja potkaistiin armotta rannalle, jossa hän sitten nukkui vuorokauden. Seuraavana päivänä jatkoin matkaani ja jätin hänet omin neuvoin palaamaan kotiansa vakuutettuna siitä, että minun kävisi mahdottomaksi kuljettaa moista veikkoa Eurooppaan saakka.
Tomskiin saavuin muutamia vuorokausia myöhemmin jätettyäni veneeni ja koirani Ket-joen suulla sijaitsevaan Togurin kirkonkylään. Tähän vuodenaikaan oli kaupunki kuuma ja tomuinen, enkä minä olisi lainkaan halunnut sinne tulla. Vielä vaikeammalta tuntui minusta matkata itää kohti, olisin niin mielelläni lähtenyt päinvastaiseen suuntaan. Mutta minun täytyi pikimmältä pistäytyä Krasnojarskissa hankkiakseni itselleni kuvernööriltä Turuhanskin-matkaa varten tarpeelliset paperit. Senjälkeen oli aikomukseni palata Ketille voidakseni erämaiden kautta pyrkiä suoraa päätä Jenisein suulle, jossa aioin ottaa selkoa siellä asuvista samojedeista.
Rautateitse kestää matka Tomskista Krasnojarskiin vuorokauden ja Siperiassa sitä pidetään pikkuasiana. Etäisyydet ovat nimittäin niin suuret, että sellainen matka siellä katsotaan jokseenkin samanvertaiseksi kuin yhden tunnin retki Euroopassa. Mutta vaikka se olikin verrattain lyhyt, huomasin kuitenkin ilokseni suuren ja huomattavan eron maisemassa. Minulta pääsi sanomattoman helpotuksen huokaus saadessani jättää nuo iankaikkiset suot ja päästessäni maahan, jossa oli korkeita kukkuloita ja vuoria. Koko Narymin piirissä on melkein mahdotonta löytää ainoatakaan kiveä, siellä ei ole muuta kuin hiekkaa ja savea. Täällä kaikki oli töyrykästä ja maisema lumoavan kaunista. Kaikkialla oli yllinkyllin sekä muotoja että värejä. Näköala itse Krasnojarskista oli joka taholle mahtavan komea. Pehmeitä kukkuloita ja kulmikkaita vuoria kaikkialla, edelliset loistavan punaisia (hiekkakivi on siellä punaista, ja siitä kaupunki juuri on saanut nimensä), jälkimäiset mustia ja valkeita. Jenisei, jonka vesi virtaa eteenpäin 12 kilometrin nopeudella tunnissa, oli vuolas ja sitä reunustivat korkeat rannikot. Se muodostuikin mitä suurimmaksi vastakohdaksi Obille, jonka vesi virtaa hiljaisesti ja verkalleen ja jonka rannikot ovat niin matalat. Jättämäni seutu oli köyhää, mutta täällä maa oli hedelmällistä ja rikasta, ja lisäksi vuoret sisälsivät uinuvia rikkauksia — metalleja ja jalokiviä. Kaupunki oli pienempi ja vieläkin rumempi kuin Tomsk, mutta en usko monenkaan Siperian kaupungin omaavan niin suuria tulevaisuuden mahdollisuuksia ja sijaitsevan niin kauniilla paikalla.
Kaupungissa sain tilaisuuden tutustua museoon, joka luultavasti on rikkain ja mieltäkiinnittävin koko Siperiassa. Tapasin myös joukon henkilöitä, jotka ystävällisyydellään ja vieraanvaraisuudellaan saattoivat minut ihan pulaan. Ensimäisen oleskeluni ajalta Krasnojarskissa muistelen erikoisesti ystävääni Ivan Ivanovitsh Berdnikovia, uutisasutushallituksen virkamiestä, joka uupumattomalla harrastuksella ajoi asioitani ja avusti minua sekä neuvoilla että tiedonannoilla, joilla oli sitä suurempi arvo, kun hän itse oli vuosikausia oleskellut tunguusien keskuudessa ja sinä aikana saavuttanut laajat tiedot ja suuren kokemuksen.
Kuvernöörinvirastossakin minua kohdeltiin erinomaisella ystävällisyydellä, vaikka minulla aluksi oli pieni kohtaus nyttemmin joku aika sitten kuolleen kuvernöörin kanssa. Pääsin hänen puheilleen eräänä aamuna ja esiteltyäni itseni ja pyydettyäni tarpeellisia suosituskirjeitä näytin hänelle Pietarin Tiedeakatemialta ja muilta samantapaisilta laitoksilta saamani paperit. Kuvernööri tarkasteli niitä, mutta kohautti vain olkapäitänsä ja arveli, että tiede ei merkinnyt niin paljon, että hänen muka sellaista tarkoitusta varten olisi pitänyt antaa mitään erikoisia suosituksia. Kun näillä papereillani ei näkynyt olevan mitään vaikutusta häneen, muistutin minä häntä eräästä Stolypinin kirjelmästä, jossa minua viranomaisille suositeltiin.
"Mikä Stolypin se sitten on?" kysyi hän minulta jokseenkin tylysti.
"Hän oli sisäasiainministerinä, Teidän ylhäisyytenne", vastasin minä hämmästyneenä.
"No mutta miten Herran nimessä hän on saattanut sellaisen paperin kirjoittaa? Hänhän on kuollut." (S. ammuttiin, niinkuin tunnettua, vuotta aikaisemmin Kievissä.)
"Hän kirjoitti sen varmaankin vielä eläessään", vastasin minä, hävyttömästi kyllä, mutta olin toisaalta hieman ärtynyt hänen kysymystensä johdosta.
Kuvernööri näytti tyytymättömältä, hänen sihteerinsä purskahti nauruun ja minä jäin odottamaan sanojeni seurauksia. Jokseenkin armollisen hyvästijätön jälkeen poistuin palatakseni seuraavana päivänä, jolloin minulle toimitettiin kaikki tarpeelliset paperit. — Syynä siihen, että kuvernööri hieman yliolkaisesti kohteli tiedettä ja sen harjoittajia, oli se, että muuan Rytshkov niminen mies vähän aikaisemmin oli matkustellut ympäri lääniä kokoilemassa kansatieteellisiä esineitä ja matkoillaan mitä häpeämättömimmällä tavalla petkuttanut niin viranomaisia kuin muitakin. Sitäpaitsi kuvernööri luuli minun juuri äskettäin saapuneen Siperiaan eikä senvuoksi kenties oikein käsittänyt tuota myöhästynyttä Stolypinin kirjettä, minkä johdosta hän arvatenkin tuli tehneeksi nuo näennäisesti niin typerät kysymykset. Muuten hän oli kylläkin miellyttävä ja avusti minua tavalla jos toisellakin.
Berdnikovilta, joka tunsi Sajaanin-vuorten seudut, olin saanut tietää kahdesta kielellisessä suhteessa tuntemattomasta, Kanskin piirin eteläisissä aarniometsissä asuvasta heimosta. Sain hänet oppaakseni ja yhdessä me sitten teimme pikamatkan arojen poikki Sajaanin rinteille saadaksemme selville noiden heimojen kansallisuuden. Toivoin niiden olevan kamasseja, s.o. sen samojedikansan jäännöksiä, jonka Castrén oli löytänyt ja jonka Radloff noin 50 vuotta sitten oli kertonut kuolleen sukupuuttoon tai tataarilaistuneen. Ensimäinen ryhmä näyttäytyikin tataarilaistuneeksi, mutta kauempana sijaitsevassa kyläkunnassa huomasin ilokseni, että kamassit elivät ja että muutamat vanhemmat ihmiset vielä heidän kieltänsäkin puhuivat. Tulen myöhemmin toisen Siperian-matkani yhteydessä kertomaan enemmän tästä heimosta enkä senvuoksi tässä sitä sen enempää koskettele, vaan siirryn puhumaan vaiheistani ja seikkailuistani Ket-joen varrella.
* * * * *
Paroni Aminoffin ja hänen seuraajansa herra Popovin ystävällisellä välityksellä sain Tomskiin palattuani tilaisuuden elokuussa valtion omistamalla laivalla jatkaa matkaani Ketille. Laivan nimenä oli Tshulym ja se teki silloin juuri viimeisen matkansa n.s. Ob-Jeniseiskin kanavalle vieden jauhoja siellä asuvia työmiehiä ja paikallista väestöä varten. Laivan kapteenina oli tyypillinen Ob-joen laivuri, joka sydämensä pohjasta halveksi engelskantaitoista ja valtamerillä purjehtinutta perämiestä. Hän oli muuten hyvin ystävällinen ja avulias kuten myös ainoa kanssamatkustajani, isä Makarij Pokrovskij, joka yli 30 vuotta oli palvellut sielunpaimenena Maksimkin Jarin kylässä Ketin varrella. Kylä sijaitsi 600 virstaa joen suulta ja posti saapui sinne oikeastaan vain kerran vuodessa. Ukko oli vanha ja raihnainen, hän oli nuoruudessaan viettänyt iloista elämää, ja nyt hänen kätensä vapisivat niin, että hän tuskin kykeni syömään omin neuvoin. Tässä seurassa matkustin Toguriin, jossa veneeni otettiin laivan perään.
Minulla oli aikaa varsin vähän, jos mieli ennen talven tuloa ehtiä joen lähteille, ja sitäpaitsi tiesin Ketin alijuoksun varrella asuvan etupäässä venäläisiä. Siitä syystä jatkoin matkaa laivalla Maksimkin Jarin läheisyyteen. Tässä kylässä asustin muutamia päiviä pestatakseni miehistön veneitäni varten sekä osittain erityisten tutkimusten, mutta myös papin takia. Vastalauseistani huolimatta hän näet pakotti minut asumaan luonaan, ja sittemmin kävi hyvin hankalaksi vapautua hänen vieraanvaraisuudestaan. Ymmärsin kyllä, että hän halusi pidättää minua luonaan, koska hänellä koko kylässä ei ollut muuta seuraa kuin nuori vaaleatukkainen lukkari, joka ei koskaan puhunut mitään, mutta kuitenkin luuli olevansa suuri naisten lumooja. Hänen luonaan ennenmainitut hiiret rakensivat pesänsä nahkaisiin housuihini ja hänen luonaan tulin oikein kouraantuntuvasti huomaamaan mitä vanhasiperialainen vieraanvaraisuus merkitsee. Ensiksikin sain melkein viikon asua hänen luonaan ja sitäpaitsi hän varusti minut lähtiessäni niin runsailla eväillä, että jollei olisi sattunut yhtä ja toista matkan varrella, niin minulla vielä parin kuukauden päästä olisi ollut hänen antimiansa jäljellä. Minä totean mielelläni ja kiitollisuudella, että minne olenkaan tullut ja miten olenkaan ollut puettuna, ryysyihin tai parempiin vaatteihin, ei tuota vieraanvaraisuutta ole koskaan puuttunut. Niin pappien kuin talonpoikien, köyhien kalastajien ja rikkaitten kauppiaitten luona on minua aina samalla ystävällisyydellä kohdeltu. Kaiken tämän perusteella olen vakuutettu siitä, että Siperiassa ei koskaan tarvitsisi kärsiä nälkää tai vilua, vaikka kulkisi talosta taloon ilman kopeekkaa taskussa ja vaikka sattuisi elämään satakin vuotta.
Kylässä ja sen lähistöllä asui useita samojedeja, mutta useimmat olivat paraikaa metsissä setripuunkäpyjä kokoilemassa ja senvuoksi kävi minulle vaikeaksi hankkia itselleni sopivia miehiä. Pitkällisten tiedustelujen jälkeen sain vihdoin kaksi suostumaan seuraamaan minua yli 700 virstan pituiselle matkalleni. Toinen oli kylän alapuolella sijaitsevasta Metashkina nimisestä jurtasta kotoisin ja Ketin samojedien entisen ylimmäisen papin poika. Toinen, vanhanpuoleinen mies ja lukuisan lapsilauman isä, oli läpeensä merkillinen ilmiö. Pienenä oli Tomskin piispa Makarij toimittanut hänet Barnaulin hengelliseen seminaariin, jotta hän siellä olisi valmistautunut samojedilähetyssaarnaajaksi. Kymmenen vuotta hän oli siellä istunut kuin lintu häkissä ja opetellut yhtä ja toista. Mutta kun aika oli täytetty ja hänen oli lähdettävä kirkon apostolina kansansa keskuuteen, silloin vasta hänen samojedilainen luontonsa tuli ilmi. Hän jätti kirkon ja viran ja muutti takaisin erämaahan ryhtyäkseen elämään samalla tavalla kuin kansansa muutkin jäsenet. Siitä oli monta vuotta kulunut ja hän oli unohtanut melkein kaiken oppinsa. Nyttemmin hän oli muiden kaltainen, sitä lukuunottamatta, että hän osasi kirjoittaa ja lukea sekä silloin tällöin lauloi palasia venäläisestä messusta, ei herjatakseen, vaan siksi, että se hänestä oli kaunista.
Näiden kahden teologin seurassa — toinen heistä oli melkein shamaani ja toinen melkein pappi — lähdin samoilemaan jokea pitkin Ob-Jeniseiskin kanavan suulle. Tie ei ollut erikoisen pitkä, mutta siitä huolimatta olen harvoin kokenut sen murheellisempaa.
Tomskissa olin vielä ollut vähän väsyksissä sairauteni jälkeen ja kuumuus ja tomu olivat nekin lisänneet huonoa tuultani. Varemmin olin kuvitellut, että sivistyneiden ihmisten tapaaminen ja suuressa yhteiskunnassa eläminen tulisi hyvinkin hauskaksi. Mutta useimmat ystävistäni olivat poissa, ja miten olikaan, tunsin itseni oudoksi ja neuvottomaksi vieraassa kaupungissa. Tunsin olevani kuin alati lainehtivassa ihmismeressä, jonka elämä ja liikkeet koettivat vetää minutkin lohduttoman yksitoikkoiseen pyörteeseensä. En ollut koskaan yksin, vaan aina ihmisten ympäröimänä, mutta en ystävien ja tuttujen, vaan välinpitämättömien muukalaisten. Jonkinlainen koti-ikävä tarttui minuun. Senvuoksi toivoinkin melkein heti jälleen pääseväni pois. Kaipasin erämaata, seutuja, missä ääretön metsä ulottuu joka taholle, missä mustat joet juoksevat hiljaisten maisemien halki, missä ihmisiä on yhtä harvassa kuin tähtiä heinäkuun öisellä taivaalla. Siellähän minä olin tuntenut luonnon olevan kuin pyhäkön yksinäisyydessäni ja siellä olin innolla ja riemulla tarkannut elämää, joka aina oli kovaa taistelua olemassaolon puolesta. Olin tuntenut itseni paremmaksi ja vahvemmaksi huomatessani voittoisan elämän kaikkialla riemuitsevan olemassaolon ilosta. Vaikka ympärillä olikin tyhjää ja hiljaista, en koskaan tuntenut olevani yksin, ja minä nautin täysin määrin suruttomasta elämästä.
Olin sentähden hyvin tyytyväinen päästessäni jälleen elämään ulkoilmaelämää. Siinä suhteessa sain kyllä tarpeekseni, sillä melkein kokonaiseen vuoteen en nähnyt kuin silloin tällöin kunnollisen talon, ja taivas muodostui asuntoni tavallisimmaksi katoksi.
Tulevaisuus ei siis missään suhteessa tuottanut minulle huolia. Ne johtuivat aivan muusta, nimittäin rokkotaudin tuottamasta tuhosta samojedien keskuudessa. Ensimäinen tapaamamme jurtta oli taudin vallassa; koko perhe makasi siellä sairaana. Toisessa oli elossa yksi ainoa ennen niin lukuisan perheen jäsen, ja seuraavassa tuohikodassa virui sekaisin kuolleita ja kuolemaisillaan olevia, jälkimäiset niin voimattomina, etteivät itse kyenneet hankkimaan itselleen ravintoa, ja minun täytyi sen tähden jättää heille leipävarastoni. Sellaista oli pitkin matkaa; toisissa jurtoissa ihmiset liikkuivat sangen reippaasti, vaikka kasvot olivatkin mustan kuoren peittäminä, toisissa taas makasivat kuin horrostilassa odottaen kuolemaa — vapauttajaa. Heitä oli kuollut joukoittain ja yhä useammat saivat vaeltaa samaa tietä. Sillä lääkäreitä ei ollut eikä ole koskaan ollut näillä seutuvilla, lääkkeitä oli mahdoton hankkia eikä rokotus tullut kysymykseen. Oli kamalaa katsella tuota kurjuutta ja vielä kamalammalta tuntui se, ettei voinut heitä millään tavalla auttaa. Ensimäisen ateriani heidän keskuudessaan sain vain suurilla vaikeuksilla niellyksi, mutta vähitellen totuin siihen ja luotin rokotuksen voimaan. Syöminen yhteisistä astioista olisi kyllä muuten minullekin tartunnan tuonut Pahinta oli, ettei samojedeilla näkynyt olevan aavistustakaan taudin tarttuvaisuudesta. Terveet ja sairaat liikkuivat ja oleskelivat huoletta toistensa parissa. Tästä seikasta johtuikin, että tauti näinkin harvaan asutuilla seuduilla oli nopeasti levinnyt ja että muutamia kuukausia myöhemmin ei todennäköisesti ollut montakaan tervettä jäljellä. Tunguusit käsittävät asian paremmin, koskapa näkyvät rokkoa pelkäävän enemmän kuin pahinta ruttoa. Heitä oli kyllä elellyt paikkakunnalla monta perhekuntaa, mutta he olivat jo varemmin paenneet sytyttäen tapansa mukaan metsän takanansa palamaan. Ja suojellakseen itseään vieläkin varmemmin olivat he poroineen kaikkineen vaeltaneet pihlajasta tehtyjen porttien läpi, koska he, niinkuin monet muut kansat, pitävät tätä puulajia erikoisesti puhdistavana.
Kuusi päivää kesti matka kanavan suulle. Olisihan se voinut nopeamminkin sujua, sillä hiekkasärkät olivat tähän vuodenaikaan kuivina ja venettä hinattiin eteenpäin nuorasta pitkin rantaa. Mutta osaksi me viivyimme verrattain kauan sairaiden luona ja osaksi täytyi meidän taistella pakkasta ja lunta vastaan. Olin itse asiassa aikonut viipyä vieläkin kauemmin kootakseni satuja ja lauluja, mutta ei kukaan sillä haavaa uskaltanut niitä kertoa, pelosta että Jumala heitä siitä vielä kovemmin rankaisisi. Kielellisessä suhteessa he eivät myöskään olleet erikoisen mielenkiintoisia; heidän puhumansa murre oli samaa kuin Maksimkin-Jarissa, ja sen tutkimista varten minulla olikin jo toinen miehistäni kielimestarina.
Kanava, jonne saavuimme, ei ole vieläkään valmis, mutta tarkoitus on, että se kerran maailmassa saattaisi välittää liikennettä Obin ja Jenisein valtavien vesireittien välillä. Se on kaivettu Kasin ja Ketin välille ja on noin 100 km:n pituinen. Tätä nykyä sitä eivät voi käyttää muut kuin pienet alukset ja veneet, sillä muutamat sulut ovat kovin ahtaat, vaikka toiset ovat hyvinkin suuret. Puuttuvien rahojen takia ei tätä paroni Aminoffin suunnittelemaa suurisuuntaista yritystä ole vielä voitu toteuttaa. Nyttemmin on kuitenkin myönnetty lisävaroja, ja sinne saapuessani toimittivat insinöörit mittauksia ja tutkimuksia kanavan laajentamista varten.
Hankittuani enemmän ruokavaroja ja saatuani uuden merimiehen, silmäpuolen shamaanin, ennenmainitun kristityn teologin sijalle, joka oli jo kyllästynyt retkeen, jatkoin taas matkaani. Syksy oli tullut ja ilma oli kylmä ja kuulakan kirkas. Lunta ei satanut ollenkaan ja tämä helpotti matkaamme tuntuvasti. Liikkuminen jäätyneillä hiekkasärkillä oli vähemmän työlästä, ja vaikeuksitta hankimme itsellemme ravintoa yllinkyllin. Suuret hanhet kulkivat jäykistyneinä pakkasessa rantoja pitkin ja me ammuimme niitä mielinmäärin. Teeret ja metsot kävelivät hiekkasärkillä syömässä ruuansulatusta edistäviä pikkukiviä ja niitäkin me pyydystelimme suuret määrät.
Tomskin puolella rajaa on muutamia jurttoja, joissa asuu rikkaita ja hyvinvoipia samojedeja. Nämä olivat säästyneet rokolta ja olivat aniharvoin olleet kosketuksissa venäläisten kanssa. He olivat yhtä terveitä kuin alkuperäisen pilaantumattomia, ja minä oleskelin heidän luonaan pari päivää katsellakseni heidän syyshommiaan ja kirjoittaakseni heiltä muistiin muutamia sankarilauluja, joita he osasivat paljon. Aanga nimisen jurtan läheisyydessä oli runsaasti samanlaisia muinaisjäännöksiä kuin Tymillä. Sain kuulla lukuisia kertomuksia entisaikoina eläneistä urhoista, jotka olivat asuneet näillä seuduilla. Jurtan läheisyydessä sijaitseva ihana järvi oli heidän kertomustensa mukaan syntynyt siten, että suuri Altep kaani muka oli juuri sillä paikalla taistellut. Korkeiden harjujen ja kukkuloiden luultiin saaneen alkunsa kaatuneiden sankarien ruumiista, ja pienet purot olivat syntyneet miekaniskuista. Kaksi kumpua edusti kivettyneitä satumaisia laivoja j.n.e. Kaikella oli sanalla sanoen oma historiansa, ja koko luonto esiintyi saduissa ja lauluissa elävänä. Kaikki tämä primitiivisyys, jossa ei havainnut vieraan kulttuurin kosketusta, oli pysyttänyt samojedit paremmalla ja alkuperäisemmällä asteella, ja he olivat paremmin kuin Obilla asuvat veljensä säilyttäneet omat tapansa ja menonsa ja omaperäisen sivistyksensä. He olivat tosin rakentaneet itselleen venäläismalliset tuvat, mutta kaikki he poikkeuksetta asuivat mökin ulkopuolelle pystytetyssä kodassa. Hyvinvointi oli huomattava, ja monen kerrottiin omistavan useampia tuhansia ruplia kultarahoja, jotka oli kätketty metsässä olevaan piilopaikkaan. Paremmin he eivät osanneet käyttää rikkauksiaan, ja kävi selvästi ilmi, että he olivat kohtaloonsa tyytyväiset.
Lähellä kuvernementinrajaa ja vähän matkaa rannasta tapasimme venäläisen uutisasukkaan vastavalmistuneen tuvan. Mieheni, joita silloin oli kolme ja jotka tiesivät, että sieltä sai ostaa viinaa — minulla ei ollut siitä aavistustakaan —, läksivät sinne tuttuansa tervehtimään. Minä jäin rannalle odottamaan nukahtaakseni tasaisella hiekkasärkällä ja keittääkseni itselleni päivälliseksi äsken ammutun sorsan. Mutta vaikka minä söinkin runsaasti ja nukuin kauan, ei miehiäni sittenkään näkynyt. Kärsivällisyyteni oli loppumaisillaan ja minä aioin pahaa aavistaen lähteä heitä etsimään, kun ryssä tulikin vastaan ja monen mutkan perästä selitti minulle, että kaikki mieheni makasivat humalassa hänen luonaan. Me lähdimme taloon ja sinne saapuessamme samojedit hoiperrellen tulivat minua vastaan lepyttääksensä vihaani. Yksi yritti syleillä minua, mutta lensi sensijaan vatsalleen maahan, toinen halusi välttämättä suudella kättäni ja pyytää anteeksi ja kolmas puhui pötyä ja vannoi heidän olevan valmiit soutamaan vaikka läpi koko yön. Olin nähnyt samantapaista ennenkin enkä senvuoksi saattanut sillä hetkellä muuta tehdä kuin nauraa ja antaa heidän humalansa haihtua. Mutta ennenkuin poistuin, kestitsivät pelästyneet venäläiset minua kunnollisella illallisella. Aamulla varhain palasin mökille herättääkseni mieheni ja viedäkseni heidät pois, ennenkuin he ehtivät juoda lisää. Nolostuneilta samojedeilta sain silloin kuulla yön suuresta tapahtumasta. Eräs heistä, Metashkinan shamaanin poika, oli yöllä humalassa ollessaan ehtinyt mennä kihloihin ja hankkinut vanhempien siunauksen. Kun asianomaiset sitäpaitsi tavallaan olivat menneet naimisiin, pyysivät he minua laatimaan asiasta virallisen paperin. Ei heillä eikä liioin minullakaan ollut aavistusta, miten sellainen sopimus oli kirjoitettava, mutta minä laadin kuitenkin kirjelmän, jossa sanottiin, että samojedi se ja se oli mennyt naimisiin sen ja sen tytön kanssa, minkä kaiken minä allekirjoituksellani ja sinetilläni todistin. Luettuani heille paperin sisällyksen ja heidän ilmoitettuaan siihen tyytyvänsä lopetettiin nämä meidän järjestämämme "vihkiäiset" muutamalla ryypyllä ja lukemattomilla asianomaisten ja morsiamen vanhempien vuodattamilla kyynelillä. Pian senjälkeen me jatkoimme matkaamme, ja vaikka minulla ei ole tarkempia tietoja tämän vahvistamani avioliiton kestäväisyydestä, on minulla täysi syy uskoa, että tällä ensimäisellä ja viimeisellä papillisella toimituksellani on pysyväiset seuraukset. Ketillä vallitsee näet suuri naisten puute, ja sentähden siellä on helpompi päästä vaimostaan irti kuin hankkia itselleen uusi.
Mutta ennenkuin me lopullisesti erosimme venäläisestä uutisasukkaasta, oli seuramme veneessä lisääntynyt yhdellä matkustajalla. Olin näet venäläiseltä ostanut hänen pyytämänsä elävän ketun. Se asetettiin suureen laatikkoon katolle, jossa sen oli hyvä olla, kunnes sekin kävi viinaan käsiksi tavalla, josta kerron myöhemmin.
Kirkkaana ja kauniina syyspäivänä auringon vielä lämpimästi paistaessa ja sääskien viimeistä kertaa meitä kiusatessa jätimme Tomskin kuvernementin tasaisine seutuineen ja vetisine, äärettömine soineen sekä saavuimme satumaiseen Jeniseiskin maahan, joka on niin luonnonihana, niin rikas kullasta ja jalokivistä, rikas kansoista ja häviävistä heimoista ja kielistä. Olimme tuskin sivuuttaneet rajan, kun rannikot jo kohosivat korkeammiksi ja metsät muuttuivat yhä komeammiksi ja syvemmiksi. Siellä täällä tapasi kiviä ja monin paikoin oli malmia ja kivihiiltä. Samojedit erosivat huomattavasti rajan toisella puolella asuvista. Heidän kielensä oli m.m. erinäisissä suhteissa niin toisenlaista, että sitä saattaa sanoa aivan eri murteeksi. Se kuuluu tosin samaan ryhmään kuin muutkin samalla joella puhutut, mutta sillä on aivan määrätyt erikoisuutensa ja sen sanavarasto on paljoa rikkaampi kuin muiden, vaikka siinä kylläkin on tavallista enemmän tataarilaisia lainoja.
Etupäässä tietenkin kieli veti huomioni puoleensa, mutta monessa muussakin suhteessa totesin eroavaisuuksia näiden ja muualla Ketillä asuvien samojedien välillä. Asuen paljoa enemmän erillään venäläisistä kuin muut ovat he huomattavasti alkuperäisemmällä kannalla. Vain harvat ovat olleet niin tuhlaavaisia, että ovat rakentaneet itselleen venäläismalliset mökit; useimmat asuvat pyramidinmuotoisissa, laudoista kyhätyissä hökkeleissä tai pyöreissä, teräväpäisissä tuohikodissa. Talvisin he enimmäkseen asustavat kaukaisissa erämaissa, missä he tunguusilaiseen tapaan yksin taistelevat kontiota vastaan, jonka tappavat paljaalla keihäällä, ampuma-aseita käyttämättä. — Syksy oli jo ehtinyt pitkälle, ja joella tapasimme haapion toisensa jälkeen matkalla kaukaisia metsästysmaita kohti. Sellaisessa veneessä on tottumattoman mahdoton istua menemättä nurin, mutta näkemissämme istui kokonaisia perhekuntia koirineen ja rekineen, muonavaroineen, tuohitelttoineen ja muine tarpeineen. Niissä melominen on meikäläisille yhtä vaikeata kuin polkupyörällä ajaminen samojedeille. Mutta nopeasti niillä tottunut pääsee eteenpäin. Ihastuksella katselin miten alkuasukas seisten ohjasi melalla alustaan vuolaassa virrassa tai pyssyllään pudotti lennosta linnun.
Ainoastaan harvat heistä omistavat poroja, ja useimmat tyytyvät käyttämään ajojuhtina koiria. Villipeuroja pyydystämällä saavat he kuitenkin tarpeeksi nahkoja voidakseen talvisin pukeutua lämpimiin turkkeihin. Kesäisin ne enimmäkseen käyttävät tataarilaismallisia vaatteita ja miehillä on tavallisesti pitkät, verasta tehdyt tataarilaiset kauhtanat ja suippopäiset lakit. Pitkäaikainen tataarilainen vaikutus on muillakin aloilla huomattavissa. Paikkakunnan samojedit ovat harvinaisen kauniita, heillä on roomalaiset nenät ja soikeat kasvot. Kaikki tämä johtuu todennäköisesti jostakin onnellisesta tataarilaisen ja samojedilaisen veren sekoituksesta, sillä muuten ei saattaisi selittää tuollaisten harvinaisten ominaisuuksien esiintymistä kansalla, joka, tosin kenties aiheettomasti, on tullut kuuluisaksi rumuudestaan.
Ilma kävi päivä päivältä viileämmäksi, ja yhä useammin heräsimme aarniometsissä siitä, että yöllä satanut lumi alkoi sulaa kastellen meidät ihoa myöten. Olin arvellut saavani matkan varrella hankituksi itselleni tarpeelliset turkit ja muut lämpimät vaatteet ja siitä syystä olin lähtenyt Tomskista puettuna vain sarkapukuuni. Mutta olin pahasti erehtynyt, ja kylmän vuodenajan lähestyessä ei kukaan ollut halunnut edes suuresta rahastakaan myydä minulle turkkia. Matkustaminen joella alkoi tuntua aika kylmältä tässä ohuessa puvussa, eikä yölläkään ollut juuri lämmin nukkua havuista tehdyllä vuoteella, jossa peitteenä tavallisesti oli vain lumi tai räntä. Samojedeillani oli kyllä lämmin ja hyvä olla, sillä he nukkuivat poronnahasta tehdyissä makuusäkeissä, joissa oli niin kuuma, että alastomana kovimmassakin pakkasessa saattoi niissä viettää yönsä mitä rauhallisimmalla tavalla. Mutta minä, ikävä kyllä, en niihin mahtunut, koska kaikki olivat tehdyt yhtä henkilöä varten. Aviovuode, s.o. yhteinen makuusäkki miestä ja vaimoa varten, oli jätetty kotia. Talvella sain joskus ryömiä sellaiseen ja kokemuksesta saatan sanoa, että harvoin olen nukkunut niin lämpimässä paikassa, jos kohta samalla tavallista enemmän olen kärsinyt siirtyvistä syöpäläisistä, jotka näkyvät voivan nopeasti asuttaa autiot ihmisruumiit. Opittuani muutaman viikon aikana hyvin kestämään pakkasta sain lopulta hankituksi lyhyen turkin, joka suojeli ainakin kaikkein arimpia ruumiinosiani.
Olimme jo saapuneet verrattain pitkälle Jeniseiskin kuvernementtiin, ennenkuin kuulimme mitään näillä mailla metsästävistä tunguuseista. He olivat kaikki lähteneet rokkoa pakoon ja heitä kävi verrattain hankalaksi löytää. Mutta eräänä kauniina päivänä näimme joen rannalla oudonnäköisiä kalanpyydyksiä ja ymmärsimme tunguusien asuvan jossain läheisyydessä. Pitkän etsimisen jälkeen löysimme heidän keihäittensä merkkejä puissa. Ei ollut vaikea seurata jälkiä metsässä. Mutta polku oli vaivalloinen ja kapea, toisinaan täytyi tunkea tiheän pensaikon lävitse ja toisinaan oli pakko kulkea kaatuneita puita pitkin soiden ja pienten jokien yli. Kaikesta saattoi päättää, että tunguusit olivat valinneet itselleen mahdollisimman vaikeapääsyisen leiripaikan saadakseen olla rauhassa syrjäisiltä. Heidän olikin pakko olla varoillaan, sillä samojedit pyrkivät hätyyttelemään heitä poltettujen metsien ja omavaltaisen metsästyksen takia.
Muutaman kilometrin vaelluksen jälkeen kuulimme koirien haukuntaa ja porojen mylvinää. Leiri oli huomannut tulomme ja me pysähdyimme antaaksemme myrskyn asettua. Pyssyt otettiin esille niillä uhataksemme koiria ja mahdollisesti ihmisiäkin ja yksi miehistä lähetettiin tiedustelemaan. Hetkisen kuluttua tuli luoksemme muutamia aseettomia tunguuseja, jotka lähestyivät meitä mitä suurimmalla kunnioituksella ja nöyryydellä. He kumartelivat ja yrittivät suudella ojennettua kättäni. Ihmeissäni tämän risaista ja sangen vähän loisteliasta persoonaani kohdanneen kunnioituksen johdosta tiedustelin heiltä keneksi he minua oikeastaan luulivat. He vastasivat mieheni kertoneen, että minä olin valkoisen ruhtinaan (tsaarin) poika, joka vierailin näissä erämaissa katsomassa miten alkuasukkaat elivät. Samojedi oli tekaissut tämän jutun valmistaakseen meille hienon vastaanoton, mutta nyt hän sensijaan sai aimo selkäsaunan tunguuseilta, jotka siten rankaisivat häntä tuosta majesteettirikoksesta.
Selvitettyämme tämän väärinkäsityksen ja tehtyämme tarkalleen selkoa rauhallisista aikomuksistamme päästettiin meidät leiriin, jossa koirat sillä välin oli otettu kiinni, jotteivät ne pääsisi meitä ahdistamaan. Meidät kutsuttiin päämiehen kotaan, jossa meille tarjottiin teestä ja poronmaidosta sekä kalanrasvassa paistetusta poronlihasta kokoonpantu juhla-ateria. Kun olimme polttaneet pari piipullista ja päässeet vähän tuttavallisemmalle kannalle toistemme kanssa, lähdimme lähemmin tarkastamaan leiriä, joka niin monessa suhteessa poikkesi samojedien asuinsijoista. Tunguusit asuivat poronnahalla peitetyissä teltoissa, jotka varmaankin ovat paljoa lämpimämmät kuin tuohesta tehdyt. Kodat seisoivat kaukana toisistaan; niiden välisellä alalla olivat heidän sangen suuret porolaumansa. Elukat seisoivat pitkissä riveissä puihin sidottuina. Keskellä päivää ne päästetään laitumelle valkosammalta kasvavaan metsään. Illan tullen ne otetaan kiinni koirien avulla, jotka ajavat ne yhteen eivätkä päästä niitä hajoamaan. Narttoja eli rekiä ei laisinkaan näkynyt, sillä tunguusit ratsastavat aina porojen selässä ja matkoilla tavaratkin sälytetään porojen selässä riippuviin pusseihin ja tuohisiin kontteihin. Siten he saattavat hyvin nopeasti liikkua erämaassa. Eniten tunguusit kuitenkin pukunsa puolesta eroavat samojedeista. Turkit ja takit ovat hienosta poronnahasta tehdyt ja jalkineina he käyttävät matalia säämiskästä tehtyjä kenkiä, jotka pannaan kiinni pitkillä pauloilla. Housut ovat aivan lyhyet ja nekin samanlaisesta nahasta valmistetut. Olkapäillä riippuu helmillä koristeltuja nauhoja, joihin on kiinnitetty kauniisti kirjailtuja pusseja. Hiukset, jotka ovat mustat ja pitkät, ovat pään kohdalta kiinnitetyt komealla ja värikkäällä soljella. Yritin ostaa muutamia tuollaisia miehuuden merkkejä, mutta epäonnistuin täydellisesti, koska ne katsotaan henkilöön kuuluviksi ja senvuoksi mahdottomiksi myydä. Vanhemmat miehet ja naiset olivat tatuoituja, ja poskia koristivat poronsarvien kuvat y.m. piirrokset.
Vierailtuamme heidän luonaan muutaman tunnin verran lähdimme jälleen veneemme luo. Kolme isännistä seurasi meitä osaksi katsellakseen alustani ja osaksi kuunnellakseen toissilmäistä shamaania, jonka he vanhastaan tunsivat. Metsä oli jo käynyt pimeäksi ja tie oli vaikeasti löydettävissä. Mutta me valaisimme polkuamme suurilla tunguusilaiseen tapaan valmistetuilla soihduilla, jotka paloivat kirkkaasti ja suurella liekillä, kun niitä vain tarpeeksi heilutti. Ihmeelliseltä mahtoi tuo seitsenmiehinen kulkue näyttää vaeltaessamme peräkkäin mustassa korvessa, kaikilla leimuavat soihdut käsissä.
Joelle tultuamme nousimme omaan veneeseemme ja tunguusit istuutuivat omaansa, joka oli tehty yhdestä ainoasta puunkuoresta ja näkyi lipuvan eteenpäin tavattoman keveästi. Soudimme vähän kauempana olevan metsän luo, jossa sytytimme suuren tulen ja keitimme päivän saaliin. Syötyämme itsemme kylläisiksi, tupakoituamme ja juteltuamme yhtä ja toista otti silmäpuoli noita esille shamaaninpukunsa alottaaksensa seurustelun henkien kanssa. Merkillinen oli tosiaankin nuotion viereen leiriytynyt seurueemme. Ympärillämme oli hiljaista ja pilkkopimeää. Puoleksi palanut nuotio valaisi heikosti taivastatavoittelevia jättiläispuita ja miesten omituisia kasvoja. Kaamealta tuntui katsella toissilmäisen shamaanin kasvojen ilmeitä, laulun yhä kiihtyessä, ja kamalaa oli kuulla öisen metsän kaiullaan vastaavan hänen kummallisiin, kauaskantaviin lauluihinsa ja rummun kumeaan pärinään. Sellaista tuskin milloinkaan unohtaa.
Vähitellen saapui hiljaisuus meidänkin seuraamme; samojedit ja minä valmistimme vuoteemme ja ryhdyimme nukkumaan, mutta ohuesti puetut tunguusit kyyristyivät tulen ääreen ja aikoivat siinä torkkuen odottaa päivän tuloa.
Minä nukahdin ja toivoin saavani rauhassa levätä aamuun asti. Toisin kuitenkin kävi. Keskellä yötä heräsin aivan harvinaiseen hälinään ja ehdittyäni hieroa unen silmistäni näin hämmästyksekseni miehet mitä kovimmassa humalassa ja vilkkaassa keskustelussa. Tuskin olin ehtinyt saada tietää ohimatkustaneen venäläisen kauppiaan myyneen heille viinaa (pullo oli maksanut 10 ruplaa), ennenkuin heidän pakinansa jo oli muuttunut toraksi ja tappeluksi. Juovuspäissä oli heimojen välinen viha herännyt heissä, ja pian oli käynnissä tuima käsikähmä. Samojedeilla oli ylivoima puolellaan, he kun tarttuivat kiinni mustaihoisten pitkiin letteihin ja vetivät kumoon toisen toisensa jälkeen. Tunguuseista asema näytti vakavalta, he turvautuivat sääriin kiinnitettyihin puukkoihinsa, joilla ryhtyivät samojedeja tiukasti ahdistamaan. Pari meikäläisistä miehistä sai verisiä haavoja ja he aikoivat jo käyttää samoja aseita, mutta sillä hetkellä minäkin ryhdyin toimimaan. Kun he eivät välittäneet sanoista eikä varoituksista, otin esille kiväärin ja ammuin pari laukausta ilmaan, josta oli seurauksena, että arvoisat vieraamme suin päin pötkivät metsään. Mieheni saivat kumminkin kiinni yhden tunguusin ja antoivat hänelle niin tuntuvan selkäsaunan, että hänen oli vaikea paikaltaan liikkua. Kun taistelutanner oli puhdistettu vihollisista, luulin puolestani asian selvitetyksi, mutta niin ei ollut laita. Samojedit rupesivat tyhjentämään tunguusien jälkeensä jättämiä pulloja, ja loppu muodostui alkua paljon pahemmaksi. He alottivat tappelun keskenään ja minun oli jälleen pakko ryhtyä hillitsemään heidän tunteitaan. Selvänä miehenä kävi minulle verrattain helpoksi voittaa nuo kolme humalaista. Pahimman riitapukarin sidoin lujasti käsistä ja jaloista ja heitin veneen pohjalle. Muut seurasivat vapaaehtoisesti. Sitten ryhdyin nopeasti soutamaan venettä eteenpäin, jotta äkäiset tunguusit eivät niin helposti saavuttaisi meitä, jos heidän kenties tekisi mieli kostaa. Pitkälle emme kuitenkaan ehtineet, sillä erään mieheni päähän pälkähti ajatus, että hänen välttämättä piti mennä uimaan virkistääkseen ruumistansa. Hän syöksyi jokeen ja minä perässä. Laahattuani hänet lähellä olevalle hiekkasärkälle oli minun pakko jättää hänet sinne makaamaan, yksin kun en jaksanut häntä kuljettaa takaisin veneeseen. Pian hän vaipui rauhalliseen uneen, vaikka vaatteensa olivat pakkasessa jäätyneet. Jotta veneeni ei tarttuisi jäihin keskellä erämaata, täytyi minun jatkaa matkaa ja siitä syystä jätin hänen viereensä rannalle kattilan, ruokaa, tulitikkuja, kiväärin y.m. sekä soudin eteenpäin. Loppuosan päivää suoriuduinkin jokseenkin hyvin omin neuvoin, sillä ilma oli sangen suotuisa.
Mutta vielä tapahtui yksi onnettomuus. Tappelujen aikana olin ottanut miehiltä pullon viinaa, jonka olin piilottanut varmaan paikkaan, nimittäin siihen laatikkoon, jossa kettuni asui. Nyt oli joko pullo kaatunut ja itsestään mennyt rikki tai oli kettu sen särkenyt, pääasia vain oli, että sen sisällys oli valunut laatikkoon. Kettu oli kaikesta päättäen sekin viinaan menevä, se oli langennut ja juonut spriin. Sillä kun minä illalla avasin laatikon, oli kettu kuollut ja viina hävinnyt.
Seuraavana aamuna saapui hiekkasärkälle jätetty mies leiriimme. Hän oli kurjan ja menehtyneen näköinen, mutta saatiin jälleen eloon voimakkaalla annoksella bismut salisyliä. Molemmat muut, shamaani ja Metashkinan mies, olivat aamulla hyvässä kunnossa, mutta juotuansa kuumaa teetä he humaltuivat toistamiseen ruumiiseen jääneestä alkoholista, joka tällä merkillisellä tavalla tuli kaksi kertaa palvelleeksi samaa tarkoitusta. Se kuulostaa omituiselta, mutta tosiasia on, että he sinäkin päivänä olivat melkein yhtä hutikassa kuin edellisenä, vaikka eivät olleet maistaneet tippaakaan sitä pirullista juomaa, jota myydään 90 % alkoholin nimellä. Tämäkin päivä oli siis puoleksi pilalla ja matkani vielä enemmän lykkääntynyt.
* * * * *
Ylläsanotusta selviää, että retkeni Ketillä monien seikkailujen ja mieltäkiinnittävien opintojen takia oli kovasti pidentynyt. Syyskuu oli lopullaan, rannikoilla lumi kävi yhä runsaammaksi ja joessa jää levisi nopeasti keskiuomaa kohti. Muutamien uusien seikkailujen jälkeen, joihin m.m. kuului, että me pari päivää olimme melkein kaikkea ruokaa vailla, saavuimme venäläiseen Monastyrskaja nimiseen kylään. Vaikka paperini olivat mitä parhaimmassa kunnossa ja vaikka minulla oli oikeus vaatia asukkailta apua veneeni nopeampaa kuljettamista varten, en mitään sellaista saanut. Olin tullut, soutaen samojedien kanssa, tehnyt työtä ja vetänyt venettäni samalla tavalla kuin hekin, ulkomuotoni ei ollut erikoisen siisti eikä tunguusilaisturkkinikaan mikään suositus. Minua luultiin ihan yleisesti samojediksi, eikä minulla ollut mitään mahdollisuutta saada oikeuksiani tunnustetuiksi. Ostettuani suurella vaivalla pari leipää ja palasen lihaa lähdimme tiehemme tästä niin vieraanvarattomasta paikasta, samojedit tyytyväisinä hankkimamme ruuan johdosta ja minä synkällä tuulella, tottumaton kun olin siihen, että minua pidettiin tavallisena samojedina ja kohdeltiin sen mukaan. Monen vaivan jälkeen saavuimme Vorosheikaan, joka sijaitsee parin päivämatkan päässä edellisestä paikasta. Tullessamme kylään joki jäätyi umpeen ja meidän oli mahdoton jatkaa matkaamme vesitse. Veneeni, joka kesän aikana oli ollut minulle hauskana olinpaikkana, vedettiin rannalle.
Aikomukseni oli jatkaa matkaa 50 km:n päässä olevaan Makovskoen kylään, jossa minun vielä jonkun aikaa piti tutkia samojedejani. Ryhdyin siis hommiin saadakseni tavarani kuljetetuiksi hevosella sinne. Menin kylänvanhimman luo vaatimaan paperieni nojalla minulle tulevat kolme hevosta. Mies ei ollut lukutaitoinen ja kieltäytyi auttamasta minua, kun ei ymmärtänyt kirjoitusten sisällystä ja sitäpaitsi oli varmasti vakuutettu, että minä olin samojedi ja petkuttaja. Tätä hänen uskoansa vahvisti niin pukuni kuin sekin, että puhuin samojedia seuralaisteni kanssa, mikä tietenkään ei olisi ollut venäläiselle mahdollista. Mutta minä en heittänyt niin vähällä, ja seurauksena hirveistä uhkauksistani oli, että kylän koko miespuolinen väestö kutsuttiin koolle asiaa pohtimaan. Tämän korkean raadin edessä minä luin kuvernööriltä saamani paperit ja selitin matkani tarkoituksen. Esiintymiseni jälkeen syntyi myrskyinen keskustelu, ja kaikki vastustivat pyyntöäni. He ilmoittivat suoraan epäilevänsä papereitani vääriksi ja käskivät minua lähtemään sieltä miten vain itse halusin. Tällä kertaa en suuttunut, sillä huomasin itsekin, että heidän oli mahdoton käsittää minua muuksi kuin samojediksi. Ei mikään Venäjän virkamies esiinny ilman virkapukua, ja minulla ei ollut lakissa, takissa tai housuissa yhtään kruunun nappiakaan. Samojedit olivat toisinaan matkan varrella kysyneet kansallisuuttani ja sanoneet minua "ihmiseksi" (kum), jolla nimellä he vain omiaan kunnioittavat, mutta minä olin luullut sitä jonkinlaiseksi imarteluksi. Nyt vasta oivalsin asian oikean laidan.
Rahalla sain vihdoin hankituksi kaksi hevosta tavaroitani viemään, ja niinpä lähdettiin samoilemaan halki lumisten metsien, joissa ei ollut teitä eikä ihmisasuntoja. Lunta oli kosolta, mutta se oli pehmoista ja jauhomaista eikä senvuoksi kantanut hiihtäjää. Meidän täytyi hitaasti kahlata eteenpäin, ja hevosten oli vieläkin vaikeampi. Matkaa kesti kaksi päivää, ja yön me vietimme vanhassa metsästysmajassa, jossa olimme tukehtua savuun, kun lumi oli tukkinut katossa olevan savutorven. Mustina neekereinä astuimme aamulla valkoiseen lumeen lähteäksemme viimeiselle taipaleelle.
Kauniilla rinteellä Ketin läheisyydessä sijaitsevaan kylään saavuimme illan tullen. Ajoimme heti keskellä kylää olevaan kestikievariin. Vastaanottoni muodostui kylmäksi sen johdosta, että samojedikoirani Säägo (Musti), joka ensi kertaa eläissään näki kanoja, puraisi monelta pään poikki, ennenkuin ehdin ottaa sen kiinni. Koira parka oli vähällä menettää henkensä, ja vasta viime tingassa minä sain aikaan rauhan ja sovinnon sekä ystävällisemmän vastaanoton lupaamalla maksaa määrätyn korvauksen jokaisesta päättömästä ruumiista.
Matkassani olevat kaksi samojedikielimestaria muuttivat asumaan kylässä olevien tuttujensa luo ja minä asetuin kievariin. Pari kolme viikkoa asuin sitten saman katon alla ja samassa huoneessa Barminin perheen kanssa.
Oleskelustani kylässä on minulla melkein yksinomaan hauskoja muistoja. Työni sujui hyvin, samojedit istuivat vuoron perään luonani ja ainoastaan vuorotellen he saivat luvan juhlia ja juoda. Isäntäväkeni kanssa tulin hyviin suhteisiin selvitettyämme pienen väärinkäsityksen, joka johtui siitä, että he ensin luulivat minun vuokranneen huoneeni ilman ruokaa. Kun näet minulle toisena päivänä yhä edelleen tarjoiltiin vain teetä, selitin heille maksavani myöskin ravinnosta. Autettuani akka Barminia synnyttämään pienen tytön ja saatuani papin suostumuksella ja huolimatta siitä, että olin vääräuskoinen luterilainen, olla kummina, muuttui hyväntahtoisuus ystävyydeksi. Vielä parikin vuotta vierailuni jälkeen olen saanut heiltä kirjeitä, jotka alkavat: "Terve, rakas kummi!"
Lääkkeittenikin avulla voitin monta ystävää, ja kun en maksusta huolinut, sain sensijaan usein lahjaksi kiitollisilta potilailta munia, voita, kalaa ja lintua. Vorosheikasta saapui kuitenkin ikäviä sanomia. Veneeni oli ollut suuressa vaarassa, siellä olivat aikoneet sen myydä, ja lähettini oli vasta viime tingassa saanut homman estetyksi. Tästä ja parista muusta samanlaisesta tapauksesta huomasin niiden henkilöiden olleen oikeassa, jotka olivat väittäneet Jeniseiskin kuvernementin talonpojan suuresti eroavan tomskilaisesta virkaveljestään. Jälkimäisessä kuvernementissa sellaista ei koskaan tapahdu, eikä koskaan ole tarvis huolehtia tavaroistaan. Mutta uusi kuvernementti näkyi tässä, niinkuin niin monessa muussa suhteessa, huomattavasti eroavan edellisestä.
Ket-joen samojedilla ei ole paljonkaan tämän maailman tavaraa. Mutta hänen elämänsä on sittenkin rikas ja suuri ja kaunis, sillä hänen olemassaolonsa ei ole yksinomaan maalliseen sidottu. Hän osaa yhä vieläkin lauluissaan ja saduissaan runoilla itselleen mielikuvituksen maailman, jossa hän elää yhtä elävää elämää kuin konsanaan maan päällä. Samoin kuin lapsi kykenee kuvittelemaan kullanhohtavaksi niin menneen ajan kuin tulevaisuudenkin, samalla tavalla kuin kansa, jolla on suuri menneisyys, uneksii kunniakasta tulevaisuutta, samoin samojedikin isiltä perittyjen, loistavasta entisyydestä kertovien satujen ja tarujen avulla ja nykyisestä alennustilastaan huolimatta rakentaa itselleen muinaisuutta vastaavan tulevaisuuden. Ja ajan pauhaavista pyörteistä huolimatta yhdistäen menneisyyden tulevaisuuteen on hän myös nykyiseen tilaansa tyytyväinen ja onnellinen. Juuri tämän johdosta hän pyrkiikin mahdollisuuden mukaan säilyttämään kaikkea menneisyyteen kuuluvaa. Siinä suhteessa hän on myös paremmin onnistunut kuin Obilla asuvat heimolaisensa. Hänellä on jäljellä uskonsa, vanhat jumalansa ja pappi-noitansa, ja hänen seurustelunsa metsän ja veden ja ilman henkien kanssa on yhtä tuttavallista kuin meidän kanssakäymisemme hyvien ystäviemme kanssa.
Ylisen Ketin aluetta saattaa täydellä syyllä sanoa shamaanien luvatuksi maaksi. Jokaisella jurtalla on oma ihmisten ja henkien keskeinen välittäjänsä, ja melkein jokaisessa kodassa kuulee iltaisin noitarummun kumeata pärinää ja shamaanin kaameata laulua. Joka päivä olikin minulla tilaisuus kuulla tuota niin tuttua soittoa, ja jokaisessa uudessa paikassa yrittivät shamaanit voittaa toinen toisensa näytöksen pituudella ja yhä taidokkaammalla noitumisella ja rummun käyttämisellä.
Tämän matkani kauneimmat muistot palautuvat noihin ihmeellisiin iltoihin, jolloin aarniometsien hämärässä sain ottaa osaa tuollaisiin pakanallisiin jumalanpalveluksiin. Muistan erikoisen elävästi erään sellaisen tilaisuuden. Meitä istui muutamia miehiä jokeen ulkonevalla niemekkeellä. Ilta oli hiljainen, nuotio melkein sammunut, ja suurina mahtavina varjoina kohosivat aarniometsän ikivanhojen setripuiden rungot kirkasta tähtitaivasta kohti. Lumi peitti pehmeänä maan ja koko luonto näytti nukkuvan erämaan unta. Miehet olivat pitkälti kertoneet vanhoja satujaan edesmenneistä urhoista, ja noita oli jutellut niin taivaan kuin manalan henkien kanssa. Olin unohtanut koko itsessäni jäljellä olevan kulttuuri-ihmisen, en ollut ajatellut kristinuskoa enkä muita oppeja, olin päinvastoin lapsellisen ihailun valtaamana täydellisesti vaipunut näkemääni ja kuulemaani. Tunsin itseni yhtäkkiä lapseksi ja kuvittelin niinkuin lapsuudessa kaikilla esineillä olevan nielun, veden ja ilman mystillisten ja näkymättömien, selittämättömällä tavalla maailmaa johtavien ja ihmisten kohtaloja määräävien olentojen kansoittamaksi. Erämaan koskemattomuudessa ja sen äärettömässä hiljaisuudessa jouduin kaiken lujaan uskoon vievän satumaisen mystillisyyden ja uskonnollisesti selvittämättömän vangiksi. Muutamien tämäntapaisten tilaisuuksien jälkeen tulin kyllä paatuneeksi enkä jaksanut enää niissä tunteitani samassa määrässä tuhlata, mutta minulla on vielä tänä päivänä kuulemastani ja näkemästäni jäljellä syvempi ymmärtämys siitä, miten nuo erämaan lapset ajattelevat ja miten he tuntevat. Heidän uskontonsa on minulle käynyt eläväksi, ja arvelen tuollaisen ymmärtämyksen ja tiedon monella tavalla olevan hyödyksi. Ilman sitä on tuskin mahdollista pohjia myöten tutkia mitään asiaa, olkoonpa sitten kysymys mistä elävän elämän alasta tahansa.
Paitsi tätä ensimäistä erämaassa noitumista muistan vielä erikoisen hyvin toisen samanlaisen tilaisuuden. Olimme istuneet kauan kuuntelemassa lauluja ja noidan keskusteluja henkien kanssa. Aioimme jo valmistaa vuoteemme, kun vanha ja kuuluisa Marga niminen tietäjä astui esille ja kertoi seuraavaa heidän keskuudessaan olevalle muukalaiselle. Tyynellä, rauhallisella tavallaan hän kuvaili isoisäänsä, joka monia vuosikymmeniä sitten kerran keväällä oli metsistä kutsuttu kaukana olevaan Makovskoen kylään venäläisten luo. Sinne oli saapunut kookas mies, varmaankin ennen niillä mailla hallinneiden maadurien, sankarien, sukua, joka hänkin väitti olevansa heidän heimonsa lapsia. Kylässä olivat he sitten istuneet yhdessä noin kuukauden päivät ja vieras oli, niinkuin minä, kysellyt sanoja, tiedustellut satuja. Joka ilta hän oli, työn loputtua, mustasta laukustaan ottanut esille viinapullon ja siitä kaatanut ukolle pari kolme ryyppyä. Tämän oli hänen isoisänsä kertonut, ja vanhus kysyi minulta, tunsinko mahdollisesti tuon miehen. Sanoin kuulleeni hänestä, sillä ymmärsin hänen tarkoittaneen M.A. Castrénia, suurta tutkijaamme. Lisäsin kuuluvani samaan heimoon. Ukko mietti silloin ja kysyi vihdoin, eikö se aika pian koittane, jolloin kaikki heimot yhdeksi yhtyvät, eikö se aika joskus tulle, jolloin omat miehet saavat vapaasti ja rauhassa hallita erämaan metsiä ja Obin laajoja maita. Ja minä vastasin, säälien ukon kauniita tuulentupia, että kerran se aika kyllä tulee.
Virallisesti kaikki Ketin samojedit ovat kristityitä ja melkein kaikki tavalla tai toisella kastetut, s.o. papin itsensä tai hänen kaukaa tulevien sanojensa kautta. Mutta Korgel-kyyn (Karhujoki = Ket) asukkaat ovat siitä huolimatta todellisuudessa yhtä suuria pakanoita kuin heidän esi-isänsä, ja Fröding laulaa aivan oikein "att samojederna ha ben till gudar" (että samojedeilla on luusta tehdyt jumalat).
Samojedit uskovat poikkeuksetta korkeimpaan maan ja taivaan luojana hallitsevaan ja koko maailmaa johtavaan jumalaan. Mutta heidän teologiansa ei ole hänestä kyennyt luomaan persoonallista olentoa, ja hän itse niinkuin hänen asuntonsakin on sijoitettu kaukaiseen taivaaseen, jossa hän viettää kokonaan eristettyä elämää. Useimmiten hän ei ole muuta kuin abstraktinen käsite, joka melkein sulautuu taivaan käsitteeseen ja on samaa merkitsevä kuin se, niin ettei oikein saa selville kumpi näistä käsitteistä on alkuperäinen. Hän on niin tuntematon ja hän elää niin kaukana, että on turha hänen puoleensa rukouksilla kääntyä tai häntä uhreilla lepyttää, ja ainoastaan poikkeustapauksissa shamaani häneltä neuvoa kysyy. Hänestä niinkuin taivaastakin samojedeilla on sangen hämärä käsitys, jotavastoin heillä luonnonkansoille hyvin ominaisella tavalla on mitä tarkimmat tiedot manalasta ja siellä asuvista hengistä.
Mutta vaikkakin samojedit ainoastaan vaistomaisesti tuntevat maailman korkeimman jumaluusolennon hallitsemaksi, on heillä erittäin konkreettinen käsitys kaikesta mikä heitä luonnossa ympäröi. He uskovat jokaisella esineellä olevan hengen ja he tietävät tämän hengen vapautuvan vasta sitten, kun esine hävitetään, samalla tavalla kuin ihmisen henki vapautuu kuolemassa.
Samojedien henget tahi toisin sanoen jumalat voidaan jakaa seuraaviin luokkiin: kaikkialla ja paikasta riippumatta oleviin, esi-isiä edustaviin, puhtaasti paikallisiin ja niihin, joita tavallisesti sanotaan kotijumaliksi.
Tärkeimmät ensiksimainituista ovat metsän ja veden henget. Edellistä pidetään yleensä hyvänsuopana ja ihmisiä kohtaan ystävällisenä, mutta jälkimäinen on ilkeämielinen ja sitä pelätäänkin siitä syystä suuresti. Metsän henki, Paargä, joka usein tavataan ihmisenmuotoisena puuhun veistettynä, hallitsee kaikkea riistaa ja määrää ihmisten saaman osuuden. Hän tyytyy verrattain vähäisiin uhreihin; usein ei muu ole tarpeen kuin hänen suunsa voiteleminen rasvalla tai hänen kestitsemisensä viinalla, mutta toisinaan hän näkyy vaativan taidokkaasti taottuja nuolia ja parhaita jousia. — Veden haltia, jota ei koskaan kuvata, on ahne ja saita sekä aina valmis tarttumaan saaliiseen, jollei hänelle riittävästi uhrata. Hän saattaa kieltää ja estää ihmisiä saamasta kaloja, hän kykenee myös lähettämään tauteja heitä vaivaamaan ja hänellä on valta vetää heidät luokseen syvyyteen. Hän on myös liitossa manalan henkien kanssa, vaikka hän tosin siellä näyttelee vain palvelijan vähäpätöistä osaa. Sentakia on pakko syksyin keväin uhrata hänelle runsaasti kalaa, s.o. usein vain puusta tehtyjä kalankuvia, ja matkalle lähtiessä tai sellaiselta palattua kuuluu jokaisen velvollisuuksiin lahjoittaa hänelle rahaa ja muuta omaisuutta. Jos ihminen sairastuu ja taudin syitä selvittävää shamaania ei ole saatavissa, ei ole muuta neuvoa kuin uhrata veden hengelle ripustamalla kankaita ja vaatteita rannalla kasvaviin pensaihin hänen käytettäväkseen. Sillä tavalla minun kielimestarini Tym-joella parani taudistaan, vaikka hän sitä ennen kauan ja turhaan oli yrittänyt mitä erilaisimpia lääkkeitä. Veden haltia saattaa kuitenkin kaikesta huolimatta esiintyä tylynä ja pahansuopana, ja silloin häntä joskus voi tulella kurittaa. Hänen arvellaan asuvan syvissä järvissä ja yksinäisissä lahdissa ja niiden läheisyyteen sytytetään silloin tuli, josta palavia kekäleitä heitetään veteen. Useasta hänen henkilökohtaisesti uhkaamastaan ihmisestä kerrotaan, että he ovat pelastuneet joutumasta paljaiksi ryöstetyiksi yksinomaan häntä kärventämällä tai uhkaamalla häntä tulella, jota hän ei millään muotoa voi sietää.
Samaan kaikkialla läsnäolevien ja toimivien henkien ryhmään kuuluu sellaisiakin, jotka kykenevät ahdistamaan ihmisiä taudeilla ja monenlaisilla onnettomuuksilla. Lännempänä ne tavallisesti ovat kuvatut ihmisenkaltaisiksi, mutta Ketillä ne ovat melkein persoonattomia, ja niiden katsotaan olevan niin läheisissä kosketuksissa manalan henkien kanssa, että niille tavallisesti yhtaikaa uhrataan. Monin paikoin eletään siinä uskossa, että elämä ja kuolema, taudit ja terveys ovat suoranaisesti riippuvaiset maan alla asuvista hengistä, jotka mielensä mukaan voivat katkaista ihmisen elämänlangan. Ainoastaan muinaisuudessa eläneillä sankareilla oli kyky hankkia itselleen pitennettyä maallista elämää, ei uhreilla ja lupauksilla, vaan väkivallalla ja viekkaudella.
Tärkein kaikista samojedien uskonnollisessa elämässä esiintyvistä ja suurimmalla ratkaisuvallalla varustetuista jumaluusolennoista on epäilemättä Kuödar-gup eli heimon kantaisä. Hänessä samojedit näkevät varsinaisen korkeimman jumalansa ja hän se oikeastaan rajattomalla vallalla hallitsee maailmaa, hänellä kun on taivaallisen jumalan täydet valtuudet. Hän on tosin siinä merkityksessä paikallistettu, että jokainen heimo palvelee vain omaa kantaisäänsä, mutta henkisen päällikkyytensä nojalla hän omaa kokonaan johtavan aseman heimon uskonnollisessa elämässä. Lisäksi kaikki tuollaiset henget ovat jonkinlaisessa uskonnollis-genealogisessa yhteydessä toistensa kanssa, ja tästä johtuu, että kukin heistä omalla paikkakunnallaan edustaa heidän yhdistynyttä valtaansa. Siten he muodostavat kollektiivisen käsitteen, joka on painanut syvän leimansa samojedien uskontoon. Tymillä tämä henki tavataan mitä erilaisimmilla tavoilla kuvattuna, mutta Ket-joella ei ole kuvia, vaan siellä palvotaan henkeä sinänsä ja samalla sitä eläinlajia, johon hän kuuluu. Merkillisintä on näet, että häntä aina pidetään eläimenä, vaikkakin hänellä katsotaan olevan inhimilliset ominaisuudet. Ylisellä Ketillä hän on karhu, ja siitä syystä heimo nimittää itseänsä karhun heimoksi, koska he kerran luulevat polveutuvansa sellaisesta eläimestä. Tässä yhteydessä en halua kosketella sitä, millaiseksi he ajattelevat itse sukupuuta; mainitsen vain sen tosiasian, että Ketin samojedit vielä tänäkin päivänä ovat täysin vakuutetut siitä, että ihminen voi muuttua eläimeksi ja päinvastoin. Hyppimällä aivan erikoisella tavalla kaatuneitten puitten yli ja samalla toistamalla määrättyjä maagillisia lauseita voi vaikeudetta muuttua esim. karhuksi. Samoin saattaa varsin helposti tapahtua, että uroslinnun syönyt tyttö tulee raskaaksi ja ihmislapsen asemesta synnyttää linnun. Tuontapaisten syvälle juurtuneiden käsitysten takia ei heistä tunnu ollenkaan ihmeelliseltä, että ihmiset itse asiassa voisivat polveutua eläimellisistä esi-isistä. Erikoisen helppo on kuvitella karhun omaavan inhimillisiä ominaisuuksia; kuuleehan sen usein metsässä huutavan aivan kuin ihminen. Tuollaiset uskomukset eivät tietenkään riitä selittämään totemismin syntyä, mutta joka tapauksessa ne antavat meille käsityksen siitä, miten ja mitä teitä se on saattanut syntyä ja saavuttaa niin laajan leviämisen.
Samojedit kunnioittavat totem-eläimiä aivan erikoisella tavalla. Vaikka ne olisivat kuinka vahingollisia ja verenhimoisia, ei niitä koskaan tapeta, ja muuallakin ollessa varotaan syömästä niiden lihaa. Heidän keskuudessaan sellaista pidetään jokseenkin samanveroisena kuin kannibalismia meillä, ja heidän uskonsa mukaisesti se todella olisikin samaa kuin oman lihansa ja verensä syöminen.
Samaan heimoon kuuluvat henkilöt eivät oikeastaan saa mennä keskenään naimisiin, mutta nyttemmin tätä kieltoa ei enää noudateta entisellä ankaruudella. On katsottu soveliaammaksi yleensä kieltää avioliittojen solmiminen läheisten sukulaisten kesken, enkä ole koskaan siellä kuullut edes serkuksien naimisista.
Totemistinen kantaisä on, niinkuin yllä olen maininnut, samojedilaisista jumalista etevin. Hänen arvellaan sekä voivan tuottaa heimolle rikkautta ja onnea että myös kykenevän järjestämään jokapäiväiseen elämään kuuluvat asiat. Hän saattaa tehdä miehen hyväksi, ja hän voi lahjoittaa hedelmättömälle naiselle lapsia, hän siunaa työn ja sulostuttaa elämän. Hänelle uhraa koko heimo vuosittain palautuvissa juhlatilaisuuksissa, ja hänelle mies antaa aseita, pyydyksiä ja rahoja, vaimo neuloja, lankaa ja vaatekappaleita.
Olen aikaisemmin maininnut siitä, että samojedi uskoo hengen piilevän kaikissa luonnon kappaleissa. Näin on erittäinkin kummallisen muotonsa puolesta huomiota herättävien kivien laita. Eräälläkin miehellä tapasin kerran ihmisjalkaa muistuttavan kiven, jota säilytettiin mitä suurimmalla huolella siinä mielessä, että se saattoi suojella pahoja henkiä vastaan. Usein löytää myös sellaisia palvonnan esineenä olevia kiviä, joissa hyvällä mielikuvituksella saattaa nähdä kasvojenpiirteitä, s.o. silmiä, nenää ja suuta vastaavia kuoppia ja kohopaikkoja. Sivulla 128 oleva kuva esittää sellaista vaatetettua kiveä, jonka huomasin suuressa arvossa pidetyksi hengeksi Ket-joella. Sillä oli oma temppelinsä ja sille oli uhrattu paljon rahoja. Valokuvaamista varten siirsin tuon pyyl-paja (= kiviakka) nimisen kiven ulkoilmaan. Mutta jotta se ei tämän johdosta vihastuisi, oli minun uhrattava sille 20 kopeekkaa, jonka uhrini se ilmeisesti katsoi otolliseksi, koska minua matkan varrella ei kohdannut mikään onnettomuus. — Usein uskotaan tuollaisten kivien voivan siirtyä paikasta toiseen, ja erikoisesti Ketillä olen nähnyt suuren määrän noita vaeltelevia ja levottomia jumalia. Niitä palvotaan mahtavina henkinä ja niille uhrataan usein, vaikka ei ollakaan selvillä niiden tuottamasta hyvästä tai niiden todellisesta vallasta. Syynä ihmisten niille osoittamaan kunnioitukseen on usein juuri tuo niissä piilevä salaperäisyys ja selittämättömyys.
Kaikilla läntisillä ja pohjoisilla ostjakki-samojedeilla on lukuisia kotijumalia, mutta idempänä yksinomaan shamaanit omistavat niitä. Samalla henkilöllä saattaa joskus olla kokonaista 15 eri henkiolentoja edustavaa puunukkea. Toiset niistä ovat kotijumalia siinä merkityksessä, että ne pääasiallisesti turvaavat kotiliettä ja perheen jäseniä. Toisten erikoisena tehtävänä on torjua pahoja henkiä, etenkin sairauksia tuottavia. Valkoiset henget lahjoittavat onnea ja siunausta, ja niihin kuuluvat kaikki erilaiset metsästysjumalat. N.s. mustat suojelevat kaikelta pahalta, ja "mustiksi" niitä nimitetään, ei tummemman värin tai puvun takia, vaan yksinomaan senvuoksi, että ne olemalla itse pahoja kykenevät paremmin kuin muut karkoittamaan yhtä pahoja ja ilkeämielisiä henkiä. Samojedienkin keskuudessa on vallalla se perin yleinen käsitys, että paha on ainoastaan pahalla parannettavissa. Kotijumalat asuvat tavallisesti suuressa tuohisessa kopassa, jossa myös heidän vaatteensa ja muu omaisuutensa säilytetään. Heidän tamineihinsa kuuluu pieniä lyijystä tehtyjä aseita ja eläimiä ja heidän runsaaseen vaatevarastoonsa suuri määrä pukuja. Vaatteitten paljous johtuu siitä, että jumalien vähintään kerran vuodessa täytyy saada uudet puvut. Nämä tehdään turkiksista ja kangastilkuista ja kiedotaan aivan erikoisella tavalla jumalien ympäri. Alastomina nuo nuket koomillisuudellaan herättävät vastustamatonta naurua. Vaatteita ei saa ommella, kaikki on sidottava ja solmittava, ja pukemista ei voi toimittaa muu kuin virgo tahi shamaani.
Samojedi ei ole koskaan kyennyt virittämään laulujansa luonnon ylistykseksi, ja saattaisi melkein luulla hänen jääneen kokonaan sen vaikutuksen alaiseksi joutumatta. Uskonto on ainoa, joka osoittaa hänen itse asiassa olevan luonnon kanssa kosketuksessa. Sillä uskollaan hän todella on näyttänyt meille, miten läheisesti hän katsoo olevansa ympäröivään elämään yhdistetty. Kukilla ja eläimillä on samantapainen sielu kuin hänellä itsellään, ja jälkimäisiin hän luulee olevansa suoranaisissa sukulaisuussuhteissa. Sen kauniimpaa luonnonkäsitystä ei tietääkseni itse asiassa voi ajatellakaan. Ja vaikka hänen luonnolle omistamansa kunnioitus ei pukeudu koreihin sanoihin, perustuu se kokonaisuudessaan syvään ymmärtämykseen kaiken elollisen yhteenkuuluvaisuudesta.
Kaikki samojedit uskovat ihmisellä olevan erikoisen hengen ja sielunkin. Henki edustaa elämää ja sielu on persoonallisen minän keskustana. Elämästä kuoleman jälkeen heillä on mitä erilaisimpia käsityksiä. Tässä yhteydessä muistutan eräästä perin tärkeästä seikasta, joka usein on jäänyt kokonaan huomaamatta ja samalla selittää miksi tutkijat useinkin ovat johtuneet niin erilaisiin ja vääriin tuloksiin tutkiessansa alkuperäisten luonnonkansojen uskonnollisia käsitystapoja. Ei ole tahdottu muistaa, että luonnonlasten keskuudessa on olemassa tämän kysymyksen niinkuin yleensä kaikkien uskonnollisten asiain suhteen erilaisia ja erittäin persoonallista leimaa kantavia katsantotapoja. Yksityisen henkilön puheiden nojalla on kerrassaan mahdoton muodostaa itselleen oikeata kuvaa kokonaisen kansan uskonnosta, yhtä vähän kuin sen saattaa tehdä kielenkään perusteella. Ja juuri uskonnollisissa kysymyksissä on persoonallisen käsityksen vaikutus tavattoman suuri ja useimmiten liian vähäiseksi arvioitu. Tämä koskee eritoten alkuperäisellä kannalla olevia ihmisiä, joiden rehevä mielikuvitus millä hetkellä tahansa on valmis jatkamaan ja täydentämään köyhintäkin aihetta.
Ylläoleva huomautus koskee erikoisesti juuri käsityksiä kuolemanjälkeisestä olämästä. Mitä seikkaperäisimmän ja tarkimman, elämää kuoleman valtakunnassa koskevan tuntemuksen rinnalla saattaa tavata mitä suurinta tietämättömyyttä. Tämän väitteeni valaisemiseksi esitän ensiksikin mitä Castrénilla on kerrottavana eräästä Togurin kylässä (Narymin piirissä) tapaamastansa miehestä. "Omalla tavallansa hän oli myös kielimies, sillä hän osasi auttavasti neljää niistä seitsemästäkymmenestäseitsemästä kielestä, jotka hänen tietojensa mukaan maailmassa tavataan", sanoo Castrén. "Kun minä kerrankin kysyin tältä 'korkeasti oppineelta teebalaiselta' miten hän luuli ihmiselle käyvän kuoleman jälkeen, vastasi hän jyrkin sanoin: 'niinkuin koiran — maata missä makaa ja mädäntyä missä mätänee'. Kysymykseen, eikö sielu hänen käsityksensä mukaan jatkanut olemassaoloansa maallisen elämän jälkeen, vastasi hän: 'mene ja katso, niin tiedät'." Omasta kokemuksestani saatan kertoa ihan vastakkaisesta tapauksesta. Jouduin kerran puhumaan manalasta erään Tym-joella asuvan miehen kanssa. Odotin häneltä vastaukseksi kysymykseeni, minkälaiseksi hän kuvitteli tuota paikkaa, korkeintaan yleisiä sanoja haudantakaisen elämän laadusta. Mutta hänpä hämmästytti minua sensijaan vastaamalla: "Kuinka minä en sitä paikkaa tuntisi, olenhan itse siellä käynyt." Senjälkeen hän kertoi minulle seuraavan, joka m.m. todistaa miten suureksi tekijäksi mielikuvitus saattaa muodostua alkuperäisillä ihmisillä. "Olin kauan maannut sairaana", kertoi hän, "ja kuumuus [kuume] oli minua pahasti ahdistanut. Vihdoin henkeni jätti ruumiin ja lähti lentoon. Tulin seuduille, missä en koskaan ennen ole ollut, ja kuta pitemmälle jouduin, sitä synkemmäksi muuttui ympäristö. Tunkeuduin yli suuren meren, ihmeellisten metsien halki ja korkeiden vuorien ylitse. Viimein minun onnistui päästä korkealle harjanteelle, josta näin mustan joen. Joki oli täynnänsä ihmisiä, jotka pyrkivät mustasta vedestä pois. Toiset vaipuivat yhä syvemmälle liejuun ja sätkyttelivät turhaan pääsemättä minnekään. Toiset kiipesivät pitkin vuoren liukkaita seinämiä ylöspäin, kunnes heidän veriset kätensä antoivat perään ja he putosivat alas. Keskellä jokea kohosi taivaankorkuinen tanko ja sitä pitkin toiset kiipesivät. Suuret linnut lentelivät tangon ympärillä ja säikyttivät ihmisiä hellittämään otteensa. Toiset kulkivat pitkin jokea, eivät koettaneet paeta, vaan kalastivat ja elivät hyvin hiekkasärkillä. Joen yläpuolella olevissa metsissä muutamat metsästivät ja elivät aivan samalla tavalla kuin maan päällä. Jotkut olivat siellä perheineen, mutta toiset odottivat vielä vaimonsa ja lastensa tuloa. Katsottuani kaikkea ja vaellettuani kauemmaksi minä nukahdin. Herätessäni olin palannut takaisin ihmisten ilmoille, ja aurinko oli paraikaa nousemassa. Heräsin sen säteistä ja tunsin itseni samalla aivan terveeksi. Vasta noustuani seisomaan huomasin olleeni kuolleena, sillä äitini oli pukenut minut hienoihin vaatteihin, siirtänyt minut ulkoilmaan ja peittänyt ruumiini tuohisella matolla, niinkuin on tapana tehdä vainajille. Äitini kertoi minulle perästäpäin, että olin kuollut iltapäivällä ja herännyt jälleen eloon auringon noustessa." Samojedi, joka oli ollut pahasti sairaana, oli kuumehoureissaan nähnyt kaiken kertomansa. Kun häntä ympäröivät ihmiset niinkuin hän itsekin olivat uskoneet hänen olleen jonkun aikaa kuolleena, ei ole kummasteltava, että hän tunsi itsensä täysin vakuutetuksi manalanmatkastaan.
Shamaanit uskovat yleensä, että henki ei heti kuoleman jälkeen jätä ruumista, vaan että se vielä jonkun aikaa asustaa, jollei itse ruumiissa, niin ainakin sen läheisyydessä. Myöhemmin henki lähtee vaeltamaan ja joskus se saattaa tehdä paljonkin vahinkoa, jollei sopivilla uhreilla voida sen vihaa lepyttää. Mahtavien, aikoja sitten kuolleitten shamaanien henget kykenevät vuosikausien kuluessa ihmisiä hätyyttämään ja tuhoamaan. Eräs kuuluisa Tasin noita m.m. lähetti kerran henkensä toisen shamaanin luo, jonka se tappoi. Mutta jälkimäisen henki hätyytti vuotta myöhemmin edellistä ja tunkeutui hänen vatsaansa aiheuttaen kuolemantaudin. Ihmisen sielua (samoj. kuei) ei koskaan tarvitse pelätä. Kuoleman jälkeen se poistuu ja joutuu vähitellen manalaan, missä se jatkaa olemassaoloa, joka suuresti muistuttaa maallista elämää. Siitä syystä onkin pidettävä huolta, että se siellä joutuu mahdollisimman siedettäviin oloihin. Ruumis varustetaankin kaikella, mistä arvellaan sille kuolemanjälkeisessä elämässä olevan hyötyä. Sille pannaan mukaan vaatteita, aseita ja ruokatarpeita eikä viinaakaan unohdeta. Voipi näet manalassakin olla tarpeen ottaa naukku silloin tällöin, koska samojedien manala on jokseenkin yhtä kylmä kuin kristittyjen helvetti on lämmin. Kaikki haudalle asetetut esineet — haudat ovat enimmäkseen maanpäällisiä — rikotaan tai katkotaan, jotta niissä olevat henget saattaisivat vapautua ja seurata isäntää hänen pitkälle matkalleen. Jotkut samojedit ovat sitä mieltä, että sielu oikeastaan jakautuu kahteen osaan, joista toinen vaeltaa Obin suun alapuolella sijaitsevaan manalaan ja toinen pyrkii ylös kantaisän luo, joka yhdessä taivaan jumalan kanssa ratkaisee, onko se ansainnut paremman elämän. Jos niin ei ole laita, yhtyy se edelliseen osaan ja jää manalaan. Jos se katsotaan hyväksi, niin se saa elää ylhäällä avaruuksissa, mutta ei yksikään samojedi osaa kuvata minkälaiseksi elämä siellä muodostuu, koskapa ei kukaan heistä ole voinut kuvitella taivaan suloutta. Tämä johtuu siitä, että luonnonkansat yleensä hyvin tarkkaan ja yksityisseikkoja myöten tuntevat manalan, mutta eivät osoita erikoista mielenkiintoa taivasta kohtaan. Tämä tosiasia taas saa selityksensä, kun muistetaan, että he eivät ole luoneet itselleen varsinaista helvettiä ja että heidän manalansa oikeastaan on paikka, jossa katsotaan ihmisten voivan elää jokseenkin yhtä hyvin kuin maan päällä. Siitä syystä ei taivas suoraan sanoen olekaan niin erikoisen tarpeen vaatima. Jumalattomuus ja pahat teot saavat usein rangaistuksensa maan päällä, ja nämä onnettomuuksien muodossa tulevat rangaistukset lähetetään ihmisille kaikkivaltiasten jumalien taholta.
Manalaa, joka sijaitsee Obin suun alapuolella, hallitsee "seitsemän maan napanuoranleikkaaja-akka" niminen jumaluusolento. Hän määrää millä hetkellä ihminen syntyy ja hänen vallassaan on ratkaista, milloin on kuoltava. Mutta tämä hänen ratkaisunsa ei ole mielivaltainen, ja toiset jumalat saattavat siihen huomattavalla tavalla vaikuttaa. Hänen palvelijanaan toimii veden haltia, joka kuitenkin useimmiten vain panee toimeen hänen käskynsä.
Paitsi henkeä ja sielua on ihmisellä vielä "töös" niminen henki, joka hänen eläessään ei kuitenkaan asusta itse ruumiissa, vaan sen ulkopuolella. Se seuraa ihmistä varjon tavoin, ja tämän merkillisen hengen läsnäolon johdosta esim. noita kykenee saamaan selville ihmisen tulon. Kuoleman jälkeen tämä henki häviää palaamatta koskaan enää takaisin.
Venäläisiltä samojedit mahdollisesti ovat lainanneet käsityksensä ruumiista, jotka osaavat yön pimeydessä vapaasti vaeltaa ja vahingoittaa sekä syödä eläviä ihmisiä. Sellaisia ruumiita nimitetään venäjästä lainatulla "jeretnik" sanalla ja niiden aiheuttama pelko on sangen suuri. On olemassa erikoinen ryhmä satuja, joka käsittelee sellaisten ruumiiden ja elävien ihmisten välisiä taisteluja. Pimeässä jeretnikien valta on melkein rajaton, mutta päivänvalossa ne ovat ihan voimattomia. Niiden vaarattomaksi tekemistä varten on käytännössä seuraava tapa. Valmistetaan haapapuusta vankka, toisesta päästä terävä keppi, jolla vainajan ruumis lujasti kiinnitetään maahan siten, että mainitulla kepillä lävistetään vatsa ja katkaistaan selkäranka. Sellaisen käsittelyn jälkeen ei ruumis voi enää liikkua ja kaikkinainen pelko sen suhteen on turha.
Ostjakki-samojedien käsitys kuolemanjälkeisestä elämästä on jotenkin yksinkertainen ja kuoleman saavuttua ei taikuudelle anneta paljon arvoa. He eivät jurakkien tavalla usko mihinkään sielunvaellukseen, jonka mukaan sielu elää manalassa yhtä kauan kuin maan päällä, sillä erotuksella vain, että se ensinmainitussa paikassa vuosi vuodelta nuorenee, kunnes vihdoin syntyy uudestaan jonakin pienenä lapsena. Heidän vainajainpelkonsa ei sekään ole erittäin suuri. Siperian venäläiset talonpojat sitävastoin ovat täynnänsä taikauskoista ruumiinkauhua, ja minä olen kuullut kokonaisesta kyläkunnasta, joka peläten eräällä pihalla äkkiä kuollutta ihmistä kokonaisen yön valvoi yhdessä hyvin valaistussa huoneessa vain sentakia, ettei kukaan uskaltanut siirtää vainajaa muualle. Tunguusit kuljettavat ruumiinsa kaukaisiin paikkoihin, jonne ne haudataan ja josta saattajat poistuvat neljää eri ilmansuuntiin kulkevaa tietä pitkin, jotta ruumiissa oleva henki ei pääsisi heitä takaa-ajamaan. Sama pelko vallitsee ainakin erinäisten ostjakkien keskuudessa, siitä päättäen että minä ylisen Vah-joen varrella huomasin tavaksi antaa vainajan kaimoille uudet nimet. Vainajan nimen mainitseminen saattaa näet tuottaa pahaa samalla tavalla kuin ostjakki-samojedeilla totem-eläimen nimen lausuminen, mikä onkin ankarasti kielletty. Ainoa toimenpide, johon samojedit kuolemantapauksen sattuessa ryhtyvät, on kodan muuttaminen toisaalle. Mutta se tapahtuu myös synnytyksen jälkeen siitä syystä, että paikka katsotaan saastaiseksi ja vaaralliseksi. Missä samojedit omistavat venäläismallisista poikkeavia asuntoja, noudatetaan samaa tapaa ja rakennus jätetään muutamaksi vuodeksi autioksi. Mutta se ei tapahdu suinkaan yksinomaan vainajanpelosta.
Samojedit uskovat, kuten olen maininnut, silmien voivan vahingoittaa tavalla tai toisella. He uskovat m.m., että vainajakin katseellaan saattaa tappaa eläviä ihmisiä. Silmäys riittää aiheuttamaan kuoleman, ja siitä syystä onkin pakko hyvin tarkkaan suojella itseään sellaista mahdollisuutta vastaan. Vainajan silmäluomet suljetaankin aina, mutta tämä toimenpide ei ole riittävä; on pakko sulkea silmät vieläkin mekaanisemmalla ja tehokkaammalla tavalla. Tavallisesti ne peitetään kuparirahoilla, mutta rahojen puutteessa käytetään kiviä tai muita läpikuultamattomia esineitä. Olen nähnyt kristittyjen pappienkin siunaamia samojediruumiita, joilla on ollut raha silmien peitteenä ja leipäpala kainaloissa. Muut esineet asetetaan tavallisesti haudan viereen.
Kääntyessäni mahdollisimman lyhyesti puhumaan palvonnasta ja sen yhteydessä olevista seikoista täytyy minun ensiksi mainita pari sanaa siitä mielenkiintoa herättävästä henkilöstä, jota jokapäiväisessä puheessa sanotaan shamaaniksi ja joka tosiaankin on samojedille yhtä välttämätön hengellisissä asioissa kuin lääkärinä ja neuvonantajana kaikissa elämän vaiheissa. Oikea shamaani, sellainen, joka todellisen jumalallisen kutsumuksen nojalla on tullut ihmisten ja henkimaailman välittäjäksi, on aina mies. On tosin olemassa miehiä ja naisia, jotka elinkeinona harjoittavat ennustamista ja yksityistaioilla auttavat sairaita, mutta he ovat enimmäkseen keinottelijoita ja heidän on mahdoton kohota edellisten korkealle tasolle tai saavuttaa todellisen noidan arvoa. Shamaani nauttii kanssaihmistensä keskuudessa suurta kunnioitusta, ja mikäli olen saattanut heitä arvostella, ovat he ylimalkaan lahjakkaampia kuin muut. Lisäksi he omaavat suuren runollisen kyvyn ja mielikuvituksen, joka houkuttelee heidät uskovaisten hartautta lisäävään, mutta uskottomille usein hyvin hupaisaan sanatulvaan.
On verrattain yleistä, että shamaanin arvo periytyy isältä pojalle, ja Ketillä olen tavannut noidan, joka suoraan alenevassa polvessa oli puheenaolevan viran seitsemäs haltija. On helposti ymmärrettävää, että sellaiset hengellisen palvonnan edustajat, jotka polvesta polveen ovat perineet esi-isiensä tiedot, heidän tapansa ja menonsa, hyvin luotettavasti kykenevät niitä selittämään ja esittämään. Kun noidat lisäksi välittömästi tai välillisesti saavat oppia vanhemmilta shamaaneilta, on aivan luonnollista, että palvonta samojedeilla on paraiten kyennyt säilyttämään alkuperäisyytensä. Usko asiaan ja toiseen saattaa vaihdella, mutta tapa, jolla jumalia rukoillaan, ja uhrijuhlat eivät juuri vaihtele laisinkaan.
Shamaani on ihmisten ja henkimaailman välittäjänä. Hän ottaa selville jumalien tahdon ja hieroo heidän kanssaan kauppaa elämästä ja kuolemasta, onnesta ja onnettomuudesta. Kaiken tämän hän saa selville joko käymällä itse henkien asuinsijoilla tai kutsumalla jonkun heistä luokseen. Tuonnempana kerron niistä keinoista, joiden avulla noita pääsee yhteyteen tavallisilta ihmisiltä salatun henkimaailman kanssa. Sitä ennen minun on puhuttava hänen tamineistaan.
Puku on tavallisesti valmistettu mustasta tai tummasta kankaasta eikä se Ketillä juuri koskaan ole koristettu, mutta muualla se on usein täynnä kirjavia kuvioita, metallista tehtyjä jumalankuvia, siipiä, aseita, lintuja, kaloja, käärmeitä ja muita kuvia. Jaloissa ja käsissä hänellä on erikoiset jalkineet ja kintaat ja päässä hänellä on totem-eläimen tunnusmerkeillä koristettu lakki. Siihen on sitäpaitsi kiinnitetty pitkiä, voimaa ja valtaa edustavia nauhoja, joita länsimaissa vastaavat sotilaiden ja korkeiden herrain päähineissä tavattavat töyhdöt ja surkastuneet sarvet. Lakin rinnalla on rumpu hänen tärkein välikappaleensa, jonka avulla hän asettuu jumalien kanssa yhteyteen. Se on tavallisesti poronnahasta tehty; kehys ei ole koskaan aivan pyöreä, ja laidoissa on sitäpaitsi kohoamia. Poronnahkaan on usein piirretty erilaisia kuvia, jotka useimmiten esittävät maata ja manalaa henkineen, ja rummun takapuoleen on kiinnitetty kulkusia, nauhoja sekä metallista tehtyjä kuvia noitaa palvelevista henkiolennoista. Rumpua pidetään tavallisesti vasemmassa kädessä, ja oikeassa on n.s. lusikka, jolla rumpua lyödään. Lusikan tai kauhan ulkopuoli on nahalla peitetty, mutta sisäpuoli on paljas ja piirustuksilla koristettu. Varren katsotaan olevan maallista alkuperää, mutta pesä on taivaallista. Shamaanilla saattaa vielä toisinaan olla raudasta taottu ja kulkusilla varustettu sauva tai muu kalistin, ja sitä ravistamalla hän voi sopivalla hetkellä lisätä muutenkin suurta melua.