The Project Gutenberg eBook ofSissisotien ajoiltaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Sissisotien ajoiltaAuthor: O. RelanderRelease date: April 16, 2024 [eBook #73405]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1907Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SISSISOTIEN AJOILTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Sissisotien ajoiltaAuthor: O. RelanderRelease date: April 16, 2024 [eBook #73405]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Otava, 1907Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Sissisotien ajoilta
Author: O. Relander
Author: O. Relander
Release date: April 16, 2024 [eBook #73405]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Otava, 1907
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SISSISOTIEN AJOILTA ***
Kirj.
O. Relander
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1907.
1. Uusia asuma-aloja etsimään.2. Maja ja nuotio.3. Kotia varustetaan.4. Uusia tulokkaita.5. Koti salon sydämmessä.6. Antti suolan haussa.7. Liisa.8. Karhu käy karjassa.9. Istuimme ilokivelle.10. Salo kaikuu.11. Karhun pyynti.12. Ilveksen ajo.13. Jaakon viljanhaku-retki.14. Kaskenpoltto.15. Siemenen haussa.16. Ruis lainehtii.
Uusia asuma-aloja etsimään.
Poltetun talon raunioilla istuivat Antti ja Olli surullisina ja masentuneina. Vielä muutamia kuukausia sitten olivat he eläneet omassa kodissaan lapsellisen huoletonta elämää, vaikka levottomat ajat olivatkin heitä aikaisin kehittäneet. Nyt oli isä kuollut ja äiti oli surujen ja huolien masentamana seurannut kohta perästä. Ennen vauras kotitalo oli ryöstetty ja poltettu. Jäljellä ei pojilla ollut kodistaan muuta kuin hiiltyneet rauniot, muutamia aseita, joita vihollinen ei ollut arvannut hakea piilopaikasta, ison kuusen latvasta, ja uskollinen Hermi koira.
Neuvottomina pojat katselivat toisiaan. He eivät käsittäneet, mistä alkaa elämää.
"Voi, jos isä olisi elossa," huokaili Antti.
"Ja äiti", jatkoi Olli. "Minne lie Yrjökin, isän vanha ystävä kadonnut. Hänen puoleenhan isä neuvoi kääntymään. Liekö vihollinen hänetkin surmannut, vaiko vangikseen vienyt!"
"Eipä taida muu auttaa kuin mierontielle lähteminen", sanoi Antti.
Mutta tuo ajatus pakotti Ollin taas itkuun purskahtamaan. Hän oli veljeksistä nuorempi, äidin hellässä hoidossa kasvanut, äsken vielä kodin päivänpaiste, kaikkien suosima. Hänkö nyt saisi lähteä tuntematonta taivalta kulkemaan, maantietä kotinaan pitämään, kalliota kartanonaan.
"Mutta, mikä Hermillä on, kas kun se päätään nostaa, häntäänsä heiluttaa. Kenen tulosta, sinä noin iloitset Hermi parka. Ei meillä enää ystäviä ole. Ne on surma vienyt, vihollinen tappanut", näin puhui Antti koiralleen tähystellen ympärilleen.
"Eivät ole vielä kaikki ystävät kuolleet," kuului ikäänkuin vastaukseksi Antin puheille. Ja kuusikosta vaaralta päin tulevaa polkua lähestyi polkua pienenpuoleinen, noin viisikymmenvuotinen mies. Hänellä oli omituisen kevyt käynti, vaikka ruumis olikin jo vähän kokoonkuivunut, niinkuin monet vaivat nähneellä, vanhalla miehellä ainakin. Sinisistä silmistä tämän ruskea-, tuuheatukkaisen, parrakkaan miehen loisti herttainen ystävällisyys poikia kohtaan, kun hän laskeutui alas entiselle pihamaalle. Mies oli poikien isän ainainen toveri Yrjö Vornanen, partiomies, metsän kulkija, karhujen kiertäjä, lintujen pyytäjä. Ollin silmät kirkastuivat, kun hän Yrjön näki. Oikealla kädellä antoi hän kättä ja vasemmalla tarttui Yrjön käsivarresta kiinni, eikä irti päästänytkään vain jäi siihen riippumaan. Ja jo alkoi kiihtyneessä mielessä tuntua paljon turvallisemmalta.
Tervehdittyään poikia, istuutui Yrjö puoleksi palaneelle hirrelle, hyväili Hermiä ja alkoi kysellä poikien tuumia.
"Miten, poika parat, olette nyt tuumineet järjestää elämänne? Vai oletteko osanneet tuumia ollenkaan?"
"Mikäs tässä muukaan auttaa kuin kerjuulle lähteminen", sanoi Antti omituisella vanhan ihmisen soinnulla lapsellisessa äänessään.
"Antti vainaan lapsetko kerjuulle", huudahti Yrjö, "ei ikinä, Karjalan sissien päällikön, vanhain tietäjäin, loitsijain ja metsästäjäin jälkeläisen Roivaan, ei ikinä, ei ainakaan niin kauan kuin minä elän."
"Multa mitäs me voimme tehdä, talo on ryöstetty ja poltettu, eikä tiedä minä hetkenä vihollinen tulee uudestaan. Julma Supi aina vain himoitsee kostoa sissipäällikön jälkeläisille. Jos tässä jotain saisimmekin pystyyn, niin se pian taas poltettaisiin, ja millä sen saisimmekaan."
"Ette tähän jäädä voi", sanoi Yrjökin. "Kyllähän Antti vainaan pojille vielä tuvan saisimme nousemaan, kun talkoisiin kutsuisimme kaikki talon vanhat ystävät. Mutta saisimmeko rauhassa rakentaa ja säilyisikö talo? Ei, poika rukat. Nämä seudut ovat ainakin toistaiseksi jätettävät!" —
"Mutta mikäpä meillä sitten on edessä muu kuin mierontie", ehätti Antti sanomaan. "Koko maakunta on ryöstetty ja hävitetty, ihmiset surmattu ja karkotettu — — —."
"Mutta salo, suuri, tietön, sininen salo", sanoi Yrjö ja hänen silmiinsä tuli omituinen loisto. "Vielä on kaloja joissa ja järvissä, metsän riistaa erämaissa, ei mies, joka salon haltiat tuntee, koskaan mierontielle lähde. Katsokaa pojat pohjoiseen. Tuolla kaukana siintää toisten takaa mäkien mäki, vaarojen vaara, Ahmavaara. Sinne lähdemme. Se on kyllä asumatonta saloa, siellä päin ei ole ainoatakaan ihmisasuntoa. Suuret, loppumattomat suot ympäröivät sitä. Se on kuin suuri vääräsääri äärettömässä suomeressä. Mutta sinne ei myöskään vihollisen jalka löydä."
Pojat yhtyivät Yrjön tuumiin, olivat iloisia, kun olivat päässeet tämän kokeneen, vanhan ystävän turviin. He olivatkin vielä kovin lapsia. Antti vasta neljätoista vuotta ja Olli kaksitoista, vaikka kova kohtalo, surulliset kokemukset olivatkin varsinkin vanhempaa, Anttia aikaisin kehittäneet.
Kauan istuivat sitten ystävykset yhdessä Olli, puolittain polvillaan maassa, kyynäspäillään nojaten Yrjön polviin katsoen häntä silmiin, Antti istuen Yrjön vieressä käsi Yrjön käsivarrella. Yrjö kuvaili heille elämää erämaissa ja suunnitteli, miten nyt olemaan ja elämään lähtisivät. Eivätkä pojat olisi voineet parempaa ja kokeneempaa ystävää saada. Yrjö oli yksinäinen mies, hänen omaisensa olivat kuolleet, hänen kotinsa oli kauan sitten hävitetty. Hän ei ollut enää nuori, mutta oli vielä kevyt jalaltaan ja ketterä liikkeiltään. Tuskin oli toista miestä, joka niin tarkoin tunsi Pohjois-Karjalan salot, sen vaarat, suot, joet, kosket. Metsämiehenä oli hän nuoruudessaan liikkunut laajalti, ja sissinä, kuuluisan sissipäällikön Roivaan lähimpänä miehenä kuljeksinut vieläkin laajemmalti. Lukemattomissa vaaroissa ja seikkailuissa oli hän kehittynyt pelottomaksi ja neuvokkaaksi, joka osasi jokaiseen pulmaan keinon keksiä.
Siinä neuvotellessa ja keskustellessa selvisi Yrjölle ja pojille seuraava tuuma. He päättivät lähteä kauas Ahmavaaran suurelle suosaarekkeelle, sinne jäädä asumaan, rakentaa maja ja asettua taloksi, kalastaa ja metsästää. Ja sittenkun olot vakaantuisivat kasketa ja ruveta maata viljelemään. Vanhan asuinpaikkansa päättivät kokonaan hyljätä. Se oli nyt hävitetty ja ryöstetty. Ja se oli aivan valtatien varrella jotenkin likellä rajaa, joka jakoi nykyisen Karjalan kahtia. Näille seuduin rajantakaiset joka tapauksessa ensimäiseksi kulkunsa suuntaisivat.
Matkalle päätettiin lähteä niin pian kuin mahdollista, jo senkin vuoksi, ettei tiedetty milloin vihollisia partiojoukkoja tänne ilmestyisi, vaikka Roivaan talon poltettuaan olivatkin etelään päin kulkeneet.
Vanhan kodin raunioilta läksivät pojat ystävänsä kanssa tämän majalle. Ei se mikään oikea asumus ollut, olipahan pieni maasauna vaaran juurella, tiheän kuusikon suojassa. Siellä ruvettiin tuumimaan, mitä tavaraa oli mukaan otettava. Paljoa ei ollut otettavaa, eikä sitäkään voitu kaikkea ottaa, sillä kaikki vietävät olivat selässä kannettavat. Suuren kontin varusti Yrjö itselleen. Siihen pantiin ruutia ja lyijyä, mikä saatavissa oli, ja kaikenlaista pientä välttämätöntä tavaraa, kontin päälle sidottiin kiinni pieni pata. Antti sai kannettavakseen kontillisen jauhoja ja Olli suoloja. Sitä paitsi oli Yrjöllä ja Antilla piilukkoiset pyssyt tarpeineen, Ollilla jousi ynnä viini; kaikilla oli puukot ja kirveet. Vielä oli kullakin kannettavana vähän vaatteita ja vaippa.
Jäihän jäljelle vielä kaikenlaista rihkamaa, mutta se katkettiin kuoppaan, majan nurkkaan kivien ja lautojen alle. Majan katto ruhjottiin, jotta maja näyttäisi vihollisen hävittämättä, jos joku sattuisi sen huomaamaan. Poikien isällä oli ollut jonkun verran rahaa, niitä ei ollut vihollinen huomannut, vaan ne olivat aivan kuin ihmeen kautta säilyneet kätköpaikassaan. Niitä ei voitu mukaan ottaa, sillä ne olivat ploottuja, suuria, raskaita vaskilaattoja, neljän taalarin arvoisia kukin. Niitä oli 21 kappaletta, sen ajan katsantokannan mukaan koko suuri summa. Kuljettamaan niitä olisi tarvittu hevonen. Rahat kannettiin metsään, kaivettiin maahan, ja kätköpaikka katettiin huolellisesti sammalturpeilla. Paikasta otettiin tarkat merkit, sen etäisyys laskettiin läheisistä kallionlohkareista ja puista.
Näissä valmistuspuuhissa oli ilta tullut. Viimeinen yö levättiin vanhoilla kotipaikoilla, sillä aamulla oli päätetty lähteä liikkeelle.
* * * * *
Karjalassa elettiin raskaita aikoja. Oli jo kulunut muutamia kymmeniä vuosia siitä, kun ison vihan jälkeen rauha nimellisesti oli maahan palannut, mutta Karjalan poloisilla mailla ei se kuitenkaan päässyt vakaantumaan. Stolbovan rauhan jälkeen oli koko nykyinen Suomen Karjala vuosisadan kuulunut Ruotsille, koko nykyisen Karjalan kansa ollut yhtä kansaa. Ison vihan jälkeen oli se taas jaettu kahtia. Raja kulki siitä, missä nyt on Viipurin ja Kuopion läänien välinen raja. Vuonna 1741 alkoi uusi sota Ruotsin ja Venäjän välillä, jota historiassa nimitetään "pikku vihaksi." Sodan liekki leimahti ilmituleen. Kauheasti ryöstäen ja hävittäen kulki sekä venäläistä sotaväkeä, kasakoita ja kalmukkeja, että karjalaista kansaa eteläpuolelta rajaa hävittäen, polttaen ja ryöstäen Ruotsin puoleiseen Karjalaan. Se vähäinen määrä säännöllistä sotaväkeä varsinaisten upseerien johdolla, joka Ruotsilta riitti Karjalan puolustukseksi, ei kyennyt vastustamaan vihollista. Sen täytyi vetäytyä pois. Samoin tekivät virkamiehet, vieläpä papitkin, jättäen Karjalan kansan oman onnensa nojaan.
Mutta puolustamatta, vastustamatta ei Karjalan kansa suinkaan näihin kärsimyksiin antautunut. Se puolusti itse maitaan ase kädessä. Kansan miehet kokoontuivat joukkoihin, omien päällikköjensä johdolla taistellakseen vihollista vastaan. Tämä itsepuolustus oli oikein virallisesti järjestetty. Kansa oli hallituksen puolesta asestettu ja silloin tällöin oli sitä kutsuttu aseharjoituksiin.
Mutta sen kautta että sotaa ei käynyt säännöllinen sotaväki, sai se paljoa julmemman luonteen. Loppumattomia partioretkiä tehtiin molemmin puolin rajaa. Ja niitä aina käytiin kostamassa. Usein retket muodostuivat kauhean julmiksi, koko kyläkuntia hävitettiin, talot poltettiin, ihmiset surmattiin. Henkiin jääneet saivat paeta metsiin ja siellä piillä vihollisia, kunnes taas uskalsivat entisille asuma-aloille palata, elleivät siirtyneet aivan muihin osiin maata, siellä rauhallisempia asumapaikkoja itselleen hankkiakseen. Metsistäkin asukkaat usein haettiin, sinnekin vainolainen kulki ryöstämään ja tuhoamaan taivaalle kohoavan savupatsaan opastamana tai suksen latua seuraten. Laajat alat Karjalaa jäivät siten autioiksi. Kaikki säännöllinen elämä loppui. Kauppa seisahtui. Kirkot suljettiin. Ihmisten oli elämän tavoissaan turvauduttava alkuperäisimpiin elämän muotoihin. Mutta tuhkan alta nousi sittenkin aina uusi oras.
Kansan keskuudesta lähti useita oivallisia johtajia, jotka neuvokkaina, kestävinä ja rohkeina taistelivat ensimäisinä kotiseutunsa puolustukseksi. Retkillään he kokivat lukemattomia seikkailuja, joista muisto on säilynyt kansan keskuudessa myöhäisiin aikoihin.
Tämmöinen neuvokas, urhoollinen sissipäällikkö oli ollut Antti Roivas, kertomuksessamme mainittujen poikien Antin ja Ollin isä. Hänen kotinsa oli ollut Sortavalasta pohjoiseen päin Pielisjoen suulle vievän valtatien varrella muutamia peninkulmia silloiselta rajalta. Hän oli tunnettu kaukana eteläpuolella rajaa ja sen vuoksi vaino kohdistuikin häneen. Kun rajantakaiset kerran taas tekivät odottamattoman retken Suomen puolelle, surmasivat he kahakassa Antti Roivaan ja polttivat hänen talonsa. Hänen vaimonsa seurasi surun murtamana miestään. Hänen orvoksi jääneet kodittomat lapsensa Antti ja Olli olivat nyt aikeissa Yrjö Vornasen, Roivaan vanhan ystävän ja toverin kanssa lähteä hakemaan uutta kodin paikkaa.
* * * * *
"Ylös poikaset; päivä jo on korkeella" herätteli Yrjö poikia. Pojat alkoivatkin heti laittautua liikkeelle ja matkan varustuksissa ja monenlaisissa pikkuhommissa ei mielikään päässyt kovin surulliseksi painumaan.
Kontit selkään, pyssyt olalle, kirveet vyölle ja niin sitä lähdettiin, Yrjö edellä, pojat perästä ja Hermi iloisesti hyppien ympärillä. Pohjoiseen päin suunnattiin kulku. Suurelta tieltä poikettiin kohta alussa metsäpoluille. Aluksi vielä liikuttiin asutuilla seuduilla, vaikka ne kyllä nyt olivat melkein asumattomia, sillä vihollinen oli tuhoten tästä kulkenut.
"Minne niin miehissä mennään," kuului äkkiä puhe ladon ovelta, jonka sivu juuri kuljettin.
Yrjö säpsähti, mutta tunsi samassa vanhan tutun, entisen toverin partioretkiltä.
"Mitäs rajalle kuuluu", sanoi Yrjö, sillä mies oli aivan valtakuntien välisen rajan kohdalta.
"Huonoja kuuluu", yhä on vainolainen liikkeellä, monin kymmenin miehin siellä rajantakaisia kuljeksii. Honkalan, Mäntyvaaran, Koivuvaaran talot ovat ilmi tulessa, Honkanen itse surmattu. Pohjoiseen päin kuuluvat taas samoilevan.
Yrjön vanha seikkailijaluonne kuohahti hänen kuullessaan viestejä vihollisen tuhotöistä, jo alkoi mieli palaa, mutta katsellessaan poikia talttui hän ja päätti noudattaa alkuperäistä aikomustaan.
"Vai on vainolainen taas liikkeellä, hyväänpä aikaan läksimmekin", sanoi Yrjö.
Hetken aikaa puheltuaan erosivat tuttavukset toisistaan ja Yrjö lähti poikien kanssa taas eteenpäin.
Oli tultu mäkiselle seudulle, vaara kohosi toisensa takaa, kunnes taimpana, korkeimpana Honkavaara nosti kaarevan selkänsä yli muiden. Kun sen huipulle olivat tulleet, pysähtyivät matkamiehet lepäämään. Siinä oli metsä harvaa, joten siitä hyvästi saattoi nähdä joka suunnalle.
Etelässä kantoi silmä rajalle saakka. Maisema oli enimmäkseen aaltoilevaa, vaaroja ja laaksoja ja niiden välillä pienempiä kangasmaita. Siellä täällä näkyi vaarojen huipuilla taloja ja kyliä; enin osa maisemaa oli kuitenkin tännekin päin katsoessa metsän peittämää.
"Mitä savua tuolla on niin paljon", huudahti äkkiä toinen pojista.
"Siellä palaa Honkalan talo, vihollisen tuhotöitä ne ovat."
Pohjoisessa oli näköala toisenlainen. Suota, loppumatonta suota näkyi silmänkantamalta, siellä täällä kangasmaasta pistävä niemeke tai korkeampaa metsää kasvava suosaareke keskeytti yksitoikkoisen maiseman. Kaukana laajan suomaiseman takaa, järvien, jokien takaa siinti ryhmäke vaaroja.
"Tuolla on meidän matkamme maali, tuolla siintää Ahmavaara. Sinne on meidän pyrittävä", sanoi Yrjö.
"Sinnekö saakka", huokasi Olli totisena.
Yrjö rupesi selittämään Ollille, miten heidän oli mentävä: ensin vähän kovempaa kangasta, sitten suoseudun poikki tuonne kauas joen kulmaukseen, siitä tuota suosaarta kohti, jossa korkeat hongat kohosivat mahtavina taivasta kohden. "Sinne pyrimme yöksi, aamulla jatkamme eteenpäin."
Heidän siinä puhellessaan oli Antti vähän taempana koonnut risuja ja kuivia lehtiä pienen kasan, ottanut taskustaan tulukset, iskenyt teräksellä piitä, saanut kipinän taulaan tarttumaan, pannut taulan kuivien havunneulasten väliin ja puhaltamalla saanut ne palamaan. Kaunis liekki jo kohosi ilmoille ja rätisten alkoivat kuivat oksat palaa.
Palavien oksien rätinä herätti Yrjön huomion, hän käännähti ja nähtyään liekin hypähti siihen, alkoi maasta kiskomillaan kallion karppeina tukahduttaa tulta ja saikin sen muutamassa hetkessä kokonaan näkymättömiin sammumaan.
"Mitä sinä poika parka teet", sanoi hän Antille, joka ihmeissään katseli vanhan ystävänsä menettelyä, eikä ymmärtänyt, mikä hänelle oli tullut. "Merkkitultako sinä rupeat viholliselle laittamaan, vai mitä sinä? Etkö sinä kuullut, että vihollinen on tulossa tänne päin ja näethän sinä tuolla heidän savunsa. Jos me nyt teemme suuren loimottavan tulen, näkevät he, että tänne päin on pakolaisia kulkenut ja lähtevät meidän jälkiämme seuraamaan".
"Turhahan tämä tuli olikin", sanoi Antti häpeissään, "mutta emmehän me saata tulettakaan elää."
"Tulta on meidän hyvin varovaisesti pidettävä, vain hämärissä, sadesäällä käytettävä, niin kauan kuin tiedämme vihollisen näillä mailla liikkuvan."
Aikansa levättyään läksivät matkalaiset taas liikkeelle.
Ruskeata, punakukkaista kanervakangasta kulkiessa alkoi Hermi koira nuuskia ja häntäänsä heilutella. Kanervikosta kuului samassa mukavaa kaakotusta, ruskea metsäkana katosi silmistä samanväriseen ruskeaan hiekkaan.
"Se on kuin pois loihdittu," sanoi Olli, "aivan selvään minä sen näin ja tuohon paikkaan se katosi. Kas Hermiä! — Joko sait? — Tuossa on toinen. — Ahaa. — Katso Yrjö, kaksi riekkoa!" riemuitsi Olli. Hermin avulla oli heillä piankin molemmat riekot hengettöminä käsissä.
"Näistä saamme oivan illallisen", sanoi Yrjö, Hermistä tulee meille vielä paljon hyötyä. —
Eteenpäin kulkiessa pehmeni maa vähitellen suoksi, mutta vielä siitä pääsi kulkemaan. Suohon oli tien suuntaan asetettu puita, ne olivat puoliksi lahonneet, kovat oksat vain törröttivät punaiseksi lahonneesta, murenevasta puusta. Monin paikoin olivat puut painuneet kokonaan veteen. Mutta maa koveni taas ja eteenpäin yhä kuljettiin, kunnes lähestyttiin hitaasti suon läpi kiemurtelevaa Korpijokea.
Siinä näytti tie äkkiä kokonaan loppuvan. Oli kuin ranta edessä, ei kuitenkaan järven, vaan pehmeän, puuttoman, aavan rimpisuon. Alkumatkasta oli suolla toki kasvanut harvaa karahkamäntyä, mutta umpisuolia ei ollut enää niitäkään, siellä täällä vain joku matala pajukko. Omituisen kolkolta laaja suo näytti, ja vieläkin kolkommalta se olisi tuntunut, elleivät viklat, kuovit ja muut kaalaajat olisi sitä elävämmäksi tehneet.
"Tässäpä taisikin tie pystyyn nousta" sanoi Antti. "Ei tuo suo ihmistä kannata, eikä tässä näy portaiden jälkiäkään. Ei ole tainnut ihminen tästä koskaan kulkea."
"Maltahan poikaseni", sanoi Yrjö, "vielä se neuvo keksitään paljon pahempaankin paikkaan."
Suon rannassa, vähän syrjempänä oli tiheä vesaikko. Sen huomasi Yrjö ja alkoi polvillaan ollen sieltä jotain penkoa. — "Täälläpähän on", sanoi hän ja veti viidakosta suksen ja toisen, kaikkiaan kolme paria.
"Mitä ihmettä", sanoivat pojat, "suksillako…"
"Suksillapa niinkin, suksilla tuon pehmeän suon yli hyvästi pääsee kulkemaan, vaikkei siitä jalkamies muuten mitenkään pääsisi. Kontit selkään, sauvat käteen ja pojat hiihtämään."
Ja niin sitä lähdettiin, Yrjö edellä ja pojat perästä. Hitaasti hiihdettiin pehmeää suota, sillä kulku oli raskasta, raskaampaa kuin märässä lumessa hiihtäminen. Mutta pitkä suksi vaikutti sen, ettei raskasta Yrjöäkään upottanut, vielä vähemmin poikia, semmoisilla pehmeillä hetteillä, joista ei muuten mitenkään olisi päässyt kulkemaan. Monta kertaa oikein arvelutti vetiselle hetteelle yrittäminen. Kun hyvän aikaa oli hiihdetty, tultiin joenrantaan.
"Mitä nyt tehdään", sanoi Olli, "venettä ei näy missään ja yli olisi mentävä."
"Aina se keino keksitään", tuumi Yrjö. "Pahimmassa tapauksessa saamme uida yli. — Kyllä tämä on vanhastaan ylimenopaikka ja oli tässä vähän apuneuvojakin. Kunhan katsotaan…"
Yrjö hiihti läheiseen pajupensaikkoon. Siitä hän viimein sai uloslykätyksi, melkein vedessä rämmittyään, lautantapaisen, jonka hän suksisauvallaan ohjasi ulos pensaikosta paikkaan, joka oli tehty kovempipohjaiseksi puita suohon upottamalla. Lautta oli pahanpäiväinen, pieni, halotuista kuusista kuusenjuurivitsaksilla yhteen nivottu. Se oli niin kauan vedessä ollut, että oli melkolailla vettynyt. Sillä sitten yli mentiin. Kaikkia ei pieni, raskas lautta yhtaikaa kannattanut, ensinnä menivät pojat ja lykkäsivät lautan takaisin joen yli, sitten tuli Yrjö, kun oli ensin kätkenyt sukset pajupensaaseen.
Toisella puolella jokea ulottui kangasmaa likelle vettä, vähän matkaa ylimenopaikasta aivan joen reunaankin. Joen ja kankaan välinen suomaa ei ollut hetettä, vaan mätästävää korpimaata, jossa monenlaiset suokasvit, suopursut, sarat, vihvilät ja muut rehoittivat. Eräässä kohdassa paistoi suo keltaisenaan muuramia. Siitä pojat ihastuivat ja riensivät niitä kilvan syömään. Yrjön neuvosta niitä myös poimittiin ropeisiin, jotka valmistettiin läheisestä koivusta kiskotusta tuohesta.
"Meidän on jo aika levätä ja syödäkin, eikö liene parasta tähän yöpyäkin. Ilma on sateinen ja raskas, taivas pilvinen. Jos tuonne suurten kuusien taa teemme tulen, niin savu tuskin nyt kauemmas näkyy. Kun nyt syömme ensimäisen ateriamme yhdessä, niin syömme oikein juhla-aterian, sen saatte nähdä."
Riekot otettiin esille. Yrjön neuvon mukaan pojat alkoivat niistä nokkia höyheniä, jalat, siivet ja kaula leikattiin pois ja sisus puhdistettiin. Sillä aikaa Yrjö kulki pitkin joen rantaa. Hän etsi savea. Puhdasta savea ei näillä mailla ollut, mutta savensekaista lietettä hän kantoi aika kimpaleen majapaikalle, johon hän jo aikaisemmin oli tehnyt tulen hiekkakuoppaan. Pojat olivat ihmeissään eivätkä voineet käsittää, mitä Yrjö savella tekisi. Mutta Yrjö lupasi näyttää heille, kuinka metsämies osasi omilla neuvoillaan valmistaa itselleen oikein oivallisen aterian.
Kun riekot olivat kynityt ja puhdistetut, pantiin sisään suolaa, ne sidottiin kokoon nauhalla ja verhottiin yltyleensä savella. Kaikkea tätä puuhatessa oli tulta ylläpidetty. Kuoppaan oli muodostunut melkoinen joukko kuumia hiiliä ja hiekka kuopan pohjalla oli kuumennut. Tähän kuumaan hiillokseen pantiin savikimpaleet. Hiiltä kasattiin yhä savikimpaleiden päälle ja uusia poltettiin. Kuumassa mujussa kävivät savikimpaleet vähitellen kuiviksi ja viimein tulivat punaisiksi. Silloin otti Yrjö ne tulesta ja koputti rikki kovan savikuoren. Miellyttävä paistin haju tuoksahti sieltä uteliaina odottaville pojille vastaan. Riekot olivat paistuneet kypsiksi. Yrjö palotteli linnut ja niin söivät siirtolaiset ensimäisen ateriansa retkellään, oivallisen aterian: linnun lihaa, hyvästi paistettua ja viileitä, maukkaita muuramia tuokkosesta.
Aterioitua olisi voitu lähteä vielä ajaksi eteenpäin kulkemaan, mutta Yrjö tahtoi säästää poikien voimia ja paikka oli sovelias yöpaikaksi. Sade oli asettunut, ilma oli lämmin ja oltiin jo siksi kaukana vainolaisten kulkuteiltä, ettei ensi hätään tarvinnut yllätystäkään peljätä. Lisäksi oltiin joen toisella puolella. Ja vaikka joki ei ollut kovin leveä, ei siitä vihollinen aivan huomaamattakaan yli pääsisi.
"Emme jouda majaa tekemään, aamulla lähdemme aikaisin liikkeelle, jo ennen kylmintä aikaa yöstä, saatte tässä kuivalla hiekalla koetella levätä. Ottakaa Hermi väliinne lämmittäjäksi", sanoi Yrjö.
Niin tekivätkin pojat. Siihen asettuivat kangasmaan hiekkapenkereelle. Vieretysten viruivat kiinni toisissaan, Hermi jaloissa. Yrjö istui ääneti vähän kauempana. Siinä viettivät yötään pakolaiset, ainaisten sotien karkoittamina vanhoilta asumasijoiltaan.
Kukin ajatteli omia ajatuksiaan. Yrjö suunnitteli tulevaisuutta mielessään. Hän oli niin monella retkellä ollut, niin monessa seikkailussa. Kauan sitten oli hänen kotinsa hävinnyt sodan liekkeihin, vaimo, lapsi kuolleet puutteeseen. Harvoin hän niitä muisteli. Ainaiset partioretket olivat hänen ajatuksensa täyttäneet. Hän oli ollut toiminnan mies, antautunut kokonaan kunkin hetken tehtäviin. Joskus vain oli kajastus oman kodin onnesta hänen sieluunsa häämöittänyt ja surumielinen kaiho mieleen välähtänyt, mutta ne hän oli kohta karkottanut pois. Mutta nyt kuvat muinaisista ajoista heräsivät mieleen voimakkaampina kuin pitkiin aikoihin. Kaiho heräsi taas, mutta se ei tehnyt niin surulliseksi kuin muulloin. Hän oli toiminnan mies, tottunut tunteensa suuntamaan todellisen elämän tehtäviin. Sen vuoksi ajatukset nytkin suuntautuivat eteenpäin. Mielessä kytevä kaiho määräsi niille suunnan ja antoi semmoisen voiman, että mitä hän tänä yönä ajatteli, tuli pitkiksi ajoiksi, melkeinpä voi sanoa, koko hänen loppu-iäkseen suuntaamaan hänen toimensa ja menettelynsä. Siitä kasvoi luja päätös, sukeusi varma elämän tehtävä, josta hän ei koskaan luopunut, ja joka tuotti hänelle sisäistä mielenrauhaa, ja osaltaan vaikutti, että niistä, jotka hänen kanssaan olivat, tuntui koko Yrjön olemus niin turvalliselta.
Hän katseli poikia, isättömiä, äidittömiä poikia. Hän päätti ruveta heille isäksi. Hän päätti perustaa taas kodin, jättää ainiaaksi partioretket, unohtaa koston. Hän päätti käyttää kaiken kokemuksensa, kaiken virkeän toimintansa uusien rauhaisain asumusten rakentamiseksi tuonne kauas soiden taa suurten soiden suuren saaren harjanteille, jossa tähän saakka vain kontiot ja hyypiöt olivat majailleet. Hän päätti sinne koota paraimpien toveriensa lapset ja lesket, siten kostaa heidän kuolemansa, poltetut talonsa, kärsimyksensä, että hän rakentaisi heille kodit, viljelisi heille pellot, auttaisi ja suojelisi heitä.
Ja hän näki sielunsa silmien edessä kaukaisen Ahmavaaran muuttuvan. Hän näki talojen, pirttien, kotien kohoavan, näki suurten kaskien savun hulmuavan taivaalle, näki orpojen lasten kasvavan voimakkaiksi miehiksi, toimeliaiksi naisiksi. Hän näki työn ja rauhan hedelmäin kukoistavan, tuottaen ihmisille onnea ja turvallisuutta. Niin voimakkaasti hän ajatteli, niin elävästi hän näki kaikki edessään, ettei hän koko yössä nukahtanut, vaan istui liikkumatta kauan sitten mustuneen hiilloksen vieressä kankaan penkereellä.
Vanhempi pojista tarkkasi luontoa. Vain vähitellen uni hänet helmoihinsa kietoi, tai oikeammin luonto taikakeinoillaan viihdytti lepoon. Hän oli nähnyt niin paljon outoa. Edellisten päiväin huolet olivat haihtuneet. Yrjön ystävällisyys oli mielen viihdyttänyt, hänen neuvokkaisuutensa oli suuressa määrässä herättänyt ihailua ja kunnioitusta, rohkea turvallisuus ja rauhallisuus täyttivät hänen mielensä entisen tuskan ja pelon jälkeen. Hän oli isältään, Karjalan sissien etevimmältä päälliköltä perinyt hyvin tarkan huomiokyvyn. Senpä vuoksi kun hän kesäisenä yönä lepäsi kankaan penkereellä, ei yön salaperäisestä elämästä mitään jäänyt häneltä huomaamatta.
Edessä levisi suomaisema hälveten kesän vienossa hämärässä melkein silmän kantamattomiin. Äänettömänä kiemurteli joki melkein jalkain alla. Lumpeen valkoset kukat ja suuret pyöreät lehdet reunustivat joen pintaa. Vaikkapa vesi oli aivan äänetöntä, virtasi se kuitenkin eteenpäin ja sai milloin minkin lumpeen kukan taivutetuksi ja hetkeksi kastautumaan veden kalvon sisään. Lehti siellä, toinen täällä käännähti ja kuplahti omituisesti. Tuon huomasi Antti ja hän tunsi, että yön hiljaisuuden takana sykki ainainen salaperäinen elämä. Joen toisella puolella levisi kolkko rimpisuo. Karahkamännyt seista törröttivät harvassa, toisilla aloilla kokonaan kuolleina, neulattomina, kuorettomina, mutta sitkeinä ja kovina, toisilla aloilla lyheinä, haavoittuneina, harvaneulaisina. Mutta kankaan ja joen väliseltä kaistaleelta tulvi melkein huumaava tuoksu. Siinä oli kasvillisuus rehevää ja vaihtelevaa. Suopursut ja muut suokasvit levittivät voimakasta hajuaan, joka, sitä myöten kun ilma kosteni ja joesta levisi hieno sumu täyttäen ilman kosteudella, kävi melkein pyörryttäväksi. Hänen takanaan levisi kangas, kanervikkokangas, harvan hongikon peittämä. Ja suopursujen väkevään tuoksuun sekaantui kankaan omituinen haju. Hermostoa huumaavaan yön tuoksuun liittyi yön soitto, salaperäisten äänien taukoamaton helketys. Toiselta puolen oli niin hiljaa, että kuuli verensä virtaavan ja toiselta puolen kuului koko ajan ääniä, milloin vihellystä, milloin suhinaa, milloin sirkutusta. Jokin kutsui toista, jokin vastasi, jokin iloitsi, jokin suri. Oliko se vikla, joka tuolla suolla äännähteli, pyykö se kankaalla vihelsi, oliko se jokin pikku lintu joka visersi, kirvinenkö se sirkutti, vai olivatko kaikki nämä äänet haltiain kuisketta yön hiljaisuudessa.
Mutta Antti oli lapsi vielä. Hän vain kuunteli, ei tutkinut. Luonnon salaperäinen elämä hänet kiehtoi, huumasi ja uuvutti. Ja hän vaipui keveään uneen aistimien koko ajan ottaessa vastaan ja toimiessa.
Olli oli illalla muistellut kadonnutta kotiaan, kuollutta äitiään. Hän kuuli äitinsä laulavan:
Tuuin, tuuin poikoani,Vaapotan vakaistani,Tuekseni tuulisäällä.Varakseni vastasäällä.Kyntäjätä, kylväjätä,Siemenen sirottajata,Uuen tuvan tekijätä,Unen saunan saattajata.
Kyynel vierähti silmään ja hän vaipui rauhaisaan, syvään uneen.
* * * * *
Aamu alkoi sarastaa. Sitä myöten kuin taivaanranta luoteisessa oli himmennyt, oli se koillisessa vaalennut. Kaukaisen vaaran takaa kävi taivas yhä kirkkaammaksi, kunnes ensimäiset säteet kohoavasta auringosta singahtivat ylitse uinuvan suomaiseman. Kohta tuli niitä kimputtain, kunnes punainen valotulva kirkasti koko maiseman.
Ueeh! Ueeh! Ueeh! Kuului läheisen lammikon toisesta reunasta. Pitkäkaulainen kuikka ui esille kaislikosta. — Ueeh, ueeh, se oikaisi kaulansa suoraksi ja sen jokainen liike näkyi selvästi häikäisevän kirkkaassa auringon valossa. Ja kuikka lähti uimaan eteenpäin tyyntä veden pintaa, ja siihen muodostui kaksi etenevää viivaa. — Ueeh! Ueeh! kuului päinvastaisesta reunasta lammikkoa ja rannikosta ui ulos toinen kuikka. Se oli naaraskuikka, joka vastasi ystävänsä kutsuun. — Ueeh! Ueeh! ja se ui pitkin tyyntä pintaa kirkkaassa auringon valossa. Ja kaksi etenevää viivaa syntyi toiseenkin puoleen lammen pintaa.
Ueeh! huusi koiras, ueeh, vastasi naaras, ja niin yhä vuorotellen. Ja etenevät viivat molemmilta puolin lampea lähenivät, kunnes ne yhtyivät. Ueueue! — Ueueue! ne puhelivat keskenään, tervehtivät toisiaan, pärisyttelivät nokkiaan, suutelivat. Sitten ne uivat hiljalleen aivan vieretysten eteenpäin kirkasta lammen pintaa. Hiljalleen ne äännähtivät uidessaan ja lammen pinnalla näkyi vain yksi pari eteneviä viivoja.
Kuikka on omituinen, rohkea, itsenäinen lintu. Toisina kesinä ne viettävät aikansa laajoilla selkävesillä yhdessä joukossa, pulikoivat, kalastelevat ja nauttivat vapaudestaan. Mutta joskus eroaa pariskunta muista, he hakevat kaukaisen lammen, pesivät siellä, ja elävät ihanan kesän kahden kesken ikäänkuin nauttien pohjoisen luonnon hienoimmista antimista, sen salaperäisimmästä kauneudesta, jota vain harvan silmät on avattu näkemään. Kuikka on meidän vesiemme itsenäisin, rohkein ja enimmin vapautta rakastava lintu.
Kuikan huuto herätti Yrjön haaveista. Hän pudisteli torkan ruumistaan, oikoi jäseniään. Yön mietteet olivat vakaantuneet varmoiksi päätöksiksi. Selvä maali sarasti toimintahaluisen ja toimintakykyisen miehen edessä.
Yrjö meni poikien luo, pudisti heitä varovaisesti hartioista ja sanoi: "Ylös pojat! Päivä koittaa. Lähdetään liikkeelle nyt, kulkemaan kuivaa kangasta. Kylmin osa yötä on käsissä. Saatte sitten levätä, kun aurinko alkaa lämmittää."
Aamukylmästä värähdellen, unisina yrittelivät pojat ylös. Hermi oikaisi etujalkansa suoriksi pitkin maata, nosti häntänsä pystyyn, ulvahteli ja venytteli ruumistaan. — Kukin otti taakkansa ja niin läksivät matkalaiset taas liikkeelle, äänettöminä kulkien kuivaa kangasta.
Päivän ja vielä osan toistakin saivat he niin kulkea, milloin kangasta, milloin korpea, milloin pehmeätä suota. Kankaalla oli kulku kepeintä, rauhallisesti sai kulkea suoraan eteenpäin, silloin tällöin vain oli kierrettävä joku kuiva, kaatunut ikihonka, joka maassa lahoi, niin mahtavana, ettei sen yli päässyt suuremmatta vaivatta kulkemaan. Korpimailla oli metsä kasvanut tiheäksi ja välistä oli varsin hankalaa tunkeutua tiheän kuusirikeikön läpi. Suolla oli käynti raskasta. Missä oli suon poikki asetettu riukuja, sujui matka hyvin. Yrjö kulki riu'un selkää kuin tasaista lattiaa, ei ainoatakaan kertaa hänen jalkansa hairahtunut pehmeään suohon. Pojille se joskus sattui, etenkin jos väsymys alkoi askelia raskauttaa tai jos jokin lintu tai muu sattui huomiota tavallista enemmän sitomaan. Raskainta oli kulku pehmeällä suolla, jossa ei portaita ollut, siinä upposi jalka joka askeleella syvään, saipa välistä hypätä mättäältä mättäälle, ja jos siinä harhaan polki, voi henki vaaraan joutua.
Matkansa kolmantena päivänä keskipäivän aikaan saapuivat retkeläisemme vihdoinkin määränsä päähän, Ahmavaaran juurelle. Siihen eivät asettuneet, vaan nousivat ensimäisen vaaran yli matalaan laaksoon korkeamman vaaran rinteelle, lähelle sievää salojärveä. Siihen asettuivat toistaiseksi. Yrjö arveli että varsinainen asuinpaikka oli huolellisesti valittava, ja sen saattoivat he tehdä vasta tarkoin seutuja tutkittuaan. Mutta toistaiseksi oli tässä varsin hyvä olla.
Maja ja nuotio.
Majapaikaksi valittiin loivasti viettävä hiekkapohjainen, suurien kuusien suojaama aukeama vähän matkaa lammen rannasta. Alempaa, kosteammasta paikasta kaadettiin useita näreitä ja pari isompaa kuusta. Niistä valmistettiin maja. Se tehtiin seuraavalla tavalla.
Pystytettiin viiden metrin päähän toisistaan kaksi kahden metrin korkuista solakkaa pylvästä, joiden yläpää päättyi haarukkaan. Tukien kautta nämä pylväät vielä vahvistettiin, sillä niiden tuli kannattaa koko majaa. Pylväiden päälle haarukkain varaan asetettiin pitkä riuku. Tämä riuku tuli majan kurkihirreksi. Sen varaan asetettiin viiden metrin pituisia näreriukuja. Toinen terotettu pää iskettiin hiekkamaahan, toinen asetettiin selkäriu'un varaan. Näitä riukuja ladottiin vieretysten kiinni toisiinsa koko selkäriu'un mitta. Molempiin päihin muodostuneet kolmikulmaiset aukot täytettiin yhteen punotuilla kuusen oksilla, ja niiden ulkopuolelle asetettiin vielä pystyyn rivi kuusiriukuja. Nyt oli majan kehys valmis. Sillä oli kaksi lyhyttä kolmikulmaista päätyseinää, ja maahan asti ulottuva, viisto katto. Edestä oli se pitkin pituuttaan avonainen.
Sitten tehtiin katto veden pitäväksi. Isoista kuusista kiskottiin kuori irti isoina laattoina. Näillä "kuusenkoskueilla" peitettiin kattoriu'ut, ensin pantiin yksi kerros selkäriu'un suuntaan ja sitten toinen poikittain ja limittäin. Majan pohja katettiin yltyleensä kuusenoksilla, sananjaloilla ja kuivilla sammalilla, jotta saatiin oikein pehmeä vuodepeite koko majan lattialle. Selkäriukuun oli jätetty muutamia vaaksan pituisia oksantynkiä. Niitä käytettiin vaarnoina, joihin kontit ja pyssyt ripustettiin.
"Nyt on maja valmis, eikä sen valmistamiseen ole tarvittu yhtä ainoatakaan rautanaulaa. Ja hyvä siitä tulikin", sanoi Yrjö tyytyväisenä, vaikka vähän veitikkamaisesti hymyillen.
Pojat katsoivat vähän oudosti toisiaan. "Mutta mitenkäs tässä eletään, kun ei ole tällä puolella seinää? Eikä ole tulensijaa!"
"Odottakaahan, kyllä tähän keino keksitään. Kesän aikana tämmöisessä majassa tullaan mainiosti toimeen ja voisi tässä elää talvellakin. Kuusenkoskueet estävät sateen sisään tunkemasta. Kun ilmat käyvät sateisiksi, vahvistamme vielä kattoa niillä, verhoammepa sivuseinätkin koskueilla ja selkäriu'usta annamme niiden riippua jalan verran alas, ettei tuulellakaan sade pääse majaan. Tämän avonaisen puolen eteen rakennamme oivan nuotion, joka meitä tasaisesti lämmittää. Siten ei meitä sade haittaa, ei meihin kylmä pysty, mutta aina saamme hengittää raitista ilmaa ja nähdä sinisen taivaan ja armaan salon edessämme. Talveksi laitamme paremman asumuksen. Mutta nyt on meidän ryhdyttävä nuotion rakentamiseen."
Kirveet kädessä läksivät kaikki kolme, Yrjö etumaisena kankaalle. Siellä Yrjö valitsi kaksi vankkaa kelohonkaa, joista oli jokainen pala kaarnaa kauan sitten pois varissut, mutta jotka yhä lujina seisoivat paikoillaan. Niihin käsiksi käytiin. Kummankin juureen tehtiin tuli ja annettiin sen auttaa honkain kaatamisessa. Kun puoli päivää oli tulta poltettu, ryhdyttiin kirveillä kaatamaan. Kova oli työpaikka, mutta katkesivathan ne puut kuitenkin ajallaan, romahtaen kaatuivat maahan. Sitten leikattiin niistä kaksi noin kahden sylen mittaista kappaletta, oksatonta suoraa, lujaa kappaletta.
"Näistä keloista saamme tarpeet vielä moneen nuotioon. Nyt vain pölkyt majalle."
Se oli kuitenkin sangen vaikea tehtävä, sillä pölkyt olivat kovin raskaita. Hyvän aikaa saivat kaikki kolme hiessä päin puuhata, ennenkuin ne olivat majan edessä. Sitten ryhdyttiin nuotiota rakentamaan.
Maa majan edestä puhdistettiin laajalti aivan puhtaalle hiekalle, kaikki oksat, sammaleet, kanervat, varvut poistettiin, sitten asetettiin toinen pölkyistä majan aukon eteen, sen suuntaan, aivan vaakasuoraan asentoon tuoreesta puusta veistettyjen kiilojen varaan. Kumpaankin päähän pölkkyä pystytettiin kaksi tuoretta leppäkeppiä yksi kummallekin puolelle. Pölkyn harja veistettiin karkealle lastulle. Toinen kelopölkky asetettiin sen päälle leppäkeppien varaan. Siitä oli alasyrjä veistetty pykälille. Pölkkyjen väliin asetettiin tuoreesta puusta veistetyt parin tuuman paksuiset kiilat, niin että siihen väliin muodostui kapea rako, jonka molemmin puolin pölkyt olivat pykälille veistetyt. Tähän rakoon tungettiin kuivia, hienoja oksia ja ne sytettiin palamaan. Jonkun ajan perästä alkoivat kelot palaa. Tasainen liekki nuoleskeli ylempää keloa molemmilta puolin. Liekki ei kohonnut korkealle, mutta paloi hoitamatta tasaisesti toistakin vuorokautta, jos antoi pölkkyjen palaa loppuun. Mutta sitä ei Yrjö antanut, yöksi sytettiin aina nuotio palamaan ja aamulla aikaiseen se sammutettiin, joten yhdestä pölkkyparista riitti useammaksi yöksi.
Yöllä maattiin majassa pehmeällä sammalvuoteella, joka nuotion vaikutuksesta oli käynyt miellyttävän kuivaksi, jalat tuleen päin. Sillä kun jalat ovat lämpimät, on koko ruumis lämmin, oli Yrjöllä tapana sanoa. Jaloista levisi suloinen lämmin muuhun ruumiiseen, mutta ei kuitenkaan koskaan tullut polttavan tai pyörryttävän kuuma, niinkuin olisi tullut, jos olisi maattu pää tuleen päin.
"Tämmöisessä majassa saattaa asua talvellakin", selitti Yrjö pojille, "etenkin jos rakentaa kaksi majaa vastatusten ja asettaa nuotion niiden väliin. Kerran, vainovuonna asuimme kymmenisen miestä sellaisessa majassa sydäntalvella toista kuukautta, ja hyvästi toimeen tulimme."
"Kertokaa meille siitä", sanoi Antti.
"Kyllä kerrotaan, kunhan tulee sopiva aika", sanoi Yrjö, "nyt on meillä niin paljon puuhaa. Täytyy ruveta muonavarastoa kartuttamaan."
"Sitä minä olen paljon itsekseni ajatellut, että millä me täällä oikeastaan rupeamme elämään. Ei hän meillä ole peltoa eikä karjaa."
"Metsän antimilla, poikaseni, siksi kun ajallaan ehdimme huuhdan laittaa, kasketa, kylvää ja korjata. Siihen saakka ovat metsän linnut, järvien kalat karjanamme, marjikkomäet peltonamme. Lehmää emme myöskään voi vielä hankkia itsellemme, jos sen miten kuten saisimmekin, ei ole sille navettaa talveksi eikä, mikä pahempi on, karjanrehua. Koetamme sitä kuitenkin vähän koota, niin ehkä kevättalvella, vielä jäiden ja soiden kantaessa saamme lehmän tänne hankituksi."
"Mitä metsän antimia me sitten saamme täältä?" tuumaili Olli.
"Lintuja: teiriä, pyitä, riekkoja vieläpä metsojakin. Mutta niitä emme runsaammin rupea pyytämään, ennenkuin syysmyöhällä, sillä emme voi niitä pitempää aikaa säilyttää, ennenkuin ilmojen syksyllä jäähtyessä. Tyydymme johonkin satunnaisesti saamaamme. Sen sijaan on meidän nyt koottava marjoja talvenkin varalta sekä ruvettava ahkerasti kalastamaan. Kankaat alkavat kohta olla punaisenaan puoloja, suot ovat keltaisenaan lakkoja, hauki järven vesiä halkoo. Ei mies metsässä nälkään kuole.”
"Mutta missä me marjoja säilytämme", sanoi joku pojista.
"Se on meidän toinen tärkeä tehtävämme. Meidän on valmistettava astioita eri tarkoituksia varten. Mukavimmin me teemme niitä tuohesta. Mutta kaikkein ensiksi lähdemme kalavesiämme tutkimaan."
Seuraavana päivänä hyvissä ajoin läksivät miehet tutkimusmatkalleen, yksi kontti mukana, yksi pyssy, ja kullakin kirveensä. Yrjö poikien seuraamana kulki läheisen salojärven rantaa. Järvi ei ollut suuri, noin pari virstaa pitkä vain ja puolta leveä. Nimeltään se oli Kotajärvi. Sen jatkona oli toinen järvi Karhujärvi. Ainoastaan parin kymmenen sylen pituinen kapea viriävä salmi yhdisti ne.
Kun retkeilijät olivat tulleet tämän salmen, Hakosalmen kohdalle, sanoiYrjö tyytyväisenä:
"Elleivät merkit petä, pitäisi tämän salmen olla erityisesti mieluisan olinpaikan hauille. Tästä kulkee pienempi kala lammesta lampeen ja hauet vahtivat ruohikossa ja saavat niistä hyvän aterian."
"Ja me niistä", iloitsi Olli.
"Näettekös pojat, miten tuolla ruohikko liikkuu."
Yrjö varusti mukanaan tuomaansa atraimeen varren ja sillä hän pian onnistui keihästämään aimo venkaleen. Hauet olivat jotenkin vähän arkoja, sillä tuskin koskaan oli niitä tästä kaukaisesta paikasta pyydystetty.
"Katsopas tuota, minkälainen venkale tuli", riemuitsivat pojat.
"Keitetään se heti", huudahti Olli, "sillä minulla on kova nälkä!"
"Vai keitetään", pisti siihen Antti vähän ivallisesti, "missä sinä sen keittäisit. Onhan meillä pata, mutta se jäi majalle."
"Elä ole milläsikään, Olli, keitetäänpä vainenkin", sanoi Yrjö."Voisihan sen hiilloksessa paistaakin, mutta keitetään kalakeittoa.Ruvetkaa pojat haukea perkaamaan ja tulta tekemään, niin minä teensillä aikaa padan."
"Savestako se pata tehdään kalaa niinkuin lintuakin varten?"
"Saatpahan nähdä."
Vähän matkan päässä kasvoi sievä koivikko ja sinne Yrjö suuntasi kulkunsa. Sileärunkoisesta koivusta hän kiskoi suuren eheän kappaleen paksua tuohta. Siitä hän käänteli kokoon korkeareunaisen ison ropeen. Nivottuaan taipeet yhteen pajun varvuilla heitti hän ropeen poikien eteen ja sanoi: "Tuossa on pata, vettä pataan ja pata tulelle."
Pojat katselivat ihmeissään suurta rovetta, mutta eivät ruvenneetkaan vastaan väittämään. He olivat niin tottuneet luottamaan Yrjön loppumattomaan neuvokkaisuuteen.
"Olisimmehan me voineet hakea rautapadan majalta, mutta hyvä on, että opitte kaikki metsänkävijän konstit, monesti ne voivat sattua hyvään tarpeeseen", sanoi Yrjö.
Iso rove täytettiin vedellä, asetettiin kannattimien varaan ja tuli tehtiin alle. Vedellä täytetty tuohiastia ei syty palamaan. Se mutkittelee ja käyristelee jonkun verran kuumuuden vaikutuksesta, mutta ei pala. Vähän ajan perästä alkoi vesi ropeessa kiehahdella, puhdistettu ja paloiteltu hauki pantiin pataan, veteen pantiin hyppysellinen suoloja, jotka Yrjö sitä varten oli mukaan varustanut. Kun vesi oli jonkun aikaa kiehua porissut, oli kalakeitto valmis.
"Ensinnä ovat vielä lusikat tehtävät, sitten vasta syömään päästään", neuvoi Yrjö.
"Kaikkeen sillä Yrjöllä on neuvo", sanoivat pojat katsellessaan, miten Yrjö leikkasi pyöreät kaistaleet hienosta puhdistamastaan tuohesta, käänsi ne poimulle ja kiinnitti varteen, jonka oli katajasta valmistanut ja pihdiksi halkaissut.
Oivalliselta maistui kalakeitto, jota retkeläiset totisina söivät paljain päin istuen pehmeillä sammalmättäillä.
Syötyään läksivät ystävämme vielä tutkimaan seutuja kulkien takimaisen lammen rantaa. Lammen rannoilla oli melkein yltympäri paikoin kapeampi, paikoin leveämpi kaistale pehmeätä, tasaista, korkean ruohon kasvamaa maata. Eräässä paikassa oli sievä veteen pistävä niemeke. Sitä Yrjö katseli ja lähti tarkoin tutkimaan.
"Pojat", huusi hän äkkiä, "tulkaapa tänne katsomaan, niin saatte nähdä jotain oikein mukavaa."
Pojat riensivätkin Yrjön luo ja hän näytti heille korkeaan heinikkoon poljetun, noin vaaksan levyisen, omituisen polun.
"Mitä merkillistä tässä on?" kysyivät pojat.
"Onpa niinkin merkillistä", sanoi Yrjö, "tämä on metsähanhien polku. Niillä on se omituinen tapa, että ne aina nousevat maalle samoista paikoista, ja tallaavat rantaheinikkoon mukavia pehmeitä polkuja. Maalla ne käyvät syömässä ja lepäämässä. Mikään muu lintu ei tee tämmöisiä polkuja. Metsähanhi on suuri ja lihava lintu, ja sen liha on hyvin maukasta. Kaikesta päättäen on tässä lammessa pesinyt hanhipariskunta. Heti sen jälkeen kun poikaset kykenevät uimaan, jättävät ne pesimispaikkansa ja siirtyvät lammesta lampeen, etsien itselleen oikein korkearuohoisia, mutkikkaita rantamia turvapaikoikseen. Ne näet ovat loppupuolella kesää sulkasadossa eivätkä kykene silloin lentämään. Sen vuoksi ne heti poikien liikkeelle kyetessä kulkevat kapeita puroja ylös pieniin, syrjäisiin, turvallisiin lammikkoihin vaaralliseksi sulkasadon ajaksi. Silloin niitä on helppo pyytää, hätääntyneinä ne vaaran ahdistaessa painautuvat kaikki kiinnitysten johonkin ruohoiseen poukamaan. Siitä ne millä aseella tahansa saa paikoilleen surmatuiksi koko karjan."
"Lähdetäänkö nyt heti niitä etsimään", tuumaili Antti innoissaan.
"Emme lähde. Ensinnäkin ovat pojat vielä pieniä. Annamme niiden kasvaa, paremman paistin saamme niistä vähän myöhemmin. Toiseksi emme joudakaan niitä etsimään. Ovat voineet kulkea kauaskin. Pohjoiseenpäin on kokonainen sarja lampia. Ensimäinen, joka on likimpänä meidän majapaikkaamme, on, niinkuin jo mainitsin, Kotalampi. Sen rannalla on joskus ollut kalastajilla kota. Täällä on joskus käyty haukia pyytämässä, ja silloin asuttu kodassa ja siinä pyydyksiä kuivattu ja säilytetty. Tämä toinen lampi on Karhujärvi. Joskus maailmassa on karhu valinnut talviasuntonsa tämän lammen rannalta. Tästä ylöspäin on Luvaslampi, Laklalampi, Valkealampi ja kauimpana pieni Korpilampi. Teidän on opittava nämä seudut kaikki tuntemaan, kun tänne kerran asumaan jäämme, niinkuin ainakin minulla on aikomus."
"Mutta tällä kertaa jääkööt laklat rauhaan, samoin lammet. Meille koittaa nyt kiireinen työnaika. Ensin rakennamme Kota- ja Karhujärven väliseen viriävään salmeen katiskan, jossa pyydämme haukia. Linnustamaan ryhdymme myöhemmin. Samoin oravanpyyntiin. Nyt ammumme vain silloin tällöin jonkun metsonpojan paistiksemme. Tärkeimpänä puuhanamme tulee meidän kuitenkin pitää talviasunnon rakentamista ja karjanrehun kokoomista ja kaikenlaista kodin varustamista."
Näitä puhellen olivat ystävämme vähitellen palanneet keittopaikalleen ja siitä majapaikalleen.
Kotia varustetaan.
Niinkuin Yrjö oli sanonut koitti nyt kova työnaika. Mitäpä heillä mukanaan oli. Eväänä kontillinen suolaa. Muut eväät olivat pian loppuneet. Aseina oli kirveet, puukot ja pyssyt, mutta ampumavaroja oli pidettävä hyvin säästäen, ettei ennen aikojaan puute tulisi. Siinä oli melkein kaikki mitä mukana oli, ja niillä varoilla oli erämaahan, asumattomaan saloon ruvettava taloksi, asetuttava ihmisten lailla elämään. Jos pojat olisivat olleet vanhempia, olisi heitä varmaan pelottanut näin erämaahan elämään asettuminen, kauas kaikista muista ihmisistä. Mutta he olivat lapsellisia vielä eivätkä osanneet asioita arvostella. Toiselta puolen he rajattomasti luottivat isälliseen ystäväänsä Yrjöön. Yrjö olikin näinä muutamina päivinä, jotka olivat kuluneet siitä, kun he läksivät vanhoilta asuinpaikoiltaan, osoittanut niin suurta neuvokkaisuutta ja niin tarkkaa luonnon elämän tuntemusta, että luonnollisesti pojat häneen kokonaan turvautuivat. Ja hyvältä se heistä tuntuikin viime aikojen monien kärsimysten jälkeen, jotka olivat juurta myöten järkähyttäneet poikien mieltä. Yrjö puolestaan oli kaikkea kokenut mies ja antautui nyt kokonaan perustamaan taloa Ahmavaaran rinteelle. Pelkoa ei elämään lähteminen näissä syrjäisissä seuduissa hänessä herättänyt, vaan suurta iloa hän tunsi sydämmessään ja rohkea toimeliaisuuden henki täytti koko mielen.
Lampien väliseen salmeen rakennettiin katiska haukia varten. Näreestä halottiin pitkiä säleitä, ne nivottiin yhteen kuumassa vedessä haudotuilla, kierretyillä, pitkillä kuusen juurilla. Täten valmistetusta seinämästä muodostettiin sokkeloinen katiska. Salmi lampien välissä oli erinomainen pyyntipaikka ja kaloja oli järvissä runsaasti. Vuosikymmeniin ei kukaan ollut täällä kalastanut, vähän koskaan. Hyvin viljalti siirtolaiset haukia saivat. Pyydystetyt hauit halottiin, puhdistettiin ja kuivattiin auringon paisteessa. Täten kuivattua haukea uutisasukkaat sitten söivät parisen vuotta, aivan kuin meillä on tapana syödä leipää. Se oli heillä jokapäiväisenä ravintona kotona, sitä oli heillä eväänä kaikilla matkoilla ja retkillä. Välistä tehtiin kalastusretkiä kaukaisempiin metsäjärviin. Siten karttui heille vähitellen melkoinen varasto tätä heidän "jokapäiväistä leipäänsä", joten oli ruokaa varalla niiksikin ajoiksi, jolloin ei joudettu kalastamaan. Muuten saatiin lammista muutakin kalaa kuin haukea, ne syötiin tavallisesti keittona tai hiilloksella paistettuina.
Suurempiin linnustuspuuhiin ei vielä ryhdytty. Ansoja ei vielä yhtään viritetty metsään. Välistä otti Hermi kiinni jonkun kaakottavan metsäkanan tai toukatsun eli heinäsorsan rannan pajukosta. Mutta hauskinta oli, kun kuului kangasmaata kulkiessa koppelon mukava kotkotus hongan latvasta. Silloin tiesi, että koko metsopoikue oli läheisyydessä. Ja metson pojat ovat jo aikaiseen suuria, vaikka sangen typeriä. Jollei koppeloa ammutuksikaan saatu, koetettiin karkoittaa se pois, jotta pojat jäisivät oman onnensa varaan. Pyssyllä niitä ei raatsittu ampua, vaan joutsella ja nuolella. Uteliaina ne honganoksalla kotkottivat ja katselivat alaspäin outoja metsänkulkijoita. Pojat kiertelivät puita ja tähtäilivät jousillaan ja lennättivät vasaman metsonpoikia kohti. Jollei vasama sattunut, ei raukka ymmärtänyt pakoonkaan lähteä, vaan siirtäytyi lähimpään puuhun taas puhelemaan ja kurkistelemaan. Mutta jos vasaman nuijapää sattui lintuun sopivasti, putosi se huumaantuneena maahan, josta sen metsämiehet tahi heidän koiransa heti korjasivat. Siten saivat he välistä koko poikueen poimituksi ja useaksi päiväksi oivallista paistia hankituksi. Mutta välistä viisas koppelomuori kaiken uhalla sai poikasensa houkutelluksi puusta puuhun ja viimein turvaan ohjatuksi.
Rakennuspuuhiin ei kohta ryhdytty. Puita kyllä kaadettiin, niistä oksat karsittiin ja kuori kolottiin, mutta sitten ne jätettiin aukeaan paikkaan kuivamaan. Päätoimena oli aluksi kaikenlaisten astiain, tarvekalujen ja ruuhen rakentaminen.
Solakoita, oksattomia, terveitä koivuja etsittiin ja niistä kiskottiin tuohta. Tuohi leikattiin kapeiksi, pitkiksi viipaleiksi, jotka katajapuikolla liitettiin toisiinsa ja sitten kerittiin isolle kerälle. Tämmöisiä keriä kannettiin kotiin useampia. Niistä sitten pitkin talvea rakennettiin kontteja, vakkoja ja kaikenlaisia säilytyskoppia. Mukavia astioita laitettiin marjojen säilyttämistä varten. Oksatonta koivupölkkyä, joka oli parin vaaksan pituinen ja läpimitaten vajaan vaaksan vahvuinen, liotettiin kuumassa vedessä siksi, kunnes kuori saatiin eheänä irtautumaan puusta. Täten saatu tuohitorvi varustettiin tiviillä puupohjalla ja kannella. Päältä se vahvistettiin tuohiletityksellä. Täten valmistettua astiata nimitti Yrjö pusuksi. Se oli erinomaisen kestävä, veden pitävä ja sai sen valmistetuksi ilman liimaa ja nauloja ja vaikeita liitoksia, joiden valmistamiseen olisi tarvittu mutkikkaampia työaseita kuin veistä ja kirvestä.
Pusuja valmistettiin useampia, toisia melko suuria. Niillä haettiin lähteestä vettä. Niihin poimittiin ja niissä säilytettiin lakkoja ja puoloja. Puoloja muuten poimittiin suuret määrät ja pantiin toinen astia toisensa jälkeen talteen talven varaksi.
Suurta huolta tuotti ruuhen valmistus, kun työkalut olivat niin puutteelliset. Se valmistettiin suuren haavan rungosta, joka pitkän hakemisen jälkeen vihdoin löytyi multaiselta kumpareelta. Ruuhi valmistettiin runkoa kovertamalla yhdestä kappaleesta. Ei siitä komeata tullut eikä kantavaa, mutta asiansa se täytti, pääsi sillä yksi mies lammen pintaa melomaan ja olihan siitä toki paljon mukavampi katiskaa kokea ja uusia pyydyksiä asetella kuin rannalta käsin pulikoimalla tai lautanpahaselta.
Rehuvaroja koottiin pitkin lampien rantoja. Huononpäiväisellä sirpillä leikattiin heinä, joka sitten kuivattiin ja koottiin pieniin pieleksiin vastaisen varaksi.
* * * * *
Kerran olivat uutisasukkaat taas olleet koko päivän heinänteossa lammen rannalla, kun illan suussa palasivat väsyneinä majalleen. Edellisenä päivänä olivat he onnistuneet ampumaan viisi metsonpoikaa, jotka kaikki oli jätetty majan seinämälle vaarnaan riippumaan yhteen nivotuista jaloistaan. Tänä iltana oli aikomus valmistaa niistä keitto, joka yksitoikkoisen kalaruuan jälkeen aina maistui oivalliselta.
"Yrjö, Yrjö, kuka täällä on käynyt⁰, huusi Antti pelästyneenä.
"Mitä — käynyt?" — vastasi Yrjö säpsähtäen, sillä näinä levottomina aikoina täytyi aina olla varuillaan; milloin tahansa voi vainolainen löytää syrjäisellekin piilopaikalle. Ja omatunto jo Yrjöä soimasi, että hän oli liian huolimattomasti tulta polttanut ja antanut savun kohota kirkkainakin päivinä taivaalle. — "Mistä sinä siihen luuloon tulet, että täällä olisi joku käynyt?"
"Metsot ovat poissa, neljä on viety ja yksi on vain jätetty."
Muut paikat näyttivät koskemattomilta. Marja-astioita oli yritetty vähän penkomaan, ja linnut viety. Ensimäiseksi katsoi Yrjö pyssyjä, ne riippuivat ennallaan katoksen alla vaarnoissaan. Suolakontti oli maassa seinämän nojassa, kieleke auki. Sekin oli koskematta.
"Ei täällä ainakaan rajantakaisia ole käynyt. Ensimäiseksi olisivat ne korjanneet pyssyt, ja olisi ehkä suolakonttikin niille kelvannut.— Eikä ole täällä käynyt ihmisiä ensinkään, sillä näkyisi niistä jokin merkki, vaikka jalan jälki pehmeässä nuotioporossa majan edessä.
"Tiedättekös pojat mikä se on. Se on ahma. Ei suinkaan tälle paikalle ole suotta annettu nimeksi Ahmavaara. Ahma on tästä kulkenut ja meidän kustannuksellamme hankkinut itselleen hyvän aterian. Katsokaas tuossa puun kuoressa katoksen alla näette sen kynsien jäljetkin. Marjoja se on haistellut ja yrittänyt tutkimaan, mutta suolasta se ei ole välittänyt, sillä suola on metsän eläimille vastenmielinen. Ja katsokaa Hermiä, miten se nuuskii ja häntäänsä heiluttelee. Ja mitä se tuolta löytää. — Siinä on puoleksi syöty linnunruumis. — Ja katsokaa tuossa on maassa höyheniä. Siinä on peto lintupaistia syönyt, höyhenet se jättää, muun kaiken syö. Ahma se varmaan on käynyt meidän avonaisessa aitassamme."
"Olisipa tuota ollut hauska nähdä", tuumi Olli. "Onko se suuri? Ja onko se vaarallinen ja käykö se ihmisenkin päälle?"
"Mutta harmittaa minua vähän, että se meidän paistimme vei", sanoiAntti.
"Harmittaa minuakin", sanoi Yrjö. "Ja se mikä pahinta on, kun se on kerran tänne tien löytänyt, löytää se toisenkin kerran. Mutta aina siihenkin keino keksitään. Meidän täytyy rakentaa itsellemme aitta. Jo minä sitä olen ajatellut. Mutta minä tuumailin rakentaa aitan vasta syksympänä, kun varsinaisesti rupeamme linnustamaan. Näyttää kuitenkin siltä, kuin se olisi nyt jo rakennettava."
"Mutta siitä tulee suuri työ."
"Eipä niinkään suurta, kuin sinä näyt ajattelevan. Emme nyt semmoista aittaa laita, kuin kylissä on, emme vilja- emmekä vaate-aittaa. Mitä me niillä tekisimmekään. Eihän meillä ole viljaa eikä vaatteita, mitä säilyttää. Me rakennamme vain pienen lintu-aitan, jommoisia linnustajilla on tapana rakentaa saloille saaliinsa säilytyspaikoiksi."
Sitten Yrjö selitti minkälainen lintu-aitta on.
Kohta seuraavana päivänä ryhdyttiin työhön. Pienempiä, jo aikaisemmin kaadettuja petäjiä halottiin ja katkottiin. Niistä rakennettiin patsaan päähän, noin neljän kyynärän korkealta poikkihakatun, karsitun ja kolotun puun päälle omituinen pieni tupanen. Nurkkaliitokset olivat yksinkertaisinta laatua. Seinät harvanlaisia, katto kuusenkoskueilla katettu. Alaltaan se ei ollut paljon syltä suurempi kuhunkin suuntaan sekä pituudeltaan, leveydeltään että korkeudeltaan. Yhdellä seinällä oli oven tapainen. Sisästä varustettiin aitta vaarnoilla ja orsilla. Aittaan noustiin hirrenpäätä myöten, johon oli veistetty leveät pykälät portaiksi. Tämä porras nostettiin maahan, kun milloin lähdettiin pitemmälle retkelle, päiväkaudeksi pois. Aittaan kannettiin marja-astiat lattialle. Kuivat kalakimput ripustettiin vaarnoihin, samoin linnut.
"Nyt eivät ainakaan ahmat tai muut metsän pedot pääse meidän saalistamme koskemaan. Eipä kontiokaan sieltä mitään saisi, sillä patsasta myöten ei sinne pääse kiipeämään, eikä se taida sentään ymmärtää nostaa porraspuuta pystyyn, vaikka onkin viisas."
Joskus sattui sadepäiviä. Silloin vietettiin aikaa majassa. Viritettiin nuotio palamaan, sateen vuoksi ei se päässyt suurempaan liekkiin leimuamaan, mutta kuivassa kelossa lepatti sateesta huolimatta tasainen liekki nuoleskellen kelon reunoja. Enempää ei kesällä tarvittukaan. Se teki olon seinättömässä majassa rattosammaksi, esti tuntumasta kostealta ja lämmitti juuri tarpeeksi. Sellaisina päivinä antoi Yrjö poikien olla aivan jouten. Olivathan he vielä lapsia, eikä heitä saanut liiaksi rasittaa. Etenkin Ollin teki mieli leikkiä. Pikku kivillä heitti hän veljensä kanssa noppaa tai oli tarhasilla. Petäjän kerkistä laitteli hän vihellyspillejä. Antti rakenteli pikku tavaroita, puolittain tarvekaluja, puolittain leikkikaluja, elämän ankara kulku kehitti hänet aikaiseen. Yrjö rakenteli tuohikaluja tai muita talouteen tarvittavia. Yritteli saavia tekemään, vieläpä jakkaraakin. Olihan työ hankalaa, kun ei ollut työkaluja, mutta vähitellen valmistui toinen hyödyllinen kappale toisensa jälkeen Yrjön taitavissa käsissä.
Toisin ajoin viruivat pojat pehmeillä sammalvuoteilla ja kuuntelivat Yrjön tarinoita. Ne olivat poikien hauskimpia hetkiä. Yrjö oli paljon kokenut, oli ollut mukana monen monessa seikkailussa. Jännitetyin mielin pojat kuuntelivat hänen kertomuksiaan. Erittäinkin sen vuoksi ne vaikuttivat heihin niin voimakkaasti, että useissa kertomuksissa poikien isä esiintyi pääsankarina. Isä oli ollut usein poissa kotoa, mutta milloin hän oli kotona ollut, oli hän ollut hellä lapsilleen, viihtynyt heidän parissaan ja puhellut heidän kanssaan. Nyt oli isä kuollut ja kaiho asui syvällä poikien povessa. Yrjön kertomuksien kautta eli isän muisto elävänä heidän mielissään ja kirkastui kaiken miehuuden, uljuuden, kestävyyden ja jalomielisyyden perikuvaksi.
Niin viettivät he kerrankin taas sadepäivää majassaan. Yrjö naperteli tuohiastiata ja pojat loikoilivat sammalvuoteella nuotion hiljalleen palaa lepettäessä.
"Yrjö, kertokaa meille taas jotain", sanoi Antti, "kertokaa jostain retkestä, jossa te joskus olitte yhdessä isän kanssa."
"Monella retkellä olimme isävainajasi kanssa. Kerran jouduimme suureen vaaraan. Rajantakalaisia sissejä oli retkeillyt syvälle Ruotsin puoleiseen Karjalaan ja jo lähestyivät meidän kotiseutujamme. Mutta ei meidänkään puolelta toimettomia oltu. Suurissa joukoissa kulki asestettua väkeä rajantakalaisia vastaan. Me jakaannuimme eri joukkoihin Marjovaaran kylän kohdalla voidaksemme paremmin vihollisen huomaamatta kulkea eteenpäin. Lähellä Tohmajärven pitäjän rajaa on teiden risteys. Siinä olimme päättäneet yhtyä. Antti-vainaja ja minä satuimme kulkemaan yhdessä kahden kesken. Tien varrella oli talo ja siihen poikkesimme syömään. Syötyä valtasi väsymys meidät ja vastoin tavallista varovaisuuttamme vaivuimme pian nukkumaan.
"Meidän maatessamme tulla tupsahtaa tupa kasakoita täyteen. Heti tupaan tultuaan ja siihen asetuttuaan alkavat he udella, tietäisivätkö talon asukkaat, missä päin Roivas liikkui. Sanoivat häntä erittäin vainoovansa ja kiinni haluavansa. Jos saisivat, vankina veisivät mukanaan Venäjälle. Sillä hän se sentään oli pahin Karjalan miesten päällikkö, taitava ja väsymätön. Takaa-ajajat eivät olleet Roivasta koskaan nähneet, mutta arvelivat hänet kyllä tuntevansa. Talon väeltä tiedustelivat, olivatko häntä nähneet, ja uhkasivat talon polttaa, jos he uskaltaisivat Roivasta suojella.
"Ei ole tässä muita kuin talon väkeä. Kotiväkeä ovat nämä kaikki, niinkuin näette", selitettiin heille.
"Hyväksi onneksi olimme mekin riisuneet pieksut jaloistamme, nutut hartioiltamme, jotta näytimme niinkuin kotonaan eläjiltä ainakin. Mutta samalla aloimme tuumia, miten heidän käsistään pääsisimme niin pian kuin mahdollista. Sillä milloin tahansa saattoi viholliselle selvitä, keitä me oikeastaan olimme.
"Silloin tuli talon isäntä meille avuksi. Hän karjasi äkkiä Antti-vainaalle: 'Ulos hevosia illastamaan sinä siitä, siinä istut ja töllistelet vieraita niinkuin lehmä uutta konttia. Ei ole aika vielä yöpuulle asettua.'
"Ja mene sinä mukaan", tiuskasi hän minulle, "auttamaan Mattia."
"Ketterästi noudatimme me käskyä, avojaloin, paljain päin, paitahihasillaan riensimme pihalle. Eikä kasakoiden päähän pälkähtänytkään meitä epäillä.
"Meidän mentyä emäntä rupesi vieraille muka sijoja valmistamaan. Siinä puuhassa nakkasi hän meidän pieksumme ja muut vaatteemme porstuan nurkkaan, vieläkin toruen ja panetellen muka laiskoja renkejään. Porstuasta ne sitten salaa pudotettiin porstuan perähuoneen ikkunan kautta tuvan peräseinämälle, josta me ne korjasimme.
"Yön hämärissä sitten hiivimme leikkaamattoman ruispellon ojia pitkin metsän reunaan, siitä metsään ja niin olimme taas vapaat. Livistimme kuin linnut vihollisen käsistä."
"Oikeinko pääsitte kasakkain huomaamatta?" — "Eivätkö ne perästäpäinkään arvanneet, että Roivas oli niin vähällä ollut joutua heidän käsiinsä?" utelivat pojat, jotka jännitetyn mielin olivat kuunnelleet Yrjön kertomusta.
"Eivätkö liene saaneet tietää."
"Olisi ollut hauska olla mukana", arveli Antti, jonka nuorekas mielikuvitus näistä Yrjön kertomuksista joutui vireisiin.
"Kyllä se meidän isä sentään oli mies", tuumaili Olli, joka ei omasta puolestaan vielä tuntenut halua seikkailuihin.
"Kasakat taisivat olla pahimmat viholliset, joiden kanssa jouduitte tekemisiin", sanoi Antti.
"Pahinta ei suinkaan ollut olla kasakkain kanssa tekemisissä. Vaikeinta oli, kun valtakuntain välillä oli olevinaan rauha. Meidän puolella oli väki hajallaan, kukin omalla tahollaan koetellen sodan vaurioita korjata. Silloin liikkui rosvoja, jotka salaa tulivat, ryöstivät ja polttivat. Aavistamatta tulivat silloin, kuin kotona sattui olemaan vain naisia tai joku yksinäinen mies. Ne olivat kauheita aikoja ne. Eikä viranomaisista ollut mitään turvaa. Rosvo oli lahjonut hallituksen komisarjuksen ja saanut siltä suojeluskirjan. Eivätkä pienimmät virkailijat uskaltaneet edes kiinni ottaa, vaikka olisivat tahtoneetkin."
"Kertokaapa niistä rosvoista, kuka niistä oli hurjin?" Sanoivat pojat.
"Pahimpia oli Mikko Törrönen nimeltään. Hän oli Stålhandske nimiseltä mahtavalta herralta saanut suojeluskirjan ja sen turvissa hän elämöi hurjemmin kuin peto. Hän kidutti ihmisiä kauheasti saadakseen heiltä viimeisenkin kopekan. Kerran hakkasi hän eräältä pojalta Jaakko Karpanpojalta ensinnä käden ja sitten käsivarren poikki. Isä, jota hän ensinnä oli pahasti kiduttanut, oli lähtenyt lunnaita hakemaan ja jättänyt pojan pantiksi. Kun isä viipyi Törrösen mielestä liian kauan, teki hän julman tekonsa.
"Poika sitten kävi monissa käräjissä oikeutta pyytämässä, mutta eivät vaan voudit uskaltaneet Törröstä vangita. Kun hänen tekonsa kävivät yhä julmemmiksi ja hän itse yhä röyhkeämmäksi, täytyi viranomaisten vihdoin sittenkin vangita hänet. Törrönen ja hänen seuralaisensa pantiin rautoihin ja lähdettiin heitä viemään Uukuniemen käräjille. Kun läksivät veneellä kulkemaan pitkin Pyhäjärveä, valittelivat rosvot rautojen kovin kiristävän heidän käsiään. Vartijat silloin helpottivat rautoja. Mutta sitä heidän ei olisi pitänyt tehdä. Sillä kun vartijat vähän nukahtivat, hyppäsivät rosvot ylös, tempasivat toinen kirveen, toinen miekan, iskivät vartijat kuoliaiksi. Sitten pakottivat he soutajat viemään itsensä maihin ja olivat taas vapaita ja jatkoivat entisiä ilkitöitään.
"Ne olivat vaikeita aikoja. Vieläkin vaikeampia kuin meidän. — —
"Vaikka levottomiahan ne ovat meidänkin ajat. Ja kuka tietää koska rauha maahan palaa. Saammeko me sitä aikaa nähdä."
* * * * *
Syksypuoleen oli ryhdyttävä varsinaista talviasuntoa rakentamaan. Hirsiä oli jo pitkin kesää kaadettu ja jätetty päivän paisteeseen kuivamaan. Vaikka niitä oli kaadettu jotenkin läheltä vastaista tuvan paikkaa, oli niiden kuljettamisesta suuri vaiva, kun ei ollut hevosta. Rakennustyö oli raskasta ja edistyi hitaasti, senkin vuoksi, että oli niin vähän työaseita ja työvoimia. Vähitellen edistyi työ kuitenkin. Hirsikerros kohosi toisen jälkeen ja ennen talven tuloa oli tupanen valmis. Eihän se suuren suuri ollut, ei paljon piilopirttiä parempi. Mutta oli siitä sentään sateen ja pakkasen suoja, oli kodittomille koti moniksi vuosiksi.
Kivijalkaa ei ollut kuin kulmakivet. Seinähirret olivat veistämättömiä, pyöreitä, nurkista yksinkertaisilla salvoksilla, välit sammalilla täytetyt. Välikatto oli tuvassa ja sen päällä hiekkaa estämässä lämpöä haihtumasta. Sadekatto peitettiin aluksi halaistuilla näreenrungoilla ja tuohilla. Vasta toisena kesänä tehtiin pärekatto talven kuluessa kiskotuista päreistä. Alaltaan oli tupa kolme syltä kultakin sivulta. Uunina oli oven vieressä vain irtonaisista kivistä ladottu röykkiö. Tulen sai pesään, mutta savu kohosi kivien välistä tupaan, täyttäen sen. Räppänän kautta se pääsi onttoa keloa myöten ulos. Miellyttävän lämpimän se antoi. Savu oli lämmitysaikana joskus haitaksi. Mutta pian se asettui pirtin yläosaan harmaana, tiheänä pilvenä, ettei läpi voinut nähdä. Alapuolella oli ilma puhdasta ja raitista, mutta pitkä mies ei savun aikana voinut pirtissä suorana seista, sillä pää ulottui savun sisään, eikä siten voinut montakaan sekuntia olla. Ikkunaa ei pirtissä ollut, vaan oven ja uunin vastaisilla seinillä oli akkunaluukut, jotka avattiin talvella vain vähäksi aikaa päivästä. Enin osa karsinapuolta tupaa oli yhtenä matalana lavana. Siinä oli eläjillä makuusijansa. Pitkin sivu- ja peräseinää kulki leveä penkki. Puolitiessä kattoon kulki orsia, joilla kaikenlaatuista tavaraa säilytettiin tuohivakoissa ja suurissa tuohiropeissa. Seinällä riippui vaarnoissa pyssyt ja jouset sekä tuohikoppia. Uuninpesän edustalla oli avonainen liesi, jonka yläpuolella riippui pata hahlaimessa. Pirtti oli pimeä, kun ei ollut ikkunoita, eikä kylmällä ilmalla voinut akkunuksia auki pitää. Pirtin valaisemiseksi poltettiin pärettä, joka pistettiin uunin kulmauksen kohdalle kiinnitettyyn pihtiin.
Eihän tupanen suuri ollut, mutta juhlallinen ja iloinen oli mieli siirtolaisilla, kun muuttivat omaan pirttiinsä. Moni varakkaampi ei niin iloitse muuttaessaan uhkeaan kartanoonsa. Vaikkapa majassa olikin tultu jotenkin hyvin toimeen, oli se ajan oloon alkanut tuntua tukalalta. Ainainen nuotiotulen hoitaminen esti rauhassa nukkumasta ja monesti tuntui ilma kostealta. Syyskuun viimeisinä päivinä pirttiin muutettiin. Aluksi pyrki savu joka paikkaan tunkeutumaan, ennenkuin pirtti ehti vähän kuivahtaa. Mutta vähät siitä, vaikka silmiä aluksi kirvelikin, illempana kohosi savu ylemmä ja suloiselta tuntui laskeutua pehmeälle sammalvuoteelle omassa lämpimässä pirtissä. Hermi yksin jäi entiseen majaan asumaan. Pojat kyllä olisivat sen sisään ottaneet, mutta ei Yrjö antanut, hän sanoi, että sen täytyy tottua aina makaamaan ulkona taloa vartioimassa, sehän oli sen virka.