"Se oli todellakin onnettomuuden päivä! Vuosi lähestyi loppuansa ja silloin oli suuri velka suoritettava. Laiho kasvoi kauniina, mutta vaikkapa siitä saisikin niin paljon, kuin syytä oli toivoa, ei jäännös kuitenkaan olisi riittänyt kaikkiin tarpeihin. Ritarin täytyi keksiä toisia keinoja, ja hän keksikin. Hän hakkuutti parasta nikkarin tarvepuuta talon ympäriltä, mutta vahingossa liian läheltä kartanoa, niin että muiden puiden mukana kaatui myöskin kaunis lehmus, joka erittäin oli ilahuttanut rouvaa mutta herra ei tiennyt sitä rouvan erityiseksi lehmukseksi eikä hän siis sitä myöskään tahallaan hakkuuttanut.
"Rouva oli ollut kipeänä pari viikkoa. Päästyään jalkeelle ja tultuaan saliin huomasi hän heti lehmuksen olevan poissa ja luuli sen tapahtuneen vain mielipahaksi hänelle. Samalla hän myöskin huomasi ruusupensaansa kuivaneen, Sillä ei kellään ollut suuressa elonkorjuun kiireessä aikaa niitä muistaa. Hän sen kuitenkin ymmärsi uudeksi vihamielisyydeksi häntä kohtaan ja lähetti heti kaikki talon rengit vettä noutamaan.
"Nyt sattui vielä uusi tapaus, joka joudutti onnettomuuden puhkeamista. Vouti oli tullut kartanoon odottelemaan laihon korjuuta. Hän sattumalta tuli rouvaa tervehtimään kun rouva oli tehnyt nuo kaksi keksintöä. He tuntevat toisensa lapsuuden ystäviksi, ja tutunomaiset keskustelut viehättävät ja huvittavat rouvaa. Hän alkoi vertailla miestänsä voutiin, eikä sen vertailun päätös olenkaan ollut herran eduksi. Sillä rouva unhotti että hänenkin miehensä olisi tuommoisella vierailun hetkellä ollut yhtä kohtelias ja että vouti saattoi jokapäiväisissä oloissa olla yhtä epäkohtelias.
"Kaikki oli siis valmiina vastaiselle purkaukselle, kun herra palasi kotiin. Vouti oli mennyt pois, jättäen rouvan yksikseen ajatuksinensa. Kun herra astuu sisään, on hän iloinen ensinnäkin siitä, että näkee vaimonsa jo olevan liikkeellä, ja toisekseen myöskin pitkällisestä poudasta, joka lupaili hyvää ilmaa elonkorjuulle; sillä nyt olivat hänen peltonsa kaikki niitetyt, että oli jälellä vain vetäminen latoihin. Vaimoa, hänellä kun pyöri päässä raskaita ajatuksia, tuo miehensä ilo loukkasi, ja nyt paukahteli kummaltakin puolelta. Rouva kysyi lehmusta; herra vastasi hakkuuttaneensa sen, kun tarvitsi nikkarinpuuta; rouva kysyi, miksi hän oli hakkuuttanut juuri sen lehmuksen, joka oli varjostanut hänen huonettansa; herra ei sanonut hakkuuttaneensa erittäin sitä, vaan yhdessä kaikkien muiden kanssa. Sitte tuli ruusujuttu. Herra ei sanonut koskaan sitoutuneensa pitämään huolta niiden kastelemisesta. Silloin rouva, voimatta vastata mitään entiseen juttuun, huomasi miehellään olevan päällyssaappaat jalassa ja huomautti heti siitä. Mies tunnusti rikoksensa ja koetti sitä parantaa siinä paikallansa, mutta silloin suuttui vaimo moisesta halveksimisesta. Kovia sanoja lausuttiin ja vaimo syytti miestänsä kylmyydestä ja rakkauden puutteesta. Ritari vastasi melkein näin:
"'Minä en rakasta sinua enää, sanot sinä, sentähden että minä teen työtä sinun hyväksesi enkä istu lavertelemassa sinun koruompeluksesi luona; minä en rakasta sinua, koska minulla on nälkä, milloin en pitkään aikaan ole saanut ruokaa; minä en sinua rakasta, koska en muuta saappaita, vaikka vain silmänräpäykseksi pistäydyn huoneihin; minä en sinua rakasta, sanot sinä! Jospa tietäisit, miten suuresti minä todella sinua rakastan!' Vaimo vastasi melkein näin:
"'Ennenkuin jouduimme naimisiin, rakastit minua, vaikka lavertelitkin koruompelukseni luona, vaikk'et tullutkaan huoneihin päällyssaappaissa ja vaikk'et osoittanutkaan halveksimista. Mitä on sitte tapahtunut, kun käytöksesi on muuttunut?'
"Mies virkkoi: 'me olemme naimisissa!' Rouva luuli miehen tarkoittavan, että hän naimisessa oli saanut omistusoikeuden vaimonsa yli ja että hän tahtoi osoittaa sitä jyrkällä käytöksellään. Mutta se miehen varmuus johtui vain siitä, että hän lujasti luotti rouvansa lupaukseen rakastaa myötä- ja vastoinkäymisessä, luotti hänen ei huolivan huomioonsa ottaa, jos hän voittaakseen aikaa hylkäsi koko joukon turhia muodollisia temppuja. Hän oli vähällä sanoa hänelle kaikki, että hän juuri vaaraa karkoittaaksensa työskentelee pellolla, tallaa sen multaa ja kuljettaa sen tomua huoneihin; mutta hän kuitenkin oli vaiti, sillä hän ei luullut vaimonsa nyt niin heikkona jaksavan kestää iskuja. Ja päivän tai kahden perästähän kaikki oli jo ohitse ja talo pelastettu. Sentähden hän vain pyysi anteeksi; ja he antoivat anteeksi molemmat ja puhuivat jälleen helliä sanoja.
"Mutta silloin tuli isku! Työvouti tuli juoksujalassa ilmoittamaan rajuilman nousevan. Rouva ihastui, kun ruusut saavat vettä, mutta herra ei ihastunut.
"Ritari tunsi Herran kurittavan käden painon ja kertoi vaimollensa kaikki, mutta pyysi samalla hänen vielä toivomaan, kyllä kaikki hyvin käy. Käski sitte heti valjastaa kaikki hevoset ja juhdat vetämään eloa korjuusen.
"'Niillä ollaan vettä noutamassa,' vastataan.
"'Kuka ne on sinne lähettänyt?'
"'Minä ne lähetin', vastasi vaimo. 'Minä tahdoin! saada vettä kukilleni, joiden annoit kuivaa minun sairaana ollessani.'
"'Etkö häpeä tunnustaa?' kysyi ritari ja sai samanlaatuisen vastauksenkin:
"'Sinä kehut käytöstäsi, kun valehtelit koko pitkän vuoden! Minun ei tarvitse hävetä puhuessani totta, kun en mitään ole rikkonut, vaan ollut ainoastaan niin onneton, että olen joutunut pahan sattuman uhriksi!'
"Silloin menetti herra malttinsa, meni käsi ojona vaimonsa luo ja löi häntä."
"Siinä hän tekikin lemmon oikein", sanoi kreivi.
"Hyi, hyi! herra, lyödä heikkoa vaimoa!"
"Miksikä ei vaimoa, kun lapsiakin lyödään?"
"Sentähden että nainen on heikompi, herra."
"Vielä yksi syy! Vahvempiin ei pääse käsiksi, ja heikompia lyödä ei saisi; ketä sitte saa lyödä?"
"Ei ketään, hyvä ystävä! Hyi, hyi, mimmoisia perusaatteita te lausutte, vaikka teistä on tuleva ylhäinen sotilas!"
"No niin! Kuinka sodassa käypi? Vahvempi lyö ja heikompaa lyödään. Eikö se ole johdonmukaista?"
"Vaikkapa olkoonkin johdonmukaista, niin ei se siveellistä ole. Mutta tahdotteko kuulla jatkon?"
"Tottapa se nyt jo onkin lopussa, rakkaus ainakin!"
"Ei, ei, herra, ei se vielä läheskään lopussa ole, eikä rakkaus niin vähällä karkaa. No niin! Rouva uskoi lujasti, ihan kuin tekin, rakkauden olevan lopussa ja pyysi sattumalta väliin tullutta voutia hänen nimessään pyytämään kuninkaalta avioeroa."
"Ja jättikö hän lapsensa?"
"Ei, sen hän tahtoi ottaa mukaansa. Hänen ylpeytensä oli loukkautunut juuriaan myöten, ja hän tunsi musertuvansa kauniin unelmarakennuksen alla, joka kukistui hänen päällensä."
"Entä mies sitte?"
"Hän oli ihan kukistunut! Hänen unelmansa rakkauden onnesta oli haihtunut, ja muutenkin oli hän hävinnyt mies, sillä sade oli laissut pois ja turmellut kaiken hänen viljansa. Ja kun hän näki sen, jota hänen sielunsa oli rakastanut, olevan syypäänä hänen onnettomuuteensa, tunsi hän sydämmessään vihaa häntä vastaan. Mutta hän rakasti kuitenkin, kun viha asettui."
"Kuitenkin?"
"Niin, herra, sillä rakkaus ei kysy, miksi. Se vain tietää: niin se on! Kovat ajat heille nyt tulivat. Ritari oli hävinnyt mies, ja jätti talonsa oman onnensa nojaan, harhaili itse hevosellaan milloin missäkin. Vaan rouva Margrit, hän heräsi uuteen elämään, voimaan ja toimeliaisuuteen ja ryhtyi talon hallitukseen; hätä teki väkeväksi pienen, heikon olennon, joka ei ollut koskaan tehnyt työtä; hän ompeli vaatteet itselleen ja lapselleen; hän maksoi maksut ja katsoi työväen perään; eikä se katsominen helpoin työ ollutkaan, sillä he olivat tottuneet pitämään pientä, hemmoiteltua rouvaa vain vieraana; mutta hän tarttui ohjiin voimakkaalla kädellä. Ja kun rahat eivät riittäneet, panttasi hän kaikki kalliskiviset koristuksensa ja maksoi niillä rahoilla työväen palkkoja ja velkoja.
"Kun ritari vihdoin malttoi mielensä ja peljäten palasi katsomaan taloansa, jonka uskoi jo olevan auttamattomasti rappiolla, huomasikin hän kaikki olevan kunnossa ja järjestyksessä ja vaimonsa juuri pelastaneen kaikki. Silloin hän katui ja häpesi ja meni vaimonsa luo pyytämään anteeksi, ett'ei ennen ollut osannut pitää häntä oikeassa arvossa. Rouva antoi anteeksi, selittäen, ett'ei hän ennen ansainnutkaan suurempaa arvoa, kun hänellä ei ollut niitä ominaisuuksia, jotka sittemmin oli saavuttanut. He sopivat, mutta rouva sanoi rakkautensa kuolleen eikä aikonut enää olla hänen vaimonsa.
"Keskustelun keskeytti vouti, joka tällä välin oli asunut talossa ja auttanut rouva Margrittia neuvoilla. Herra tunsi jääneensä syrjään toisen rinnalla, joka oli sijaan tullut; luulevaisuus raivosi hänen mielessänsä ja hän kielsi vaimoaan ottamasta vierasta herraa vastaan huoneissansa. Vaimo sanoi käyvänsä sitte voudin huoneissa. Herra silloin rupesi puhumaan oikeuksistaan vaimonsa yli, koska hän lain mukaan vielä oli ritarin vaimona. Mutta vaimo oli samana päivänä saanut erokirjan ja ilmoitti olevansa vapaa ja voivansa toimia, miten vain tahtoi.
"Ritari, nähtyänsä kaikki olevan lopussa, tunsi hurjuutensa ja rukoili polvillaan vaimoansa jäämään. Vaan kun rouva näki ylpeän ritarin matelevan maassa kuin orja, haihtui hänen mielestänsä viimeinenkin kunnioitus herraa kohtaan, ja kun hän sitte muisti, mitenkä hän kerran, heikkona ja kurjana, oli turvannut ritariin ja uskonut hänet siksi, joka oli häntä kantava käsissänsä kaikkien ohdakkeiden ja kivien ylitse, silloin tahtoi hän paeta tuota näkyä; ja kun rouva ei enää voinut tuntea ritaria samaksi, kuin hän ennen oli hänestä ollut, heräsi välinpitämättömyyden tunne ja hän läksi pois."
"No, siinä nyt näet", virkkoi kreivi, josta kertomus alkoi tuntua pitkäpiimäiseltä, "loppuipahan se rakkaus kuitenkin."
"Ei, ei, herra, se vain näytti siltä, mutta niin ei ollut. Mutta tähän minun pitää liittää muuan tunnustus. Minä näin tuon kaikki, sillä minä olin hänen ystävänsä ja jumaloitsin häntä sydämmeni syvyydestä. Miten hullumainen minä olin, tunnustan myöskin. Me vanhat, jotka kasvoimme ritariajan lopulla, me olimme oppineet pitämään naista tuommoisena ylhäisenä olentona, joka oli muita ihmisiä korkeammalla; me kunnioitimme vain ulkopintaa, kauneutta, hyödytöntä, ja meidän nais-käsityksemme oli ennen kaikkea aina jotakin silmän huvia. Minäkin, ajatelkaahan vain, minäkin, joka etsin totuutta, olin kuitenkin niin piitynyt noihin vanhoihin käsitteihin, että rouva minun mielestäni tuli vähempiarvoiseksi juuri silloin, kun hän työn ja vaivan kautta jaloin oli.
"Niin, samana päivänä, kuin erokirja tuli, keskustelimme me, ja minä muistan sen niin hyvin, kuin olisi se kirjoitettuna kädessäni. Näin minä sanoin:
"'Jospa tietäisitte, miten jumalattoman korkealla te kerran olitte minun mielessäni! Ja minä näin enkelin pudottavan valkoiset siipensä ja keijukaisen kultakenkänsä, näin miten sinilintu muutti pesänsijaa. Minä näin teidät tuona ensi aamuna häiden jälkeen, kun ajelitte metsässä valkoisella ratsullanne; se kantoi teitä niin keveästi märjän ruohokon yli, piti teitä korkealla suon mudasta, niin ett'ei pilkkuakaan tahraa tullut hopeakirkkaalle puvullenne. Hetkisen ajattelin seisoessani siinä puun takana: jospa hän putoaa! Ja ajatus kävi toteen. Minä näin teidät mudassa, musta vesi roiskui päällenne, kultatukkanne oli kuin päiväpaiste suon valkokukkien päällä. Te vaivuitte vaipumistanne, kunnes enää näkyi vain pikku kätenne. Silloin kuulin metsähaukan viheltävän ylhäällä ilmassa ja kohoavan pilviin; se nousi siivillänsä, kunnes peittyi pilvien taa!'
"Mutta rouva vastasi, ja niin oikein, niin oikein!
"'Te sanoitte kerran, ammoin sitte, että Jumala meille on antanut todellisuuden tomuineen ja likoineen ja meidän sitä ei sopinut moittia, vaan ottaa se semmoisenaan, kuin se on annettu. No niin! Nyt te kaunistelluin sanoin lausutte minun vaipuneen sentähden, että minä juuri olen sopimaisillani tämän elämän kanssa. Minä olen vaihtanut rikkaan puvun köyhään, koska olenkin köyhä. Minä menetin nuoruuteni, kun tottelin luonnon lakia ja tulin äitiksi. Minun käteni ovat turmeltuneet neulasta, silmäni surusta ja elämän taakka painaa minut maahan, mutta sieluni nousee, nousee kuin haukka taivasta, vapautta kohti, vaikka maallinen ruumiini painukoonkin mutaan haisevien kukkien sekaan.'
"Silloin kysyin minä, luuliko hän voivansa pitää sielua ylhäällä, jos ruumis vaipui. Siihen hän vastasi: ei! Sillä hän eli niinkuin minäkin väärässä uskossa, että jotakin hänestä oli vaipumassa. Mutta ei ruumis työstä vaipunut, se päinvastoin karaistui ja vahvistui ja tuli siis paremmaksi, nousi eikä vaipunut. Vaan niin narrimaiset me molemmat olimme, että tuota vaipumista uskoimme, kun meille niin oli nuoruudessamme opetettu; sentähden me pidimme valkoisia käsiä, jotka kuitenkin sairaat olivat, kauniimpina kuin työstä kovettuneita ja ruskettuneita. Niin hullut oltiin minun nuoruudessani, herra, ja vieläpä ollaan nytkin siellä täällä.
"Mutta hulluudessani minä kehoitin rikokseen. 'Päästäkää haukka irti, nousemaan!' sanoin minä.
"'Minä kyllä olen sitä arvellut', vastasi hän, käsittäen minun ajatukseni; 'mutta vitjat ovat liian vahvat.'
"'Minulla en niiden avain', sanoin minä. Rouva pyysi minulta avainta ja sai myrkkypullon.
"Nyt palaan kertomukseen, ja siihenhän jäimme, kun rouva läksi miehensä luota, mennäksensä voudin luo yläkertaan.
"Päästyään ylös sai hän odottaa, sillä voudilla oli vieraita. Siellä hän heti joutui kouluun, sillä muutamat hänen vanhahkot, naidut ystävänsä eivät tahtoneet tervehtiä häntä, koska hän oli purkanut avioliittonsa; ja kumminkin oli eräs noista ystävistä miehellensä uskoton, vaan piti itseään liian hyvänä tervehtimään rouva Margrittia. Mitä tästä on sanottava? Silloin pidettiin avioliiton purkamista suurimpana rikoksena.
"Rouva Margrit oli, kuten sanottu, tullut pyytämään voudilta neuvoa, niinkuin tavallisesti koko tuona pulan aikana. Rakastiko sitte rouva voutia? Tuskin, mutta sydän ei koskaan ole niin hetas pettämään itseään kuin semmoisissa tapauksissa. Margritkin luuli rakastavansa toista, kun uskoi toisen kadottaneensa; yksin olemaan ei hän ollut kasvatettu.
"Mutta vouti, hän oli ihan toisenlainen mies, oikea viettelijä. Kumminkaan hän ei ruvennut viettelemään ritarin vaimoa, kun näet luuli siinä pääsevänsä vähemmälläkin tarkoituksensa perille. Sitä paitsi hän uskoi itseään semmoiseksi sankariksi, jonka lumousvoimaa kukaan nainen ei voisi vastustaa. Siispä hän odotteli.
"Nyt joutuvat he puheluun, ja rouva alussa ei aavista mitään, hän kun näet luottaa voudin ystävyyteen ja rehellisyyteen. Rouva puhui elämän vakavimmista asioista, vaan vouti rakkaudestansa, jota rouva ei ottanut korviinsakaan. Hän oli vapaa, mutta tunsi kuitenkin olevansa sidottu; muistojen voima piti häntä vankinaan, ehkäpä myöskin vanha rakkaus. Vouti koetti kaikkia rukouskeinoja, mutta rouva häntä alkoi halveksia. Siitä loukkaantui niin hänen turhamaisuutensa, että hän yritti käyttämään väkivaltaa. Minä tulin sattumalta sisään ja sain antaa voudille päättävän iskun ilmoittamalla rouvalle voudin olevankin kihloissa. Hänen siis täytyi poistua.
"Mutta rouva oli jo, viimeisen toivon ja unelman kukistuttua, käyttänyt ijäisyyden portin avainta. Minä kun tiesin myrkyn tarvitsevan koko tunnin vaikuttaaksensa, käytin tilaisuutta puhuakseni hänelle, niinkuin kuolevalle puhutaan. Mutta näettekös, tämän elämän rakkaus on suuri, ja semmoisina hetkinä on ihmissielu kuin ylösalaisin käännetty tynnyri; kaikki mitä on pohjalla, nousee pinnalle. Minä sain hänet niin pitkälle, että hän halusi jatkaa elämää luostarissa, voidakseen alkaa uudestaan mietiskelyä. Sainpa hänet vihdoin taipumaan luostarin sijasta kotivankeuteen, sillä hartaudenharjoitustahan ne ovat velvollisuuksienkin täyttämiset.
"Hän taisteli ylpeyttänsä vastaan ja katui myöntymystänsä, hän raivosi elämää vastaan, joka oli pettänyt häntä, ja ihmisiä vastaan, jotka olivat valehdelleet ja sanoneet elämää huvitarhaksi. Siinä minä tunnustinkin hänen olevan oikeassa, sillä avioliiton onnettomuus on juuri se, että uskotellaan puolisoille siinä olevan täydellisen onnellisuuden, jota tässä elämässä todella ei olekaan.
"Rouva raivosi, mutta sattumus tuli minulle avuksi. Lapsi alkoi alhaalla kammarissa parkua. Silloin rouva kauhistui sydämmessään ja tahtoi elää, opettaakseen lapsellensa, ett'ei elämä ole semmoinen, kuin sanotaan, eikä hän tahtonut jättää sitä kärsimään samaa, kuin hän itse oli kärsinyt. Miehestänsä hän ei mitään puhunut, tokkopa häntä ajattelikaan. Minä kun annoin hänelle myrkyn, tiesin myöskin vastamyrkyn; mutta minä tahdoin pitää häntä vielä pelossa ja annoin hänelle vähemmän toivoa, kuin itselläni oli.
"Kun minä vähän ajan kuluttua palasin, oli hän miehensä sylissä. Ritari oli löytänyt hänet rapuilta, johon hän oli kaatunut horroksiin. Kaikki oli annettu anteeksi ja unhotettu molemmin puolin. Se on sinusta ehkä kummallista. Mutta etkö ole antanut anteeksi äitillesi, vaikka hän on kurittanut sinua, ja eikö äitisi sinua rakasta, vaikka olet valehdellut hänelle, tuottanut hänelle surua ja pahaa mieltä? Viimeiset tapahtumat olivat kääntäneet hänen sielunsa ylösalaisin, niin että vanha rakkaus oli ylimpänä, kirkkaana kuin helmi, joka on etsitty meren pohjamudasta, missä se oli ollut kätkettynä ruman likoelävän sisuksissa! Mutta rouva yhä vain taisteli ylpeyttänsä vastaan eikä sanonut huolivansa rakastaa miestänsä, vaikka kuitenkin häntä rakasti.
"Minä en koskaan unhota ritarin vastausta, joka selitti koko tuon arvoituksen. Hän sanoi:
"'Sinä et tahtonut rakastaa minua, Margrit, sillä ylpeytesi kielsi, mutta sinä rakastat kuitenkin. Sinä rakastat kuitenkin, vaikka minä löin sinua, vaikka olin häpeällisen raukkamainen, kun onnettomuus tuli. Minä tahdoin vihata sinua, kun läksit pois luotani; minä tahdoin surmata sinut, kun olit uhrata lapsesi, mutta kuitenkin rakastan sinua. Etkö sittekään usko, että rakkaudella on enempi voimaa kuin meidän pahalla tahdollamme?'
"Niin hän sanoi, ja minä nyt sanon kuin satujen kirjoittaja: tämä kertomus näyttää, että rakkaus on väkevä voima, joka käy yli järjen ja jota vastaan meidän tahtomme ei mitään voi. Rakkaus kärsii kaikki ja kestää kaikki, ja uskosta, toivosta ja rakkaudesta on rakkaus suurin, hyvä herra."
"No, mutta kuinka sitte kävi?"
"Sitte en minä enää ollut näkemässä."
"Arvattavasti he yhä sittekin riitelivät."
"Tiedän kyllä heidän välistä riitelevän, sillä kun on jossakin asiassa eri mieli, niin riitahan siitä tulee. Mutta minä tiedän myöskin, ett'ei kumpikaan tahdo olla toisensa herra, vaan he kulkevat tietänsä, vaatien elämältä vähemmän, ja sentähden ovat niin onnelliset, kuin mahdollista on tässä elämässä, jos sen ottaa vastaan semmoisenaan, kuin se on. Vanha aika monine vaatimuksineen ei sitä tahtonut, mutta uusi aika on sen meille opettava. Ja niin se juttu loppui."
Runsan säteritilan suuressa metsässä Edin pitäjässä oli kaksi torppaa, yksi kummallakin puolella suuresta tiestä, joka metsän läpi vei säterikartanoon. Eivät ne kumminkaan olleet ihan tien varrella, vaan vähän matkan päässä siitä kumpikin. Toisen nimi oli Kivelä, toisen Nikkarila. Molemmat olivat siihen aikaan, josta tässä kertomuksessa puhutaan, hyvin pienet ja vähäiset torpanpaikat.
Kivelästä tehtiin kartanoon vain kaksi päivää viikossa; siinä kylvettiinkin ainoastaan noin kaksi tynnyriä vuodessa. Olihan sillä tosin pieni niittykin Sätran karjamaiden puolella, jotka siellä päin olivat kartanon tilusten rajana; mutta heiniä siitä karttui tuskin sen vertaa, että hevosen lisäksi niillä kaksi lehmää eli. Torppari itse oli reipas mies, vaikk'ei enää nuori. Voimiltaan hän kuitenkin vielä oli varma, niin että helposti jaksoi tehdä päivänsä ja muuna aikana omat työnsä. Sitä paitsi ansaitsi hän vähän lisää kesäaikoina puunhakkuulla, mutta paraana tulolähteenä oli sorvaaminen, jota hän harjoitteli talvella. Vaimo oli siivo. Poikia heillä ei ollut, vaan sen sijaan kaksi tytärtä, joista Katri oli yhdeksäntoista ja Reetta neljäntoista vuoden vanha.
Nikkarila, tien toisella puolella, oli huonommassa tunnossa, melkein joka taholta jäänyt mänty- ja kuusimetsän sisään. Se oli niin huono paikka, ett'ei sitä nyt torpparin kuoltua enää pidettykään varsinaisena torppana, josta olisi pitänyt päiviä suorittaa. Hyväntahtoinen herra oli jättänyt sen jonkinlaiseksi eläkkeeksi leskelle, jolla ei ollut muuta veron suoritusta kuin elättää ankkoja ja hanhia herrasväelle, niitä kuin ei huolittu pitää kartanossa kaakotuksensa tähden, vaan ainoastaan herkkuna pöydällä.
Nikkarilan leski oli hyvin merkillinen mummo. Hän oli jo kuudenkuudetta vuoden ikäinen, nimeltä Liisa; kaikki sanoivat häntä Luuta-Liisaksi, hän kun vuodet päästänsä teki pöly- ja varpaluutia, vieden niitä kerran viikossa, joka lauantai, koko hevoskuorman Tukholmaan, jossa niitä myöksenteli Heinätorilla. Hänellä oli myöskin aina mukana pieniä, luudiksi sitomattomia kuusenoksia, notkeita, vaaleanvehreitä, nuoria, jommoisia Tukholman palvelustytöt lauantaina ostelivat talon tarpeiksi, hakatakseen niistä tuoretta havua porstuan ja kyökin, jopa salinkin lattialle. Eihän näet mikään ole miellyttävämpää eikä suloisempaa kuin tuoreita havuja sylkilaatikoissa; ne levittävät omituista sulohajua huoneihin ja keskellä kaupunkiakin johdattavat mieleen terveellisen metsän tuoksun. Luuta-Liisan kuormasta sitä hyvää tavaraa levisi moneenkin suureen ja ylhäiseen Tukholman taloon. Ja paljonpa mummo myöskin ansaitsi kaupallansa. Iloisena ja ystävällisenä tavattiin hänet joka lauantai Heinätorilla. Kaikki sen seudun piiat etsivät hänen kuormaansa, niin että se tyhjeni ennemmin kuin mikään muu kuorma. Sillä vaikka mummo alussa saattoi pyytää kuusikin äyriä, niin tyytyi hän kotvasen tingittyään yhteen, ja jos jokin pitkä, kaunis tyttö maksoi hänelle viisi sekä lausui muutamia kohteliaita sanoja pajuisten siteiden hyvyydestä, mummo kun näet paraiten kaikista osasi sitoa luutansa lujiksi, niin Liisa mielellään antoi kimpun kauneita havuoksia kaupanpäällisiksi kyökin lattialle hakattavaksi; ja kun piian siitä ei tarvinnut mitään maksaa, saattoi hän sen rovon panna muihin pikku säästöihinsä, niin että niitä piankin karttui pienen kahvineljänneksen hinta. Mutta samapa se. Miksi Luuta-Liisa enemmin suosi kaunisvartaloisia, vaaleatukkaisia ja kauneita piikoja kuin muita, saattaa näyttää vähän kummalliselta oikulta vanhassa mummossa, mutta kohta saamme nähdä syyn.
Kelpo mummohan Liisa oli myöskin istuessaan kärrinsä luona ja myöskennellessään Heinätorilla, vaan vielä paljoa miellyttävämpi hän kuitenkin oli kotonaan Nikkarilassa. Hänellä oli paljo tekemistä, sillä yksin hän oli. Mies oli jo ammoin kuollut eikä hänellä muita lapsia ollut kuin poika Juhana, joka nyt kahdenkolmatta vuotiaana palveli renkinä vanhan Jenninkin talossa Skonlassa. Mutta kyllä Liisa tuli yksinkin toimeen, kun kaikki torpan pellot olivat jääneet ahoksi, eikä niistä siis mitään vaivaa ollut. Lehmää hän piti ja hevostakin, jolla kuljetti luutakuormiaan Tukholmaan. Vaan kun hevosella ei muina viikon päivinä ollut kotona mitään työtä, lainasi hän sen silloin tällöin muille, joten se itse sai ansaita osan ruoastansa.
Liisan koko toimena oli viikot päästänsä ensinnäkin tehdä pöly- ja varpaluutia, toisekseen elättää ankkoja ja vuohia, jotka toki itse etsivätkin enimmän ruokansa lammikosta torpantuvan pohjoispuolelta, kun mummo vain silloin tällöin viskeli heille vähän jyviä herkuiksi, sekä kolmanneksi ruokkia hevonen ja lehmä. Hevosen hoito tuo nyt ei oikeastaan kuulu naisen töihin, mutta kun ei miestä ole talossa, niin käypihän se kyllä päinsä; onpa montakin esimerkkiä olemassa, että mummot ovat hoidelleet hevosensa, vieläpä sangen hyvästikin.
Nikkarilan Luuta-Liisa ei kuitenkaan ihan avuton ollut, se huomattakoon, sillä Kivelän torppahan oli aivan lähellä. Sen torppari oli siinä elänyt monta vuotta, niinkuin Liisa ja hänen miehensä Nikkarilassa. Vaikka he eivät olleet sukua toisilleen, oli kuitenkin niin likeinen ystävyys kasvanut molempien talojen välille, ett'ei koskaan toisessa paikassa mitään tarvittu, jolla ei toisesta olisi autettu. Miehet olivat olleet hyvät ystävykset ja auttaneet aina toisiaan hyvillä neuvoilla, varsinkin miten oli parasta kylvää apilasta rukiin sekaan, joka tapa siihen aikaan vasta uutisena kulki suusta suuhun. Liisan mies joutui sitte tarpeettomasta väkevien nauttimisesta rappiolle, niin että kuoli liian aikaisin. Mutta Kivelän ukko vaimoinensa sen jälkeen vielä enemmin tukivat leskeä. Heidän lapsensa kasvoivat yhdessä; ja kun Liisan Juhana kolme vuotta sitte meni palvelukseen, tuntui katkeraa kaipausta Kivelässäkin. Ei Juhanan palveluspaikka kuitenkaan ollut niin perin kaukana, ett'ei hän silloin tällöin olisi lähettänyt terveisiä kotiinsa; vaikka tosin kului välistä pitkäkin aika, hänestä mitään kuulumatta.
Useimmin kaikista kävi Liisa-mummon luona Kivelän Katri. Kun nuorempi sisar Reetta varsin hyvin jaksoi Kivelässä toimittaa kotiaskareet Katrin poissa ollessa, meni hän Nikkarilaan niin usein, kuin vain soveltui. Katri rakasti Liisaa; häneltähän hän oli oppinut lukemaan, jota hänen oma äitinsä Kivelässä ei osannut. Monesti oli Katri ihan pienestä lapsesta asti istunut pikku jakkarallansa Nikkarilan tuvassa Liisan jalkain juuressa, tavaellen sekä virsikirjasta että katkismuksesta. Numeroilla ei Liisa-mummo osannut lukua laskea, mutta sen sijaan erittäin nopeasti päässään lukea yhteen ja vähentää, joita laskutapoja hän monen monta vuotta oli saanut harjoitella Tukholman Heinätorilla. Se tuli nyt pienen Katrinkin suurimmaksi iloksi. Ensin luki hän sormillansa mummon neuvon mukaan, mutta pianpa hän jo päässään selvitteli niin vaikeita laskuja ja niin sukkelasti, että Liisa itsekin kummasteli. Luuta-mummo ei itse osannut kirjoittaa, mutta hänen miehensä oli ennen eläessään piirustellut jotenkin hyviä kirjaimia, ja ennen kuolemaansa ehti hän opettaa pojalleen Juhanalle sen taidon. Pojalla olikin taipumusta ja halua kirjoitukseen, olipa hän siitä vähän ylpeäkin äitiänsä kohtaan, joka ei osannut kirjoittaa. Pikku Katri oli aina suurimmalla ilolla ja ihmettelyllä katsellut vieressä seisten Juhanan harjoittelua penkillä. Kun he sitte menivät yhdessä ulos leikkimään tai poimimaan puoloja, oli Juhana Katrista kahta vertaa rakkaampi, koska Katri tiesi Juhanan osaavan semmoista, jota ei kukaan muu ymmärtänyt, ei edes Liisa-mummokaan.
Tietysti oli tämmöisessä torpassa vain ani harvoin aikaa lukemiseen, kirjoittamiseen ja luvunlaskemiseen, sillä muita töitä oli jo paljon kiireempiä. Suurimmalla ilolla Katri vain vielä nytkin kävi Nikkarilassa, vaikka Juhana oli poissa. Muita ei tuvassa enää ollut tavattavana kuin Luuta-mummo yksin, mutta ei voisi uskoa, miten suuresti Katri rakasti juuri häntä. Kylläpä Liisakin puolestaan rakasti Katria kuin omaa lastaan. Katri oli kaunisvartaloinen, vaaleatukkainen, sinisilmäinen ja sorea. Kaikki hänen näköisensä tytöt olivat mummon suosituita, niinkuin jo olemme nähneet Tukholman piioista; heille hän antoi paljon runsaammin tavaraansa kuin muille. Katri puolestaan oli myöskin Liisalle enemmin apuna kuin kukaan muu. Lauantaina, kun Liisa oli kaupungissa, hoiti Katri aina hänen lehmäänsä, ankkoja ja hanhia. Suurimpana huvina oli Katrilla mennä metsään ja karsia kauneinta havua, kuin suinkin löysi, ja kantaa kotiin, niin että mummon, kotiin tultuansa, tarvitsi vain tehdä luutia, johon työhön hän ryhtyi joka maanantaiaamuna. Sunnuntaina kävivät kaikki, sekä Luuta-Liisa että Kivelän asukkaat, kirkossa; mutta iltapäivällä astui Liisa juhlallisesti Kivelään, ja silloin olikin paras riemun aika, sillä mummo kertoi kaikki uutiset, mitä oli lauantaina kuullut Heinätorilla ja mitä tiesi likiseutujen herrastaloista. Kivelän ukko, Katrin isä, noista keskusteluista enimmin iloitsi. Hän kohotti tuontuostakin leukaansa, joka viime aikoina oli ruvennut lihomaan, ja katseli Liisan kertoessa loistavin silmin ympäri tupaa. Sillä hän oli vanhin mies niillä seuduin ja tunsi tarkoin kaikki herrasväet ja talolliset hyvin laajalti. Hän itse oli hyvin viisas mies ja pudisti usein päätänsä mummon kertomuksille sekä pisti panoksen nuuskaa nenäänsä, milloin jotakin pahaa kuuli. Kahvia ei siihen aikaan käytetty torpassa.
Nyt pääsemme käsiksi varsinaiseen kertomukseemme, joka alkoi muutamana lauantaina maaliskuun alulla mummon ollessa tavallisella kaupunginmatkallansa. Katri oli mennyt Nikkarilaan. Toimitettuaan siellä kaikki kotiaskareet läksi hän tapansa mukaan kirves kädessä metsään havuja karsimaan. Mennessään hän lauleskeli, niinkuin hänellä oli tapana yksin käydessään. Vähän suruiselta kaikui laulu tänään, hän iski tuontuostakin ikäänkuin leikillä eteenpäin tyhjään ilmaan kirveellä, jota muuten kantoi oikealla käsivarrellaan. "Näin hakkaan mä, näin hakkaan mä, näin hakkaan tyhjää vain", hyräili hän itsekseen samalla sävelellä, kuin laulanutkin oli. "Vaikk' kuinka hakkaan, vaikk' kuinka hakkaan, ei mitään kokoon saa … tyhjää vain!" jatkoi hän yhä suruisemmin. "Vaikk' kunne käyn, tai minne päin, ei mitään kokoon saa … tyhjää vain!" "Ja missä karsin, vaikk' kuinka karsin, ei mitään kokoon saa … tyhjää vain!" Niin jatkoi hän omatekoista lauluansa, ja loppuna oli aina tyhjää vain.
Lumi oli jo metsästä poissa monesta paikasta, mutta tuuheimpien puiden alla oli vielä korkeat kinokset. Katri oli paljain päin niinkuin tavallisesti kotonakin; mutta vaikka hän olikin vaaleatukkainen, näyttivät hänen kiharansa kuitenkin tänään tummemmilta kuin ennen; ehkäpä ne sentähden, että valkoinen lumi oli nyt pohjana, näyttivät sitä vasten melkein ruskeilta. Samoin olivat silmätkin ennen olleet vaalean- vaan nyt tummansiniset, hiukan vehreään vivahtavat, niinkuin peilikirkas jää.
Hänen täytyi nyt mennä etemmäksi tuvasta kuin tavallisesti, sillä hän ei huolinut muista kuin ihan notkeimmista, hienoimmista ja kauneimmista oksista; ja kaikki semmoiset oli hän jo ennen karsinut loppuun torpan läheltä. Hän kokosi suuria ja pieniä oksia pitkän ajan suuriin läjiin, jotka hän sitte aikoi kantaa kotiin. Saapuipa hän siinä erään pitkän ja hoikan kuusen luo, mutta siiloin vaipui kirves alas. Hän rupesi katselemaan ympärilleen, ja surumielisyys levisi hänen kasvoillensa kun hän istuutui kivelle, jonka ympärillä oli runsaasti puolanvarsia. Hän tunsi paikan entisistä ajoista, hän kun monta vuotta sitte oli kävellyt siellä Juhanan kanssa ja puoloja poimiskellut. Lehtiä katsellessa vaipui Katrin otsa alas käden nojaan. Hetkisen kuluttua lausui hän hiljaa: "nyt ei tässä ole mitään puoloja, ei kukkia eikä raakaleita." Sitte alkoi hän hiljaa hyräellä entisellä sävelellä: "Ja mitä poimin, ja kuinka poimin, ei mitään kokoon saa … tyhjää vain!"
Vihdoin nousi hän äkisti ylös, meni puun luo, kohotti päätänsä, hengittääkseen raitista ilmaa ja huojentaakseen rintaansa; hän nosti kirveen ja iski kovasti, Mutta kirves luiskahti oksan sivuitse ja terä kävi kohti kiveen. Nostettuaan sen ylös huomasi hän terässä syvän kolon. "Oh, hyvä Isä, Luuta-mummon kirves kun turmeltui!" sanoi hän. Hän heitti sen maahan ja nojautui itse, pää kumarruksissa, puuta vasten. Rinnassa kauan tuntunutta tuskaa ei hän enää jaksanut pidättää, vaan alkoi kovasti ja ääneen itkeä metsässä. Tuntuu niin hyvältä, kun saa kenenkään näkemättä itkeä pois salaisen kaihonsa.
Hetkisen kuluttua tunsi hän mielensä keventyneen; hän pyyhkäsi kädellään otsaansa ja otti kirveen maasta, tarkasteli sitä säteilevin silmin ja suuteli sen terää. Kuka sen voi tietää, mikä hänet nyt niin äkisti iloiseksi teki. Hänen silmänsä sattuivat kirveen varteen ja hänelle johtui mieleen, kuka sen oli tehnyt äitillensä. Reippaasti alkoi hän nyt hakkaella ja karsia, niin että havut sinkoilivat ylt'ympäri, ja nauraa, ehkäpä enimmin vain omalle itsellensä. Niin se äkisti mieli muuttuu.
Työskennellessään kuuli Katri äkkiarvaamatta takaansa vihellystä. Se ei tullut torpan puolelta, vaan kaukaa sieltä päin, jossa metsää oli pisimmältä. Hän katsahti äkisti ylös ja sydämmensä sykähti ilosta; kirves pysähtyi työstään ja Katri kuunteli. Hän huomasi äänen yhä lähenevän; se kuului selvään tulevan polulta, joka metsän läpi kulki. "Kukahan sieltä tulee?" kysäsi hän itseltänsä ja sysäsi oikealla kädellään tukan otsalta parempaan järjestykseen.
"Se on varmaankin … se on ihan varmaan Juhana; hän viheltää omaa lauluansa", virkkoi Katri tuskin kuuluvasti, käänsi jälleen selkänsä sinne päin, josta ääni kuului ja alkoi reippaasti karsia oksia eikä ollut tietävinään koko tulijasta.
Pitkä, hoikka renki astui todellakin kohta näkyviin; hän tuli yhä lähemmäksi puiden välitse ja näytti ihan varmaan olevan matkalla Nikkarilaan.
Juhana kuuli kirveen ääntä ja katsahti sinne päin. Nopeasti ja kursailematta poikkesi hän tieltä, saapui Katrin hakkuupaikalle ja hiipi hänen taaksensa.
"Katri!" sanoi hän kauniilla, hiljaisella äänellä, ett'ei tyttö peljästyisi; sillä mistäpä Juhana arvasi, että Katri oli kuullut hänen tulonsa.
Katri kääntyi tulijaan päin, ollen muka hämmästyvinään. Tietysti hän kuitenkin kohteliaasti tervehti.
"Onko äiti kotona?" kysyi Juhana.
"Tiedäthän, ett'ei hän ole kotona lauantaina."
"No, samapa se, hyvä näinkin. Et usko, miten vaikea on päästä liikkeelle, kun on renkinä; ja sen viran minä heitänkin ihan kohta. Ihan tinkimällä vain sain luvan pistäytyä nyt lauantaina kotona, kun minulla oli tänne tärkeää asiaa. Olen astunut kolme kokonaista tuntia, ja sen arvaat…"
Hän sieppasi hatun käteensä ja pudisti hiukan päätään, niin että hikinen tukka häilyi suortuvina ja ilma pääsi otsaa vilvastuttamaan. Katri seisoi, katsoen lempeästi hänen otsaansa, johon tukanrajan alle oli jäänyt leveä juova, hyvin valkoinen muuhun päivettyneesen muotoon verraten.
"Kuules nyt, Katri!" virkkoi hän nopeasti ja katsahti hänen havuläjiinsä; "onko Grimstaham asumattomana?"
"Grimstahamko? no kaikkia! Kukapa Grimstahamissa asuisi, ei siellä ole edes kissaakaan."
"Sepä oikein hyvä; sitä minä juuri toivoinkin."
"Mutta herranen aika, Juhana, mitä on tapahtunut? Ei sinulle ole käynyt hyvin palveluspaikassasi. Näytäthän sinä niin hurjalta ja rajulta, että minua rupeaa pelottamaan." Ei Katri kuitenkaan näyttänyt yhtään pelkäävältä, vaan heilutteli iloisesti kirvestänsä.
"Skonlassako, Jenningeninkö luona? Kyllä kai."
Juhana alkoi nauraa, vaikka kyllä, kuten Katri sanoi, välistä aina näytti kiihkoista tulta leimuavan hänen silmissänsä.
"Lähdetään kotiin Nikkarilaan, Katri, niin kerron sinulle jotakin", sanoi hän. "Kaikki kyllä on hyvin, saat nähdä." Samassa astui hän havuläjälle ja otti sylinsä täyden, auttaakseen niiden kotiin kannossa. Katri otti myöskin sylinsä täyden; ja niin astuivat he jäljekkäin ja vaiti, sillä Katri oli tullut hyvin uteliaaksi.
He auttoivat toisiansa, kunnes vihdoin kaikki oli kotiin kannettuna ja he astuivat tupaan. Katri otti kauhalla vettä kiulusta pankon luota, sillä työ oli ruvennut janottamaan. Juhana pyysi sitte kauhan, sillä olipa hänkin astuessaan tullut janoiseksi.
Ojentaessaan kauhaa Juhanalle ei Katri malttanut olla salaa katsahtamatta häneen ja kummastellen kysymättä: "Mitä sinä Grimstahamista tahdot?"
Juhana joi ja otti vielä uudenkin mitan. Sitte sanoi hän: "Kas, minä olen mieltynyt Grimstahamiin ja siellä minä tahdon asua; sillä en enää huolikaan renkinä raataa."
"Vai niin! Grimstahamissako asua, joka on ihan rappiolla? Eihän siinä ole huonetta, ei peltoa eikä niittyä."
"Samapa se, niin juuri hyvä onkin, Katri! Tulehan tähän istumaan, niin kerron, mitenkä oikein onkaan. Eipä renginpaikkani Skonlassa ole niinkään huono, Jenningenin väkeä on hyvä palvella, tavallansa. Mutta enpä sittenkään huoli kauemmin vieraille raataa. Siellä teen ja teen työtä, otsa hiessä, maanantaista tiistaihin, tiistaista keskiviikkoon ja koko viikon. Ei todellakaan. Hyvä on kyllä olla renkinä, ei mitään huolia. Ruokaa on ja palkka, ja jos on nainut, saa muonan ja palkan, kuusi tynnyriä viljaa, mitallisen maltaita ja 40 riksiä rahaa sekä villoja. Ja jos vaimo kykenee, saa hän ansaita vähin lisäksi, plootun päivässä. Se kyllä on kaikki varsin hyvin, mutta en siitä sittekään huoli. On niitä niitäkin, jotka tahtovat palvella, ja kiitos heille siitä; ja ne herrastalojen rengit ovatkin aika siistiä miehiä; puhtaat ja eheät vaatteet heillä on, niinkuin minullakin tässä; heillä on rahaa taskussa ja tupakkaa suussa. Torppari sitä vastoin on usein repaleissa, mutta hän on kuitenkin itsenäinen mies. Sinä kaiketi, Katri, arvelet, että minä nyt puhun tyhmästi, vai mitä?"
Päinvastoin katsoi Katri Juhanaan säteilevin silmin, sillä hän ajatteli hänen todellakin aikovan asettua Grimstahamiin. Hän ei vastannut mitään, mutta katsoi vain Juhanaan niin haaveksivasti, kuin olisi katsellut pitkään ja onnelliseen tulevaisuuteen.
"Jospa nyt äiti olisi kotona!" sanoi Juhana.
"Kyllä hän tulee yöksi."
"Silloin minun jo pitää olla kotona Skonlassa; olisin kuitenkin tahtonut häneltä saada hyviä neuvoja. Onko Kivelän isäntä kotona?"
"Isänikö? ei, hän on tänään kartanon työssä."
"Niinpä tonttu vieköön kaikki, jotka ovat poissa, kun minä heitä tahdon tavata. Mutta … no jaa, samapa se, hyvä on näinkin. Kuules Katri! sinun pitää ruveta neuvonantajaksi; se parasta on. Sinun juuri pitää sanoa, teenkö siinä hullusti vai viisaasti, että tahdon sinut…"
"Mitä nyt…"
"Vaimokseni. Niin, toden totta, älä nyt vain sano minua suureksi narriksi! Mutta totta se ihan on: minä rupean keväällä itsenäiseksi mieheksi. Eihän se oikea muuttoaika ole ennenkuin syksyllä, yhteinen muuttoaika tietysti. Mutta talo on otettava vastaan maaliskuun puolivälissä. Ja minä tahdon saada Grimstahamin, siihen minä olen mieltynyt; ja onpa minulla siinä omat arveluni, usko se. Sentähden pyysinkin Skonlan pehtorilta päästä vapaaksi nyt maaliskuussa, vaikk'ei tämä olekaan rengille oikea eroaika. Pehtori on hyvin kelpo mies, niin että hän lupasi antaa minulle erokirjan. Sillä itsenäiseksi mieheksipä minä rupean."
"Nytkö keväällä jo, Juhana?"
"Niin, minä rupean torppariksi, niin totta tosiaan. Ja sinä tulet torpparin vaimoksi, Katri! Ja sitte ne saavat ällistellä kirkossa ja Kivelässä kun tanssitaan."
"Mutta et usko, miten rappeutuneelta Grimstaham nyt näyttää, Juhana! Se on ihan metsän vallassa."
"Se hyvä, siihen minä juuri luotinkin. Kuulehan, Katri!" sanoi hän, ottaen Katria kiinni kädestä ja vetäen häntä vähän lähemmäksi. "Muistathan, mitä Luutamummo meille aina sanoi, sekä silloin, kun vielä pienet olimme, että sitte suuremmiksi kasvettuamme? Hän opetti meille monta rukousta, ja niitä sinä kyllä harjoitat joka aamu ja ilta, sen tiedän; enkä minäkään ole niitä unhottanut Skonlassa, sen voit uskoa. Äitihän opetti, että leipää kyllä kasvaa vaikka hiekassa ja somerossakin sille, joka Jumalaa rakastaa, sille, joka rukoilee ja tekee työtä. Ja minä sen uskon."
"Mutta", sanoi Katri, "isä sanoo, että ihmisen pitää käyttää järkeänsä.Sitä hän on usein sanonut ja se kuuluu olevan painettuna kirjassa.Grimstahamista ei ole miksikään torpaksi."
"Järkeänsäkö? Tottapa aionkin käyttää järkeäni Grimstahamissa, ell'ei pahus minua tyhmäksi tee. Aion käyttää järkeäni ja käsiäni myöskin. Kuulehan nyt, miten olen aikonut. Grimstahamin torppa on nyt joutunut rappiolle ja niin jäänyt metsittymään, ett'ei huonompaa ole koko tässä Runsan seudussa. Niinpä onkin minulla toivoa saada se viideksitoista tai kahdeksikymmeneksi vuodeksi ihan verottomaksi, ett'en tee päivääkään kartanoon. Minä menen Runsan herran luo, joka on aina ollut kelpo mies. Ja hän on huomaava siitä tulevan hänelle itselleenkin etua, kun minä torpan valmiiksi muokkaan. Jos hän antaa vapaavuosia, niin on sekä minulla että sinulla aikaa työskennellä kotona; me muokkaamme Grimstahamin kunnon taloksi. Sillä minulla on hyvä halu muokata maata ahosta, ja sen taidon olen kyllä oppinut näinä vuosina Skonlassa. Jos ottaisin vanhan torpan täysine peltoineen ja niittyineen, täytyisihän minun olla poissa puoli aikaa, kolme päivää viikossa tai enemmänkin, kartanossa vuokraa tekemässä, enkä koskaan joutaisi oikein omille töilleni muulloin kuin aamulla ja illalla sekä öillä ikäänkuin varkain; olipa ilma millainen hyvänsä, kaikki pitäisi vain silloin saada tehdyksi. Siihen kauppaan ruvetkoon muut, joilla on halua. Minä puolestani rupean ennemmin tuommoiseen autioon torppaan. Suuret torpat soveltuvat vanhoille, joilla ei enää ole suurta työintoa, tai muille … no jaa, jonkunhan niissäkin pitää asua ja käydä kartanossa, tietysti. Mutta minusta tulee uutistalolainen. Sen minä teen. Siihen on minulla rohkeutta ja sinullakin, Katri. Jonkunhan täällä pitää metsääkin muokata ja juurittaa, luulisin mä."
Katri oli tällä välin pannut kätensä ristiin; ja vaikka hän kyllä näytti kuulevan kaikki, mitä Juhana sanoi, ja oikein halullakin hänen puhettansa kuuntelevan, niin samalla hän kuitenkin näytti hiljaiseen rukoukseen vaipuneelta, joka oikein kohosi sydämmen pohjasta. Sen lopetettuansa avasi hän kätensä, mutta kiersi ne sen sijaan äkisti ja Juhanan aavistamatta hänelle kaulaan.
"Tämän en luullut koskaan tapahtuvan; sen, josta puhut, en luullut koskaan tapahtuvan, Juhana. Ja sanonpa nyt sinulle perästäpäin, että monta, monta kertaa olen itsekseni itkenyt juuri sentähden."
"Mutta nyt hymyilet, ja kiitos siitä. Jumala antakoon sinun hymyillä kuolinpäivääsi asti, niinkuin uskon käyvänkin!"
Kun he näin olivat sopineet ja suunninneet kaikki, läksi Juhana Nikkarilasta, sillä hänen piti vielä samana iltana ehtiä takaisin Skonlaan, niinkuin oli luvannut pehtorille. Isäntäväki oli aina pitänyt Juhanasta, hän kun oli hyvin säännöllinen, raitis, reipas ja ahkera; sentähden oli hänelle sieltä luvattu pieni laina tärkeimpiin tarpeihinsa, jos vain oli edelleenkin yhtä kelpo mies aikansa loppuun asti. Ja Juhana tahtoi hyvän päästökirjan saada. Sentähden hän nyt läksi Katrin luota, kun matkan pääasia, kosiminen, oli selvillä. Mutta kohta hän kuitenkin lupasi tulevansa uudestaan.
Liisa ja Kivelän väki, kuultuaan Juhanan aikeista, iloitsivat suuresti, ja Luutamummo tahtoi, että hänen poikansa pitäisi ottaman haltuunsa ennemmin Nikkarila kuin Grimstaham. Mutta siihen Juhana ei suostunut. Hän e: sallinut, että äitin olisi tarvinnut joutua loiseksi oman poikansa luo, eikä myöskään, että Katrille olisi tullut anoppi uuteen kotiin, josta aina on vaikeuksia.
"Parasta on, että äiti vallitsee yksin ankkojansa ja hanhiansa", sanoi hän; "meille tulisi ahdasta hänen tuvassansa. Hän menestyy paraiten, kun saa pitää oma hevosensa, tehdä luutia ja kuljettaa niitä kaupunkiin, niinkuin tähänkin asti. Kyllähän mielelläni ottaisin äitin luoksenikin ja kuuntelisin hänen neuvojansa; mutta ennemmin kuitenkin olemme ensin Katrin kanssa kahden kesken; me puuhaamme, hallitsemme ja raadamme itseksemme, ja se kyllä käy hyvin."
Kertomuksemme nyt edistyy pitkän askeleen. Mainittakoon vain, että Juhana sai Runsan herralta Grimstahamin viideksitoista vuodeksi verottomaksi torpaksi, mutta sill'aikaa tuli hänen se viljellä niin suureksi, että se jaksoi tehdä kolme päivää viikossa, tai suuremmaksikin, jos ympärillä oli maata niin paljo. Sovittiin ja suunnittiin, minkä verran metsää hän sai kaataa, ja luvattiin hänelle myöskin ne puut omiksi tarpeiksensa, myödä tai käyttää itse, miten vain tahtoi.
Grimstaham oli pienoinen paikka Skarven-järven rannalla, joka on osa suuresta Mälaren-järvestä. Siinä oli jo ennestään pari vanhaa, huonoa huonetta, joissa ennen muinoin oli asunut muuan räätäli, mutta sittemmin ei kukaan. Metsärinne oli järveen päin viettävä. Vähä oli siellä myöskin kuokan, jopa aurankin merkkejä, kun oli koetettu tehdä maata kasvavaksi. Mutta kaikki oli Juhanan tullessa niin autiona, kuin ei koskaan olisi mitään tehty. Jos torpasta todellakin tuli torppa, saattoi sitä syystä kyllä sanoa uutistaloksi.
Kun kuuliaiset ja häät olivat ohitse, muutti Juhana vaimoineen huhtikuun alussa Grimstahamiin. Hän tahtoi päästä sinne aikaisin, että kesä tulisi pitemmäksi, ja hän ehtisi saada jo jotakin muokatuksi syksyyn asti.
Sinne muuttaessaan sai Katri Kivelästä mukaansa emäsian kolmen kuukauden vanhain porsasten kanssa. Suurempia myötäjäisiä ei isä jaksanut toimittaa. Skonlasta saamallansa lainalla hankki Juhana lehmän, joka kyllä ei ollut äsken poikinut, vaan ei vielä ehtynytkään, antoi maitoa kumminkin kannun päivässä. Samoin saatiin Runsasta lainaksi neljä tynnyriä perunoita talvihintaan, ja se oli suuri etu, kun perunat muuten ovat kalliit huhtikuussa.
Liisalta nuorikot enimmän saivat. Hän antoi talon aluksi padan ja monta pannua, korvon, kaksi ämpäriä ja valjaat. Mielellään olisi hän antanut Katrille myöskin hopealusikan, ainoansa, jonka hän hääpäivänään oli saanut lahjaksi Runsan herrasväeltä. Mutta Juhana sitä kivenkovaan vastusti. "Saakoon Katri lusikan äitin kuoltua", sanoi hän, "vaan ei hänen eläessään. Eihän äiti itse ole koskaan raskinut syödä sillä, niinpä emme mekään sillä syö. Minulla on kuusi ihan uutta puulusikkaa, jotka ostin Skonlasta Jerker-ukolta, ja niistä kyllä riittää." Luutamummo selitti, että koska hän sillä ei ollut syönyt tähän asti eikä aikonut sitä vast'edeskään käyttää ennen kuolemaansa, niin hän sitä kaikista vähimmin tarvitsi. "Minä", sanoi hän, "olen sitä käyttänyt vain koristuksena ylimpänä kaapissani, niin että olen nähnyt sen, kun oven olen avannut, ja paraastaan vain pelottaakseni Suotalon Saaraa, sitä hullua, joka minua aina sanoo supiköyhäksi. Mutta Saara on jo ammoin kuollut, niin ettenhän lusikkaa tarvitse enää häntäkään varten. Sentähden sydämmestäni toivon, että Katri ottaa lusikan; sillä hänellä ei ole vielä kaappia tuvassaan, mutta hopeaa hänellä pitää olla kammarinseinän koristukseksi. Se lohduttakoon hänen silmänsä, jos rohkeus jolloinkin pettää ja hän ajattelee olevansa hyvin köyhä." Juhana vastasi: "Köyhäkö, vai köyhä? Kuka hullu sanoo Katria köyhäksi? Eihän hän ole köyhempi kuin minäkään, ja silloin ei ole hätää. Muuten näytätte te, äiti, nyt tekevän Katrille, niinkuin Suotalon Saara ennen teki teille kun haukkui teitä supiköyhäksi, ja te siitä suutuitte häneen. Eihän meidän nyt sovi pitää itseämme köyhinä, kun juuri rupeamme kotia perustamaan. Ei totta ollen! Pois kaikki hopeat, kunnes itse saamme semmoista ansaituksi." Juhana lausui tämän jotenkin jyrkällä äänellä; mutta heti hän pehmeni, kun näki äitinsä olevan itkuun pakahtumallaan poikansa kovista sanoista. Hän otti äitinsä syliinsä ja suuteli pois kyyneleet mummon silmistä. "Älkäähän nyt itkekö, äiti", sanoi hän, "sillä sen arvoinen ei lusikka ole, vaikka painaakin viisi luotia ja maksaa kymmenen riksiä."
Morsiuslahjoista ei sitä sovi jättää mainitsematta, jonka Katrin sisar Reetta toi Grimstahamiin samana päivänä, kuin nuorikot muuttivat sinne; se oli harmaa kissa. Katri sen kyllä tunsi, sillä Reetta oli sen kasvattanut pienestä pitäin, eikä se vieläkään ollut täysikasvuinen. Päästäessään sen lattialle niiasi Reetta nuorelle emännälle ja toivotti samassa hyvää kotionnea, sanoen: "sen kotikissa tuopi, hyvä sisko."
Tarpeellisinta oli Juhanalle uutistaloa tehdäkseen hyvät työaseet. Renkinä oli hän säästänyt, minkä suinkin voi, niin että hänellä, kolmen vuoden kuluttua talosta erotessaan, oli uudet vaatteet ja vielä kolmekymmentä riksiä rahaa. Maatyö- ja ajokaluja hän ei heti tarvinnut, niinkuin hän ei myöskään voinut ajatella hevosen hankkimista ensi vuonna. Mutta kaksi vahvaa juurikassaraa hän osti sekä kaksi hyvää kirvestä, yhden leveän lappakirveen, pari lapiota ja käsikärrit. Hän sai ne kaikki huokeasta, kun ei ostanut uusia kaupungista, vaan käytettyjä, vaikka vielä kulumattomia, ystäviltänsä ja tutuilta talonpojilta, jotka tunsivat Juhanan kunnon mieheksi ja sentähden antoivat hänelle hyviä kaluja helposta hinnasta.
Ensin täytyi Juhanan ja Katrin hankkia tietoon ruoka koko siksi ajaksi, kunnes maasta ehti ruveta saamaan. Aluksi oli heillä perunat, jotka oli saatu lainaksi kartanosta, ja lehmä antoi maitoa. Mutta lehmä tarvitsi myöskin rehua; ja vaikka kyllä saattoi toivoa jonkin verran ruohoa kohta kasvavan, niin oli nyt maa vielä niin kylmä, ett'ei monta kortta ollut noussut. Aikainen kevät nyt näytti tulevan; joilla peltoja oli, olivat jo alkaneet niitä kynnellä. Mutta karjamaista ei vielä hyötynyt nyt huhtikuussa. Rehun ostoa ei tähän aikaan vuodesta käynyt ajatteleminenkaan, se kun oli suunnattoman kallista, eikä Juhanalla olisi siihen ollut rahaakaan. Siitä hänelle siis koitui ensimäinen suuri huoli samana päivänä, kuin Grimstahamiin tultiin.
Katri oli lypsänyt lehmän ja nuorikot söivät iloisina ensimäistä illallistaan uudessa kodissa. He olivat vartaasta taittaneet ensimäisen leivän niistä kahdestakymmenestä, jotka Katrin äiti oli lähettänyt heille ruoan aluksi. Istuissaan ja syödessään kuulivat he lehmän pitkään ammuvan pilttuussaan vanhassa lääväröhässä, joka vielä kuitenkin pysyi pystyssä.
Kun Juhana kuuli tuon äänen ja tunsi sen näljän merkiksi, sykähti hänen sydämmensä äkisti; sillä monissa muissa puuhissaan oli hän, paha kyllä, ihan unhottanut lehmän ruoan. Hän kulki ajatuksissaan läpi kaikki paikat lähitienoilla, mutta ei missään tiettävästi ollut rehua lainata. Niin torpparit kuin talollisetkin voivat tähän aikaan ainoastaan vaivoin tulla toimeen elukkainsa kanssa. Hän katsahti ikkunasta olkikattoa, joka puoleksi alas sortuneena häilyi pienen läävän räystäillä; mutta ne oljet näyttivät niin mustilta, vanhoilta ja mädänneiltä, ett'ei hän niitä tahtonut tarjota lehmälle eikä se olisi niitä syönytkään. Kun lehmä uudestaan hyrähteli, nousi hän puoliseisoalleen ja sanoi katkeralla äänellä:
"Ei kuulu hyvältä tuo ääni; lehmä on astunut tänään pitkän matkan, aina Skonlasta asti, eikä ole mitä antaa sille. Me tässä vain juomme hänen maitoansa, mutta lehmä parka, Katri, kuolee ennen ylihuomenta."
"Istuhan rauhassa ja lopeta atriasi!" sanoi Katri^ Pannen kätensä hänen käsivarrelleen ja pidättäen häntä paikallaan. "Anna lehmän ammua; kunhan syömme ensin, kyllä hänet sitte rauhoitan."
Juhana istuutui jälleen ja katsoi kummastuen vaimoonsa. Mutta Katri ei ollut tietävinään, näytti vain hyvin iloiselta ja tyytyväiseltä, silloin tällöin katsahtaen Juhanaan tummansinisillä silmillään, joista lämpimintä ja kauneinta loistoa säteili. "Tiedätkö sinä sitte, kellä on rehua?" kysyi Juhana.
"Syöhän vain rauhassa!" toisti Katri kehoituksensa, ja ääni kuului melkein käskevältä. Juhana totteli ja söi.
Noustuaan ylös ja luettuaan lyhyen kiitoksen, kumpikin itsekseen, läksivät he ulos, Katri juoksi läävälle päin. "Luulitko minun unhottaneen lehmäni?" virkkoi hän iloisesti, näyttäen Juhanalle erästä nurkkaa, jota hän ei ollut tarkastellut. Siellä oli lautojen alla koko kasa kaikenlaista. Ei se lehmänrehu tosin ollut laadultaan lihavinta, mutta kelpasi kyllä kevätkorvalla. Siinä oli riivittyjä lehtiä, akanoita, ruumenia ja olkia sekä vähä heiniäkin, eikä tuoretta havuakaan puuttunut. "Tämän minä kyllä ymmärrän", jatkoi Katri, "eikä sinun tästä tarvitse huolehtia. Lehmä, sika ja porsaat ovat minun hoidettavani, senhän tiedät. Heti panen padan tulelle ja keitän vettä; sitte kaadan sen korvoon ja panen tästä sekaan ja vähän suolaa päälle. Siitä saa Jeppa kunnon illallisen; ei sen vielä tänään tarvitse nälkää nähdä eikä moneen päivään, kunnes ehtii ruoho nousta metsään."
"Mutta mistä ihmeeltä olet saanut kaiken tuon?"
"Sitä olen kokoellut minkä mistäkin, aina siitä asti kun sain tietää, että meidän piti muuttaman Grimstahamiin. Paljon sitä ehtii koota kuukaudessa. Minulla on hyviä ystäviä kaikissa Runsan torpissa, ja he antoivat minun kokoilla tyhjiltä ylisiltänsä. Niin sain kourallisen sieltä, toisen täältä. Kaikki kannoin sitte tänne, mutta sinun ei pitänyt tietämän mitään."
Juhanan ja Katrin ilo oli suurempi, kuin voi arvatakaan, ja Jeppakin näytti hyvin tyytyväiseltä, kun sai eteensä hauteen. Katrin puuhaillessa ja järjestellessä tuvassa sekä elukkain luona, meni Juhana vihellellen metsään, mietti kaikkia ja merkitsi, mistä hän huomeisaamuna oli alkava työnsä. Ensin oli tarpeen saada kuntoon pienoinen perunamaa, jonka saattaisi heti panna kasvamaan, niin että se jo syksyllä antaisi sadon; sillä peltoa kevätkylvöä varten nyt ei ehtinyt laittaa. Juhana toivoi lainatuilla perunoilla tultavan toimeen yli kesän, joll'aikaa saisi tehdyksi paloa rukiiksi kylvettäväksi syksyllä sekä juuritetuksi jonkun tilkun seuraavan kevään kylvöä varten. Mutta talvi sekä seuraava kevät ja kesä eli niin kauan, kun vilja oli kasvamassa, piti heidän elämän niillä perunoilla, jotka nyt kohta kylvettävä maa antaisi ensi syksynä. Saadakseen koko tuoksi pitkäksi ajaksi leipää ja vähän särvintä, aikoi Juhana silloin tällöin käydä jossakin kartanossa, varsinkin kiireimpänä aikana, jolloin kaikkialla tarvittiin työväkeä. Sitä keinoa hän kuitenkin päätti käyttää niin vähän kuin mahdollista, koska hän mieluisimmin raatoi kaiken aikansa Grimstahamissa. "Ensi vuonna en taida selvitä käymättä päiväpalkkalaisena", sanoi hän, "mutta ei se tapahdu muuta kuin hätätilassa, enkä Katria ollenkaan laske työhön herrastalojen palvelijain joukkoon. Minä kyllä paraiten tunnen, mimmoisia veitikoita ne ovat tavoiltaan. Suurin hyöty meillä ajan pitkään on, kun yöt päivät teemme työtä uutistalossamme; se on ihan varma. Ja ell'ei siitä kymmenen vuoden kuluessa tule oikea paratiisi, niin sanokoot minua sitte Matiksi."
Hän palasi kotiin iloisena ja tulevaisuuteen lujasti luottaen.
Ovella seisoi Katri laskeutuvaa aurinkoa katsellen, joka vielä valasi järven kirkasta pintaa. Hän oli jo kaikki työt saanut tehdyksi. Lehmä oli vaiti; läätistä vain silloin tällöin kuului hiljaista, tyytyväistä röhkimistä, mutta sekin vaikeni, kun läätin asujamet nukkuivat yöuneensa.
Juhana astui huonoon tupaseensa, jonka ovessa ei ollut lukkoa, mutta sen sijaan monta rakoa ja halkeamaa; ei hän kuitenkaan voinut moneen vuoteen vielä ajatellakaan saavansa tupaa korjatuksi. "Samapa se, hyvä näinkin on!" sanoi hän itseksensä, nähdessään Katrinsa seisovan lattialla ottamassa häntä vastaan, pitkä tukka hajalleen kammattuna valkoisille olkapäille. Junana otti häntä kiinni käsistä, jotka olivat melkein yhtä ruskeat kuin hänen omansakin, muuten vain pienemmät; ja hänen käsivartensakin aina kyynäspäihin asti olivat yhtä ruskeat kuin kädet. Mutta muuten oli hän valkoinen kuin keväinen lilja, kuten sanotaan. Juhanasta näytti tupa niin hauskalta kuin puutarha, jossa kirsikkapuut paraillaan kukoistavat.
"Tämä nyt oli ensimäinen päivä kotonamme", sanoi Katri, "ja nyt alkaa ensi yömme oman katon alla. Niinpä luemmekin psalmin, josta minä paljon pidän, ennen levolle menoa, ett'emme nukkuisi, ennenkuin Jumalan enkelit tulevat vartioiksemme."
Kun tuvassa jo oli hämärä eikä tuli enää palanut liedessä, meni hän ovelle, joka oli järvelle päin. Aurinko oli vielä puoleksi näkyvissä metsän reunan yläpuolella järven toisella puolen. Sen säteet valasivat Katrin kirjaa, niin että hän vielä näki. Hän luki kovalla äänellä ja puhtaasti eikä liian nopeasti. Juhana istui vieressä penkillä; kun ensimäinen värssy oli luettu, pani hänkin kätensä ristiin. Kuuliko hän enemmän vai näki, hän vain istui hämmästyneen ja autuaan näköisenä kuin hyvä lapsi Jumalan valtakunnan portilla. Sikäli kuin aurinko vaipui ja säteet vaalenivat, alkoi Katrin ääni kuulua yhä sydämmellisemmältä ja suloisemmalta, niin että vihdoin kyynel vierähti Juhanan silmästä hänen kirjallensa.
Silloin katsahti Katri ylös. "Tiedätkö, Juhana, mikä psalmi tämä on? Sinä et muista, mutta se on ensimäinen, jonka luutamummo minun opetti lukemaan suoraan sisältä, ja minä luin sen sinulle eräänä sunnuntai-aamuna; minä olin yhdeksän ja sinä kahdentoista vanha. Silloin oli sunnuntai-aamu, ja nyt on maanantai-ilta. Nyt saamme mennä levolle, mutta huomenna alkaa meidän elintyömme."
Aikaisin tiistai-aamuna olivat he ylhäällä ja ulkona työtä alkamassa. Tuvan lähellä oli pieni, aukea paikka mäen rinteessä, joka vietti järveen päin; sen saattoi vähimmällä vaivalla tehdä pelloksi. Hiekkamaata se oli, vaan lannoitettuna voi se antaa hyviä perunoita ja lanttuja, ell'ei vain kesä tullut liian kuivaksi. Mutta ihan rinteesen ei peltoa sopinut tehdä, sillä jos olisi tullut sadekesä, olisi vesi voinut huuhtoa pois kaikki tyyni, varsinkin mullan ja lannan, eikä sora sitte enää olisi mitään kasvanut. Sentähden valitsi Juhana kaistaleen ylimpää mäen päältä, jossa se ei vielä ollut kovin viettävä. Siinä oli myöskin hiekka pehmeintä ja multaa rahtunen seassa. Niinpä he päättivät, että Katrin piti alkaa sen kaivamista ja kuokkimista, se kun oli helpompaa työtä; Juhana itse meni metsään hakkaamaan kaskea ja juuritusmaata. Kun perunamaa oli kaivettu, sai Katri tulla jäljestä metsään Juhanaa auttamaan, joka kävikin hyvin, kun Katri oli ennestään tottunut kirvestä käyttämään. Niin he saivat olla yhdessä ja työskentelivät silloin suurimmalla ilolla ja menestyksellä.
Tähän aikaan kävi Kivelän ukko, Katrin isä, heidän luonansa niin usein, kuin ehti; sillä he olivat hänelle hyvin rakkaat. Ukko oli hyvin viisas mies, sillä hän oli paljon kokenut, niin että voi antaa Juhanalle hyviä neuvoja, ja välistä auttoi hän työssäkin. Kolmen kesken he yhdessä neuvottelivat ja suunnitsivat maan muokkaamisen näin:
Ylempänä metsässä oli muuan kohta vesistä ja soista; siinä kasvoi lepikkoa, joka merkitsee hyvää maata. Se paikka oli ojitettava, turpeet kuivattavat ja poltettavat läjissä; syksyllä sitte voi kylvää ruista palaneesen multaan. Hyvin hoidettu suomaa kasvaa, jos Herra suotuisaa säätä antaa, paljon viljaa. Sittemmin voi sen jättää kasvamaan heinää, niin että siitä oli toivo saada hyvä niitty, jota Grimstahamilla muuten olikin vähä.
Kuivasta metsästä valitsivat he paikan, jossa kasvoi kaunis kuusikko sekä siellä täällä katajia, joka yhteensä on hyvän maan merkki. Se oli paras raivata juurimalla. Kaiken puun pois toimitettua oli se kynnettävä talveksi; seuraavana keväänä saattoi siihen kylvää ohran, josta voi toivoa hyvää satoa syksyllä. Sitte oli maa uudestaan muokattava syyskylvöä varten. Mutta heti uutispeltoon ei ukko neuvonut ruista panemaan.
Kolmannesta kohdasta päättivät he hakata metsää kaskeksi. Sitä ei tarvinnut ensi vuonna juuria eikä puistakaan puhdistaa; ne vaan aseteltiin kuivamaan ja sittemmin poltettiin. Palopuiden korjattua ja maan pinnan rikki muokattua voi siihen syksyllä kylvää rukiin.
Semmoinen se suunnitus oli, mutta paljo työtä tarvittiin sen toimeenpanemiseksi. Kaiken piti tapahtuman vähitellen ja pieni ala vain kerrassaan otettaman viljeltäväksi. Suotyöhön ei Juhana saattanut ryhtyä ensi vuosina. Hän kaatoi ensin vaan pienen kasken ja siirtyi sitte toiseen paikkaan pellon tekoon seuraavaksi kevääksi.
Ensimäiset viisi vuotta raatoivat Juhana ja Katri ankarasti, mutta sitte alkoi kaikki tulla parempaan järjestykseen. Kun peltomaa ensi vuonna oli kynnettävä, lainasivat he hevosta luutamummolta ja Kivelästä, ja vielä ne auttoivat toisenakin vuonna, vaan kolmantena Juhana jo hankki oman. Kahdeksan vuoden kuluttua oli kaikki viljelys jo täydellisessä järjestyksessä.
Ensimäisenä kesänä oli työ raskain ja pahin, sillä ei mikään renki niin raada, kuin torpparin täytyy raataa, varsinkin uutistaloa tekevän; monesti sai Juhana tuntea, ett'ei hän nyt enää ollut Skonlassa. Samoin Katrikin. Paljokohan ennen oli voimia tarvittu Kivelästä Nikkarilaan astumiseen, tai heinien haravoimiseen kesällä omien vanhempien silmäin edessä, tai elon sitelemiseen, kun isä edellä niitti, tai puun kantamiseen tai Liisan auttamiseen Nikkarilassa? Kaikki se oli vaan leikin tekoa Grimstahamin työn rinnalla. Kuitenkin koetti Katri olla yhtä ripeä kuin Juhanakin ja luotti tuleviin parempiin aikoihin yhtä lujasti kuin Jumalaan.
Unhottaa ei suinkaan sovi, että luutamummo tietysti kävi Grimstahamissa niin usein, kuin suinkin ehti; ja monestipa hän myöskin toi jotakin "hyvää" mukanansa kaupungista. Tiedämmehän jo, mitenkä häntä kaikki ostajat suosivat Heinätorilla. Hänen hyvä puhelahjansa ja iloisuutensa raivasivat hänelle tien moneen kyökkiin, puotiin ja herrastaloon, joihin hän aina poikkesi, kun kuorma sai myödyksi lauantaina. Monivuotisesta tuttavuudesta oli hän tullut kaikkialla suosituksi mummoksi, jolle lapset taputtelivat käsiänsä, kun hän vaan ehti näkyviin. Emännöitsijät, rouvat ja ylhäisetkin neidet puhelivat mielellään siistin ja hyväntahtoisen Liisan kanssa, jolla näin meidän kesken sanoen, välistä oli luutiensa ohella myöskin munia kaupan. Noin käydessään kyökistä kyökkiin kertoi hän välistä, miten suuri poika hänellä oli, ja hän nyt oli nainut, ja miten kelpo miniän hän oli äitillensä hankkinut. Se luutamummon kertomus ei suinkaan ollut vähääkään liikuttavainen; mutta saattoihan kunnon mummolle muutenkin antaa jonkin pienen lahjan, varsinkin kun hän ei koskaan pyytänyt mitään. Hän vaan kertoi, miten hänelle jostakin talosta, jossa äsken juuri oli käynyt, oli annettu sievä lahja, ja samalla hän sen iloissaan ja muiden iloksi otti nähtäväksi. Ja sen lahjan oli hän saanut ihan niinikään, ken sen tiesi, mistä syystä; mutta kaikki herrasväet olivat niin sanomattoman hyvät. Niin hurskaasta selityksestä seurasi aina, ett'ei missään tahdottu olla huonommat kuin muuallakaan. Mummo sai pikku tavaraa milloin mistäkin, välistä esiliinan tai kaulavaatteen, joita ei kotona enää olisi käytetty, välistä muutamia sillejä tai kinkunjäännöksen, pari kourallista suolaa tai kappaleen juustoa, ja välistä — silloin nousivat hänelle kyyneleet silmiin, kun ajatteli, mikä ilo oli nouseva Grimstahamissa — pari maukasta vehnäkakkua ynnä sokuria ja kahvia, jonka hyvät ominaisuudet hän oli viime aikoina oppinut tuntemaan.
Kaikkia lahjojahan ei tarvitse luetellakaan; tietysti ne kaikki, vaikk'eivät vähääkään tuntuneet taloissa, joista ne annettiin, olivat hyvin tervetulleet Grimstahamissa. Nuorelle ja reippaalle torpanväelle, jolla ei koko tuona pitkänä aikana oikeastaan ollut muuta ruoanturvaa kuin perunat, heille ne pikku lahjat tulivat kuin taivaasta. Juhana ei koskaan voinut tajuta olevansa köyhä; sentähden hän voi rohkaista Katriakin, niin että hänkin nauroi vaan, vaikka nälkä ja väsymys kuinka olisivat vaivanneet. Ja Katri puolestaan keksi aina jotakin, joka virvoitti mieltä, jos vatsa jäikin nurisemaan. Hänellä kun ei ollut peiliä, ei hän myöskään voinut nähdä, miten paljon hän ensi kesänä laihtui ja miten posket syksyn tullen näyttivät melkein kalpeilta. Juhana ei sitä kertonut hänelle, tuskinpa sitä huomasikaan, hän kun katsoi Katria vaan silmiin, ja ne näyttivät loistavan sitä kirkkaammin ja tulevan sitä suuremmiksi, mikäli muoto kapeni.
Mutta toisena, kolmantena ja varsinkin neljäntenä vuonna oli Katri ihan toisenlainen. Kasvot pyöristyivät jälleen; iloa ja ruokaa oli talossa runsaammalta. Ankaraa työtä kyllä yhä vielä kesti, mutta se ei enää tuntunut niin raskaalta.
Juhana oli omasta kekseliäisyydestään ja appensa neuvosta löytänyt monta sivu-ansiota tuona pahimpana aikana, jolloin torppa ei vielä mitään antanut. Hän harjautui käsitöihin, nikkaroi ja värväsi ja osasi vihdoin tehdä, mitä vaan tahtoi. Talvella kun ei käynyt ulkona työskenteleminen, teki hän käsitöitä tuvassa. Ensi talvena hän nikkaroi itselleen enemmän huonekaluja ja työaseita, joll'aikaa hän ei niin paljon ehtinyt työskennellä muille rahasta. Mutta seuraavina vuosina kävikin jo paremmin. Katri kehräsi villoja tuvan nurkassa sill'aikaa kun Juhana nikkaroi toisessa. Harvoin he noin työssä ollessaan puhelivat, mutta Juhana ei koskaan voinut unhottaa viheltelemistänsä; ja milloin hän vaikeni, alkoi Katri laulaa hyräellä rukkinsa luona, eikä lakannut, ennenkuin Juhanan vihellys taas alkoi kuulua, niin että jompaakumpaa musiikkia aina oli talossa. Mutta milloin Juhana meni ulkotöille, silloin Katri lauloi koko äänellä jonkun laulusen itseksensä, ja hänellä olikin kaunis ääni, vaikka Juhana siitä tuskin tiesi.
Viiden vuoden kuluttua täytti Nikkarilan Liisa ensimäisen-seitsemättä vuotensa. Siinä ijässä jo alkaa ruumis olla rasittunut, jos kaiken aikansa on ahkerassa työssä ollut. Kun Katri ensin lakkasi käymästä Nikkarilassa, ei mummo kellekään kertonut kaipaustansa; mutta hänen voimansa nyt vähenivät kahta nopeammin. Hän puhui yhtä iloisesti ja sukkelaan kuin ennenkin ja näytti olevan ihan entisellään, varsinkin Heinätorilla ja Grimstahamissa käydessään, mutta kotoa Nikkarilasta oli ilo poistunut. Kyllähän Katrin sisar Reetta mummoa autteli, varsinkin aina lauantaina kuin ennen Katri; mutta sittekin tuntui ihan toiselta. Reetta oli siivo tyttö, mutta luutamummo tiesi, ett'ei hän kävellyt ajatuksissansa, niinkuin Katri ennen oli hänen poikaansa ajatellut. Se nyt ei ollut Reetan syy, koska mummolla toista poikaa ei ollut, mutta mummo vaan ei voinut hänestä pitää yhtä paljoa kuin ennen Katrista.
Katrin oltua jo pari vuotta Grimstahamissa selitti mummo kerran ei enää jaksavansa käydä Tukholmassa useammin kuin joka toinen lauantai. Se oli vaikuttaa koko kapinan Heinätorilla, kun ei kukaan ymmärtäväinen piika tahtonut muiden luutia kuin Liisan. Eikä se tyytymättömyys vähennyt, ennenkuin Liisa pyysi Kivelän väkeä lähettämään Reettansa luutakuorman kanssa Tukholmaan joka lauantai, milloin hän itse ei mennyt; mutta hänen piti ilmoittaman, että luudat olivat vanhan Liisan tekoa. Se onnistui odottamattoman hyvin ja antoi aihetta suuriin tapauksiin; mutta niillä on oma historiansa. Sillä Reetta herätti huomiota ja kohosi niin korkealle, ett'ei kukaan sitä ollut aavistanut. Vaan se ei kuulu tähän kertomukseen.
Viidentenä vuonna Juhanan ja Katrin asettumisen jälkeen lakkasi mummo kokonaan Tukholmassa käymästä. Hän läksi eräänä päivänä Grimstahamiin, joka nyt jo oli muhkea torppa. Katseltuaan kylliksensä uusia pikku peltoja, niittyä, hevosta, karjaa, lampaita, sikoja, kanoja, kalanpyytöjä, uutta venettä ja hyvään kuntoon laitettuja ulkohuoneita, meni mummo Katrin luo ja pyysi päästä lepäämään, koska hänen jalkansa eivät enää oikein kannattaneet, sanoi hän, ja pääkin tuntui niin raskaalta. Häntä oli viimeisenä puolena vuotena usein pyörryttänyt. Katrilla oli pieni sivukammari, varsinaisen tuvan jatkoksi tehty; sinne, hiljaisimpaan ja kauneimpaan nurkkaan teki hän anopillensa vuoteen. Siihen mummo jäi makaamaan eikä sen koommin enää noussut.
Nikkarila oli siis laitettava toiseen kuntoon, ja niin tapahtuikin.Mutta se kuuluu Reetan historiaan.
Grimstahamissa eli Juhanan äiti vielä viisi vuotta, vaikka ei jalkeelle päässyt. Sill'aikaa rupesi Juhana yhä laajemmin viljelemään ja rakentelemaan. Asuintupaan ei vielä koskettu, hän vaan paranteli kaikkea muuta. Riihi ja lato olivat olleet ensimäisinä rakennustöinä. "Omaa tupaani en vielä uusi", sanoi hän; "se jääköön viimeiseksi työksi. Ensin kauniit pellot, sitte kaunis asunto ja viho viimeiseksi kauniit vaatteet." Se hänen sananpartensa oli.
Kerrottava on tässä muuan tapaus, joka sattui Juhanalle eräänä syksynä kun Herra antoi sadetta enemmän, kuin ihmiset olisivat kohtuulliseksi arvanneet. Paitsi sadetta oli sää muutenkin kolkko ja kylmä, niin ett'ei tupa tullut suloiseksi eikä lämpimäksi, vaikka Katri olisi kuinka puita polttanut; ovet ja ikkunat näet olivat liian hatarat. Kammari, jossa anoppi nukkui, näytti vähän paremmin tuulta pitävän; mutta mummohan sekä ikänsä että tautinsa tähden tarvitsikin enemmän lämmintä.
"Kuules, Juhana!" sanoi Katri eräänä iltana puoleksi leikillä, mutta puoleksi myöskin pahoillansa, "oletpa sinä vähän huolimaton mies, kun hankit vaan märkää puuta. Mitenkä minä saan puhutuksi tulta tämmöisiin hakoihin? Ovathan puut niin märjät, ett'ei tuli rupea leimuamaan, vaan savu tunkeutuu minulle kurkkuun. Itkenhän ihan ja tulen sokeaksi ennen aikaani. Ja mummo parka, hän kylmää vuoteesensa. Menepäs hankkimaan kuivaa puuta!"
Juhana läksi ulos vähän tyytymättömänä. Hän oli itse tehnyt työtä sateessa koko päivän ja oli ihan läpimärkä. Ja hän oli nyt luullut saavansa lämmitellä leimuavan valkean ääressä ja kuivaella vaatteitaan. Sitä paitsi oli hän toivonut Katrin hymyilystä ja iloisista silmäyksistä palkintoa päivänsä puuhista. Vaan nyt täytyi hänen semmoisenaan lähteä taas ulos; hyvin nurjamielisenä meni hän metsään etsimään jotakin keloa.
Kiivaasti iski hän kirveellä moneen puuhun, löytääkseen jonkun pihkaisen ja tervaisen kuusen tai männyn, sillä kotona ei ollut ainoatakaan semmoista pilkottavaksi. Niinkuin ilo ja taitava huvitus tekee miehen viisaaksi ja varovaiseksi, niin tulee hän myöskin hyvin taitamattomaksi suuttumuksesta eikä huoli olla varovainenkaan. Niinpä sattui nyt, että Juhana sivalti huolimattomasti; puutkin olivat sateesta liukkaat; kirves luiskahti ja terä kävi suorastaan lyöjällensä sääreen. Syvästä haavasta purskahti veri kauas; ainoastaan töin tuskin jaksoi Juhana hiipimällä päästä kotiin.
Kun hän avasi oven, tuli katkera savu vastaan, ja niin pimeää siellä oli, ett'ei hän nähnyt ketään, kuuli vaan Katrin puhaltelevan ja itseksensä riitelevän lieden luona sekä viskovan puita sinne tänne.