The Project Gutenberg eBook ofSiskosarjalleThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: SiskosarjalleSatuja ja kertoelmiaAuthor: Vera HjeltTranslator: Hilda Maria KäkikoskiRelease date: September 18, 2024 [eBook #74439]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1894Credits: Tuula Temonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SISKOSARJALLE ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: SiskosarjalleSatuja ja kertoelmiaAuthor: Vera HjeltTranslator: Hilda Maria KäkikoskiRelease date: September 18, 2024 [eBook #74439]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1894Credits: Tuula Temonen
Title: Siskosarjalle
Satuja ja kertoelmia
Author: Vera HjeltTranslator: Hilda Maria Käkikoski
Author: Vera Hjelt
Translator: Hilda Maria Käkikoski
Release date: September 18, 2024 [eBook #74439]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 1894
Credits: Tuula Temonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SISKOSARJALLE ***
Satuja ja kertoelmia
Kirj.
Suomensi
Hilda Käkikoski
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava. 1894.
1. Koti.2. Vanha satukuningas.3. Metsään.4. Paripuolet.5. Rantalan lapset.6. Hoidon puutteessa.7. Sirri.8. Samalla pellonpientareella.9. Pikku Kaarlo.10. Miirin kuoltua.11. Lintuhämähäkki.12. Pieni sanomalehtimies.13. Elman Viaporin matka.14. Yksi päivä »kulta-, hopea ja helmi-äidin» luona.15. Jouluaamuna maalla.
On kotini köyhä ja pienoinenJa paljon on huolta siellä,Mut mielelläni mä hyppelenSen kanervaisella tiellä.Siell' äiti vaalivi katseillaanJa taatto tukevi pienoistaan.Sopuisina siskoset häärii,Ja auttavat toisiaan.
»Mä siunaan kotia, taattoain,Ja äitiä, siskoloitan,Teen työtä suureksi tultuainJa puuttehet vielä voitan.Kun isäni horjuu vanhuuttaan,Hän tukea saapi lapsiltaan.— Oi siskoset, yksin mielinMe kotia vaalitaan!
Monta vuotta jälkeen maailman luomisen syntyi poika, jolla oli ihmeelliset silmät ja korvat. Mihin ikinä hän loi katseensa, siellä hän näki sadun, ja hän kuuli korvaansa kuiskailtavan mitä ihanimpia ajatuksia satujen muodossa. Hän luki satuja pilvien hattaroista aivan kuin suuresta kuvakirjasta. Järven kalvo oli täynnä satukirjoitusta. Tuulen suhina kuiskaili hänelle kummallisia tarinoita, ja kun hän kulki metsässä, niin kaikki metsän elävät, sudet, karhut, linnut ja madot kertoilivat hänelle hauskoja juttuja. Yksinpä pikku muurahaisetkin pyöreässä kekosessaan tiesivät jutella hänelle monta merkillistä elämäntarinaa.
Kasvoipa sitten pojasta mies. Kun hän oli oppinut ulkoa viisikymmentä sataa tuhatta miljoonaa triljoonaa satua, niin hän kruunattiin Satusaaren kuninkaaksi Ihannemaan mantereella. Se maanosa on niin kaukana, ettei sitä löydy edes kartaltakaan.
Satukuningas oli hyvin kiltti kuningas. Hän ei koskaan käynyt sotaa ja oli niin ystävällinen, ettei huolinut edes harakoitten takia ruutia haaskata. Kyllä hänen valtakunnassaan ruutia oli. Kaikki tynnyrit olivat täpösen täynnä kellarissa, mutta niitä ei ollut edes avattukaan, sillä ketäpäs tuo kiltti kuningas olisi ampunut, kun ei kukaan hänen vihollisekseen ruvennut?
Muutamana päivänä antoi satukuningas julistaa valtakunnassaan hauskan sanoman: »Tästälähin» — kuulutti hän — »pidetään linnan salit avoinna joka ilta kello 6, ja kaikki lapset, jotka siksi ovat ennättäneet lukea läksynsä, saavat kerääntyä piiriin valtaistuimen ympärille hauskaa satua kuulemaan». — Ja silloinkos syttyi lukemisen into satukuninkaan valtakunnassa! Ei ollut, näet, ainoatakaan läksyn lukijaa, joka ei olisi pyrkinyt satukuninkaan luo.
Ensimmäisenä iltana tuli linnaan viisisataa seitsemäntoista poikaa ja tyttöä.
— Osaatteko läksynne, pikku veitikat? — kysyi kuningas.
— Yes, yes, Teidän kuninkaallinen Majesteettinne — huusi muuan pojista, joka oli lukenut niin innokkaasti englanninkielistä läksykirjaansa, että pää vielä oli täynnä englantilaisia sanoja.
Tuo vanha viisas kuningas ymmärsi kyllä mitä merkitsivät »yes» ja »kyllä» ja »joo» — hän ymmärsi kaikkia kieliä, mitä hänen valtakunnassaan puhuttiin.
Kuningas lähti tervehtimään pikku vieraitaan ja jakeli heille namusia taskustaan. Mikä sai piparikakun, mikä sokuripalan, mikä rusinan, saivatpa muutamat paperinukkijakin. Kaikkia vieraitaan puhutteli kuningas ystävällisesti ja asetti heidät piiriin valtaistuimen ympärille. Muutamat istuivat tuoleilla, toiset jakkaroilla, mutta useimmat istuivat lattialla. Vähät siitä missä istuttiin, kunhan saatiin kuulla kuninkaan satuja!
Kas nyt! — Kaikki olivat hiljaa.
—- Kuu nousi taivaan rannalle hohtavan punaisena! — —
— — Niin alkoi kuningas satunsa.
Kun alkusanat olivat lausutut, silloin lapset istuivat henkeään pidättäen ja kuuntelivat kuninkaan kertomusta.
Kuukaudet kuluivat, vuodet vierivät, ja yhä istui satukuningas linnassaan kertoellen tarinoita Satusaaren lapsille.
Hän kertoi »Melumikosta», »Prinsessa Ruususesta», »Pikku Matista», »Koivusta ja tähdestä», »Sampo Lappelillistä», »Hyrrästä» y.m. Ja sadut eivät koskaan loppuneet, hän kun osasi ulkoa viisikymmentä viisi sataa tuhatta miljoonaa triljoonaa satua.
Joskus kuningas lauloikin satujaan. Hän lauloi niin kauniisti, niin suloisesti ja joskus niin hauskasti ja reippaasti, että lapset riemuissaan yhtyivät lauluun ja lauloivat sykkivin sydämmin satukuninkaan kanssa yhdessä.
Joskus kuningas teki sadusta leikin ja silloin lapsilla oli kaikista hauskinta. Linna monta kertaa kaikui naurusta ja käsientaputuksista, kun kuningas leikki lasten kanssa »Olli Hiihtosta» ja »Kallea ja Kaisaa».
Kerran lapset tahtoivat antaa vanhalle kuninkaalle jotain, josta hän tulisi oikein iloiseksi. Mutta mitähänhevoisivat lahjoittaakuninkaalle?— Se oli vaikea kysymys.
Lapset tuumasivat ja tuumasivat, he ehdottelivat ja neuvottelivat, ja siinä puuhassa meni monta vuotta. Ja kun ei keksitty mitään lahjaa, joka olisi kelvannut kuninkaalle, niin koko tuuma oli mennä myttyyn.
Mutta kun lapset vuosien kuluessa saivat käydä satukuninkaan linnassa oppimassa hyviä ja kauniita ajatuksia, niin he rupesivat ymmärtämään häntä yhä paremmin.
Nyt he tiesivät mikä kelpaisi satukuninkaalle lahjaksi. He tiesivät, ettei satukuningas mistään niin iloinnut kuin siitä, että lapset häneen luottavat, että he häntä rakastavat ja aina säilyttävät mielessään, mitä hän on saduissaan heille opettanut. Ja he tahtoivat hänen neuvoinsa mukaan pysyä uskollisina Jumalaa ja isänmaata kohtaan, ajatella puhtaita ajatuksia, tehdä jaloja tekoja, olla ystävällisiä ihmisille ja aina rakastaa totuutta.
He opettelivat ulkoa kaikki kuninkaan kauniit sadut ja kertoilivat niitä lapsilleen ja lastenlapsilleen. Niin säilyi satukuninkaan ja hänen kauniitten ajatuksiensa muisto ainiaan Satusaaren nuorisossa.
— Lapset hoi! Lähtäänpäs metsään! Ottakaa vasut mukaan! Nyt tarvitaankin aika isoja vasuja!
— Sepä hauskaa! Saammehan kiivetä puihin hakemaan linnunpesiä? —
— Ettehän toki! Varkaat ja rosvothan niin tekevät. Nehän hiipivät toisten kotiin ja ryöstävät itselleen heikkojen ja turvattomien omaisuutta.
— No sitten me kai lähdetään sieniä poimimaan. Niitähän äiti niin mielellään paistaa pannussa perunain kanssa.
— Eipä niinkään! Nyt on ollut pitkä pouta ja sieniä kasvaa vaan sateen jälkeen.
— Kuka arvaa? Meillä on paljon hauskempaa asiaa metsään.
— Ai, minäpäs tiedän! Me mennään torpan Kaisalle kahvipuita kokoomaan!
— Ei, Kaisa muoripa ei olekaan mikään aamun torkku. Hän oli jo metsässä tänäin kello viideltä. Siellä hän kulki selkä köyryssä ja taitteli itselleen kuivia risuja polttopuiksi täksi päivää. Taakka oli raskas. Huomenna lähdemme häntä auttamaan. Silloin saat, Gunnar poika, näyttää reippauttasi. Kylläpä siinä vaan oksat ritisee ja puun juuret paukkuu!
— No mutta marjaanko me sitten menemme?
— Emmepä niinkään. Äidin hillopöntöt ovat jo täpösen täynnä, vahatut paperit suulla ja nimiliput laidoissa. Ja aitassa on iso saavillinen vesipuolukoita, joita talvella syödään takkavalkean ympärillä.
— Kukaan ei ole arvannut oikein. Me lähdemme poimimaan käpyjä. Männynkäpyjä ja kuusenkäpyjä niin paljon kuin ikinä löydämme, me täytämme korit ja säkit ja tuomme monta kuormallista kotiin. Mitä enemmän, sitä parempi!
— Osan siemenkäpyjä kokoomme isälle. Hän kylvää ne maahan, josta kasvaa uusi metsä entisen maahan hakatun sijalle. Tuo nuori metsä sitten suojelee peltoja hallaöinä ja rajutuulten raivotessa. Sieltä saa isä metsän riistaa huonoina viljavuosina. Metsän kasvaessa talon arvokin kasvaa. Näin isä jättää jälkeläisilleen suuren perinnön ja edistää isänmaansa rikkautta ja kauneutta.
— Osan käpyjä me säilytämme talveksi ja annamme niiden iltaisin loimuta takkatulena. Oletteko nähneet miten komea sininen liekki niistä nousee? Ja kuinka ne levittävät iloa ja lämpimyyttä kotiin? —
Näin puheli Kyösti setä lapsille sill'aikaa kuin äiti keräsi koreja ja varusti lapsia metsäretkelle. Samalla setä käytti tilaisuutta opettaaksensa lapsia käyttämään noita lukemattomia pikku käpysiä, jotka muuten jäävät metsään mätänemään.
— Niin, ja minä tuon Essille koko korillisen »lehmiä.» Sitten hänen on oikein hauska leikkiä lehmäsillä, vakuutti pikku Tuure.
— Nyt, lapset, metsään! Yks, kaks, yks, kaks! Onko pojilla housun puntit saappaan varsissa ja tytöillä vanhat hameet yllä? Metsässä on paljon nähtävää, siellä hämähäkin verkot ja puun oksat tekevät kulun vaikeaksi. Ei ole aikaa vaatteita varoa. Ja Kyösti setä taas komensi: »vasen, oikea, yks, kaks, yks, kaks! Hän oli hauska johtaja, ja hänen pikku retkeilijä-joukkonsa riensi iloiten ja nauraen kohden suurta, rikasta metsää.
Tuure pääsi mukaan. Hän sai ensimmäisenä kantaa eväsvasua.
Tuskin oli päästy vaunuvajan nurkan ohitse, ennenkuin Tuure ehdotteli, että istuttaisiin tien viereen syömään. Olisihan tuntunut erinomaisen hauskalta syödä ulkona oikein eväsvasusta, aivan kuten päivämiehet pellolla. Se vasta olisi Tuuren mielestä ollut aika miehen tapaista.
— Sinäpäs olet mainio mies, — nauroi Elsa. — Eiväthän oikeat päivämiehetkään syö metsäeväitä kotinurkissa.
Ja niin Tuuren tuuma meni myttyyn.
— Juostaanpas kilpaa puistikkojen päähän, ehdotti Gunnar.
Tuskin olivat sanat lausutut, ennenkuin kaikki lapset lähtivät juosta vilistämään, niin että hiekka pölysi korkealle ilmaan.
— No, no, Tuure, äläpäs sinä huoli juosta, kyllä toiset pian takaisin tulevat, huusi Kyösti setä.
Mutta Tuure ei kuullut sedän sanoja. Hänen pikku säärensä liikkuivat nopeaan kuin rummun palikat pärryyttäjän käsissä. Samassa sattui varvas kiveen ja poika meni kuperkeikkaa. Lakki lensi kahden sylen päähän tietä pitkin ja Tuuren ympärillä sinkoili voileipiä, lihanpalasia, ja paistettua kalaa. »Päivämiehenruoka» se näin Tuuren korville lenteli.
Siinäkös itkettiin ja naurettiin, kun huomattiin, kuinka voileivät olivat tarttuneet Tuuren vaatteihin. Hauskimmalta näytti se voileipä, joka oli kuperikeikkaa mennessä joutunut Tuuren kämmenen alle, niin että kolme sormea pujottautuivat leipäviipaleen läpitse. Tuure parka oli surkean sekä naurettavan näköinen seistessään siinä hajasäärin ja selkä koukussa. Itkien ja neuvottomana hän katseli kämmeniään, joihin oli muodostunut aivan kuin taikina voista ja hiekasta.
Poika talutettiin joen rannalle, jossa hän perinpohjaisesti pestiin.
Vahti koira piti hyvän huolen siitä, etteivät voileivät ja lihan palaset jääneet tielle kuivamaan.
Hän oli erittäin tyytyväinen noihin odottamattomiin herkkuihin. Vahti olikin ainoa koko seurassa, jonka mielestä tämä oli mainion onnistunut huviretki.
Tuuresta ei ollut tällä kertaa metsään menijäksi, eikä kukaan koko seurassa ollut halukas jatkamaan matkaa ilman eväitä. Päätettiin siis palata koreasti kotiin ja heittää koko retki toiseksi erää.
Paluumatkalla kokivat isommat pojat lohdutella mieliään miten parhaiten taisivat.
— Parasta oli, tuumasi Gunnar, — että tällä kertaa kävi näin nolosti. Tuure on liian pieni ollakseen mukana metsäretkillä. Huomenna lähdemme aikaisin aamulla, jolloin Tuure vielä nukkuu. Silloin me astumme oikein rivakasti ja saamme työn hyvään alkuun.
— No niin, myönsi Jalmari. Olisihan voinut pahemminkin käydä. Äiti aikoi panna vasuun kananmunan kullekin. Kahdeksan kananmunaa! Kyllä siitä olisi tullut kaunis munavelli, kun Tuure olisi saanut olla kokkina ja patana vanha pärevasu.
Hst!… hiljaa! Tuumasta toimeen! Huomisaamuna klo 5!
— Kuka meidät herättää?
— Anna.
— Siitä ei tule mitään. Silloin Tuurekin herää.
— Miina sitten. Hän nousee varhain kahvia keittämään.
— Se käy päinsä. Pyydetään Miinaa.
— Kuru hoi! voi Kuru poikani! Nyt olemme hukassa. Siunaa itsesi ja kuole!
— Mikä on, äitiseni? Onko koiria metsässä?
— Voi Kuru poikaseni kunpa olisivatkin koiria — kunpa olisivat vaikka susia ja karhuja! Mutta ne ovat pahempia kuin sudet ja karhut: ne ovat koulupoikia! Ne kun metsään pääsevät, niin ne tuhoavat kaikki pikku elävät. Koulupoikia minä pelkään enemmän kuin koiria ja susia ja karhuja ja — ja — ja — Kuulehan kokonaista viisi koulupoikaa. Ne minä laskin varpaillani, sillä enhän minä osaa sormillani laskea.
— Istuppas tähän oksalle, niin kerron:
— Minä olin ison kuusen alla kaarnaa nakertelemassa. Silloin kuului metsässä risahdus. Minä pakenin lähemmä juurta päästäkseni tarpeen tullessa käpälämäkeen. Minä odotin. Minä olin korvana koko orava. En uskaltanut väristäkään. Taas kuului risahdus, kuului toinen, kolmas, ja risahduksia seurasi kova melu, joka lähenemistään läheni. Melu kävi niin kovaksi, että minä luulin vihaisen härän olevan liikkeellä. Silloin mieleni tyyntyi, sillä minä tiesin kyllä voivani härän kanssa kilpaa juosta puitten latvoissa, jos niiksi tulisi.
— Mutta vieläkös mitä! Voi sydänkäpyseni, kuinka minä säikähdin! Härkä ei se ollutkaan! Kuulitko, Kuru poikani, se ei ollutkaan härkä, vaan vaan oli — viisi koulupoikaa! Minä olin kuolla säikähdyksestä. Yksi katseli minua puitten takaa ja huusi toisille:
— Kas, orava, orava! Aijai, kuinka se loikkasi. Onpa hauska saada oravanhäntä hattuunsa. Se vasta komealta näyttää…
— Niin — hän sanoi todellakin — oravanhäntä, ja minä taas hypähdin kauhistuksesta, sillä kyllä minä ymmärsin, kenen häntää hän tarkoitti. Sitten hän lähti juoksemaan ja hosui mennessään pensaita kepillä. Mutta silloin minä läksinkin käpälämäkeen. Minä hypätä kepsahdin puuhun ja pian keinuin korkeimmalla oksalla — ja oravanhännän, sen minä tietysti toin mukaani.
Sitten minä hain tuuheimmat oksat piilopaikakseni ja kätkeysin varovasti niiden keskelle. Samalla ilmestyivät toiset pojat. Ja nytkös vasta elämä alkoi. He nauroivat, puhelivat, kiipeilivät puihin ja nuuskivat ja tirkistelivät kaikkea mitä eteen sattui. Ei edes pikku muurahainenkaan saanut olla heiltä rauhassa. Ikäänkuin muurahainen olisi ollut mikään ulkomaan elävä! Ja sitten he viskasivat kepin muurahaiskekoon, jotta muurahaisparat luulisivat ison villipedon väijyvän heidän henkeään. Ja tuo muka on olevinaan hauskaa! Mahtaisikohan koulupojista olla hauskaa, josheidänpäälleen viskattaisiin joku hirviö?
— Pojilla oli suuret vasulliset… tiedätkö mitä?… kuusenkäpyjä! Mitä ihmeitä nuo tekevät oravan ruualla? ajattelin minä. Jokohan koulupojatkin ovat ruvenneet käpyjä syömään?… Ja nyt tulee kaikista hirvein asia:… niin… he puhuivat jotain sellaista, että piti poimittaman kaikki kävyt metsästä takkatuleen talveksi. Kuuletko, joka ainuan käpy—py—py—sen poimivat pojat pois metsästä. Mitä me sitten saamme syödä, sinä, minä ja meidän pikku piikasemme Kurumuru, kun emme saa yhtä ainuata käpy—py—pystä ta—ta—talven varaksi?
— Voi, voi, voi, voi… kaikkien oravien täytyy kuolla… kuolla… kuolla nälkään!
Ja sitten lie molemmat itkeä tihuuttivat yhdessä.
Vielä kerran oravamuori änkytti: »joka iinuan käpy—py—pysen» ja sitten hän huokasi syvään. Oravamuorilla oli niin pieni suu, etteivät sanat sieltä aina mahtuneet oikein ulos tulemaan, vaan kovassa kiireessä rupesivat huulet tytisemään ja hän sanoi »joka iinuan käpy—py—py», kun piti sanoa »joka ainoan käpysen».
— Mikä se oli?
Taas kuului metsästä risujen ratinaa ja jalkain töminää. Oravat tuskin kerkesivät pyhkiä kyyneleitä silmistään, ennenkuin uudelleen kauhistus heidät valtasi. He hyppäsivät toisen puun latvaan paremmin nähdäkseen.
— Härkä tulee! Juoskaa piirissä puitten ympäri, jos se alkaa ahdistaa, kehotti Gunnar. Hiljaa, hiljaa kuin hiiret, ettei se huomaa meitä!
Kaikki kyykistyivät maahan. Tuossa makasivat nyt nuo viisi koulupoikaa vatsallaan maassa ja tähystelivät pensaitten alta härkää, joka mylvien lähestyi heitä. Koulupojat pelkäsivät niin, että sydän pamppaili heidän rinnassaan, sillä he olivat kuulleet, että vihaisten härkien on tapana puskea ihmisiä terävillä sarvillaan, nostaa lapsia korkealle ilmaan ja heitellä heitä kuten palloja edes takaisin niin kauan kuin heissä vähänkin on henkeä. Huu—ui! Sehän olisi hirmuista!
Härkää koulupojat pelkäsivät aivan yhtä paljon kuin muurahaiset keppiä.
Tuolta se nyt tulla tömisti pitkin tietä. Se väänsi maata sarvillaan, se survoi ja potki jaloillaan niin, että lehtiä, oksia ja sammalia sinkoili korkealle ilmaan. Tänään se oli oikein raivoissaan, sillä se oli eksynyt muusta karjasta ja etsi nyt toisia.
— Nyt se katsoa muljottaa tännepäin!
— Eihän toki?
— Kyl—lä, se näkee meidät!
— Nyt se tulee!
— Minä juoksen!
— Älä, älä, hst, hst, hiljaa! Henkesi uhalla pysy alallasi. Nyt ei vielä ole hätää. Hst!…
Härkä tuli yhä lähemmäs. Tuon tuostakin se heitti niskojaan, nosti päänsä ylös ja katseli ympärilleen. Se haisteli sieramillaan. Se astui vähän matkaa, pysähtyi sitten, astui ja pysähtyi uudelleen ja mylvi niin, että koko metsä vapisi. Ja vihdoin… se meni koulupoikien piilopaikan ohitse. Niin, se meni todellakin ohitse! Eikä edes huomannut heitä.
Tuskin oli härkä kadonnut näkyvistä, kun koulupojat kaatoivat hiljaa kaikki kävyt vasuistaan voidakseen juosta nopeammin. Ja niin sitä mentiin niin paljon kuin käpälästä kääntyi!
Oravat puitten latvassa olivat kuulleet koulupoikien tuskan ja näkivät nyt, millä kiireellä he pakenivat metsästä. Mitään niin hullunkurista he eivät olleet koskaan nähneet. Ja he suuresti ihmettelivät.
Kurulta pääsi ensiksi nauru.
— Näetkö mitään? kysyi oravamuori.
— Koulupojat lähtevät käpälämäkeen.
— Näetkö mitään muuta?
— Näen kyllä. Nepä olivat herttaisimpia koulupoikia, mitä eläissäni olen nähnyt. Tiedätkö, äiti, he ovat poimineet käpyset meitä varten. Katsos, kuinka suuri kasa käpyjä! Viisi vasullista kuusenkäpyjä nuo kiltit pojat ovat kantaneet meille. Nyt me saamme pitää herrain päiviä koko syys-ajan. Voi sinua, äiti—tiru—lii, kun pelotit minua äsken. Sinä varmaankin kuulit väärin, mitä nuo siivot koulupojat äsken puhelivat keskenään. Sanoivatko ne todellakin, että joka ainoa käpynen piti poltettaman? kysyi Kuru.
— No en minä nyt niin tarkkaan osaa sanoa … enkä minä niin varmaan muista montako käpyä ne lupasivat jättää metsään; mutta ei suinkaan niitä pitänyt juuri jäämän… niin minä ymmärsin.
— Näetkös, äitiseni, kyllähän se on hyvä, että koulupojatkin saavat talvis-aikaan lämmitellä takkavalkean ympärillä. Ja jos kävyistä on heille hauskuutta, niin kyllähän me minun mielestäni voisimme suoda vähän heillekin ylellisyydestämme. Kyllä ne sittenkin riittävät meille sekä heille… Voi noita kilttiä, herttanterttuisia koulupoikia!
Viisi… kuule, kokonaista viisi vasullista kuusenkäpyjä talvivaroiksi!…
Kesy sorsa pantiin joutsenlampiin. Joutsen katseli uteliaana uutta harmaanruskeata toveriaan. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt sorsaa. Sen vuoksi hän isosti ihmetteli.
— Olipa hauska saada seuraa yksinäisyyteensä, tuumasi joutsen.
Hän polki pari kertaa rivakasti vettä soutimillaan ja purjehti sitten hiljaa ja juhlallisesti sorsan läheisyyteen.
He eivät aluksi ollenkaan suostuneet toisiinsa. Joutsen kolhasi nokallaan sorsaa ja sorsa tarttui joutsenen pyrstösulkaan. Vihdoin joutsen lähti tiehensä ja purjehti toiselle puolen lammikkoa. Ei häntä siihen pelko pakottanut! Vielä mitä! Hänhän oli paljon suurempi ja voimakkaampi kuin tuo vähäpätöinen sorsan rääpyskä. Mutta sorsalla oli paha tapa sotkea vesi sameaksi ympärillään ja pitää itsekseen tyhjää rääkätystä, jota joutsen ei voinut suvaita. Sentähden hän lähti tiehensä.
Sorsa oli pian kuten kotonaan lammikossa ja alkoi elää siellä arkielämäänsä.
Hän rääkätti vanhaan tapaansa mutaisessa rannassa. Hän oikein kaivautui mutaan, niin että ainoastaan pyrstön kärki suorana ja kankeana liikkui veden pinnalla.
Viikot vierivät ja sorsa yhä vaan rääkätti mutaisessa rannassa ja sotki veden sameaksi ympärillään. Hänen ei koskaan tehnyt mieli uida ulommas puhtaampaan veteen. Hän oli tottunut törkyiseen rantaan ja viihtyi paraiten sellaisessa. Silmät seljällään hän tuon tuostakin sukelsi pohjaan. Hän saattoi nähdä veden läpitse. Siellä oli vesikasveja, pikku elukoita, kaloja, toukkia ja muuta hyvää. Sorsa söi niitä mainiolla ruokahalulla. Hän oli mielestään joka päivä kestissä. Alituiseen hän oli ruo'an haussa, ikäänkuin hänen vatsansa olisi ollut pohjaton. Hän ei tehnyt mitään muuta kuin söi syömästä päästyään ja puhua rääkätti kaikesta mitä sattui vedestä löytämään, kaloista, sammakoista, madoista ja hämähäkeistä. Hän kertoi kuinka sukkela hän oli niitä pyytämään, miltä ne maistuivat, kuinka ne pitivät puoliaan, kun hän oli saanut ne leveään nokkaansa, kaulaansa ja kupuunsa. Sorsa ajatteli ääneensä, ja sentähden hänellä ei ollut mitään salaisuuksia. Häneltä sai kuulla jos jotakin, se nimittäin, joka viitsi seistä rannalla hänen laverruksiaan kuuntelemassa. Hän puheli enimmäkseen ruoasta, kuinka matoset kiemurtelivat vielä hänen kuvussaan tuskissaan siitä, että olivat auttamattomasti suljetut tuohon pimeään vankilaan ja muuta sen tapaista.
Nukkumiseen sorsalla ei ollut paljon aikaa. Kello viideltä hän jo veti päänsä siiven alta, ravisti vähän itseään, silitti hätimiten nokalla höyheniään ja riensi taas päivätyöhönsä — syömään nimittäin.
Harvaan ja voimakkaasti, puhtaana ja ylevänä sousi joutsen lammikon keskellä. Hän mittaeli lammen syvyyttä pitkällä kaulallaan. Joka päivä hän pesi itsensä puhtaammaksi entistään, levitti joskus valkeita siipiään ikäänkuin lentoon noustakseen, mutta vaipui takaisin… ne olivat leikatut. Hän tunsi sen. Ja sitten hän muisti muinaisia aikoja. Hänen muistoonsa heijastui meren aava ulappa, sen siintävän viheriät jäävuoret ja ystävät kaukana pohjolassa. Ja samassa hän tunsi katkeraa kaipausta ja vankina olo ahdisti hänen rintaansa. Taasen hän mittasi likaisen lammen syvyyttä, nosti kaulansa korkealle ja koetti tyytyä kohtaloonsa.
Useasti hän yritti lähestyä sorsaa. Olihan hän — paremman puutteessa — sentään seurana yksinäisyydessä. Ja olihan hän koko hauska olento, kun näki hänen tuhinansekaisessa hyväntahtoisuudessaan tirkistelevän harmaankeltaisilla silmillään. Hän oli niin suruttomasti iloinen ja tyytyväinen elämäänsä. Ehkä olisikin parasta heittäytyä huolettomaksi ja elää sorsan tavalla, tuumasi joutsen.
— Ei, ei, se on mahdotonta!
Hän nosti kaulaansa, löi siipiään. Ja taas muistui hänen mieleensä tuo halpamielinen pahantekijä, joka otti hänet kiinni kun hän avuttomana, jalat kiinni jäätyneinä, makasi avannossa kaukana jäämerellä. Hän olisi tahtonut mieluummin kuolla siellä kuin uida rämpiä sorsan kanssa täällä ravirapakossa. Vankina olo lammessa oli hirmuisempaa kuin kuolema lumen ja myrskyjen keskellä kuohuvissa meren aalloissa; siellähän oli hänen kotinsa. Sieltä olivat väkivallan tekijät tuoneet hänet tänne ja leikanneet siivet, jottei hän enää koskaan voisi nousta pilvien tasalle ja etsiä kotia, tuota verratonta, vapaata ja laajaa kotia.
Ei mikään eläin ollut hänen mielestään niin julma kuin ihminen, jolla itsellään oli koti, joka itse osasi kaivata, rakastaa ja toivoa… eikä kuitenkaan antanut hänelle vapautta.
Aikojen kuluessa oli hän kerran toisensa perästä koettanut lähestyä sorsaa, mutta joka kerta oli hän vastenmielisyyden tunteen valtaamana vetäytynyt takaisin lammelle. Mutta mitä useammin hän sorsaa lähestyi, sitä kauemmin hän viipyi hänen seurassaan. Lopulta hän tottui törkyyn, rääkätykseen, sammakkoihin ja hämähäkkeihin. Ja niin sorsasta ja joutsenesta tuli ystävykset.
He rääkättivät yhdessä päivänpaisteessa. He lavertelivat, riitelivät toisinaan ja söivät yhdessä.
Niin vierivät vuodet.
Mutta kerran joutsen huomasi, että hän oli alkanut viihtyä mutaisessa vedessä ja että sorsan suruton rääkätys melkein miellytti häntä. Tuo jalo lintu huomasi, että hän oli alkanut unohtaa itsensä, hyvät tapansa, ihanat muistonsa, entiset ystävänsä.
Eräänä päivänä hän vakaasti ajatteli asemaansa. Hänestä tuntui, kuin olisi hän itsekin ollut muuttumaisillaan sorsaksi. Ja silloin kaikki vanhat muistot heräsivät uudelleen. Hän ajatteli kaiholla sitä korkeata asemaa, mikä hänellä olisi saattanut olla lintujen joukossa, jos hän olisi saanut elää ja kehittyä vapaudessa taivaan tuulien kannattamana. Ja silloin sydämmen suuri tuska puhkesi hiljaiseen valitukseen, ja hän lauloi joutsenlaulunsa, lauloi jäähyväislaulun elämälle, ja… kuoli surusta.
Ihmisten ei ole helppo ymmärtää lintujen kieltä, mutta joutsenen laulua ei voinut selittää muuten kuin yhdellä tavalla. Hän lauloi:
»Ken joutsen jalo on luonnoltaan,Ei sorsaksi muutu milloinkaan!»
Kala-Matilla ja hänen vaimollaan oli torppa järven rannalla. Torpan ympärillä ei ollut pienintäkään puuta eikä pensasta. Ei Matti huolinut puita istutella, sillä eiväthän ne olisi hänen eläissään ennättäneet isoiksi kasvaa, ja kuka tiesi, ken hänen kuoltuaan oli tuleva torpan pitäjäksi. Matti ei tahtonut tehdä turhaa työtä ja sama mieli oli ollut torpan entisilläkin asukkailla. Kukin katsoi vaan omaa etuaan ja siitä syystä oli torpan ympäristö autio; sen seinämillä ei ollut varjoisaa siimestä päivän helteellä eikä suojaa syksymyrskyjen raivotessa.
Matti teki päivätöitä kartanoon ja viljeli sillä välin pientä peltotilkkuaan. Lauantai-iltaisin hän vei verkkonsa apajalle saadakseen sunnuntaiaamuna muutaman pennin kaloista kartanon rouvalta ja jos oikein oli onnistuakseen, niin riitti tuosta Kala-Matin omallekin pöydälle hyvä kalakeitto.
Vaimo teki työtä tarmonsa takaa ja koetti parhaansa perään kasvattaa lapsiansakin. He olivat jumalista väkeä, nuo Rantalaiset. Anna muori niiasi syvään kirkon kynnyksellä ja kun kinkerissä oltiin, niin Kala-Matti eukkoineen osasi katekismuksen paremmin kuin kukaan muu heidän ijällään. Matti ei kiroillut eikä ollut viinaan menevä, ja Anna oli aivan yhtä hyvä kuin muutkin muorit.
Lapset kasvoivat suuriksi.
Tyttö oli saanut Eevan nimen pappilan neidin muistoksi ja pojan nimi oli Aleksanteri keisarin mukaan. Naapurin väen mielestä oli ollut hieman sopimatonta antaa pojalle noin suurellinen nimi. Rantalaisia hiljakseen moitiskeltiin siitä ja ennustettiin pojan tuottavan surua suureksi tultuaan, kun oli annettu ylpeyden hengen saada valtaa jo kasteelle vietäessä. »Ylpeys käy lankeemuksen edellä,» varottivat kylän mummot. Mutta Matin mielestä oli nimi sellainen kuin sen olla piti, ja siihen se jäi.
Alkoipa kouluaika. Eeva oli täyttänyt seitsemän vuotta ja Santtu oli kymmenvuotias. Annan mielestä lapsia tarvittiin kotona ja Matti puolestaan ei suvainnut noita uusia tapoja — kouluja ja muita sellaisia. Lapset juoksentelivat jouten pitkin tanhuvia, avasivat porttia matkustajille ja viettivät aikansa miten milloinkin. Joskus he riitelivät keskenään, mutta yleensä lie pysyivat varsin hyvässä sovussa, joko sitten tehtiin hyvää tahi pahaa.
Muutamana päivänä oli Anna pannut tyttärensä porstuaan kirnuamaan ja Santtu istui tuvassa lukien ensimmäistä pääkappaletta pitkästä katekismuksesta. Hänen oli määrä oppia läksynsä siksi kuin kirnu tuli voille. Mutta lukemisesta ei tahtonut tulla mitään. Ajatukset harhailivat omia aikojaan. Santtu muisti kanoja, kissaa ja kaikellaisia hauskoja asioita… kirja vaan tuntui niin ikävältä.
Millä keinoin pääsisi läksyjä lukemasta?
— Aha, tiedänpäs keinon kun tiedänkin! tuumasi Santtu.
— Tahdotkos minun ison kaarnalaivani? Saat sen oikein omaksesi.
— Aijai, saanko minä laivan?
— Saat kyllä, mutta ei sellaista kapinetta ilmaiseksi anneta.
— Mitäs sinä sitten tahdot siitä?
— Saat sen hyvin halvasta. Osaatko huutaa ja olla vaiti, niin saat laivan? Osaatko? Sano!… Jos osaat olla vaiti kuin kuollut kärpänen, etkä sano kenellekään, että minä olen käskenyt sinua huutamaan, niin kaarnalaiva on omasi.
— Mitäs minun pitää sitte huutaa?
— Huuda ja itke oikein täyttä kurkkua siitä, että minun täytyy lukea läksyä, niin äiti ehkä antaa minun heittää sikseen koko lukemisen. Hän ei koskaan jaksa kuulla huutoa silloin kuin hänellä on paljon työtä. Alappas porata nyt, niin saat laivan vaivastasi… Siinä on punainen purje ja lippu ja mastot ja kaikki.
Eeva teki työtä käskettyä. Hän huutaa porasi täyttä kurkkua, ja lopuksi hän itsekin luuli, että hänellä oli jotakin itkettävää. Äiti juoksi tuon tuostakin sisälle lohduttaakseen tyttöään, mutta mikään ei auttanut.
— Mikähän nyt on tyttöön tullut, kun se niin veljeään säälii? ihmetteli Anna itsekseen. Hän vuoroin suuttui, toisin vuoroin leppyi, mutta kun puolisen tuntia oli kulunut ja tyttö yhä vaan itkeä nyyrytti, tuskastui hän ja ajoi molemmat lapset ulos ovesta.
Eeva ja Santtu juosta vilkelsivät järven rantaan.
Kaarnalaiva oli nyt Eevan oma.
Santtu aikoi opettaa uutta kapteenia laivaa kuljettamaan. Hän kääri ylös housun lahkeensa ja latoi laivan täyteen kahvikupin palasia, kuusenkäpyjä, lastuja ja kaikellaista muuta kallista tavaraa.
Sitten hän kahlasi kauas rannasta vetäen laivaa perässään ja toi sen taas takaisin kiven luokse satamaan »ulkomaanmatkalta», joiksi Santtu kahlausretkiään nimitti.
Pikku Eeva koetti kääriä ylös hameitaan ja kahlasi hänkin vuoroonsa laivoineen aivan niinkuin oli nähnyt ison veljensä tekevän. Hän meni yhä syvemmälle. Santtu heitteli rannalta kiviä järveen näyttääkseen, että laiva pysyi pystyssä, vaikka laineet loiskivat.
Molskis!
Molskis!
Loiskis! Läiskis! Niin pani vesi, kun kivet sinkoilivat laivaa kohden. Joskus tuli monta kiveä yhtaikaa. Vesi lainehti, laiva keikkui aalloilla ja kallisarvoinen lasti oli vaarassa.
Molskis!
Sepäs oli aikamoinen kivi. Kapteeni pelästyi ja putosi istuilleen järveen. Päätä vaan näkyi veden pinnalta. Vesi oli joutunut kovaan liikkeeseen ja laiva keikkui rantaa kohden hyökkylaineitten ajamana. Santtu auttoi Eevan vedestä. Hame pantiin päivänpaisteeseen kuivamaan ja muut vaatteet, niin märkiä kuin olivatkin, saivat jäädä tytön ylle, sillä eihän äiti niitä näkisi, kunhan vaan saataisiin kuiva hame päälle. Niin ajattelivat lapset.
Vihdoin tuli nälkä, ja nälkä ajoi lapset kotiin. Alla päin palasi kaarnalaivan uusi kapteeni ensimmäiseltä purjehdusretkeltään.
Mutta laiva oli hänestä soma ja mieluinen. Se oli nyt hänen iki omansa ja hän kantoi sitä itse kotiin rannasta. Santtu ei koskaan ollut antanut hänen kantaa laivaa, kun se oli hänen omansa.
Voin oli äiti kirnunnut valmiiksi ja puuro höyrysi liedellä. Lasten herahti vesi kielelle ja he riensivät heti pienine kivivatineen äidin luo ja pyysivät puuroa padasta.
— Eipäs anneta, sanoi Anna muori. Jokos luit läksysi? — Jokos kirnusit maidon? »Joka ei tahdo työtä tehdä, ei hänen syömänkään pidä.» Ei puuro olisi tullut keitetyksi eikä isän housut paikatuiksi ilman työtä. Kunkin tulee visusti tehdä tehtävänsä.
Lasten pettymys oli suuri.
Santtu haki nyrpeillä mielin kirjansa penkin päästä. Mutta nyt vasta lukeminen tuntuikin vaikealta, kun oli yhtaikaa kolme vihollista voitettavana: läksy, nälkä ja laiskuus.
Hiki tippui Santun otsasta ja suupielet vavahtelivat mielipahasta. Nyt poika huomasi, ettei tässä enää ollut apua kepposista. Läksyn täytyi mennä päähän, ennenkuin puuro sai suljua suuhun.
Uuuuuu! Uuuuuu! ui, ui, ih, ih, ihhh! uuuu!
Se oli Eevan itku. Hänen mielestään sopi vielä hiukan porata kaarnalaivan edestä, koska sitä näkyi tarvittavan. Kukapa tietää, vaikka äiti nytkin väsyisi itkuun ja antaisi puuroa. Auttoihan se temppu aamullakin.
Mutta nytpäs ei itkusta ollut apua. Äiti haki luudan nurkasta ja lupasi antaa Eevalle »koivujuustoa».
Kyllä Eeva tunsi vanhastaan, miltä »koivujuusto» maistui. Siksi hän vapisi, kuni haavan lehti, nähdessään äidin lähestyvän iso vitsa kädessä.
Santtu oli jähmettyä kauhusta, sillä hän huomasi, että nyt lähestyi… hirmuinen hetki.
Mitä tehdä?… Santtu ei saanut rauhaa istuallaan. Hän nousi penkiltä, istui taasen ja nousi uudestaan. Omatunto käski häntä tunnustamaan äidille, että hän oli syyllinen. Toinen ääni kielsi häntä puhumasta. Mutta omantunnon ääni pääsi voitolle. Santtu juoksi äidin luo ja huusi itku kurkussa:
— Äiti, äiti! Älkää lyökö Eevaa; minun se on syyni… ihan kokonaan!
Hän heittäysi Eevan viereen ikäänkuin suojellakseen pikku siskoaan. Hän ei jaksanut nähdä Eevaa lyötävän hänen tähtensä.
Nyt Santtu tunnusti koko aamullisen asian äidilleen. Hän kertoi, miten Eeva oli hänen pyynnöstään ruvennut itkemään, miten hän oli pudonnut järveen, istunut märkä paita yllä, kärsinyt nälkää ja saanut mielipahaa hänen tähtensä. Santtu pyysi ja rukoili, ettei äiti löisi Eevaa, vaan antaisi anteeksi, ja sitä pyytäessään hän itki katkerasti.
Tällä kertaa jäi »koivujuusto» maistamatta, mutta rangaistus tuli kuitenkin toisella lailla. Paha tuo aina pahan palkan. Pikku Eeva sairastui vilustumisesta. Santtu pelkäsi hänen kuolevan ja siitä hän itki katkerasti, kun tiesi itse olevansa syyllinen siskonsa sairauteen. Hän olisi kymmenen kertaa mieluummin suonut itse olevansa kipeänä. Kun Santtu yöllä kuuli Eevan yskivän, silloin nousi hän vuoteeltaan, hiipi hiljaa Eevan luokse ja antoi hänelle vettä juoda. Rantalan tuvassa oli suru ylimmillään, kun Eeva makasi kuumeessaan kuoleman kielissä.
Mutta tauti menikin ohitse.
Se ilta, jolloin Eeva ensin sairastui, oli ollut merkillinen ilta. Äiti oli puhunut kauniisti lapsille. Kaikki olivat menneet levolle ja hiljaisuus vallitsi tuvassa. Silloin nousi pikku Eeva vuoteeltaan ja kätki jotain paitansa poimuihin. Hän hiipi veljensä vuoteen viereen ja kuiskasi:
— Santun laiva!
Suuri märkä kaarnan kappale putosi sänkyyn Santun peitteen alle ja Eeva juoksi takaisin vuoteelleen.
Laiva oli saanut vanhan omistajansa takaisin.
Äiti oli rahatyössä. Pekka makasi kehdossa. Sere istui laidalla ja tuuti niin, että veljen pää vaappui edestakaisin aivan kuin kylän keinu. Hän lauloi lujalla äänellä: »Huis sika metsään, tuo Pekalle marjoja punaisessa pussisessa, sinisessä säkkisessä.» Ja veli nukkui kuin terveet lapset ainakin. Vähitellen Sere herkesi tuutimasta, niin että kärpänen sai aikaa tepastella Pekan pyöreiden punaposkien yli.
Sere oli vaan kuusivuotias.
Siellä hän istui Pekan kanssa yksinään hiljaisessa tuvassa. Ei kissaakaan edes näkynyt. Se oli lähtenyt hiiriä pyytämään, kun maitokuppi oli liian kauan ollut tyhjänä.
— Kaak, kaak, äänteli kana pihalla.
Sere juoksi ikkunaan. Sekin jo oli hauskaa, että kana kaakotti ulkona, kun sisässä oli niin ikävää.
Sere oli toimekas pikku tyttö. Koti oli köyhä, ja kun äiti oli ulkona rahatyössä, niin Sere oli keittäjä, lapsenhoitaja, siivooja, kanapiika ja torpan emäntä yht'aikaa. Tavallisesti hän teki tehtävänsä reippaasti ja kunnollisesti, mutta sattui onnettomuuksiakin toisinaan tulemaan.
Kun kana kaakotti, väänteli päätään ja tirkisteli ikkunasta sisään, niin Seren teki mieli heittää sille leipäpuretusta. Hän kapusi tuolille ja koetti saada käteensä hyllyllä olevan leivänpalasen. Äiti oli hiirien takia pannut sen korkealle.
Sere kohottausi varpailleen, minkä jaksoi, mutta työnsi samassa hyllyltä alas kivivadin, joka kolisten putosi lattialle.
Seren pieni sydän tykytti säikähdyksestä. Pekka heräsi, ja sitten lapset yhdessä itkivät hyvän aikaa.
Mutta eihän asia itkusta parannut. Pekka otettiin kehdosta. Vaivalla sai Sere hänet raapotetuksi pöydälle kanaa katsomaan.
Istu hiljaa, Pekka poju! Sere kutsuu kanan ikkunan alle.
Pekka ei ymmärtänyt vähääkään koko varotuksesta. Hän näki vaan, että sisar tarttui tuvan oveen lähteäksensä viemään leipää kanalle. Hän ojensihe sinne päin, huusi ja sätkytteli vähä pieniä sääriään ja… putosi selkä edellä lattialle pienen jakkaran päälle.
Pekka huusi hirveästi.
Sere parka helisteli, minkä jaksoi, lusikkaa läkkituopissa, mutta ei sekään veljeä viihdyttänyt. Sere ei ollut koskaan nähnyt Pekan huutavan niin kuin nyt.
Vihdoinkin tuli äiti kotiin. Sere pantiin tilille tapaturmasta, ja äiti huomasi heti, että Pekkaa oli kohdannut suuri onnettomuus.
Pekka oli taittanut käsivartensa ja loukannut pahasti selkänsä.
Äiti ja Sere hoitelivat häntä parhaansa perään, mutta he eivät ymmärtäneet, että Pekka parka oli niin vaikeita vammoja saanut, ennenkuin äiti muutaman viikon kuluttua vei pojan kaupungin sairashuoneeseen. Siellä Pekka sai maata pitkät ajat.
Mutta apu tuli liian myöhään. Lääkärien täytyi leikata käsivarsi pois, ja lapsen, joka ei vielä edes osannut seisoa jaloillaan, täytyi sittemmin kipeän selkänsä takia oppia käymään sauvojen varassa.
Äiti kuoli muutamien vuosien kuluttua ja Sere meni palvelukseen. Pekka joutui vieraille ihmisille ruotuvaivaiseksi. Siellä hän istui kyyryllään vuoteella monta pitkää vuotta. Pekka parka unohdettiin. Toisinaan ei muistettu antaa hänelle ruokaakaan. Ei kukaan ollut oikein hyvä hänelle. Kullakin oli täysi työ vaan omista puuhistaan. Eikä kukaan ehtinyt hänelle mitään opettamaan.
Lapsena Pekalla oli tapana itkeä, kun hän jätettiin yksin avuttomana kotiin. Hänen ainoana ilonansa oli kissa, joka toisinaan tuli hänen sänkyynsä hyrräämään.
Tuo herttainen pikku kissa, se oli niin ystävällinen Pekka paralle.
Näin istui Pekka kaksikymmentä viisi vuotta, aina samassa asennossa. Mutta sitten hänelle alkoi onnen päivät. Hän vietiin ruodille toiseen paikkaan, joka oli kirkon kylässä lähellä kansakoulua. Siellä kansakoulunopettaja tuli tuntemaan Pekan ja auttoi häntä monella tavalla.
Hän opetti Pekkaa tekemään työtä sekä rakastamaan työtä. Hän hankki Pekalle pienen koneen, jota tämä käytti pois sahatun käden asemesta. Opettaja neuvoi Pekkaa pujottelemaan tuolinpohjia rottingista, kutomaan nauhaa ja valmistamaan monellaisia pikku teoksia, joita hän itse oli oppinut raajarikkoisten koulussa Helsingissä.
Pekka sai työllään 30 penniä päivässä. Ja kuolinpäiväänsä asti söi hän omaa ansaitsemaansa leipää.
Pekka tunsi itsensä onnelliseksi. Hän tiesi maailmassa olevan monta, joiden kohtalo oli paljoa kovempi kuin hänen. Olihan hän itse istunut 25 vuotta aina samassa paikassa kaikkien unohtamana, ilman työtä ja tietämättä mitään, mikä olisi antanut ajatuksille sisällystä. Silloin hän todella oli ollut onneton. Nyt hänellä oli työtä ja oli ystäviä. Täälläkin oli kissa, joka ystävällisesti hyrräten kehräsi päätään Pekan polveen ja piti hänen keräänsä leikkikalunaan, kun se putosi lattialle. Opettaja kävi tuon tuostakin häntä tervehtimässä, naapurien väki tilasi häneltä töitä ja talon pikku Elsa luki hänen kuullensa läksyjään. Lukipa Elsa joskus joutohetkinä Pekalle satujakin. Silloin he yhdessä raikkaasti nauroivat »Pikku Mattia» ja »Olli Hiihtosta» ja muita hauskoja juttuja, joita Elsa oli kuullut ääneen luettavan käsityötunneilla koulussa.
Vanhaksi tultuaan Pekka kertoi Elsan satuja muille lapsille.
Ja Pekka oli lasten mielestä hauska setä. He kävivät usein hänen luonaan satuja kuulemassa. Ja niin ei Pekan enää tarvinnut viettää päiviänsä yksin ja ihmisten unohtamana. Hän oli oppinut jakamaan iloa muille ja itse hän oli iloisin iloisten joukossa.
Heikin kanarialintu asui isossa rautalankahäkissä eteisen pöydällä.Linnun nimi oli Sirri.
Oli kevät.
Sirri visersi ja varpuset kuuntelivat ulkona ikkunalaudalla. Siellä oli koko parvi kotivarpusia.
Sirri hyppeli häkissään, nokkasi väliin siemenen kupista, kastoi nokkansa veteen ja lauloi laulamasta päästyään; väliin se pani päänsä kallelleen ja visersi hiljaa suruisan säveleen.
Kukaan ei käsittänyt, mitä Sirrin viserrys merkitsi, mutta Heikin mielestä oli luonnollista, että siinä piili joku ajatus, ja sen vuoksi hän koetti tarkoin kuunnella lintunsa laulua. Hän piti paljon Sirristä, ja siksi hän tahtoi oppia ymmärtämään sen kieltä. Helppoa se ei ollut. Vähä väliä Heikki ja Sirri ymmärsivät väärin toisiaan. Kun Sirri visersi vettä kylpeäkseen, niin hän sai hampunsiemeniä tahi sokeripalan, ja kun hän pyrki häkistä hetkeksi lentelemään, niin Heikki toi hänelle ruohoja.
Muutamana päivänä Sirri visersi tavallista suruisemmin. Oli aivan kuin se olisi valittanut kohtaloaan. Heikki kuunteli Sirrin viserrystä ja koetti selittää sen merkitystä.
Ikkunan alla oli koivu, jonka lehdet pyrkivät hiiren korvalle. Koivun alla lirisi pikku puronen. Vetensä oli se saanut isosta lumi-ukosta, jonka sääret ja käsivarret sulivat kevätauringon paisteessa. Nenänsä ja korvansa se oli jo aikoja sitten menettänyt. Pojat eivät löytäneet edes sen vertaa lunta, että olisivat saaneet uuden nenän lumi-ukolle. Talvi oli mennyt menojaan ja kevään mukana tuli uudet leikit.
Lapsilla oli lupaa koulusta ja kevät loi iloa mieliin. Sirrinkin täytyi saada tuntea kevätriemua. Sen täytyi päästä huoneeseen lentelemään siksi aikaa, kuin Heikki puhdistaisi häkin lattiaa.
Heikki raotti häkin ovea.
Hei! Vilaus vaan, niin Sirri oli lentänyt läpi huoneen ja… pujahti ulos ikkunasta! Voi toki! Kuka olikaan jättänyt ikkunan auki?!
Sirri hyppeli riemuissaan oksalta oksalle. Hän lensi koivun latvasta haavan latvaan, haavan oksilta katajapensaasen. Heikki juoksi hädissään pitkin pihaa häkki kädessä. Viimeisen kerran hän näki Sirrin kuusen latvassa. Sieltä se lehasti lentoon ja katosi kauas metsään.
Heikki viipyi päivälliseen asti Sirriä etsimässä. Vihdoin hän palasi kotiin ja istui toisten lasten kanssa suuren pöydän ympärillä ruokasalissa.
— Heleijaa! Nyt saadaan pannukakkua! kuului yhtaikaa neljästä suusta ja kahdeksan säteilevää silmää loisti ilosta, kun keittiön ovi avattiin.
Vilho siveli kädellä rintaansa näyttääkseen, kuinka pannukakun piti luistaa alas. Anna hyppi tuolillaan. Elsa oli vähällä pistää nenänsä pannukakkulautaselle ja pikku veikon kädestä putosi lusikka pöydälle. Hän nauroi niin, että tusina valkoisia hampaita kiilsi suussa kuin heleä helminauha. Käsiään kurottaen lapset odottivat ruskeata, sokeroitua pannukakkua.
Pikku Heikki yksin istui totisena. Häneltä oli kadonnut ystävä… ja sitä eivät mitkään herkut voineet palkita.
Olihan se hänen oma syynsä. Miks'ei hän huomannut, että ikkunan yläruutu oli auki?
Mutta Sirrillä oli iloisin päivä koko hänen elämässään. Hän lensi ja hyppeli, hän lauloi ja riemuitsi. Hän sai tuhansia tuttavia lintujen maailmasta tuolla suuressa, ihanassa metsässä.
Mutta sitten tuli ilta ja aurinko laski metsän taa.
Metsässä alkoi hämärtää. Linnut lakkasivat laulamasta. Kevätilma tuntui kolealta. Sirri pörristi höyhenensä ja asettihe pyöreänä pikku höyhenkeränä oksalle. Hän asetti pienet varpaansa hyvin lähelle toisiaan ja… nukkui.
Kastehelmi valahti alas oksalta. Sirri säpsähti ja heräsi. Hän joi kastepisaran. Se oli hänen aamukahvinsa. Ja sitten hän ojensi päänsä hakeakseen siemeniä kupista. Mutta kuppia ei ollutkaan. Heikkiä ei näkynyt ja kukaan ei pitänyt huolta Sirristä. Hän oli tottunut asumaan lämpimässä huoneessa ja syömään valmista ruokaa siemenkupista. Sen vuoksi hänen oli nyt niin vaikea itse hoitaa itseään. Töin tuskin Sirri löysi ruokaa suuhunsa. Keväällä ja kesällä saattoi sentään jotenkuten tulla toimeen. Syksy saapui, puista putosi lehdet ja lintujen laulu vaikeni metsässä.
— Vaak, vaak! pani varis lähtien lämpimämpiin maihin. Samaa tietä menivät muutkin linnut. Pikku Sirri vaan istui yksinänsä puun oksalla. Hän oli häkissä syntynyt. Siellä oli aina ollut lämmintä. Siksi ei Sirri älynnyt lähteä pois pohjatuulia pakoon. Hän pörristi vähä väliä höyheniään, ravisteli märkiä siipiään, pisti nokkansa siiven alle, muutteli yhtenään pieniä palelevia jalkojaan. Sirrin oli kylmä. Ja kun talvi tuli, niin Sirriä ei ollut enää.
Päivänkukka kasvoi pellonpientareella ja katseli maantielle suurella keltaisella silmällään. Hän näytti alakuloiselta; ja synkkämielinen hän olikin luonteeltaan. Ihmiset eivät häntä oikein ymmärtäneet. Päivänkukkiahan kasvoi kaikkialla, nurmilla ja teitten varsilla ihmisten jaloissa, ja siksi niitä ei pidetty minään kallisarvoisina kukkina. Moni sanoi niitä »harakanhatuiksi» tahi mokomiksi tietäjä-akoiksi, jotka arvelematta kehtasivat ennustaa milloin totta, milloin valhetta. Ja ihmiset usein tallasivat päivänkukan jalkoihinsa tai repivät sen maasta juurineen ja heittivät sen heti kädestään kedolle kuolemaan.
Harvat hänestä oikein pitivät; aniharvat huomasivat jäykkyydessä ylevyyttä ja hienoutta, säännöllisyydessä kauneutta, väreissä rauhaa ja voimaa.
Päivänkukan ennustustaito, se oli vaan ihmisten keksintöä. Kun päivänkukka joskus ennustitoivoatoivottomalle,uskoasille, jolta puuttui uskallusta,rakkauttajollekin, joka oli rakkautta vailla, silloin sen sydän värisi osanotosta niin, että kukan lehdet putosivat maahan toinen toisensa perästä. Hän itse ei tahtonut ennustaa, mutta ihmiset pakottivat häntä siihen ja salaisuuksiaan tiedustellessaan tappoivat päivänkukan, huolimatta siitä, oliko hänen ennustuksensa oikea tahi väärä.
Ennustaessaan oli päivänkukka nähnyt toisten riemuitsevan, toisten itkevän, toiset taas hymyilivät ylenkatseellisesti, ja silloin hän olisi niin mielellään suonut osaavansa puhua. Hän olisi joskus tahtonut lausua ihmisille sydämmensä hiljaiset mietteet, mutta hän saattoi vaan kuiskata, ja hänen kuiskauksensa oli niin hiljainen, että ani harvat sitä ymmärsivät.
Oli keski kesä. Päivänkukka seisoi muitten joukossa juhlallisen tyynenä ja arvokkaana. Silloin yleni hänen rinnallaan, ihan kuin samasta juuresta kasvaneena, pieni sininen kellokukkanen. Joka ainoa tuulen henkäys tempasi kellonnuoraa, ja tuo kevyt kello heilui ja keikkui edestakaisin ja soittaa kilkatti päivänkukan korvansuussa, niin että tämä vavahteli hermostuneena.
Kellokukan luonne oli aivan toista laatua kuin päivänkukan. Hän oli iloinen, häilyväinen ja siihen määrin avomielinen, että jokainen, ken vaan tahtoi, saattoi nähdä hänen syvimpään sydämmeensä asti. Herttainen hän oli myöskin, tuo pikku, sinikello, joka nyökkäili pienoista päätään joka suunnalle. Mutta tyhjä hän oli; ei kastepisarakaan löytänyt lymypaikkaa hänen terälehdillään. Ei hänen tyhjässä päässään ollut mitään muuta kuin pitkä keltainen nokka.
Siksipä hän ei ollutkaan liioin viisas, olipahan vaan hieman nenäkäs toisinaan. Utelias hän oli myöskin. Joka ainoa ohi kulkeva ihminen, jokainen lehti, jota tuuli lennätti, joka ainoa korsi, joka kasvoi ympäristöllä ja jokainen pikku elävä, jonka hän näki maassa matelevan, teki hänet levottomaksi. Alinomaa kellokukkanen soittaa kilkatti päivänkukan korvan juureessa pyytäen häntä kertomaan jotain uutta.
Päivänkukan olisi hänen mielestään pitänyt nähdä koko maailma suurella silmällään. Mutta eihän päivänkukka tahtonut uskoa havaintojaan tuollaiselle tuulihatulle, joka seisoi suu auki kaiket päivää.
Päivänkukka ei enää saanut hetken rauhaa pellonpientareella, ja hän olisi mielellään hiukan siirtynyt syrjään sovinnon vuoksi, mutta hän ei voinut hypätä tiehensä yhdellä jalalla, ja useampia hänellä ei ollut.
Päivänkukalla ja kellokukalla oli molemmilla hyvät puolensa. Toiset pitivät enemmän kellokukasta, toiset päivänkukasta. Mutta toistensa seurassa ne eivät viihtyneet, eivät ainakaan samalla turvekokkareella, sillä ne eivät ymmärtäneet toisiaan, ja niillä oli erilainen luonne. Mutta koska kohtalo oli asettanut ne saman pellon pientareelle, niin ne koettivat vaikuttaa toisiinsa niin hyvin kuin voivat; ja siksi he ystävällisesti nyökkäsivät päätä toisilleen Tuo vakavampi ja lujaluontoisempi päivänkukka antoi kellokukalle viisaita neuvoja ja herätti hänessä jaloja ajatuksia, ja niin hänestä vähitellen katosi liiallinen häilyväisyys. Hän oli aikaa voittain kasvanut suuremmaksi ja saanut enemmän ikää sekä järkeä päähänsä, ja se oli hänelle kaikin puolin eduksi.
Kellokukka puolestaan sai päivänkukan joskus remahtamaan raikkaaseen, sydämmelliseen nauruun, joka oikein mieltä virkisti, ja silloin päivänkukka näytti niin iloiselta ja raittiilta, kun hänen valkoiset lehtensä loistivat kirkkaina päivänpaisteessa.
Eräänä päivänä tuli pellolle mies suuri viikate olalla. Kun kellokukka näki viikatemiehen uhkaavasti häilyttävän asettaan heinikossa, niin hän soitti levottomasti pelottaakseen häntä pois. Hän oli nuori ja olisi mielellään tahtonut vielä hetken aikaa elää. Mutta päivänkukka oli jo elänyt tarpeeksi. Hän oli väsyksissä ja tahtoi mielellään laskea levolle uutta kesää odottamaan. Sen vuoksi hänestä oli mieluisempaa kaatua keskellä kesää joutuakseen lammasten ravinnoksi, kuin kuihtuen odottaa syksyn halloja.
Kaarlo tahtoi olla isänsä kaltainen kaikin puolin. Isä oli pitkä. Hän tahtoi myöskin kasvaa pitkäksi. Monta kertaa päivässä hän mittasi itseään asettumalla selkä suorana ovenpieleen, johon isä oli vetänyt viirun silloin kuin Kaarlo täytti viisi vuotta. Kasvaminen kävi niin hitaasti Kaarlon mielestä. Kerran hän ei muistanut vähään aikaan mitata, ja kun hän sen jälkeen asettui mittamerkin alle, niin päälaki olikin puolta tuumaa korkeammalla kuin viiru. Silloin Kaarlo iloissaan heitti kolme kertaa kuperikeikkaa salin lattialla; niin hauska hänestä oli kasvaa isän pituiseksi.
Isällä oli kultareunuksinen univormu ja miekka vyöllä. Pikku Kaarlo asteli uljaasti pitkin pihaa puusapeleineen ja paperikypäri päässä. Hän komensi kanoja ja kanat lähtivät huutaen ja kaakottaen pakoon, sillä he huomasivat että Kaarlo oli heitä mahtavampi. Ei edes kukko uskaltanut tehdä vastarintaa. Hän, joka muuten kyllä osoitti mahtiaan kanapihassa, läksi Kaarlon tullessa kiiruimman kautta käpälämäkeen.
Kerran näki Kaarlo palavan sikarinpätkän tiellä. Hän meni lähemmäs katsomaan.
— Sepä mainiota! Oikea sikarinpätkä, ja valmiiksi sytytettykin!
Kyllä kai se mahtaa maistua makealta, koska isä aina polttaa. Ei pannukakkukaan taida olla niin makeata; isähän aina ottaa sikarin syömästä päästyä, tuumasi Kaarlo ja pisti sikarin suuhunsa. Ja niin astui hän pitkin askelin eteenpäin pitäen sikaria etu- ja keskisormen välissä.
Harakat aidanseipäissä nauraa räkättivät pikku herralle. He eivät olleet koskaan nähneet niin pienen miehen suussa sikaria, ja siksi se näytti heidän mielestään niin hullunkuriselta.
— He—hei sitä herraa! Nauttikaa terveenä! huusi yksi harakkaparvesta ja keikutti useita kertoja pitkää häntäänsä.
Kyllä minä näin sikarinpätkän tiellä ennen sinun tuloasi, hyvä herra. Mutta minäpäs en huolikaan mokomista herkuista. Harakka sikari suussa! Sepä näyttäisi hullunkuriselta! Nauti terveenä, nauti terveenä! Näin räkätti harakka tehden joka kerta niin syvän kumarruksen, että häntä keikahti pystyyn.
Kaarlo ei ollut kuulevinaankaan harakkain naurua. Hän kulki vaan tietä pitkin ja puhalteli isoja savupilviä sikaristaan. Hän oli luulevinansa, että sikari maistui hyvältä. Mutta surkea loppupa siitä tulikin. Kun Kaarlo oli vähän aikaa polttanut, niin hänestä tuntui aivan kuin olisi hän saanut oksennusjauhoja. Vihdoin pojalta pääsi itku ja hänen täytyi käydä maata, eikä saanut edes syödä pannukakkua eikä rusinasoppaa päivälliseksi. Niin kipeä hän oli sikarin takia.
— Hyi, kuinka isä saattaakaan pitää tuollaisesta? Ja minkähän tähden hän ei siitä sairasta? Kukaties hän sittenkin on kipeä tupakista, vaikkei hän ole sitä huomaavinaan, hän kun on iso ja vahva ja oikea mies, ajatteli Kaarlo poika.
Siitä hetkestä Kaarlo ei pannut sikaria suuhunsa. Hän ei tästä lähin ollut näkevinäänkään mokomia makupaloja, vaikka niitä olisi ollut isot joukot maantiellä.
Kerran Kaarlo näki isänsä astelevan syvissä mietteissä pitkin lattiaa. Hän asettui ovensuuhun ja katseli tarkasti isän päätä. Poika ei oikein tiennyt, tohtisiko sanoa isälle mitä mielessä oli. Mutta silloin isä pysähtyikin ja kysyi ystävällisesti Kaarlolta:
— No, poikaseni, onko sinulla mitään asiaa isälle?
— Isä hoi, sanoi silloin Kaarlo rohkaistuneena. — Minkätähden sinulta on lähtenyt tukka päästä?
— Katsos, lapsi kultani, ankara työ ja suuret huolet sen ovat tehneet.
— Vai niin, ajatteli pikku Kaarlo — työ ja huolet.
Työtä hän kyllä voisi ruveta tekemään, mutta … huolet, mistähän niitä saisi? Ja mitähän ne huolet oikein ovatkaan?… Kuinkahan Kaarlo voisi saada itselleen huolia?
Nyt päätti Kaarlo ruveta oikein työtä tekemään. Siitä päivästä hän nähtiin myötäänsä juoksemassa.
Hän juoksi edestakaisin, ristiin rastiin, niin että hiki tippui otsasta. Juokseminen oli hänen mielestään työtä, sillä kun Pelle ruuna kerran oli kärrien eteen valjastettuna juossut pitkän matkan, niin tallirenki sanoi:
Tänään on Pelle ollut työssä koko päivän.
Isä oli tullut kaljupäiseksi työstä, ja pikku Kaarlo tahtoi myöskin tulla kaljupääksi, ja siitä syystä hän teki työtä niin että hänen vaaleat pikku kiharansa löyhkyivät tuulessa.
Mutta — hiukset eivät lähteneetkään!
Maanantaipäivän sanomalehti oli tullut. Isä istui sanomalehteä silmäillen ja lausui äidille:
Kuulehan äiti, Kaarlo pitäisi panna veistokouluun. Siellä hän saisi sopivaa ja terveellistä työtä. Poika on viisivuotias, ja sillä ijällähän lapset jo pääsevät veistokouluun.
Taas kuuli Kaarlo puhuttavan työstä. Niin, sinne kouluun hän tahtoi niin mielellään mennä!
Sanottu ja tehty! Seuraavana päivänä oli Kaarlo jo veistokoulussa ja sahasi kaikin voimin. Jos joku lähestyi Kaarloa kysyäkseen hänen ikäänsä tahi muuta sellaista, niin Kaarlo reippaasti kertoi: minä teen työtä, sillä minä tahdon tulla kaljupääksi niinkuin isäkin on.
Pikku Kaarlo juoksi, hän teki työtä, hän oli kiltti poika. Koulussa hän menestyi hyvin. Mutta eräs asia ei tahtonut oikein onnistua: hän ei tullut kaljupääksi niinkuin isä oli.