Vallankumous-oikeuden odotushuone oli kolkko alaston suoja, likaisella kivilattialla ja penkit pitkin seiniä. Akkunat olivat korkeat ja kaltereilla varustetut, ja kadulle vievän ulko-oven vieressä seisoi kaksi vahtimiestä. Tullessaan oikeussalista tähän kolkkoon pakopaikkaan, huomasi Lomaque sen olevan typötyhjän. Yksinäisyys oli juuri sillä hetkellä hänelle tervetullut. Hän jäi odotushuoneesen, hän käveli verkkaan huoneen toisesta päästä toiseen likaisella kivityksellä, puhuen hartaasti ja lakkaamatta itsekseen.
Jonkun hetken kuluttua, aukeni oikeussaliin vievä ovi ja kyttyräselkäinen vanginvartija ilmautui saattaen sisään Trudaineä ja Rosaa.
"Teidän on odottaminen täällä", sanoi pieni mies, "kunnes jäljellä olevat ovat tutkitut ja tuomitut; ja sitten te kaikki tulette menemään takaisin vankihuoneesen yhdessä ryhmässä. Haa, kansalainen!" jatkoi hän, huomatessaan Lomaquen salin toisessa päässä, ja astui hänen luokseen. "Täällä vielä, vai niin! Jos ai'otte viipyä täällä vielä kauemman aikaa, niin minulla olisi vähäinen pyyntö tehtävä".
"Ei ole minulla kiirettä", sanoi Lomaque, katsahtaen molempiin vangittuihin.
"Hyvä asia!" huusi kyttyräselkä, pyyhkien suutaan kämmenellään; "minä olen janosta kuivamaisillani, ja kuolen varmaan ellen pääse kaulaani kastamaan tuonne viinikauppaan kadun toisella puolella. Tahdotteko tarkkaan pitää silmällä tuota miestä ja vaimoa sillä aikaa kun olen poissa, tahdotteko? Se on mitä helpoin asia — tuolla on vartijat ulkona, ikkunoissa on rautaristikko, oikeussali on niin lähellä että huuto kuuluu! Tahdotteko tehdä minulle tämän hyvän työn?"
"Olen oikein iloinen tästä tilaisuudesta".
"Niin tekee hyvä ystävä — ja, muistakaa, jos minua kysyttäisiin, tulee teidän sanoa, että minun täytyi lähteä muutamaksi hetkeksi oikeudesta, vaan jättäneeni toimeni teille".
Tämän sanottua riensi kyttyräselkäinen vanginvartija viinikauppaan.
Hän oli tuskin kadonnut ennenkuin Trudaine tuli poikki huoneen ja tarttui Lomaquen käsivarteen.
"Pelastakaa hänet", hän kuiskasi; "nyt on tilaisuutta — pelastakaa hänet!" Hänen kasvonsa olivat punastuneet — hänen silmäyksensä näyttivät houruisilta — hänen henkensä, jonka Lomaque tunsi hänen puhuessaan poskillaan, oli polttavan kuuma. "Pelastakaa hänet!" sanoi hän uudestaan, pudistaen Lomaquea käsivarresta, ja vetäen häntä ovea kohti. "Muistakaa missä kiitollisuuden velassa olette isälleni — muistakaa keskustelumme tuolla penkillä joen äyräällä — muistakaa mitä itse sanoitte minulle vangitsemis-iltana — älkää miettimisellä menettäkö aikaa — pelastakaa hänet ja jättäkää minut sanaa sanomatta! Jos kuolen yksinäni, niin minä voin kuolla niinkuin miehen tulee — jos hän astuu mestauslavalle minun rinnallani, niin minun sydämeni ei kestä — minä tulen kuolemaan pelkurin kuolemaa! Minä olen elänyt hänen elämänsä edestä — antakaa minun kuolla sen edestä, ja minä kuolen onnellisena!"
Hän koetti puhua enempää, vaan hänen kiihoituksensa rajuus esti sen. Hän saattoi ainoastaan pudistaa Lomaquen käsivartta alinomaa, ja osoittaa penkkiä, jolla Rosa istui — pää vaipuneena rintaa vasten, kädet ristissä hervakasti polvien päällä.
"Tuolla on kaksi aseellista vartijaa oven ulkopuolella — ikkunoissa on rautaristikot — teillä ei asetta — ja jos teillä olisikin, niin on vahtihuone aivan lähellä toisella puolen teitä ja oikeussali toisella. Pakeneminen tästä huoneesta on mahdoton", vastasi Lomaque.
"Mahdoton!" kertoi toinen raivossa. "Te petturi! te pelkuri! Voitteko nähdä hänen istuvan tuossa auttamattomana — hänen elämänsä rientää jo pois joka hetkeltä mikä kuluu — ja kylmästi sanoa minulle että pako on mahdoton?"
Murheensa ja toivottomuutensa raivossa hän nosti puhuessaan irroitetun kätensä uhkaavaisesti. Lomaque tarttui hänen käsiranteesensa ja kuljetti hänet erään akkunan luo, jonka yliset lasit olivat auki.
"Te ette ole nyt täydellä mielellä", sanoi pääpoliisi vakavasti; "tuska ja pelko sisarenne kohtalosta on hämmentänyt selvän järkenne. Koettakaa asettua ja kuunnelkaa minua. Minulla on jotakin tärkeätä sanottavaa —" Trudaine katsoi häneen epäilevästi. "Tärkeätä", jatkoi Lomaque, "sillä se koskee sisarenne kohtaloa tällä kauhealla ratkaisuhetkellä".
Tämä muistutus vaikutti silmänräpäyksessä. Trudainen ojennettu käsivarsi taipui alas ja hänen kasvoissaan tapahtui äkillinen muutos.
"Vartokaa hetkinen", sanoi hän heikolla äänellä; ja kääntyen pois, nojautui hän vasten seinää ja painoi kuumaa otsaansa kylmää, kosteata kiveä vasten. Hän ei nostanut päätään ennenkuin oli saanut itsensä hillityksi, ja saattoi sanoa tyynesti: "Puhukaa — minä olen valmis kuulemaan, ja siksi täydellä mielellä, että voin pyytää teiltä anteeksi sen minkä minä äsken sanoin".
"Kun minä läksin oikeussalista ja tulin tähän huoneesen", alkoi Lomaque hiljaa kuiskaten; "en voinut ajatella mitään keinoa, jolla voisi auttaa teitä ja teidän sisartanne. En voinut muuta kuin surra sitä ett'ei tuo tunnustus auttanut, jota minä olin pitänyt teidän parhaimpana puollustuskeinona ja jota olin tullut teille neuvomaan St. Lazare-linnaan. Sittemmin on päähäni pälkähtänyt tuuma, josta voi olla apua — niin hurja, niin epätietoinen tuuma — jonka menestyminen niin tykkönään riippuu satunnaisista seikoista, ett'en tahdo uskoa sitä teille muuten kuin yhdellä ehdolla".
"Sanokaa ehtonne! minä suostun jo edeltäpäin".
"Luvatkaa kunniansanallanne, ett'ette puhu sanaakaan sisarellenne siitä, mitä minä nyt sanon teille, ennenkuin annan teille luvan puhua. Luvatkaa minulle että te, kun näette lähenevän kuolemanhetken kauhistuttavan häntä tänä yönä, hillitsette itsenne niin paljon, ett'ette puhu toivon sanaa hänelle. Minä kysyn tämän, syystä että tässä on kymmenen — kaksi kymmentä — viisi kymmentä mahdollisuutta sitä yhtä vastaan, että toivoa on".
"Enhän minä voi muuta kuin luvata", vastasi Trudaine.
Lomaque otti esille taskukirjansa ja lyijykynänsä ennenkuin hän taas rupesi puhumaan.
"Minä menen erityisseikkoihin niin pian kuin ensin olen tehnyt teille kummallisen kysymyksen", sanoi hän. "Te olette ollut suuri kemiallisten kokeiden harjoittaja aikananne — oletteko tarpeeksi tyynimielinen tämmöisellä kamalalla hetkellä vastaamaan kysymykseen, joka tavallansa on yhteydessä kemian kanssa? Te näytätte kummastuneelta. Sallikaa minun lausua kysymykseni heti. Tunnetaanko jotakin nestettä, tahi pulveria, tahi useampain ainesten yhdistystä, joka hävittää kirjoituksen paperista eikä jätä mitään merkkiä jälkeensä?"
"Varmaan! Vaan siinäkö koko kysymys? Eikö ole suurempaa vaikeutta —?"
"Ei. Kirjoittakaa aineksien-määräys, olkoot ne sitten mitä tahansa, tälle lehdelle", sanoi toinen, antaen hänelle taskukirjan. "Kirjoittakaa se siihen, ja määrätkää myös tarkoin aineen käyttäminen". Trudaine totteli. "Tämä on ensimmäinen askel", jatkoi Lomaque, pistäen kirjan taskuunsa, "hankkeeni perille päästäksemme — epävarman hankkeeni, muistakaa se! Kuunnelkaa nyt; minä olen saattamaisillani oman pääni vaaran-alaiseksi, tehdäkseni teidän ja sisarenne pään pelastamisen mahdolliseksi, käyttämällä vähäisiä vehkeitä kuolemaantuomittujen luettelon kanssa. Älkää keskeyttäkö minua! Jos minä voin pelastaa yhden, niin minä voin pelastaa toisenkin. Ei sanaakaan kiitollisuudesta! Odottakaa kunnes tunnette kiitollisuutenne määrän. Minä sanon teille suoraan, alussa, että siinä toimessa, johon olen ryhtymäisilläni, on sekä epätoivon että sääliväisyyden vaikutussyitä pohjalla. Vaiti! Minä vaadin sen. Aikaa on meillä vähän; minun asiani on puhua, ja teidän on kuunnella. Oikeuden presidentti on pannut kuolemanmerkin teidän nimienne jälkeen tämän päivän vankiluettelossa. Kun tutkimiset ovat päättyneet ja lista on merkitty loppuun asti, tuodaan se tähän huoneesen ennenkuin teidät viedään St. Lazare'en. Se sitten lähetetään Robespierrelle, joka pitää sen, teetettyänsä kopian siitä samassa kun se on tullut hänelle jätetyksi, kiertämistä varten hänen virkaveljiensä — St. Just'in ja muiden, luona. Minun tehtävänäni on toimittaa jäljennös tästä kopiasta ensi kädessä. Jalo Robespierre itse tahi joku, johon hän voi ehdottomasti luottaa, vertaa tätä jäljennöstä alkuperäiseen luetteloon, ja mahdollisesti kopiaan myös, ja se lähetetään sitten St. Lazare'en, tulematta enää minun käsiini. Heti kun se on vastaanotettu, luetaan se julkisesti vankihuoneen kalterilla, ja jää sittemmin vanginvartijalle, joka sitä käyttää kulkiessaan illalla liidulla merkitsemässä niiden vankien koppien ovia, jotka ovat määrätyt huomenna mestattaviksi. Tämän tehtävän toivon minä tuon kyttyräselän saavan tänään, jonka te näitte minua puhuttelevan. Hän on tunnettu juoppo ja minä ai'on vietellä häntä semmoisella viinillä, jota hän harvoin maistaa. Jos minä — sen jälkeen kun luettelo on julkisesti luettu ja ennenkuin koppien ovet ovat merkityt — voin saada hänet istumaan putelin ääreen, niin minä lupaan saattaa hänet juovuksiin, ottaa luettelon hänen taskustaan, ja poistaa teidän nimenne siitä sillä aineella, jonka määräyksen juuri ikään olette kirjoittanut minulle. Minä kirjoitan kaikki nimet, toisen toisensa alle, niin tarpeeksi epäsäännöllisesti jäljennökseeni ett'ei poisottamisen kautta syntynyttä tyhjää väliä niin helposti voida huomata. Jos minä tässä onnistun, niin teidän ovenne ei tulekaan merkityksi; eikä teidän nimiänne huomenaamulla huudetakaan, kun guillotinin rattaat tulevat. Nykyään kun vankeja tulvaa joka päivä vankihuoneesen tutkisteltaviksi ja tulvaa vankihuoneesta joka päivä mestattavaksi, on teillä siinä yleisessä sekasotkossa mitä suurin mahdollisuus päästä kaikista nenäkkäistä kysymyksistä, jos sopivasti asetatte korttianne, vähintäin kaksi viikkoa tahi kymmenen päivää. Silloin —"
"Hyvin! hyvin!" huusi Trudaine innokkaasti.
Lomaque katsoi oikeussalin oveen päin ja alenti äänensä hiljaiseksi kuiskutukseksi ennenkuin hän jatkoi: "Silloin Robespierren oma pää voi pudota guillotinin pussiin! Kansa on alkanut kyllästyä Hirmuhallitukseen. Kohtuuden puolueen Ranskalaiset, jotka ovat maanneet piilossa kuukausia kellareissa ja ylisillä, ovat alkaneet salaa tulla esille ja neuvotella, kaksi ja kolme yhdessä, yön pimeydessä. Robespierre ei ole moneen viikkoon uskaltanut näyttäytyä neuvottelemassa Valiokunnassa. Hän ainoastaan puhuu omien ystäviensä seurassa Jakobineille. Huhu kertoo kauheasta Carnot'n ilmisaatosta ja kurjasta päätöksestä, jonka Tallien on tehnyt. Ihmiset, jotka ovat saaneet katsoa näyttämön taakse, huomaavat Hirmuhallituksen viimeisten päiväin lähestyvän. Jos Robespierre tulee lyödyksi lähestyvässä taistelussa, olette pelastetut — sillä uuden hallituksen tulee olla Anteeksiannon hallituksen. Jos hän voittaa, olen minä ainoastaan lykännyt teidän ja teidän sisarenne kuolemanpäivän edemmäksi, ja saattanut oman pääni piilun alle. Tämmöiset ovat mahdollisuudet — se on kaikki minkä minä voin tehdä".
Hän vaikeni, ja taas koetti Trudaine puhua semmoista, joka näyttäisi, ett'ei hän ollut sen kuoleman-uhrauksen ansaitsematon, jonka Lomaque oli aikeessa tehdä. Vaan vielä kerran pääpoliisi lujasti ja suuttuneesti esti häntä. "Minä sanon teille, kolmannen kerran", puhui hän, "en tahdo kuulla kiitollisuuden osoituksia teiltä, ennenkuin tiedän ansaitsenko minä niitä. Totta on, että minä olen kiitollisuuden velassa isänne sopivalla ajalla osoittamasta hyvyydestä minua kohtaan — totta, etten ole unhottanut mitä tapahtui viisi vuotta takaperin teidän kotonanne, joen varrella. Minä muistan kaikki, yksin niitäkin, joita te katsoisitte kovin vähäpätöisiksi — tuon kupin kahvia, esimerkiksi, jonka sisarenne piti varina minua varten. Minä silloin sanoin teille, teidän tulevan joskus maailmassa parempaa ajattelemaan minusta. Minä tiedän että niin on nyt. Vaan tämä ei ole vielä kaikki. Te mielellänne ylistäisitte minua suorastaan että minä panen henkeni vaaran alttiiksi teidän edestänne. Minä en tahdo teitä kuulla, koska minun alttiiksi antamiseni on halvinta laatua. Minä olen kyllästynyt elämääni. En voi katsoa taakseni iloisella mielellä. Olen liian vanha katsomaan eteenpäin siihen mikä voisi olla toivon-alaista. Siellä oli jotakin sinä iltana teidän kodissanne, ennen naimista — jotakin teidän puheessanne, sisarenne te'oissa — joka teki minut toisenlaiseksi. Minulla on ollut synkkämielisyyden ja itsenisyyttämisen päiviä, aika ajoin, siitä lähtien. Minä olen suuttunut orjuuteeni, ja nöyryyteeni, ja kaksimielisyyteeni, ja liehittelemiseeni ensin yhden herran, sitten toisen alla. Minä olen toivonut saavani katsoa takaisin elämääni, ja lohdutella itseäni huomatessani jonkun hyvän teon, niinkuin säästävä mies lohduttaa itseään katselemalla pientä säästöään laatikossaan. Minä en voi sitä tehdä; ja minä haluaisin kuitenkin. Tuo kaipaus tulee minuun kuin taudinpuuskaus, määrättömien loma-aikojen perästä äkisti, käsittämättömimmistä vaikutussyistä. Katsahdus ylös sinistä taivasta kohden — tähtikirkkaana kaarrellen tämän suuren kaupungin rakennuksien ylitse, illoin katsellessani ulos vinnihuoneeni akkunasta — lapsen äänen sattuessa äkkiä korvaani, en tiedä mistä — naapurini hempun viserrys pienessä häkissään — milloin mikin vähäpätöinen asia herättää tuon kaipauksen minussa silmänräpäyksessä. Vaikka kurja olen, niin nuo muutamat yksinkertaiset sanat, jotka sisarenne lausui tuomarille, tunkivat minun läpitseni kuin veitsen iskut. Kummallista semmoisessa miehessä kuin minä, eikös ole? Minä itsekin sitä kummastelen. Minun elämäni? Oh! minä olen sen vuokrannut muille, joutuakseni roistojen potkittavaksi yhdestä likarapakosta toiseen, niinkuin palli jalkapallisilla ollessa. Mieleeni on johtunut antaa itse sille viimeinen potku, ja heittää se tarpeeksi etäälle, ennenkuin se lepää sontatunkiolla ainaiseksi. Teidän sisarenne piti hyvän kupin kahvia varina minua varten, ja minä annan hänelle huonon elämän kohteliaisuuden palkinnoksi. Te tahdotte kiittää minua siitä? Mitä hulluutta! Kiittäkää minua kun olen jotakin hyödyllistä tehnyt. Älkää kiittäkö tästä!" Hän näpähytti sormillaan halveksivaisesti puhuessaan, ja astui pois ulko-oven luokse, ottamaan vanginvartijaa vastaan, joka tällä hetkellä palasi.
"No", kysyi kyttyräselkä, "onko kukaan minua kysynyt?"
"Ei", vastasi Lomaque; "ei ole kukaan käynyt huoneessa. Mitä lajia viiniä te saitte?"
"Niin — niin! Hyvää kun on pulassa, ystäväni — hyvää kun on pulassa".
"Oh! te menisitte minun viinikauppaani, ja maistaisitte eräästä tynnyristä, jossa on viiniä eräästä viininsaannosta, joka on jotakin!"
"Mikä viinikauppa? Mikä viininsaanto?"
"Minä en jouda nyt kertomaan, vaan luultavasti me tapaamme toisemme vielä tänään. Minä toivon olevani vankihuoneella iltapäivällä. Kysynkö minä teitä? Hyvä! En unhota!" Näillä jäähyväissanoilla hän läksi ulos; eikä edes katsonut taakseen vankeihin, ennenkuin jo sulkivat oven hänen perästään.
Trudaine palasi sisarensa luokse, peloissaan että hänen kasvonsa ilmoittaisivat mitä oli tapahtunut tuossa omituisessa keskustelussa Lomaquen ja hänen välillä. Vaan mikä muutos siinä lienee ollutkin, ei Rosa näyttänyt sitä huomaavan. Hän oli yhä vielä kummallisen huomaamaton kaikkien ulkonaisten seikkain suhteen. Tuo kärsiväisyys, joka on vaimojen urhoollisuus kaikissa onnettomuuksissa, näytti nyt olevan ainoa virkistävä hengen-ilmaus, joka voimassa piti elämänliekkiä hänessä. Kun veljensä istuutui hänen viereensä, tarttui hän vaan hänen käteensä ja sanoi: "Olkaamme näin yhdessä, Louis, kunnes hetki tulee. Minä en sitä pelkää. Minulla ei ole paitse sinua mitään muuta, joka saattaisi minua rakastamaan elämää, ja sinä tulet myös kuolemaan. Muistatko sitä aikaa kun minulla oli tapana murehtia sitä, ett'ei minulla ollut lasta joksikin lohdutukseksi minulle? Minä ajattelin tässä, joku hetki sitten, miten kauheata olisi ollut nyt, jos minun toivoni olisi toteutunut. Se on minulle siunaukseksi, tässä suuressa kurjuudessa, että olen lapseton! Puhukaamme menneistä ajoista, Louis, niin kauan kuin voimme — ei miehestäni, eikä naimisestani — ainoastaan niistä menneistä ajoista, jolloin en vielä ollut taakkana ja murheena sinulle".
Päivä kului. Yksittäin, kaksittain ja kolmittain tulivat tuomitut vangit oikeussalista, ja keräytyivät odotushuoneesen. Kello kaksi oli kuolemaantuomittujen luettelo valmis luettavaksi. Se luettiin ja eräs oikeuden jäsen vahvisti sen todeksi; sitten vei vanginvartija vankinsa takaisin St. Lazare'en.
Ilta tuli. Vankien iltanen oli annettu; kuolemalistan jäljennös oli luettu julkisesti kalterien edessä; koppien ovet olivat kaikki lukitut. Vangitsemispäivästään saakka olivat Rosa ja hänen veljensä, osaksi erään lahjan, osaksi Lomaquen välityksen vaikutuksesta, olleet suljettuna samaan koppiin; ja yhdessä he nyt odottivat huomispäivän kauheata kohtausta. Rosasta tämä kohtaus oli kuolema — kuolema, jota hän ainakin kärsiväisyydellä ajatteli. Trudainen mielessä lähintä tulevaisuutta pimitti yhä enemmän tuo epätietoisuus, joka on kuolemaa pahempi; tuo ahdistava, kauhea, säälimätön viipymys, joka pitää mieltä piinauspenkillä, ja joka sydäntä kalvaa. Tämän kauhean yön pitkän, lohduttoman kuolemankamppauksen kestäessä, tuli hänelle vaan yksi helpoitus. Joka hermon jännitys, jokaiseen ajatukseen kiinnittyvän kauhean ahdistuksen ruhjoava paino helpoittuivat vähän, kun Rosan ruumiilliset voimat alkoivat vaipua hänen henkisen väsymyksensä alle — kun hänen surullinen kuoleva puheensa menneistä onnellisista ajoista hiljaa vaikeni, ja hän asetti päänsä hänen hartioilleen, ja antoi unen enkelin viedä itseään vähäksi aikaa, vaikka kuoleman enkeli jo siivillään häntä varjosti.
Aamu tuli ja lämmin kesäinen päivännousu. Mikä oli eloon jätetty hirmun hallitsemassa kaupungissa, heräsi täksi päivää pelkäävästi; ja yhä pysyi pitkän yön epätietoisuus huokenematta. Hetki lähestyi, jona vaunut tulivat noutamaan edellisenä päivänä tuomitut uhrit. Trudainen korva saattoi eroittaa heikointakin ääntä kaikuvassa vankihuoneessa koppinsa ulkopuolella. Hän kohta meni kuuntelemaan lähelle ovea, ja kuuli keskenään väitteleviä ääniä sen takaa. Äkkiä teljet vedettiin ovelta, avain vääntyi rei'ässään, ja hän huomasi edessään kyttyräselän ja erään alemman vanginvartijan.
"Katsokaa!" mutisi tämä jälkimäinen nurpeissaan, "siinä ne ovat, terveinä kopissaan, juuri niinkuin minä sanoin; vaan minä vakuutan teille vielä kerran etteivät olleet luettelossa. Mitä ajattelettekaan toruessanne minua ett'en ole liidulla merkinnyt heidän ovea viime yönä samalla kertaa kuin muitten? Pyytäkää taas minua toimittamaan tehtäviänne, kun olette liian juovuksissa itse sitä tekemään!"
"Pitäkää suunne, ja antakaa minun uudestaan katsella luetteloa!" vastasi kyttyräselkä, kääntyen ovesta ja temmaisten paperikaistaleen toisen kädettä. "Piru vieköön, jos minä tätä ymmärrän!" huusi hän, pudistaen päätään, huolellisesti tarkastettuansa luetteloa. "Minä voisin vannoa lukeneeni heidän nimensä porttikalterilla, eilen illalla, omilla huulillani; ja nyt, vaikka katsoisin miten kauan, en voi löytää heitä tästä. Anna nuuskaa näpillinen, ystäväni. Olenko minä valveilla, vai näenkö unta? — juovuksissa, vai selvänä tänä aamuna?"
"Selvänä, toivon minä", sanoi tyven ääni hänen takanaan. "Pistäysin juuri katsomaan miten jaksaisitte eilisen perästä".
"Miten minä jaksan, kansalainen Lomaque? Kiveksi muuttunut kummastuksesta. Te itse vartioitte tätä miestä ja tätä vaimoa edestäni, odotushuoneessa, eilen aamulla; ja mitä itseeni tulee, niin voisin vannoa lukeneeni heidän nimensä porttikalterilla eilen iltapäivällä. Nyt, tänä aamuna, tässä ei ole semmoista kuin nämä sanotut nimet koko luettelossa! Mitä ajattelette tästä?"
"Ja mitä te ajattelette", keskeytti loukattu alavartija, "hänen hävyttömyydestään haukkua minua huolimattomasta ovien liiduttamisesta, kun mies oli liian juovuksissa itse sitä toimittamaan? — liian juovuksissa voidakseen eroittaa oikeata kättään vasemmasta! Ellen olisi parasluontoinen mies koko maailmassa, niin minä kaipaisin ylivanginvartijalle".
"Aivan oikein teiltä antaa hänelle anteeksi, ja aivan väärin häneltä teitä torua", lausui Lomaque vakuuttavalla tavalla. "Ottakaa minulta neuvo", jatkoi hän, tuttavasti puhellen kyttyräselälle, "älkääkä liioin luottako tuohon teidän pettävään muistiinne, hiukan juotuanne edellisenä päivänä. Te ette ole voineet todellisesti lukea heidän nimiään kalteriportilla, senhän ymmärrätte, sillä siinä tapauksessa ne tietysti olisivat listassa. Mitä oikeussalin odotushuoneesen tulee, niin minä sanon sanan teidän korvaanne: pääpoliisit tietävät kummallisia salaisuuksia. Oikeuden presidentti tuomitsee ja armahtaa julkisesti; vaan onpa joku toinen, tuhannen presidentin vallalla, joka silloin tällöin tuomitsee ja armahtaa yksityisesti. Te voitte arvata kuka. Minä en sano muuta kuin neuvon vaan teitä pitämään päätänne paikoillaan, siten ett'ette pidä huolta muusta kuin tuosta luettelosta teidän kädessänne. Pysykää sen puustaveissa kiinni, niin ei kukaan voi teitä syyttää. Pitäkää vaan melua salaisuuksista, jotka eivät koske teitä, niin —"
Lomaque pysähtyi, ja pitäen kättään miekan tapaisesti, sujahutti sillä osoittavaisesti kyttyräselän pään ylitse. Tämä liikunto kuin myös ne vihjaukset, joita hän kuuli sitä ennen, hämmentivät kokonaan pientä miestä. Hän tuijotti hämmästyneenä Lomaqueen; pyysi parilla sanalla raakamaisesti anteeksi alavartijalta, ja kummallisella tavalla pyörittäen rumaa päätään, astui hän pois, pitäen kuolema-luetteloa rutistettuna kädessään.
"Tahtoisin heittää silmäyksen heihin, ja katsoa ovatko ne todellakin sama mies ja vaimo, joita minä vartijoin eilen aamulla odotushuoneessa", sanoi Lomaque, tarttuen kädellään kopin oveen, juuri samassa kun virkatoimessaan oleva vartija rupesi sitä kiinni panemaan.
"Katsokaa sisään, niinkuin tahdotte", sanoi mies. "Kyllä varmaan huomaatte tuon juoppolallin olevan yhtä väärässä näiden suhteen kuin hän on kaikissa asioissa".
Lomaque käytti heti tätä myönnettyä oikeutta. Hän näki Trudainen istuvan sisarensa kanssa kopin nurkassa kauimpana ovesta, arvattavasti siinä tarkoituksessa ett'ei Rosa kuulisi ovella tapahtuvaa keskustelua. Hänen silmissään näkyi kuitenkin levoton katse, hänen poskillaan enenevä punastus, joka osoitti hänen ainakin epävarmasti tietävän että jotakin outoa tapahtui käytävässä. Lomaque viittasi Trudainelle että hän tulisi ovelle, ja kuiskasi hänelle: "Määräämänne aine vaikutti hyvin. Te olette pelastetut täksi päivää. Kertokaa tämä uutinen sisarellenne niin lempeästi kuin voitte. Danville —" Hän vaikeni ja kuunteli kunnes hän voi vanginvartijan askeleitten kopinasta varmaan tietää tämän astuskelevan käytävän toisessa päässä. "Danville", jatkoi hän, "sekaannuttuaan kansajoukkoon kalteriportin ulkopuolella eilen, ja kuultuansa teidän nimiä luettavan, vangittiin illalla Robespierren salaisesta käskystä ja lähetettiin Temple-linnaan. Mikä syytös häntä vastaan tehdään, tahi milloin hän viedään tutkittavaksi, on mahdoton sanoa. Tiedän ainoastaan hänen olevan vangitun. Hush! Älkää puhuko nyt; ystäväni täällä ulkona tulee takaisin. Pysykää levollisena — toivokaa kaikkea sattumukselta ja valtiollisten asiain muutoksesta; ja lohduttakaa itseänne sillä ajatuksella, että olette molemmat pelastetut huomiseksi".
"Ja huomenna?" kuiskasi Trudaine.
"Älkää ajatelko huomispäivää", vastasi Lomaque, kääntyen äkkiä oveenpäin. "Antakaa huomispäivän pitää huolta itsestään".
Eräänä kevät-aamuna, vuonna seitsemäntoista sataa yhdeksänkymmentä kahdeksan, jätti Chalon-sur-Marnen ja Parisin välillä kulkevat yleiset postivaunut yhden matkustajistaan ensimmäiseen pysäyspaikkaan Meaux'sta. Matkustaja, joka oli vanha mies, läksi, hetken katseltuaan miettiväisesti ympärilleen, pieneen ravintolaan, joka oli postihuoneen vastapäätä, ja jonka nimenä oli "Kirjo-hepo", ja emäntänä leski Duval vaimo, jota syystä kehuttiin puheliaimmaksi akaksi ja parhaimmaksi hanhenpaistin valmistajaksi koko paikkakunnassa.
Vaikka matkustaja ei herättänyt suurta huomiota tiellä vetelehtivien kylän laiskurien silmissä, ja vaikka leski Duval tervehti häntä aivan välinpitämättömästi, ei hän sentään ollut niin tavallinen ja jokapäiväinen vieras kuin nämä maalaiset näyttivät luulevan. Oli ollut sekin aika, jolloin tuolle hiljaiselle, vanhanpuoleiselle, vaatimattomalle virvoituksen pyytäjälle "Kirjo-hevossa" oli uskottu Hirmuhallituksen syvimpiä salaisuuksia, ja jolla oli oikeus millä hetkellä ja minä aikana tahansa käydä itse Maksimilian Robespierren puheilla. Leski Duval ja nuo laiskoittelijat postihuoneen edustalla olisivat todellakin hämmästyneet, jos joku asiantunteva henkilö pääkaupungista olisi ollut läsnä heille kertomassa että tuo nöyrännäköinen vanha matkustaja, kuluneella matkalaukulla, oli eräs Parisin Salapoliisiviraston entisiä pää-asioitsijoita.
Neljättä vuotta oli kulunut siitä kun Lomaque viimeisen kerran oli ollut Hirmuhallituksen virallisissa toimissa. Hänen hartiansa olivat käyneet enemmän kyyryyn, ja hänen tukkansa oli kaikki lähtenyt, paitse sivuilta ja takaa. Muutamissa muissa suhteissa näytti kuitenkin enenevä ikä parantaneen enemmän kuin pahentaneen hänen ulkonäköänsä. Hänen poskensa näyttivät terveemmiltä, hänen katsantonsa iloisemmalta, hänen silmänsä kirkkaammilta kuin olivat koskaan ennen näyttäneet. Hän astui myös ripeämmin kuin entisinä aikoina poliisivirassa; ja hänen pukunsa, jos kohta se ei näyttänyt varakkaan miehen puvulta, oli kumminkin puhtaampi ja paremmin pidelty kuin ennen aikaan hänen ollessaan valtiollisessa palveluksessa Parisissa.
Hän istuutui yksin ravintolan vierashuoneesen ja emännän lähdettyä noutamaan puolta putellia viiniä, jota hän pyysi, vietti hän aikaansa tarkastamalla likaista vanhaa korttia, jonka hän veti esille paperijoukosta taskukirjastaan, ja johon oli kirjoitettu seuraavat sanat: — "Kun rauhattomuuden ajat ovat ohitse, älkää unhottako niitä, jotka muistavat teitä ikuisella kiitollisuudella. Pysähtykää ensimmäiseen posti-asemaan Meaux'sta, Parisiin vievän valtamaantien varrella, ja kysykää ravintolassa kansalaista Maurice, jos vielä tahdotte nähdä meitä tahi kuulla meistä".
"Pyydän anteeksi kysymistäni", sanoi Lomaque, pistäen kortin taskuunsa, kun leski Duval toi sisään viiniä, "voitteko sanoa minulle asuuko täällä jossakin läheisyydessä eräs henkilö nimeltä Maurice?"
"Josko minä voin sanoa?" kertoi lyhyt lylleröinen leski. "Tietysti minä voin! Kansalainen Maurice, ja hänen rakastettava sisarensa — jota ei saa unhottaa sen tähden, ett'ette te muistaneet mainita häntä, — asuu kymmenen minuutin matkan päässä minun talostani. Viehättävä asunto, viehättävällä paikalla, ja kaksi mitä viehättävintä asukasta — niin hiljainen, niin syrjäinen ja niin erinomaisen tuottava paikka. Minä toimitan heille kaikkea, — lintuja, munia, leipää, voita, kasvaksia (ei ne sentään syö mitään laatua paljon), viiniä (jota eivät juo puoliakaan siitä mikä olisi heille terveellistä); lyhyesti sanottu, minä muonitan tuota pikku erakkomajaa, ja rakastan noita kahta herttaista erakkoa kaikesta sydämestäni. Oih! heillä on ollut murheensa, ihmisparoilla, etenkin sisarella, vaikka ne eivät koskaan puhu niistä. Kun ensin tulivat asumaan tänne meidän naapuristoomme —"
"Pyydän anteeksi, kansalainen, vaan jos te tahtoisitte ainoastaan olla niin hyvä ja neuvoisitte minua —"
"Josta on kolme — ei, neljä — ei, kolme ja puoli vuotta aikaa — lyhyesti, juuri sen jälkeen kun tuo mies Saatana Robespierre oli tullut päätä lyhemmäksi (aivan sopivata hänelle), niin minä sanoin miehelleni (joka teki loppuansa silloin miesparka!) 'Hän kuolee' — tarkoittaen naista. Hän ei kuitenkaan kuollut. Lintuni, munani, leipäni, voini, kasvakseni, ja viinini, auttoivat häntä taudin läpi — yhteydessä aina kansalaisen Mauricen hellän hoidon kanssa. Niin! niin! Olkaamme tunnokkaat tunnustamaan ansiota, kun semmoinen on paikallaan; älkäämme koskaan unhoittako että kansalainen Maurice auttoi paljon viehättävän sairaan parantumista samoin kuin ruokavarat ja juomat Kirjavasta Hevosesta. Siinä se nyt on, mitä kauniin pikku nainen mitä kauniimmassa pikku majassa —"
"Missä? Tahdotteko olla niin hyvä että sanotte minulle missä?"
"Ja erinomaisen terveenä, paitsi silloin tällöin kun häntä kohtaa suonenvedontapaiset taudinpuuskat, jotka sanottavasti, niin minä ainakin luulen, ovat seurauksia kauheasta säikähtymisestä — hyvin todennäköistä tuona kirottuna Hirmun aikana, ennenkuin tulivat Parisista — te ette juo, kunnon mies! Miksi ette juo? — Hyvin, hyvin kaunis kalvakkalaatuisia ollakseen; vartalo ehkä liian laiha — antakaa minun kaataa lasiinne — mutta enkeli hyväluontoisuudessa, ja oikein on liikuttavaa nähdä miten hän on kiintynyt kansalaiseen Maurice —"
"Kansalaiseni, emäntäni! tahdotteko, tahi ettekö tahdo sanoa minulle missä ne asuvat?"
"Te hupsu mies! miks'ette kysyneet sitä ennen, jos tahdoitte sitä tietää? Lopettakaa viininne ja tulkaa tänne ovelle. Tässä rahoistanne takaisin ja kiitoksia käynnistinne vaikk'ette ottaneet paljoa. Tulkaa tänne ovelle, sanon minä, älkääkä keskeyttäkö minua! Te olette vanha mies — voitteko nähdä kahdenkymmenen sylen päähän? — Vai niin, te voitte! Älkää närkästykö, — se ei koskaan tee kenellekään hyvää. No katsokaa nyt taaksepäin, tietä pitkin, jonne minä osoitan. Te näette suuren kivikasan? Hyvä. Kiviläjän toisella puolella on pikku ura, — te ette voi sitä nähdä, vaan voittehan te pitää muistissa, mitä minä teille sanon? Hyvä. Te kuljette polkua myöten kunnes tulette erään joen rannalle; joen vartta pitkin kunnes tulette muutamaan siltaan; toista jokivartta sitten (kuljettuanne sillan yli) kunnes tulette vanhan vesimyllyn luo — oikein kallisarvoinen vesimylly! kuuluisa peninkulmien päässä ylt'ympäri; taideniekkoja kaikista maailman ääristä tulee alinomaa sitä piirustamaan! Oh! miten olette käyneet hätäiseksi taas! Te ette malta odottaa? Kärsimätön vanha mies, minkälaista elämää teidän vaimonne mahtaa saada kärsiä, jos teillä on semmoinen! Muistakaa siltaa! Voi, teidän vaimoparkaanne ja lapsianne, minä säälin heitä — teidän tyttäriänne erittäin. Pst! pst! muistakaa siltaa, hätäinen vanha mies, muistakaa siltaa!"
Astuen niin pian kuin saattoi, päästäkseen kuulemasta leski Duvalin kielen pieksäntää, kääntyi Lomaque kivikasan kohdalla polulle, joka erosi valtamaantieltä, kulki yli joen ja tuli vanhalle vesimyllylle. Aivan lähellä sitä oli asuinhuone, — puinen koruton rakennus, pikku puutarha edessä. Lomaquen tarkat silmät huomasivat kukkaislavojen luonnikasta järjestystä ja akkunavaatetten hienoa vaikeutta huonolasisten pienten ikkunain takana. "Tämä mahtaa olla paikka", sanoi hän itsekseen, koputtaessaan ovea kepillään. "Minä voin nähdä hänen kättensä jälkiä ennenkuin astuin yli kynnyksen".
Ovi avattiin. "Pyydän anteeksi, tokkohan kansalainen Maurice —?" alkoi Lomaque ensihetkellä kun ei selvään nähnyt pimeässä pienessä etehisessä.
Ennenkuin hän ennätti sanoa enempää, oli hänen käteensä tartuttu, hänen matkalaukkunsa poisotettu, ja hyvin tuttu ääni huusi: "Tervetullut! tuhatta, tuhatta kertaa tervetullut, viimeinkin! Kansalainen Maurice ei ole kotona; vaan Louis Trudaine rupeaa hänen sijaisekseen, ja on iloissaan, ihastuksissaan, nähdessään vielä kerran parhaimman ja kalliimman ystävänsä!"
"Minä tuskin teidät tunsin jälleen. Miten olette muuttunut paremmannäköiseksi!" huusi Lomaque heidän tultuaan asunnon vierashuoneesen.
"Muistakaa että te näette minun pitkän ajan oltuani tuskista vapaana. Sen jälkeen kun tänne muutin asumaan, olen mennyt levolle iltasilla enkä ole peljännyt aamusilla", vastasi Trudaine. Hän meni ulos etehiseen puhuessaan, ja huusi portailta: "Rosa, Rosa! tule tänne! Se ystävä, jota hartaimmin olet toivonut saavasi tavata, on viimeinkin tullut". Hän totteli kehoitusta heti. Hänen tervehdyksensä suora ystävällinen sydämellisyys, hänen vakaa päätöksensä, ensimmäisten kysymysten vaihduttua, auttaa vierasta ottamaan päältään päällysnuttuansa omalla kädellään, hämmenti ja miellytti Lomaquea niin että hän tuskin tiesi mihin kääntyä, mitä sanoa.
"Tämä panee enemmän koetukselle, hauskalla tavalla, yksinäistä vanhaa miestä kuin minä" — hän oli lisätä: "kuin tuo kahvikupin varina pitämisen odottamaton kohteliaisuus, vuosia takaperin"; vaan muistaen mitä muistoja tuokin vähäpätöinen seikka voisi herättää, pysähytti hän itseään.
"Enemmän koetukselle kuin mikä?" kysyi Rosa, taluttaessaan häntä tuolin luo.
"Ah! minä unhotin, vanhuuden tylsyys jo minua vaivaa!" vastasi hän hiukan hämillään. "Minä en ole tottunut juuri äskettäin iloon nähdä teidän herttaisia kasvojanne taas".
Oli todellakin hupaista katsella näitä kasvoja nyt niiden aikojen perästä, joina Lomaque viimeksi oli ne nähnyt. Vanha kolmen vuoden levollisuus ei ollut Rosalle voinut tuoda jälleen tuota nuoruuden suloutta, jonka hän iäksi päiväksi oli kadottanut Hirmun aikana, ei se kuitenkaan ollut menojaan mennyt jättämättä hyviä jälkiä parantavasta vaikutuksestaan. Vaikka hänen poskensa eivät olleet saaneet takaisin nuoruuden pulskeuttaan, että hänen ihonsa nuoruuden hienouttaan, olivat hänen silmänsä kuitenkin saaneet jälleen paljon entistä sulouttaan, ja hänen katsantonsa kaiken entisen miellyttävän herttaisuutensa. Mitä oli jäänyt salaista murheellisuutta hänen kasvoihinsa, ja osoittuvaa hiljaisuutta hänen käytökseensä, oli jäänyt vahingotta ja vienosti, enemmän osoittamaan mitä kerran oli ollut, kuin mitä nyt oli.
Näytti kuitenkin siltä kuin jotain menneitten aikojen levottomuutta ja tuskaa olisi palannut hetkeksi heidän kasvoihinsa, kun Trudaine, kaikkien istuuduttua, katsoi tutkivasti Lomaqueen ja kysyi: "Tuotteko mitään uutisia Parisista?"
"En mitään", vastasi hän; "vaan erinomaisia uutisia sen sijaan Rouenista. Minä olen kuullut, sattumalta, isäntäni kautta, jonka palveluksessa olen ollut siitä lähtien kuin me erosimme, teidän vanhan huoneenne virran rannalla olevan vuokrattavana taas".
Rosa syöksähti tuoliltaan. "Oi, Louis, jos me saisimme asua siinä vielä kerran! Minun kukkaistarhani?" jatkoi hän kääntyen Lomaqueen.
"Viimeinen asukas on hoitanut kaikki-tyyni", vastasi hän.
"Ja laboratorio?" lisäsi veli.
"Jätetty paikoilleen", sanoi Lomaque. "Tässä on kirje, jossa kaikki erityiset seikat ovat tarkkaan lueteltuina. Te voitte luottaa siihen, sillä kirje on sen henkilön kirjoittama, jonka toimena on huoneen vuokraaminen".
Trudaine tutki kirjettä tarkkaan.
"Hinta ei käy yli meidän varain", sanoi hän. Kolmevuotisen säästäväisyyden perästä täällä, kannattaa meidän antaa jotakin suuresta hauskuudesta".
"Oi mikä onnen päivä se tulee olemaan kun me tulemme kotiimme taas!" huusi Rosa. "Olkaa niin hyvä, kirjoittakaa ystävällenne heti", lisäsi hän, puhuen Lomaquelle, "ja ilmoittakaa meidän ottavamme huoneen, ennenkuin joku toinen ennättää meidän edellä!"
Lomaque nyykäytti päätään; ja taitettuaan kirjettä tavankäyvästi entiseen viralliseen muotoonsa, kirjoitti hän muistutuksen sen laitaan vanhaan viralliseen tapaansa. Trudaine huomasi tämän ja tunsi sen muistuttavan menneitä murheen ja kauhun aikoja. Hänen kasvonsa kävivät taas totisiksi, sanoessaan Lomaquelle: "Onko nämät hyvät uutiset todellakin kaikki mitä teillä on tärkeätä meille kerrottavaa?"
Lomaque mietti epäillen ja väänsihe tuolillaan. "Mitä muuta uutta minulla on, se ei pahene jos vähän odottavatkin", hän vastasi. "Minä mielelläni tekisin ensin muutamia kysymyksiä sisarenne ja teidän suhteista. Te ette paheksu että minä palajan vähäksi hetkeksi niihin aikoihin, jolloin viimeksi toisiamme kohtasimme?"
Hän käänsi itsensä tällä kysymyksellä Rosaan, joka vastasi kieltävästi; vaan hänen äänensä näytti muuttuvan lausuessaan tuon yhden sanankin "Emme". Hän käänsi kasvonsa toisaanne puhuessaan; ja Lomaque huomasi hänen kätensä vapisevan kun hän otti jonkun työn lähellä olevalta pöydältä, ja äkkiä ryhtyi siihen.
"Me puhumme niin vähän kuin mahdollista niistä ajoista", sanoi Trudaine, katsoen tarkoittavaisesti sisareensa; "vaan meillä on muutamia asioita teiltä kysyttävänä, vuorostamme; niin että niistä ajoista puhuminen tällä kertaa on välttämätön. Teidän äkillinen katoamisenne tuon kauhean vaarallisen ajan ratkaisevana hetkenä ei ole tullut meille täydellisesti selitetyksi. Tuo pikku ilmoitus, minkä jätitte, auttoi meitä arvaamaan mitä oli tapahtunut, enemmän kuin sitä ymmärtämään".
"Minä voin sen helposti selittää nyt", vastasi Lomaque. "Hirmuhallituksen äkillinen kukistus, joka oli pelastusta teille, oli perikatoa minulle. Uusi tasavaltainen hallitus oli anteeksiannon hallitus muille paitsi Robespierren hännälle, niin puheenpartena silloin oli. Jokaista miestä, joka oli ollut niin jumalaton tahi niin onneton että oli sekaantunut, vähimmässäkään määrässä, hirmuhallinnon koneistoon, uhattiin, ja oikeudella, Robespierren kohtalolla. Minä, muitten kanssa, jouduin tämän kuoleman-uhkauksen alaiseksi. Minä ansaitsin kuolla ja olisin nöyrästi käynyt mestattavaksi, vaan teidän tauttanne. Yleisten asiain menosuunnasta minä tiesin teidän tulevan vapautetuiksi; ja vaikka teidän pelastuksenne oli sattumusten aikaansaama, oli minullakin ulkonaisesti osa siinä työssä, tehdessäni sen mahdolliseksi; ja minussa heräsi halu saada teitä molempia nähdä taas vapaana omilla silmilläni — itsekkäinen mielihalu nähdä teitä elävänä, hengittävänä, todellisena todistuksena sydämeni ainoasta hyvästä herätyksestä, johon voin tyytyväisyydellä katsella. Tämä toivo herätti minussa uutta halua elämään. Minä päätin paeta kuolemaa, jos vaan olisi mahdollista. Kymmenen päivää olin piiloitettuna Parisissa. Minun sitten onnistui päästä Parisista, ja matkustaa onnellisesti Sveitsiin, josta minun tulee kiittää muutamia jäännöksiä niistä tiedoista, joita kokemuksen kautta olin saanut, palvellessani salapoliisivirastossa. Loppu kertomuksestani on niin lyhyt ja niin pian kerrottu, että voin sen samalla kertoa. Ainoa sukulainen, jonka tiesin olevan elossa, oli eräs minun serkkuni (jota en ollut koskaan ennen nähnyt), joka oli silkkikauppiaana Bernissä. Minä tunkeusin tämän miehen armolle. Hän huomasi minun asioitsemiskykyni ja että minä siis voin olla hyödyllinen hänelle ja hän otti minut luokseen. Minä toimitin mitä hänen vaan teki mieli minulle määrätä tehtäväksi; matkustin hänen asioissaan Sveitsissä; ansaitsin hänen luottamustaan, ja saavutinkin sen. Vasta pari kuukautta takaperin minä erosin hänestä; jätin palvelukseni ainoastaan ruvetakseni, isäntäni omasta kehoituksesta, hänen poikansa asioitsijaksi, joka myöskin oli silkkikauppiaana, Chalon-sur-Marnen kaupungissa. Tämän kauppiaan konttorissa olen minä kirjeenvaihtajana; ja pääsin teitä katsomaan nyt ainoastaan siten, että otin lähteäkseni erästä isäntäni asiaa toimittamaan Parisiin. Se on kovaa työtä minun ikäiselleni, kärsittyäni niin paljon maailmassa — vaan minun kova työni on viatonta työtä. Minun ei ole tarvis kumartaa joka pennin edestä, jonka pistän taskuuni — en ole velvoitettu ilmiantamaan, viekoittelemaan, vainustelemaan toisia ihmisiä tapettaviksi, ansaitakseni leipäni ja kootakseni siksi rahaa että kunnialla pääsen hautaan. Minä olen lopettamaisillani huonoa, halpaa elämää viattomasti viimeinkin. Se on vähäinen asia, vaan se on kuitenkin jotakin — ja sekin tyydyttää miestä tällä iällä. Minä olen onnellisempi kuin ennen, tahi, vähintäin, vähemmin häpeissäni katsoessani semmoisten ihmisten silmiin kuin te olette".
"Hush! hush!" keskeytti Rosa, pannen kätensä hänen käsivarrelleen. "Minä en voi sallia teidän puhua itsestänne tuolla tavoin, en edes piloilla".
"Minä puhuin totisesti", vastasi Lomaque tyyneesti; "vaan minä en tahdo vaivata teitä enää sanallakaan minusta itsestäni. Minun historiani on kerrottu".
"Kokonaan?" kysyi Trudaine. Hän katsoi tutkivaisesti, melkein epäileväisesti, Lomaqueen, kysyessään. "Kokonaisuudessaan?" toisti hän. "Teidän kertomuksenne on lyhyt, todellakin, hyvä ystäväni. Ehkä olette unhottanut jotakin siitä?"
Taas Lomaque väänsihe tuolillaan mietteissä.
"Eikös ole vähän kovaa vanhan miehen kärsiä, kun häneltä aina vaan kysytään, eikä koskaan vastata yhteenkään hänen kysymykseensä?" sanoi hän Rosalle, hyvin iloisena käytöksessään, vaan katsannoltaan vähän levotonna.
"Hän ei tahdo puhua, ennenkuin olemme kahden", ajatteli Trudaine."Parasta on häntä tyydytellä".
"No, no", sanoi hän ääneen, "ei nurkua. Minä myönnän teidän vuoronne olevan nyt kuulla meidän kertomuksemme; ja tahdon koettaa parastani teitä tyydyttääkseni. Vaan ennenkuin aloitan", lisäsi hän, kääntyen sisareensa, "tahdon huomauttaa, Rosa, että jos sinulla on talousaskareita toimitettavana tuolla ylhäällä —"
"Minä tiedän mitä tarkoitat", keskeytti Rosa, ottaen äkkiä käsiinsä työnsä, jonka oli antanut pudota syliinsä; "vaan minä olen vahvempi kuin luulet; minä voin kuunnella pahinta, mitä voit kertoa, aivan tyynesti. Kerro vaan, Louis; pyydän, puhu vaan — minä voin aivan hyvin jäädä teitä kuulemaan".
"Te tiedätte mitä me kärsimme odotus-aikamme ensimmäisinä päivinä, sen perästä kun kepposenne oli onnistunut", sanoi Trudaine, kääntyen Lomaqueen. "Oli, luullakseni, saman päivän iltana, jona me olimme viimeisen kerran nähneet teidät St. Lazaressa, kun sekavia huhuja lähestyvästä vallankumouksesta Parisissa ensin alkoi tunkea vankihuoneemme muurien läpi. Lähinnä seuraavina päivinä osoittivat vartijaimme kasvot tarpeeksi että nämä huhut puhuivat totta, ja että Maltteellinen puolue todellakin uhkasi kumota Hirmuhallitusta. Meillä tuskin oli aikaa toivoa mitään tästä siunatusta muutoksesta, ennenkuin tuo kauhea uutinen Robespierren onnistumattomasta itsemurhan-yrityksestä, sitten hänen tuomiostaan ja mestauksestansa, saapui meille. Vankeushuoneessa syntynyttä hämmennystä tuskin voinee kuvata. Tutkitut ja tutkimattomat vangit olivat kaikki yhdessä. Robespierren vangitsemispäivästä lähtien ei mitään käskyjä tullut virkakunnille, ei kuolemanluetteloa vankihuoneesen. Vanginvartijat, joita säikytti sinne leviävät huhut, että tirannien alhaisimmatkin palvelijat tulisivat olemaan vastuun-alaisia ja tulisivat tuomituiksi hänen kanssaan, eivät koettaneetkaan ylläpitää järjestystä. Muutamat heistä — tuo kyttyräselkäinen mies muitten joukossa — pötkivät pakoon tykkönään. Epäjärjestys oli niin täydellinen, että uuden hallituksen asiamiesten tullessa St. Lazareen, vangit olivat nälkään kuolemaisillaan, kaikkein elämäntarpeitten puutteessa. Huomattiin mahdottomaksi erityisesti tutkia meidän asioitamme. Milloin olivat tarvittavat asiakirjat kadonneet; milloin olivat löydetyt asiakirjat mahdottomat ymmärtää uusille tutkijoille. Niitten oli täytymys viimein kiirehtiä työstään ja kutsuivat meitä esille tusinoittain. Tutkittuina tahi tutkimatta, olimmehan kaikki tirannin vangitsemia, olimmehan kaikki syytetyt salavehkeistä häntä kohtaan, ja olimme kaikki valmiit tervehtimään uutta hallitusta Ranskan pelastuksena. Yhdeksässä kymmenestä tapauksesta olivat meidän parhaimmat vapauttamisen vaatimukset johdetut näistä suhteista. Tallien ja Yhdeksännen Thermidorin miehet luottivat meihin, koska Robespierre, Couthon ja St. Just olivat meitä epäilleet. Samoin kuin meitä oli vangittu epäsäännöllisesti, niin meitä vapautettiin epäsäännöllisesti. Kun sisareni ja minun vuoto tuli, ei meitä tutkittu viittä minuuttiakaan. Ei meiltä edes tehty tutkivaa kysymystä; minä luulen että me olisimme voineet sanoa omat nimemme aivan vaaratta. Vaan minä olin edeltäkäsin neuvonut Rosaa että meidän tuli ottaa nyt äitimme sukunimi — Maurice. Kansalaisina Maurice me siis astuimme ulos vankihuoneesta; sillä nimellä olemme sittemmin eläneet täällä piilopaikassamme. Meidän vietetty rauhallisuutemme on riippunut ja tulevainen onnemme riippuu siitä että meidän pelastuksemme kuolemasta tulee olemaan syvimpänä salaisuutena meidän kolmen kesken. Eräästä pätevästä syystä, jonka te voitte täydelleen arvata, ei veli ja sisar Maurice saa tietää mitään Louis Trudainesta ja Rosa Danvillesta, paitsi että he olivat niitten satojen uhrien joukossa, jotka mestattiin Hirmuhallituksen aikana".
Hän puhui tämän viimeisen lauseen hienolla hymyllä, ja miehen katsannolla, joka luulee, vastoin omaa tunnettaan, käyttelevänsä helposti tärkeätä asiaa. Hänen kasvonsa synkistyivät kuitenkin taas äkkiä katsoessaan, viimeiset sanat sanottuaan, sisareensa. Hänen työnsä oli vielä kerran pudonnut hänen polvilleen; hänen kasvonsa olivat toisaanne, ettei Trudaine voinut niitä nähdä; vaan hän näki ristissä olevien, polville vaipuneitten käsien vapistuksesta, ja suonien vähäisestä paisunnasta hänen niskassaan, jota hän ei voinut veljeltään peittää, että kehumansa vahvahermoisuus oli hänen jättänyt. Kolmevuotinen lepo ei ollut häntä niin paljon vahvistanut, että olisi voinut kuulla miehensä nimeä lausuttavan, tahi olla läsnä kun kuolettavan tuskan ja kauhun viimeisistä ajoista muistutettiin, kauhistusta osoittamatta kasvoissaan ja käytöksessään. Trudaine näytti tulevan murheelliseksi, vaan ei kummastuvan siitä mitä hän huomasi. Viitaten Lomaquelle olemaan vaiti, nousi hän ja otti Rosan päähineen lähellä olevalta akkunalta.
"No, Rosa", sanoi hän, "aurinko paistaa, suloinen kevät-ilma kutsuu meitä ulos. Lähtekäämme kävelemään pitkin joen vartta. Miksi me pitäisimme vanhaa ystäväämme täällä, ahtaassa pikku huoneessa, kun meillä on peninkulmain avaruudelta kauniita maisemia hänelle näyttää toisella puolen kynnyksen? Tulkaa! se on petosta Kuningatar Luontoa vastaan pysyä huoneessa tämmöisenä aamuna".
Vastausta odottamatta pani hän päähineen sisarensa päähän, otti hänen käsivartensa kainaloonsa, ja niin lähdettiin ulos. Lomaque kulki totisen näköisenä heidän jäljestä.
"Olen iloinen siitä ett'en näyttänyt kuin loistavaa puolta uutisieni luettelosta hänen läsnä-ollessa", ajatteli hän. "Hänen sydämensä ei ole terve vielä. Puheeni olisi kipeästi koskenut häneen, naisparkaan! Minä olisin taas saattanut hänelle kovan tuskan, ellen olisi pitänyt suutani!"
He kävelivät vähän aikaa pitkin joen vartta, jutellen mitättömistä asioista; sitten palasivat asuinhuoneelle. Rosa oli sillä aikaa taas tullut voimiinsa, ja saattoi hartaudella ja ilokseen kuunnella Lomaquen lystikästä kuvailua kirjuri-elämästään Chalons-sur-Marnessa. He erosivat vähäksi aikaa huoneen ovella. Rosa meni huoneen yläkertaan, josta hänen veljensä oli häntä huutanut alas. Trudaine ja Lomaque läksivät taas uudestaan kävelemään pitkin joen vartta.
Ikäänkuin suostumuksesta, sanaakaan toisilleen puhumatta, kiiruhtivat he asuinhuoneen läheisyydestä; sitten seisattuivat äkkiä, ja katselivat tarkkaavaisesti toistensa silmiin — katsoivat äänettöminä hetken. Trudaine puhui ensin.
"Minä kiitän teitä siitä että häntä säästitte", alkoi hän äkkipäätä, "hän ei ole tarpeeksi vahva vielä voidakseen kuulla uudesta onnettomuudesta, ellen minä saata hänelle tiedon ensiksi".
"Te luulette siis minun tuovan pahoja uutisia?" sanoi Lomaque.
"Minä tiedän sen. Nähtyäni teidän ensimmäisen katseenne häneen, sen jälkeen kun olimme kaikki istuutuneet vierashuoneesen, minä tiesin sen. Puhukaa! ilman pelotta, varomatta, ilman tarpeetonta alkupuhetta. Kolmen vuoden levollisuuden perästä, jos Jumalan tahto on meille taas saattaa murhetta, minä voin tyynesti kärsiä koetusta; ja, jos tarpeen on, voin voimistuttaa häntä myös sitä kärsimään. Sanon uudelleen, Lomaque, puhukaa suoraa! Minä tiedän uutisenne olevan pahoja, sillä minä tiedän jo edeltäpäin että uutiset ovat Danvillesta".
"Te olette oikeassa, minun pahat uutiseni ovat uutisia hänestä".
"Hän on saanut ilmi salaisuuden meidän paostamme guillotinin kidasta —?"
"Ei — hänellä ei ole aavistustakaan siitä. Hän luulee — niinkuin hänen äitinsä, niinkuin jokainen luulee — teidän tulleenne mestatuiksi päivänä sen jälkeen kun Vallankumous-oikeus tuomitsi teidät kuolemaan".
"Lomaque! te puhutte varmuudella tästä hänen luulostaan — vaan te ette voi olla varma siitä".
"Minä voin, välttämättömimmillä, kauheimmilla perusteilla — Danvillen omista teoista päättäen. Te olette pyytäneet minua puhumaan suoraan —?"
"Minä pyydän teitä taas — minä pysyn siinä! Uutisenne, Lomaque — uutisenne, ilman muuta sanaa esipuheeksi!"
"Te saatte ne ilman muuta sanaa esipuheeksi. Danville on juuri naimisiin menemäisillään".
Kun vastaus oli annettu, seisattuivat molemmat joen rannalla ja katselivat taas toisiinsa. Kuoleman äänettömyyttä kesti hetken. Tämän hetken aikana kohisi vesi, iloisesti rientäessään kivisessä uomassaan, erinomaisen kova-äänisesti, lintujen laulu joen varrella olevassa pienessä metsässä kuului erinomaisen heleältä molempien korvissa. Vieno tuulen hengähdys, päiväsydämen lämpimyydessäkin, kävi viileästi heidän poskiinsa, ja kevät-auringon paiste heidän kasvoihinsa oli ikäänkuin paiste läpi talvisien pilvien.
"Lähtekäämme astumaan", sanoi Trudaine matalalla äänellä. "Minä odotin pahoja uutisia, vaan en tuota. Oletteko varma siitä, mitä minulle juuri puhutte?"
"Yhtä varma kuin siitä, että tuo virta vieriää tuossa vieressämme. Kuulkaa miten minä tulin tämän tietämään, ettekä epäile enää. Viime viikkoon saakka en tiennyt mitään muuta Danvillesta, kuin että hänen vangitsemisensa, Robespierren käskystä, oli, asiain muuttuessa, hänen henkensä pelastus. Hän vangittiin, niinkuin teille kerroin, samana iltana kuin hän oli kuullut teidän nimiä luettavan kuolemaan tuomittujen luettelosta vankihuoneen portilla. Hän pysyi vankeudessaan Temple-linnassa huomaamattomana ulkopuolella eläville valtiollisessa hämmennyksessä, juuri niinkuin te pysyitte huomaamattomina St. Lazaressa; ja hän käytti hyväkseen samalla tavalla tuin te tuota hyvissä ajoin tullutta kapinaa, joka löi kumoon Hirmuhallituksen. Minä tiesin sen ja tiesin hänen astuneen ulos vankihuoneesta Robespierren vainottuna uhrina — ja enemmän kuin kolme vuotta kului ett'en tiennyt mitään. Kuulkaa nyt. Viime viikolla satuin odottamaan isäntäni, kansalaisen Clairfait'n, kauppapuodissa muutamia konttoriin vietäviä papereita, kun muuan vanha mies astui sisään tuoden suljettua pakettia, jonka hän antoi muutamalle kauppapalvelijalle, sanoen:
"Antakaa tämä kansalaiselle Clairfait".
"Mikä nimi?" sanoi kauppapalvelija.
"Nimi ei ole niin tärkeä", vastasi vanha mies; "vaan jos te tahdotte, niin voitte sanoa minun nimeni. Paketin toi kansalainen Dubois"; ja sitten meni ulos. Hänen, nimensä yhteydessä hänen vanhan ulkomuotonsa kanssa, herätti heti minun huomiotani.
"Asuuko tuo mies Chalons'issa?" kysyin minä.
"Ei", sanoi kauppapalvelija. "Hän on täällä erään meidän hyvän ostajan palvelijana — erään vanhan entisen ylimys-rouvan, jonka nimi on Danville". Hän on käymässä täällä meidän kaupungissa".
"Te voitte kuvitella miten tuo vastaus minua hämmästytti ja oudostutti. Kauppapalvelija ei voinut vastata muihin kysymyksiin; vaan seuraavana päivänä olin kutsuttu päivälliselle isäntäni luokse (joka, isänsä tautta, osoitti minulle erinomaisinta kohteliaisuutta). Huoneesen tullessani huomasin hänen vaimonsa juuri asettavan pois käsistään lavendeli-värisen nais-vyöttimen, johon hän oli ollut korko-ompelua ompelemassa — hopealangalla, ja minusta näytti viirustelma kypäriltä ja vaakunakilveltä".
"En ole millänikään vaikka näette mitä työskentelen, kansalainen Lomaque", sanoi hän; "sillä minä tiedän että me voimme luottaa teihin. Tämän vyöttimen on eräs ostaja lähettänyt meille takaisin; — eräs entinen maastamuuttaja-rouva tuota vanhaa ylimysjoukkoa. Hän tahtoo nyt saada perheensä vaakunakilven ommelluksi tähän vyöttimeen."
"On se sentään vaarallista tointa näinäkin armollisina demokratillisina aikoina, eikös ole?" sanoin minä.
"Tuo vanha rouva, — se teidän tulee tietää", sanoi hän, "on ylpeä kuin Luciferus; ja onnellisesti päästyänsä takaisin Ranskaan tänä maltteellisen tasavaltaisuuden aikana, luulee hän rankaisematta saavansa harjoitella vanhoja hullutuksiaan. Koska hän on ollut erinomaisen hyvä ostaja meillä, niin katsoi mieheni parhaaksi tyydyttää hänen tahtoansa, kuitenkaan jättämättä tätä tointa jonkun työvaimon tehtäväksi. Me emme nyt elä Hirmuhallituksen alla, se on totta; vaan ei ole kuitenkaan mitään varmuutta".
"Ei ole", minä vastasin. "Pyydän anteeksi, mikä on tuon entisen maastamuuttajan nimi?"
"Danville", vastasi emäntä. "Hän aikoo koreilla tässä vyöttimessä poikansa häissä".
"Häissä" huusin minä vallan kuin ukkosen tulen lyömänä.
"Niin", sanoi hän. "Mitä siinä on kummasteltavaa? Sen mukaan mitä minä olen kuullut, taitaa poika, mies parka, tehdä hyvän naimiskaupan tällä kertaa. Hänen ensimmäisen vaimonsa vei häneltä guillotini Hirmuhallituksen aikana".
"Kenen hän aikoo naida?" kysyin minä vielä hengittämättä.
"Kenrali Berthelin'in tyttären. Kenraali on sukunsa puolesta entinen ylimys niinkuin tuo vanha rouvakin, vaan mielipidettensä puolesta yhtä hyvä tasavaltainen kuin kukaan muu — viinaanmenevä, ääneenkiroova vanha sotilas isolla poskiparralla; joka näpähyttää sormillaan esi-isilleen ja sanoo kaikkien ihmisten polveutuvan Aatamista, joka oli ensimmäinen todellinen sanskulotti maailmassa". [Oikeastaan: housuton. Yhdenvertaisuuden harrastajain nimi ensimmäisen Ranskan vallankumouksen aikana.]
"Tähän tapaan Clairfait'n vaimo laski leikkiä kaiken päivällisen ajan, vaan ei puhunut tärkeitä tietoja sen enempää. Minulla kun oli vielä vanhat poliisivirka-tapani, aloin seuraavana päivänä koettaa saada ilmi jotakin itse. Kaikki, minkä sain tietää, on seuraava: Danvillen äiti oleskelee kenrali Berthelin'in sisaren ja tyttären kanssa Chalons'issa; ja Danvilleä itseään odotetaan joka päivä tulevaksi sinne heitä sieltä saattamaan Parisiin, jossa naimiskirja tulee allekirjoitettavaksi kenraalin kodissa. Saatuani tietää tämän ja huomattuani nopsan toimen nyt vaan auttavan, otin minä, niinkuin jo kerroin teille, isäntäni asian Parisissa toimittaakseni; kiirehdin lähtöäni; ja pysähdyin tässä matkallani. — Vartokaa. En ole lopettanut vielä. Vaikka kiiruhdan niin paljon kuin voin, en voi sittenkään päästä kunnolla kilpaa ajamaan hääjoukon kanssa. Matkallani tänne sivuutti meidät eräät vaunut, jotka kiitivät täyttä vauhtia eteenpäin. Minä en voinut nähdä vaunujen sisään; vaan ajajan istuimella tunsin vanhan Dubois'n. Hän kyllä vilahti sivuitseni pölypilvessä, vaan minä olen varma hänestä; ja minä sanoin itsekseni, mitä nyt sanon teille, ei ole aikaa panna hukkaan!"
"Ei aikaapannakkaanhukkaan", vastasi Trudaine lujasti. "Kolme vuotta on kulunut", hän jatkoi, matalammalla äänellä, puhuen enemmän itselleen kuin Lomaquelle; "kolme vuotta siitä päivästä kun talutin sisartani vankihuoneen portista ulos, — kolme vuotta siitä kun lausuin sydämessäni: minä tahdon olla kärsivällinen, enkä tahdo koettaa itse kostaa. Meille tehdyt vääryydet huutavat maasta taivaasen; ihmisestä, joka tekee vääryyttä, Jumalaan, joka parantaa. Kun tilinteon päivä tulee, olkoon se Hänen kostonsa päivä, eikä minun. Sydämessäni sanoin minä nämät sanat — olen ollut niille sanoille uskollinen, olen odottanut. Päivä on tullut, ja minä tahdon täyttää ne velvollisuudet, joita se minulta vaatii".
Oli hetken äänettömyys, ennenkuin Lomaque taas puhui. "Sisarenne?" alkoi hän epäilevästi.
"Ainoastaan siinä suhteessa on aikomukseni epäselvä", sanoi toinen totisena. "Jos vaan olisi mahdollista jättää hänet tykkänään tietämättömäksi tästä viimeisestä koetuksesta, ja jättää tämä kauhea tehtävä minulle yksinään?"
"Minä luulen sen mahdolliseksi", keskeytti Lomaque. "Kuunnelkaa mitä minä neuvon. Meidän täytyy lähteä Parisiin postivaunulla huomen-aamulla, ja meidän täytyy ottaa sisarenne mukaan — huomenna on vielä aikaa kyllä: ei ihmiset kirjoita naimiskirjoja iltasella, matkustettuaan pitkän päivän. Meidän täytyy siis lähteä ja meidän täytyy ottaa sisarenne. Antakaa minun pitää huolta hänestä Parisissa ja jättäkää myös minun huolekseni hoitaa häntä niin ettei hän tiedä mitä te olette tekemässä. Käykää kenrali Berthelin'in kotiin semmoisena aikana, jolloin Danville on siellä (me voimme saada tämän tiedon palvelijain kautta); astukaa hänen eteensä ilman mitään edelläkäypää varoitusta; astukaa hänen eteensä kuolleesta nousneena miehenä; astukaa hänen eteensä kaikkien huoneessa olevien nähden, vaikka huone olisi väkeä täynnä ja jättäkää äkkihämmästyksen alaisen miehen itseänsä pettämään ja ilmisaattamaan. Sanokaa vaan kolme sanaa, ja teidän velvollisuutenne on täytetty, te saatte palata sisarenne luokse, ja matkustaa hänen kanssaan turvallisesti asuntoonne Rouen'iin, tahi minne hyvänsä tahdotte, sinä päivänä, jona olette tehnyt hänen kirotulle miehelleen mahdottomaksi lisätä rikostensa luetteloon mitään uutta pahaa".
"Te unhotatte Parisiin lähdön kiirettä", sanoi Trudaine. "Kuinka me selitämme sen, herättämättä hänessä epäluuloa?"
"Uskokaa tämä huoli minulle", vastasi Lomaque. "Palatkaamme huoneesen heti. Oi! ette te", lisäsi hän äkkiä, heidän kääntyessä takaisin astumaan. "Teidän kasvoissanne on jotakin, joka meidät pettäisi. Antakaa minun palata yksinäni — minä sanon teidän menneenne joitakin käskyjä antamaan ravintolaan. Erotkaamme nyt kohta. Te rauhoitatte mieltänne, te tulette entisellenne ennemmin, jos olette yksinänne — minä tunnen teidät tarpeeksi, tietääkseni sen. Me emme saa kuluttaa minuuttiakaan selityksiin, minuutitkin ovat kallisarvoisia tämmöisenä päivänä. Kun te taas voitte kohdata sisartanne, on minulla ollut aikaa puhua mitä tahdon ilmoittaa hänelle, ja odotan huoneenne edustalla kertoakseni teille miten on käynyt".
Hän katsoi Trudaineen ja hänen silmissään näytti välkähtävän taas jotakin tuota entistä pontevaa nerokkuutta, jota huomattiin hänen ollessaan Hirmuhallituksen virkamiehenä. "Jättäkää se minun huolekseni", sanoi hän; ja viitaten kädellään läksi hän äkkiä astumaan asuinhuoneelle päin.
Lähes tunti kului, ennenkuin Trudaine uskalsi häntä seurata. Kun hän viimein tuli puutarhan portille vievälle polulle, näki hän sisarensa odottavan huoneen ovella. Hänen kasvonsa näyttivät tavattoman vilkastuneilta; ja hän riensi pari askelta eteenpäin häntä vastaanottamaan.
"Oh, Louis!" sanoi hän, "minulla on tunnustus tehtävä ja minun täytyy pyytää sinua sitä kuulemaan kärsivällisesti loppuun asti. Tiedäppäs, kun meidän hyvä Lomaque, vaikka hän oli väsyneenä kävelystään, otti minun pyynnöstäni ensimmäiseksi työkseen kirjoittaa sen kirjeen, joka meille vakuuttaa tuon vanhan rakkaan kodin Seinen rannalla. Kun hän oli lopettanut, katsoi hän minuun ja sanoi: 'minä mielelläni tahtoisin olla läsnä teidän onnellisina palatessanne siihen taloon, jossa teidät ensin näin'. 'Oi, tulkaa, tulkaa meidän kanssamme!' sanoin minä suorastaan. 'Minun olemiseni ja tulemiseni eivät ole omassa vallassani', vastasi hän, 'minulla on vapaata aikaa nyt matkustaakseni Parisiin, se on totta; vaan se aika ei ole pitkä — jos minä vaan olisin oma herrani' — ja sitten hän vaikeni. Louis! minä muistin missä kiitollisuuden velassa me olemme hänelle; minä muistin ettei voinut löytyä sitä uhrausta, jota me emme ilollakin tekisi hänen hyväkseen; minä tunsin hänen lausuvan toivonsa herttaisuuden; ja kenties olin hiukan oman malttamattomuuteni vaikuttamassa innossa saadakseni taas nähdä kukkaistarhani ja niitä huoneita, joissa elimme niin onnellisina. Niin minä sanoin hänelle: 'minä varmaan tiedän Louis'n olevan samaa mieltä kuin minä siinä, että meidän aikamme on teidän ja että me suurella ilolla asetamme lähtömme niin että teille jää matkustusaikaa tarpeeksi, tullaksenne meidän kanssamme Rouen'iin. Me olisimme pahemmat kuin kiittämättömät —' Hän pysähytti minut. 'Te olette aina olleet hyvä minua kohtaan', sanoi hän; 'minun ei sovi nyt väärin käyttää teidän hyväntahtoisuuttanne. Ei! ei! teillä on vielä asioita järjestettävänä ennenkuin voitte lähteä tältä paikalta'. 'Ei yhtään', sanoin minä — sillä meillä ei ole, niinkuin tiedät, Louis. 'Miksi ei? tässä on teidän huonekalustonne ensi aluksi', sanoi hän. 'Muutamia tuolia ja pöytiä, jotka olemme vuokranneet ravintolasta', vastasin minä; 'meidän ei tarvitse tehdä muuta kuin jättää avaimemme ravintolan emännälle ja jättää kirje huoneen omistajaa varten; ja sitten —' Hän nauroi. 'Kun kuulee teidän noin puhuvan, luulisi teidän olevan yhtä valmiina lähtemään matkalle kuin minä!' 'Niin me olemmekin', sanoin minä, 'aivan niin valmiina, asuessamme sillä tavoin kuin tässä asumme'. Hän pudisti päätään; vaan sinä et pudista päätäs, Louis, siitä olen varma, nyt kuultuasi koko minun pitkän kertomukseni? Ethän minua moiti, ethän?"
Ennenkuin Trudaine ennätti vastata, katsoi Lomaque ulos huoneen ikkunasta.
"Minä olen juuri kertonut veljelleni kaikkityyni", sanoi Rosa, kääntyen sinne päin.
"Ja mitä hän sanoo?" kysyi Lomaque.
"Hän sanoo mitä minäkin", vastasi Rosa veljensä puolesta; "että meidän aikamme on teidän aikanne — on parhaimman ja rakkaimman ystävämme".
"Tapahtuuko se siis?" kysyi Lomaque, tarkoittavalla katseellaTrudaineen.
Rosa katsoi levottomasti veljeensä: hänen kasvonsa olivat paljoa totisemmat kuin hän oli odottanut, vaan hänen vastauksensa päästi hänet kaikesta epäilyksestä.
"Sinä teit aivan oikein, rakas sisareni, puhuessasi sillä tavoin kuin puhuit", sanoi hän hiljaisesti. Sitten, kääntyen Lomaqueen, lisäsi hän kovemmalla äänellä: "se tapahtuu".