Klea oli heti noudattanut papin käskyä ja meni tarkoin tietämättä mihin, suuren rakennuksen toisesta käytävästä toiseen, kunnes voimakkaasti lyödyn kuparilevyn kajahtelevat ääni-aallot, jotka tunkeutuivat temppelin etäisimpään soppeen, häntä säikähdyttivät.
Tämä kutsumus tarkoitti häntäkin ja sentähden hän astui kokouspihaan, jossa liike alkoi käydä yhä vilkkaammaksi.
Temppelin palvelijat, paarien ja veden kantajat, eläinten-hoitajat ja ovenvartiat tulvailivat yhteiseltä kesken jääneeltä aterialta, pyyhkivät suutaan juostessaan, tahi pitivät leipäpalaa, retikkaa tai taatelia kädessään, joutuisasti syödäkseen ne; kädet märkinä tulivat ne miehet ja naiset, jotka paraillaan olivat pesseet valkeita papinpukuja, ja hiki otsassa ruoan keittäjät tulivat kesken jääneestä työstään. Kauaksi pastoforien puhdistamatta jääneet kädet haisivat, sillä he olivat parhaillaan valmistaneet laboratorissa suitsutus-aineita; kirjastosta ja kirjoitus-huoneesta kirjaston virkamiehet ja temppelin omaisuuden hoitajat tulivat tukka hajalla, punaista ja mustaa väriä ohuissa työnutuissaan. Järjestyksessä niin kuin olivat seisseet kuorilaulukirjoituksissa, laulaja- ja laulajatar-joukko kulki eteenpäin ja heidän joukossaan kuihtuneet kaksois-sisarukset, joiden seuraajiksi Asklepiodor oli määrännyt Klean ja Irenen.
Meluten ja iloiten opetuksen keskeytymisestä temppelin koulupojat tunkeutuivat pihalle opettajiensa ohjaamina.
Vanhin heistä lähetettiin noutamaan suurta kunniakatosta, jonka alle temppelin johtajat kokoontuivat.
Kaikkein viimeiseksi Asklepiodor näyttäytyi ja antoi eräälle nuoremmista kirjureistaan temppelin kaikkien asukkaitten ja jäsenten luettelon, hänen lukeakseen se.
Tämä tapahtui.
Jokainen, jota huudettiin, vastasi selvään "on", ja jokaisen poissa olevan puolesta ilmoitettiin joutuisesti syy poissa-oloon.
Klea oli liittäytynyt laulajattariin ja odotti kauheimmassa jännityksessä kauvan, äärettömän kauvan sisarensa nimeä, sillä vasta sitten kun pienin koulupoika ja alhaisin paimenpoika oli huutanut "on", kirjuri luki: "Ruukunkantajatar Klea," ja nyykäytti hänelle, kun hän huusi: "on".
Sitten hän korotti ääntään vielä entistä kovemmaksi ja luki:
"Ruukunkantajatar Irene."
Kun tähän huutoon ei vastausta kuulunut, hiljainen liike syntyi kokoontuneessa temppelin väestössä, ikään kuin viljalaihon aaltoileminen aamutuulen suhistessa korsien yli. Kaikki odottivat äänettömän hiljaisuuden vallitessa, kun Asklepiodor astui esille ja kauaksi kuuluvalla äänellä sanoi:
"Minun kutsumuksestani te kaikki olette tällä hetkellä kokoontuneet.Ainoat, jotka eivät ole tätä kutsumusta noudattaneet, ovat neSerapiille vihityt pyhät miehet, joita lupaus estää olopaikkojensalukkoja murtamasta, sekä ruukunkantajatar Irene.
"Vielä kerran huudan kovasti ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerran'Irene' eikä hän vieläkään kuulu vastaavan.
"Minä siis käännyn teidän puoleenne, te Serapiin palveluksessa olevat ylhäiset ja alhaiset, miehet ja naiset! Saattaako kukaan teistä ilmoittaa missä tämä tyttö oleskelee? Onko kukaan nähnyt häntä sen jälkeen, kun hän auringon noustessa toi ensimmäisen uhriveden auringon kaivosta jumalan alttarille.
"Te olette kaikki vaiti?
"Siis ei kukaan teistä ole kohdannut häntä tänään.
"Ainoastaan muutama kysymys enää, ja se, joka saattaa vastata niihin, astukoon esille ja puhukoon totuuden mukaan.
"Minkä portin kautta ylhäinen nainen meni pois, joka tänäpäivänä varhain kävi temppelissä? Itäisen! — Hyvä —
"Oliko hän yksin? — Oli.
"Minkä portin kautta epistolografi Euleus poistui? — Itäisen.
"Oliko hän yksin? — Oli.
"Onko kukaan teistä kohdannut ylhäisen rouvan tahi epistolografin vaunuja?"
"Minä!" muudan temppelin ajureista huudahti, joka härkävaljakollaan joka päivä kävi Memphiissä sieltä ruokavaroja ja muita tarpeellisia kaluja noutamassa.
"Puhu!" Ylimmäinen pappi käski.
"Minä olen," mies vastasi, "nähnyt Euleus herran kimot, jotka hyvin tunnen viinimäen luona Kokemin kohdalla. Ne vetivät suljettuja kuomuvaunuja, joissa paitse häntä itseään muudan nainen istui."
"Oliko se Irene?" Asklepiodor kysyi.
"En minä tiedä," ajuri vastasi, "sillä minä en saattanut nähdä ketään vaunussa istujista, mutta minä kuulin eunukin äänen ja sitten naisen nauravan. Nauru helähti niin iloisesti, että minunkin täytyi myhähtää, niin tarttuvasti se minuun vaikutti."
Kun Klea kuullessaan nämä sanat oli kuulevinaan Irenen hilpeän naurun, jota hän tänään ensi kerran mieli pahalla muisteli, ylimmäinen pappi huusi;
"Itäisen portin vartia, tulivatko ja menivätkö epistolografi ja ylhäinen nainen yhdessä temppelistämme?"
"Eivät," kuului vastaukseksi. "Nainen tuli puolta tuntia myöhemmin kuin eunukki ja lähti temppelistä yksin paljoa myöhemmin kuin hän."
"Eikö Irene mennyt sinun portistasi, eikö hän ole saattanut mennä siitä? Niin kysyn sinulta Jumalan nimessä!"
"Ehkä se on mahdollista, pyhä isä," portinvartia huolestuneena vastasi, "minun lapseni on sairas ja häntä hoitaakseni olen monta kertaa käynyt huoneessamme, mutta aina vaan vähäksi aikaa; portti on auki: ja onhan Memphiissä nyt rauha."
"Sinä olet menetellyt väärin," Asklepiodor ankarasti vastasi, "mutta koska olet puhunut totta, niin saat jäädä rankaistuksetta.
"Me tiedämme kylliksi. Te portinvartiat kuulkaa nyt minua. Kaikki temppelin portit ovat huolellisesti suljettavat, ei kukaan toivioretkeläinenkään eikä kukaan Memphiin ylimyksistä, olkoonpa vaikka kuinka korkeasukuinen, saa tulla eikä mennä portista minun erityisettä luvattani. Olkaa valppaita, ikään kuin hyökkäys olisi odotettavissa ja nyt menköön kukin työhönsä."
Kokous hajosi.
He lähtivät mikä minnekin.
Klea ei huomannut että useat paheksuen katselivat häntä, ikään kuin hänen olisi ollut vastattava sisarensa käytöksestä, tahi myöskin sääliväisesti, hän ei myöskään huomannut kaksoissisaruksia, joiden sijaan hänen itsensä ja Irenen piti tulla, ja hyvien vanhentuneitten tyttöjen kävi sääliksi, joiden piti valittaa niin paljon, vaikk'eivät mitään sukua tunteneet, niin että he kärsimättömästi ja innokkaasti käyttivät jokaista tilaisuutta tunteitaan ilmaistakseen kun he kerrankin tunsivat todellista sääliä.
Mutta nämä sääliväiset olennot eivät uskaltaneet puhutella häntä, eivätkä muutkaan temppelin asukkaat, jotka lähestyivät Kleaa, häneltä kyselläkseen tahi häntä surkutellakseen, niin synkkä, niin kauhea totisuus loisti hänen maahan luoduista silmistään.
Vihdoinkin oli hän yksin avarassa pihassa.
Hänen sydämmensä sykki tavallista nopeammin ja hänen sielussaan liikkui jotain tärkeätä.
Se hänestä näytti varmalta: Euleus, hänen isänsä ilkeä verivihollinen saattoi nyt perin pohjin hävinneen miehen lapsenkin turmioon, ja hänen sitä tietämättä ylimmäinen pappi oli samaa mieltä.
Klea ei suinkaan aikonut sallia, että tämä saisi tapahtua hänen itseään suojelematta ja sekin kävi hänelle yhä selvemmäksi että hänen tuli vitkastelematta toimia.
Ensiksi hän tahtoi kysyä neuvoa Serapion ystävältään, mutta kun hän lähestyi hänen kammiotaan, vaskilevy kajahteli, joka kutsui pappeja jumalan palvelukseen ja kehoitti häntä velvollisuuttaan täyttämään, vettä ammentamaan.
Ehdottomasti ja kumminkin ajatellen ainoastaan Irenen pelastusta, hän toimitti sen mitä hän joka päivä tämän kuminan johdosta oli tottunut toimittamaan: hän meni asuntoonsa noutamaan jumalan kultaisia ruukkuja.
Kun hän astui autioon huoneesensa niin hänen kissansa juoksi hilpeästi hyppien häntä vastaan, koukisti selkäänsä, hykersi pyöreätä päätään hänen jalkojansa vastaan ja ojensi kauneilla mustilla karvoilla koristetun häntänsä suoraan ilmaan, joten sillä ainoastaan iloitessaan oli tapana tehdä.
Klea tahtoi silitellä notkeata eläintä, mutta se hypähti hänen luotaan pois ja katseli häntä arasti ja niin kuin hänestä näytti, vihaisesti viheriöillä silmillään ja peräytyi nurkkaan Irenen vuoteen viereen.
"Se on erehtynyt," Klea ajatteli, "kissastakin Irene tuntuu miellyttävämmältä kuin minä, ja tämä Irene, tämä Irene."
Hän valitti ääneensä näin ajatellessaan ja tahtoi keksiäkseen uusia keinoja ja neuvoja, jotka hänen kumminkin järjettöminä ja sopimattomina täytyi hyljätä, heittäytyi vuoteelleen, mutta vuoteella oli pieni paita, jota hän oli alkanut ommella pikku Philolle, ja silloin hän taas ensi kerran muisti sairasta lasta ja sitten velvollisuuttaan, veden ammentamista.
Vitkastelematta hän tarttui ruukkuihin ja mennessään temppelin kaivolle, hänen täytyi ajatella viimeistä neuvoa, minkä hänen isänsä, kun hän kerran sai käydä häntä vankihuoneessa tervehtimässä, oli hänelle antanut mukaan matkalle.
Hänen mieleensä juohtui silloin ainoastaan yksityisiä paikkoja tästä viimeisestä varoittavasta puheesta, eikä hän kuitenkaan ollut unhoittanut sanaakaan siitä; se ollut tällainen:
"Näyttänee ehkä siltä, että olen saanut jumalilta huonon palkan siitä, että olen toiminut sen mukaan, minkä pidän oikeana ja kunnollisena, mutta näyttää ainoastaan siltä, ja niin kauvan kun minä saatan elää sopusoinnussa ikuisia lakia noudattavan luonnon kanssa, ei kukaan saata olla oikeutettu minua surkuttelemaan. Erittäinkin ei sielun rauha minua ole jättävä, niin kauvan kun minä noudatan Zenon ja Khrysippoksen oppia, enkä asetu oman sisällisen olentoni perus-ehtoja vastaan. Tämän luvallisuuden saattaa jokainen, saatat sinäkin, vaikka olet nainen, säilyttää, jos aina teet sen, minkä olet oikeaksi katsonut, ja täytät sen, minkä olet velvollisuudeksesi ottanut. Itse jumaluuskin todistaa tämän opin totuuden, antaessaan sille, joka sitä noudattaa, tuon tunnon rauhan, joka varmaankin on sille otollinen, koska se on ainoa sielun tila, johon se ei näytä vaikuttavan estäväisesti eikä yllyttäväisesti; sitä vastoin ei kukaan, joka erkanee hyveen ja sen tyttären ankaran velvollisuuden täytännön tieltä, koskaan saavuta rauhaa, ja tuntee haikealla mielin tyytymättömän ja vihollisen voiman kovasti ahdistavan sieluaan. Joka pysyy tyynellä mielin, se ei onnettomuudessakaan ole onneton, ja kiitollisena se oppii joka elämän tilassa olemaan tyytyväinen, jo senkin tähden että hänessä vallitsee ihanin, hänen olentonsa jaloimman osan kanssa paraiten sopusoinnussa oleva tunne — minä tarkoitan oikean ja hyvän tunnetta. Elä siis, lapseni, oikeuden ja velvollisuuden mukaan tarkoitusperää kysymättä, ajattelematta, saattaako sinun tekosi tuottaa sinulle huvia vai mielipahaa, pelkäämättä ihmisten tuomiota ja jumalien kateutta, ja sinä saat säilyttää itsessäsi sielun rauhan, joka eroittaa viisaan ymmärtämättömästä, ja sinä saatat olla onnellinen vastoinkäymisessäkin, sillä ainoa todellinen pahe on pahan valta, se on luonnottoman järjettömyyden valta meissä; ainoa todellinen onni on hyveen omistamisessa, mutta tätä voi ainoastaan se kutsua omakseen, jolla tämä on kokonaan ja joka ei vähääkään riko sitä vastaan, sillä ei hyvässä eikä pahassa ole eri asteita ja pieninkin toimi velvollisuutta, oikeutta ja totuutta vastaan ja jopa sitäkin pahaa vastaan, jota ei mikään laki rankaise, on hyvän vastakohtana.
"Irene," niin Philotas oli päättänyt nyt puheensa, "ei vielä saata ymmärtää tätä oppia, mutta sinä olet totinen ja ikääsi katsoen ymmärtäväinen. Kerro sitä, joka päivä itseksesi ja kun kerran oikea aika koittaa, niin vuodata se isän viimeisenä perintönä sisaresi sydämeen, jolle sinun tulee olla äidin sijaisena."
Kulkiessaan vettä noutamaan muurin sisäpuolella olevalta kaivolta, Klea kertoeli itsekseen useita näistä sanoista ja tunsi saavansa niistä uutta rohkeutta ja hän päätti lujasti, ett'ei hän antaisi taistelutta sisartaan viekoittelijoille alttiiksi.
Sitten kun uhri-astiat olivat täytettyinä alttarille asetetut, hän palasi pikku Philon luo, jonka tila ei hänestä enää näyttänyt huolestuttavalta, viipyi enemmän kuin tunnin sen luona ja lähti sitten portinvartian asunnosta Serapionin neuvoa kysymään ja kertomaan hänelle, mitä hän rauhaisassa sairashuoneessa oli miettinyt.
Muuten erakko tavallisesti tunsi hänen askeleensa jo kaukaa ja katseli häntä ikkunastaan, kun hän tuli hänen luokseen: mutta tänään hän ei huomannut Klean lähestyvän, sillä hän astuskeli edestakaisin ja taas edestakaisin ahtaassa huoneessaan, jossa ei voinut astua juuri monta askelta perätysten.
Astuessaan edestakaisin häneltä ajatteleminen paraiten luonnistui ja hän ajatteli ajattelemistaan, sillä hän oli kuullut kaikki, mitä temppelissä Irenen häviämisestä tiedettiin, ja hän tahtoi, hänen täytyi hänet pelastaa, mutta mitä enemmän hän vaivasi päätään, sitä selvemmin hän käsitti, että olisi oleva turha yrittääkään pelastaa ryöstettyä lasta mahtavilta ryöstäjiltään.
"Eikä se kuitenkaan saa tapahtua, se ei saa!" hän huusi ja polki voimakasta jalkaansa vähää ennen kun Klea pääsi hänen kammionsa luo; mutta niin pian kun erakko huomasi hänet, niin hän koetti kaikin tavoin näyttää huolettomalta ja huudahti vilkkaasti, niin kuin hänellä oli tapana vähemmin arveluttavissa tiloissa.
"Me ajattelemme, me mietimme, me aprikoimme, lapseni, sillä jumalat ovat tänä aamuna maanneet ja meidän täytyy sen tähden olla kahta valppaampia.
"Irene, meidän pikku Irenemme!
"Kuka olisi sitä eilen uskonut!
"Kelvoton, sanomattoman kelvoton konnankoukku tämä on, ja mitä nyt pitää tehdä, temmataksemme tuolta syötetyltä hirviöltä, julmalta pedolta hänen saaliinsa takaisin, ennen kun se nielee lapsemme, meidän rakkaan lapsukaisemme?
"Usein jo on tuhmuuteni minua harmittanut, mutta niin tuhma, niin jumalattoman tuhma kuin tänään en vielä koskaan ole tuntenut olevani. Kun minä koetan ajatella, niin tuntuu siltä, kuin tämä raskas laatikko olisi naulattu minun pääni eteen. Onko sinun mieleesi juohtunut joku neuvo? Minä en ole keksinyt niin mitään, en ainoatakaan, jota ei suurimman aasin tarvitsisi hävetä!"
"Sinä siis tiedät kaikki?" Klea kysyi, "myöskin sen, että isän vihollinen Euleus luultavasti on viekoitellut lapsi parkaa seuraamaan itseään?"
"Niin, niin!" Serapion huusi. "Missä vaan konnan työ tapahtuu, siinä hänen täytyy olla osallisena, samoin kuin jauhon leivän leivonnassa! Se on minulle uutta, että hän tällä kertaa on antautunut Euergeteen välikappaleeksi. Vanha Philamon on kertonut minulle kaikki. Juuri äsken palasi sanansaattajakin Memphiistä ja toi papyruskyhäelmän, jolle kurja tahrustelija oli kirjoittanut Philometorin nimessä, ett'ei hovissa tiedetä mitään Irenestä, vaan ollaan suuresti pahoillaan, ett'ei Asklepiodor pelkää niin viekkaasti vehkeillä kuningasta vastaan. He eivät siis laisinkaan aikoneet antaa vapaehtoisesti lastamme pois."
"Minä siis teen sen, mikä on minun velvollisuuteni," Klea sanoi vakavasti. "Minä menen Memphiisen noutamaan sisartani."
Erakko tuijotti kauhistuneena tyttöön ja huusi:
"Sehän on mielettömyyttä, hulluutta, itsensämurhaamista! Tahdotko sinä yhden uhrin asemesta heittää kaksi heidän kitaansa?"
"Minä kyllä taidan suojella itseäni, ja minä aion pyytää Kleopatralta apua Irenen asiassa. Hän on nainen ja hän on mahtava, eikä hän saata kärsiä…"
"Mitä maailmassa on, jota hän ei saattaisi kärsiä, kun siitä vaan on hänelle etua ja huvia? Ken tietää, kuinka hauskojakin seikkoja Euergetes on hänelle tytöstämme luvannut?! Ei, Serapiin nimessä, ei, Kleopatra ei sinua ole auttava; mutta — se olisi jotain — ompa eräs, joka varmaankin saattaa. Roomalaisen Publius Scipion puoleen on kääntyminen, ja hänen luokseen helposti saattaisi päästä."
"Häneltä," Klea punehtuen sanoi, "en minä tahdo hyvää enkä pahaa, minä en häntä tunne, enkä tahdo häntä tuntea."
"Mutta lapsi kulta," erakko keskeytti häntä totisena ja nuhdellen. "Onko sinun ylpeytesi siis niin paljon voimakkaampi kuin rakkautesi, velvollisuutesi ja huolenpitosi? Mitä, kaikkien jumalien nimessä, Publius on sinulle tehnyt, koska sinä vältät häntä huolellisemmin, kuin jos hänessä olisi rohtuma? Kaikella on määränsä, ja nyt, vaikka miten kävisi, täytyy kuitenkin tehdä niin, sillä nyt ei ole aikaa sokeana siekailla, kun molemmin silmin näkee, mitä tapahtuu: Roomalainen on vallannut sydämesi ja se vetää sinua hänen luokseen, mutta sinä olet kunnon tyttö, ja pysyäksesi sinä, vältät sinä häntä, sillä sinä epäilet itseäsi, etkä tiedä, mitä silloin voisi tapahtua, jos hän sanoisi sinulle, että Eroksen nuoli on sattunut häneenkin.
"Vaalene ja punastu vaan ja katso minuun, niin kuin olisin vihollisesi ja lörpöttelisin joutavia. Paljon kummallista olen nähnyt, mutta ennen sinua en ketään, joka pelkästä urhoollisuudesta on tullut pelkuriksi ja sitä paitse ei pelkurimaisuus sovi kellekään tuntemalleni naiselle huonommin kuin päättävälle Klealleni.
"Matka, joka sinun on tehtävä, on vaikea, mutta, pue rintasi haarniskaan ja rohkaise mieltäsi huoleti astuaksesi Roomalaisen luo, joka on kunnon nuorukainen. Varmaankin pyytäminen käy sinulle vaikeaksi, mutta etkö sinä uskalla astua muutamaa askelta otaistakin tietä myöten? Lapsi parkamme on perikadon partaalla! Joll'et oikeita sanoja käyttäen tule ajoissa sen ainoan luo, joka tässä vielä saattaa auttaa, niin hänet upotetaan mustaan suohon, johon hän on hukkuva sen tähden, että hänen rohkea sisarensa on peljännyt omasta puolestaan."
Klea oli erakon viime sanoja puhuessa luonut silmänsä maahan ja katsoi synkkänä ja ääneti maahan ja sanoi viimeinkin vapisevin huulin ja niin kovalla äänellä, kuin hän olisi lausunut oman tuomionsa:
"Minä pyydän siis Roomalaiselta apua, mutta kuinka minä saatan päästä hänen puheilleen?"
"Nyt on Kleani taas kokonaan isänsä tytär," Serapion vastasi ja ojensi hänelle kammionsa ikkunasta molemmat kätensä ja jatkoi sitten:
"Minä saatan ainakin joinkin määrin tasoittaa vaikeata tietäsi. Tunnethan minun veljeni Glaukuksen, joka on palatsin turvajoukkojen päällikkö. Minä annan sinulle muutamia suositussanoja hänelle annettaviksi ja, helpoittaakseni tehtävääsi, myöskin pienen kirjeen Publius Scipiolle, joka on sisältävä kaiken mikä kuuluu asiaan. Jos Corneliolainen tahtoo puhutella sinua itseäsi, niin mene hänen luokseen ja luota häneen, mutta kumminkin enemmän itseesi.
"Mene nyt ja, kun vielä kerran olet täyttänyt ruukut, niin palaa minun luokseni noutamaan kirjeitä. Mitä aikaisemmin sinä saatat mennä, sitä parempi, sillä olisi hyvä, jos erämaan tie, jolla pimeässä on yltä kyllin vaarallisia kuljeksijoita, ennen yön tuloa olisi selkäsi takana. Sisareni Leukipan luona, joka asuu lähellä tullihuonetta suuren sataman varrella, näyttäessäsi tätä sormusta kohdellaan sinua ystävällisesti ja saat majapaikan itsellesi ja, jos taivahiset sinua auttavat, myöskin Irenelle."
"Minä kiitän sinua, isä," Klea sanoi, eikä muuta mitään, sitten hän lähti reippain askelin hänen luotaan.
Serapion katsoi ensiksi hellästi hänen jälkeensä; otti sitten kaksi vahalla päällytettyä puutaulua laatikostaan ja piirsi metallipuikolla toiselle lyhyen kirjeen veljelleen, toiselle pitemmän Roomalaiselle, jonka sisältö oli seuraava:
"Serapion, Serapiin erakko, Roomalaiselle, Publius Cornelius ScipioNasicalle.
"Serapion tervehtii Publius Scipiota ja ilmoittaa hänelle, että ruukunkantajatar Klean nuorempi sisar Irene on kadonnut tästä temppelistä ja vieläpä, niinkuin luullaan, meille molemmille tutun epistolografi Euleuksen viekkauden kautta, joka näyttää toimivan kuningas Ptolemaios Euergeteen asioissa. Koeta saada selville missä Irene on. Pelasta hänet, jos voit, hänen ryöstäjiensä käsistä ja saata hänet Memphiisen sisareni Leukipan huostaan, joka on tullihuoneessa asuvan satamapäällikön Hipparkoksen puoliso. Serapio suojelkoon sinua ja tehtävääsi."
Kun Klea palasi erakon luo, niin tämä oli juuri päättänyt kirjeensä.
Tyttö kätki ne vaatteuksensa poimuihin, sanoi ystävälleen jäähyväiset ja pysyi totisena ja tyynenä. Serapionin kostein silmin silitellessä hänen tukkaansa, lukiessaan hänelle onnentoivotuksia ja viimeksi ripustaessaan hänen kaulaansa onneatuottavan amuletin, jota hänen äitinsä oli kantanut — se oli vuorikristalli-pala, johon oli suojeleva kirjoitus.
Viipymättä hän sitten lähti temppelin porttia kohti, jonka hän ylimmäisen papin käskyn johdosta tapasi suljettuna.
Sen vartia, sairaan Philon isä, istui vartioiden sen vieressä kivipenkillä.
Klea pyysi ystävällisesti häntä sitä avaamaan, mutta huolellinen vartia ei täyttänyt heti hänen pyyntöään, vaan muistutti hänelle Asklepiodorin ankaraa käskyä ja kertoi, että noin kolme tuntia sitten ylhäinen Roomalainen oli pyrkinyt temppeliin, vaan oli ylimmäisen papin erityisen määräyksen johdosta kuitenkin käsketty pois. Hän oli myöskin kysynyt Kleaa ja luvannut palata huomenna.
Kun Klea kuuli tämän sanoman, veri tulvaili hänen päähänsä ja kasvoihinsa.
Saattoiko Publius yhtä vähän olla häntä ajattelematta, kuin hänPubliusta?
Oliko Serapion nähnyt oikein?
"Eroksen nuoli," tämä erakon lause lensi, niin kuin sekin olisi ollut siivekäs nuoli, hänen sydämensä ja mielensä läpi ja peloitti häntä, vaan tuntui kuitenkin samalla niin suloiselta, mutta ainoastaan muutamaksi hetkeksi, sillä pian hän taas alkoi ankarasti paheksua omaa heikkouttaan ja kauhistuen hän ajatteli, että hän oli lähestymäisillään tuota julkeata miestä ja menemäisillään hänen luokseen.
Hän käsitti täydelleen tehtävänsä kauheuden, ja jos hän silloin olisi kääntynyt, niin hän kyllä olisi voinut puolustaa itseänsä, sillä olihan temppelin portti suljettu eikä sitä saanut avata kellekään ei edes hänelle itselleenkään.
Tuokion tämä viekoitteleva ajatus häntä miellytti, mutta niin pian kun hän jälleen ajatteli Ireneä, hänen päätöksensä oli luja, ja lähestyen portinvartiaa hän sanoi jyrkästi:
"Avaa viipymättä minulle portti, sillä sinä tiedät ett'ei minulla ole tapana tehdä eikä vaatia mitään väärää. Minä siis pyydän sinua heti työntämään salvat edestä pois."
Mies, jolle Klea oli tehnyt niin paljon hyvää, ja jolle ylhäinen Imhotepos lääkäri viimeksi tänään oli sanonut, että Klea oli hänen talonsa hyvä henki ja että hänen piti kunnioittaman häntä, niinkuin jumaluutta, totteli, vaikkapa arvellen ja hitaastikin, Klean käskyä.
Raskas salpa lensi edestä, vaskinen ovi aukesi, ruukunkantajatar astui ulos, heitti tumman hunnun päähänsä ja alkoi kulkea.
Molemmin puolin sphinkseillä kaunistettu, kivetty tie vei Serapiin kreikkalaisesta temppelistä kallioon hakattuihin Apishautoihin sekä niitten viereen ja yli rakennettuihin temppelirakennuksiin ja kappeleihin. Näissä palveltiin osirilaista eli kuollutta Apishärkää, jota koko sen elin-aikana oli hoidettu ja rukoiltu Memphiissä, Ptah jumalan temppelissä. Kuolemansa jälkeen tälle erityisistä merkeistä tunnettavalle pyhälle eläimelle pidettiin erinomaisen kalliit hautajaiset ja sitä kutsuttiin sitten ylösnousseeksi Ptah'ksi ja pidettiin Osiriin sielun kuvana, jonka synnyttävän voiman kautta muka kaikki kuolleet ja kaikki katoovaiset, niin kuin kuollut ihminen, lakastunut taimi ja myöskin laskeutuneet taivaan kappaleet, uudelleen sikisivät ja syntyivät uuteen elämään.
Sitä muutosta, jonka alaisena näennäisesti katoava olento oli muodostuessaan toisen muotoiseen uuteen olemistilaansa, edusti Osiris-Apiksen rinnalla kunnioitettu Osiris-Sokari, ja egyptiläiset papit vallitsivat egyptiläiseen kuosiin rakennetuissa temppeleissään, jotka jo vanhaan aikaan olivat pystytetyt pyhien härkien hautaholvien päälle.
Mutta myöskin Memphiisen asettuneet kreikkalaiset Serapiin palvelijat, jonka jumaluuden Ptolemaiokset olivat Aasiasta tuoneet Niilin laaksoon antaakseen helleniläisille ja egyptiläisille alamaisilleen kunnioituksen esineen, jonka alttarin ääressä he saattaisivat yhtyä yhteiseen rukoukseen, hekin uhrasivat, noudattaen ruhtinattensa esimerkkiä, mielellään Osiris-Apikselle, joka ei ainoastaan nimensä vaan myöskin sisällisen merkityksensä puolesta ollut läheistä sukua Serapiille.
Kreikkalaiseen malliin rakennettujen kappelien edustalla niitten egyptiläisten temppelien ulkopuolella, joissa kiviset härän kuvat olivat, he toimittivat Osiiriksi muuttuneen Apiin palvelusta ja tahtoivat mielellään päästä käsittämään sen olennon korkeampaa merkitystä; tarkoittivathan heidän kaikki kotimaisetkin uskonnolliset mysteriuminsa sielun kuolemattomuutta ja sen tulevaista kohtaloa.
Samoin kuin kaksi vastakkain olevaa kaupunkia ovat sillalla yhdistetyt, samoin Serapiin kreikkalaista temppeliäkin, jonka palveluksessa ruukunkantajattaret olivat, yhdisti egyptiläiseen Osiris-Apiksen temppeliin kaunis kivetty juhlakatu, jota pitkin Klea nyt astuskeli.
Memphiisen pääsi lyhempääkin tietä, mutta hän valitsi tämän sen tähden, että hiekkakukkulat molemmin puolin sphinkseillä koristettua tietä, josta joka päivä la'aistiin erämaan santa, peitti hänet temppelitoveriensa silmäyksiltä; paras ja varmin kaupunkiin vievä tie taas kulki filosofien kuvapatsailla koristetun puoliympyrän sivuitse, joka oli uudempien Apishautojen pääsisäänkäytävän läheistössä.
Hän ei katsellut tien vieressä olevia ihmispäällä varustettuja jalopeuran ruumiita, niitä ympäröiviin muureihin kuvattuja eläinten kuvia eikä myöskään kiinnittänyt huomiotaan tumman värisiin Osiris-Apiksen temppeliorjiin, jotka suurilla luudilla lakaisivat santaa tieltä, sillä hän ajatteli ainoastaan Ireneä ja vaikeata tehtävätään, ja astui reippaasti eteenpäin silmät maahan luotuina.
Hän oli astunut vasta muutamia askeleita, kun häntä aivan läheltä huudettiin nimeltä ja kun hän peljästyneenä katsoi ylös, niin pieni Krates seppä seisoi hänen edessään, astui aivan lähelle häntä, tarttui hänen huntuunsa, veti sen syrjään, ennen kun hän ehti sitä estää ja kysyi:
"Mihin, tyttö?"
"Älä estä minua," Klea rukoili. "Tiedäthän, että Irene, josta niin pidät, on ryöstetty; luultavasti minä saatan pelastaa hänet, mutta jos sinä kavallat minut ja he ajavat minua takaa…"
"En minä sinua estä," vanhus keskeytti häntä, "niin, joll'eivät minun jalkani olisi niin pöhöttyneet, niin ehkä tulisin mukaasi, sillä minä en saata unhoittaa tuota rakasta tyttö parkaa; mutta olisinpa iloinen, kun jälleen istuisin rauhassa työhuoneessani; tuntuu aivan siltä, kuin jokaisessa jäntereessäni asuisi samanlainen mestari, kuin itse olen, ja työskentelisi siinä viiloilla, vasaroilla, taltoilla ja neuloilla. Luultavasti sinä kumminkin onnistut löytämään sisaresi, sillä sukkelille naisille on jo moni seikka onnistunut, mikä viisaille miehille on liian vaikea. Mene vaan, ja vaikka he etsisivätkin sinua, vanha Krates ei sinua ilmaise."
Hän nyykäytti ystävällisesti Klealle ja oli jo puoliksi kääntänyt hänelle selkänsä, kun hän vielä kerran kääntyi ja huusi Klealle:
"Odota vielä hetkinen, tyttö, sinä saatat tehdä minulle pienen palveluksen! Minä juuri panin uuden lukon Apishautojen oveen. Työ onnistui minulle oivallisesti, mutta yhdessä avaimessa, jonka olen tehnyt, ei ole kylliksi; me tarvitsemme siihen neljä, ja ne sinun pitää tilata ylihuomiseksi Heri sepältä, joka asuu Sokarin oven edustalla — vasemmalla, kanavan yli käyvän sillan vieressä — sinä et voi erehtyä. Yhtä mielelläni kuin keksin ja valmistan uusia, yhtä vastenmielistä on minusta jäljitteleminen, ja mallin mukaan Heri osaa tehdä työtä yhtä hyvin kuin minäkin. Joll'eivät jalkani estäisi, niin minä itse ilmoittaisin miehelle asiani, sillä joka aina puhuu toisen suun kantta, sitä usein ymmärretään väärin ja monesti ei ymmärretä ollenkaan."
"Minä kyllä mielelläni otan asiasi toimittaakseni," Klea vastasi sillä aikaa, kun seppä istuutui erään sphinksin jalustalle tien viereen, otti käteensä sivullaan riippuvan nahkaisen repun ja pudisti sen sisällön helmaansa.
Muutamia viiloja, talttoja ja nauloja, sitten avain ja viimeksi terävä, suippea veitsi, jolla Krates oli leikannut syvennyksen puuhun lukkoa oveen sovittaessaan, putosi sepän helmaan. Muutamilla viilanvedoilla hän vielä paranteli Memphiin käsityöläiselle vietävää mallia ja sitten hän totisena maristen ja käännellen päätään sinne tänne sanoi:
"Sinun täytyy kumminkin vielä kerran seurata minua ovelle, sillä minä vaadin muilta tarkkaa työtä ja minun täytyy sen tähden olla ankara itseänikin kohtaan."
"Mutta minun pitäisi ennen hämärää päästä Memphiisen," Klea rukoili.
"Koko työ kestää ainoastaan muutaman silmänräpäyksen ja, jos sinä ojennat minulle kätesi, niin joutuu matka kahta nopeammin. Tässä ovat, viilat ja tässä on veitsi."
"Anna se minulle," Klea pyysi. "Tämä terä on terävä ja kirkas ja, kun minä sitä katselen, niin se ikään kuin pyytää minua ottamaan sitä mukaani. Luultavasti minä kuljen yöllä yksinäni erämaan halki."
"Ja," seppä keskeytti häntä, "heikkokin tulee voimakkaaksi, jos hänellä on ase. Ota vaan, lapseni, veitsi, mutta ole varovainen, ett'et vahingoita sillä itseäsi. Anna tartun käteesi ja nyt eteenpäin, mutt'ei kumminkaan niin joutuisasti."
Klea vei sepän sille ovelle, jota hän tarkoitti, katseli ihmetellen, miten varmasti salpa lensi esille, kun oven puoliskot suljettiin ja miten helposti avain sen jälleen työnsi pois, vei sitten Krateen takaisin sphinksin luo, jonka ääressä hän oli hänet tavannut, ja pitkitti kulkuaan mitä joutuisimmin askelin, sillä aurinko oli jo jotensakin alhaalla ja näyttipä melkein mahdottomalta ehtiä Memphiisen ennen sen mailleen menoa.
Erään ravintolan läheistössä, jossa sotamiehillä ja huonolla roistoväellä oli tapana vierailla, kohtasi häntä juopunut orja.
Pelotta hän astui tätä vastaan ja hänen sivuitseen, sillä hänen vyötäisillään oleva puukko, jonka kahvalle hän pani kätensä, rohkaisi hänen mieltään, ja hänestä tuntui niin, kuin hän sen kautta olisi saanut kolmannen käden, joka oli voimakkaampi ja peljättävämpi kuin hänen omansa.
Ravintolan edustalla majaili joukko sotamiehiä ja he joivat halustaKakemin viiniä, jota kasvoi libyalaisen vuoriston itärinteellä.
Miehet olivat hyvin iloisia, sillä oltuaan kuukausimääriä Apishautojen ja Nekropolin temppelien vartioina, oli tänään puolen päivän aikaan äkkiä muuan diadokkein päällikkö tullut Memphiistä ja käskenyt heitä heti lähtemään liikkeelle ja ennen yön alkua tulemaan pääkaupunkiin.
Vasta seuraavana päivänä piti toisten sotilasten tuleman heidän sijaansa.
Kaiken tämän Klea kuuli kuolleitten kaupungissa olevan egyptiläisen temppelin sanansaattajalta, joka hänet tunsi ja tapasi hänet kulkiessaan Memphiisen viemään kuninkaalle Osiris-Apiin ja Sokarin papeilta kirjoitusta, jossa pyydettiin joutuisasti lähettämään uusia poislähteneitten sijaan.
Vähän aikaa hän kulki sanansaattajan seurassa, mutta kauvan hän ei jaksanut pysyä rientävän miehen rinnalla, vaan hänen täytyi jättäytyä jäljelle.
Toisen ravintolan edustalla istuivat viinin ääressä niitten sotamiesten päälliköt, joiden huuto oli kuulunut ensimmäisestä, ja katselivat kahden egyptiläisen neidon karkeloa, jotka hulluja hyppyjä tehden kaakottelivat kuin kanat ja kiinnittivät niin itseensä katsojiensa huomion, jotka käsiään taputtaen löivät heille tahtia, että nopeasti rientävä Klea pääsi hurjien veitikkojen huomaamatta heidän ohitsensa.
Heidän melunsa ja kaikki, mikä häntä maantiellä kohtasi, kauhistutti Serapiin temppelin hiljaisuuteen ja yksitoikkoiseen elämään tottunutta neitoa; sen tähden hän poikkesi syrjätielle, jonka hän myöskin tiesi vievän kaupunkiin, ja tämä haamoittikin jo illan sumun keskeltä pylväineen, linnoineen ja huoneineen.
Neljännes tunnin kuluttua olisi erämaa jo vallan hyvin saattanut olla hänen takanaan, ja hän olisi voinut saapua viljelymaalle, jonka sinivihreä peite alkoi käydä yhä tummemmaksi.
Hänen selkänsä takana aurinko jo laskeutui lepoon libyalaisten vuorten taa ja pian yön pimeys häntä ympäröitsi, sillä Egyptissä hämärä on lyhyt.
Länsituuli, joka jo keskipäivällä oli herännyt, alkoi puhaltaa kovemmin ja ahdisti häntä kuumalla viimallaan sekä erämaasta pölyävällä hiekalla.
Hän päätti olevansa lähellä vettä, sillä hän kuuli ruovonpäristäjien vinkuvan ja luuli hengittävänsä kosteampaa ilmaa.
Vielä muudan askel ja hänen jalkansa upposi liejuun ja hän huomasi seisovansa leveän haudan partaalla, jossa kasvoi korkeita papyruskasveja.
Syrjätie, jolle hän oli poikennut, päättyi tämän istutuksen luo, eikä hänellä ollut muuta neuvoa, kuin kääntyä takaisin ja pitkittää matkaansa vasten tuulta ja kasvuihin lentävää tomua.
Ravintolan valo osoitti hänelle, mitä suuntaa hänen oli kulkeminen, sillä kuu tosin näkyi taivaalla, mutta mustia pilviä lenteli usein sen yli ja peittivät sen ja pienemmät taivaan kappaleet pitkiksi ajoiksi.
Vielä häntä ei väsyttänyt, mutta miesten huuto ja naisten käheä melu, joka kuului ravintolasta, herätti hänessä jälleen kauhua ja inhoa.
Hän kiersi ravintolan tehden pitkän mutkan, kaalaen hiekkasärkkiä pitkin ja repien vaatteitaan orjantappuroihin ja piikkiäisiin, jotka rohkeasti olivat juurtuneet erämaahan ja siinä kasvaneet suuriksi, niin kuin rumat lapset kerjäläisen huoneessa.
Kun hän sitten riensi eteenpäin isoa tietä pitkin, tanssijattarien ilkeä nauru ja ilonrähinä yhä vielä soi hänen korvissaan.
Veri virtaili nopeammin hänen suonissaan, hänen päätänsä poltti, hän näki Irenen edessään selvän selvästi, tukka hajallaan, liehuvin vaattein pyörivän kuin menadin dionysiolaisjuhlissa hurjassa pyörretanssissa lentävän käsistä käsiin ja hillittömästi kirkuvan ja riemuitsevan, niitten onnettomien tyttöjen tavalla, joiden tieltä hän oli väistynyt.
Hän huolehti sisarensa tähden niin äärettömästi, ett'ei hän koskaan ennen ollut semmoista tuntenut, ja kun tuuli jälleen oli hänelle myötäinen, niin hän antoi sen kuljettaa itseään eteenpäin, kiiruhti jalkojaan nopeaan kulkuun ja riensi ympärilleen katsomatta ja Krates sepän asioita ajattelematta, ikäänkuin raivottarien ajamana kaupunkiin tietä pitkin, jonka varrelle oli istutettu puita ja jonka hän tiesi päättyvän kuninkaanlinnan porttien luo.
Kuninkaan palatsin korkean portin edessä istui joukko armon-anojia, joilla oli tapana tässä odottaa aikaisesta aamusta myöhään yöhön, kunnes heitä kutsuttiin saamaan vastausta, niihin kirjoituksiin, jotka he olivat jättäneet palatsiin.
Päästyään matkansa perille Klea tunsi olevansa niin väsyksissä ja niin hämillään, että hän huomasi tarvitsevansa lepoa ja tointumista ja sentähden hän istuutui näitten joukkoon erään Ala-Egyptistä olevan akan viereen.
Tuskin hän oli ääneti tervehtien istuutunut hänen viereensä, ennen kun hänen puhelias naapurinsa laveasti selittäen alkoi kertoa, miksi hän oli tullut Memphiisen ja kuinka väärin tuomari, joka oli yhtä puolta hänen ilkeän miehensä kanssa, sillä miehet ovat aina liitossa naisia vastaan, oli tuominnut häneltä kaiken, minkä hän oli naimiskontrahdissa itselleen ja lapsilleen taannut.
Kaksi kuukautta, hän jo sanoi odottaneensa aamusta iltaan korkean portin edustalla ja kuluttavansa viimeisetkin varansa kalliissa kaupungissa, mutta sama se, hätätilassa hän möisi kultakoristeensakin sillä kerran hänenkin asiansa joutuisi kuninkaan käsiin ja silloin kyllä näytettäisiin hänen ilkeälle miehelleen ja tämän rikostovereille, kessä oikeus on.
Klea kuunteli vaan osaksi tätä puhetta.
Heidän joukossaan istuessaan hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi sellainen, joka ei voi estää toista yhä valelemistaan valelemasta vettä hänen päänsä päälle.
Viimeinkin hänen naapurinsa huomasi ettei uusi tulokas laisinkaan kuunnellut hänen valituksiaan, työkkäsi häntä kädellä kylkeen ja sanoi:
"Sinä näytät ainoastaan miettivän omia asioitasi, luultavasti ne eivät ole semmoisia, että niitä saattaa muille kertoa. Mitä minuun tulee, niin on asian laita sen suhteen parempi."
Ääni, jolla tämä lausuttiin, oli niin yksitoikkoinen ja sen ohessa niin kimakka, että Kleasta tuntui vaikealta sitä kuunnella, ja hän nousi nopeasti ylös lähestyäkseen porttia.
Hän sai muutaman tylyn sanan naapuriltaan; mutta siitä hän ei ollut millään, vaan veti huntunsa tiukemmalle kasvojensa eteen ja astui kuninkaan palatsin portin kautta laveaan, piki-astioilla ja tulisoitoilla kirkkaasti valaistuun pihaan, jossa vilisi jalkamiehiä ja ratsuväkeä.
Kenties portinvartia ei ollut häntä huomannut, tahi ehkä hän oli hänen ylevän astuntonsa vuoksi estämättä päästänyt hänet ohitse kulkemaan, ja ne monet aseelliset miehet, joiden ohi hän nyt kulki, näyttivät olevan niin omiin asioihinsa kiintyneinä, ettei kukaan heistä pitänyt hänestä väliä.
Kapeassa, toiseen pihaan vievässä, lyhdyillä valaistussa, käytävässä muuan ratsastaja Philobasilisteiksi kutsutuista henkivartioista kohtasi häntä, tämä oli nuori uhkarohkea veitikka, keltaiset saappaat jalassa, rautapaita punaisen asetakin päällä; tämä huomasi hänet, koetti tunkea häntä muurin ja hevosen väliin ja ojensi kätensä vetääkseen hunnun hänen kasvoiltaan; mutta Klea vältti häntä ja ojensi käsiään torjuakseen niillä ratsun päätä, joka melkein koski häneen.
Ratsastaja, jota tämän pelko huvitti, huusi hänelle:
"Pysy vaan paikoillasi; ei se ole vihainen."
"Hevosesiko vai sinä?" Klea kysyi ja niin totisella, syvällä äänellä, että henkivartija hetkeksi joutui hämille ja siten antoi hänelle aikaa poistumaan hevosen läheisyydestä.
Mutta neidon terävät sanat olivat suututtaneet nuorta pahantapaista veitikkaa, ja kun hänellä itsellään ei ollut aikaa tätä seurata, niin hän kuitenkin yllyttäen huusi muutamille kyprolaisille sotamiehille, joiden sivu huolestunut tyttö tahtoi käydä:
"Katsahtakaa edes kerran tytön hunnun alle, kumppanit, ja jos hän on yhtä kaunis, kuin hän on solakka varreltaan, niin toivotan teille onnea saaliistanne."
Nauraen hän painoi raudikkonsa kupeita säärillään ja ajoi hitaasti pois, sillä aikaa kuin kyprolaiset tahallaan antoivat Klean astua toiseen pihaan, joka oli vielä kirkkaammaksi valaistu, kuin ensimmäinen, siellä julkeasti hänet ympäröidäkseen.
Avuttoman ahdistetun tytön veri hyytyi hänen suonissaan, ja vähän ajan kuluessa ei hän nähnyt muuta kuin hurjan sekasorron välkkyviä silmiä ja aseita, partoja ja käsiä, kuuli ainoastaan sanoja ja ääniä, joita hän ei ollenkaan käsittänyt, eikä niistä muuta tiennyt, kuin että ne olivat törkeitä, kauheita, luultavasti kuolemaakin ja kadotusta tuottavia.
Hän oli pannut käsivartensa ristiin rinnalleen, mutta nyt hän ne kohotti peittääkseen niillä kasvojaan, sillä hän tunsi voimakkaan kouran tempaavan hunnun hänen päästään.
Tämä raaka teko muutti hänen kauhistuksensa vihaksi, ja mittaillen säihkyvin silmin partaista vastustajaansa hän huusi:
"Hävetkää te, jotka kuninkaan omassa pihassa susien tavalla ahdistatte turvatonta naista, jotka rauhallisessa paikassa revitte hunnun neidon päästä. Teidän äitinne häpeäisivät teitä ja teidän sisarenne huutaisivat teille, hyi, niinkuin minä nyt teen."
Klean ylhäisestä kauneudesta hämmästyneinä, hänen silmiensä tuimasta loistosta ja hänen liikutuksesta vapisevan äänensä syvästä soinnusta peljästyneinä, kyprolaiset peräytyivät ja sama hurja veitikka, joka oli temmannut häneltä hunnun, lähestyi häntä ja sanoi:
"Kukapa huonosta hunnusta viitsisi noin suuren melun nostaa! Jos rupeat minun kullakseni, niin ostan sinulle uuden ja vielä toisen lisäksi!"
Sen ohessa tämä koetti kietoa kätensä hänen ympärilleen, mutta Klea tunsi tämän koskettaessa häntä, verensä pakenevan poskiltaan ja purppuran punaisena tulvailevan silmiinsä, ja samassa hänen kätensä, vastustamattoman sisällisen voiman pakoittamana, tarttui veitsenkahvaan, jonka Krates seppä oli hänelle lainannut, ja huusi heiluttaen sitä vapisevin käsin korkealla ilmassa:
"Päästä minut irti, tahi Serapiin nimessä, jonka palveluksessa minä olen, pistän sinun kuoliaaksi."
Sotilas, jota näin uhattiin, ei ollut mies, joka peljästyi vaimon kädessä olevasta rautapalasesta, vaan hän tarttui äkkiä hänen ranteesensa ottaakseen häneltä aseen pois; mutta vaikka Klean täytyi pudottaa veitsi, niin hän kuitenkin taisteli häntä vastaan vapauttaakseen itseään hänen kouristaan, ja tämä miehen taistelu naista vastaan, joka kumminkin näytti arvokkaammalta, kun mitä hänen huono sukunsa osoitti, näytti useimmista kyyprolaisistakin niin häpeälliseltä ja kuninkaan palatsissa niin sopimattomalta, että he vetivät toverinsa pois Klean luota, sillä välin kun taas toiset tulivat voimakkaasti itseään puolustavalle tappelijalle avuksi.
Klea seisoi läähöttäen keskellä meluavaa käsikahakkaa.
Hänen maahan heitetty vastustajansa piti, oikealla kädellä itseään puolustaessaan tovereitaan vastaan, vasemmalla yhä vielä hänen ranteestaan kiinni, ja Klea koetti voimalla ja viekkaudella temmata sitä irti, sillä keskellä suurinta vaaraa ja kiihkoa tuntui hänestä, kuin äkillinen tuulenpuuska olisi karkoittanut kaiken pelon hänen sydämestään, ja uudestaan hän tunsi kykenevänsä selvään ja tyynesti tarkastamaan tilaansa.
Jos hänen kätensä olisi ollut vapaa, niin hän kyllä olisi voinut käyttää edukseen vastustajiensa taistelua ja murtautua jostakin harvemmasta paikasta heidän rivinsä lävitse.
Kahdesti, kolmasti jopa neljästikin hän koetti nopean tempauksen kautta riuhtaista rannettaan vastustajansa sormista, mutta aina turhaan.
Äkkiä kuului hänen altaan kova, pitkäveteinen, palatsin pihan muureissa kaikuva hätähuuto, ja samassa hän tunsi vastustajansa sormien hitaasti ja vähitellen irtaantuvan hänen kädestään, kuin sandaalin hiihnat, jotka lääkäri varovaisesti irroittaa nurjahtaneen nilkan ympäriltä.
"Hän on saanut saatavansa," vanhin kyprolaisista huusi, "siten huudetaan ainoastaan kerran elämässä! Todellakin, syvälle yhdeksännen kylkiluun alle on puukko tunkeutunut! Mitä hulluja! Sehän on taas sinun töitäsi, Lykos, sinä sen riivattu susi!"
"Hän puri taistelussa syvän haavan sormeeni…"
"Ja alati te revitte toisianne ainoastaan naisten tähden," vanhus keskeytti muut, hänen puolustuksestaan huolimatta. "En minäkään aikoinani paremmin käyttäinyt eikä kukaan sitä voi muuttaa! Pois nyt, sillä jos epistrategi saa kuulla, että meidän kesken taas on oltu puukkosilla…"
Kyprolainen ei vielä ollut puhunut loppuun, ja hänen maamiehensä vielä paraillaan olivat kumppaninsa ruumiin ylösnostamisen puuhissa, kuin joukko vartiaväkeä suljetuin rivin hyökkäsi pihaan siitä käytävästä, jonka edustalla taistelu neidon tähden oli syttynyt, ja sulkivat tien pakenemaan valmiilta, sillä sen porttikäytävän kautta, jossa ratsumies oli ahdistanut Klean, täytyi jokaisen kulkea, joka tahtoi päästä ulos.
Kaikki muut toisesta linnanpihasta vievät käytävät veivät visusti vartioituihin puutarhoihin ja kuninkaan palatsin varsinaisiin rakennuksiin.
Meluava taistelu ja haavoitetun huuto olivat kutsuneet vartioväkeä, kohta kyprolaiset ja tyttö olivat heidän keskellään ja heidät vietiin syrjäkatua pitkin vankihuoneen pihaan.
Lyhyen tutkinnon jälkeen vietiin kiinni joutuneet miehet vartioituina falangeihinsa, mutta Klea seurasi mielellään vartioiden päällikköä heikommin valaistuun osaan vankihuoneen pihaa, sillä hän tunsi hänet erakon veljeksi Glaukukseksi ja tämä taas tunsi hänen sen miehen tyttäreksi, joka hänen isänsä oli hyväksi tehnyt ja uhrannut kaikki, ja myöskin hän oli usein tervehtinyt Kleaa Serapiin temppelissä ja puhellut hänen kanssaan.
"Mitä vaan voin," tämä sanoi, joka oli veljeään pitempi, mutta hoikempi, luettuaan erakon kirjeen ja Klean vastattua koko joukon kysymyksiä, "minkä voin, sen teen ilolla sinun ja sisaresi puolesta, sillä en ole unhottanut, mitä me olemme velkaa teidän isällenne; mutta minä surkuttelen sinua että olet antautunut semmoisiin vaaroihin, sillä aina on kauniin neidon vaarallista kulkea tähän palatsiin myöhään illalla, erittäinkin tänäpäivänä, sillä pihassa ei ainoastaan vilise Philometorin, vaan myöskin hänen veljensä sotamiehiä, jotka ovat tulleet tänne hallitsijansa syntymäpäiväjuhliin. Miehiä on hyvin kestitty, ja sotilas, joka on uhrannut Dionysukselle ahdistaa Eroksen ja Aphroditen lahjoja, missä vaan niitä tapaa. Veljeni Roomalaiselle, Publius Cornelius Scipiolle menevästä kirjeestä minä heti olen pitävä huolta, mutta saatuasi hänen vastauksensa, tekisit viisaammin, jos antaisit viedä itsesi minun vaimoni tahi sisareni luo, jotka asuvat kaupungissa, ja toisen tai toisen luona odottaisit aamua. Täällä et sinä saata viipyä hetkeäkään huomatuksi joutumatta, minun poissa ollessani. — Kuinka voisinkaan…. Niin! Ainoa turvallinen paikka, jonka sinulle voin tarjota, on tuo vankihuone. Huone, johon rikoksen tehneitä alapäälliköitä suljetaan, on aivan tyhjä, ja siihen minä sinut vien. Sitä pidetään siistinä ja siellä on penkkikin."
Klea seurasi aivan lähellä olevaan vankihuoneesen Glaukusta, jota, niinkuin hänen kiireisistä liikkeistään selvään näkyi, oli keskeytetty tärkeistä toimistaan, pyysi häntä tuomaan Roomalaisen vastausta niinpian kuin mahdollista, sanoi mielellään tyytyvänsä pimeässä olemaan, koska hän huomasi lampun valon saattavan häntä ilmaista sekä koska hän ei peljännyt pimeätä, antoi sen jälkeen sulkea oven.
Kun hän kuuli rautasalpojen ratisten tunkeutuvan vaikeisiin sijoihinsa, niin hiljainen värähdys virtaili hänen lävitseen, ja vaikka huone, jossa hän oleskeli, ei ollut huonompi eikä pienempi, kuin hänen omansa ja sisarensa huone Serapiin temppelissä, niin hän oli kuitenkin huolestuneena, ja hänestä tuntui, kuin joku käsittämätön seikka estäisi häntä hengittämästä, kun hän itsekseen mietti sitä, että hän oli suljettuna, ja ett'ei hän vapaasti saanut käydä sisälle ja ulos.
Yhden ainoan valaistuun pihaan päin olevan ristikoilla varustetun ikkuna-aukon kautta heikko valo tunkeutui hänen vankihuoneesensa ja näytti hänelle pienen palmusauvoista tehdyn penkin, jolle hän istuutui, haluten lepoa, jonka puutteessa hän niin suuresti oli.
Jokainen vastenmielisyyden tunne katosi hänestä uuden virkistävän tunteen herätessä, ja jo alkoi hänen äsken kokemaansa kauheaan muistoon sekaantua iloisempia toiveita, ja kun liike vankihuoneen kohdalla alkoi käydä vilkkaammaksi ja sen ulkopuolelta kuului hevoisten töminää ja komentohuutoja.
Hän nousi penkiltä ja näki noin kahdenkymmenen ratsumiehen, joiden kultaisissa kypäreissä ja rautapaidoissa lamppujen valo välkkyi, tyhjentävän hänen edessään olevan lavean pihan ihmisistä. He ajoivat väkeä edestään, niinkuin liekit metsäriistaa palavalla kankaalla, tunkivat heidät toiseen pihaan, ja ajoivat heidät sieltä samalla tapaa kuin ensimäisestäkin. Ainakin kuuli Klea siellä kuten edellisessäkin pihassa kovasti huudettavan "Kuninkaan nimeä!"
Vihdoinkin ratsumiehet palasivat takaisin ja asettuivat kymmenittäin molempien pihaan vievien käytävien luo vartijoiksi.
Kleassakin tämä outo näytelmä herätti huomiota, ja kun muuan jalo ratsu, lyhdyn valon häikäisemänä pelästyi ja hypähti syrjään ja yhä karkasi pystyyn ja oli vähällä heittää ratsastajansa seljästään, ja kun tämä taas hillitsi sitä ja pakoitti sitä pysymään paikoillaan, niin makedonialainen sotilas muuttui hänen silmissään Publiukseksi, joka varmaankin taisi hillitä ratsua yhtä hyvin kuin tämä.
Tuskin henkivartiat olivat saaneet pihan ihmisistä täydelleen tyhjäksi kun eräs uusi seikka veti Klean huomion puoleensa.
Ensiksikin hän kuuli vankilansa viereisistä huoneista askeleita, sitten tunkeutui kirkkaita valonsäteitä ohuen seinän rakojen läpi, joka eroitti hänen olopaikkansa viereisestä huoneesta, sitten suljettiin hänen ikkunansa viereiset aukot raskailla luukuilla, sitten vedettiin penkkiä ja tuolia esille ja pantiin erilaisia esineitä pöydälle, mutta viimeinkin temmattiin viereisen huoneen ovi auki ja paiskattiin kiinni niin voimakkaasti, että hänenkin huonettaan sulkeva portti ja penkki, jonka viereen hän oli asettaunut, tärähtivät.
Samassa joku huusi syvällä, sointuisalla äänellä, huusi kovasti sydämen pohjasta nauraen.
"Tuo peili tänne; tuo, Euleus! Taivaan nimessä, minä en näytä vankilan ruokaa syöneeltä, mutta kyllä semmoiselta jonka suuri kallo ei ole hyviä neuvoja vailla, semmoiselta, joka ainoalla nyrkin iskulla musertaa kuoliaaksi vastustajansa ja joutuisasti kuluttaa kaiken saaliin, ennen hirteen joutumistaan ja nauttiakseen joka tuntina kokonaisen päivän nautinnot. Niin totta kuin olen Euergetes, oli minun enoni Antiochus oikeassa kun hän halusi oleskella kansan joukossa.
"Nuo loistavat nuket, jotka ympäröivät meitä kuninkaita, koristelevat puhettaan ilmaistessaan voimakkaampaa tunnetta samoinkuin he ruumiinsa eri osiin ripustavat kaikenlaisia hetaleita ja riepuja, ja oikeinpa päätä huimaisee kun ajattelee, että pitää mielessään miettiä jokaista sanaa, jonka kuulee, ja voi! kuinka monta sanaa ihmisen sentään pitää kuulla, ett'ei häntä pelättäisi. Paljon parempi on sitä vastoin tämän roistoväen laita, joka jo luulee olevansa hyvin puettuna, jos nukkavieru vyöliina riippuu sen ruskeilla vyötäisillä.
"Kun tuommoiselle alastomalle viisaalle, jolla on koko omaisuutensa yllään, toinen hänen vertaisistaan sanoo, hänen olevan koiran, niin tämä vastaukseksi lyö häntä nyrkillä naamaan, ja kuinka saattaisikaan selvemmin menetellä! Jos hänelle sitä vastoin sanotaan, hänen olevan kunnon miehen, niin hän suoraan uskoo niin olevan ja hän onkin aivan oikeassa sitä uskoessaan.
"Näitkö, miten tuo lyhytläntä, pystynokkainen ja vääräsäärinen pikku mies, joka on yhtä leveä kuin pitkäkin, mielihyvästä irvistellen näytteli hampaitaan, ylistäessäni hänen tarkkaa kättään? Sillä tavalla hyena nauraa, ja jokainen kunnon perheen-isä kutsuisi tätä poikaa jumalattomaksi roistoksi, mutta kuinka suuressa arvossa häntä taivaalliset pitänevätkään, kun ovat panneet hänen kuonoonsa niin virheettömät hampaat ja sallineet niiden onnellisesti pysyä paikoillaan viisikymmentä vuotta, sillä niin vanha tuo kunnon mies varmaankin on! Jos tämän veitikan puukko taittuu, niin hän puree uhrinsa hampaillaaan kuoliaaksi, niinkuin kettu sorsan, tahi musertaa sen luut murskaksi nyrkeillään."
"Mutta hallitsijani", Euleus eunukki vastasi kuivasti ja omituisen totisena Euergetes kuninkaalle, sillä hän oli tullut tämän kanssa Klean olopaikan viereiseen huoneesen, "mutta ohut ja sileätukkainen egyptiläinen, vaikka onkin pieni ja kuiva, on vielä luotettavampi, kestävämpi ja notkeampi, ja sentähden myöskin toveriaan kallisarvoisempi. Toinen syöksyy saaliinsa kimppuun pauhaten niinkuin katolta putoava kallionlohkare, toinen taas painaa äkkiarvaamatta myrkkyhampaansa lihaan, niin kuin hiekkaan kätkeytynyt kyykäärme. Kolmas, josta minä toivon paljon hyvää, on toissapäivänä minun tietämättäni mestattu, mutta sekin pari riittää, jota omin silmin armollisesti suvaitsit tarkastaa. Heidän ei tarvitse käyttää puukkoa eikä peitseä, vaan he tulevat hyvin toimeen ansoilla, koukuilla ja myrkytetyillä neuloilla, jotka tekevät kyykäärmeen puremien kaltaisia haavoja. Näihin poikiin kyllä saattaa luottaa."
Taas Euergetes naurahti kovasti ja huusi:
"Sitä arvostelua! Aivan kuin nämät verikoirat olisivat tragediojen näyttelijöitä, josta toinen tulisuutensa ja pathoksensa, toinen hienon käsityksensä kautta tekee paremman vaikutuksen.
"Sitä minä kutsun ennakkoluuloista vapaaksi tuomioksi!
"Mutta miksi ei voisi murhaamisessakin olla suuri?
"Mistä surmasilmukasta sinä olet pelastanut toisen kaulan? Miltä mestaus lavalta sinä toisen pään löysit?"
"Ne hetket, joina uutta huomaa, ovat onnen hetkiä ja, Herkuleen nimessä, minä en koko i'ässäni ole vielä kohdannut noitten miesten vertaisia. Enkä minä kadu, käyneeni heidän luonaan ja seurustelleeni heidän kanssaan, ikäänkuin olisin heidän vertaisensa."
"Ota nyt rikkonainen takki päältäni, ja auta minua vaatteita muuttaessani. Ennenkuin menen juhla-aterialle, heittäydyn sitäpaitse pikimmiltään kylpyyn, sillä kaikkia jäseniäni kutkuttaa; minusta tuntuu siltä kuin minä olisin likoontunut heidän läheisyydestään.
"Tuossa ovat vaatteeni ja sandaalini. Pane ne ylleni ja kerro samalla miten sinä viekoittelit Roomalaisen verkkoon."
Klea käsitti jokaisen sanan tästä kauheasta keskustelusta ja painoi kauhistuen kädellään otsaansa sillä hänestä oli vaikea uskoa niiden hirmuisten kuvien todellisuutta, joita hän täällä oli nähnyt.
Valvoiko hän vai oliko hän hirmuisen unen vallassa?
Hän ei tiennyt sitä ja käsitti tuskin puoliakaan kaikesta siitä, mitä kuuli, kunnes Roomalaisen nimi mainittiin.
Ikään kuin ohuen ja terävän miekan pisto olisi kohdannut hänen aivojaan ja lävistänyt ne vinosti oikealta vasemmalle, siltä hänestä tuntui kun hänen mieleensä äkkiä juolahti, että häntä, Publiusta vastaan Euleuksen raivoavia ihmis-asussa olevia petoja piti ärsytettämään, ja taas hänen sielunsa saavutti täyden selvyyden, hirmuisinta kauheinta nähdessään.
Hän hiipi hiljaan sen väliseinän ra'on luo, josta levein valonsäde tunki hänen pimeään huoneesensa, asetti korvansa lähelle sitä ja, niinkuin erämaahan nääntymäisillään oleva imee inhoittavaa vettä suolaisesta rapakosta, niin hänkin kuunteli, ollen kauheassa jännityksessä, tavu tavulta sitä kertomusta, minkä eunukki kertoi rikolliselle herralleen, tämän usein keskeyttäessä häntä muistutuksilla, hyväksymistä ilmaisevilla sanoilla tahi lyhyillä naurahduksilla.
Se, minkä hän kuuli oli kyllä omiaan häntä hämille saattamaan, mutta mitä selvempiä tosi-asioita se koski, jota hän kuunteli, sitä tarkemmin hän jännitti korviaan, sitä lujemmin hän hallitsi ajatuksiaan.
Klean nimessä Euleus oli käskenyt Roomalaista keski-yön aikaan tulemaan erämaahan Apishautojen läheisyyteen kohdataksensa häntä.
Eunukki kertoi ne sanat, jotka hän tätä tarkoitusta varten oli kirjoittanut savitaululle, ja jolla pyydettiin Publiusta aivan yksin tulemaan mainittuun paikkaan, sillä temppelissä hän muka ei uskaltanut puhella hänen kanssaan. Viimeksi pyydettiin häntä taulun takapuolelle piirtämään vastaustaan.
Klea olisi, kuullessaan nämä sanat, jotka konna pani hänen suuhunsa, mieluimmin nyyhkinyt ääneensä sielun tuskasta, häpeästä ja mielipahasta, mutta silloin hänen kaikin mokomin oli pitäminen korvansa auki, sillä Euergetes kysyi hirmuiselta välikappaleeltaan:
"Ja mimmoinen on Corneliolaisen vastaus?"
Eunukki taisi varmaankin ojentaa kuninkaalle savitaulun, sillä jälkimmäinen naurahti taas ääneensä ja huusi:
"Hän menee siis ansaan, tulee viimeistään puoli tuntia keski-yön jälkeen ja lähettää Klealle terveisiä tämän sisarelta Ireneltä. Hän harjoittaa rakkautta ja viettelemistä oikein suuressa määrin ja ostaa ruukunkantajattaret parittain, niin kuin kyyhkysiä torilta tahi sandaalia suutarin puodista.
"Katsopas vaan miten tuo houkkio kirjoittaa kreikkaa! Näitä muutamia sanoja kirjoittaissaan hän tekee kaksi virhettä, kaksi oikeata koulupojan pukkia!
"Poika veitikalla on tänään ollut liian onnellinen päivä, voidakseen vielä odottaa onnellista iltaakin, sillä jumalilla on se paha tapa, että he kauvan suosikkiaan hyväiltyään, pusertavat kätensä syöväksi nyrkiksi.
"Amasthean sarvesta on tänään vuotanut onnea hänen päälleen: ensiksi hän kaappasi minulta aivan nenäni edestä pikku Hebeni, kaikkien Irenejen Irenen, jonka minä huomenna toivoin periväni häneltä, sitten hän sai minulta lahjaksi paraat kyreneläiset ratsuni ja samalla mielittelevän vakuutuksen minun kalliista ystävyydestäni, sitten minun kaunis sisareni otti hänet vastaan, ja tasavaltaisen sydäntä miellyttää enemmän kuin luulisikaan se, että ruununkantaja on armollinen hänelle, ja lopuksi kutsuu häntä salaiseen kohtaukseen hänen viehättävän kultansa sisar, joka, jos sinä Zoë puhut totta, on kaunotar ja vielä suuremmoisen kaunis.
"Siinä on tämän matosen maailman asukkaalle yhden ainoan päivän varaksi, joka pian päättyy, kun se kerran on alkanut, liiaksikin hyvää, ja oikeus vaatii että me käymme kohtalolle avuksi ja taitamme tämän unikukan, joka pyrkii veljiään ylemmäksi. Tuhansilla, joille käy huonommin, olisi syytä valittaa syrjään-jäämisestään."
"Ilokseni minä näen sinun olevan hyvällä tuulella," Euleus sanoi.
"Olen sellaisella, kuin olen," kuningas häntä keskeytti. "Minä luulen iloista laulua laulaneeni ainoastaan pimeässä mieltäni rohkaistakseni. Jos minä olisin paremmassa sovussa sen kanssa, mitä muut ihmiset kutsuvat levottomuudeksi niin kyllähän minulla olisi syytä pelätä puolestani, sillä siihen taisteluun, jonka olemme alkanut, minä olen pannut ruunuja enemmänkin alttiiksi.
"Vasta huomenna ratkaistaan, onko peli voitettu vai menetetty, mutta sen minä tiedän jo tänäpäivänä, että minä mieluummin näen vehkeeni Philometoria vastaan ja toiveeni molempien Egyptien ruunujen suhteen menevän hukkaan, kuin juonemme Roomalaisen henkeä vastaan, sillä ennenkuin tulin kuninkaaksi, olin ihminen, ja pysyisinkin sinä, jos minun ainoastaan kahdella jalalla seisova valta-istuimeni nyt murtuisi minun painoni alla.
"Minun hallitsija-arvoni on ainoastaan puku, vaikka kyllä kallein kaikista puvuista. Joka sitä sokaisee tahi vahinkoittaa, sille minä aivan hyvin saatan antaa anteeksi, jos anteeksi antaminen laisinkaan on minun asiani, mutta joka liian lähelle lähestyy Euergetes ihmistä ja uskaltaa loukata tätä ruumista ja sielua, joka on siihen kätketty, ja tehdä tyhjäksi, mitä hän haluaa ja vaatii, sen minä säälimättä tallaan maahan, sen minä tahdon repiä palaisiksi! Roomalaisen tuomio on ratkaistu, ja jos sinun murhamiehesi tekevät tehtävänsä ja jumalat tyytyvät uhriin, jonka minä teurastutan heille auringonlaskun aikaan tehtäväni onnistumiseksi, niin Publius Cornelius Scipio on kahden tunnin kuluttua vuodattanut verensä.
"Hän on oikeutettu nauramaan Euergetes ihmiselle, mutta sentähden on minulla ihmisenä oikeus ja kuninkaana myöskin täysi valta, pitää siitä huolta, että tämä on hänen viimeinen naurunsa. Jos voisin murhata Rooman, niin se minua ilahuttaisi, sillä Rooma yksin estää minua olemasta suurin aikamme suurista kuninkaista, mutta huomenna saan minä tuntea vielä suurempaa iloa kuullessani, että raatelevat pedot ovat rikki repineet Publius Cornelius Scipion ja hänen ruumiinsa on niin silvottu ettei hänen oma äitinsä voisi häntä tuntea, kuin jos sanansaattaja toisi sanoman, että Karthago on murtanut Rooman vallan."
Euergetes oli lausunut nämä viimeiset sanat äänellä, joka ukkoisen jyrinän tavoin raju-ilman äkkiä puhjetessa jymisi yhä kovemmin, syvemmin ja kiivaammin.
Kun hän vihdoinkin vaikeni, Euleus sanoi:
"Tätä iloa, hallitsijani, eivät kuolemattomat sinulta estä. Ne oivat miehet joita sinä armollisesti suvaitsit käydä katsomassa, osaavat pilkkaansa yhtä tarkkaan kuin Zeus ukon nuoli, ja koska me Roomalaisen ratsujen hoitajan kautta tiedämme, mihin hän on kätkenyt Irenen, niin tämä yhtä vähän pääsee käsistäsi, kuin Ylä- ja Ala-Egyptin ruunu. — Salli minun nyt panna viitta ympärillesi, ja sitten ilmoittaa henkivartijoille, että he ympäröitsevät sinua asuntoosi palatessasi."
"Vielä yksi asia," kuningas huusi pidättäessään eunukkia. "Apishautojen luona on aina sotajoukkoja, joiden tulee vartioida pyhiä paikkoja; eivätköhän ne ole sinun ystäviesi tiellä?
"Minä olen", Euleus vastasi, "kutsuttanut kaikki sotamiehet ja aseelliset vartijat viimeiseen mieheen asti Memphiisen ja antanut viedä heidät valkean muurin luo. Varhain huomenna, ennenkuin sinä ryhdyt toimeen, lähetetään heidän siaansa voimakkaampi osasto, ettei se täällä suurentaisi veljesi joukkoja, kun taisteluun ryhdytään."
"Minä kyllä olen palkitseva toimeliaisuutesi," Euergetes sanoi, eunukin huoneesta lähtiessä.
Klea kuuli senjälkeen taas ovea avattavan ja lukuisien hevoisten kavioillaan tömisyttävän kivettyä pihaa.
Kun hän sitten vavisten astui ikkunan luo, hän näki itse Euergeteen ja suuren lujaraajaisen ratsun joka hänelle tuotiin.
Hirviö kietoi levottomasti hyppivän hevoisen harjan kätensä ympäri ja Klea luuli, että tämä kauhean kookos ruumis ainoastaan monen miehen avulla saattoi päästä hevosen selkään; mutta hän erehtyi, sillä voimakkaasti hypähtäen jättiläinen keikahti hevosen selkään ja ajaa karautti vankilan pihasta, ohjaten korskuvaa orittaan ainoastaan säärillään, komean seuruensa ympäröimänä.
Vähäksi aikaa piha jäi aivan tyhjäksi ihmisistä, sitten riensi sen yli mies, joka aukaisi sen huoneen oven, jossa Klea oli, ja sanoi olevansa Glaukuksen käskynalainen ja lähettiläs.
"Minun herrani," harmaantunut vartija sanoi tytölle, "lähettää sinulle terveisensä ja käskee sanomaan, ett'ei hän ole tavannut Roomalaista, Publius Scipiota, eikä tämän Korintholaista ystävätä kotona. Hän on estetty itse sinua tapaamasta, sillä hänellä on yllin kyllin tekemistä, koska molempien kuninkaiden sotamiehiä on majoitettu valkean muurin luo ja heidän välillään syttyy kaikenlaisia riitoja. Sinä et saatakaan jäädä tähän huoneesen, sillä tänne tuodaan heti muutamia alapäälliköitä, jotka ovat nostaneet riitaa. Glaukus antaa sinun valita, tahdotko että minä vien sinut hänen vaimonsa luo, vai tahdotko palata omaan temppeliisi. Jälkimäisessä tapauksessa viedään sinut vaunuilla — sillä kaupunki on ylen täynnä juopuneita sotilaita — toiseen ravintolaan, Kakemista lukien, joka on erämaan rajalla ja josta sinä varmaankin saat seuralaisen, jos ilmoitat itsesi ravintolan isännälle. Ajopelin täytyy vähän ajan perästä olla jälleen täällä, sillä ne ovat kuninkaan, ja jos pidot päättyvät aikaisin saattasi muuten tulla puute vaunuista."
"Minä tahdon palata sinne, mistä olen," Klea keskeytti innokkaasti lähettilään. Saata minut heti vaunuille."
"Seuraa minua sitten," vanhus pyysi.
"Mutta minä olen hunnutta", Klea huomautti, "eikä minulla ole muuta kuin tämä ohut puku ylläni. Raa'at sotamiehet ovat repineet peitteen kasvoiltani ja viitan hartioiltani."
"Minä tuon sitten sinulle överstin viitan, joka on täällä viereisessä päällikköjen huoneessa, ja myöskin hänen matkahattunsa, jonka leveät reunat peittävät sinun kasvosi. Komean ja kookkaan vartalosi tähden sinua saattaa luulla mieheksi, ja se onkin hyvä, sillä kovin ahdisteltaisiin naista, joka tähän aikaan lähtee palatsista. Huomenna orja noutaa kapineet temppelistänne.
"Minä uskallan kyllä jättää ne sinun haltuusi, sillä minun herrani on käskenyt pitämään sinusta huolta, niinkuin olisit hänen oma tyttärensä. Hän käskee myöskin sanomaan sinulle, ja sen olin vähällä unhoittaa, että sinun sisaresi on seurannut Roomalaista, Publius Cornelius Scipiota, eikä tuota toista hyvin vaarallista miestä, se sinun piti saada tietää. Odota nyt, minä pyydän, siksi kun palajan; siihen ei paljon aikaa mene."
Muutaman minuutin jälkeen vartia palasi tuoden muassaan suuren viitan, johon Klea kääriytyi, ja leveäreunaisen matkahatun, jonka Klea painoi päähänsä, ja vei hänet sitten siihen palatsin osaan, jossa kuninkaan tallit olivat.
Hänen täytyi pysyä aivan lähellä miestä, ja pian sen jälkeen hän seisoi vaunuissa ja ajaja, luullen häntä jalosukuiseksi makedonialaiseksi, jota joku rakkauden kohtaus viekoittaisi yön helmaan lähtemään, vei hänet toisen Serapeumiin vievän tien varrella olevaan ravintolaan.