Silloin eivät hänen omansa, vaan hänen äitinsä silmät, olleet kyyneleistä välkkyneet ja hän huomasi, että, jos hän saattoi verrata Kleaa johonkin toiseen naiseen, niin hän enimmin oli sen ylhäisen matronan kaltainen, joka oli hänelle lahjoittanut elämän, että Klea suuren Scipio Africanuksen tyttären rinnalla näyttäisi samalta, kuin nuori Minerva ylhäisen Junon äidin rinnalla.
Hän pettyi suuresti toiveissaan, tavatessaan Serapiin temppelin ovet suljettuina ja huomatessaan täytyvänsä palata Memphiisen näkemättä sekä Kleaa että erakkoa.
Mikä tänään oli ollut mahdotonta, sitä hän huomenna saattoi uudelleen koettaa, mutta yhä kiihkeämmin hän ikävöi rakastettuaan ja tuskallinen kaiho valtasi hänet, ja jälleen teltassa istuessaan toista Roomaan menevää kirjettään päättäessään, aina vaan Klea hänen mieleensä juohtui, joten hänen totinen työnsä keskeytyi.
Senkin seitsemän kertaa hän hypähti pystyyn ajatuksiaan selvittääkseen ja yhtä usein hänen jälleen täytyi heittää kynä kädestään, sillä ruukunkantajattaren kuva asettui hänen ja hänen kätensä väliin.
Vihdoinkin hän itseensä suuttuneena löi edessään olevaan pöytään, painoi sitten niitä niin voimakkaasti vasten lanteitaan, että häneen oikeen koski ja tyytymättömänä päätti lujasti täyttää velvollisuutensa, ennenkuin muuta ajatteli.
Hänen rautainen tahtonsa pääsi voitolle ja hämärän tullessa hänen kirjeensä oli valmis.
Hän oli jo painamaisillaan sinetin vahaan sinettisormuksensa sardonyksiin piirretyn, sukunsa merkin, kun hänen palvelijansa ilmoitti mustan orjan tahtovan häntä puhutella.
Corneliolainen käski päästämään tätä sisälle ja neekeri ojensi hänelle taulun, jossa Euleus petollisessa tarkoituksessa Klean nimessä kutsui häntä keskiyön aikana saapumaan Aapishautojen luo.
Jumalien sanansaattajalta nuorukaisesta näytti tämä hänen vihollisensa kavala välikappale, ja intohimoisen joutuisasti sekä vähintäkään epäilemättä hän kirjoitti kurjalle savitaululle: "Minä tulen".
Publius tahtoi itse huomaamatta antaa äsken kirjoittamansa senaatille menevän kirjeen lähettiläälle, joka eilen oli tuonut hänelle kirjeen Roomasta, ja vaikka häntä tänä yönä olisi kutsuttu kuninkaallista aarretta noutamaan, niin hän olisi mieluummin siitä kutsumuksesta luopunut, kuin jättänyt Klean tapaamisen sikseen, siten hän ei missään tapauksessa saattanut ottaa osaa kuninkaan juhla-ateriaan, johon Kleopatra häntä kuitenkin hänen lupauksensa johdosta luultavasti odotti.
Hän kaipasi suuresti Lysias ystävätään; sillä hän ei millään muotoa tahtonut kuningatarta loukata, ja Korintholainen, joka tällä hetkellä varmaankin toimitteli turhanpäiväsiä asioita, oli yhtä taitava uskottavien keksinnässä kuin hän itse oli siinä taitamaton.
Hätäisesti Publius kirjoitti telttakumppanilleen muutaman sanan pyytäen häntä kuninkaalle ilmoittamaan, että tärkeät toimet häntä tänä iltana estivät häntä kuninkaan vieraana olemasta, heitti viittansa hartioilleen, pani päähänsä kasvoja varjostavan matkahattunsa ja läksi jalkaisin, seuralaisetta satamaan päin astumaan kirje toisessa ja matkasauva toisessa kädessä.
Sotamiehet ja vartijat, jotka täyttivät palatsin pihan, luulivat häntä lähettilääksi eivätkä huutaneet häntä luokseen, kun hän nopeasti ja rohkeasti riensi eteenpäin, ja siten hän viivytyksittä ja tuntematonna pääsi satamaan majapaikkaansa, jossa hänen vähä aikaa piti odottaa laivurien ja kauppiasten joukossa, ennenkuin hänen sanansaattajansa palasi hauskasta muukalaiskortteerista, jossa hän kostutteli kurkkuaan.
Publiuksen oli monesta asiasta tämän miehen kanssa sovittava, jonka huomisaamuna piti lähtemän Aleksandriaan ja Roomaan, mutta Publius tuskin malttoi kyllin kauvan viipyä, sillä hän luuli, että hänen jo kokonaista tuntia ennen keski-yötä piti lähtemän Klean määräämään, hänelle vanhastaan tuttuun paikkaan kuolleitten kaupunkiin, vaikka hän tiesi paljon lyhemmässä ajassa voivansa päästä perille.
Ikävöivästä aurinko liikkuu liian hitaasti ja ennen vaeltava tähti unhoittaa aikansa, kuin rakastaja, jota rakkaus on kutsunut.
Huomiota välttääkseen hän ei käyttänyt vaunuja vaan muulia, jonka majapaikan isäntä mielellään hänelle lainasi, sillä Roomalainen oli niin iloissaan toivoessaan Kleaa tapaavansa, että hän pisti kultarahan ravintolan isännän suloisen lapsen sormien väliin, joka oli nukkunut penkille ravintolan tiskin viereen ja kysymättä juomansa maaviinin hintaa, maksoi kaksi kertaa niin paljon kuin jos se olisi ollut oivallista falernolaista.
Ihmetellen isäntä häntä katseli, kun hän aimo hypyllä keikahti korkean eläimen selkään sitä liikuttamatta, ja Publiuksesta itsestään tuntui, kuin hän ei poikaikänsä jälkeen koskaan olisi ollut niin riepas ja aivan vallattoman iloinen kuin tällä hetkellä.
Satamasta Aapishaudoille vievä tie oli toinen, kuin se, joka kulki sinne kuninkaan palatsista ja jota pitkin Klea oli mennyt, eikä se myöskään sen ravintolan sivu, jossa Klea oli murhamiehet nähnyt.
Päivällä toivioretkeläiset sitä tietä suuresti käyttivät, eikä Roomalainen saattanut siltä yölläkään eksyä, sillä muuli, jolla hän ratsasti, tunsi sen vallan hyvin. Sen hän tiesi, sillä kysyessään, miksi ravintolan isäntä tätä eläintä, elätti, oli hänelle vastattu, että se joka päivä vei Ylä-Egyptistä tulevia toivioretkeläisiä Serapiin temppeliin ja pyhien härkien haudoille. Hän siis saattoi aivan huoleti hyljätä isännän tarjoomuksen kun tämä hänelle muulin ohjajaa tarjosi.
Kaikki jotka näkivät hänen lähtevän liikkeelle, luulivat hänen palaavan kaupunkiin kuninkaan palatsiin.
Hiljaista ravia Publius ratsasti kaupungin katuja pitkin, ja kun jostakin ravintolasta ryyppivien sotamiesten naurua hänen korviinsa kajahti, niin hän olisi aivan mielellään siihen yhtynyt.
Kun sitten äänetön erämaa häntä ympäröi ja tähdet hänelle osoittivat, että hän liian aikaisin oli saapunut kohtauspaikalle, niin hän antoi muulin kulkea hitaammin ja mitä lähemmäksi määräpaikkaansa hän pääsi, sitä totisemmaksi hän kävi, sitä kiivaammin hänen sydämensä sykki.
Taisipa olla jotakin tärkeätä, tähdellistä, mitä Klea halusi hänelle kertoa tähän aikaan ja tämmöisessä paikassa.
Oliko Klea tuhanten muitten naisten kaltainen, ja kulkiko hän nyt lemmen hetken viettoon sen kanssa, joka muutamia päiviä sitten oli vastannut hänen silmäyksiinsä ja ottanut hänen orvokkinsa?
Kerran tämä ajatus väkisinkin valtasi hänen mielensä, mutta hän karkoitti sen pois, pitäen sitä mielettömänä ja hänelle itselleen sopimattomana.
Ennen kuningas saattaisi pyytää kerjäläistä kanssansa jakamaan valtakuntaansa, kuin tämä tyttö kutsuisi häntä salaisessa paikassa yhdessä nauttimaan Amorin suloisia antimia.
Luultavasti hän ennen kaikkia halusi varmoja tietoja sisarensa kohtalosta, varmaankin hän myöskin halusi puhella vanhemmistaan, mutta tuskinpa Klea kuitenkaan olisi päättäytynyt häntä avukseen kutsumaan, jollei hän olisi oppinut Publiukseen luottamaan, ja tämä Klean luottamus hänet ylpeydellä täytti ja samalla hän kiihkeästi ikävöi Kleaa, joka yhä voimakkaammin valtasi hänen sydämensä.
Sillä aikaa kuin muuli hitain, vakavin askelin synkimmässäkin pimeässä etsi tietä ja myöskin löysi sen, hän katseli taivasta ja kiilteleviä pilviä, jotka milloin mustina ja paksuina peittivät Silenen valon, milloin vaaleamman reunan ympäröimänä toisistaan eroisivat, jolloin kultainen kuun kaistale ne jakoi, kuten joutsen järven synkän pinnan.
Samalla hän lakkaamatta ajatteli Kleaa, ja haaveksien luuli näkevänsä hänet edessään, mutta toisenlaisena ja korkeampana kuin koskaan ennen, sillä hänen vartalonsa kasvoi hänen silmissään kasvamistaan ja oli vihdoin niin suuri, että hänen päälakensa ylettyi taivaasen saakka, että pilvet näyttivät hänen hunnultaan ja kuu hänen tummaan tukkaansa kimitetyltä loistavalta diademilta.
Mahtavasti tämä näky häneen vaikutti, hän laski ohjakset muulin kaulalle ja levitti kätensä sulkeakseen syliinsä ihanan utukuvan, mutta hänen eteenpäin ratsastaessaan se aina samalla väistyi, ja kun länsituuli puhalsi hiekkaa hänen kasvoihinsa, ja kun hänen silloin täytyi kädellään peittää silmänsä, niin se kokonaan katosi eikä enää näyttäinyt, ennenkuin hän oli saapunut Apishautojen luo.
Hän oli täällä toivonut tapaavansa sotamiehiä tahi vartioita, joiden huostaan hän olisi voinut jättää muulinsa, mutta sittenkun Osiris-Apiin temppelissä pappien öinen laulu oli tauonnut, ei koko aavassa erämaassa kuulunut hiiskaustakaan, ja kaikki, mikä häntä ympäröi, oli äänetöntä, mykkää ja liikkumatonta, ikäänkuin kaikki olisi ollut kuollutta. Vai oliko daimoni häneltä kuulon ryöstänyt? Hän luuli korvallaan käsittävänsä ainoastaan oman nopeasti liikkuvan verensä suhinan, mutta muuten ei hienointakaan ääntä kuulunut.
Niin äänetöntä ainoastaan kuolleitten kaupungissa yöllä, ainoastaan erämaassa.
Hän kiinnitti muulin ohjat kirjoituksilla peitettyyn kraniittipatsaasen ja kulki sitten määrättyyn yhtymäpaikkaan päin.
Oli keskiyö kulunut, sen hän päätti kuun asennosta ja hän alkoi jo itsekseen miettiä, odottaisiko hän siinä missä oli, vai menisikö hän ruukunkantajatarta vastaan, kun hän ensiksi kuuli keveitä askelia, ja kohta sen jälkeen näki pitkään viittaan käärityn korkeavartaloisen olennon astuvan sfinksikujanteelta suoraan häntä kohden.
Oliko se mies, vaiko nainen, oliko se se, jota hän odotti?
Ja jos se oli hän, oliko nainen koskaan niin mittelevin, melkeinpä juhlallisin askelin lähestynyt sitä ystävätään, jota hän on luvannut tavata.
Hän tunsi jo hänen kasvonsa.
Oliko se vaalea kuuvalo, joka ne niin verettömiksi, niin marmorin valkeiksi teki.
Hänen kasvojensa piirteet olivat hiukan jäykät, eivätkä ne kuitenkaan vielä koskaan, ei silloinkaan kuin hän punastuen vastaan otti Publiuksen orvokit, olleet näyttäneet niin moitteettoman ihanoilta, niin juonteiltaan säännöllisiltä ja jaloilta, niin ylhäisiltä ja niin herättäviltä.
Ainakin täyden minuutin molemmat seisoivat ääneti, vaikka olivat aivan vastatusten.
Sitten Publius keskeytti äänettömyyden, huudahtaen lämpöisesti, sydämmellisesti mutta kuitenkin kainosti matalalla, sointuvalla äänellään ainoastaan yhden sanan ja tämä sana oli hänen nimensä: "Klea."
Kuin jumalan tervehdys ja siunaus, kuin Sirenien laulun sointuisin ääni, kuin elämän ja kuoleman tuomarin suusta lähtenyt vapauttava julistus, tämä sana kajahti ja vavahdellen tunki neidon sydämeen, ja jo Klean huulet avautuivat yhtä syvällä ja sydämmellisellä äänellä vastaukseksi Roomalaiselle huutaakseen "Publius", mutta hän hillitsi itseään kaikilla sielunsa voimilla ja sanoi hiljaan ja nopeasti: "Sinä olet myöhään tänne tullut ja hyvä on, että sen teit."
"Sinä olet minua kutsunut", Roomalainen vastasi.
"Toinen on sen tehnyt, enkä minä", Klea koleasti ja hitaasti vastasi, ikään kuin hän nostaisi raskasta painoa, tahi ikään kuin hengittäminen kävisi hänelle vaikeaksi. "Seuraa minua nyt vaan, sillä tässä ei ole oikea paikka sinulle sitä selittää".
Näin sanoen Klea kulki Apishautojen suljettuja ovia kohti ja koetti sovittaa lukkoon samaa avainta, jonka Krates oli hänen huostaansa uskonut, mutta tämä oli vielä niin uusi ja hänen sormensa vapisivat niin suuresti, ettei tämä heti ollut hänelle onnistua.
Sillä välin Publius seisoi aivan hänen vieressään ja koettaessaan häntä auttaa hänen sormensa koskivat Klean sormiin.
Kun sitten, eikä suinkaan erehdyksestä hänen voimakas ja kumminkin vapiseva kätensä asettui Klean kädelle, niin tämä salli sen vähän aikaa olla siinä, sillä hänestä tuntui kuin lämpöinen pilven pyörre olisi hänen sydämestään liidellyt ja verhonnut hänen sielunsa ja lannistanut hänen tahdonvoimansa ja himmentänyt hänen silmäinsä nä'ön.
"Klea", Publius vielä kerran sanoi myöskin aikoen tarttua hänen vasempaan käteen.
Ikään kuin lyhyestä unesta todellisuuteen palautettuna, Klea veti heti kätensä Publiuksen kädestä, työnsi avaimen lukkoon, aukaisi oven ja sanoi melkein käskevän totisesti: "Mene sinä edelle!"
Publius totteli tätä käskyä ja astui juhlallisen, kallioon hakatun ja niukasti valaistun luolan laveaan eteiseen.
Hänen edessään oli kaareva käytävä, jonka loppua hän ei voinut nähdä ja molemmin puolin, oikealla ja vasemmalla, olivat ne huoneet, joissa kuolleitten pyhien eläinten sarkkofaagit olivat.
Jokaisen tämmöisen mahdottoman suuren kivikirstun yläpuolella paloi yöt päivät lamppu, jonka valo, kuin valosta kudottu peite, tunkeutuen kaikkialle, missä vaan avonaisia hautakammioita oli, luolan synkän pimeän läpi, kirkkaana levisi kallion sisustaan vievälle pimeälle tielle.
Minkälaisen paikan Klea oli valinnut hänen kanssaan puhellakseen!
Mutta vaikka hänen äänensä kylmältä kajahti, niin ei hän itse kuitenkaan ollut kylmä ja tunnoton, kuin Orkuksen haamut, jota tämä hänen rintaansa ahdistava paikka pyhän savuntuoksuineen muistutti, sillä hän oli tuntenut, että Klean sormet hänen niitä koskettaessaan vapisivat, ja kuin hän Kleaa auttaakseen, lähestyi aivan lähelle häntä, silloin Klean sydän oli tykyttänyt yhtä nopeasti ja kiivaasti kuin hänenkin.
Kenen onnistuisi sulattaa tämä kova mutta puhdas- ja jalo-kristallinen sydän, sen yli varmaankin tulvailisi puhtaamman autuuden ihana virta!
"Nyt olemme perillä," Klea sanoi ja jatkoi sitten lyhyvin katkonaisin lausein: "Pysy missä olet. Anna minun olla tässä portin vieressä. Vastaa minulle ensiksi yhteen kysymykseen: Irene sisareni on temppelistä kadonnut. Oletko sinä syypää hänen poisvientiinsä?"
"Olen", Publius innokkaasti vastasi. "Hän lähettää sinulle terveisiä ja käskee sanomaan, että hänen uudet ystävänsä häntä suuresti miellyttävät."
"Nyt ala," Klea häntä liikutettuna keskeytti. "Käänny tuonnepäin!Tuonne, missä näet lampun valon kuumottavan."
Publius teki, niinkuin häntä käskettiin, ja samalla hiljainen värähdys kulki hänen lujan sydämensä läpi, sillä tytön toiminto ja olento ei hänestä yksin tuntunut juhlalliselta, ei, vieläpä salaperäiseltä, kuin naisprofetan. Silloin kova jyrinä tärisytti hiljaista, pyhää paikkaa ja voimakkaat ääniaallot levisivät jyristen ja kaikuen luolan kallioseinissä.
Huolestuneena, Publius kääntyi, eikä hänen etsivä silmänsä enää Kleaa löytänyt.
Kun hän sitten riensi kalliohuoneen ovelle, niin hän kuuli, miten se ulkoa suljettiin.
Ruukunkantajatar oli paennut hänen käsistään, oli paiskannut raskaan oven kiinni ja piti häntä vankina: ja tämä seikka näytti Roomalaisesta loukkaavalta, niin kärsimättömältä, ettei hänessä muuta tunnetta päässyt valtaan, kuin kiivauden, loukatun ylpeyden, ja intohimoinen vapautuksen halu, ja jaloillan ovea potkiessaan hän huusi vihaisesti Klealle.
"Avaa ovi, minä käsken! Päästä minut heti vapaaksi tahi kaikkein jumalien nimessä —"
Hän ei lausunut loppuun uhkaustaan, sillä keskellä suljetun oven oikeata puoliskoa avautui pieni luukku, josta papeilla muuten oli tapana laskea pyhää savua pyhien härkien hautaholveihin, ja Klea huusi hänelle kahdesti, kolmesti, ja kun hän ei sittenkään ottanut tyyntyäkseen, vielä neljännenkin kerran:
"Kuule, kuule, mitä sanon, Publius!"
Silloin hänen raivonsa asettui, ja Klea sanoi.
"Älä minua uhkaa, Publius, sillä sinä varmaankin sitä olet katuva, kun saat tietää, mitä minulla on sinulle kerrottavaa. Älä minua keskeytä, ja tiedä nyt jo, että tämä ovi avataan joka päivä ennen auringon nousua. Vankeuttasi ei kestä kauemmin ja sinun pitää siihen tyytyä, sillä minä suljin sinut sinne pelastaakseni henkesi, joka todellakin on vaaran alaisena. Hulluudeksiko kutsut minun huolenpitoani? Ei, Publius, se on liiankin oikeutettu, ja jos sinä mieheksi olet voimakas, niin olen minä vaimoksi enkä minä koskaan peljästyisi tyhjästä mielikuvittelusta.
"Tuomitse itse, pelkäänkö syystä puolestasi:
"Euergetes kuningas ja Euleus eunukki ovat palkanneet kaksi kauheata hirviötä sinua murhaamaan. Lähdettyäni Ireneä etsimään, kuulin kaikki ja ne kauheat sudet, joita he ovat sinun päällesi ärsyttäneet, minä olen näillä omilla silmilläni nähnyt ja näillä omilla korvillani olen kuullut heidän keskustelevan väjytyksistään sinua vastaan.
"Minä en ole eläissäni kirjoittanut sitä savitaululle piirrettyä kirjettä, joka oli minun nimessäni lähetetty. Euleus on sen tehnyt ja sinä olet tarttunut hänen syöttiinsä ja lähtenyt yöllä erämaahan. Muutaman minutin perästä murhaajat hiipivät täällä ja etsivät uhriaan, mutta sinua, Publius, eivät he löydäkään, sillä Klea on sinut pelastanut, sama Klea, jota sinä ensiksi ystävällisesti kohtelit ja jolta sinä sitten ryöstit sisaren, sama Klea, jota sinä äsken tahdoit uhata ja joka nyt matkustavaisen tapaan hattuun ja viittaan puettuna, niin että häntä helposti kuun epävarmassa valossa voidaan pitää sinuna, heti on menevä erämaahan ja tarjoova sydän parkansa murhaajan puukolle lävistettäväksi."
"Mieletön!" Publius huusi ja heittäytyi koko painollaan ovea vastaan ja potki sitä jaloillaan. "Hulluuttahan sinun puuhasi on! Avaa ovi, minä käsken! Olkootpa nuo Euergeteen palkkaamat miehet, vaikka kuinka väkeviä, niin on minussa kylliksi miestä itseäni puolustamaan."
"Sinulla ei ole aseita, ja heillä on ansoja ja puukkoja."
"Avaa sitten ovi ja jää tänne luokseni aamun koittoon. Henkensä tuhlaaminen ei ole suurenmoista, vaan jumalatonta. Avaa heti ovi, minä pyydän sitä sinulta, minä käsken sinua!"
Jonakin muuna hetkenä eivät nämä sanat olisi olleet vaikuttamatta Klean järkevään mieleen, mutta ne kauheat myrskyt, jotka viime hetkinä olivat hänessä riehuneet, olivat pyörteesensä temmanneet hänen sielunsa rauhan.
Tuo ajatus, ainoa päätös, ainoa tahto valtasi hänet kokonaan, nimittäin että hän päättäisi uhrauksista rikkaan elinaikansa suurimmalla uhrauksella, uhraamalla henkensä, eikä hän sitä aikonut tehdä ainoastaan saattaakseen Irenen onnelliseksi ja pelastaakseen Roomalaisen, vaan sentähden että häntä, isänsä tytärtä, niin suuremmoinen loppu miellytti, sentähden että hän, joka oli vaan nuori tyttö, tahtoi näyttää Publiukselle, mitä nainen, jota hän oli pitänyt toista huonompana, saattoi saada aikaan, sentähden että kuolema hänestä ei tällä hetkellä näyttänyt onnettomuudelta ja että hänen kauheista ja pitkällisistä liikutuksista kiihtynyt sielunsa ei voinut irtautua siitä päätöksestä, että hän tahtoi, että hänen piti uhrautua.
Tämä ajatus ei enään ollut hänen, vaan hän oli tämän ajatuksen vallassa, ja niinkuin mielipuoli tuntee olevansa pakoitettu yhä uudelleen itsekseen samaa Mariaa kertomaan, samoin eivät mitkään rukoukset eivätkä mitkään vaikuttimet tällä hetkellä olisi voineet saattaa häntä päätöksestään luopumaan, uhraamatta kukoistavaa elämäänsä Publiuksen ja Irenen hyväksi.
Hellästi ja ylpeästi hän katseli päätöstään, joka hänet oikeutti itseään suurena ihmeenä ihailemaan. Sentähden hän sulki korvansa Roomalaisen rukouksilta ja sanoi niin hellällä äänellä, että se Publiusta hämmästytti: "Ole hiljaan, Publius, ja kuuntele minua. Olethan jalo, ja varmaankin sinä olet minulle kiitollinen siitä, että pelastan henkesi.'"
"Minä kiitän sinua ja aion sen sinulle palkita", Corneliolainen huusi, "niinkauan kuin tämä sydän vielä saattaa sykkiä, mutta avaa ovi, minä rukoilen sinua, minä pyydän…"
"Kuuntele minua loppuun asti, aika rientää; kuuntele minua loppuun, Publius. Irene sisareni on seurannut sinua. Hänen kauneudestaan ei minun tarvitse sinulle puhua, mutta kuinka hyvä, kuinka päivänpaisteinen hänen sydämensä on, sitä sinä et tiedä, sitä sinä et saata tietää, vaan saat oppia sitä tuntemaan. Hän, se sinun vielä täytyy kuulla, on köyhä niinkuin minäkin, mutta vapaitten ja jalojen vanhempain lapsi. Vanno minulle nyt, vanno — ei sinä et saa minua keskeyttää, — vanno minulle isäsi pään nimessä, ett'et sinä häntä milloinkaan hylkää, että sinä siten käyttäydyt hänen suhteensa, niin kuin hän olisi paraimman ystäväsi, oman veljesi oikea tytär."
"Minä vannon ja minä olen täyttävä valani, sen vannon sen miehen hengen nimessä, jonka pää on minulle pyhempi kuin jumalien nimi. Mutta nyt minä rukoilen sinua, minä käsken sinua, avaa nyt minulle ovi, Klea, ett'en sinua kadottaisi, ja että voisin sinulle sanoa, että sydämeni on sinun, sinun ja aivan kokonaan sinun, että minä sinua rakastan, määrättömästi rakastan."
"Sinä olet minulle vannonut," tyttö huusi, joka kiihkeimmän liikutuksen vallassa ollen huomasi kaukana erämaassa edestakaisin liikkuvan varjon, "ja sinä olet vannonut kautta isäsi pään. Älä anna Irenen koskaan katua, että hän on sinua seurannut ja rakasta häntä, kuin sinä tällä hetkellä luulet rakastavasi minua, pelastajatartasi. Ajatelkaa molemmat Klea parkaa, joka mielellään olisi teillä elänyt, ja nyt kuolee teidän edestänne. Älä minua unhoita, Publius, sillä minä olen ainoastaan kerran avannut sydämeni rakkaudelle, mutta sinua, Publius, minä olen rakastanut, tuntien tuskaa ja vaivoja ja suloisinta onnea, niin kuin kuolevainen nainen koskaan on rakkauden riemussa hekumoinut ja rakkaudellaan itseään kuluttanut."
Vimmaantuneena, unohtaen itsensä ja ikäänkuin hurmauntuneena hän oli huutanut nämä viimeiset sanat Roomalaiselle, ikäänkuin riemuvirttä laulaen.
Miksi oli Publius vaiti, miksi ei hänellä ollut mitään vastattavaa, vaikka Klea paljasti hänelle sydämensä syvimmät salaisuudet ja oli sallinut hänen katsoa sydämensä kaikkein pyhimpään?
Publiuksen suusta lähtevä hehkuva sanatulva olisi heti karkottanut Klean erämaahan ja kuolemaan: hänen vaiti olonsa kahlehti Klean jalat, hämmästytti häntä ja tulvasi kuin kylmä sade hänen ylpeytensä ylen kiihtyneelle polttavalle tulisoitolle, niinkuin öljy, joka tyynnyttää hänen sielunsa pauhailevan virran aallot. Siten hän ei saattanut hänestä erota ja hän avasi huulensa vielä kerran huutaaksensa Publiusta nimeltä.
Kun hän alkoi tunnustaa Roomalaiselle rakkauttansa, ikäänkuin viimmeistä perintöään, Publiuksesta tuntui, kuin janoovasta, jota viedään uhkuvan lähteen luo sitä vasten, että häntä kiellettäisin kostuttamasta huuliaan sen raittiissa vedessä.
Intohimoinen mielenkarvaus täytti hänen sielunsa, ja kun hän epätoivoon joutumaisillaan silmiään väännellen katseli ympärilleen vankeudessaan, hänen silmänsä sattuivat seinän nojassa olevaan rautatankoon, jolla työmiehet olivat työntäneet viimmeiseksi haudatun apishärän sarkofaagin paikoilleen.
Niinkuin hukkuva tarttuu luokseen lelluvaan lautaan, samoin hänkin kaappasi tämän aseen, mutta kuuli kuitenkin samassa Klean viimmeiset sanat aivan jok'ainoan, tunkeissaan otsa hiessä metallitankoa kynnyksen päälle, kaksipuolisen oven keskustan kohdalle.
Nyt oli ulkopuolella kaikki vaiti.
Varmaankin tuo mielipuoli jo meni murhamiehiään vastaan ja ovi oli kauhean raskas eikä ollut liikahtaa eikä väistyä.
Mutta hänen täytyi murtaa se auki ja hän heittäytyi maahan, työnsi olkapäänsä tangon alle ja painoi koko ruumillaan niin voimakkaasti rautatankoa että hänen luunsa olivat murtua ja hänen jäntereensä taittua, hän luuli jo tuntevansa oven horjuvan, ponnisti vielä kerran koko miesvoimallaan ja vihdoin puu rätisi saumoissaan ja oven puoliskot lensivät auki ja Klea pakeni kauhun valtaamana erämaahan murhaajia vastaan.
Publius hypähti heti jaloilleen, hyökkäsi ulos vankeudestaan ja kun hän näki Klean pakenevan, niin hän ajoi häntä joutuisasti juosten takaa ja sai hänet pian kiinni sillä viitta esti Klean juoksemasta, ja kun Klea ei totellut kun Publius käski häntä paikallaan pysymään, niin tämä asettautui hänen eteensä, eikä sanonut lempeästi, vaan ankarasti ja totisesti:
"Sinä et kulje askeltakaan edemmäksi, sen sanon."
"Minä menen minne tahdon," tyttö vastasi suuresti liikutettuna. "Päästä minut heti irti!"
"Pysy sinä tässä luonani," Publius tiuskasi, tarttui hänen molempiin ranteisinsa rautaisilla sormillaan, niinkuin lujilla pihdillä. "Minä olen mies ja sinä olet nainen, ja minä aion opettaa, kenen täällä tulee käskeä ja kenen totella."
Viha ja mielenliikutus olivat asettaneet nämä aivan aavistamattomat sanat Roomalaisen vapiseville huulille, ja kun Klea, hänen näin puhuessaan, ponnistellen kaikin voimin, jotka suinkaan eivät olleet vähäpätöiset, koetti vääntää kätensä irti hänen käsistään, silloin tämä yhä vielä kovin liikutettuna, mutta kuitenkin säälien Kleaa koska hän oli nainen, taivutti hänen käsivarttaan vastustamattomasti ja samalla lempeästi kunnes tämä taipui ja hitaasti lankesi polvilleen hänen eteensä.
Kun Klea siten oli hänen edessään, päästi Publius hänet irti, mutta hän peitti silmänsä kivistävillä käsillään, nyyhki ääneensä kiukusta ja tuntiessaan että häntä niin häpeällisesti oli nöyryytetty.
"Nouse nyt ylös," Publius sanoi täydelleen muuttuneella mielin kuullessaan Klean itkevän. "Onko sinusta siis aivan vaikeata taipua miehen tahdon mukaan, joka sinua ei tahdo eikä saatakaan jättää, ja jota sinä kuitenkin rakastat?"
Kuinka lempeiltä, kuinka hyviltä nämä sanat soivat.
Klea käänsi kuullessaan nämä sanat, silmänsä Publiukseen, ja kun hän näki, että tämä rukoilevan tavoin häntä rakasti, silloin hänen vihansa lauhtui ja muuttui kiitollisuudeksi, ja polvillaan häntä lähestyen Klea nojasi päällään häneen ja sanoi:
"Minun on aina pakosta täytynyt nojautua itseeni ja rakkaudella ohjata toista ihmistä, mutta taitaa kuitenkin olla paljoa suloisempaa itse olla rakkauden ohjattavana, ja sinun omasi minä aina iäti tahdon olla."
"Ja minä tahdon joka hetki kiittää sinua kaikesta sydämestäni ja kaikesta mielestäni!" Publius huudahti ja kohotti hänet ylös. "Sinä tahdoit uhrata henkesi edestäni ja omasi on nyt minun. Minä sinun edestäsi ja sinä minun edestäni, minä puolisonasi ja sinä vaimonani, aina loppuun saakka!"
Molemmin käsin tarttui hän Klean hartioihin ja käänsi hänen kasvonsa omiinsa päin.
Klea ei enään vastustanut, sillä hänestä tuntui suloiselta noudattaa tämän voimakkaan miehen tahtoa.
Kuinka suloiselta hänestä, joka jo lapsuudesta oli ottanut velvollisuudekseen voimakkaana ja valppaana pysymisen, tuntui heikkona olo, ja se että hän sai luottautua voimakkaampaan käteen!
Samalta taitaa ruusupensastakin tuntua, joka ensi kerran tuntee sauvaan nojautuvansa, johonka huolekas puutarhuri hänet sitoo.
Klea katseli autuaasti ja kuitenkin tuskallisesti hänen silmiinsä ja hän painoi juuri ensi suudelman Klean huulille, kun molemmat kauhistuen toisistaan väistyivät sillä Klean nimeä huudettiin ääneensä yön hiljaisuudessa, ja heti sen jälkeen kuului aivan heidän lähellään kova huuto ja kumea kiljuna.
"Murhaajat!" Klea huusi ja hiipi vavisten sekä omasta että ystävänsä puolesta, hänen rinnalleen.
Kuolemaan rohkeasta, kunnostaan ylpeilevästä sankarittaresta oli vähässä ajassa tullut heikko, apua tarvitseva, nöyrä nainen.
Serapeumin portin luona olevan Pylonitornin katolla seisoi tähtien tutkija, joka oli kiivennyt temppelin korkeimmalle paikalle tähtiä tähystelläksensä; mutta tänä yönä hän ei näyttänyt voivan täyttää tehtävätänsä, sillä nopeasti kiitävät synkät pilvet peittivät tuon tuostakin sitä taivaan kannen osaa, jota hän mieluimmin olisi tahtonut tutkia.
Kärsimättömästi hän vihdoinkin pani käsistään koneensa ja sitten myöskin vahataulunsa ja kirjoituspuikkonsa ja käski sairaan pikku Philon istua, jonka portinvartiana ollen piti yöllä auttaa Pylonitornissa työskenteleviä tähtien tutkijoita, viemään alas hänen työkalunsa, sillä taivas ei tänään ollut hänen työlleen suotuisa.
"Suotuisa," portinvartia huudahti, kertoen tähtien tutkijan viimeiset sanat ja kohottaen hartioitaan niin korkealle, että hänen päänsä katosi niitten väliin. "Hirmuinen yö tämä on, ja varmaankin suuri onnettomuus meitä uhkaa. Viisitoista vuotta olen minä tässä toimessa ollut ja ainoastaan kerran ennen olen elämässäni tämmöistä kokenut, ja seuraavana päivänä tulivatkin syrialaisen kuninkaan Anthiokuksen sotilaat ja tyhjensivät aarreaittamme. Ja tänään näyttää vielä onnettomammalta kuin silloin! Jo koirantähden nousun aikana kauhea haamu, jolla oli harja kuin jalopeuralla, kiiti erämaan halki, mutta vasta keskiyön aikana alkoi kauhea kummitteleminen, ja sinäkin säpsähdit, kun se Apishaudoissa pääsi valloilleen. Kauheita on odotettavissa, silloin kun pyhät härät nousevat kuolleista ja sarvillaan tölmivät hautaholvin ovea sitä murtaakseen. Usein jo olen nähnyt vainajien sielujen liitelevän, räpyttelevän ja ryömivän vanhan-aikuisten hautaholvien ja kalliorotkojen päällä. Milloin ne liitelivät ihmispäällä varustettuina varpushaukkoina tahi Ibis-lintuina ilmassa hervottomasti ja hitaasti siipiään liikutellen, milloin kulkivat harmaina ruumiittomina varjoina erämaan poikki, milloin käärmeinä luikertelivat sannassa, milloin taas ryömivät kuin nälkäiset koirat ulvoen holvien ovilla. Usein kuulin niiden shakaalin tavoin haukkuvan, monesti nauravan hyenan tavalla, joka tuntee haaskan hajua ilmassa; mutta tänään ne ovat ensi kerran huutaneet raivoavien ihmisten tavoin, ja sitten öhkineet ja valitelleet, ikäänkuin olisivat istuneet hornan kidassa ja kärsineet kauheimpia tuskia.
"Katsokaas, tuolla, tuolla se jälleen liikkuu!
"Oi pyhä isä, masenna se voimakkailla loihtusanoilla.
"Etkö sitten näe, miten ne kasvavat!
"Ne ovat jo kaksi kertaa niin suuret kuin kuolevainen ihminen!"
Tähtien tutkija otti käteensä amuletin jupisi itsekseen muutamia loitsuja ja haki samalla silmillään niitä olentoja, jotka olivat portinvartiaa peloittaneet.
"Isoja ne ovat," hän sanoi, kun hänkin oli ne huomannut, "ja nyt lähestyvät ne toisiaan ja tulevat yhä pienemmiksi; mutta kumminkin! Varmaankin ne ovat kookkaita haudanraastajia, sillä ylenluonnollisen suuria nuo olennot sentään tuskin ovat olleet."
"Kahdesti niin pitkiä kuin sinä, joka et suinkaan ole pieni!" portinvartia huusi ja painoi huulensa tähtien tutkijan kädessä olevaan amulettiin. "Ja jos ne olisivat rosvoja, niin miksi ei mikään vartia heitä huuda luokseen? miksi eivät heidän huutonsa ja melunsa ole herättäneet vartioita, jotka joka yö tuolla majailevat. Taas kuului samanlainen kova valitushuuto! Oletko koskaan kuullut mokomia ääniä ihmisen rinnasta lähtevän? Suuri Serapis, minä menehdyn tuskasta! Tulkaa kanssani alas, pyhä isä, että saisin hoitaa sairasta poikaani, sillä joka tämmöistä on nähnyt, se ei vahinkoittumatta siitä suoriudu."
Tosin oli kuoleitten kaupungin hiljaisuutta häiritty, mutta kuoleitten henget eivät olleet syypäitä niihin kamaliin seikkoihin mitkä tänä yönä erämaassa hautapatsaitten ja kallioholvien välillä tapahtuivat.
Ihmisiä ne olivat, jotka häiriten pyhän kaupungin rauhaa, kylmäverisinä ja ilkeinä, kuin pahat henget, pimeän kanssa tekivät liiton saattaakseen toisen ihmisen perikatoon, mutta ihmisiä nekin olivat, jotka keskellä synkän yön kauhuja tunsivat sen jumalallisen taimen minkä taivas kätkee kuolevaisten lastensa poveen, omissa rinnoissaan puhkeavan kauneimmiksi kukiksi.
Niin varmaankin taistelun päivänä veren ja ruumiitten keskellä syntyy lapsi, joka itse onnellisena ja muille onnea tuottaen kasvaa omaistensa iloksi.
Se hirviö, jolla oli jalopeuran harja, ja jonka ilmaantuminen ja pikainen erämaahan katoaminen ensiksi oli peloittanut portinvartiaa, oli Memphiisen kulkiessaan kohdannut myöskin useita matkustajia, jotka hänen omituisesta näöstään peljästyneinä olivat pötkineet pakoon tahi koettaneet kätkeytyä; ja kuitenkin se oli tavallinen lämpöverinen, rehellinen, uskollinen ja ystävällinen ihminen.
Mutta ne, jotka hänet kohtasivat, eivät saattaneet katsoa hänen sydämeensä, ja ulkomuodoltaan hän vaan vähän oli muitten ihmisten kaltainen.
Vaikeasti liikkuivat hänen käyntiin tottumattomat jalkansa, joilla oli iso ruumis kannettavana; ja kauhea parta ja runsas harmaaparta, joka heilui milloin sinne, milloin tänne, hänen etsien päätään käännellessään, teki hänet sen näköiseksi, että hän olisi voinut peloittaa rohkeampaakin, jonka tielle hän äkki-arvaamatta sattui.
Kaksi rihkamakauppiasta, jotka päivällä Serapeumin läheistössä tavallisesti tarjosivat tavaroitaan toivioretkiläisille kaupaksi, kohtasivat hänet lähellä kaupunkia.
He katselivat häntä ja toinen sanoi: "Näetkö tuota läähättävää hirviötä? Joll'ei hän istuisi kiinni kopissaan, niin sanoisin tuon olevan ison Serapion erakon."
"Joutavia," toinen vastasi, "hänen lupauksensa sitovat hänet lujemmin kuin kahleet ja siteet. Varmaankin se on joku syrialaisista kerjäläisistä, jotka majailevat Astarten temppelin ympärillä."
"Luultavasti," toinen välinpitämättömästi vastasi. "Lähtekäämme astumaan, sillä vaimoni paistaa meille tänään illalliseksi hanhen."
Tosin Serapion oli lujasti sidottu koppiinsa ja kuitenkin rihkamakauppias oli nähnyt oikein, sillä hän se oli, joka kulki maantietä pitkin ja peloitti vastaantulijoita. Astunta tuntui hänestä pitkän vankeutensa perästä hyvin vaikealta, olletikin koska hän oli paljain jaloin ja jokainen tiellä oleva kivi kosketti hänen aroiksi käyneitä jalkapohjiaan, ja sentäänkin hän pääsi jotensakin nopeasti kulkemaan huomatessaan kaukaa nais-olennon, jota hän luuli Kleaksi.
Monikin, joka erityisessä paikassaan hyvin menestyy omituisuuksineen, joutuu lasten pilkaksi, jos hän irtaantuu ahtaasta ympäristöstään sekaantuakseen omituisuuksineen maailman menoon.
Niin kävi Serapioninkin, sillä etukaupungissa katupojat pilkaten juoksivat hänen perästään, ja kun kolme koreata neitoa, jotka ravintolan edustalla lepäsivät tanssistaan, ääneen nauroivat hänet nähdessään, ja kun eräs kopea sotamies ikään kuin satunnaisesti työnsi peitsensä kären hänen heiluvan harjansa lävitse, silloin hän vasta huomasi metsistyneen ulkomuotonsa, ja hänen täytyi itsekseen myöntää, ett'ei hän semmoisena koskaan pääsisi kuninkaan puheille.
Päättävästi hän astui lähimpään valaistuun parturin huoneesen, joka hänet nähdessään huolestuneena astui myöntitiskinsä taa, leikkuutti tukkansa ja partansa ja näki peilissä, jota mestari piti hänen edessään, ensi kerran moneen vuoteen jälleen omat kasvonsa.
Surumielisesti hymyillen hän nyykäytti vanhettuneille kasvoilleen, jotka hän näki kirkkaassa levyssä, maksoi, mitä häneltä vaadittiin, eikä välittänyt niistä ihmettelevistä silmäyksistä, joilla parturi apulaisineen häntä katseli.
Mielettömälle he luulivat tehneensä palveluksen, sillä kaikkiin heidän kysymyksiinsä hän ei ollut mitään vastannut, ja ainoastaan kerran huutanut syvällä tavattoman kovalla äänellä:
"Laverrelkaa muitten kanssa, minulla on kiire!"
Eikä hänen sydämensä todellakaan ollut joutaviin laverruksiin taipuva, ei, se oli täynnä kalvaavaa tuskaa ja hellää huolta, ja samalla häntä suuresti suretti ajatellessaan, että hän oli syönyt lupauksensa ja valansa rikkonut, jonka hän oli vannonut, kädessään kuolevan äitinsä käsi.
Palatsin portilla hän pyysi erästä vartiaa viemään häntä hänen veljensä luo, ja kun hän rahalahjalla vahvisti pyyntöään, niin mies heti vei hänet sen luo, jota hän etsi.
Glaukus peljästyi suuresti, tuntiessaan Serapionin, mutta hänellä oli niin paljon tehtävää, että hän saattoi käyttää ainoastaan muutamia minuuttia veljensä hyväksi, jonka käytöstä hän kutsui käsittämättömäksi ja rikolliseksi.
Erakko sai tietää, ett'ei Euergetes ollut ryöstänyt Ireneä temppelistä, vaan Roomalainen, ja että Klea oli muutamia minuuttia sitten vaunuissa lähtenyt palatsista ja että hänen piti keskiyön aikana jalkaisin palaaman toisesta ravintolasta Serapeumiin.
Tyttö parka oli niin aivan yksin ja tie kulki erämaan kautta, jossa hillittömät sotamiehet ja ruumiinryöstäjät tahi shakaalit ja hyenat saattoivat käydä hänen kimppuunsa.
Toisesta ravintolasta piti hänen lähteä jalkaisin, ja juuri siellä oli huonolla roistoväellä tapana oleskella, ja hänen lemmikkinsä oli niin nuori, niin kaunis ja niin turvaton!
Jälleen hänet valtasi sama kauhea tuska, kuin hänen omassa kopissaankin, sen jälkeen kun Klea oli lähtenyt temppelistä ja kun oli alkanut hämärtää. Tällä hetkellä hän taisi tuntea kaikkea, mitä isä tuntee, joka vankihuoneen ikkunasta näkee rakkaan, turvattoman lapsensa puolustaivan petoeläimiä vastaan.
Mikä vaan saattoi uhata häntä kuninkaan palatsissa, juopuneista sotamiehistä vilisevässä kaupungissa ja erämaassa, se oli kauhean selvästi ilmaantunut hänen sieluunsa, ja hänen erittäin suuri kuvitusvoimansa oli kirjavimmilla väreillä kuvaillut kaikkia niitä vaaroja, joita kohtaan hänen lemmikkinsä, rehellisimmän miehen tytär, meni.
Niinkuin vangittu tiikeri oli hän huoneessaan juossut edes takaisin, oli heittäytynyt vasten seiniä, ja sitten taas, kauvaksi kuroittaen ruumistaan, katsellut pikku ikkunastaan nähdäkseen, eikö karkuri, joka ei millään muotoa vielä saattanut olla palannut, sentään jo olisi tullut takaisin.
Mitä pimeämmäksi kävi, sitä suuremmaksi hänen tuskansa oli yltynyt, sitä kauheampia kuvia hänen mielikuvituksensa loi, ja kun muudan suonenvedon kohtaama toivioretkeläinen ääneensä pastophoriumilla kirkasi, silloin hän ei enää saattanut pysyä omana herranaan, vaan työnsi jalallaan auki huoneensa ulkoapäin suljetun lahonneen oven, jota ei monien vuosien kuluessa oltu avattu, kaappasi joutuisasti hopearahat, joita hän säilytti arkussaan, ja hypähti maahan.
Siinä hän seisoi majansa ja temppeliä ympäröivän muurin välillä, ja vasta silloin hänen mieleensä juontui se lupaus, se vala, minkä hän oli tehnyt, ja hänen täytyi ajatella ensimmäistä pakoaan.
Silloin hän oli paennut, sentähden että elämän halut ja ilot häntä viekoittelivat, silloin hän oli ollut rikollinen, mutta tänään sama rakkaus ja sama huolenpito hänet ajoivat hänen vankeudestaan, jotka hänet sinne olivat palauttaneetkin.
Uskollisena pysyäkseen, hän oli uskoton; mutta katsoihan suuri Serapis sydämiin ja hänen äitinsä oli kuollut, ja hän oli koko elin-ikänsä ollut valmis antamaan pojalleen anteeksi.
Niin elävästi hän luuli näkevänsä äitinsä vanhat lempeät kasvot edessään, että hän, ikäänkuin olisi seissut äitinsä edessä, päällään hänelle nyökäytti.
Sitten hän oli vierittänyt tyhjän tynnyrin muurin luo ja vaivalloisesti kiivennyt sille.
Katkera hiki otsassa hänen täytyi kiivetä irtonaisista, polttamattomista tiileistä kyhätyn muurin rintavarustuksille, jotka olivat paljon miestä korkeammat, tuli liukuen ja pudoten muurin ulkopuolitse kulkevaan hautaan, kiipesi sen reunaa myöten sieltä ylös ja saattoi sitten vasta alkaa matkaansa Memphiisen.
Mitä hän kuninkaan palatsissa sai kuulla Kleasta oli ainoastaan vähän huojentanut hänen huoltaan, ja varmaankin Klea paljoa ennen ehtisi erämaan reunalle, kuin hän, ja joutuisasti astuminen kävi hänelle niin vaikeaksi ja koski niin kovasti hänen arkoihin jalkapohjiinsa.
Luultavasti hänen onnistuisi hankkia itselleen sauva, jos vaan kuninkaan linnan ovella liike vielä oli yhtä vilkas kuin päivällä.
Tapaillen hopearahoilla täytettyä taskuansa hän katseli ympärilleen ja huomasi rivin aasia, joitten ajajat tungeskelivat eläimineen korkeasta portista tulvailevien sotilasten ja palvelijoiden keskellä.
Harjaantunein silmin hän valitsi voimakkaimman aasin, heitti sen omistajalle hopearahan, heittäytyi eläimen selkään, joka läähätti hänen painonsa alla, ja lupasi ajajalle kaksi drakonia lisää, jos hän veisi hänet niin nopeasti kuin mahdollista toiseen Serapeumiin vievän tien varrella olevaan ravintolaan.
Samalla kun hän itse voimakkailla alastomilla jaloillaan pehmitteli aasi paran kylkiä, ajaja, joka kielellään maiskutellen ja kirkuen juoksi jäljestä, tuon tuostakin pisteli eläintään piikillä reisiin, ja siten Serapion milloin ravia, milloin täyttä nelistä ajaen pääsi perille ainoastaan puolta tuntia myöhemmin kuin Klea.
Ravintola oli aivan pimeä ja tyhjä, mutta ei erakko halunnutkaan mitään virvoituksia.
Ainoastaan matkasauvaa hän jälleen rupesi haluamaan, ja sen hän tiesikin pian hankkia itselleen tempaisemalla seipään isännän puutarhan aidasta.
Tämä sauva oli raskas, mutta se helpoitti kuitenkin erakon astuntaa, sillä vaikka hänen kuumottavat jalkansa vastenmielisesti häntä tottelivatkin, niin hänen käsivartensa kuitenkin olivat yhtä voimakkaat kuin ennenkin.
Huima ratsastus oli häntä huvittanut, ajoittain ilahuttanut hänen tuntehikasta mieltään ja muistuttanut hänen entisiä vaelluksiaan.
Kun hän sitten yksinään kulki erämaan kautta, niin hän ajatteli Kleaa, yksistään Kleaa.
Niinpian kun kuu oli pilvistä tullut näkyviin, hän tarkalleen tähystellen etsi Kleaa, huusi tuon tuostakin häntä nimeltä ja saapui siten kreikkalaista ja egyptiläistä temppeliä yhdistävään sfinksikäytävään.
Apishaudoilta kuului melua ja jyskettä. Varmaankin siellä yölläkin tehtiin työtä lähestyvän juhlan johdosta.
Miksi juuri tänään ei näkynyt vartioita siinä, missä muuten tavallisesti sotamiehiä oleskeli?
Olivatko sotamiehet huomanneet Klean ja vieneet hänet pois muassaan?
Myöskin sphinksikäytävän toinen puoli, jonne hän nyt oli tullut, oli ihmisistä aivan tyhjä, ei näkynyt ainoatakaan vartiaa, vaikka hautapatsaitten valkea kalkki ja erämaan keltainen hiekka kuun valossa välkkyivät niin kirkkaasti, kuin niissä itsessään olisi ollut loistavaa voimaa.
Yhä enemmän huolestuneena hän nousi, kauvemmaksi nähdäkseen, hiekkakukkulalle ja huusi kovasti Kleaa nimeltä.
Niin — tuossa, hän ei erehtynyt, tuossa näkyi vanhan-aikaisen hautakappelin vieressä olento, joka näkyi olevan pitkään viittaan puettu; ja kun hän heikolla äänellä häntä huusi, niin tämä lähestyi häntä ja sphinksikäytävää.
Kiireesti, niin nopeasti kuin vaan saattoi, hän astui alas tielle, jota myöten juhlakulkueet kulkivat, astui sitten sileän kivikadun yli, jonka vieressä ihmispäiset jalopeuran ruumiit olivat pitkissä riveissä ja kiipesi vaivalloisesti hiekkakukkulan ulkopuolelle.
Niin, tämä työ oli vaikeata, sillä usein hänen painostaan hiekka irtaantui, vieri alaspäin ja vei hänet muassaan, ja paikoitti häntä käsin ja jaloin etsimään uutta kiinnipitopaikkaa.
Vihdoinkin hän seisoi sphinksikäytävän toisella puolella hautakappelin edessä, jonka luona hän oli luullut näkevänsä etsittävänsä; mutta hänen kiivetessään oli tullut aivan pimeä, sillä synkkä pilvi oli jälleen peittänyt kuun.
Silloin hän pani molemmat kätensä suulleen ja huusi niin kovasti kuin vaan saattoi: "Klea!" ja taas "Klea!"
Samassa hän kuuli aivan vieressään sannassa rapinaa ja näki ikään kuin maasta nousseen olennon liikkuvan edessään.
Tuskin se saattoi olla Klea, se oli mies; mutta ehkä hän kuitenkin oli nähnyt lemmikkinsä: mutta ennenkuin hän ehti häntä huutaa, hän tunsi äkkiä horjahtavansa lyönnistä ja raskas isku sattui hänen selkäänsä hartioitten väliin.
Murhamiehen hiekkasäkki ei ollutkaan sattunut oikeaan paikkaansa niskaan ja Serapionin voimakas selkäpii olisi kestänyt voimakkaammankin iskun.
Samassa kuin hän tunsi tuskaa, hän myöskin tiesi, että rosvot häntä ahdistivat ja että hän olisi mennyt mies, joll'ei hän voimakkaasti itseään puolustaisi.
Hänen takanaan ratisi hiekka taas.
Silloin hän kääntyi niin nopeasti kuin saattoi, ja huutaen: "kirotut kyykäärmeen sikiöt!" hän löi raskaalla matkasauvallaan, niinkuin seppä jäähtyvää rautaa, sitä olentoa, jonka hänen pimeään tottuneet silmänsä jo aivan varmaan tunsivat mieheksi.
Serapion taisi osata hyvin, sillä hänen vastustajansa huudahti kauheasti, vaipui maahan, vieri sitten ähisten ja voihkuen hiekassa, kirkasi viimein kimakasti ja jäi jäykkänä ja liikkumattomana virumaan.
Erakko saattoi pimeässäkin eroittaa kovasti rankaistun rosvon liikkeet, ja kun hän levottomana ja säälien kumartui kaatuneen yli, niin hän kauhistuen tunsi kosteitten käsien liikuttavan jalkojaan ja heti sen jälkeen kaksi niin tuskallista pistosta oikeassa kantapäässään, että hän huudahti kovasti ja hänen täytyi vetää haavoitettu jalkansa lähemmäksi.
Mutta hän ei sentään unhottanut, että hänen oli puolustaiminen.
Riehuen kuin haavoitettu härkä, tuiskien ja kiroillen, hän heilutti sauvaansa, mutta osasi ainoastaan maahan.
Kun hänen lyöntinsä sitten hitaammin seurasivat toisiaan ja kun hänen nopeasti väsyvä kätensä viimein ei enää jaksanut kannattaa raskasta sauvaa ja hän itse huomasi väkisinkin vaipuvansa polvilleen, niin kimakka ääni hänelle huusi.
"Sinä olet saattanut kumppalini hengiltä, Roomalainen, ja sen tähden on kaksijalkainen käärme sinua pistänyt. Lyhyen neljännestunnin kuluttua olet mennyt mies, niinkuin tuokin. Miksi. Miksi meneekin tuommoinen ylhäinen herra saappaitta ja sandaaleitta rakkauden kohtaukseen erämaahan ja tekee meille työn helpoksi! Euergetes kuningas ja ystäväsi Euleus lähettävät sinulle terveisiä. Ja kiitä heitä siitäkin, etten ota rahojasi. Kunhan vaan saisin tuon kuolleen hutkaleen syrjään viedyksi!"
Kuunnellessaan näitä raakoja sanoja Serapion virui maassa kauheinta tuskaa tuntien ja saattoi ainoastaan puristella nyrkkiään ja yhä kuivemmiksi käyviltä huuliltaan purkaa kauheita kirouksia.
Hänen näkövoimansa ei vielä ollut heikontunut ja sen kautta hän näki kuun valossa, joka pisti näkyviin taivaalla laajasta pilvettömästä paikasta, miten murhaaja koetti kulettaa mukaansa kaatunutta toveriaan, ja sitten kuunnellen päätään kohotettuaan, hypähti pystyyn ja pötki pitkin askelin pakoon.
Silloin erakko meni tainnoksiin, ja kun hän muutaman minuutin jälkeen taas avasi silmänsä, niin oli hänen päänsä asetettu neidon pehmeään syliin, ja hänen lemmikkinsä Klean ääni kysyi häneltä hellästi:
"Isä, isä parka, miten jouduit tänne erämaiden ja rosvojen käsiin? Tunnetko minut, Kleasi? Tuo, joka etsii haavaasi, mutta ei sitä löydä mistään, on Publius Scipio, Roomalainen. Sano ensiksi, mihin puikko sinuun sattui, että heti sitoisin haavasi, olenhan puoleksi lääkäri ja tunnen semmoisia seikkoja, kuten tiedät."
Erakko koetti kääntää päätään Kleaan päin, mutta kun se ei oikein ollut onnistua, hän sanoi hiljaan: "aseta pääni vieressäni olevan rautakoppelin kaltevaa seinää vastaan; mutta sinä, tyttöseni istuudu eteeni, sillä minä tahtoisin katsella sinua kuollessani. Varovasti, varovasti, Publius, minusta tuntuu aivan siltä kuin kaikki jäseneni olisivat phoinikialaista lasia, joka saattaa särkyä, kuin sitä vain liikutetaan. Kiitoksia, nuori ystäväni, sinulla on voimakkaat kädet, ja sinä saat kohottaa minut vielä vähän korkeammalle. Niin, nyt istun jotenkin auttavasti, ei, hyvästi, kadehdittavan hyvästi, sillä kuu näyttää minulle armaat kasvosi, tyttöseni, ja minä näen kyyneliä poskillasi ja nehän vuotavat minun, äreän ukon tähden. Niin, tuntuu ihanalta, verrattoman ihanalta tämmöinen kuolema."
"Voi, isä, isä!" Klea huusi, "niin et saa puhua. Elää sinun pitää, eikä kuolla, sillä katso tuo Publius tahtoo minua puolisokseen, ja taivahiset tietävät, kuinka mielelläni minä häntä seuraan, ja Irene jää meidän luoksemme minun ja hänen sisareksensa. Ilahuttaneehan edes se sinua, isäni! Mutta sano, missä paikassa haava sinua polttaa, mihin paikkaan murhaaja iski?"
"Lapset, lapset," erakko mumisi, ja kirkas hymyily välähti hänen kasvoillaan. "Kun senkin vielä saan nähdä eläessäni! niin, armolliset jumalat tekevät siinä hyvin, ja saadakseni sen toimeen, minä olisin mielelleni kuollut vaikka sata kertaa."
Klea talui hänen näin puhuessaan, hänen kätensä huulilleen ja sanoi, kyynelien tähden tuskin kuuluvalla äänellä:
"Mutta haava, isä, haava!"
"Vähät siitä, vähät siitä," erakko vastasi, "väkevä myrkky murtaa voimani, eikä tikari, eikä nuoli. Nyt voin rauhallisena kuolla, sillä nyt ette minua enään tarvitse. Sinä Publius, olet nyt tuleva minun asemaani näitten suhteen, ja sinä olet sen paremmin voiva, kuin minä. Klea Publius Scipion vaimona! Uneksinut kyllä olen, että niin olisi käyvä, ja tietänyt olen aina ja tuhansin kerroin itsekseni sanonut samoin kuin nytkin sanon sinulle poikaseni: 'Tämä, tämä Klea on hyvä luonnoltaan ja ainoastaan jaloin hänet ansaitsee.' Sinulle, Publiukseni, minä suon hänet; ja nyt antakaa tässä silmieni edessä toisillenne kätenne, sillä olinhan minä Klealle isänä."
"Niin oletkin ollut," Klea nyyhkytti. "Varmaankin olet minun tähteni, minua suojellaksesi, lähtenyt kopistasi, ja saavuttanut kuoleman."
"Onni, onni," vanhus sammalsi.
"Minun päälleni," Publius huusi, tarttuen Serapionin käteen, "oli murhaajia ärsytetty, jotka tappoivat sinut minun asemestani. Mutta vielä kerran, missä on haavasi?"
"Kohtaloni käy toteen," erakko vastasi, "sen päätöksiä ei mikään suljettu koppi, ei mikään lääkäri, eikä mikään parantava yrtti voi kumota. Käärmeen myrkkyyn minä kuolen, niin kuin syntyessäni ennustettiin. Ja joll'en olisikaan lähtenyt Kleaa etsimään, niin olisi käärme luikahtanut häkkiini ja päättänyt elämäni. Antakaa minulle kätenne, lapseni, kylmyys nousee yhä ylemmäksi ja sen sormi liikuttaa jo sydäntäni."
Vähään aikaan hän ei voinut puhua sanaakaan, sitten hän puhui hiljaan:
"Yhtä teiltä pyytäisin. Vähäisen omaisuuteni, joka oli määrätty sinulle ja Irenelle, voitte käyttää hautajaisiini. Minä en tahdo, että minut poltetaan, niin kuin isälleni tehtiin, ei, vaan palsameeratkaa minut hyvästi ja asettakaa minun muumioni äitini muumion viereen. Jos kuoleman jälkeen voimme nähdä toisiamme, ja minä luulen niin olevan, niin tahtoisin vielä kerran häntä mielelläni tavata, sillä hän rakasti minua niin suuresti, ja minusta tuntuu siltä, kuin jälleen olisin pieni ja kietoisin käteni hänen kaulansa ympärille. Toisessa elämässä minä en varmaankaan ole onnettomuuden lapsi, niin kuin tässä, — toisessa olossa… Lapset, jos tässäkin elämässä suloinen ilo on minulle hymyillyt, lapset, niin kiitän minä siitä teitä. Klea… Tuossahan on pikku Irenenikin!"
Nämä olivat Serapion erakon viimeiset sanat ja syvään huoaten hän oikaisi jäseniään ja oli kuollut.
Mutta Klea ja Publius painoivat hellästi hänen uskolliset silmänsä kiinni.
Niin kuin ei kreikkalaisessa Serapeumissa, samoin ei egyptiläisessä Apishautojen läheisessä temppelissäkään, outo, yön hiljaisuutta häiritsevä melu ollut jäänyt huomaamatta, mutta jo vallitsi jälleen täydellinen hiljaisuus kuolleitten kaupungissa, kun Osiris-Apiin temppelin suuri ovi viimeinkin aukeni ja vähäinen, juhlakulun tapaisesti järjestetty pappijoukko astui näkyviin, temppelipalvelijoitten astuessa edellä, käsissä uhripuukkoja ja kirveitä. Publius ja Klea, jotka seisten kuolleen ystävänsä pään vieressä, uskollisesti vartioivat hänen ruumistaan, näkivät heidän tulevan ja Roomalainen sanoi:
"Olisipa ollut yhtä väärin lähettää sinut tänä yönä minun seurattani temppeliin kuin jättää ystävä parkamme tänne vartijatta."
"Minä sanon vielä kerran," Klea innokkaasti puuttui puheisiin, "että me olisimme leikkiä laskien aivan mahdottomaksi tehneet Serapionin viimeisen tahdon täyttämisen hänen mielensä mukaan, jos hyena tahi shakaali meidän poissa ollessamme olisi vahingoittanut hänen ruumistaan, ja minä olen niin iloinen siitä, että minä ainakin olen saanut näyttää kuolleelle ystävällemme, kuinka kiitollinen minä hänelle olen kaikesta siitä hyvästä, jota hän on kaikkena elin-aikanaan meille osoittanut. Jopa hänen eronsakin tähden tulee meidän olla kiitollisia, sillä kuinka rauhallinen ja ihana tämä hänen ruumiinsa vieressä vietetty hetki oli! Myrskyt ja taistelut ovat meidät yhdistäneet…"
"Ja täällä," Publius häntä keskeytti, "olemme tehneet hyvän ja kestävän rauhan elin-ajaksemme."
"Minä suostun siihen mielelläni," Klea vastasi ja loi silmänsä maahan, "sillä minä olen voitettu."
"Tunnustithan äsken minulle," Publius sanoi vastaukseksi, "ett'et koskaan ole ollut onnettomampi, kuin silloin, kun luulit osoittaneesi, kuinka voimakkaasti saatoit minua vastustaa, ja minä sanon sinulle, ettet sinä koskaan ole näyttänyt niin ylevältä ja samalla niin rakastettavalta, kuin silloin, kun sinä keskellä triumfiasi luovuit voitostasi. Semmoisia hetkiä ainoastaan kerran elämässään kokee. Minulla on hyvä muisto, mutta jos sen joskus unohdan ja olen tyly ja äkkipikainen, niin kuin luontoni on, niin muistuta minulle tätä paikkaa ja tuota kuollutta, niin tyly mieleni on heltyvä ja minä olen muistava, että sinä kerran olit valmis uhraamaan henkesi edestäni. Minä teen tämän sinulle helpoksi, sillä kunnioittaakseni sitä miestä, joka pani henkensä sinun puolestasi alttiiksi ja joka minun asemestani murhattiin, minä liitän — enkä minä sitä Roomassakaan peruuta — hänen nimensä, Serapionin, muihin nimiini. Isän tavoin hän on käyttäinyt kohtaamme, ja sen tähden minun tulee pitää hänen muistoaan yhtä suuressa arvossa, kuin jos minä olisin ollut hänen poikansa. — Velat ovat minusta aina olleet vastenmieliset, mutta miten voisin palkita sinulle sen, mitä tänään olet minulle tehnyt, sitä en minä voi käsittää, ja kuitenkin minä olen oleva valmis minä päivänä ja millä hetkellä tahansa vastaan ottamaan sinulta uutta rakkauden lahjaa. Velallinen on puoleksi vanki, sanotaan, ja sen tähden minä pyydän sinua olemaan armollinen voittajallesi."
Publius tarttui hänen käteensä, pyyhkäsi hiukset hänen otsaltaan, kosketti sitä sitten kepeästi huulillaan ja pitkitti:
"Tule nyt mukaani, niin jätämme kuolleen noitten pappien haltuun."
Klea kumartui vielä kerran erakon ruumiin yli, ripusti hänen kaulaansa sen amuletin, minkä erakko oli hänelle antanut, hänen matkalle lähtiessään, ja seurasi sitten ääneti ystävätään.
Sitten kun he olivat saapuneet juhlakulkueen luo, niin Publius kertoi sen johtajalle, miten he olivat Serapionin löytäneet, ja pyysi häntä noudatuttamaan ruumista ja kalleimmalla tavalla valmistamaan sitä hautajaisiin heidän temppelinsä palsamoimishuoneessa.
Muutamat temppelin palvelijat istuutuivat ruumiin viereen vartioimaan, ja kulkue palasi temppeliin, sitten kun he olivat paljon kyselleet Publiukselta ja myöskin huomanneet tapetun murhaajan.
Niin pian kuin rakastavaiset jälleen olivat kahden kesken, Klea tarttui kiihkeästi Corneliolaisen käteen ja sanoi:
"Ystävällisiä sanoja sinä olet minulle puhunut, ja minä kiitän sinua siitä, mutta minä olen tottunut totta puhumaan ja vähimmin kaikista minä tahdon pettää sinut. Kaiken mitä rakkautesi minulle tuottaneekin, saan lahjaksi, sillä sinä et ole minulle ollenkaan mitään velkaa, mutta minä taas sinulle sitä enemmin, sillä sinä olet, sen mukaan kuin nyt olen saanut tietää, temmannut sisareni tämän maan mahtavimman käsistä, mutta minä sitä vastoin kuullessani, että Irene oli sinua seurannut ja että murhaajat sinua uhkasivat, minä täydelleen uskoin, että sinä olit viekoitellut tyttöä armaanasi sinua seuraamaan, ja silloin — silloin — minä vihasin sinua, ja silloin, niin, minun täytyy se tunnustaa — silloin minä kauheassa silmittömyydessäni toivoin sinulle kuolemaa."
"Ja loukkaisiko tämä toivo minua?" Publius kysyi. "Ei, tyttöseni, se vasta minulle oikein osoittaa, että sinä minua niin rakastat, kuin minä tahdon, että minua rakastetaan. Tämmöinen viha tämmöisessä tilassa on rakkauden hämärä varjo ja kuuluu siihen yhtä välttämättömästi, kuin johonkin muuhun todelliseen olentoon. Missä sitä ei ole, siinä ei tarkoitetakaan mitään semmoista, siinä saatetaan ainoastaan tarkoittaa hämärätä utukuvaa, jotain olematonta, varjoa. Klean kaltainen ei rakasta puoliksi eikä vihaa puoliksi, mutta jotain käsittämätöntä hänessäkin on, niin kuin jokaisessa muussa naisessa. Kuinka sinun toivosi, nähdä minut kuolleena, muuttui siksi kauheaksi päätökseksi, että antaisit tappaa itsesi minun puolestani?"
"Minä näin murhaajat," Klea vastasi, "ja rupesin heti inhoamaan heitä ja heidän tehtävätään ja kaikkea sen tapaista; minä en tahtonut hävittää Irenen onnea ja minä rakastin sinua kuitenkin paljoa lämpöisemmin, kuin minä sinua vihasin; ja sitten — mutta jättäkäämme se sikseen!"
"Ei, sano vaan kaikki!"
"Sitten oli aika…"
"No Klea?"
"Sitten, — sillä olenhan kahdesti elänyt nämä viime hetket, kun me äsken vähän puhellen käsitysten istuimme Serapionin ruumiin vieressä, sitten pappien keskiöinen laulu vaikutti sydämeeni, ja kun minä hurskaitten sävelten kaikuessa rukoilin mieleni ylennykseksi, silloin oli kuin kaikki, mikä minussa ennen oli ollut kylmää ja kovaa, nyt olisi tullut vireämmäksi, lempeämmäksi ja lämpöisemmäksi. Kaikkea hyvää ja oikeata ja hyvää piti minun jälleen ajatteleman, ja nopeammin ja helpommin minä päätin uhrata itseni sinun ja Irenen puolesta, kuin minä siitä sitten saatoin luopua. Minun isäni oli Zenon oppilaita…
"Ja sinä," Publius keskeytti häntä, "aiot toimia Stoan opin mukaan. Minä tunnen sen myöskin; mutta minä en tunne sitä siveätä ja viisasta, joka elämästään taistellessaan saattaisi niin elää ja toimia, kuin tämä oppi käskee, toteuttamalla omassa elämässään koko siveyslain pienimmätkin kohdat, rikkomatta niistä yhtäkään. Oletko koskaan kuullut puhuttavan stoalaisen filosoofin sielunrauhasta, kärsivällisyydestä ja tasamielisyydestä? Näyttää siltä, kuin tämä kysymys sinua loukkaisi, mutta sinä et saattaisi omaksesi omistaa yhtäkään näistä ominaisuuksista, sillä minä olen nähnyt sinun rikkovan jokaista niistä: eivätkä ne sovikaan naisen olentoon, ja kiitos jumalten, ett'et sinä ole mikään naispukuun puettu stoalainen, vaan nainen, todellinen nainen, jommoisen naisen olla pitää. Zenolta ja Khrysippokselta et ole mitään muuta oppinut, kuin mitä jokainen talonpojan tytär saattaa oivalliselta isältään oppia, minä tarkoitan totuudessa pysymistä ja hyveen rakastamista. Älä pyri pitemmälle, minä olen siihen jo yllin kyllin tyytyväinen."
"Oi Publius," Klea huudahti, tarttuen ystävänsä käteen, "minä ymmärrän, mitä tarkoitat ja tiedän sinun olevan oikeassa. Onneton on nainen, niin kauan kun luulee itseään voimakkaaksi, eikä luule tarvitsevansa muuta turvaa, kuin oman tahtonsa ja järkensä eikä muuta neuvon-antajaa, kuin se viisaasti järjestetty oppi, johon hän liittäytyy. Ennen kun sinä olit omani, ja minä vilpittömänä kuljin omaa tietäni, minä olin — en tahdo kauvemmin sitä ajatella — jotakin puolinaista, joka luulin itseäni kokonaiseksi, mutta nyt, vaikkapa kohtalo tempaisisikin sinut minulta, niin kuitenkin voisin löytää turvan, johon saattaisin vaivan ja epätoivon päivinä turvaantua. Ei Stoan opista eikä itsestään nainen saata sitä löytää, vaan siten että hän uskollisesti luottaa jumalien apuun."
"Minä olen mies", Publius keskeytti häntä, "ja kuitenkin minä uhraan niille ja mielelläni taivun heidän päätöksiinsä."
"Mutta minä," Klea sanoi, "näin eilen Serapiin temppelissä sen palvelijan arvottomasti käyttäivän, ja se tuntui minusta niin pahalta ja oli minusta vastenmielistä, ja niin katosi jumalisuus mielestäni, mutta suurimman kurjuuden ja syvimmän rakkauden kautta minä sen jälleen löysin. Enkä minä enää saatakaan ajatella ylläpitävän voiman olevan rakkautta vailla, enkä sen rakkauden, joka tekee ihmiset onnelliseksi, olevan pyhyyttä vailla. Joka kerran on niin rukoillut rakkaan olennon puolesta, kuin minä erämaassa rukoilin sinun puolestasi, se ei varmaankaan koskaan unhoita rukoilemista. Semmoinen rukoileminen ei varmaankaan ole turha! Vaikkapa ei mikään jumaluus sitä kuulisikaan, niin on kuitenkin siinä itsessään ihmeellinen vahvistava voima. Nyt minä jälleen tyynenä palaan temppeliimme, kunnes sinä noudat minut sieltä, sillä minä tiedän aivan salaisten, viisasten ja hyvien ystävien pitävän huolta rakkaudestamme."
"Etkö tahdokaan minua seurata Apollodorin ja Irenen luo?" Publius kysyi hämmästyneenä.
"En," Klea vastasi jyrkästi. "Vie minut mieluummin takaisin Serapeumiin. Kukaan ei minua vielä ole vapauttanut siitä velvollisuudesta, johon olen sitoutunut, ja meille molemmille on arvokkaampaa, että Asklepiodor antaa sinulle Philotaan tyttären puolisoksi, kuin että sinä liittäytyisit ryöstettyyn Serapiin palvelijattareen."
Vähän aikaa Publius katseli maahan, sitten hän sanoi vilkkaasti:
"Tahtoisinpa kuitenkin, että tulisit mukaani. Sinä taidat olla hyvin väsynyt, mutta minä vien sinut muulillani Apollodor kuvanveistäjän luo. Vähän minä välitän ihmisten puheista, kun vaan itse tiedän oikein tekeväni, ja Euergeteeltä minä kyllä taidan sinua suojella, joko sitten jälleen pyrit temppeliisi, tahi seuraat minua taiteilijan luo. Tule vaan, minusta olisi liian vaikeata sinusta jälleen erota. Voittaja ei luovu seppeleestään, sen juuri voitettuaan vaikeassa taistelussa."
"Ja kuitenkin pyydän sinua viemään minua takaisin Seraapiin temppeliin," Klea pyysi, pannen oikean kätensä Corneliolaisen käteen.
"Näyttääkö sinusta tie Memphiisen liian pitkältä, oletko mielestäsi aivan uuvuksissa?"
"Minä olen mielenliikutuksesta, tuskasta, surusta ja ilosta suuresti väsynyt, mutta kyllä sentään hyvin ratsastamaan kykenisin; mutta minä pyydän, vie minut takaisin temppeliin."
"Vaikkako tunnet itsesi kyllin voimakkaaksi luokseni jäämään, ja huolimattako siitä, että haluan viedä sinut heti Apollodorin ja Irenen luo?" Publius kysyi hämmästyneenä ja veti kätensä hänen kädestään. "Tuolla muuli odottaa. Nojaudu käsivarteeni. Tule, tee niin kuin minä tahdon!"
"En, Publius, en. Sinä olet herrani, ja vastustamatta tahdon sinua aina totella. Ainoastaan yhdessä asiassa salli minun noudattaa omaa tahtoani tänään ja vastakin! Siinä, mikä koskee naista, tiedän minä paremmin päättää kuin sinä, siinä nainen yksin tietää."
Publius ei vastannut mitään näihin sanoihin, vaan hän suuteli Kleaa, kietoi kätensä hänen ympärilleen, ja toisiinsa nojautuen he molemmat saapuivat Serapeumin portille, jossa he erosivat toisistaan muutamaksi tunniksi.
Klea pääsi temppeliin ja heittäytyi heti huonolle vuoteelleen, kuultuaan pienen Philon voivan hyvin.
Miten autiolta huone hänestä tuntui, miten kärsimättömän tyhjältäIrenettä!
Noudattaen äkillistä päähän pistosta hän nousi omalta vuoteeltaan, paneihe sisarensa vuoteelle, ikäänkuin se olisi tuonut kaukana olevan lähemmäksi, ja ummisti silmänsä. Mutta hän oli liian kiihtynyt ja väsynyt, voidakseen sikeästi nukkua.
Nopeasti vaihtelevat unelmat keskeyttivät lakkaamatta hänen vilpitöntä kiitosrukoustaan ja hänen levotonta puoli-untaan ja asettivat hänen sieluunsa milloin suloisia, onnellisia, milloin surkeita, surullisia kuvia.
Samalla hän oli kaukaa kuulevinaan soittoa ja näkymättömät kädet olivat häntä heiluttavinaan edes takaisin.
Roomalaisen kuva hallitsi itsevaltiaasti muita.
Viimeinkin virkistävä uni ummisti lujemmin hänen silmänsä ja unessa hän näki rakastajansa Roomassa olevan talon, tämän ylhäisen isän ja arvokkaan äidin, joka näytti olevan hänen oman äitinsä kaltainen, ja useitten mahtavien senaattorien kasvot.
Hän tunsi olevansa suuresti hämmästynyt, ollessaan kaikkien näiden muukalaisten keskellä, jotka kysellen katselivat häntä ja sitten ojensivat hänelle ystävällisesti kätensä.
Myöskin tuo jalo rouva lähestyi häntä ystävällisesti ja syleili häntä; mutta kun Publius levitti kätensä ja hän riensi hänen syliinsä ja oli painavinaan huulensa hänen huulilleen, silloin herättäjä palvelijatar tänään, kuin muinakin päivinä, kolkutti hänen oveaan herättääkseen hänet.
Tällä kertaa hänen unennäkönsä häntä miellytti ja hän olisi mielellään vielä maannut; mutta hän pakoitti itseään nousemaan vuoteeltaan, ja ennen kuin aurinko täydelleen oli noussut, niin hän oli auringon kaivon luona ja täytti, ett'ei velvollisuuttaan laiminlöisi, molemmat alttarin astiat vedellä.
Väsyneenä ja puoleksi unen vallassa ollen hän asetti kultaiset astiat paikoilleen ja lepäsi erään pylvään jalustalla papin vuodattaessa maahan hänen tuomaansa vettä juoma-uhriksi.
Oli jo aivan valoisa, kun hän jälleen katseli pylvähikkäästä temppelin etehisestä linnan pihaan.
Uusi valo valaisi pylväitä ja sen vinot säteet paistoivat kirkkaasti valaisten kauaksi saliin, jossa muuten tavallisesti oli hämärä.
Sangen juhlalliselta, ylevältä ja ikään kuin uudesta vihityltä hänestä tämä pyhä paikka jälleen näytti, ja vastustamatonta vaistoa noudattaen, hän nojautui pylvääsen, kädet pystyssä ja silmät ylöspäin käännettyinä, hän kiitti jumalaa hänen hyvyydestään, ja hän saattoi pyytää ainoastaan yhtä, että jumala suojelisi Publiusta, Ireneä ja häntä itseään kärsimyksistä, suruista ja erehdyksistä.
Hänen mielestään hänen sydämensä oli ollut synkkä kappale, joka nyt vasta oli saavuttanut kirkkaan valovoiman, se oli ollut kuivettunut ja nyt siihen jälleen puhkesi vihreitä lehtiä ja kirjavia, loistavia kukkia.
Niittenkin on sallittu kunnollisesti toimia, jotka itsekseen jätettyinä, rehellisesti ja totisesti koettavat elää oikean ja toden mukaisesti, mutta hyve ja oikea sisällinen onni yhtyvät ainoastaan niitten sydämissä, jotka osaavat etsiä ja löytää jumalan, olkoon se sitten Serapis tahi Jehova.
Etupihan portilla Asklepiodor tuli Kleaa vastaan ja käski häntä seuraamaan itseään.
Ylimmäinen pappi oli saanut tietää, että hän salaisesti oli lähtenyt temppelistä. Kun Klea oli hänen kanssaan kahden kesken hänen hiljaisessa huoneessaan, tämä kysyi häneltä totisesti ja ankarasti, miksi hän oli rikkonut hänen käskynsä ja hänen suostumuksettaan lähtenyt temppelistä.