Pitemmälle hän ei kuitenkaan ehtinyt. Hänen arvelunsa Agnesista hajosivat epäselviksi haaveksimisiksi, joita mielessä häilyy ennen nukkumista, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua makasi hän jo sikeässä unessa, antaen sen myöskin koko talolle tiedoksi tasaisilla, kovilla kuorsauksilla, jotka pakottivat viereisessä huoneessa nukkuvan Burströmin suuttuen nousemaan tilalla istualleen ja jyskyttämään seinään, että hän toki vaikenisi.
Seuraava päivä oli yhtä kaunis ja kirkas kuin edellinenkin. Taivas oli käynyt tummansiniseksi ja selväksi, niinkuin kevätkesällä tavallisesti tapahtuu, kun kauan on ollut muuttumatonta kaunista säätä. Aurinko paistoi yhä kuumemmin joka päivä ja havumetsä tuoksui virvoittavaa hajuansa. Vesi aleni rannoilla pitkän kuivuuden tähden; keskipäivällä helteistä kuin saunassa, mutta iltapuolella oli ilmassa vielä vähäsen kevään viileyttä jäljellä.
Matami Jonson otti ajasta vaarin ja käytti hyväkseen oivallista kuivuuilmaa. Hän oli pessyt hienoja vaatteita jollekin herrasväelle ja ripusteli niitä mäelle, jossa päivä oikein rääti ja vähän tuulikin, niin että kaikki pian kuivi. Hänen kelpo poikansa oli tänään myöskin lakannut tuosta ikävästä puutarhan puhdistustyöstä; kun ilma oli näin ihana, oli hänestä vapaus suloisempaa ja hän juoksenteli ympäri mäkeä, viskoi kiviä lahteen, kääri ylös lahkeensa ja kaaloi itsekin kauas veteen. "Voi tuota poikaa," arveli matami, mutta hän ei enää jaksanut lakkaamatta torua.
Hänen siinä puuhaillessaan juoksi kaksi nuorinta lasta, minkä jaksoivat, alamäkeen, sysien toisiansa, tukka hajalla, peljästyneinä, uteliaina ja kiihkoisina. Kohta tuli jäljestä Jonsonkin pitkin askelin. Hänkin näytti hämmästyneeltä ja säikähtäneeltä; hän irvisti, otti lakin päästänsä ja raapi niskaansa.
"Mitä ihmettä tämä tietää?" kysyi matami peljästyneenä tuosta kaikkien äkillisestä tulosta.
"Rouva on siellä", toimittivat lapset kilpaa, läähättäen ja kuiskaten, ikäänkuin olisi rouva ollut lähelläkin heidän takanansa, "hän sanoo meidän varastaneen hänen korvarenkaansa…"
Matami katsoa tuijotti epäilevästi ja kysyvästi mieheensä.
"Niin, hän on ihan hulluna," todisti mies, yhä vielä käsi tukassa, "hän on siellä tuvassa ja räiskää ja paukkaa. Hän sanoo Miian varastaneen hänen kalliskiviset korvarenkaansa ja peustaa piirongin laatikoita, niin että kaikki lentelee kuin höyhenet hänen ympärillänsä."
Matami Jonson kalpeni ihan ja polvet olivat vähällä pettää. Mutta hän ei sanonut mitään, heitti vain vaatteet käsistänsä, sysäsi syrjään lapset, jotka siinä seisoivat edessä, suut ja silmät ihan seljällänsä, ja ylös mäkeä, Jonson jäljestä yhä mutisten: "ihanhan hän on hulluna."
Kun matami saapui pikku tupaansa, oli siellä surkea näky edessä. Vuode oli pengosteltu, päänaluset viskelty pitkin lattiaa, kaikki laatikot vedetyt pois piirongista ja tavarat heitelty huiskin haiskin lattialle ja tuoleille. Piirongin edessä seisoi rouva, repien ja raastaen; hän näytti olevan ihan vimmoissansa, kasvot ja hatun höyhentöyhtö yhtä punaisina, kädet vapisivat ja tuontuostakin virutti hän suonenvedon-tapaisesti ylähuulensa; vieressä seisoi herra, kiihkeästi seuraten kaikkia hänen liikkeitänsä.
Heti Jonsonit nähtyään syöksähtivät herra ja rouva Burström heitä vastaan syytellen ja uhkaillen. Varsinkin oli rouva hyvin puhelias; hän näytti saavan tarpeellista helpotusta, kun kerran kiukku pääsi ilmi puhkeamaan.
"Niin, malttakaahan vain, rosvot!" tiuskasi hän heristäen kädellään matami Jonsonia. "Pois teidät ajetaan, sen minä sanon, ja linnaan teidän pitää joutuman. Tuokaa paikalla tänne korvarenkaat, matami, ell'ette tahdo, että minä päästän koko poliisijoukon niskoillenne. Ei maksa vaivaa ruveta noin tyhmistyneeksi, kun tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että sikiö ne on varastanut. Tuokaa ne siis heti paikalla tähän, sen neuvon hyvällä."
Matami Jonson pani kätensä ristiin ja puristi niitä varovasti vastakkain.
"Niin totta kuin Jumala elää", sanoi hän ja mielenliikutus sai sanat kurkkuun tukehtumaan, "en minä eivätkä lapsenikaan ole edes nähneetkään korvarenkaitanne; vielä vähemmin niitä ottaneet."
Rouva Burström räjähti kovaan, terävältä ja raa'alta soivaan pilkkanauruun, joka levisi ulos ovesta ja herätti pikku lintuset, jotka istuivat oksillansa nukuksissa puolipäivän helteessä.
"Joko matami tai hänen pentunsa osaa hyvästi valehdella!" huudahti hän. "Miia itse tunnusti ottaneensa korvarenkaat ja kätkeneensä ne piirongin laatikkoon."
Matami Jonson säpsähti. Hänen silmänsä suurenivat ja käsi kääntyi pyyhkimään otsasta tiukkuvaa tuskanhikeä.
"Onko Miia sanonut ottaneensa korvarenkaat ja peittäneensä ne piirongin laatikkoon?" toisti hän matalalla äänellä.
"Oletko sinä tullut kuuroksi, akka roisto?" pilkkasi herra Burström."Etkö kuule mitä rouva sanoo?"
Matamin katse muuttui äkisti. Tuskaisuus katosi ja sijaan tuli jotakin kovaa ja kostonhimoista.
"Sittepä te olette säikytyksellä saaneet Miian valehtelemaan!" huudahti hän äkisti ja katsoi terävästi syyttäjäänsä.
Herra ja rouva Burström ihan vimmastuivat noista rohkeista sanoista ja alkoivat uudestaan uhkailla poliisia ja vankeutta, ja nuori neiti Burström, joka oli luonteeltaan tavattoman herkkätuntoinen ja sentähden oli vain matkan päästä katsellut tapausta, kääntyi nyt äkisti seljin koko joukkoon ja meni kotiin, selitellen, ett'ei mitenkään voinut kuunnella tuommoisia, jotka haukkuivat ja rääväsivät.
Poistuivat myöskin hänen vanhempansa tuvasta. Ulos päästyään seisoi rouva hetkisen vaiti ja katseli ilkeillä silmäyksillä ympärilleen; sitte otti hän Jonsonin pienistä pojista yhden kiinni olkapäästä, lykkäsi häntä edellään ja julisti hänen pääsevän Miialle seuraksi, kunnes jompikumpi heistä tunnusti totuuden, missä korvarenkaat olivat.
Matami Jonson punastui hyvin ja aikoi juosta tempaamaan pois poikaa häneltä; mutta Jonson pidätti häntä.
"Maltahan, Kristiina," kuiskasi hän tarttuen hänen käteensä, "emmehän ihan varmaan tiedä, onko tyttö ehkä ottanutkin korvarenkaat."
Vaimo ei vastannut; hän vain tempasi kätensä irti ja katsahti mieheensä halveksivasti. Mutta kuitenkin antoi hän rouva Burströmin mennä polkua myöten ja viedä pojan mennessään.
Matami seisoi liikahtamatta ja katsoa tuijotti rouva Burströmin jälkeen. Kun rouvaa ei enää näkynyt, palasi hän tupaan ja alkoi edes vähän järjestellä.
Hän oli koko ajan vaiti; silloin tällöin vapisi hänen rintansa, ikäänkuin tukehutetusta itkuhuokauksesta. Mieskään ei tullut mitään sanoneeksi, hän näytti säikähtyneeltä ja hätäytyneeltä, repi tukkaansa ja tuontuostakin katsahti arasti ja kysyväisesti vaimoonsa, joka levitti peitettä vuoteen päälle.
"Kuulepas, mitäs sinä ajattelet, Kristiina?" kysyi hän vihdoin epäröisesti.
Matami Jonson kääntyi piirongista päin, jossa hän järjesteli, ja katsahti mieheensä. Sitte sulki hän kovasti laatikon, sitoi liinan kaulaansa ja sanoi jyrkästi:
"Mitäkö minä ajattelen? Että sinä olet nuhjus, kun et edes puolusta omaa lastasikaan, ja että tuo rouva on itse piru. Mutta Jumala on oikeuden Jumala ja Hän kyllä vielä antaa totuuden tulla ilmi!"
Niin sanoen läksi hän tuvasta rantaan vaatteiden puuhaan.
Alas ehdittyään alkoi hän ripeästi ripustaa vaatteita nuorille ja ottaa pois kuivia. Mutta parin minuutin kuluttua laimeni työ; kyyneleet heruivat silmiin ja tekivät hänen näkönsä himmeäksi, hän pudisti päätänsä ja pusersi silmänsä, mutta vihdoin alkoi vesipisaroita kieriskellä niin tiheään, ett'ei hän enää nähnyt mitään. Hän istui kivelle, peitti kasvonsa käsiinsä ja itki katkerasti.
Sitte tuntui hänestä paljon helpommalta; se tukahuttava tunne, joka rinnassa oli ollut suljettuna, suli ja haihtui, hän hengitti jälleen vapaammin ja voi taaskin ajatella selvemmin.
Puolenpäivän rinnassa meni hän ylös tupaansa, pani risuja lieteen ja teki tulen, keittääkseen perunoita päivälliseksi. Jonson ei ollut kotona, ja ruoanaika kului eikä häntä vieläkään kuulunut. Kaksi pojista oli käynyt kyökissä ja he kertoivat nähneensä rouvan ja herran lähtevän kaupunkiin, ja rouva oli niin vihainen, että…
Matami tunsi oudon ajatuksen nousevan mieleensä, kun mies viipyi niin kauan. Jonsonilla oli aina ollut tapana, milloin vain jotakin ikävää tapahtui taikka vaimonsa häntä torui, mennä juomaan. "Laupias Jumala, kun pitää semmoinen elukka olla miehenä, joka ei mitään voi saada selville…"
Väärin hän nyt kuitenkin oli tehnyt miehellensä; vähän ajan kuluttua tuli hän kotiin ja ihan selvänä. Hän oli ollut koko ajan puita sahaamassa. Vaimo pani pöydälle perunat ja mies söi hyvällä halulla; mutta hyvin hän oli onnettoman näköinen, pudisti silloin tällöin päätänsä ja huokaili välistä hyvin syvään.
"Mitä arvelet, Kristiina?" kysyi hän vihdoin. "Luuletko Miian ottaneen korvarenkaat?"
Matami Jonson naurahti halveksivasti. "Ei enempää kuin minä tai sinäkään!" vastasi hän.
Jonson näytti vähän miettiväiseltä. Hänellä ei ollut niin lujaa luottamusta perillistensä hyveesen. Hänelle johtui mieleen, että pari vuotta sitte oli näytetty toteen vanhimman pojan Niilon vähän näpistelleen, ja hän nyt muistutti sen vaimolleen.
"Niin Niilo, se on ihan toista", vastasi matami suoravaisesti. "Mutta Miia, se pieni, tyhmä raukka! Kyllä silloin itsensäkin pitää olla hyvin yksinkertainen, jos semmoista voi uskoa!"
"Saattaapa olla niin," vastasi mies, "jos minä vain voisin ymmärtää, mitä olisi tehtävä, että saisi asian selville!"
Matami ei heti vastannut. Hän katsoa tuijotti tuhkaan ja siveli toisella kädellään paljasta käsivarttansa.
"Joll'ei rouva tänä iltana tuo lapsia tänne," sanoi hän sitte jyrkästi ja yksitoikkoisella äänellä, "niin minä huomeisaamuna varhain lähden kaupunkiin ja puhun itse heidän kanssansa ja tuon heidät pois. Ja jos rouva rupee estelemään, niin menen nimismiehen luo, taikka tunnenpa siellä kaupungissa erään semmoisen, joka kirjoittelee ihmisille; hän kuuluu joutuneen riitaan lain kanssa, niin ett'ei hän voi panna omaa nimeänsä näkyviin, mutta hän kuuluu auttavan köyhiä, ja hänet minä sieltä etsin. Anderssonit kyllä tietävät ja neuvovat, missä hän asuskelee."
Jonson kuunteli tarkkaan vaimonsa puhetta. Hän nyykäytti monta kertaa päätään, ja syömästä päästyään istui hän pitkän ajan ikkunan luona, ääneti ja ajatuksissaan
Vihdoin nousi hän, huokasi, otti lakkinsa ja alkoi lähteä.
"Kuules nyt, äiti", sanoi hän painaltaen lakin otsallensa, "ei sinun tarvitse lähteä kaupunkiin. Minä lähden sinne itse tänä iltana ja otan selon lapsista. Ja joll'en heitä saa mukaani, niin menen kutsumaan nimismiehen. Minä lainaan soutuveneen tuolta alhaalta, niin ei matka maksa mitään."
Matami Jonson näytti kummastuneelta.
"Niin, rakas Jonson", sanoi hän epäillen, "joll'et vain siellä tekisi tyhmyyksiä. Älä koske viinaan, sen minä sanon, sillä silloin käy kaikki hullusti!"
Jonson mutisi jotakin, mutta niin hiljaa, ett'ei sitä kukaan kuullut, nyykäytti päätään vaimolleen ja läksi tuvasta.
Hänen poistuttuaan istuutui matami paikkaamaan Niilon housuja, joissa oli suuri nelikulmainen reikä toisessa polvessa. Hän ei tuntenut lainkaan voivansa täysin luottaa Jonsoniin; hän jotenkin varmaan tiesi hänen palaavan tyhjin toimin. Nyt ei kuitenkaan voinut sen enempää asiaan tehdä, ja olihan se toki levähdys. Hän istui ja kuroi, lapset tulivat kotiin ja melusivat hänen ympärillänsä, ilta kului ja hän joutui vähitellen suloiseen välinpitämättömyyden tilaan. Muistoja lapsuuden ajoista liiteli hänen mielessänsä, muodottomia, epäselviä muistoja, paremmin jonkin tarinan kaltaisia. Hän näki vanhan, kalpean miehen, jota hän sanoi isäksensä, ja hän kuuli hänen sanovan kummallisen terävällä ja katkeralla äänellä, joka katoamattomasti painui hänelle mieleen: "Köyhä on aina väärässä."
Hän pani pois ompelutarpeet ja housut, teki voileipiä lapsille, askaroitsi jotakin vielä tuvassa ja kävi sitte levolle. Hän ja tytöt makasivat esihuoneessa, toiset lapset taampana pikku kammiossa. Yö alkoi jo tulla ulkonakin, linnunlaulu vaikeni, viileitä tuulenpuhalluksia kulki mäen yli. Tuvassa olivat kohta kaikki unen helmoissa, heidän hengityksensä kuului epätasaiselta ja raskaalta helteisessä huoneessa, jonka ilma sakenemistaan sakeni makaavien huokumisesta ja lämpöisen kosteasta hajusta, joka levisi huoneesen yön tullessa.
Rouva Burström oli käyttänyt yhtä yksinkertaista kuin viekastakin keinoa, saadakseen Miian tunnustamaan varkauden. Heti kun kalliskiviset korvarenkaat hävisivät, rupesi hän epäilemään Jonsoneja, joiden hän oli monestikin nähnyt näpistelevän mehumansikoita kasvitarhasta, ja merkillistä kyllä, hän valitsi uhriksensa siivoimman ja tyhmimmän lapsen Miian. Kaupunkiin ja rouvan omaan asuntoon saavuttua, laittoi rouva heti noutamaan puodista rusinoita, manteleja ja veskunoita, asetti ne herkut Miian eteen sekä viereen vielä yhden kruunun rahankin, ja sanoi sitte, että jos Miia tunnustaisi totuuden ja neuvoisi, mihin oli pannut korvarenkaat, niin saisi hän kaikki nuo. Helpostipa Miia tietysti tarttui ansaan; kiiltävä kruunun raha häntä varsinkin lumosi, niin että hän heti vastasi ottaneensa ne korvarenkaat. Mutta hänellä oli hyvin hidas keksimiskyky, niin että oli ihan mahdoton sanoa, mihinkä olikaan ne peittänyt. Rouva sen sijaan sitä sukkelammin ehdotti, että eivätkö ne ole mamman piirongin laatikossa, ja sen Miia heti myönsi.
Kun rouva, turhaan etsiskeltyään kaikki matami Jonsonin laatikot löytämättä mitään, joka olisi edes vivahtanutkaan kalliilta kiviltä, sitte iltasilla palasi kaupunkiin, ryhtyi hän samalla tavalla menettelemään poika Jonsonin kanssa, jonka juuri sitä varten oli ottanut kaupunkiin. Mutta poika oli paljoa älykkäämpi kuin sisarensa; hän tuotatti rouvalla ainakin toista vertaa enemmän rusinoita ja manteleja ja kaksi kokonaista kruunua, ennenkuin tunnusti rikoksensa. Sitte päästi hän vilkkaan mielikuvituksensa ihan valloilleen ja kertoi panneensa korvarenkaat vinnin kattoon laudan alle, jota mielikuvituksen lentoa rouva Burström oli yksinkertaisuudessaan heti valmis uskomaan. Siispä hän seuraavana aamuna läksi taas maalle Jonsonien kattoa tutkimaan ja jätti lapset lukon taakse tampuriin, jossa he saivat kylliksensä huvitella rusinoilla, manteleilla ja veskunoilla.
Tuvassa tapasi rouva Burström matamin, joka pyytämälläkin pyysi häneltä takaisin lapsiansa, sillä hän saattoi vaikka vannoa, että he eivät ole ottaneet korvarenkaita, ja kuinka he olisivat voineet saadakaan ne, kun eivät koskaan päässeet herrasväen huoneihin, j.n.e. Mutta ei rouva eikä herrakaan, joka kohta tuli jälestä, kuunnellut häntä; he vain vatkuttivat, että lapset itse ovat tunnustaneet ottaneensa korvarenkaat, ja ell'ei se ollut totta, niin ei matami Jonson ollut opettanut lapsiansa puhumaan totta. Sitte veti herra portaat esiin ja rouva kiipesi ylös herran pidellessä portaita kaatumasta.
Rouva veti sieltä alas koko joukon rojua, vanhoja rääsyjä, ruostuneita työaseita, heinätukkuja y.m., mutta kalliita kiviä tietysti ei löytynyt minkäänlaisia. Rouva Burstöm oli kuitenkin tänään paljoa ystävällisempi kuin eilen, hän vain ääneti kaiveli rääsyläjiä ja silloin tällöin puri kovasti hammasta. Herra sen sijaan oli ihan kuin riivattu; hän räiski ja pauhasi koko ajan, niin ett'ei matami Jonson ehtinyt saada senkään vertaa suunvuoroa, että olisi lausunut edes sanan lapsiensa puolustamiseksi.
"Ole vähemmällä, Burstöm", sanoi vihdoin rouva hyvin juhlallisesti ja laskeutui alas. "Älkäämme tuhlatko sanoja noille ihmisille; se olisi vain itsemme halventamista. Totuus kyllä vielä tulee ilmi."
Ja arvokkaisuudella, jonka tieto asiansa oikeudesta tuotti rouvalle, otti hän miehensä kiinni käsivarresta, katsahti uhkaavasti matami Jonsoniin ja läksi tiehensä, ilmoittaen kohta palaavansa voimakkaamman avun kanssa.
Matami Jonson tunsi joutuvansa ihan toivottomuuden partaalle. Hän pani kätensä ristiin ja väänteli niitä niin, että jäntevät sormet paukkuivat. Hän kuuli, mitenkä rouva kartanolla tiuskui piioillensa, kieltäen heitä kaikkia puhumasta sanaakaan Jonsonien kanssa, ja miten neiti Burström huusi niin kovasti, että matami Jonsoninkin piti kuuleman: "mamma raukka, kun hänen täytyy ryhtyä tekemisiin semmoisen roistoväen kanssa!"
Mitä kummaa hänen nyt tuli tehdä? Mihinkä oli rouva vienyt lapset? Eikö Jonson ollut tavannutkaan heitä, vai eikö hän ollut päässytkään kaupunkiin asti, vaan pysähtynyt tiellä johonkin kapakkaan?
Toivottomuudessaan meni matami hovioikeudenneuvoksen kyökkiin ja kertoi siellä murheensa kyökkipiialle ja emännöitsijälle, jotka hyvin innolla kuuntelivat häntä. Kohta saivat myöskin neidet Arnell ja rouva Hedenstam asiasta tiedon, ja kaikki kolme tulivat heti kyökkiin, jossa matami Jonson sai uudestaan kertoa historiansa alusta loppuun asti.
He olivat hyvin osanottavaiset kuulijat. Cecilia oikein hehkui innosta ja uteliaisuudesta, hän seurasi matamin kertomusta käsien viuhtomisella, huudahduksilla ja punehtumisilla vuorotellen.
"Näettekös, täti!" sanoi hän melkein riemuiten ja katsahti rouvaHedenstamiin, "mitä minä aina olen sanonut Burströmiläisistä!Muistatteko, täti, miten minä varoitin joutumasta heidän seuraansa…"
Sitte ruvettiin vilkkaasti neuvottelemaan, mitähän nyt oikeastaan olisi tehtävä.
Cecilia oli hyvin kostonhimoinen ja puolusti innokkaasti tehokkaihin toimiin ryhtymistä, poliisien kutsumista, Burströmiläisten manuuttamista tai muuta semmoista. Agnes pysyi tyynempänä, hän tunsi syvimmin suurta sääliä ja koetti lohduttaa matamia, joka huomaten, miten osanottavaisia toiset olivat, rupesi yhä surkeammin valittamaan ja katkerasti nyyhkimään puhuessansa.
Rouva Hedenstam oli vähän varovaisempi kuin Cecilia. Hänen mielessänsä välähti ajatus, että Jonsonit ehkä mahdollisesti olivatkin varkaat; eihän hän sitä tosin uskonut, mutta ei ollut kuitenkaan ihan varma heidän viattomuudestaan, ja sentähden oli parasta menetellä maltillisesti.
"Nyt minä neuvon teille, matami, mitä teidän pitää tehdä", sanoi hän, muutamia silmänräpäyksiä mietittyänsä, turvallisella, vakavalla ja varmalla äänellä, kuten ainakin neuvoja jakaessa, ja se ääni oli hyvin rauhoittava silloinkin, kun hän ihan tavallisimpiakin asioita neuvoi, niinkuin esimerkiksi että mene ja pane maata, jos ketä nukutti, tai nyhdätä pois hammas, jos kellä hampaita kolotti. "Teidän pitää odottaa iltaan asti Jonsonia, kuullaksenne, onko hän saanut mitään aikaan. Joll'ei, niin pitää teidän huomisaamuna varhain mennä kaupunkiin, vaatia päästä lasten luo ja rouva Burströmin läsnä ollessa kysyä heiltä, ovatko ottaneet korvarenkaat, ja jos he ovat valehtelemalla omistaneet syyn, tunnustavatko he sen. Parasta olisi teidän ollut jo alun pitäin lähteä Jonsonin sijaan. Eivät miehet, 'paremmat' eikä 'pahemmat', ole kyllin kekseliäät, kun on tämmöisistä asioista selko saatava, sen minä sanon!"
Matami Jonson kuivasi kyyneleensä, huokasi ja pudisti päätänsä. Herranen toki, miten oikeassa armollinen rouva oli. Tyhmeliinihän Jonson oli ja aina oli ollut eikä hänestä koskaan voinut muuta tullakaan. Mutta jos hän nyt ei tule tänä iltana, niin lähden minä huomeisaamuna, niinkuin armollinen rouva neuvoi, ja Jumalan avulla pelastan lapset, mietti matami.
Armollinen rouva toi nyt lasin viiniä, joka matami Jonsonin piti juoda voimiaan vahvistaakseen, ja käski kyökkipiian antaa hänelle vähän aamiaistakin. Pieni vaimoraukka näytti niin kalpealta ja kuihtuneelta; suurten silmien alla olivat mustat, syvät kuopat, ja katkera katse, joka näkyi hänen nauraessaan, oli tullut vielä selvemmäksi kuin tavallisesti.
Matami joi viinin ja kiitti herrasväkeä ystävällisyydestä. Sitte söi hän aamiaisen, jonka kyökkipiika oli eteen asettanut. Omituinen suloisuuden tunne alkoi hiiviskellä hänessä; viini lämmitti niin kummallisen ihanasti, tuntui niin keveältä sydänalassa ja jotakin suhisevaa ja hyväilevää päässä. Hänestä ei elämä nyt näyttänyt niin kärsimättömältä kuin äsken; hän oli ihan vakuutettu, että hän huomenna oli saava takaisin lapsensa, ja hän istui pitkän ajan piikojen kanssa puhellen ja kertoen heille juttuja Burströmiläisten perhe-elämästä, jotka juuri eivät tehneet Hedströmiläisiä rouva tai herra Burströmin ihailijoiksi.
Cecilia ja Agnes olivat sisällisessä kapinassa koko päivän.
"Hyvänen, semmoisia roistoja!" huudahti Cecilia heti kyökistä ulos tultuaan, pani kätensä ristiin ja sitte ne taas kiihkoisesti ojensi suoriksi. "Että saa ollakin olemassa sellaista ilkeyttä! Että ihmisten sallitaankin käyttäytyä tuolla tavalla! Hyi! Minä en antaisi semmoiselle ihmiselle kuin rouva Burströmille kättä edes yhdellä sormellakaan! En voi sanoa, miten minä häntä halveksin ja inhoan syvimmästä sydämmeni pohjasta…"
"Lopeta jo, hyvä Cecilia!" keskeytti Agnes. "Eihän asia siitä parane, että sinä noin pauhaat. Jos pappa olisi täällä, niin varmaankin halveksisit ja inhoaisit häntä vähemmin."
Cecilia vaikeni. Niin, Agnes oli hyvinkin oikeassa. Päätirehtori Arnell ei koskaan sallinut tuomita ihmisiä, vaikka he kuinka viallisia olisivat olleet, ja kun Cecilia jumaloitsi isäänsä, hillitsi hän aina hänen läsnäollessaan sanansa, jotka olivat kiivaat, johtuivatpa ne sitte myötä- tai vastatunnosta.
Ei sinä päivänä kuitenkaan voitu puhua muusta kuin Burströmiläisten jutusta. Cecilialla oli kyllä tuhatkin ehdotusta. Hän ehdotti, että heti lähdettäisiin kaupunkiin puhumaan hovioikeudenneuvoksen kanssa, taikkapa myöskin itse mentäisiin suorastaan poliisikammariin syyttämään Burströmiläisiä. Agnesin mielestä oli parempi lähteä ensin rouvan puheille ja selittää hänelle, miten kova ja raaka hänen käytöksensä oli. Rouva Hedenstam arveli samoin kuin Agnes, ja kaikki kolme he aivan varmasti päättivät, että joll'ei matami Jonson huomenna saanut lapsiansa takaisin, niin yhden heistä oli meneminen puhumaan rouva Burströmin kanssa.
Kun hovioikeudenneuvos saapui kaupungista päivälliselle, ehti hän tuskin tervehtiä tai saada hattua päästään, ennenkuin jo kaikki kolme yht'aikaa syöksähtivät ahdistamaan häntä tuon tärkeän tapauksen kertomisella. He puhuivat niin kiireesti ja niin sekaisin, että kelpo hovioikeudenneuvokselta joutui pää ihan pyörälle.
"Ei, ei, hyvät lapset!" huudahti hän, tukkien sormillaan korvansa. "Älkää kaikki yht'aikaa! Yksi kerrassaan! En minä käsitä sanaakaan, kun noin pauhaatte. Kuinka se nyt olikaan?" jatkoi hän istuutuen kuistissa tuolille, "onko rouva Burströmiä syytetty kalliskivisten korvarenkaiden varkaudesta?"
"Ei!" huudahti Cecilia nauraen ääneensä, "ei se niin ollut! Päinvastoin hän… Kas setä, näin on asia…"
Ja kun Cecilialla oli sukkelin kieli, sai hän sananvallan ja kertoi koko historian, lisäillen siihen omatkin mietteensä ja kaunopuheiset selityksensä. Rouva Hedenstam ja Agnes säestivät kertomusta vain katseilla, kasvojen liikkeillä ja joillakuilla yksityisillä sanoilla.
Hovioikeudenneuvos pudisti päätänsä.
"Se on ruma juttu", sanoi hän vakavasti. "Jos lapset todellakin ovat viattomat, ovat Burströmit menetelleet ihan vastoin lakia."
Cecilia riemuitsi.
"Mitä sanotte, setä!" virkkoi hän. "Oikein oivallista. Niin, senhän kyllä saatoin arvatakin. No, hyvä setä, mitä on nyt ihan ensiksi tehtävä? Manuuttaako heidät … vai…"
"Tehdäkö?" toisti hovioikeudenneuvos ja nykähytti olkapäitänsä."Pelkäänpä, ett'ei nyt vielä voi tehdä mitään. Puhutella rouvaBurströmiä ehkä saattaisi ja siten toimittaa kaikki hyvin…"
"Kuuletkos!" kerkesi Agnes riemuiten sanomaan sisarellensa, "setä ajattelee aivan samoin kuin minä…"
"Niin, mutta kun setä sanoo, että heidän menettelynsä on vastoin lakia, olisi paljon parempi heti kääntyä laillisten virastojen puoleen", vastasi Cecilia innolla; "pitäisikö tuommoisen konnuuden saaman tapahtua rangaistuksetta. Minä toivon, että Burströmiläiset tuomitaan vankeuteen, ehkäpä linnatyöhönkin?" lisäsi hän, kysyväisesti katsahtaen hovioikeudenneuvokseen.
"Minä toivon, heidät tuomitaan maksamaan Jonsoneille kunniallinen korvaus; se minusta on pääasia", lausui rouva Hedenstam pontevasti.
Hovioikeudenneuvos nauroi.
"Hyvät lapset, luultavasti heitä ei tuomita mihinkään! Mistäkä heitä olisi muka syytettävä? Emmehän edes tiedä, ovatko Jonsonit ollenkaan syyttömät. Toistaiseksi on parasta antaa asian mennä menojaan, ell'ei tahdota koettaa, mitä hyvät sanat saavat aikaan."
"Niin, no koetetaan sitte hyvillä sanoilla!" kehoitti Cecilia innokkaasti. "Jotakin meidän tulee ainakin tehdä, eikö totta, hyvä setä; eihän voi antaa ihmisraukkoja tuolla lailla rääkätä, puhukaamme rouvan kanssa…"
"Saatammehan arvella sitä asiaa", sanoi hovioikeudenneuvos nousten ylös, "mutta kaikkein ensiksi tulee meidän syödä päivällinen, minulla on hirveän nälkä, ja kun vatsa on tyhjä, ei silloin hyviä neuvoja mieleen johdu."
Päivällistä syödessä neuvoteltiin koko aika tuosta tärkeästä asiasta, pääsemättä kuitenkaan mihinkään päätökseen.
Iltapäivällä tuli herra Vigert; hän tietysti tiesi koko asian juurta jaksain, ja hän uteliaasti halusi kuulla, mitä Arnell-neidet siitä arvelivat.
"No, oletteko kuulleet, mitenkä rouva Burström on kohdellut Jonsoneja?" kysyi Cecilia, heti kun herra Vigert ehti tervehtiä ja kiittää viimeisestä.
"Tottahan", vastasi Vigert hymyillen ja pannen pois hattunsa ja keppinsä sekä istuutuen. "Minä sain nähdä senkin, miten rouva Burström seisoi portailla ja peustasi Jonsonin vinniä. Ette usko, miten kauniit, ompeluksilla koristellut silkkisukat hänellä oli jalassa!"
"Niin, onhan se oikein kaunis, pikku historia!" jatkoi Cecilia, huolimatta kuulla Vigertin viimeisiä sanoja. "Oletteko koskaan kuullut kenenkään ihmisen käyttäytyneen niin raa'asti?"
"Olen; minun tulee tunnustaa, ett'en minä puolestani ole niinkään kummastunut;" vastasi herra Vigert "Minä en ole koskaan millään lailla pitänyt rouva Burströmiä ihanteena. Mutta rouva Hedenstam ja hyvät neidet, te kun tässä eräänä päivänä olitte niin valmiit puolustamaan rouva Burströmin ja koko ihmiskunnan hyvyyttä teistä sen olisi minun luullakseni pitänyt tuntuman hyvin pahalta…"
"Niin, minä tunnustan, että hyvin kummastuin", vastasi Cecilia pontevasti. "Minä tunnustan mielelläni, ett'en koskaan ole uskonut semmoista saattavan olla olemassa. Mutta nyt me myöskin näytämme, että on niitäkin, jotka tahtovat ja voivat auttaa! Ah, sydäntäni oikein pakottaa kun ajattelen noita Jonson-raukkoja! Eikö totta, me emme jää istumaan ristissä käsin, vaan koetamme jotakin tehdä heidän hyväksensä."
"Tehdäkö heidän hyväksensä? Ei, kiitos kunniasta, sen minä heti pyydän saada luovuttaa toisille!" sanoi herra Vigert, viitaten torjuvasti kädellänsä. "Mitä kummaa minä voisin tehdä? Ei, minä aion juuri niin, kuin te sanotte, panna kädet ristiin ja katsoa, miten se asia kehittyy. Semmoisiin ei koskaan pidä sekautua, silloin vain enemmin sotkisimme; sitä on käsiteltävä kuin paisetta; pitää antaa sen kypsyä ja parata itsestään, silloin tulee kaikki jälleen hyväksi."
"Hyi, herra Vigert!" lausui Agnes tyytymättömästi. "Tuo ei ollut hyvin sanottu! Voiko todellakin mielenne olla niin jyrkkä, ett'ette tahtoisi auttaa näitä Jonson-raukkoja?"
"Minä en koskaan käytä semmoisia verbejä enkä apuverbejä kuin 'tahtoisin', 'toivoisin', 'uskoisin'. Kun jokin aikomus syntyy mielessäni, panen pääverbin suorastaan indikatiivin preesensiin ja toimin sen mukaan. Aina lapsuudestani saakka, kuin luin Ranskan kielioppia, en minä ole kärsinyt noita verbejä, jotka vaativat konjunktiivia."
"Se oli voimakkaasti sanottu, herra Vigert", vastasi Agnes, "mutta samalla myöskin uhkarohkeasti ja itserakkaasti. Ken ei voi käyttää toivoa- ja uskoa-sanoja, hän ei myöskään ymmärrä 'rakastaa'-sanaa, jota paitsi kaikki toimimisenne ja työnne ovat vain turha vaiva."
"Mahdollista kyllä, neiti. Saammehan nähdä, koituuko muuten Jonsoneille enempi hyvää teidän uskostanne ja rakkaudestanne kuin minun itsekkäisyydestänikään."
"Sen minä näytän teille!" vakuutti Cecilia säteilevin silmin. "Jos Jonsonit ovat syyttömät, lupaan minä toimittaa, että Burströmiläiset saavat maksaa ilkeytensä. Setä Konrad itse sanoi heidän menetelleen vastoin lakia. Niinpä ei olekaan muuta tekemistä kuin manuuttaa heidät. Meidän velvollisuutemme on katsoa, ett'ei tuommoista saa tapahtua muistuttamatta. Nuo rikkaat, ylpeät ihmiset saakoot nähdä, ett'ei heillä ole oikeutta niin kohdella köyhiä, tunkeutua heidän kotiinsa, kätkeä heidän lapsensa ja todistuksitta nimitellä heitä varkaiksi!"
"Minä toivotan teille sydämmestäni onnea poliisitoimeenne, neiti", vastasi herra Vigert, "mutta neuvon vain teitä olemaan varovainen! Ette usko, miten mutkikkaat semmoiset asiat ovat; helposti voi sattua, että enemmin vahingoitetaan kuin hyödytetään sitä, jota tahdotaan auttaa."
"Niin siinä kyllä saatatte olla oikeassa, herra Vigert", vastasi rouvaHedenstam. "Parasta on varovaisuus. Mutta minulla on toinen ehdotus.Minä tiedän, että te, herra Vigert, kirjoittelette sanomiin, ettekö tevoisi tästäkin asiasta kirjoittaa?"
"Minäkö? En, ei se minuun koske. Jos olisin romaaninkirjoittaja, voisin siitä ehkä sepitä novellin, vaikka silloin tietysti kaikki hyvin kasvatetut naiset ja arvostelijat heti tuomitsisivat sen luonnottomaksi ja liioitelluksi, koska muka 'paremmat' naiset eivät noin voi seisoa puikkoportailla kalliskivisiä korvarenkaita etsimässä eivätkä haukkua ihmisiä, ja mitä muuta kaikkea he muistuttaisivat. Ei se käy päinsä, vaan minä tiedän paremman ehdotuksen, kirjoittakoon neiti Cecilia! Hän esittelee asiat paljoa liikuttavammin ja ihanteellisemmin kuin minä ja voisi kirjoittaa kauniin pikku kertomuksen, sorretusta pesumatamista esimerkiksi… Vai kuinka?"
Cecilia punastui ihan tuliseksi. Hän näytti niin viehättävältä, kun hän noin punastui; koko muoto liekitsi ja hän avasi suunsa, niin että hän näytti perin lapselliselta ja hämmästyneeltä.
"Minä en käsitä teidän tarkoitustanne, herra Vigert", sanoi hän, koettaen, vaikka turhaan, olla aivan ymmärtämättömän näköinen.
"Oh, kyllä te sen ymmärrätte. Ei maksa vaivaa teeskennellä. Luinhan äskettäin Familjejournalenista hyvin kauniin pikku kertomuksen, joka oli teidän kirjoittamanne. Se oli vakavasta ompelijattaresta muistaakseni. Johtuu mieleeni, että itsekseni ihmettelin, missä te olette tavanneet semmoisia ompelijattaria. Oletteko te yleensä huomanneet ompelijattarien olevan niin ankaran tarkat siveysasioissa?"
"Enpä tiedä, miksi ei ompelijatar saattaisi rakastaa hyvettä ja kukistaa kiusauksia, niinkuin muut naiset", vastasi Cecilia ylpeästi.
"En toden totta, en minäkään tiedä siihen mitään erityistä syytä; sitä saatatte kysyä niiltä, jotka paremmin tuntevat fysiologiaa kuin minä. Mutta se kuuluu niin liioitellulta. Paljoa onnistuneemmalta tuntuu vakavista tinasotamiehistä kirjoittaminen, sen minä sanon. Varsinkin minusta tuntui teidän ompelijattarenne hyvin enkelimäiseltä; samassa talossa, jossa minä asuin, oli minun huoneeni kohdalla ylemmässä kerroksessa neljä pienoista ompelijatarta, oikein sievän näköistä tyttöä, mutta yöllä he aina pitivät semmoista melua, ett'en minä osannut heidän vakavuuttansa kovin suureksi arvata…"
"Kuulkaas, tytöt, nyt pitää meidän saada kuulla vähän musiikkia!" virkkoi hovioikeudenneuvos, jonka mielestä keskustelu oli kääntynyt vähän vastenmieliselle suunnalle. "Johan nyt olemme kuulleet niin paljon ikäviä asioita, että tarvitaan vähän virkistystäkin."
Cecilia ja Agnes avasivat pianon ja rouva Hedenstam valikoi nuotteja, mutta herra Vigert kiiruhti ennen laulun alkamista sanomaan hyvää yötä. Hän sanoi olevansa pahoillaan, kun ei ehtinyt kuunnella kaunista laulua, koska muka vielä oli monta tärkeää asiaa kirjoitettava, ja hänen siis täytyi rientää kotiin.
Matami Jonson käveli koko illan rannalla miestänsä odotellen. Mutta venettä ei näkynyt minkäänlaista; kello löi 9, 10, 11, eikä Jonsonia kuulunut. Väsyneenä ja tyytymättömänä meni hän mökkiinsä, pani maata ja kun hän seuraavana aamuna heräsi, tunsi hän olevansa niin tuskainen ja levoton, että jos vain olisi uskaltanut, olisi hän mennyt rouva Hedenstamilta pyytämään lasin viiniä; eilinen lasi oli häntä niin sanomattomasti vahvistanut ja huojentanut.
Hän siivosi tuvan ja itsensä niin hyvin, kuin voi, käski lasten pysymään siivoina hänen poissa ollessaan ja läksi k:lo 9:n höyryllä kaupunkiin, rouva Hedenstamin neuvon mukaan itse puhuttelemaan lapsiansa rouva Burströmin läsnä ollessa.
Hän oli monta kertaa käynyt Burströmiläisten asioilla kaupungissa, niin että hän tiesi, missä he asuivat, ja läksi suorastaan sinne laivasillalta. Kelloa soittaessa vapisi hänen kätensä ja polvetkin tuntuivat väräjävän; hän pelkäsi näkevänsä rouva Burströmin vihaisen katseen, ja jos hän olisi totellut sydämmensä taipumusta, olisi hän heti kääntynyt ja rientänyt pois niin kiireesti kuin ehti. Taaskin kulkivat hänen ajatuksissaan isänsä sanat: "Köyhä on aina väärässä." Niin, ehkäpä hän olikin väärässä, kun niiksi tuli…
Rouva itse avasi oven. Hän hämmästyi niin matami Jonsonin tulosta, ett'ei heti muistanut käskeä pois häntä ja sulkea ovea. Matami käytti hänen epäilystään hyväksensä ja pistäytyi sisään.
"Ei maksa vaivaa teidän tulla tänne sotkemaan", aikoi rouva Burström, mutta matami oli jo nähnyt lapset, ne kun olivat uteliaisuudesta tulleet tampuriin, eikä hän päästänyt sopivaa tilaisuutta käsistänsä. Hän meni Miian luokse, otti häntä kädestä ja katsoi hyvin ystävällisesti suoraan silmiin.
"Tyttö", sanoi hän innokkaalla, laulavalla äänellä, jota hänen kaltaisensa naiset tavallisesti käyttävät juhlallisissa tiloissa, "puhu totta, ja sano minulle Jumalan ja omantuntosi nimessä: oletko ottanut rouvan kalliskiviset korvarenkaat?"
Rouva Burström oli tullut matamin viereen. Hän katsoi myöskin Miiaa silmiin, ja hänen terävä katseensa lumosi lapsen, niinkuin käärme lumoaa pikku linnun. Pikku tyttö katsoa tuijotti rouva Burströmiin, hänen silmäteränsä suurenivat ja hän veti luomet kiinni, olkapäät olivat koholla ja suu auki.
Matami Jonson uudisti kysymyksensä vielä innokkaammin.
"Olen", vastasi Miia ihan kaiuttomasti ja lakkaamatta rouva Burströmiä silmiin katsoen.
Äiti päästi irti tytön käden. "Taivaan Herra", mutisi hän ja pyyhkäsi tukan otsaltansa vapisevalla, tuskaisella käden liikkeellä.
"Tunnusta sitte totuus, poika", jatkoi hän, ottaen hänet kiinni nutusta ja melkein tietämättänsä pudistaen häntä, "mihinkä olet pannut rouvan korvarenkaat?"
Poika Jonson katseli ympärillensä ja kaiveli kädellään taskuansa, jossa molemmat kruununrahat olivat kätkössä. Hänen vilkas mielikuvituksensa ei ollutkaan sillä kertaa paikallaan.
"Ylimmälle kyökin hyllylle", vastasi hän hävyttömän rohkeasti.
Matami Jonson huoahti syvään ja tunsi huojennusta.
"Siinä kuulette, rouva", sanoi hän. "Luuletteko tuon olevan totta, kun he ensin sanovat korvarenkaiden olevan katossa ja sitte kyökin hyllyllä.
"Niin, se ei ollenkaan ole hyväksi teille, se", vastasi rouva ilkeästi irvistäen, "se näyttää, ett'ette ole opettaneet lapsianne puhumaan totta."
"Oh, luulenpa olevan kyllä useampiakin, jotka osaavat valehdella, kuin vain nämä raukat", vastasi matami ylpeästi.
"Kyllä niitä on, matami! Siellä maalla on näillä vielä kolme sisarusta, jotka kyllä osaavat yhtä reippaasti valehdella!"
"He eivät ole valehdelleet itsestänsä!" huudahti matami Jonson rajusti. "Te olette ne narranneet, en tiedä, millä tavalla, mutta olette ja pakoittaneet ja pelottaneet ne valehtelemaan."
"Varokaa, matami!" tiuskasi rouva Burström. "Älkää ruvetko hävyttömäksi! Muistakaa, mimmoiseksi olette asianne laittaneet! Älkääkä uskotelkokaan, että se on jo lopussa. Kylläpähän vielä tulee suurempi voima pakottamaan teitä rupeamaan avuksi lapsillenne korvarenkaiden etsimisessä…"
"Sitä ei mikään voima tee!" vastasi matami Jonson jyrkästi. "Jos teidän korunne olisivat tähtinä taivaalla, niin voisin ne helpommin sieltä ottaa kuin kodistani!"
Hän aukoi ja solmieli kaulaliinaansa, kiersi hätäilevästi saalin olkapäillensä ja kiinnitti sen nuppineulalla. Hän oli niin liikutettu, että pää ja kädet vapisivat ja suuret hikipisarat heruivat alas otsalle.
"Tulkaa!" sanoi hän, mennen lastensa luo ja koettaen vetää heitä mukaansa, "nyt pitää teidän lähteä ja totella äitiänne, lapset! Rouva on jo kyllin kauan teitä houkutellut, sanon minä."
Rouva Burström katsahti häneen halveksivasti. "Viekää vain kanssanne ne, jos tahdotte", sanoi hän, "mutta muistakaa, että minä silloin lähetän puolenpäivän aikaan kaksi poliisia teitä vangitsemaan!"
Matami Jonson säpsähti. Ei mikään pelottanut häntä niin kovin kuin poliisi-sana. Jos rouva Burström olisi puhunut tuomarista, asianajajasta tai nimismiehestä, ei hän niistä olisi vähääkään huolinut, mutta "poliisi" lannisti kerrassaan hänen rohkeutensa.
Hän päästi lapset ja meni peloissaan ja hitaasti ulos ovesta, jonka rouva itse avasi ja sitte kovasti paiskasi kiinni. Arkuutta ja uhkarohkeutta häilyi sekaisin matamin mielessä. Tuo käsittämätön, sydämmetön sorto huumasi häntä. Olikohan todellakin niin, että rouva sai lähettää poliisin heitä vangitsemaan, vaikka he olivat ihan syyttömät? Hänessä kasvoi epäselvä tunne, että hänen nyt tulisi nousta rohkeasti vastustamaan ja että se kyllä onnistuisi, mutta monivuotinen tottumus aina nöyrtymään ja kiertelemällä voittamaan oli häneen auttamattomasti juurtunut, ja se teki hänet araksi ja tyhmäksi.
Kello yksi saapui hän maalle. Jonsonia ei vielä ollut näkynyt. Hän kyseli ihmisiltä, mutta ei kukaan ollut nähnyt häntä sen illan jälkeen, kun hän lainasi soutuveneen ja läksi kaupunkiin.
Hän riisui pyhäpukimensa, kääri ne huolellisesti kokoon ja pani piirongin laatikkoon. Sitte pukeutui hän niihin vaatteihin, joita hän käytti lattiain pesussa, ja meni johonkin huvilaan pesemään kyökkiä ja portaita.
Illan suussa läksi hän rantaan ja istui siellä pari tuntia Jonsonia tähystelemässä.
Tuskan tunne rupesi täyttämään hänen mieltänsä. Se alkoi tuntua rinnan alla epäselvänä pakotuksena, kohosi yhä korkeammalle, tukkeutui kurkkuun ja sai viimein korvat soimaan ja suhisemaan. Hirveä aavistus välähti hänessä, että Jonson ehkä oli hukkunut ja hän nyt oli leskenä viiden lapsensa kanssa.
Tuontuostakin toisteli hän niitä sanoja ja hänen tuskansa yhtä usein syöksähti päähän päin; mutta vähitellen se sitte kuitenkin laimeni ja matami tuli ihan välinpitämättömäksi. Hän istui pää käden varassa ja katsoa tuijotti veteen. Sen yksitoikkoinen liikunta monistui hänen sielussansa, jotakin tenhotonta, sisällyksetöntä, aaltoilevaa häilyi siinäkin lakkaamatta.
Yö tuli, mutta yhä istui matami paikallaan odotellen. Vihdoin näki hän veneen, jossa Jonson istui; se kääntyi niemen päitse lahteen. "Jumalan kiitos!" huudahti hän ja huojentuen huokasi, nousi ylös ja läksi sillalle. Vene kieppui sinne tänne ja airot loiskuivat epätasaisesti; matamin tottunut silmä huomasi heti Jonsonin olevan päissänsä. Hänen oli hyvin vaikea päästä rantaan, hän sousi veneen siltaa vasten niin, että hirret paukkoivat, pudotti toisen airon ja lipesi, kun yritti nousemaan ylös. Matamin täytyi auttaa häntä, ett'ei putoaisi veteen, ja sitte haroa airo sekä sitoa vene kiinni.
Jonson oli hyvin humalassa. Hän hoiperteli niin, että tuskin kykeni ollenkaan pääsemään ylämäkeen. Märkänä hän oli vyötäisiin asti, niinkuin olisi jo ollut veden hädässä. Hän viuhtoi käsiään ja tuontuostakin kiroten mutisi: "ihanhan tästä voi hulluksi tulla … minä en huoli mistään … en niin mistään…" Matami kysyi häneltä pari kertaa, oliko hän tavannut lapset tai nimismiehen, mutta Jonson vain viuhtoi vielä pahemmin käsiään ja höpisi: "en minä huoli mistään!"
Kun tupaan päästiin, nousi siellä kuumassa höyryt Jonsonille päähän, hän tuli rajuksi ja riitaiseksi. Tuo naisen sortamisen halu, muinaisen eläimellisen voiman jäännös, joka on vain puoli kuolleena näissä sivistymättömissä kansanluokissa ja humalan kanssa herää uuteen eloon, se into nyt vimmasi Jonsonin. Hän hoiperteli vaimoansa kohden, heristäen häntä kädellään ja sanoen häntä elukaksi, joka on opettanut lapsensa varastamaan ja valehtelemaan. Matami ei vastannut mitään; hän ei koskaan puhunut miehellensä silloin, kun hän oli humalassa. Mies sai pauhata minkä mieli teki, hän ei moittinut eikä vastustanut, väistyi vain pois tieltä ja koetti saada häntä nukkumaan. Mutta seuraavana päivänä, kun humala jo oli haihtunut, olivat kyllä saarnat tallella semmoiset, että Jonsonin korvia ei suinkaan kutkuttanut; silloin oli mies katuvainen ja lempeä kuin lammas.
Heti vuoteelle ehdittyään rauhoittui Jonson tapansa mukaan; hänen häjyytensä muuttui vähitellen yksinäisiksi kirouksiksi ja epäselviksi ääniksi, kunnes viimein kaikki sekautui syväksi, korisevaksi hengitykseksi.
Kun matami Jonson kuuli miehensä nukkuneen, istuutui hän ikkunan luo ja itki, itki niin katkerasti kuin ainoastaan kerran ennen elämässänsä. Se tapahtui monta vuotta sitten, kun hänen ensimäinen sulhasensa, kaunis tykkiväen kersantti oli hyljännyt hänet.
Seuraavana aamuna herättyään oli Jonson vieläkin lempeämpi ja pehmeämpi kuin ennen samanlaisissa tiloissa. Hän näytti hyvin kurjalta, ryki ja puhalteli, huokasi aina välistä hyvin syvään ja tuontuostakin katsahti arasti, odottavasti vaimoonsa sill'aikaa kun pukeutui ja koetti silitellä housujansa, jotka olivat ihan rypistyneet vedestä. Mutta hänen suureksi kummastuksekseen ei nyt kuulunutkaan mitään saarnoja; vaimo päinvastoin oli ystävällinenkin hänelle, auttoi häntä vaatteiden puhdistuksessa, ompeli kiinni västistä suuren ratkeaman, keitti perunoita ja laittoi aamiaisen. Jonsonin täytyi vain ihan tarkoilleen kertoa kaupungissa käyntinsä. Alussa kävi kertominen hitaanlaisesti ja välistä näytti hän kokevan kierrellä, mutta kun hän huomasi, ett'ei vaimo nyt aikonutkaan torua, rohkasi hän mielensä ja alkoi vähitellen kuvailla vastoinkäymisiänsä oikein kaunopuheisesti.
Toiss'iltana kaupunkiin tultuaan oli hän heti mennyt rouva Burströmin luo tapaamaan lapsiansa, mutta rouva oli hänet paikalla ajanut pois ovelta. Rouva oli oikein hävyttömästi haukkunut häntä ja uhannut poliisilla ja vankeudella, eikä Jonson ollut nähnyt vilahdukseltakaan lapsia. Yön makasi hän veneessä ja koetti seuraavana aamuna soittaa Burströmin ovikelloa, mutta ovi avattiin vain raolleen ja temmattiin samassa kiinni. Silloin hän vihastui ja läksi jälleen maalle etsimään nimismiestä. Mutta hän ei ollut kotona. Kaksi tuntia Jonson odotteli; hän oli niin väsyksissä ja suuttumuksesta raivoissaan sekä lisäksi vielä oli hänellä myöskin nälkä ja jano, niin ett'ei hän voinut olla menemättä kapakkaan ottamaan voileipää ja…
Niin, matami Jonson kyllä ymmärsi, mitenkä sitte oli käynyt. Sitä hänen ei tarvinnut kertoa; sen vanhan jutun osasi hän jo ulkoa. Hän tahtoi vain tietää, miten Jonson oli kastunut niin likomäräksi kotiin tullessaan, oliko hän horjahtanut mereen, vai miten?
Jonson koetti ensin monella tavalla kierrellä, häntä ei näyttänyt haluttavan tunnustaa, mitenkä oikeastaan oli. Mutta vihdoin sai matami ongituksi, että hän oli tahtonut hukuttautua, niin oli hän kyllästynyt kaikkeen, mutta humalassa ei hän saanut aikomustansa pannuksi toimeen enempää kuin puoliväliin.
Matami Jonson ei vastannut. Hetkisen olivat molemmat vaiti. Kuului ainoastaan lusikoiden kalinaa ja lasten maiskutusta suullaan, kun söivät.
"Mitäs olisit sanonut, Kristiina", kysyi vihdoin Jonson vaimoonsa katsahtaen, "jos en enää olisikaan palannut?"
Matami Jonson hymyili katkeraa, terävää hymyänsä.
"Tuskinpa olisin sanonut mitään;" vastasi hän, "minä olin niin perin murheellinen, ett'ei se enää olisi pahemmaksi voinut tulla."
Juuri kun hän sen oli saanut sanotuksi, aukesi tuvan ovi ja hänen rajattomaksi kummastuksekseen astui esiin rouva Burström, jäljessä piika ja molemmat lapset.
Mutta rouva oli nyt toisenlainen, kuin matami Jonsonin häntä viimein nähdessä tässä tuvassa. Punaiset töyhdöt kyllä olivat vieläkin hatussa, mutta ne olivat varmaankin paljon likistyneet. Kasvoiltaan oli hän ihan kalpea, poskissa vain oli muutamia punaiseen vivahtavia viiruja, niinkuin punakoille ihmisille jää kalvetessa. Hän näytti hyvin neuvottomalta ja epäröivältä, oikein "löylytetyltä", kuten Niilo, vanhimman jälkeinen Jonsonin pojista, sanoi.
"Niin, hyvä matami, kyllä tämä nyt liian ikävää on … mutta eihän kukaan ihminen ole erehtymätön", alkoi hän, ja hänen tyhmä, sekava puheensa yhä vain suurensi hänen ryhdittömyyttänsä. "Teidän lapsenne eivät muuten olekaan aina olleet virheettömät, ja voihan sitä erehtyä, niinkuin jo sanoin. Ikävää tämä kuitenkin on … senhän voitte ymmärtää, että paremman luokan ihminen ajattelisi… Te nyt tietysti voisitte minulle tehdä vähän harmia tällä … mutta toivoakseni unhotatte pois koko asian … se on nyt lopussa, eikähän se puhumalla parane tai muulla melulla."
Matami Jonson katsoi terävästi rouvaa silmiin.
"Mitä te, rouva, tällä kaikella tarkoitatte?" kysyi hän pistävästi."Oletteko löytäneet korvarenkaanne?"
"Olen kyllä ne löytänyt!" vastasi rouva rumasti nauraen. "Oman piironkini laatikosta, hyvä matami! Mutta eihän niitä erehdyksiä voi välttää… Ikävää kuitenkin… Ette tietysti voi ymmärtää, miltä 'paremmasta' ihmisestä tuntuu, kun on näin menetellyt… No, onhan asia nyt lopussa … koetamme unhottaa sen, hyvä matami, se on parasta meille molemmille. Tässä on vähä viiniä", sanoi hän pannen pöydälle pullon, "se tekee teille hyvää, matami… Ja tässä on vähä vaatteita … kengät Niilolle … kuten sanoin, unhotetaan nyt pois koko asia, matami… Enhän minä mitään pahaa tarkoittanut, sen kyllä käsitätte… Miia on kelpo tyttö… Hän saa tulla auttamaan vähän kyökissä ja syödä siellä päivällistä … ei hänelle muuten näinäkään päivinä ole mitään pahaa tapahtunut, sen saatan sanoa … kruunun sai hän ja poika kaksi, ja ne he saavat pitää, sen nyt arvaatte…"
Puhuessaan hän taputti Miian päätä tasaisesti, ikäänkuin tietämättänsä, ja ruma nauru keskeytteli lakkaamatta hänen sanojansa, kunnes se muuttui viimein ihan hillittömäksi rohotukseksi.
Matami Jonson ei vastannut mitään, mutta kun rouva pani pullon pöydälle, kohotti hän kiivaasti oikean kätensä, ja silmät säihkyivät kostonhimoisesti. Aikoiko hän lyödä rouvaa vai pulloa, ei hän tiennyt itsekään, sillä kumpikin jäi tekemättä. Hänen kätensä vaipui alas, ja pullo sai seisoa rauhassa ja rouva puhua loppuun ja mennä matkoihinsa, matamin liikahtamatta paikaltaan ja sanomatta sanaakaan.
Mutta sitte hän äkisti hypähti, pudistihe ja sylkäsi rouvan jälkeen.
"Hyi tuommoista!" sanoi hän. "Ja hän sanoo itseään paremmaksi ihmiseksi!"
Rouva Burström oli tämän tapauksen jälkeen ihan voimaton. Naurunrohotus muuttui samanluontoiseksi itkunnyyhkimiseksi, ja kun hän näki miehensä ja lapsensa, heittäytyi hän heidän syliinsä vuorotellen ja mutisi kyyneliensä keskestä, että hän haluaisi nyt olla monen peninkulman syvyydessä maan alla. Mutta herra Burström ja lapset lohduttelivat häntä niin rakkaasti ja selittelivät hänelle niin johdonmukaisesti ja vakuuttavasti, ett'ei semmoista roistoväkeä kuin Jonsoneja kohtaan ollut kellään mitään velvollisuuksia, että rouva kohta ihan toipui. Puolenpäivän seudussa oli hän jo yhtä iloinen ja itseensä tyytyväinen kuin tavallisesti, ja kun illan suussa pari nuorta kauppakirjuria tuli vieraiksi, laski hän leikkiä ja nauroi niin kovasti kuistilla, että Jonsonit, jos heillä olisi ollutkaan parempia ajatuksia hänestä, voivat kuulla hänen pitävän koko asiaa mitättömänä joutavuutena, liian turhana ja vähäpätöisenä, että sen olisi tarvinnut kauan vaivata mieltä.
Neidet Arnell, palatessaan uintihuoneesta, joka oli pesutuvan vieressä, tapasivat matami Jonsonin. Nyt täytyi matamin tarkkaan kertoa sekä miehensä paluu että rouva Burströmin täänaamuinen käytös.
Molemmat he ihan suuttuivat; Agnesin silmät säihkyivät ja Cecilia näytti vallan menehtyvän vihasta ja hämmästyksestä.
"Se oli halpamaisinta ja raainta, kuin milloinkaan olen kuullut!" virkkoi hän. "Minä alan todellakin uskoa herra Vigertin olevan oikeassa! Mutta nyt pitää teidän, matami, oikein jyrkästi pitämän puoltanne", jatkoi hän innokkaasti. "Hovioikeudenneuvos sanoi teillä olevan lain tukena. Menkää siis vain rouva Burströmin luo ja vaatikaa vahingonkorvausta, vähintäin 100 kruunua, ja joll'ei hän suostu, niin käykää nimismiehen luona ja manuuttakaa rouva. Minä lupaan auttaa … minä puhun hovioikeudenneuvokselle … ja veljellenikin, hän on lakimies ja ymmärtää semmoisia…"
Agnes kannatti hartaasti sisarensa kehoituksia, mutta matami Jonson pudisti päätänsä epäilevästi hymyillen.
"Kukapa sen tietää, maksaako vaivaa ruveta keräjöimään", sanoi hän, "köyhähän kuitenkin aina on väärässä…"
"Teidän täytyy saada hyvitystä!" huudahti Cecilia pontevasti. "Minä kyllä autan niin paljon, kuin suinkin voin! Semmoista sortoa ei saa rankasematta tapahtua, niin kauan kun on rehellisiä ja tunnokkaita ihmisiä maailmassa!"
Mutta matami Jonson sittekin yhä tunsi epäilystä eikä uskonut maksavan vaivaa rettelöidä. Ainoa, johon hän oli suostuvainen, oli puhella Andersonien asianajajan kanssa ja pyytää häneltä apua. Se mies vaikutti häneen hiukan lumoavasti, vaan lakiin ja poliisiin tai rehellisiin ja oikein ajatteleviin ihmisiin hän ei nimeksikään luottanut. Kuitenkin kiitti hän Arnell-neitejä heidän neuvostansa ja sanoi koettavansa puhua rouvan kanssa.
Kotimatkallaan tapasivat neidet herra Vigertin, joka nyt juuri palasi purjehdusmatkalta eikä vielä tiennyt, miten tuo juttu oli päättynyt.
"No, oletteko kuulleet?" huudahtivat molemmat yht'aikaa, kun ehtivät niin lähelle, että herra Vigert voi kuulla heidän äänensä. "Oletteko kuulleet, että rouva itse oli hävittänyt korvarenkaansa ja löytänyt ne?"
"En; todellako?" vastasi herra Vigert, nostaen lakkiaan ja kätellen molempia neitosia.
"Niin, ja arvaatteko, mistä hän ne löysi?"
"Oh, ehkä korvistansa?"
Neidet nauroivat.
"Eihän toki, vaan piironkinsa laatikosta! Oletteko koskaan kuulleet järjettömämpää ja samalla tyhmempää ja ilkeämpää käytöstä?"
"Hyvät neidet, minua se ei suuresti kummastuta. Mutta nyt olisin hyvin halukas kuulemaan, mitä te aiotte tehdä asian hyväksi; 'sorrettu pesumatami' toki jo lienee alulla…"
"Niin, tehdä me todellakin aiomme jotakin!" keskeytti Agnes vilkkaasti."Ell'ei rouva Burström anna Jonsoneille korvausta…"
"Niin me kaikin voimin koetamme saada Burströmiläiset manatuiksi", täytti Cecilia. "Joll'ei setä Konrad tahdo meitä auttaa, puhun minä veljelleni, tuomari Arnellille. Tunnetteko veljeäni, herra Vigert?"
"En, paha kyllä, en tunne."
"Oi, niinpä ette tunne jalointa, puhtainta, parasta miestä, kuin on olemassa!" huudahti Cecilia, kasvot hehkuvina. "Teidän pitäisi todellakin saada nähdä hänet, herra Vigert, minä en koskaan ole nähnyt mitään niin kaunista ja miehekästä! Hän on lakimies, näettekös, ja hän kyllä auttaa Jonsoneja, siitä olen varma. En tiedä ketään, joka niin säälisi köyhiä kuin hän; hän sanoo, etteivät rikkaat edes käsitäkään, mitä velvollisuuksia sallimus on pannut heidän päällensä kärsiviä kohtaan.
"No niin, minä toivotan onnea; kun on semmoinen liittolainen kuin veljenne, niin onhan teillä hyvä toivo voitosta aikomassanne Burströmiläisten jutussa. Ja kyllä te kaiken avun tarvitsettekin, minkä suinkin saatte, sillä jos oikein tunnen Burströmiläisiä, eivät he anna edes viittäkään kruunua Jonsoneille, vaan pitävät kiinni äyreistä niin kauan, kuin voivat, ja ennemmin odottavat manuuta. Jääkää hyvästi!" lisäsi hän, kohottaen lakkiaan ja poiketen polulle, "sallitteko minun tulla noutamaan teitä tavalliselle iltakävelylle?"
Neidet kumarsivat ja hymyilivät myöntävästi sekä kiiruhtivat kotiin kertomaan tätille ja setälle päivän tapausta ja esittämään ehdotuksiansa oikeuteen toimittamisesta.
Hovioikeudenneuvos kuitenkin kokonaan laimensi heidän intonsa. Hän vakuutti Burströmiläisten manuuttamisen olevan sulaa hulluutta. Tosinhan heidät rangaistuslain mukaan saisi sakotetuksi, mutta vähäpä siitä hyvää koituisi Jonsoneille; saattaisihan Burström kostonhimosta taivuttaa veljensä, oluenpanijan, ajamaan pois Jonsonit, ja silloin ei juuri mitään kiitettävää olisi toimitettu ihmisrakkauden ja oikeudenharrastuksen innolla.
Cecilialle kuitenkin oli sitä vaikea vakuuttaa; puheliaammin kuin tavallisesti selitteli hän, miten hirveätä se oli, kuin tuommoista voi tapahtua muistuttamatta, että pitäisi manuuttaa Burströmiläiset ell'ei muun niin oikeuden tähden, että hovioikeudenneuvoksen ainakin pitäisi mennä selittämään Burströmille hänen olevan velvollinen maksamaan Jonsoneiile kunniallisen korvauksen. Hän kiusasi niin setää, että hän, vaikka olikin perin kärsivällinen, vihdoin suuttui ja vastasi, ett'ei hän huomannut minkään estävän Ceciliaa, koska hän oli niin täynnä ihmisrakkautta ja oikeudentuntoa, itse kääntymästä rouva Burströmin puoleen ja näyttämästä hänelle, miten epäkristillinen hänen käytöksensä oli. Se olisi parempi kuin lörpötellä ja loruta asioista, joita ei ymmärrä.
Se vastaus sattui Ceciliaan, niin että hän vähitellen vaikeni. Mutta kun hän ja Agnes jäivät kahden kesken, neuvottelivat he kauan yhdessä ja päättivät, että Cecilian, joka oli vanhempi ja rohkeampi, piti seuraavana päivänä käymän rouva Burströmin luona ja koettaman taivuttaa häntä palkitsemaan vääryytensä Jonsoneja kohtaan.
Koko yön valvoi Cecilia, mietiskellen tuota tehtävää. Hän sepitsi pitkän, kauniin ja liikuttavan puheen, jonka aikoi pitää rouvalle, valmisteli pitkät vuoropuheet, joissa hän itse aina sovitteli sanansa hyvästi ja huolellisesti, vaan rouva Burström halpamaisesti ja raa'asti; ne päättyivät hänen mietiskelyissänsä milloin niin, että neiti Arnell läksi pois ylpeänä ja pää pystyssä sekä itsekseen luvaten ei enää milloinkaan lähestyvänsä semmoisia henkilöitä, milloin niinkin, että rouva Burström, kukistuneena sivistyksen etevämmyyden voimasta itkien otti häntä kiinni kädestä ja tunnusti menetelleensä väärin.
Mutta seuraavana päivänä, kun sovittu työ olisi ollut tehtävä, ei Cecilialla ollut hituistakaan rohkeutta. Ja mikäli päivä kului, sikäli mielikuvitus sai hänet vähitellen niin pelkoihinsa, että hän punastui ja tapaili sanoja, kun vain ajattelikin seisovansa rouva Burströmin edessä, jolla oli niin terävä kieli ja tuikea katse.
Seuraavat päivät kuluivat ihan samoin. Öillä kävi hän aina sekä mielikuvituksessaan että unissaan rouva Burströmin luona, piti kauniita puheita ja kukisti hänet ryhdillänsä ja sivistyksellänsä, mutta heti kun päivä tuli, muuttui hän araksi kuin jänis ja saattoi paeta pitkät matkat, kun vain näki jonkunkaan Burströmiläisistä. Hän oli siitä niin suutuksissaan omaan itseensä, että polki välistä jalkaa, mutta vähimmin kaikista se auttoi; tosiasia vain oli se, että hän ei uskaltanut ryhtyä puhumaan rouva Burströmin kanssa. Eikä Agneskaan tai rouva Hedenstam voineet häntä auttaa, vaikka kyllä hyvin paheksuivat Burströmiläisten käytöstä. Rouva Hedenstam ei tahtonut sekautua koko asiaan, kun pelkäsi siten ehkä joutuvansa riitaan naapuriensa kanssa, ja siitähän aina voisi tulla vastuksia, ja Agnes oli liian kaino saadakseen mitään aikaan. Monta kertaa tapasivat he matami Jonsonin, ja koettivat aina yllyttää häntä, puhellen vain korvauksesta, oikeudesta j.m.s. Mutta puheita pitemmälle eivät he koskaan ehtineet.
Niin kuluivat loppuun ne päivät, jotka Arnellit saivat viettää hovioikeudenneuvoksen luona. Torstai-aamuna seisoivat he höyryn kannella, valmiina lähtemään kaupunkiin, ja huiskuttivat nenäliinojansa jäähyväisiksi rouva Hedenstamille, joka seisoi sillalla. Kaikki mitä he olivat saaneet aikaan, oli vain salainen sopimus puhua, setä Konradin sanoista huolimatta, asiasta tuomari Arnellille, joka oli nuorempi ja toimeliaampi, ja sitte hänen kauttansa hankkia sorretuille oikeuden turvaa.
Noin viikon kuluttua siitä, kun neidet Arnell läksivät maalta, oli herra Vigert eräänä aamuna Tukholmassa monilla asioilla. Käännyttyään muutamasta kadun kulmasta, näki hän vähän matkan päässä edessänsä Cecilian ja kiiruhti käyntiänsä, niin että pian saavutti hänet ja pysäytti lausumalla: "hyvää päivää, neiti Cecilia!"
Neiti säpsähti ja katsahti kummastuneena taaksensa. Hänestä ei yleensä ollut mieleen, että herrat häntä noin kadulla puhuttelivat; se ei ollut tavallista hänen äitinsä ja tätiensä aikoina, ja neidet Arnell pitivät vielä kiinni vanhoista tavoista. Mutta nähtyään, kuka puhuttelija oli, kumarsi hän ystävällisesti päätänsä ja tervehti häntä tavallisella punastuksellaan ia säihkyvällä hymyilyllään, joka olisi ollut hyvin miellyttävä, ell'ei hän samalla tahtomattansa olisi ojentautunut suoraksi ja näyttänyt niin silmiltään pilkalliselta.
He astuivat sitte yhdessä katua edelleen. Vigert astui oikealla puolella, ja jos hänen sijassaan olisi ollut joku muu herra, olisi se pikku seikka saattanut Cecilian ihan pahastumaan, mutta nyt hän ei siitä huolinut. Herra Vigertissä oli jotakin erityistä, ihan toisenlaista kuin kaikissa muissa.
"No, neiti Cecilia," sanoi Vigert, kiitettyään viimeisestä hupaisesta seurasta ja kerrottuaan terveisiä Hedenstamin perheeltä, "kuinkas se Burströmiläisten juttu edistyy? Pitkällekö jo olette päässeet?"
Hän kääntyi neitiin päin ja hänen silmänsä säihkyivät, jota paitsi suun ympärille ilmestyivät pienet ivalliset piirrot.
Cecilian kasvot synkistyivät; hän nykähytti olkapäitänsä kärsimättömästi.
"Oih, älkää nyt enää siitä puhuko; tiedättehän, miten se kiusaa ja vaivaa minua. Eihän sillä mitään voi, vaikka kuinka koettaisi! Minä puhuin veljelleni, ja hän sanoo ihan samaa kuin setä Konradkin, että Burströmiläisten manuuttaminen olisi sulaa hulluutta ja että sillä vain vaikuttaisi ikävyyksiä!"
Herra Vigert nauroi:
"No. sittehän saattaa sanoa, että teidät on oikein perinpohjin kukistettu, neiti Cecilia! Nyt voitte käsittää, miten auttamaton asia on, koska veljennekään, puhtain, jaloin, kaunein ja paras lakimies, ei saa mitään tehdyksi…"
"Ei, älkää pilkatko!" keskeytti häntä Cecilia kiivaasti. "Tämä asia on minua enemmin surettanut, kuin voitte aavistaakaan. Minä olen niin suutuksissani, niin harmissani juuri sentähden, ett'ei mitään voi tehdä oikeuden hyväksi; minä tahtoisin syyttää jotakuta, mutta en tiedä ketä enkä miten. Minä tiedän, että on velttoutta jossakussa, mutta missä: laissako vai minussa itsessäni vai veli Edvardissa vai ehkä kaikissa rikkaissa köyhiä kohtaan. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan? On niin sanomattoman tuskallinen tuo epäsoinnun, vajanaisuuden tunne, jonka kyllä liiankin selvästi tunnen, mutta jota en osaa tarkkaan määritellä Edvart lohdutteli sillä, ett'ei tuommoisia pikku vääryyksiä aina voi hillitä, ne kun ovat asian omassa luonnossa, eri kansanluokkien keskinäisessä suhteessa, että on paljokin tässä maailmassa semmoista, jota on mahdoton korjata, y.m.s. Mutta semmoinen puhe ei tyydytä minua."
Herra Vigert ei heti vastannut. He astuivat hetkisen, maahan katsellen.Vähitellen muuttui hänen äsken leikillinen muotonsa hyvin vakavaksi.
"Niin, neiti," sanoi hän viimein voimakkaalla, vähän raa'alla äänenpainolla, "juuri nuo pienet vääryydet, joita ei kukaan hillitse, hienot epäsoinnut, jotka eivät häiritse yleistä sopusointua ja joita sentähden ei kukaan viitsi ruveta oikomaan, ne ne ovat yhteiskunnan pahin myrkky. Ne ovat samanlaiset kuin bakteriat ja pahat kaasut, joita joka päivä ilmasta hengitetään keuhkoihin, huomaamatta ja tietämättä, miten paljon pahaa ne vähitellen tekevät. Mutta niinkuin lääketiede nyt rupeaa tutkimaan tautien syitä, tarkaten pienimpiäkin, syvimmälläkin olevia pikku seikkoja; niinkuin se alkaa puhdistaa ilmaa, vettä ja ruokaa, siten estääkseen tautien syntymistä, niin on myöskin syntyvä jokin toinen tiede, joka puhdistaa yhteiskunta-ruumiin, uskokaa se! Oletteko lukeneet Herbert Spenceriä? Siinä vasta on mies! Hän ja hänen seuraajansa kyllä käyvät käsiksi semmoisiin ummehtuneihin laitoksiin kun säätyerotuksiin, kansan sortoon y.m.s. Mutta siihen asti, kun ihmiskunta on valmistunut tuota käsittämään, ei maksa vaivaa parkua ja voivotella vääryyksistä, vaan on parasta antaa niiden olla aloillansa. Ne kyllä putoavat pois kuin mädänneet omenat!"
Cecilia ei vastannut, vaan katsoi häneen vähän epäilevästi. Arvattavasti mietiskeli hän, mitähän hänen isänsä sanoisi tuommoisesta lorusta? Hänen isänsä kyllä oli aatteiltaan vapaamielinen, mutta aina hän lausui paheksuvansa nuoria ja hurjia intoilijoita, jotka repivät pois, mitä vanhaa on, osaamatta kumminkaan panna mitään uutta sijaan. Semmoisia sanoi hän "maailman parantelijoiksi" eikä lainkaan suosinut heitä. Eiköhän hän sanoisi herra Vigerttiäkin parantelijaksi?
"Oletteko lukeneet Spenceriä, neiti?" jatkoi herra Vigert.
"En, en ole lukenut."
"No, ehkä saan sitte lainata teille hänen Yhteiskunnan-oppinsa?
"Kiitoksia?" vastasi hän innokkaasti, "varmaankin on hyvin hauskaksi tuleva hänen teostensa lukeminen."
Vähäsen matkan astuivat he ääneti. Herra Vigert heilutteli keppiänsä ja seurasi silmillään sen liikettä. Vähitellen katosi taas vakavuus hänen kasvoistansa, ja hyväntahtoinen, leikillinen hymy alkoi leikitä suun seudussa.
"Koska nyt olette, neiti, joutuneet niin alakuloiseksi elämän vääryyksistä ja ihmisten sydämmettömyydestä, niin saanenpa hiukan virkistää teitä", sanoi hän vihdoin katsahtaen sivullensa Ceciliaan. "Kun otetaan kaikki lukuun, niin te ja neiti Agnes kuitenkin olitte oikeassa siinä, ett'ei yleensä ihmiskunta eivätkä erittäin Burströmiläiset olekaan niin halpamaiset, kuin minä olin halukas uskomaan. Herra Burström antoi toispäivänä omin käsin Jonsonille rahasumman korvaukseksi vääryydestä, jonka hän ja hänen vaimonsa saivat kärsiä."
Cecilia huudahti hämmästyksestä ja löi kätensä yhteen, vaikka olikin keskellä vilkkainta pääkatua.
"Mitä sanotte? Sitäpä en olisi uskonut; se oli todellakin odottamatonta ja hauskaa kuulla. Niin, näettekös, herra Vigert, ei pidä liian nopeasti tuomita ihmisiä…"
"Ei, neiti, ei liian nopeasti, siinä olette oikeassa. Mutta vaikkapa tämä kohta kävikin teidän sanainne mukaan, niin kävi toinen kohta niin, kuin minä sanoin! Muistatteko, miten kerran sanoin en uskovani herra Burströmin antavan edes viittä kruunuakaan? Ja miten hyvin minä arvasinkin! Viiteen kruunuun asti hän ei jaksanut kiivetä, se olisi ollut liian tuntuva kolo, mutta neljä kruunua hän antoi Jonsonille lohdutukseksi. Tarkemminhan oli vaikea edeltäpäin arvata vai mitä?"
Cecilian muoto venyi melkoista pitemmäksi.
"Neljä kruunua!" huudahti hän hämmästyneenä.
"Niin, suuri se summa ei ollut, sen myönnän. Mutta rihkamakauppias Burström on viisas taloudenhoitaja, senpätähden hän onkin kohonnut arvokkaaksi mieheksi."
"Neljä kruunua!" Cecilia ei selvinnyt kummastuksestansa, vaikka häntä samalla suututti herra Vigertin pila. "No, mitä sanoivat Jonsonit runsaasta lahjasta?"
"Mitäkö he sanoivat? Sen minä mielelläni kerron, sillä se hyvin kuvaa luonteita. Jonson itse oli hyvin tyytyväinen ja mielissään, kiitti kaikkein nöyrimmästi ja pisti rahat taskuunsa. Luultavasti mietti hän heti, että neljällä kruunulla saa koko joukon ryyppyjä. Mutta matami Jonson, kuultuaan sen, sanoi, että jos Burström olisi antanut rahat hänelle, ei hän niitä olisi ottanut vastaan. Hän oli tähänkin asti tullut toimeen ilman Burströmien neljää kruunua ja toivoi samoin vast'edeskin pysyvänsä Jumalan avulla leivässä. Kuvaahan se miehen ja vaimon luonteita, vai miten?"
"Kuvaa todellakin."
He olivat nyt päätirehtori Arnellin talon edessä. Cecilia veti päivänvarjonsa kokoon, pani sen olkapäätänsä vasten ja soitti porttikelloa.
"Asutteko te tässä?" kysyi herra Vigert.
"Asun, toisessa kerrassa. Tämä on papan talo."
"Siinä näyttää olevan erinomaisen sieviä asuntoja", jatkoi Vigert, katsellen ylöspäin.
"Hyvin sieviä, varsinkin talvisaikaan. Kesällä ei ole hauska asua kaupungissa, mutta ei mamma eikä pappa huoli kesähuveista; sitä paitsi on tänä kesänä paljo tehty korjauksia."
Hän oli jo noussut alimmalle portaalle ja ojensi puoleksi käsivartensa ulos hänelle puhuessaan.
"Tuo on varmaankin teidän tai neiti Agnesin huone", sanoi Vigert hymyillen ja osoittaen avonaista ikkunaa toisesta kerrasta. "Se näyttää niin runolliselta ja viehättävältä kukkinensa ja linnunhäkki keskellä!"
"Se on meidän huoneemme", vastasi Cecilia nauraen. Hän seisoi hetkisen vaiti ja katseli miettiväisesti kenkänsä kärkeä, sitte käänsi hän silmänsä ylös ja sanoi nopeasti.
"Ettekö tahdo syksyllä tulla tervehtimään meitä ja itse näkemään, onko meidän kotimme hauska?"
Herra Vigert kumarsi ja hänen silmänsä kirkastuivat, niin että koko muotokin samalla kirkastui.
"Kiitoksia", vastasi hän innokkaasti, "tahdon kyllä oikein mielelläni, sen vakuutan teille, neiti Cecilia. Saanko pyytää teitä viemään kunnioittavan, vaikka tuntemattoman tervehdykseni isällenne ja äitillenne ja sydämmellisen tervehdykseni neiti Agnesille?"
"Kiitän. Mutta kun joudutte yhteen papan kanssa, ette saa olla niin ankara ihmisiä arvostellessanne; pappa tulee niin tyytymättömäksi aina, kun kuulee niin ankaroita tuomioita; hän luulee aina hyvää ihmisistä."
Herra Vigert naurahti.
"Minä lupaan tulla hyvin kesyksi", sanoi hän, tarttuen käteen, jonka neiti hänelle ojensi.
"Se oli hyvin. Hyvästi sitte! Hyvästi ensi sunnuntaihin asti, jolloin kaiketi tulemme setä Hedenstamia tervehtimään. Viekää heille sydämmelliset terveiset!"