Hänen kasvojensa piirteet olivat säännöttömät ja terävät ja hänen poskipäänsä ja huulensa, joiden takaa lumivalkeat, mutta harvat hampaat loistivat, olivat liiaksi jännitetyt, mutta sill'aikaa kun hän oli pitänyt voimakasta ymmärryskykyänsä vireillä ja loistavin silmin, jotka näyttivät tietäjän silmiltä, ja suu puoleksi avoinna, kuunnellut Platon sanoja, niin joku selittämätöin, hieno sulouden loiste, joka näytti tulevan paremmasta, korkeammasta maailmasta, ympäröitsi häntä, ja silloin hän oli paljoa kauniimpi kuin nyt, kun hän oli valmiiksi koristeltuna ja Zoë oli pannut Platon pois kädestään, ja kun häntä ympäröivät naiset oikein tuhlaamalla tuhlailivat hänelle äänekkäitä imarrussanojaan.
Kleopatra rakasti sitä, että häntä niin innokkaasti ylisteltiin ja, hänen nauttiaksensa oikein useiden ihmettelyä, piti häntä koristeltaissa vaatetuspöydän ääressä olla suuri joukko naisia. Kaikin puolin pidettiin hänen ympärillään peilejä, poimut aseteltiin paremmin ja jalokivillä kaunistetut sandaalien nauhat vedettiin kiinni.
Kuka ylisteli hänen kutriensa kiharuutta, kuka taas hänen vartalonsa solakkuutta, nilkkaluittensa hentoutta ja lapselle sopivien käsiensä ja jalkojensa pienuutta.
Eräs tyttö huomautti toiselle, mutta kyllin kovaa, jotta kuningatar saattoi sen kuulla, hänen silmiensä loistoa, joka muka oli kirkkaampi kuin hänen otsallaan ja kaulallaan olevien safiirien vesi, ja Ateenalainen neito Thaïs vakuutti, että Kleopatra oli tullut vahvemmaksi, sillä hänen kultaista vyötänsä oli tänään ollut paljoa vaikeampi vetää kiinni, kuin kymmenen päivää sitten.
Sitten kuningatar viittasi, Zoë heitti hopeakuulan somatekoiseen, samasta metallista tehtyyn maljaan, ja pian sen jälkeen kuului teltan ovelta henkivartijain askeleita.
Kleopatra astui ulos, loi pikaisen silmäyksen pikipannuilla ja tulisoihduilla kirkkaasti valaistulle katolle ja tummien lehvien välistä valkoisina hohtaviin, marmorisiin kuvapatsaisin ja läheni sitten katsomatta edes siihen telttaan päin, missä hänen lapsensa lepäsivät, kantotuolia, jonka nuoret makedoonialaiset aatelismiehet olivat kantaneet ja asettaneet katolle.
Zoë ja Atheenalainen Thaïs tukivat häntä, kun hän nousi kantotuoliin, ja hänen leikkikumppalinsa, palvelijattarensa ja muut läheisistä teltoista tänne rientäneet naiset muodostivat hänen tiensä kummallekin puolelle aituun ja puhkesivat kova-äänisiin ihmettelyn ja ihastuksen huudahduksiin, kun heidän valtijattarensa leijaili korkealla kantajiensa olkapäillä heidän ohitsensa.
Timantit loistivat kirkkaina Kleopatran viuhkaimen kädensijassa, kun hän nyökkäsi hovinaisilleen tuolla armollisella ystävällisyydellä, joka muistuttaa tervehdittyä siitä, kuinka paljoa alempana hän on tervehtijää. Jokainen hänen kätensä liike oli kuninkaallisen ylpeä ja tarkoin määrätty, mutta hänen silmistänsä loisti vapaasti ja kirkkaasti nuoren naisen kauniisti laitetun puvun mielihyvä, iloitseminen omasta itsestänsä ja hauskojen juhlallisten hetkien odotus.
Jo kantotuoli katosi leveitten, katolta vievien portaitten ovesta, ja Athenalainen Thaïs huokasi hiljaa ja ajatteli itsekseen: "Jospa sinäkin kerran saisit tuollaisessa monivärisenä kimaltelevassa somassa näkinkengässä liidellä niinkuin jumalatar halki ilmojen, kauniitten nuorukaisten kantamana, ympärilläsi kuullen pelkkää ylistystä ja riemua! Tuolla taivaalla kiitää yhä kasvava Selene kylmänä ja äänetönnä mitättömien tähtien ohitse, ja samoin hän riensi soihdunkantajineen purpuraan puettuna näiden kaikkien telttain välillä olevien liekkien ja tulien ja meidän raukkojen ohitsemme pitoihin, ja millaisiin pitoihin, millaisten vieraitten pariin! Kaikki täällä ylhäällä riemuelivat hänelle, ja minusta tuntui siltä, kuin olisi tuolla alhaallakin kylmien marmorikuvien joukossa Zenon vakavat kasvot avanneet suunsa ja huudahtaneet hänelle hyväilysanan. Ja kuitenkin olisi Zoë ja valkoverinen Lysippa ja Demetriuksen mustakutriset tyttäret ja minäkin, mitätön olento, kauniimmat kuin hän, jos mekin voisimme kaunistella itseämme vaatteilla ja jalokivillä, joihin kuninkaat mielellään möisivät valtakuntansakin, jos mekin, niinkuin hän, Aphroditen tavoin saisimme valtijattarena istua näkinkengän kuoressa, joka liikkuu smaragdinvihreässä lasivirrassa, kuin häälyisi se keskellä merta, jos meidänkin jalkaimme alla olisi helmillä ja turkooseilla kaunistettuja delfiinejä, ja jos meidänkin hiuksissamme liehuisi strutsin sulkia kuten hopeahattaroita, jotka kauniina kevätpäivinä koristavat Athenan ihanata taivasta. Minulle vasta se läpinäkyvä vaate sopisi, jotahänei uskaltanut pitää! Oi jospa sentään olisi totta, mitä Zoë eilen luki, että ihmissielut ovat yhä uusissa muodoissa määrätyt vaeltamaan maan päällä! Ehkäpä silloin minunkin sieluni tulisi kerran jossakin kuninkaan lapsessa maailmaan! Prinssiksi en kuitenkaan tahtoisi tulla, sillä häneltä vaaditaan niin paljon, mutta kyllä prinsessaksi. Miten ihmeen ihanaa se sentään olisi!"
Paljon sellaista Thaïs uneksi, sill'aikaa kun Zoë oli kuninkaan teltan edustalla hiljaisessa, innokkaassa keskustelussa tätinsä, prinssi Philopatorin korkeimman hoitajattaren kanssa.
Ruhtinaallisen lapsen imettäjä kuivasi tuon tuostakin silmiään ja sanoi nyyhkien katkerasti:
"Oman pienokaiseni, muut lapseni, puolisoni ja kauniin Aleksandriassa olevan talomme olen jättänyt antaakseni rintani prinssille ja kasvattaakseni häntä. Onneni, vapauteni, öitteni levon olen uhrannut kuningattaren ja tämän pojan tähden. Kuinka tämä kaikki minulle palkitaan! Ikäänkuin olisin palkattu piika enkä jalosukuisen miehen tytär ja vaimo, tämä, joka on vielä puoleksi lapsi, sillä tuskin hän on vielä yhdeksäntoista vanha, julistaa joka kymmenes päivä minut viraltani sinun ja lemmikkiensä läsnä-ollessa, ja minkä tähden? Sentähden että hänen poikansa suonissa virtailee hänen sukunsa hillitöintä verta ja sentähden, ett'ei lapsi tahdo kiitää syliin äidille, joka päiväkausiin ei käy häntä katsomassa ja joka vain joutohetkinään, päästyänsä muista oikuistaan vapaaksi, pitää hänestä huolta. Ruhtinaat osoittavat suosiota ja epäsuosiota oikeudenmukaisesti vain niinkauvan, kuin he ovat lapsia. Pienokainen ymmärtää varsin hyvin, minkä arvoinen minä hänelle olen ja minkä Kleopatra. — Jos mieleni tekisi menetellä pahoin lapsen kanssa, niin kyllä pian olisi tapahtunut tämän äidin tahto, äidin, joka hänen ei pitäisi olla. Niin raskasta kuin minun onkin, — rohkenenhan sen sanoa, — jo nyt jättää tämä heikko lapsi, joka on niin lujasti kiintynyt minun sieluuni kuin hän olisi omani, ja lujemminkin, paljoa lujemmin, niin teen sen kuitenkin tällä kertaa senkin vaaran uhalla, että Kleopatra syöksee meidät, minut ja puolisoni, onnettomuuteen, niinkuin monet muutkin, jotka ovat rohjenneet vastustaa hänen tahtoansa."
Prinssin imettäjä itki ääneensä; mutta Zoë pani kätensä surullisen ystävänsä olalle ja sanoi lohduttaen:
"Minä tiedän, että saat enemmän kärsiä Kleopatran oikkujen tähden kuin me kaikki muut, vaan älä hätäile! Huomenna hän lähettää kauniin lahjan niinkuin muulloinkin, kun hän on sinua loukannut, ja jos hän vastakin mieltäsi pahoittaa, niin hän aina myös koittaa sitä hyvittää, kunnes tämä vuosi on kulunut, ja sinä olet täyttänyt prinssin suhteen tehtäväsi ja saat jälleen palata omaistesi luo. Kärsivällisyyttä vaaditaan meiltä kaikilta. Me elämme kuin ihmiset, jotka asuvat lahonneessa huoneessa, ja joiden jaloille tänään uhkaa pudota hirsi, huomenna kivi. Ottakaamme levollisina vastaan, mikä meitä kohtaa, niin meidän haavojamme koitetaan parantaa, mutta jos vastustelemme, niin kaikki jumalat armahtakoot meitä; Kleopatra onkin kuten jännitetty jousi, josta nuoli lennähtää, niinpian kuin vain lapsikin, hiiri tai tuulen puuska koskee jänttä, kuten ylen täytetty astia, josta vesi virtailee, jos lehti, uusi vesipisara tai kyynel siihen putoaa. Me kaikki joutuisimme sellaisessa elämässä piankin perikatoon, mutta hän tarvitsee rauhattomuutta, jännitystä ja mielenliikutusta joka hetki. Myöhään hän tulee aterialta, tuskin kuusi tuntia hän nukkuu levotonta unta; ja siksi kun me jälleen hänet koristelemme aterialle, hän suopi tuskin niin paljon lepoa itselleen, kuin pieni kivi tarvitsee aikaa pudotaksensa haikaran pesästä maahan. Neuvotteluista mennään oppineitten keskusteluihin, kirjojen äärestä temppeliin uhraamaan ja rukoilemaan, pyhästä huoneesta taiteilijain työhuoneisin, maalauksia ja kuvapatsaita katselemasta vastaan-ottosaliin, alammaisten ja vieraitten luota kirjoitushuoneesen, kirjeitten vastaamisesta juhlakulkueesen ja taas uhraamaan, näistä toimista tänne ja vaatetustelttaan, jossa hän, sill'aikaa kun häntä kaunistellaan, kuuntelee minun lukuani, ja kuinka hän kuuntelee! Ei yksikään sana mene häneltä hukkaan, ja kokonaisia lauseita hänen ajatuksensa pitää koossa. Tästä tällaisesta sinnetänne käynnistä täytyy hänen sielunsa olla niinkuin jäsen, joka ankarista ponnistuksista on tullut kipeäksi ja tuntee tuskaa heti kun sitä vähä kovemmin koskee. Me emme ole hänelle suurempi- emmekä vähempi-arvoisia kuin kurjat hyttyset, joita lyömme koska meitä vaan haluttaa, ja jumalat olkoot armolliset sille, johon tämän kuningattaren käsi sattuu! Euergetes lyö miekalla kahtia sen, mikä tulee hänen tiellensä, Kleopatra taas pistää väkipuukolla, ja onhan hänen käsissään sekä hänen oma että myöntyväisen puolisonsa valta. Älä ärsyttele häntä! Tyydy siihen, mitä et voi torjua, niinkuin en minäkään nurise, jos lukiessani joskus teen virheen, ja hän tempaa kirjan kädestäni tai heittää sen jalkoihinsa. Siitä minun tarvitsee kuitenkin pelätä ainoastaan omastapuolestani, mutta sinun vielä puolisosi ja lapsiesikin puolesta."
Praksinoa nyökkäsi kuultuaan nämät sanat surullisesti mutta myöntyväisesti päätänsä ja sanoi:
"Kiitos sinulle näistä sanoista. Minä ajattelen tällaisissa tapauksissa ainoastaan sydämelläni, mutta sinä suurimmaksi osaksi päälläsi. Sinä olet oikeassa, minulla ei ole tälläkään kertaa muuta tehtävää, kuin kärsiminen; mutta kun kerran olen täyttänyt, mitä olen täällä ottanut toimittaakseni, ja kun taas olen kotona, niin annan, ikäänkuin kovasta taudista parantuneena, teurastaa suuren uhrin Asklepiukselle ja Hygeialle; mutta sen nytkin jo tiedän, että mieluummin tahtoisin köyhänä piikana jauhaa käsikiveä, kuin vaihettaa asemaani tämän rikkaan, jumaloitun kuningattaren kanssa, joka nopeasti ja levottomasti rientää parhaan ohitse, mitä elämä kuolevaisille tarjoopi, voidakseen nauttia täydellisesti elämää. Hirmuiseksi, hirvittäväksi kuvailen sellaista elämää, ja autio kuin erämaa on varmaankin sellaisen äidin sydän, jolla on muiden asiain kanssa niinpaljon tekemistä, ett'ei hän voi itsellensä voittaa oman lapsensa rakkautta, joka sulostuttaa jokaisen päivämiehenkin vaimon elämää. Mieluummin kärsisin kaikkea, kuin olisin sellainen kuningatar!"
"Eikö ole ketään, joka tulee minua vastaan?" kuningatar kysyi, kun hän oli saapunut viimeisille porfyyriportaille, jotka veivät juhlasaliin johtavaan etusaliin, ja katseli synkkänä, pieni käsi nyrkiksi puristettuna, perästänsä tulevia kamariherroja: "Minä tulen, eikä kukaan ole täällä!"
Tällä "ei kukaan" oli sentään hiukan omituinen merkitys, sillä marmoripaasilla siinä avarassa, ylt'ympäri pylväskäytävien ympäröimässä ja vain tähtitaivaan kattamassa huoneessa, johon kuningatar viittasi, seisoi enemmän kuin sata mekedoonialaista henkivartijaa kallisarvoisimmissa tamineissa ja yhtä monta ylhäistä hovin virkamiestä, jotka arvonimiltään olivat kuninkaan isiä ja veljiä, sukulaisia ja ystäviä ja ensimmäisiä ystäviä.
Nämät kaikki ottivat kuningattaren moni-äänisellä "terve!"-huudolla vastaan; mutta ei yksikään heistä näyttänyt Kleopatrasta huomiota ansaitsevalta.
Tämä joukko oli hänestä vieläkin vähä-arvoisempi kuin ilma, jota meidän on elossa pysyäksemme hengittäminen, se oli hänestä kuin ilkeä savu, kuin kieppuva pöly, jonka tieltä mielellämme väistymme, mutta jota matkustajan kuitenkin on kärsiminen päästäksensä eteenpäin.
Kuningatar oli odottanut, että harvat, hänen ja hänen veljensä Euergeteen aterialle valitsemat vieraat täällä rappusilla olisivat häntä tervehtimässä, kun hän jumalattaren tavoin liehui kautta ilmojen näkinkengässään, hän, joka jo oli mielessänsä iloinnut Roomalaisen hämmästelevästä ja Lysiaan hienosta imartelusta; mutta nyt oli tehokkain kohtaus hänen roolissanssa, jota hän tänä iltana aikoi näytellä, mennyt ihan hukkaan, ja hän aikoi jo antaa kantaa itsensä takaisin katollensa ja vasta, kun hän varmaan tiesi vieraitten jo olevan läsnä, vielä kerran liehua heidän vastaansa.
Mutta paljoa enemmän kuin mitään muuta, kuin tuskaa ja katumustakin, hän pelkäsi sitä, että hän näyttäisi naurettavalta. Senpä tähden hän vain käskettikin kantajiaan seisomaan paikoillansa ja sill'aikaa, kun ylimmäinen vastaan-ottaja, arvonsa unhoittaen riensi ilmoittamaan hänen tuloansa kuninkaalle, hän viittasi ylhäisimmät valtakunnan ylimykset luoksensa lausuaksensa heille kylmän ystävällisesti muutamia armollisia sanoja. Vain muutamia, sillä pian avautuivat varsinaisen juhlasalin thyiapuusta tehdyt ovet ja kuningas tuli ystävinensä Kleopatraa vastaan.
"Kuinka olisimme saattaneet sinua näin varhain odottaa?" Philometor puolisolleen huudahti.
"Onko tämä todellakin liian aikaista?" ruhtinatar kysyi, "vai hämmästytänkö sinua sentähden, että unhoitit kokonaan minua odottaa?
"Miten väärin luulet!" kuningas vastasi. "Tiedähän toki, että sinä, miten varhain tulletkin, tulet minun toiveilleni aina liian myöhään."
"Ja meidän toiveillemme," Korintholainen Lysias huudahti, "et tule liian varhain etkä liian myöhään, vaan parhaasen aikaan, kuin onni ja voitonseppele ja parantuminen."
"Paraneminenko, joka edellyttää taudin?" Kleopatra kysyi, ja hänen silmänsä säteilivät taas kirkkaina ja viisaina.
"Minä ymmärrän täydellisesti Lysiaan tarkoituksen," Publius puuttui Korintholaisen puheesen, "sillä minä olen kerran Marskentällä syössyt hevosineni maahan, maannut viikkokausia vuoteen omana ja tiedän, ett'ei löydy mitään onnellisempaa tunnetta, kuin se että ihminen parannuttuaan huomaa kadonneitten voimiensa jälleen palaavan takaisin."
"Ja vielä enemmän," Lysias keskeytti ystävänsä puheen, "kuningatar minusta näyttää tulevan niinkuin paraneminen, koska me, sill'aikaa kun hän oli poissa joukostamme, tunsimme olevamme kipeitä ikävästä. Sinun läsnä-olosi, Kleopatra, on tehokkain lääke ja tuottaa meille takaisin menetetyn terveytemme!"
Kleopatra laski hempeästi ja ikäänkuin kiitollisuuden osoitteeksi viuhkaimensa alas ja käänsi sen ohessa nopeasti sen vartta, että siihen kiinnitetyt timantit voisivat kirkkaasti loistaa; sitten hän kääntyi kummankin ystävänsä puoleen ja sanoi:
"Teidän sanoillanne on ystävällinen tarkoitus, ja ne ovat niin keskenänsä sopusoinnussa, kuin kaksi samassa koristeessa olevaa kiveä, joista toinen kimaltelee sentähden, että se on taidokkaasti hiottu ja siis tarjoopi kuvastimen kaikesta, mikä loistaa, mutta toinen taas loistaa sentähden, että se on puhdas ja välähtelee oman kiiltonsa vaikutuksesta. Puhdas ja todellinen on sama; Egyptiläisillä onkin vain yksi sana kumpaakin merkitsemään, ja sinun ystävällinen puheesi, Scipio, — mutta saanhan kutsua sinua Publiukseksi, — sinun ystävällinen puheesi, Publius, näyttää minusta olevan todenmukaisempaa, kuin hilpeän ystäväsi kevytmielisemmille korville sopivat sanat. Minä pyydän, ojenna minulle nyt kätesi!"
Näkinkengän kuori, jossa hän oli istunut, laskeutui maahan, ja Publiuksen sekä puolisonsa tukemana kuningatar astui siitä ja lähti vierainensa juhlasaliin.
Sittenkuin esirippu jälleen oli sulkenut salin, ja Kleopatra oli vaihtanut muutamia sanoja puolisonsa kanssa, hän kääntyi jälleen Roomalaisen puoleen, jonka luo eunukki Euleus oli astunut, ja sanoi:
"Sinä tulet Atheenasta, Publius, mutta et näytä siellä juuri innokkaasti seuranneen logiikan esitelmiä, vai mistä muuten tulee, että sinä, joka terveyttä pidät korkeimpana hyvänä, että sinä, joka myöskin ilmoitit, ett'ei sinun missään ole niin hyvä olla kuin minun läheisyydessäni, kuitenkin saatoit juhlakulkueen jäljestä niin nopeasti jättää minut varsin vastoin sopimustamme? Rohkenenko kysyä, mitkä toimet…"
"Meidän jalo ystävämme," eunukki vastasi syvään kumartaen ja antamatta kuningattaren puhua loppuun, "näyttää erinomaisesti mieltyneen Serapiin partaisiin erakkoihin ja etsivän heiltä lopullista päätöskiveä Athenassa alkamille opinnoillensa."
"Siinä hän tekee oikein," Kleopatra vastasi, "sillä heiltä hän saattaa oppia kiinnittämään tarkkaavaisuuttansa siihen elämän kolmannekseen, josta Atheenassa puhutaan sangen vähän, minä tarkoitan tulevaisuuteen —"
"Se on jumalien asia," Roomalainen vastasi. "Se tulee kyllä ajallansa, enkä minä ole siitä erakon kanssa puhunut mitään. Euleus tietäköön, että päinvastoin kaikki, mitä Serapeumissa opin tuolta omituiselta mieheltä, koskee menneitä asioita."
"Mutta miten on mahdollista," eunukki kysyi, "että kukaan, jolle Kleopatra on tarjonnut seuraansa, saattaa niinkauvan ajatella muuta, kuin hänen kaunista läsnäoloansa?"
"On aivan oikein," Publius nopeasti vastasi, "että käyt nyky-ajan asioihin käsiksi ja ett'et ajattele mielelläsi menneisyyttäsi."
"Se oli täynnä suruja ja vastuksia," eunukki lausui taitavasti itseänsä hilliten, "sen ruhtinattareni tietää, sekä valistuneen äitinsä kertomuksista että omastakin kokemuksestaan ja tietää suojella minua siltä ansaitsemattomalta vihalta, jolla mahtavat viholliset näyttävät tahtovan minua vainota. Salli kuningatar, että vasta myöhemmin olen aterialla saapuvilla. Tämä jalo herra odotutti itseänsä tuntikausia Serapeumissa, ja Philae'n Isistemppeliin tehtävää uutta rakennusta koskevien ehdotusten pitää jo huomenna olla kunnossa, että ne sinun korkean puolisosi ja hänen ylhäisen veljensä Euergeteen neuvottelussa aamulla varhain…"
"Saat mennä," Kleopatra keskeytti eunukin puheen.
Sittenkuin Euleus oli lähtenyt, kuningatar astui lähemmäksi Publiusta ja sanoi:
"Sinua kiukuttaa tämä ehkä vastenmielinen, mutta kaikissa tapauksissa käytännöllinen ja ansiokas mies. Saanko kysyä, loukkaako sinua vain hänen persoonallisuutensa, vai ovatko ne tosi-asioita, jotka ovat herättäneet sinussa vastenmielisyyttä ja, jos oikein olen nähnyt, oikein vihamielisiäkin tunteita häntä vastaan?"
"Molempia," Publius vastasi. "Jo alusta alkain en luullut tapaavani tässä miehessä mitään hyvää, ja nyt tiedän, että jos olen erehtynyt hänen suhteensa, niin se on tapahtunut hänen eduksensa. Huomenna pyydän sinulta hetkisen aikaa, jona kerron sinulle hänestä sellaista, mitä ei sovi tänä ilolle omistettuna iltana jutella, koska se on ikävää ja surullista. Sinun ei tarvitse sen vuoksi tulla uteliaaksi, sillä ne ovat menneisyyden asioita eivätkä koske minua eivätkä sinua."
Ylimmäinen hovimestari ja edeskäypä, jotka kutsuivat pöydän ääreen, keskeyttivät tämän keskustelun, ja pian kuningaspari vieraineen virui juhla-aterialla.
Eri esineitten itämaalainen komeus ja helleniläinen somuus yhdistyivät tuossa keskikokoisessa salissa, missä Ptolemaios Philometor tavallisesti mieluummin aterioitsi muutamien valittujen ystäviensä kanssa.
Samoinkuin suuri vastaan-ottosali ja miestensali kaksinekymmenine ovineen ja porfyyripylväineen, johon kuninkaan vieraat kokoontuivat, tämäkin sai valonsa ylhäältä, sillä ikkunattomat seinät ja komeat alabasteripatsaat korintholaisine akanthuskapiteeleinensä kannattivat ainoastaan sivuilla olevata kapeata katosta, mutta keskeltä se oli katotoin.
Nyt, kun sadat tulet sitä valaisivat, leveni tuon avaran aukon yli, josta päivällä aurinko loi valoansa huoneesen, kultainen vuorikristalleista kimaltelevilla puolikuilla ja tähdillä koristettu verkko, jossa oli niin ahtaat silmukat, että se esti yöllä valoa kohti lenteleviä yölepakoita ja perhosia.
Kuninkaan ruokasali olikin melkein päivän valkeaksi valaistu, etenkin useilla, monihaaraisilla kynttilöillä, joita kannattivat ihanat, pronssista ja marmorista tehdyt lapsen vartalokuvat.
Jokainen liitos lattialla olevassa mosaikkikuvauksessa, joka esitteli Herakleen vientiä olympiin, jumalien ateriata ja ällistyneen uroon hämmästystä taivaallisen seuran komeuden johdosta, oli näkyvissä, ja sadat liekit kuvastelivat seinien Hippo Regiuksesta tuodussa marmorissa, johon taitavat taiteilijat olivat kuvannet kalliilla kivillä, niinkuin lapis lazuli'lla, malakiittilla, kuutilokivellä, verijaspiksella, akhaattilla ja Khalkedonin kivellä, hedelmäterttuja, komeissa ryhmissä olevaa kaadettua riistaa ja kaikenlaisia soittokoneita; pylväissä taas sai nähdä koomillisen ja traagillisen runottaren naamioita, tulisoihtuja, muratilla ja viiniköynnöksille kierreltyjä thyrsossauvoja ja huiluja. Kaikki nämät olivat kuvatut kultaan ja hopeaan sekä puolijalokivillä koristellut ja kohosivat marmoriselta perustaltaan niinkuin metalli-nasta nahkakilvestä tai runsaat helat miekanhuotrasta.
Tuo ihana dionysiläiskulkuetta esittelevä korkokuvaus, jonka kuvanveistäjä Bryaksis oli muodostellut Ptolemaios Soteria varten ja tehnyt sen norsunluusta ja kullasta, katseli alas aterioitseviin päin.
Kaikki, mihin silmä tässä huoneessa sattui, oli ollut kaunista, kallista ja etenkin iloista, ennenkuin Kleopatra oli astunut valta-istuimelle; mutta hän oli täällä niinkuin omissa asuinhuoneissansakin, antanut asettaa marmorisille pylväille suurimpain helleniläisten filosoofien ja runoilijain kuvapatsaita, Milesolaisesta Thaleesta aina Stratoon asti, joka pani kohtalon jumalan valta-istuimelle, Hesiodoksesta aina Kallimakhokseen, ja antanut, koomillisen runottaren naamion lisäksi liittää traagillisenkin naamion, sillä pöytänsä ääressä hän ei halua, niin hänen oli tapa sanoa, nähdä ketään, jota ei hyvä ja vakava keskustelu enemmän miellyttäisi, kuin ruoka, juoma ja nauru.
Sen sijaan kun muut vaimot aterialla läsnä ollessaan istuivat tuolilla tai puolisonsa sijan jalkapuolella, hän virui omalla lepotilallaan, jonka takana runoilijatar Sapphon ja Perikleen ystävättären Aspasian kuvapatsaat olivat.
Että häntäkin pidettäisiin filosoofina ja, joll'ei juuri runoilijattarena, niin ainakin runouden ja soitannon tarkkana tuntijana, hän vaati ikäänkuin omat oikeutensa, ja miksikä hän ei olisikaan tahtonut mieluummin virua kuin istua, koska hän kuitenkin tiesi, kuinka hyvin hänen sopi heittäytyä patjalle ja nojautua vuoteen syrjää vasten kädellään, joka ei juuri ollut kaunis, mutta jossa kuitenkin oli ihmeteltävinä aleksandrialaisen koriste- ja kultasepän työn jaloimpia näytteitä.
Mutta hän valitsi viruvan asentonsa etenkin jalkojensa tähden; ei kenelläkään naisella, näet, koko Egyptissä ja Kreikan maassa ollut pienempiä ja jalommin muodostuneita jalkoja kuin hänellä.
Senpä vuoksi hänen sandaalinsa olivatkin niin tehdyt, että ne hänen seisoessaan tai käydessään peittivät ainoastaan jalkapohjan, vaan jättivät aivan paljaiksi somat, valkoiset varpaat ruusunvärisine kynsineen ja vaaleahkoine puolikuineen.
Pidoissa hän pani kuten miehetkin kenkänsä kokonaan pois ja piti jalkojansa ensiksi peitossa, että hän vasta sitten ne näyttäisi, kun hän luuli niiden sijojen kokonaan kadonneen, jotka sandaalien nauhat olivat jättäneet hänen hentoon ihoonsa.
Eunukki Euleus oli näitten jalkojen suurin ihailija, ei, niinkuin hän itse sanoi, niiden kauneuden tähden, vaan sentähden että kuningattaren varpaitten liikkeet hänelle osoittivat, mitä Kleopatran mielessä silloin liikkui, kun hän ei saattanut huomata hänen teeskentelytaidossa harjaantuneesta suustansa ja silmistänsä mitään siitä, mitä hänen sielunsa ajatteli.
Yhdeksän kolmittain yhteen asetettua hevosen kengän muotoon järjestettyä sijaa eebenholtsisine syrjineen ja oliivinvihreine patjoineen, joille oli kirjaeltu kullalla ja hopealla hienoja kuvia, tarjosivat vieraille lepopaikkaa.
Kuningatar kuiskutti kohottaen olkapäitään ja, niinkuin näytti, varsin vähän ihastuneena kamariherralle, ja tämä osoitti heti kullekin kutsutulle hänen paikkansa.
Kuningatar kävi takimmaisen sija-osaston äärimäiselle paikalle oikealla puolen ja hänen puolisonsa äärimmäiselle vasemmalla puolen: heidän välillään oleva sohva jäi tyhjäksi Euergetestä, kuninkaallisen pariskunnan veljeä varten.
Yhdellä niistä kolmesta sijasta, jotka olivat oikealla puolen ruhtinaallista perhettä, Publius sai paikkansa aivan Kleopatran viereen, ja häntä vastapäätä lähinnä kuningasta Korintholainen Lysias.
Kaksi viimemainitun viereistä tilaa jäi tyhjiksi, sen sijaan kunRoomalaisen rinnalle asettui tuo urhea ja viisas Hieraks, PtolemaiosEuergeteen ystävä ja uskollisin palvelija.
Sill'aikaa kun palvelijat levittelivät ruusunlehtiä huoneesen, ruiskuttelivat hyvän hajuista vettä ja kantoivat pienen hopeapöydän, jonka vahva kansi oli tehty punaisen ruskeasta, valkotäplisestä porfyyristä, kunkin vieraan viereen, kuningas kääntyi ystävällisesti tervehtien vieraittensa puoleen ja pyysi anteeksi heidän vähälukuisuuttansa.
"Euleuksen," hän sanoi, "on täytynyt toimiensa tähden jättää meidät, ja meidän kuninkaallinen veljemme istuu varmaankin vielä kirjainsa ääressä Aristarkhoksen kanssa, joka on tullut hänen mukanansa Aleksandriasta, mutta kyllä hän on lujasti vakuuttanut saapuvansa tänne."
"Kuta vähemmän meitä on," Lysias vastasi syvään kumartaen, "sitä kunniakkaampaa on kuulua teidän tarkan vaalinne mukaan valittujen joukkoon."
"Minä luulen jo hyvistäkin olevan parhaat kutsutut," kuningatar sanoi, "mutta veljeni Euergeteen mielestä lienevät nekin vielä liian monilukuiset, sillä hän, joka vieraassa maassa käskee niinkuin kotonansa, on kamariherraa kieltänyt käskemästä meidän oppineita ystäviämme, niiden joukossa sinuakin, Agatharkhides, minun ja veljeni oivallinen opettaja, niinkuin tunnettu on, sekä meidän juutalaisia ystäviämme, jotka eilen ottivat osaa ateriaamme, ja jotka olin listaan kirjoittanut. Minusta se voi olla hyvä, sillä minä rakastan runotarten lukua, ja ehkäpä hän tahtoi osoittaa sinulle, Publius, kunniaa, sillä me istumme nyt Roomalaisten tapaan. Sinun emmekä hänen kunniaksensa tänään olemme ilman soitantoa; sanoithan sinä, ett'et sitä aterioidessa juuri rakasta. Euergetes itse soittaa oivallisesti harppua. On muuten hyväkin, että hän tulee myöhään niinkuin ainakin, sillä ylihuomenna on hänen syntymäpäivänsä, ja hän tahtoo viettää sen täällä eikä Aleksandriassa. Brukhiumiin kokoontuneitten papillisten lähettiläitten pitää tulla tänne Memphiisen toivottamaan hänelle onnea, ja meidän pitää valmistaman jotakin loistavaa. Sinä, Publius, et rakasta Euleusta, mutta hän paraiten ymmärtää näitä asioita, ja minä toivon, että hän pian palaa takaisin meitä neuvomaan."
"Huomenna meidän pitää panna toimeen suuri juhlakulkue," kuningas huudahti. "Euergetes rakastaa loistavia näytelmiä ja minä tahtoisin mielelläni hänelle osoittaa, kuinka hänen tulonsa on meitä ilahuttanut."
Kuninkaan kauniit kasvonpiirteet näyttivät hänen näitä sydämestä lähteneitä sanoja lausuessaan erittäin miellyttäviltä, mutta hänen puolisonsa sanoi ajattelevaisesti:
"Niin, jos olisimme Aleksandriassa, mutta keskellä egyptiläistä väestöä —"
Kova-ääninen, juhlasalin marmoriseinistä kajahteleva nauru keskeytti kuningattaren viimeiset sanat, ja hän pelästyi ensin, mutta hymyili sitten ystävällisesti, kun hän huomasi veljensä, joka, työnnettyänsä kamariherran syrjään, oli erään vanhan Kreikkalaisen rinnalla astunut aterijoitsevien joukkoon.
"Kaikkien Olympin asukasten ja kaiken sen jumala- ja nautakarjan nimessä, joka asuu Niilin temppelissä!" tulija huusi yhä vielä nauraen niin kovaa, että hänen lihavat poskensa ja hirmuisen vahva ja nuori ruumiinsa vapisi ja tutisi. "Sinun kauniiden jalkojesi nimessä, Kleopatra, jotka niin helposti voi kätkeä, mutta jotka kuitenkin jokaisen pitää nähdä, kaikkien sinun suloisten hyveittesi nimessä, Philometor, minä luulen, että te koetatte voittaa suuren Philadelphoksen tai meidän syyrialaisen setämme Antiokhoksen, ja tahdotte panna toimeen sellaisen juhlakulkueen, ja vielä minun kunniakseni! Hyvä kyllä! Minä otan itse ihmeesen osaa ja esittelen paksulla ruumiillani Erosta viinineen ja jousineen. Jonkun Aithiopiattaren pitää siinä tapauksessa olla äitinäni, Aphroditena! On näyttävä oikein komealta, kun tämä musta-ihoinen kaunotar nousee valkoisesta merivaahdosta. Ja mitä mietitte lyhyt- ja villatukkaisesta Pallaasta, sulottarista, joilla on leveät aithiopialaiset jalan lätkäleet, ja Egyptiläisestä, jonka paljaaksi ajellussa päässä aurinko kuvastelee, Phoibos Apollona!"
Näin sanoen tuo kaksikymmen-vuotias jättiläinen heittäytyi tyhjälle tilalle sisarensa ja veljensä väliin ja huusi, sittenkuin hänen veljensä oli hänelle ilmoittanut Roomalaisen nimen ja hän itse arvokkaasti tervehtinyt tätä, luoksensa erään nuorista makedoonialaisista aatelismiehistä, jotka olivat aterijoitsevain palvelijoina, antoi täyttää maljansa kerran ja vielä kerran ja sitten vielä kolmannen kerran, joi sen yhtä kyytiä ja pois panematta pohjaan asti ja sanoi sitten kovaa, pyyhkien molemmin käsin takkuista, vaaleata tukkaansa, niin että se pörrötti ihan ylöspäin hänen valtavasta päästään ja leveästä otsastaan:
"Minun täytyy pitää vähän kiirettä, saadakseni teidät kiinni. Vielä yksi malja, Diokleides!"
"Hillitöin!" Kleopatra nuhteli puoleksi leikillään, puoleksi totisena uhaten häntä sormellaan. "Millaiselta sinä näytät!"
"Sellaiselta kuin Silenus pukinjaloitta," Euergetes vastasi. "Annappas minulle peili, Diokleides! Noudata vaan kuningattaren silmäystä niin kyllä sen löydät. Kas siinä se olikin! Eikä todellakaan kuva, jonka se minulle näyttää, huonosti minua miellytä. Minä näen siitä pääkallon, jolla Egyptin molempain ruunujen lisäksi vielä kolmannellekin olisi tilaa, ja jossa on niin suuret aivot, että niillä voisi täyttää neljänkin kuningattaren päät reunoja myöten. Minä näen kaksi korppikotkan silmää, jotka aina ovat terävät, silloinkin kun niitten omistaja on juovuksissa, ja joita ei vaivaa mikään muu, kuin näitten hauskojen poskieni liha, joka varmaankin, jos se, samassa määrässä lisääntyy, vihdoin tukkii niiltä kokonaan valon, kuten kasvava puu kätkee puunkoloon pistetyn drakman, kuten luukku sulkee akkunan. Näillä kämmenillä ja käsivarsilla tuo peilistä näkyvä mies kuristaa hädän tullessa täysikasvaneen niilihevosen, ja niiden vitjain, jotka koristavat tätä kaulaa, pitää olla kaksi kertaa niin pitkät, kuin hyvin ruokitun egyptiläisen uhripapin vitjat; minä näen tästä peilistä miehen, joka on leivottu tukevammasta taikinasta ja lihavammasta, lujemmasta aineesta, kuin muut ihmiset, ja jos tuolla kirkkaasta kuristimesta näkyvällä hienolla olennolla on päällään läpinäkyvää kangasta, niin mitä sinulla, Kleopatra, on sitä vastaan? Ptolemaiolaisten ruhtinasten pitää pitämän huolta Aleksandrian tuontikaupasta, sillä mitä muuten tulisi Kos'in kauppaliikkeestä, joll'en minä ostaisi hienointa Bombyks-silkkiä, sen sijaan kun sinä, kuningatar, et ensinkään hyödytä sen myyjiä, vaan käärit itsesi vestaalin tavoin mattokankaasta tehtyihin vaatteisin? Seppele päähäni ja vielä toinenkin ja uutta viiniä maljaan! Rooman ja sinun menestykseksesi, Publius Cornelius Scipio, ja meidän viimeisen kriitillisen arvelumme onneksi, Aristarkhokseni, ja hienon ajattelemisen ja rohkean juomisen hyväksi!"
"Rohkean ajattelemisen ja hienon juomisen hyväksi," näin puhuteltu nopeasti vastasi kohoittaen maljaansa, katsellen tulisilla silmillänsä viiniä ja taluen sitä hiljalleen lähemmäksi pitkää, kauniisti muodostunutta ja hiukan kaarevaa nenäänsä sekä ohuita huuliansa.
"Oho, Aristarkhos!" Euergetes huudahti rypistäen leveätä otsaansa. "Sinä miellytät minua enemmän muokatessasi runoilijaisi ja kirjailijaisi sanoja, kuin oikaistessasi kuninkaan hänen ryypätessään käyttämiä juomalauselmia. 'Hieno juominen' on 'maistelemista', ja maistelemisen minä jätän ruovonpäristelijöille ja muulle siipikarjalle, joka hyvin tulee aikaan ruovikossa. Ymmärräthän? Ruovikossa; olkoon ruoko leikattu sitten kirjoittamista varten tahi ei!"
"Hienolla juomisella," tuo suuri kriitikus vastasi nuorelle ruhtinaalle aivan rauhallisena pyyhkien kapealla kädellänsä ohuet harmaat hiuksensa korkealta otsaltaan, "hienolla juomisella minä tarkoitan valitun, oivallisen viinin juontia, ja oletko koskaan nauttinut mitään hienompaa kuin tätä Anthyllan rypäleen mehua, jota sinun ylhäinen veljesi meille tarjoo? Juomalauselmasi siis edestakaisin käännettynä ylistää sinua eteväksi ajattelijaksi ja samalla kelpo juoman hyväntahtoiseksi antajaksi."
"Hyvin käännetty," Kleopatra käsiään taputtaen huudahti. "Katsoppas.Publius, siinä aleksandrialainen kieli näytti näppäryyttänsä."
"Niin," Euergetes puuttui puheesen, "jos voisi keihäitten asemasta sanoilla ryhtyä taisteluun, niin kyllä Aleksanterin kaupungin museumin herrat, Aristarkhos johtajanaan, pitäisivät kurissa Rooman ja Karthagon yhtyneitä joukkoja."
"Mutta emmehän ole sodassa, vaan rauhallisella aterialla," kuningas sanoi hyväntahtoisesti ja ystävällisesti. "Sinä olet varmaankin saanut tiedon meidän salaisuudestamme ja olet pilkannut meidän uskollisia Egyptiläisiämme, joitten sijaan mielelläni panisin vaaleita Kreikkalaisia, jos Aleksandria olisi vielä minun eikä sinun, mutta ei sittenkään ole puuttuva sinun syntymäpäivänäsi komeata juhlakulkuetta."
"Vieläkö teitä sitten todellakin huvittaa tuo ijankaikkinen hanhenmarssi?" Euergetes kysyi ja ojensihe sohvallaan kohottaen puristetut kätensä päänsä yli. "Mieluummin sittenkin tahdon tyytyä Aristarkhoksen hienoon juontiin, kuin katsella tuota tyhjää komeutta. Ainoastaan kahdella ehdolla lupaan olla hiljaa ja pysyä puolen päivää alallani kuin apina häkissään: ensiksi, jos meidän roomalaista kesti-ystäväämme, Publius Cornelius Scipiota miellyttää katsella sellaista näytelmää, joka ei kuitenkaan likimainkaan saata kilpailla Roomalaisten voittotriumphien kanssa, sittenkuin enomme Antiokhos ryösteli maatamme ja me molemmat veljet ja'oimme keskenämme Egyptin, ja jos toiseksi sallitten minun kauppiaana ottaa osaa kulkueesen."
"Minun tähteni, kuninkaani," Publius vastasi, "ei tarvitse juhlakulkueita panna toimeen, ei ainakaan sellaisia, joita minun on pakko katsella."
"Minua sellainen yhä vieläkin ilahuttaa," Kleopatran puoliso Philometor sanoi. "Minä en väsy katselemaan hyvin järjestettyjä ja iloisia joukkoja."
"Minun lävitseni taas," Kleopatra huudahti, "käy kylmiä ja kuumia väreitä, ja usein kyynelet tulevat silmiini juuri silloin, kun riemu kovimmin raikuu. Suurella joukolla, joka yhdistyy ainoastaan yhtä henkilöä varten, on aina melkoinen vaikutus. Pisara, hiekkajyvänen, rakennuskivi, ne ovat kaikki mitättömiä esineitä, mutta mieltä-ylentävästi miljoonat niistä vaikuttavat, kun ne ovat mereksi, erämaaksi tai pyramiidiksi yhdistettyinä. Yksi ainoa riemuitseva näyttää hullujenhuoneesta karanneelta narrilta, mutta kun tuhansia ihmisiä yhtaikaa riemuitsee, niin se valtaa väkevästi kylmänkin sydämen. Kuinka etenkin sinua, Publius Scipio, jossa minusta nähden voimallinen tahto on niin erittäin onnellisesti kehkeytynyt, ei liikuta näytelmä, jossa on vaikuttamassa sellainen yhteinen tahto?"
"Saattaako sitten tällaisessa kansan riemussa," Roomalainen kysyi, "ylimalkaan tulla kysymykseenkään mikään tahto. Sellaisessahan jokainen juuri tuleekin tuollaiseksi tahtoa vailla olevaksi jäljittelijäksi ja matkijaksi: minä puolestani haluan kulkea omaa tietäni ja olla riippumatoin mistään muusta, kuin niistä laei'sta ja velvollisuuksista, joiden alaiseksi minut tekee Rooman valtio."
"Minä taas," Euergetes sanoi, "olen lapsesta saakka katsellut juhlakulkueita parhaasta paikasta, ja sen vuoksi kohtalo rankaisee minua sillä, että se tekee minut välinpitämättömäksi kaiken sellaisen suhteen, kun sitä vastoin nuo köyhät raukat, jotka saavat nähdä vain muassa olijoitten neniä, hiuksia ja selkiä, saavat aina iloita jostakin uudesta komeudesta. Publius Scipiota ei minun tarvitse ottaa huomioon, niinkuin näette, vaikka sen mielelläni tekisinkin. Mitähän sinä, Kleopatra, nyt sanoisit, jos itse ottaisin osaa minun juhlakulkueeseni, minä sanoin minun, sillä minun kunniaksenihan se pannaan toimeen; se olisi todellakin jotakin uutta ja vieläpä hauskaakin."
"Luullakseni enemmän uutta ja hauskaa kuin kunniakasta," Kleopatra pistävästi vastasi.
"Mutta senhän pitäisi olla teille oikein mieluista," Euergetes nauroi, "sillä paitse veljenne olen vielä teidän kilpakumppalinne, ja mieluumminhan sellaisen näkee alenevan kuin ylenevän."
"Näihin sanoihin," kuningas puuttui puheesen nuhtelevalla ja surullisen hiljaisella äänellä, "ei mikään sinua oikeuta. Me rakastamme sinua, suomme sinulle omaisuutesi omamme rinnalla ja pyydämme sinua pilapuheissakin välttämään sellaisia sanoja, että kaikki menneet asiat pysyisivät unhotuksissa."
"Ja ett'et," Kleopatra lisäsi, "narrimaisuudellasi tahraisi kuninkaan arvoasi ja mainettasi, jonka oppisi kautta olet saavuttanut."
"Opettajatar! Tiedätkö sitten, mitä tarkoitin? Minä ai'oin esiytyä Alkibiadeena Aristarkhoksen kanssa, joka olisi ollut Sokrateena, muassamme joukko huilunsoittajattaria; onhan minulle aina sanottu, että Alkibiades ja minä olemme toistemme näköisiä — monessa suhteessa, vilpittömät ystävät sanovat, kaikissa suhteissa, kohteliaammat sanovat."
Publius tarkasteli, nämät sanat kuultuansa, tuon kuninkaallisen mässääjän muodotonta, läpinäkyvään vaatteesen puettua vartaloa, ja kun hän sen ohessa ajatteli Atheenalaisten lemmikin ihanata kuvapatsasta, jonka hän oli nähnyt Ilissoksessa, niin hän veti suunsa halveksivaan hymyyn.
Tämä ei jäänyt Euergeteeltä huomaamatta ja se loukkasi häntä, sillä hän ei nähnyt mitään mieluummin kuin sitä, että häntä verrattiin Perikleen sisaren poikaan; mutta hän peitti vihansa, sillä Publius oli Tiberin rannalla asuvien mahtavimpien miesten likeisin sukulainen, ja vaikka hänellä itsellään olikin kuninkaan valta, niin Rooma vallitsi kuitenkin, kuten jumalien tahto, hänenkin ylitsensä.
Kleopatra huomasi, mitä hänen veljensä mielessä liikkui, ja viedäksensä häneltä puheen vuoron sekä herättääksensä hänessä uusia ajatuksia, hän sanoi iloisesti:
"Jättäkäämme siis juhlakulkue siksensä ja miettikäämme jotakin muuta juhlaa syntymäpäiväksesi. Sinä Lysias olet varmaankin kokenut tällaisissa asioissa, sillä Publius kertoi minulle, että sinä Korinthissa olet kaikkien näytelmien johtajana. Mitä pitää meidän tehdä huvittaaksemme Euergetesta ja itseämme?"
Korintholainen katseli tuokion maljaansa, liikutteli sitä pitkäveteisesti vieressään olevalla marmoripöytäsellä ostronipiiraitten ja tuoreiden parsaruohojen välillä ja sanoi sitten, katsellen ympärillensä ikäänkuin myöntymystä odottaen:
"Eräässä suuressa, Ptolemaios Philadelphoksen aikuisessa juhlakulkueessa, josta Kalliksenus Agatharkhides antoi minun eilen lukea läsnä-olleitten tekemän selityksen, esitettiin kansalle kaikenlaisia kuvaelmia, joita muinoisten aikain suuret taiteilijat ovat maalanneet ja kuvanneet, mutta valitkaamme kuitenkin jotakin vähemmän tunnettua."
"Oivallista!" Kleopatra huudahti innostuneena. "Kenen näköinen kookas veljeni enemmän olisi kuin Herakleen, ja juuri Alkmenen pojan, niinkuin Lysippus hänet on käsittänyt ja kuvaillut! Esitelkäämme siis Herakleen elämää suurien esikuvain mukaan ja antakaamme ennen kaikkea Euergeteelle itse uroon osa."
"Minä otan sitä esittääkseni," nuori kuningas puuttui puheesen, liikutellen hirmuisia rinta- ja käsivarsilihaksiansa. "Ja teidän pitää pitämän suuressa arvossa sitä, että minä sen otan, sillä siinä tarvitaan juuri käärmeentappajaa, eikä Lysippus turhaan ole kuvannut häntä pienipäiseksi ja suuriruumiiseksi; — mutta eihän minulla ole mitään puhuttavaa."
"Tahdotko, jos minä rupeen Omphaleksi, istua jalkojeni juuressa?"Kleopatra kysyi.
"Kuka ei mielellään istuisinäittenjalkojen juuressa?" Euergetes vastasi. "Valitkaamme nyt heti muitakin monilukuisista tarjolla olevista, mutta, niinkuin Lysiaskin, minä varoitan ottamasta varsin tuttuja."
"Todellakin löytyy aivan yleistä niin silmälle kuin korvallekin,"Kleopatra sanoi, "mutta tunnettu hyvä on myöskin aina kaunista."
"Sallikaa minun," Lysias puuttui puheesen, "huomauttaa teille erästä jalotekoista marmorikuvaa, joka on vanha ja kaunis ja taitaa olla hyvin harvoille teistä tuttu. Se on isieni huoneen kaivolla Korinthissa, ja sen on jo useampia vuosisatoja sitten eräs suuri peloponesolainen taiteilija tehnyt. Publiuskin oli tähän teokseen ihastunut ja se onkin ihanampi, kuin selittää voi.
"Se tarjoaa todellakin komean näyn, sillä se kuvailee Herakleen jaHeben, tuon jumalaksi koroitetun uroon ja ikuisen nuoruuden häitä. —Tahdotko, kuninkaani, antaa Pallas Athenen ja äitisi Alkmenen viedäsinua avioliittoon Heben kanssa?"
"Miks'en?" Euergetes kysyi; "mutta Heben pitää olla kaunis. Yksi asia minua kuitenkin arveluttaa. Kuinka saamme kaivon isiesi talosta huomiseksi tai ylihuomiseksi tänne? Muiston mukaan, ilman alkuperäistä kuvaa ei semmoista voi esittää, ja vaikkapa kerrotaankin, että Serapiin patsas on lentänyt Sinopesta Aleksandriaan, ja vaikka Memphiissä onkin noitia…"
"Niitä emme tarvitsekaan," Publius keskeytti kuninkaan puheen. "Kun olin vieraana ystäväni vanhempien huoneessa, joka muuten oli komeampi kuin Gygeen vanha kuninkaan linna Sardeessa, minä leikkautan kivestä tämän uhkean kuvateoksen mukaan pienempiä sisarelleni häälahjaksi. Ne ovat sangen hyvin onnistuneita ja ovat minun teltassani."
"Onko sinulla sisar?" kuningatar kysyi kääntyen Roomalaisen puoleen."Sinun pitää kertoman hänestä jotakin minulle."
"Hän on samanlainen kuin muutkin tytöt," Publius vastasi luoden silmänsä maahan, sillä hänen oli vastenmielistä kertoa sisarestaan sellaisen läsnä ollessa kuin Euergetes.
"Sinä tuomitset väärin niinkuin kaikki veljet," Kleopatra naurahti, "mutta minä tahdon kuulla enemmän hänestä, sillä" — ja tätä sanoessansa kuiskutti hän hiljaa ja katsoi hellästi Publiusta silmiin, — "sillä minusta on kaikki arvokasta, mikä sinuun kuuluu."
Tämän keskustelun aikana kuninkaalliset veljekset olivat kääntyneet Korintholaisen puoleen kysellen häneltä Herakleen ja Heben häistä, ja kaikki pöydässä istujat kuuntelivat tarkkaavaisina, kun hän sanoi:
"Tämä ihana teos ei oikeastaan esittele häitä, vaan sitä hetkeä, jona sulhanen viedään morsiamelle.
"Uros, nuija olalla ja jalopeuran talja hartioilla, astuu morsiussaattoa vastaan äitinsä Alkmenen seurassa ja Pallas Athenen taluttamana, joka tässä rauhan toimessa pitää keihäänsä kärkeä maassa ja kantaa kypäriä kädessänsä. Ensimmäisenä tässä ei ole mikään vähäpätöisempi henkilö kuin Apollo itse, joka laulaa häälaulua säestäen sitä luutullansa. Hänen kanssansa astuu esiin hänen sisarensa Artemis, sitten morsiamen äiti, jonka seuraajana on jumalien sanansaattaja Hermes, Zeuksen lähettiläänä.
"Sitten tulee pääkohta, joka on kreikkalaisen taiteen kaikkein kauniimpia teoksia, ainakin mitä minä tunnen."
"Hebe rientää sulhastaan vastaan, ja Aphrodite, rakkauden jumalatar, taluttaa häntä lempeästi; mutta Peitho, houkuttelemisen jumalatar, panee kätensä morsiamen kädelle, työntää häntä muitten huomaamatta eteenpäin ja kääntää hänen kasvonsa poispäin, sillä hän on sanonut sen, mitä hänen pitikin, ja hän hymyilee itseksensä, sillä Hebe ei ole sulkenut korvaansa hänen ääneltään, ja sen joka kerran on kuunnellut Peithoa, sen pitää tehdä, mitä hän tahtoo."
"Entäs Hebe?" Kleopatra kysyi.
"Hän luo silmänsä maahan ja pitää sitä kättänsä, jolla Houkuttelijan käsi on, ylhäällä ja tekee sormillaan, joissa pieni, lehdekäs ruusunen häälyy, torjuvan liikkeen, ikäänkuin hän tahtoisi sanoa: 'Oi päästä minut; minä pelkään tuota miestä' — ja kysyä: 'Eiköhän olisi parasta pysyä sinä kuin olen ja olla seuraamatta sinun viekoituksiasi ja Aphroditen väkivaltaa?' Tämä Hebe on ihmeen ihana, ja sinun, kuningatar, pitää esittelemän häntä!"
"Minunko?" Kleopatra kysyi. "Mutta sanoithan hänen luovan silmänsä maahan."
"Se tekee hänet sieväksi ja kainoksi; ja varovainen ja neidollinen pitää hänen käyntinsäkin olla. Suorissa poimuissa hänen vaatteensakin riippuu jalkoihin asti, kun sen sijaan Peitho veitikkamaisena ja salaa iloiten uudesta voitostansa kannattaa peukalollaan ja etusormellansa hamettaan. Myöskin Peithoksi sinä ihmeen hyvin sopisit."
"Minä luulen, että esitän Peithoa," kuningatar Korintholaisen keskeytti. "Hebe on vasta kukannuppu, joka ei vielä oikein ole puhjennut, mutta minä olen äiti, olen vielä sen ohessa olevinani hiukan filosoofikin…"
"Ja," Aristarkhos häntä keskeytti, "voit oikeudella sanoa, itselläsi kaiken nuoruuden lumousvoiman ohessa olevan Peitholle sopivia ominaisuuksia, tuolle jumalattarelle, joka ei osaa lumota ainoastaan sydämiä, vaan vieläpä henkiäkin. Niinkuin ruusut — samoin tytönnuppusetkin ovat kauniita katsella, mutta sen, joka ei rakasta ainoastansa väriä, vaan myöskin tuoksua, minä tarkoitan virkistäväisyyttä, innostuttamisvoimaa, sielun ominaisuuksia, sen täytyy kääntyä puhjennen kukan puoleen, samoinkuin ruusunkasvattajatkin Moirisjärven rantamilla sitovat hoidokkiensa nuput ainoastaan pian lakastuviksi vihkoiksi ja seppeleiksi, vaan eivät niitä voi käyttää valmistaessansa jaloa öljyä ja menehtymätöintä tuoksua; tähän tarkoitukseen he tarvitsevat täysin puhjenneita kukkia. Esittele Peithoa, kuningattareni; jumalatar itsekin saattaisi ylpeillä sellaisesta edustajastansa!"
"Jospa hän siitä olisi yhtä ylpeä," Kleopatra huudahti, "kuin minä olen onnellinen kuullessani sellaisia sanoja Aristarkhoksen suusta! Se on päätetty; minä olen Peithona. Leikkikumppalini Zoë esitelköön Artemista ja hänen vakava sisarensa Pallas Athenea. Äidiksi on meillä useampiakin matroonia tarjona, epitropin vanhin tytär on minusta Aphroditeksi sopiva; hän on ihmeen kaunis."
"Onko hän myöskin tyhmä?" Euergetes kysyi. "Sitä vaaditaan myöskin tuolta ikuisesti nauravalta Kyprottarelta."
"Kylläksi tähän tarkoitukseen," Kleopatra nauroi. "Mutta mistä saamme sellaisen Heben kuin sinä olet kuvaillut, Lysias? Arabarkhi Ameen tytär on ihana lapsi."
"Mutta hän on ruskea, niin ruskea kuin tämä viini ja varsin liian puhdas Egyptiläinen," sanoi ylimmäinen edeskäypä, joka piti silmällä nuoria makedoonialaisia pöytäpalvelijoita, ja kumarsi syvään huomauttaen häveliäästi omaa kuudentoista vuotista tytärtänsä; mutta tätä vastaan kuningattarella oli muistutettavana, että hän oli paljoa suurempi häntä itseänsä, jonka kuitenkin tuli seisoa hänen vieressänsä ja panna kätensä hänen käsivarrellensa.
Muut tytöt hylättiin toisista syistä ja Euergetes ehdoitteli jo, että lähetettäisiin Aleksandriaan kirjekyyhkynen, ja sieltä tuotettaisiin kaunis helleniläislapsi nopealla nelivaljakolla Memphiisen, jossa tummat egyptiläisjumalat ja ihmiset paremmin menestyvät kuin kreikkalaiset, kun Lysias huudahti:
"Minä olen tänään löytänyt tytön, jota tarvitsemme, Heben, joka on kuin isäni marmorista lähtenyt ja kuin olisi hän saanut nuorteutensa, värinsä ja lämpönsä jumalalta. Hän on nuori, kaino, valkoinen ja punaposkinen sekä sinun kokoisesi, kuningattareni. Jos sallitte, niin sanon vasta sittemmin, kuka hän on, ja menen nyt ensin noutamaan teltastamme marmorin mukaan tehdyt kuvat,"
"Ne ovat norsunluu-arkkusessa, vaatelippaani pohjalla," Publius sanoi."Tästä saat avaimen."
"Riennä," kuningatar huudahti, "sillä me olemme kaikki uteliaita kuulemaan, mistä sinä täältä Memphiistä olet löytänyt valkoisen ja punaposkisen, kainon Hebesi."
Tunnin verran kuningasparin vieraat olivat odotelleet, eikä Lysiasta vielä kuulunut, maljoja oli sillä välin täytelty ja tyhjennelty, Euleus eunukki oli jälleen yhtynyt aterijoitsijoihin, ja keskustelu oli kokonaan muuttanut muotoansa, sillä kaikki läsnä-olijat eivät enään kuunnelleet samaa, vaan päinvastoin molemmat kuninkaat ja Aristarkhos olivat kiintyneet puhelemaan vanhempien runoilijoitten pitkin Kreikkaa hajallaan olevista käsikirjoituksista ja oppineista teoksista sekä niistä toimista ja keinoista, joitten kautta ne tahi kelvolliset otteet niistä saataisiin museumin kirjastoon.
Hieraks kertoeli eunukille viimeisestä dionysiläisjuhlasta ja uudempain komediain näytännöistä Aleksandriassa, ja Euleus taitavasti kyllä oli molemmin korvin kuuntelevinaan häntä, vieläpä monesti keskeyttikin häntä tehden älykkäitä kysymyksiä hänen sanojensa johdosta, ja kuitenkin hänen koko tarkkaavaisuutensa oli käännetty kuningattareen, joka täydellisesti oli vallannut Roomalaisen Publiuksen ja joka hiljaa tälle kertoili voimia runtelevasta elämästään, rauhattomasta sydämestään ja siitä, kuinka suuresti hän ihmetteli Roomaa ja miehen voimaa.
Hänen poskensa hehkuivat silloin ja hänen silmänsä loistivat, sillä kuta enemmän hän sai yksinänsä puhua, sitä enemmän hän luuli miellyttävänsä Publiusta, joka ei suinkaan ollut puhelias ja joka vain harvoin häntä keskeytti, liittäen silloin, kun niin sopi, jonkun imartelevan sanan hänen puheesensa, sillä hän mietti sitä neuvoa, jonka erakko oli hänelle antanut, ja toivoi voittavansa Kleopatran puolelleen.
Eunukki, vaikka hänellä olikin tarkka kuulo, ymmärsi kuitenkin sangen vähän Kleopatran kuiskutuksista, sillä kuningas Euergeteen ääni kaikui kovaa yli muitten puheen, mutta Euleus osasi ajatuksellaan pian yhdistää nuot katkonaiset lauseet tahi ainakin oivaltaa kuningattaren puheen luonteen.
Kleopatra halveksi viiniä, mutta hän osasi juomingeissa juopua omista sanoistansa, ja nyt, juuri kun hänen veljensä ja Aristarkhos innokkaimmin väittelivät, hän kohotti maljaansa, kosketti sitä huulillansa ja ojensi sen sitten Publiukselle, ottaen itse samalla hänen pikarinsa.
Nuori Roomalainen ymmärsi, mitä tämä pikainen teko tarkoitti.
Samoin hänenkin kotimaassaan Amorin kohtaama nainen vaihtoi rakastettunsa kanssa maljaa tahi omenaa, jota hän oli purrut valkoisilla hampaillaan.
Publiuksen läpi virtasi kylmä väristys, niinkuin matkustajan, joka huoletonna astelee tietänsä, katsellen kuuta sekä tähtiä, ja sitten äkkiä huomaa kuilun, joka hänen jalkojensa juuressa ammottaa syvänä ja mustana. Salaman tavoin hänen mieleensä juohtui hänen äitinsä sekä tämän varoitukset karttamaan Egyptin naisten viekkaita juonia ja erittäinkin sitä vaimoa, joka nyt ei ensinkään kuninkaallisesti katsellut hänen sieluhunsa, vaan päinvastoin arasti ja himokkaasti; mielellään hän olisi luonut silmänsä maahan ja jättänyt maljan koskettamatta, mutta Kleopatran silmät olivat kuten pauloilla ja siteillä vanginneet hänen silmänsä, ja tuo urhoollisen kansan pelottomin poika piti maljan hylkäämisen mahdottomana, uhkarohkeana tekona.
Ja miten hän olisi voinutkaan palkita suurinta suosion osoitusta loukkauksella, jota ei yksikään vaimo, saatikka sitten Kleopatra, olisi voinut antaa anteeksi.
Niin, monenkin elämän-onni on ijäksi hävinnyt, moni synti on senkautta tullut tehdyksi, että naisen osoittama suosio on miehelle kunnialahja, joka miellyttää häntä, vaikkapa se tulee semmoisen käsistä, jota hän ei rakasta, ja josta hän ei pidä väliä; imartelu on sydämen avain, ja jos tämä on puoleksi avoinna, niin ei milloinkaan ole puuttuva sisälle pyrkijän ääntä joka sanoo: "Sinä loukkaisit poiskäskemällä."
Sellaisia olivat ne mietteet, jotka äkkiä välähtivät nuoren Roomalaisen mieleen, kun hän tarttui kuningattaren maljaan ja kosketti sitä huulillaan samalle kohtaa, johon kuningattaren huulet olivat sattuneet.
Kun hän sitten pitkin siemauksin tyhjensi maljaa, niin suuri vastenmielisyys valtasi hänet äkkiä hänen vastassaan olevaa puheliasta, ylellisesti koristeltua, lietoa naista kohtaan, joka hänen tahtomattansakin väkisin hänelle osoitti mieltymystänsä, ja äkkiä ruukunkantajatar raukan kuva ilmaantui selvänä hänen sieluunsa, ja hän näki, miten Klea, ylpeänä ja kylmänä välttäen hänen silmäyksiään, asteli paljoa kuninkaallisempana, kuin hänen vieressänsä istuva, diademilla kaunistettu valtiatar milloinkaan oli käynyt.
Kleopatra iloitsi hänen pitkän pitkällisestä juonnistansa, sillä hän luuli Roomalaisen sillä tahtovan osoittaa, ett'ei hän voinut herjetäkään ylistämästä itseänsä onnelliseksi nauttimastaan suosiosta.
Hän ei kääntänyt silmiänsä hänestä pois ja havaitsi tyytyväisenä, kuinka puna ja kalpeus vaihtelivat Roomalaisen poskilla, eikä ensinkään huomannut, miten Euleus säkenöivin silmin tarkasteli kaikkea, mitä hän ja Publius tekivät.
Vihdoin Roomalainen pani maljan pois ja etsi turhaan vastausta, kunKleopatra kysyi, miltä viini oli maistunut.
"Suloiselta, oivalliselta," hän vihdoin sammalsi, mutta hän ei enään katsellut Kleopatraa, vaan Euergetesta, joka juuri huusi kovaa:
"Tuntikausia olen mietiskellyt tätä paikkaa, selitellyt sinulle perusteitani ja antanut sinun puhua, Aristarkhos, mutta minä pysyn väitöksessäni, ja se joka tahtoo valheellisesti väittää, että tässä iu'n asemesta pitää olla siu, se tekee Homerokselle vääryyttä."
Euergetes huusi nämät sanat niin kovin innostuneena, että hänen äänensä kuului yli kaikkien muitten puheen, mutta Publius puuttui niihin, päästäksensä teeskentelemästä sellaisia tunteita, joita hänellä ei ensinkään ollut, ja sanoi sitten kääntyen puoleksi puhujiin, puoleksi Kleopatraan:
"Mitä sen tietäminen hyödyttää, että sen pitää olla niin eikä näin, iu eikä siu! Minä huomaan muissa paljon oikeutettua, jota itsessäni ei ole, mutta sitä en saata käsittää, että jäntevä mies, ajattelevainen ruhtinas ja kelpo juomatoveri, kuten sinä, Euergetes, saatat tuntikausiksi käydä kurttuisten papyyruskääryjen ääreen ja vaivata päätäsi miettimällä, josko tämä tai tuo sana Homeroksessa on oleva näin vai noin."
"Sinäpä harrastatkin toisenlaisia asioita," Euergetes vastasi. "Minä pidän sitä, mitä tämän otsarenkaani alla on, parhaana omaisuutenani ja harjoitan älyäni hienoimpaan ja pienimpään, samoinkuin mielelläni koittelen käsivartteni voimaa väkevimmän athleetan kanssa. Viime kerralla kaadoin heitä viisi kappaletta hietakentälle, ja he vapisevat timagetisella taistelutanterella, kun minä vaan tulen näkyviin. Ei löytyisi ensinkään voimaa, joll'ei maailmassa olisi mitään vastustusta, eikä kukaan tietäisi olevansa väkevä, joll'ei hänen onnistuisi saada esteitä. Minä etsin sellaista, joka sopii minun luonteeseni, ja joll'ei se ole sinun makusi mukaista, niin en voi sitä auttaa. Jalo ratsu, jolle tarjoat tätä oivallisesti valmistettua herkkua, hylkää sen eikä saata käsittää, kuinka nuot hullut ihmiset saattavat pitää hyvänmakuisena noin suolaista ruokaa! Kaukana meren rannalta syntyneistä eivät ostronit maistu hyvältä, mutta minä, joka olen herkkusuu, avaan itse niitten kuoretkin, jotta ne olisivat oikein tuoreita, kun niitä särvän ja sekoitan niitten mehua viiniini."
"Minä en rakasta liian suolaisia ruokia ja jätän siis tuon meri-eläimen avaamisen palvelijani toimeksi," Publius vastasi. "Sen kautta säästän sekä aikaa että hyödytöntä työtä."
"Minä tiedän sen," Euergetes huusi. "Te pidätte itsellänne kreikkalaisia orjia, jotka lukevat ja kirjoittavat teille. Eiköhän ole sellaistakin toria, miltä saisi ostaa ihmisiä, jotka ottaisivat kärsiäksensä meidän yöjuomingeissa saadun päänkivistyksemme? Tiberin rannoilla rakastetaan muita asioita enemmän kuin opintoja."
"Ja," Aristarkhos puuttui puheesen, "senkautta ihminen ryöstää itseltänsä jaloimman ja hienoimman nautintonsa, sillä puhtain ilo on aina se, jonka saavutamme panemalla ilomme alttiiksi ponnistuksille.
"Mutta se, mitä te tämänkaltaisella työllä saavutatte," Publius vastasi, "on pientä ja vähäpätöistä. Minusta te näytätte samanlaiselta kuin mies, joka otsansa hiessä koittaa nostaa kivilohkaretta varpusen höyhenen päälle, ett'ei tuuli sitä veisi muassaan."
"Mikä on pientä ja mikä on suurta?" Aristarkhos kysyi. "Aivan vastakkaiset arvelut saman asian johdosta saattavat olla yhtä todet kumpikin, sillä yksinään meistä ja meidän tunteistamme se riippuu, miltä asiat meistä näyttävät, ovatko ne meille kylmiä vai lämpimiä, mieluisia vai vastenmielisiä, ja kun Protagoras sanoo, että ihminen on kaikkein asiain määrääjä, niin se on otaksuttavin kaikista sofistain opeista; ylimalkaan on pienimmälläkin, senhän ymmärtänet, sitä suurempi merkitys, mitä täydellisempi se esine on, johon se yhtenä sen osana kuuluu. Leikkaa kuormajuhdalta pois sen korvat, niin mitä se tekee, mutta ajatteleppas, että samoin kävisi jalon ratsun, jota hypittelet pitkin Marskenttää! Talonpoikaisnaisen kasvoissa se merkitsee aivan vähän, josko niissä on ryppyjä tai yksi hammas enemmän vai vähemmän, mutta toinen on kuuluisan kaunottaren kasvojen laita. Vaikkapa raappimistasi raapitkin kuvaa, jolla ruukuntekijän karkea sormi on kaunistanut vesiruukkua, niin ei siitä tule paljoa vahinkoa tuolle astiakululle, mutta teeppäs vain pieninkin raamu kynnelläsi Ptolemaioksen ja Arsinoën kuviin tuossa koristeessa, mikä kiinnittää Kleopatran vaatetta hänen kaulansa ympäri, niin tuo rikas ruhtinatar on huolestuva, ikäänkuin hän olisi saanut kärsiä suurenkin vahingon.
"Mutta mitä täydellisempää ja säilyttämistä ansaitsevampaa on, kuin suurten ajattelijain ja runoilijain jaloimmat teokset?
"Niiden suojeleminen vahingoilta, niiden puhdistaminen vioista, joilla ne aikojen kuluessa ovat tahranneet moitteetonta pukuansa, se on meidän määränämme, ja kun me vieritämme kivilohkareita, niin emme sitä tee painaaksemme varpusen höyheniä, ett'ei tuuli niitä veisi muassansa, vaan sulkeammeksemme oven, jonka taakse kallis aarre on kätketty, ja tätä aarretta vahingoilta suojellaksemme.
"Tyttöjen kaivolla pitämät puheet tuuli kyllä saa viedä kenenkään niistä huolimatta, mutta saattaako poika pitää arvottomanaainoatakaanniistä sanoista, jotka hänen kuoleva isänsä hänelle elämän ojennusnuoraksi antoi? Jos sinä nyt olisit tällainen poika ja sinun korvasi olisi vain vaillinaisesti käsittänyt vainajan neuvot, niin kuinka monta talenttia antaisitkaan sille, joka voisi ilmoittaa sinulle puuttuvat sanat? Ja mitä muuta suurten runoilijain ja ajattelijain teokset sitten ovat, kuin juuri sellaisia pyhiä kehoitussanoja, joita tosin ei ole lausuttu kenellekään yksityiselle ihmiselle, vaan jok'ainoalle sivistyneelle ihmiselle. Vielä tuhansienkin vuosien päästä ne, niinkuin tänäänkin, jalostuttavat, opettavat ja huvittavat meidän jälkeläisiämme, ja nämät, joll'eivät he ole harhaan joutuneita poikia, palkitsevat kiitoksella vielä niitäkin, jotka ovat elämänsä parhaat voimat uhranneet sen hyväksi, että saisivat suurten esi-isiensä lauseet korjatuiksi sellaiseen muotoon, jossa ne alkuansa olivat olleet, ennenkuin ne huolimattomuuden ja tyhmyyden kautta tärveltyivät, pilautuivat.
"Joka Euergetes kuninkaan tavoin panee yhden ainoankin oikean tavun Homeroksessa väärän sijaan, se on luullakseni tehnyt tulevaisille sukupolville palveluksen ja suurenkin palveluksen." —
"Se, mitä sanot," Publius vastasi, "kuuluu hyvin vakuuttavalta, mutta en sitä kuitenkaan voi täydelleen käsittää; varmaankin sentähden että nuoruudestani saakka olen oppinut pitämään tekoja sanoja parempina. Helpoimmin saatan suostua teidän vaivalloiseen ja vähäpätöiseen työhönne, kun ajattelen, että teidän toimeksenne on uskottu lakien sanamuotojen korjaaminen, joiden merkitys saattaisi yhdenkin puuttuvan sanan kautta tulla ihan päinvastaiseksi; tahi että minulla olisi käsillä huono kertomus jostakin yksityisestä teosta tahi jonkun ystävän tai sukulaisen elämästä, ja että minä saattaisin sen puhdistaa virheistä ja vääristä tiedoista."
"No mitä muuta ovat sitten sankarirunoelman laulajain ja historioitsijain teokset, kuin runollisesti kaunistettuja tai todenmukaisesti kerrottuja esi-isiemme elämäkertoja?" Aristarkhos huudahti. "Juuri näihin kuninkaani ja opintokumppalini omistaa erinomaisen intonsa."
"Silloin kun hän ei juo, uneksi, hallitse eikä kuluta aikaansa uhreihin, juhlakulkueisin eikä muihin hulluuksiin," Euergetes puuttui puheesen. "Joll'en olisi kuningas, niin ehkä minustakin vielä olisi tullut Aristarkhos, mutta nyt olen puoleksi ruhtinas, sillä onhan toinen puoli valtakuntaani sinun, Philometor — ja puoleksi oppinut, sillä milloinkahan minä saavuttaisin täydellisen rauhan pelkällä ajattelemisella ja kirjoittamisella?
"Puolinaista, puolinaista on minussa kaikki, minussa, jossa painosta päättäen olisi…" ja hän löi rintaansa ja otsaansa, "miestä kahdeksikin.
"Kokonainen,enemmänkuin kokonainen olen ainoastaan juomingissa, kun viini välkkyy maljassa, ja silmät aleksandrialaisen tai kyreneläisen huilunsoittajattaren sievässä päässä; ehkäpä joskus myös neuvottelussa, jos niin tarvitaan, ja ylimalkaan kun on tekeminen jotakin ääretöntä, johon veljeni ja te kaikkikin, paitse kentiesi Roomalaiset, pelkäisitte ryhtyä. Niin on, ja sen saatte nähdä!"
Euergetes oli pikemmin huutanut kuin puhunut nämät viimeiset sanat, posket punaisina ja luoden levotonna silmiänsä milloin sinne, milloin tänne, sekä ottaen samalla seppeleen ja kultaisen otsanauhan päästänsä ja pyyhkien käsillään tukkaansa.
Hänen sisarensa pani silloin molemmat kätensä korvainsa eteen ja sanoi:
"Oikein koskee korviini! Kun ei kukaan sinua vastusta, ja kun et sinä sivistyneenä miehenä ole Skythien tavoin tottunut käyttämään kova-äänistä puhetta lauseittesi vahvikkeeksi, niin tee hyvin ja säästä äänesi metallikaikua muunkin puhelemisen varaksi, jolla sinä toivottavasti olet vielä meitä tänään ilahuttava. Sinun voimasi tähden, jota ylistelet, on meidän jo useammin kuin yhden kerran täytynyt taipua, vaan emmehän nyt iloisesti aterioidessamme tahdo sitä ajatella, vaan mieluummin jatkaa sitä keskustelua, joka niin kauniisti alkoi ja huvitti meitä. Lämpimästi puolustamalla sitä, mikä ilahuttaa parhaita Aleksandrian Helleniä, meidän ehkä onnistuu herättää Publius Scipiossa ja hänen kauttansa useissa muissakin nuorissa Roomalaisissa kunniotusta sille hengen toiminta-alalle, jota hän vaan niin kauvan saattoi hyljeksiä, kuin hänellä ei ollut siitä käsitystä.
"Usein sattuva runoilijan sana meille yht'äkkiä selittää, mitä emme saata käsittää pitkistä ja oppineista selityksistä, ja minä tunnenkin yhden sellaisen, jonka eräs tuntematoin on tehnyt, ja jonka pitäisi miellyttämän teitä ja sinuakin, Aristarkhos."
"Se sisältää hyvin kauniisti keskustelumme ytimen ja kuuluu näin:
"Ihmislapsi istuviAjan meren rannalla,Pisaroita poimiviKätösellään pienellä.
"Ihmislapsi istuvi,Kokoo huhun kertomiaJa ne kirjaan piirtävi,Mi on mailman historia.
"Näistä värsyistä me kiitämme erästä viisasta ystävää, ja eräs toinen täydensi ne seuraavalla tavalla:
"Joll'ei ihmislapsi poimisiPisaroita ajan merestä,Kaikki tuulen tavoin katoisiKuiluun ijäisyyden mailmasta.
"Pisaroita ajan merestäIhmislapsi käsin poimiviMutta pisaroitten valostaKuva ijäisyyden loistavi. [Katso esipuhetta.]
"Pieniä ihmislapsia me olemme kaikki, mutta noita joukossamme löytyviä pisaran kerääjiä ei meidän suinkaan pidä pitämän vähäpätöisempinä kuin niitä, jotka meren rannalla viettävät elämäänsä leikissä ja taistelussa…"
"Ja rakkaudessa," eunukki Euleus puuttui hiljaa puheesen, silmätenPubliusta.
"Runoilijasi värsyt ovat sieviä ja sattuvia," Aristarkhos lausui, "ja minä annan aivan mielelläni verrata itseäni pisaroita keräävään lapseen. Oli aika, joka, paha kyllä, loppui suuren Aristoteleen kanssa, ja jolloin Kreikkalaisissa oli miehiä, jotka kostuttivat sitä merta, josta sinä puhut, uusilla lisätulvilla, sillä jumalat olivat antaneet heille voiman synnyttää lähteitä, niinkuin tuolle ihmeiden tekijälle Moseksellekin, josta Juutalainen Onias meille äsken kertoi, ja jonka kertomuksen minä itsekin sitten luin Hebrealaisten pyhästä kirjasta. Hän — nimittäin Moses — löi kalliosta vettä ainoastaan ruumiin tarpeeksi, sen sijaan että meidän on kiittäminen runoilijoitamme ja filosoofiamme ijäisesti kumpuavasta hengen ja sielun virvoituksesta.
"Nyt on se aika mennyt, jona tuollaisia jumalan kaltaisia, luovia henkiä syntyi, ja sen ovat varmaankin teidän isänne, minun kuninkaani, käsittäneet, kun he perustivat Aleksandriaan museumin ja kirjaston, joiden hoitaja minä olen ja joiden täydentäjäksi minä teidän avullanne rohkenen itseäni kutsua.
"Se, mikä oli parempina päivinä syntynyt, ei lisääntynyt uusien, ylevien teosten kautta, kun Ptolemaios Soter museumin elohon herätti; mutta hän pani meidän, pisaroita kerääväin lasten tehtäväksemme sen kokoamisen, seulomisen ja puhdistamisen, ja me olemmekin minun mielestäni osoittaneet täyttävämme tämän tehtävän.
"Sanotaan, ett'ei ole helpompaa hallita omaisuutta kuin sitä hankkiakaan, ja senvuoksi meidänkin osaksemme, jotka juuri olemme sellaisia 'hallitsijoita', varmaan tulee hiukan kiitosta, ja vielä enemmän senkautta, että me taidamme oikein järjestää, käyttää, selittää ja säilyttää sitä, mikä ennen on ollut olemassa.
"Mitä uutta meidän joukossamme luotaneekin, sen me kaikkialla liitämme vanhaan, ja meidän onkin onnistunut monilla aloilla, etenkin mitä kokemustieteisin tulee, päästä korkeammalle kannalle, kuin ennen on oltu. Meidän esi-isiemme valtava henki katseli kaikkialle avaruuteen, meidän lyhytnäköisempi silmämme taas tutkii tarkemmin sitä, joka on sitä lähinnä. Me olemme löytäneet varman tien kaikelle hengen työskentelylle, tieteellisen metoodin, ja meidän sopii paremmin kuin edeltäjiemme tarkoista havainnoista päättää asiat niin, kuin ne ovat, ja siitä juuri se tulee, että meidän joukossamme on saatu aivan verrattomia aikaan luonnontiedetten, matematiikan, tähtitieteen, mekaniikan ja maantieteen aloilla. Myöskin kumppalieni kokoilemis-into —"
"Se on suuri!" Euergetes huudahti. "Mutta siihen pölyyn, jonka he ovat kokoon haalineet, he ovat tukahuttaneet vapaan ajatusvoimansa, ja koska heidän päämäränänsä ennen kaikkea on saada 'paljon' kokoon, niin he kokonaan unhottavat katsoa, mikä on suurta ja mikä pientä, ja antavat kyllin syytä Publius Scipiolle ja muille hänen kaltaisilleen, jotka kohottavat olkapäitään oppineitten työlle, nauraa heitä vasten silmiä. Minä panisin sangen mielelläni teistä joka neljästä aina kolme käsitöihin ja minä teenkin vielä sen jonakuna päivänä, minä teen sen — ja ajan heidät kurjine työkaluineen museumista ja pääkaupungistani.
"Sinun luonasi, Philometor, joka ihmettelet kaikkea, mitä itse et osaa, joka haluat saada kaikki, mitä minä hylkään, ja niitä hyväilet, joita minä kiroon, sinun luonasi heitä kenties otetaan vastaan, ja Kleopatra on ehkä soittava vielä harppua heidän tullessaan Menphiisen."
"Kukaties," kuningatar vastasi katkerasti hymyillen, "voi odottaa, että vihasi kohtaa myöskin ansiokkaita miehiä. Sitä varten olen harjoitteleva soitantoa ja käyttävä siihen sitä teosta, jota sinä olet alkanut sopusoinnusta kirjoittaa. Sinä annat meille tänään osoitteita siitä, miten pitkälle olet päässyt sopusoinnun saavuttamisessa omaan sieluusi."
"Nyt sinä miellytät minua," Euergetes huudahti. "Semmoisena minä sinua rakastan, siskoni! Kotkan pojan on huonosti laita, jos se kuhertaa kuin kyyhkynen, ja sinulla on terävät kynnet, vaikkapa koitatkin niitä kätkeä hentojen höyheniesi alle.
"On totta, että kirjoitan sopusoinnusta ja vieläpä innokkaastikin, sillä kuuluuhan se niihin ihmisen mielikuvitukselle sallittuihin ilmiöihin, jotka ovat haihtumattomia, koska ei mikään jumalakaan saattaisi löytää niitä todellisuudessa aivan täydellisinä. Missä löytyisi sopusointua maailman elämänpauhinassa ja tuoksinassa, ja meidän inhimillinen olentommekin kuvastaapi pienennetyssä muodossa niitä syntymis- ja menehtymisvaiheita, jotka ilmaantuvat kaikessa, mitä aistilla voi havaita, milloin huomaamattomana ja vähäpätöisenä, milloin taas väkivaltaisena ja rajuna, vaan ei koskaan sopusoinnukkaana.
"Aatteiden maailmassa, ainoastaan siellä tätä sopusointua on olemassa, joka on vieras itse jumalienkin elämälle, tätä sopusointua, jonka tunnen, vaan jota en kuitenkaan saata käsittää, jota rakastan, vaan jota minulla ei ole, jota haluan, vaan joka minua pakenee.
"Minä olen janoavainen, mutta se on kaukainen, luoksepääsemätöin lähde, minä häälyn aavalla ulapalla, mutta se on maa, joka taantuu sitä kauvemmaksi, mitä lähemmäksi sitä luulen tulevani.