Kesä oli ja keskipäivä. Aidan nurkassa seisoi vanha tammi, jonka rungon saattoi sanoa ihan väänteleivän toivottomuudesta, kun ei ollut vähääkään sopusointuisuutta sen äsken juuri puhjenneiden, kellertävien lehtien ja mustain, paksujen, polvikasten oksain välillä. Tammen takana oli hyvin rehevä pähkinäpensasto, niin tuuhea, ett'ei näkynyt runkoja eikä oksia. Pensastoa korkeammalle kohosi kaksi hoikkaa, iloista vaahteraa ja niiden takana metsä, vehreä, tasaisesti kalteva rinne, josta lintuja lenteli ulos ilmaan ja taas siihen takaisin, kuin keijukaiset vehreästä jättiläiskummusta.
Kaiken sen näki, jos astui aidan viertä polkua myöten. Jos sitä vastoin makasi tammen varjossa, seljin puunrunkoon nojaten, ja katseli toisaalle, niinkuin siinä nyt juuri joku katseli, niin näki ensinnäkin omat jalkansa, sitte pienoisen tilkun lyhyttä, voimakasta ruohoa ja taempana suuren kihermän tummia nokkosia, orjantappura-pensaston ynnä joukon valkoisia kierrekellokkeja, porraspuut aidan yli, palasen ruispeltoa, etempänä kukkulalla oikeusneuvoksen tuuliviirin ja taivaan.
Oli rasittavan kuuma. Ilma värisi lämmöstä ja oli ihan tyyni. Lehdet riippuivat kuin nukkuen puissa. Ei mitään muuta liikettä kuulunut kuin leppäkerttujen rapina nokkosissa ja kuivain lehtien edelleen käpertyminen heinikossa, ikäänkuin päivänsäteet olisivat niitä kuluttaneet yhä pienemmiksi.
Ja nuorukainen sitte siinä tammen alla; hän makasi ja avuttomasti katsellen taivasta kohti. Vähän yritti hyräilemään, vaan lakkasi kohta; samoin kävi vihellyksellekin. Hän kääntyi hiukan toiselle kyljelleen ja kiinnitti huomionsa vanhaan myyränpolkuun, joka oli kuivanut ihan vaaleanharmaaksi. Äkisti tipahti pieni, pyöreä, tumma pilkku harmaalle mullalle, sitte toinen ja kolmaskin ja paljo muita, niin että koko multamätäs muuttui tummanharmaaksi. Ilma oli kuin pitkiä tummia viiruja, lehdet kumartelivat ja häilyivät, ja tuolta tulla pauhasi suhinata, joka kulki etelään päin. Satoi oikein rankasti.
Kaikki välkkyi, ripisi ja rapisi. Lehdet, oksat, rungot, kaikesta kiilsi vesi. Jokainen pikku pisara, pudoten maahan, ruoholle, aidanportaalle tai mihin tahansa, särkyi ja roiskui pois tuhansina helminä. Pisaraisia riippui siellä täällä, kasvaen suuriksi pisaroiksi, kunnes tipahtivat alas, yhtyivät toisiin pisaroihin, kasvoivat pikku koskiksi, jotka hävisivät pieniin koloihin tai suurempiin aukkoihin ja tulivat jälleen näkyviin monesta pikku aukosta, veivät mukanaan tomua, tikkuja ja lehdenpalasia, saattoivat ne karille, auttoivat jälleen irti, pyörittivät ympäri hyvää vauhtia ja veivät jälleen karille. Lehdet, jotka eivät silmikosta päästyään olleet toisiinsa koskeneet, liittyivät nyt kosteudesta yhteen; sammal, joka kuivuudesta oli huvennut ihan mitättömäksi, paisui ja pehmeni, pörhistyi, tuli vehreäki ja meheväksi, ja jäkälä, joka oli melkein nuuskaksi muuttunut, levitti kauneita poimujansa, kankeita kuin kultakangas ja kiiltäviä kuin silkki. Kierrekellokit antoivat valkeat kellonsa täyttyä reunaa myöten, kilistivät niitä sitte vastakkain ja kaatoivat veden nokkosten korville. Paksut! mustat metsäetanat matoivat tyytyväisinä esiin ja katsahtivat kiitollisesti taivasta kohti.
Ja mies tammen alla. Hän seisoi paljainpäin sateessa, antaen vesipisarain putoella suorastaan tukkaan ja kulmakarvoihin, silmille, nenälle ja huulille, näpsäytteli sormillansa, nosti silloin tällöin vähän jalkaansa, kuin oli aikonut ruveta tanssimaan, pudisti välistä päätänsä, kun liiaksi kokoutui vettä tukkaan, ja lauloi täyttä kurkkua, kuitenkin itse ihan huomaamatta mitä lauloi, niin hän oli vaipunut sateen ihailemiseen.
Siinä hän seisoi ja lauloi, mutta etempää pähkinäpensastosta pilkisti näkyviin pieni tytönpää. Pitkä nurkka punaisesta silkkihuivista oli kääriytynyt oksaan, joka ulottui vähän pitemmälle muuta pensastoa, ja vähäväliä ojentui pienoinen käsi vetämään huivin nurkkaa, saamatta aikaan muuta kuin vahvan sateen varisemaan oksasta ja sen kumppaneista. Muu huivi oli kiinteällä tytön pään ympärillä, peittäen puolen otsaa, varjoten silmät, tehden äkkijyrkän mutkan, kadoten lehtien väliin ja ilmestyen jälleen monina poimuina näkyviin kaulan alla.
Pieni tytönmuoto näytti hyvin kummastuneelta, mutta oli samalla valmis nauramaan; nauru jo pilkisteli silmistä.
Yht'äkkiä hän, joka seisoi ja lauloi sateessa, astui pari askelta syrjään, näki punaisen tytönpään, suuret, tummat silmät, pienen, hämmästyksestä auenneen suun; heti hänen asentonsa tuli neuvottomaksi, hän katsahti pukuansa, ja samassa kuului vähäinen huudahdus, oksa, johon huivi oli kietoutunut, heilahti kovasti, punainen huivi katosi silmänräpäyksessä, tytönpääkin katosi, ja ratinaa kuului yhä etempää pähkinäpensastosta.
Puun alla olija juoksemaan. Sade-ilman iloisuus valtasi, hän ei tiennyt miksi, hänen mielensä, ja hän juoksi sen pienen tytönpään jäljestä. Hänelle ei johtunut mieleenkään, että hän oli juoksemassa kokonaisen ihmisen, vaan sen pienen pään jäljestä. Hän juoksi, niin että ritisi ja ratisi joka puolella, ja kaikki se rapina ja itse juokseminenkin saattoi hänet leikin intoon, niin että hän ikäänkuin "piilosilla" hoilaeli: "uu, uu!" Mutta kukaan ei vastannut. Omasta huudostansa hän ikäänkuin vähän hämmästyi, mutta juoksi kuitenkin edelleen. Jopa sitte heräsi muuan ajatus, yksi vain, ja hän supisi juostessansa: "mitähän sanon hänelle? mitähän sanon hänelle? mitähän sanon hänelle?" Hän riensi suurta pensasta kohti; tuohon hän ihan meni piiloon, siinähän hänen huivinsa vilahti. "Mitähän sanon hänelle?" supisi hän yhä juostessaan. Jo oli hän pensaan luona, kiersi nopeasti ympäri, Juoksi edelleen, samaa supisten, pääsi leveälle polulle, Juoksi hetkisen sitä myöten, seisattui äkisti ja purskahti nauramaan, astui hiljaa edelleen vähän matkaa, nauroi koko suun täydeltä ja kulki sillä lailla koko tien pitkin aitausta.
Oli kaunis päivä syyskesällä, lehti karisi puista paraillaan, meren rantaan vievä tie oli täynnä jalavan ja vaahteran lehtiä, keltaisia kuin sitruuna, siellä täällä seassa tummempia. Oli niin suloista, niin puhdasta astua tuolla tiikerintaljalla ja katsella, miten lehti toisensa perästä tipahti alas lisäksi; koivu näytti vieläkin hienommalta ja keveämmältä, kun oli niin vähä painoa oksilla, ja pihlaja oli oikein komea raskaine, punaisine marjaterttuineen, ja taivas oli niin sininen, niin puhdas, ja metsä ikäänkuin oli melkoisesti laajennut, kun voi nähdä syvälle puiden väliin. Ja sekin vielä lisäksi, että tuo kaikki oli kohta loppuva, metsät, kentät, taivaat, raitis ilma, kaikki tyyni kohta väistyvä lamppujen, lattiamattojen ja hyasinttien tieltä.
Sentähden oikeusneuvos olikin tyttärinensä lähtenyt Kap Trafalgarista, maatalostansa, merelle päin, ensin astuen maantielle ja sitte ajaen pitäjänvoudin pihaan, josta ei pitkältä enää ollut rantaan.
Oikeusneuvos oli luonnon ihailija, luonto oli jotakin erinomaista, olemuksen kaunein koristus. Hän suojeli luontoa ja puolusti sitä kaikkea taiteellisuutta vastaan. Puutarhat eivät hänestä olleet muuta kuin turmeltua luontoa, mutta oikein taiteellisesti järjestetyt puutarhat tyhmyyttä, sillä Luoja oli luonnon tehnyt luonnolliseksi, ihan luonnolliseksi eikä miksikään muuksi. Luonto oli koristelematon, turmeltumaton; mutta syntiinlankeemus oli tuonut ihmiskunnan niskoille sievistelyn; ja nyt oli sievistely tullut elämänehdoksi, mutta parempi olisi, jos ei siksi olisi kaikki muuttunut. Oikeusneuvos olisi hyvin mielellään tyytynyt kävelemään lammasnahkaturkissa ja pyytelemään ruoaksensa jäniksiä ja vikloja, pikkulintuja ja metsäkanoja, peuroja ja metsäsikoja. Luonto ja luonnollisuus nyt kerran hänestä olivat oikea onnellisuus.
Oikeusneuvos ja hänen tyttärensä astuivat rantaan. Se oli jo kauan välkkynyt oksien väliltä, mutta nyt, kun he kääntyivät nurkan ympäri, jossa suuri saksanhaapa kasvoi, levisi meri äkkiä kokonaan heidän silmäinsä eteen. Siinä se oli levällään, suuret alat peilikirkkaina ja välillä pitkät kaistaleet vähän värehtivinä, kirkkaita vöitä ja tummia vöitä, ja päivänpaiste lepäsi tasaisena kirkkaissa, vaan värisi tummissa vöissä. Meri veti katseen pinnallensa, pitkin reunojansa, hiukan kaarevia piirteitä ja jyrkkäpolvisia viivoja myöten, vei sen ulommaksi vehreän niemen ympäri, päästi sitte katseen ja katosi suureen lahteen, mutta otti ajatuksen pauloihinsa.
Purjehtia! Oliko täällä sitte veneitä vuokrata?
Ei, niitä ei ollut, sanoi pienoinen pojanviileke, kotoisin valkoisesta talosta; hän huviksensa viskeli kivillä voileipiä rannasta. Eikö täällä sitte ollenkaan ollut veneitä? Oli, oli kyllä; tuossahan oli myllärin vene, mutta sitä ei voinut saada, mylläri sitä ei antanut; myllärin Niilo oli vähällä saada selkäänsä kun sen viimeksi lainasi, niin ett'ei sitä maksanut ajatellakaan. Mutta herralla, joka asui ylhäällä Nikolai Metsänvahdin luona, oli erinomainen vene, musta ylt'ympäri ja punainen pohjasta, ja sitä hän kyllä lainasi kelle hyvänsä.
Oikeusneuvos läksi tyttärinensä Nikolai Metsänvahdin talolle päin. Vähän matkan päässä oli Nikolain pieni tyttö, ja hänen he pyysivät juoksemaan ylös ja kysymään, saisivatko he tavata herraa. Ja tyttö juoksikin, juoksi käsin ja jaloin, kunnes pääsi ovelle; siinä nosti hän jalkansa korkealle kynnykselle, sitoi kiinni sukkanauhansa ja hypähti sisään. Heti hän palasikin, jättäen kaksi ovea auki jälkeensä, ja huusi jo, ennenkuin kynnyksellekään ehti, että herra kohta tulee; istuutui sitte oven viereen seinää vasten ja kurkisteli toisen kätensä alitse vieraita.
Herra tuli näkyviin, ja oli pitkäkasvuinen, vahvaruumiinen mies, näköjänsä vähän kolmannellakymmenellä.
Oikeusneuvoksen tytär peljästyi, kun tunsi hänet siksi, joka oli laulanut sateessa. Mutta hän näytti niin kummalliselta ja hajamieliseltä; selvästi huomasi hänen tulleen juuri kirjain äärestä, sen näki hänen silmistään, tukastaan ja käsistään, jotka eivät lainkaan tienneet, missä olivat.
Oikeusneuvoksen tytär niiasi vallattomasti hänelle, huudahti "säi säi" ja nauroi.
"Säi säi?" kysyi oikeusneuvos.
Mutta siinähän nyt oli se pieni tytönpää. Nuorukainen punastui ihan tukanrajaan asti ja koetti sanoa jotakin; mutta oikeusneuvos silloin juuri kysyi venettä. Sen kyllä voi saada. Mutta kukahan tulisi soutamaan? Nuorukainen juuri, arveli neiti, huolimatta isän estelyistä, että muka vaivaisivat herraa, sillä, tiesi neitonen, herrakin muka välistä vaivasi muita ihmisiä.
Niin läksivät he rantaan ja selittivät mennessään tuon sateen aikaisen kohtauksen oikeusneuvokselle. Jopa he olivat veneessäkin ja hyvän palan päässä rannasta, ennenkuin neiti oikein pääsi paikoilleen ja ehti ruveta puhelemaan.
"No", sanoi hän, "oliko se hyvinkin syvällinen kirja, jota lukemassa olitte, kun tulin ja houkuttelin teidät purjehtimaan."
"Soutamaan, tarkoitatte kai. Syvällinenkö! Ei, ne olivat pelkkiä satuja."
"Kenen kirjoittamia?"
"Ei kenenkään; semmoisia kirjoja ei kukaan sepitse, kuin Ritari Pietari hopea-avaimineen ja Kaunis Magelone, Vigoleis ja kultapyörä, Metsästäjä Bryde tai muut."
"En minä niitä nimiä ennen ole kuullut."
"Oh — siirtykää vähän enemmin tälle puolelle, muuten ei vene pysy tasallaan. — Ettekö? No, sehän onkin luonnollista, ne eivät ole mitään oikeita kirjoja, vaan semmoisia, joita ostetaan viisuinmyojältä markkinoilla."
"Kummallista; luetteko te aina semmoisia kirjoja?"
"Ainako? Minä en lue monta kirjaa vuodessa, ja enimmin pidän minä niistä, joissa puhutaan indiaaneista."
"Entä runoista? Oelenschlägerin, Schillerin ja muiden?"
"Kyllä, tunnenhan minä niitäkin; olihan niitä meillä ennen kotona koko kaapin täysi ja äitini seuranainen, neiti Holm, luki niistä kovaan aamiaisen jälkeen ja illoin; mutta enpä juuri voi sanoa niistä pitäneeni, minä kun en voi kärsiä runoutta."
"Ettekö kärsiä runoutta! — Te sanoitte: oli; eikö sitte teidän äitinne ole enää elossa?"
"Ei, eikä isänikään."
Tämä sanottiin vähän kiukkuisella, jyrkällä äänellä; Keskustelu pysähtyi hetkiseksi, niin että selvästi kuuluivat monet äänet, joita veneen liike synnytti.
Neiti keskeytti viimein vaitiolon.
"Pidättekö te tauluista?" kysyi hän.
"Alttaritauluistako? Oh, enpä tiedä."
"Niin tai muista tauluista, esimerkiksi maisemain kuvista?"
"Maalataanko niitäkin? Jahaa, todellakin, tiedänhän minä sen."
"Te varmaankin pilkkaatte minua?"
"Minäkö? Niin, jompikumpihan se meistä lienee, joka pilkkailee."
"Mutta ettekö te sitte ole ylioppilas?"
"Ylioppilasko! Kuinka minä siksi olisin tullut? En, en minä ole mikään."
"Kyllä, jokinhan teidän täytyy olla. Tottahan teillä on jotakin tekemistä"
"Miksikä niin?"
"Niin siksi — että kaikilla ihmisillä on jotakin."
"Onko teillä jotakin tekemistä?"
"Onhan sitä! Mutta ettehän te olekaan nainen."
"En toki, Luojalle kiitos!"
"Kiitoksia kohteliaisuudesta!"
Nuorukainen lakkasi soutamasta, nosti airot ylös, katsoi neitoa silmiin ja sanoi:
"Mitä sillä tarkoitatte? Ei, ei teidän pidä pahastuman minuun. Minä sanon teille jotakin, minä olen hyvin omituinen. Te ette voi sitä käsittääkään. Te nyt luulette minun sentähden olevan hienon miehen, että minulla on hienot vaatteet. Isäni oli hieno mies ja minulle on kerrottu hänen osanneen äärettömän paljon, ja tottapa hän osasikin, koska oli maaherra. Minä en osaa mitään, sillä äitini ja minä teimme aina toisillemme mieliksi, enkä minä huolinut oppia, mitä kouluissa opitaan, enkä huoli nytkään. Ah, teidän olisi pitänyt nähdä äitini; hän oli niin pienen pieni rouva, että minä jo kolmentoista vanhana jaksoin kantaa hänet alas puutarhaan. Hän oli niin keveä; viime vuosina istui hän usein minun käsivarrellani, kun kävelin ympäri koko puiston ja puutarhan. Ihan olen näkevinäni hänet tuossa mustissa vaatteissaan ja paljoissa keveissä pitseissään…"
Hän tarttui jälleen airoihin ja alkoi soutaa kovasti. Kun oikeusneuvos näki veden kuohuvan niin korkealle veneen perässä, tuli hän vähän levottomaksi ja arveli, että oli ehkä parasta soutaa maalle päin; ja vene kääntyi.
"Sanokaas", kysyi neiti, kun soutu jälleen vähän hiljeni, "käyttekö usein kaupungissa?"
"En siellä ole koskaan käynyt."
"Ettekö koskaan! Ja täältä ei ole sinne kuin kolme peninkulmaa."
"En minä aina täällä oleskele. Äitini kuoleman jälkeen olen minä asunut milloin missäkin; mutta ensi talvena menen kaupunkiin luvunlaskun oppiin."
"Matematiikinko?"
"En, vaan oppiakseni lukemaan laivan lasteja", sanoi hän nauraen. "Niin, sitä te ette ymmärrä; niin, mutta minä sanon teille, että kun vain tulen täysikäiseksi, niin ostan veneen ja purjehtelen Norjan puolella, ja silloin täytyy minun osata laskea lukua tullin ja muiden selkkausten tähden."
"Miellyttääkö se teitä todellakin?"
"Ah, merellä on hauskaa, purjehtiminen on niin raitista elämää, että — tässä on laituri."
Hän laski laiturin viereen. Oikeusneuvos ja hänen tyttärensä nousivat maalle, pyydettyänsä häntä käymään heitä tervehtimässä Kap Trafalgarissa. Sitte astuivat he pitäjänvoudin taloon, vaan hän sousi ulos järvelle. Ylhäällä saksanhaavankin luona he vielä kuulivat airojen loisketta.
"Kuulepas, Kamilla!" sanoi oikeusneuvos, palattuaan sulkemasta ulko-ovea, "sanopas", sanoi hän sammuttaessaan avaimen lehdellä käsilamppunsa, "oliko sen Karlsenin salissa kukkivan ruusun nimi Pompadour vai Maintenon?
"Ei, Cendrillon se oli", vastasi tytär.
"Niin oikein, sehän se oli nimi. No, nytpä saamme jo laittautua levolle. Hyvää yötä, tyttöseni, nuku hyvin!"
Kamilla meni huoneesensa ja veti ylös kartiinin, nojasi otsansa kylmää ruutua vasten ja hyräili erästä laulua. Auringon laskiessa oli alkanut vähän tuulla ja yksinäisiä, valkoisia pilvenhattaroita purjehteli kuun valossa Kamillaa kohti. Hän seisoi kauan niitä katsellen, seurasi niitä silmillään kaukaa asti ja hyräili sitä kovemmin, mitä lähemmäksi ne ehtivät, vaikeni muutamaksi silmänräpäykseksi, kun ne peittyivät katon päälle, etsi sitte uusia ja seurasi taas niiden kulkua. Hiljaa huoahtaen laski hän vihdoin kartiinin alas, astui peilipöydän luo, nojasi kyynäspäänsä pöytään ja päänsä ristiin kiertyneitä käsiä vasten ja katseli peilistä kuvaansa, kumminkaan sitä oikein huomaamatta.
Hän ajatteli pitkää nuorta miestä, joka käveli, pieni, kivuloinen, mustapukuinen nainen käsivarsillansa, ja ajatteli saman miehen ankarassa myrskyssä ohjaavan pientä alustansa kallioiden ja luotojen välitse. Hän oli kuulevinaan taaskin kokonaisen keskustelun.
Neiti punastui: Eugen Karlsen olisi luullut sinun ihan tahallasi kokevan saada häntä pauloihisi. Ja vähän itserakkaasti jatkoi hän aatettansa: Eipä kukaan olisi sateessa juossut metsän läpi Klaran jäljestä, eikä Klara olisi käskenyt vierasta miestä, niin ihan käskenyt purjehtimaan kanssansa. "Neitonen ja nainen ihan sormenneniin asti", on Eugen Karlsen sanonut Klarasta; se oli pieni pisto sinulle, pikku Kamilla.
Hän riisuutui tahallansa hyvin hitaasti, hiipi sänkyyn, otti pienen komeannäköisen kirjan hyllyltä sängyn vierestä, avasi ensimäisen sivun ja luki väsyneellä ja katkeralla mielellä pienen runoelman, pudotti kirjan lattiaan ja purskahti itkuun. Otti sitte kirjan rohkeasti ylös, asetti sen takaisin hyllylle ja sammutti tulen; makasi niin hetkisen ja katseli toivottoman silmillä kuun valasemaa kartiinia ja vihdoin nukkui.
Muutamien päivien kuluttua läksi "sade-ilman mies" Kap Trafalgariin päin. Tiellä tapasi hän talonpojan, joka ajoi ruiskuormaa, ja pääsi kumppaniksi lyhteiden päälle.
Hän asettui seljällensä oljille ja katseli pilvetöntä taivasta. Ensimäisen puolen peninkulmaa makasi hän, antaen ajatustensa liidellä, miten itse tahtoivat, vaan ne olivatkin hyvin samanlaatuiset. Useimmat liittyivät kysymykseen, kuinka kukaan ihmislapsi saattoi olla niin ihmeen kaunis, ja hän ihmetteli, kuinka niin moneksi päiväksi voi riittää niin mieluista ajattelua tuosta yksien kasvonpiirteiden ja värivivahdusten muistelemisesta, pään ja pienten käsien liikkeistä ja äänen vaihtelevasta soinnusta.
Mutta silloin osoitti talonpoika piiskallansa neljänneksen päässä maantiestä näkyvää liuskakivi-kattoa, sanoen sitä oikeusneuvoksen asunnoksi, ja kunnon Mogens vavahti olkien päälle istualleen, katsoa tuijotti levottomasti kattoa ja alkoi tuntea omituista tuskan ahdistusta. Turhaan koetteli hän kuvitella mielessään, ett'ei siellä ole ketään kotona, mutta vasten tahtoakin kasvoi mielessä ajatus, että siellä olikin suuret pidot, eikä hän päässyt siitä selville, vaikka koetti laskea lukua, kuinka montahan lehmää tuossa kartanossa oli laitumella ja kuinka monta hiekkakasaa hän näki maantien varrella.
Vihdoin pysäytti talonpoika hevosensa eräässä polvekkeessa, josta kapea tie läksi kartanoon, ja Mogens lipui alas kuorman päältä ja alkoi puhdistella vaatteitaan oljista; kuorma läksi hiljaa kahisten edelleen.
Askel askeleelta lähestyi Mogens puutarhanporttia ja näki punaisen huivin katoavan palkongin ikkunan taa; pieni, valkoinen ompelukori jäi palkongin reunalle ja kiikkutuolin selkä heilui ikäänkuin viittoen tulijalle. Mogens astui puutarhaan yhä vain tähystellen palkonkia, kuuli oikeusneuvoksen sanovan "hyvää päivää!" käänsi päänsä ääntä kohti ja huomasi hänen seisovan ja nyykyttävän päätään, syli täynnä tyhjiä kukkaruukkuja.
He puhelivat joitakuita sanoja minkä mistäkin, ja oikeusneuvos johtui selittelemään, kuinka tavallaan saattoi sanoa, että luokkajärjestys on ymppäyksellä poistettu puiden maailmasta, mutta ymppäys muuten hänelle oli hyvin vastenmielinen.
Kamilla, ommeltu sininen huivi olkapäillään, tuli hitaasti astuen heidän luoksensa. Hän oli käärinyt kätensä huiviin, niin että hän tervehti vain vähäisellä päänkumarruksella ja välinpitämättömällä "tervetuloa"-sanalla.
Oikeusneuvos meni pois ruukkuinensa. Kamilla seisoi, katsellen taaksensa palkongille päin; Mogens katsoi häntä.
Seurasi kysymyksiä ja vastauksia. Kuinka oli herra voinut viime näkemästä asti? Hyvin, sillä häneltä ei ollut puuttunut mitään. Oliko hän soudellut paljon? Kyllä, kuten tavallisesti, ehk'ei juuri niin paljoa.
Neiti käänsi kasvonsa häneen päin, katsoi häntä kylmästi silmiin, kallisti vähän päätänsä ja kysyi, silmät puoliummessa ja vieno hymy huulilla, kaunis Mageloneko se oli pitänyt häntä vankinansa. Mogens ei tajunnut neidin tarkoitusta, mutta vastasi kuitenkin niin ehkä olleen.
Niin seisoivat he vähän aikaa, virkkamatta sanaakaan. Kamilla vihdoin astui pari askelta syrjemmäksi, jossa oli penkki ja puutarha-tuoli, istuutui penkille ja pyysi herraakin istuutumaan, osoittaen tuolia, sillä tottahan hän oli väsyksissä pitkästä astunnasta.
Mogens kävi istumaan tuolille.
Neiti alkoi puhella valtioasioista, kysellä hänen mielipiteitänsä, mutta kotvasen puheltuansa yksin vaikeni hän äkisti, kummastuneena, että Mogens, joka alussa oli vähän hämmentynyt tuosta kaikesta, alkoi jo näyttää niin perin tyytyväiseltä. Eiköhän hän vain tuossa istunut ja nauranut hänelle, arveli Kamilla itsekseen ja punastui.
"Huvittavatko teitä hyvin valtiolliset asiat?" kysyi hän levottomasti.
"Ei hiukkaakaan."
"Miksi sitte annatte minun istua tässä ja puhella niistä näin kauan?"
"Ah, te puhutte niin kauniisti kaikesta, että on aivan sama, mistä puhutte."
"Se ei todellakaan ollut hyvin sanottu."
"Oli, kyllä se oli", vakuutti Mogens innokkaasti, kun oli huomaavinaan neiden näyttävän hyvin pahastuneelta.
Kamilla purskahti nauruun, hypähti ylös ja juoksi vastaan isällensä, pisti kätensä hänelle kainaloon ja vei hänet Mogensin luo, joka oli ihan hämmästynyt.
Kun päivällinen oli syöty ja kahvi juotu ylhäällä palkongilla, ehdotti oikeusneuvos, että lähdettäisiin kävelemään. Kaikki kolme astuivat he kapeaa tietä myöten ja maantien yli sekä edelleen polkua myöten, jonka molemmilla puolin oli rukiinsänkeä, sitte porraspuitse aituukseen. Siellä seisoi tammi kaikkine muine kumppaleineen, olipa vielä kierrekellokkejakin orjantappura-pensastossa. Kamilla pyysi Mogensia poimimaan niitä. Hän ne raastoi kaikki tyyni ja toi kohta aivan kourallisen.
"Kiitoksia, en minä niin monta tahdo", sanoi hän, ottaen muutamia ja pudottaen muut maahan.
"Olisipa minun sitte pitänyt jättää ne kasvamaan", sanoi Mogens vakavasti.
Kamilla kumartui niitä poimimaan jälleen. Hän odotteli Mogensin tulevan auttamaan ja katsahti häneen kummastuneena. Mutta Mogens seisoi ihan levollisena katselen Kamillan työtä; kun hän kerran muka oli alkanut poimia, niin sai hän jatkaakin työtään, ja poimituksi ne kaikki tulivat. Vaan Kamilla ei sitte pitkään aikaan virkkanutkaan mitään Mogensille, tuskinpa edes katsoikaan häneen päin.
Mutta arvattavasti he kuitenkin leppyivät, sillä kun paluumatkalla tultiin tammen kohdalle, meni Kamilla sen alle ja katseli ylös puunlatvaan, astuskeli puolelta toiselle, levitteli käsiään ja lauloi; ja Mogensin täytyi mennä pähkinäpensastoon katsomaan, miltä hän oli näyttänyt. Äkisti juoksi Kamilla sitte häneen päin, mutta Mogens ei muistanutkaan tehtäväänsä, ei juosta eikä huutaa. Kamilla selitti nauraen, että hän oli hyvin tyytymätön itseensä, eikä luullut, että hänellä olisi ollut rohkeutta pysyä paikoillaan, jos "näin hirmuinen ihminen — hän osoitti itseään — olisi juossut minua vastaan." Mogens sitä vastoin sanoi olevansa itseensä hyvin tyytyväinen.
Kun Mogens päivän laskun edellä läksi kotiinsa päin, saattoivat oikeusneuvos ja Kamilla hänet tielle. Ja kotiin palatessa sanoi Kamilla isällensä, että heidän pitäisi hyvin usein kutsua tuota erakko raukkaa heille sinä kuukautena, joka vielä saatettiin oleskella maalla, sillä eihän hänellä ollut ketään muita tuttuja. Oikeusneuvos myöntyi: ja hymyili itseksensä, että häntä tyttärensä luuli niin herkkäuskoiseksi; mutta Kamilla astuskeli perin lempeän ja vakavan näköisenä, ett'ei muka ollenkaan epäiltäisi hänen niin sanoneen vain puhtaasta säälistä.
Todellakin tuli niin kaunis syyskesä, että oikeusneuvos vielä voi oleskella kokonaisen kuukauden Kap Trafalgarissa, ja sääli toi Mogensin kahtena ensi viikkona kahdesti ja kolmantena viikkona melkein joka päivä oikeusneuvoksen maakartanoon.
Oli kauniin sään viimeiset päivät. Aikaisin aamusilla oli satanut ja ollut pilvistä kappaleen päivääkin, mutta nyt oli aurinko hajoittanut vesiverhon ja paistoi niin lämpimästi ja suloisesti, että märjät puutarhan käytävät, nurmikot ja puidenoksat oikein höyrysivät. Oikeusneuvos leikkeli astereja. Mogens ja Kamilla poimivat muutamassa tarhan nurkassa myöhäisiä talviomenia.
Mogens seisoi pöydällä, käsivarrellansa suuri kori, ja Kamilla tuolilla, pitäen kiinni suuren, valkoisen esiliinansa nurkista.
"No, mitenkä käy!" sanoi hän maltittomasti Mogensille, joka oli keskeyttänyt ihan keskellä satua kertomuksensa, kurkottaaksensa erästä ylhäällä riippuvaa omenaa.
"Niin," jatkoi hän, "sitte alkoi talonpoika juosta kolme kertaa oman itsensä ympäri ja laulaa: 'Babyloniin, Babyloniin, rautarengas läpi pääni'. Niin lensivät hän ja lehmävasikka, mummonäiti ja musta kukko; he lensivät puutarhain yli, jotka olivat niin suuret kuin meri, ja vuorien yli ihan maan ääriin. Siellä istui velho syömässä, juuri lopettaen atriaansa, kun he tulivat.
"'Sinun pitäisi olla vähän Jumalaa-pelkääväinen, ukko hyvänen;' sanoi talonpoika, 'muuten voisi tapahtua, että menettäisitkin taivaan.'
"Velho tahtoi mielellään olla Jumalaa-pelkääväinen.
"'Sitte pitää sinun kiittää ruokasi edestä,' sanoi talonpoika… Ei, en minä enää huoli kertoa", sanoi Mogens maltittomasti.
"Voittehan sitte olla kertomatta," sanoi Kamilla ja katsahti ylös kummastuneena.
"Minä voin yhtä hyvin heti suoraankin sanoa," virkkoi Mogens. "Minä kysyn teiltä jotakin, mutta te ette saa nauraa minulle."
"Sanokaas! — Ei, minä itse sanon jotakin; tässä on pöytä ja tuossa on aita, jos ette rupea morsiamekseni, niin hyppään minä tieheni korini kanssa enkä palaa enää. Yksi!"
Kamilla kurkisti salaa ylös ja näki hymyn katoavan hänen kasvoiltansa.
"Kaksi!"
Mogens oli ihan kalpea mielenliikutuksesta.
"Sinun!" kuiskasi Kamilla, päästi irti esiliinansa nurkat, niin että omenat pyöriskelivät joka haaralle, ja juoksi pois.
"Kolme!" sanoi hän, kun Mogens sai hänet kiinni, mutta Mogens häntä kuitenkin suuteli.
Oikeusneuvosta häirittiin asterikukkain poiminnassa; mutta maaherran poika oli niin verraton seoitus luontoa ja sivistystä, ett'ei oikeusneuvos ruvennut mitään selkkauksia laittelemaan.
Aivan puolipäivän polttavassa paahteessa, ilman vähintäkään varjoa tai pilvenhattaraa niin pitkälle, kuin silmä kantoi, lensi suurien, tasaisten, valmistuneiden peltojen yli suuri lintu verkkaan liikutellen leveitä siipiään.
Päästyään kylän kohdalle pysähtyi se, lepuutti siipiänsä ja katsoi alas; mutta vain hetkisen. Sitte se jälleen kohosi ylöspäin, omituisesti liikuttaen ruumistaan, ikäänkuin halveksivasti olisi olkapäitä nyäissyt, ja liihoitteli levollisesti edelleen kirkkaan taivaan alla, ruskeiden soiden yli itäänpäin suuria kukkuloita kohti, jotka sinertivät tuolla kaukana.
Kylässä se ei ollut huomannut mitään nähtävää; ei pienintäkään liikettä, jonka tähden olisi ansainnut pysähtyä. Kaikki oli hiljaista, kuin kuollutta; sillä kaikki nukkui.
Aivan aterian jälkeen makasivat taloissa ja pihoissa ja hikoilivat maatessaan miehet, vaimot ja lapset vuoteilla tuvissa tai oljilla ladoissa. Ja pienen, rakennuksilla ihan umpeen ympäröidyn lammikon rannoilta kohosi tasainen, yksitoikkoinen kuorsaus, sekautuen talleissa lepäilevien elukkain ääniin.
Viileissä paikoissa makasi siipikarja, höyheniään pöyristellen; kissa venyi kivipaadella, ja ilmakin makasi raskaana, liikahtamatta kaiken muun päällä.
Yksin metsäkin uinahti, lehteäkään väräyttämättä; ja raikastähkäiset korret valmistuneilla pelloilla olivat väsyneinä kallistuneet toinen toistansa vastaan, ikäänkuin levätäksensä nekin. Ainoastaan aurinko istui korkealla taivaanrannalla kirkassilmäisenä ja nauraen maailmaa, jossa nukutaan ja uneksitaan.
Nukkunut oli myöskin pastori Rude suureen nojatuoliinsa pohjoisen puolella, silmälasit otsalla ja pää vähän sivulle kallistuneena. Lempeä, rauhallinen hymy leikitteli hänen suunsa ympärillä, suuri sanomalehti oli vaipunut polvelle; avonaisesta ikkunasta lenteli edestakaisin surisevat, iloiset kärpäset, arkailematta istahtaen hänen paljaalle päälaellensa ja kutittaen häntä nenän alta.
Mutta alhaalla suuressa, varjoisessa puutarhassa, kauniin, tuoksuvan lehmukeen alla, istui hänen nuori, kaunis tyttärensä, miettivän näköisesti lukien kirjaa.
Silloin tällöin, kun lehdet vienosti suhahtivat hänen päänsä päällä, katsahti hän ylös ja ajatteli. — Hän oli valkoverinen ja hieno-ihoinen, musta, pehmoinen tikka sidottuna nauhalla kaksinkertaiseen solmeen.
Mutta hänen ajatellessaan kohosi vieno puna hänen poskillensa, silmät kostuivat vähän ja suun seuduilta loisti uneksiva hymy, kehittyen lujaksi uskoksi vähän surumielisissä kasvoissa.
Sitte kumarsi hän jälleen hitaasti päänsä kättä vasten ja luki edelleen — rakkausrunoelmia.
Äkisti aukesi kylässä, hyvin varovasti sisästäpäin avattuna, tallinoven yläpuoli lammikkoa kohti. Kummallisen suuri pää pistäytyi näkyviin, irvistäen valkoisia hampaitaan aurinkoon päin, ja katseli varovasti joka taholle. Liian lyhyt, pyöreä käsi ojentui ulos ja päästi oven alapuoliskon säpistä; ja nyt näkyi pieni, naurettava henkilö, joka, jalassa valkoiset sukat ja puukengät kainalossa, läksi hiipimään pitkin seinää, kunnes pääsi tielle, johon kivitys loppui. Siellä pisti hän varovasti puukengät jalkaansa ja katseli taas ympärilleen.
Ei hän ollut edes kärpäistäkään häirinnyt. Silloin nauroi hän taas, katsoi tyytyväisesti itseensä, näpäytti pois jotakin toiselta nutunliepeeltä ja läksi varovasti astumaan tietä myöten.
Mutta juuri päästyään, mitään pahaa aavistamatta, pappilan portin kohdalle, peljästyi hän äkisti äänekkäästä naisen naurusta, joka kuului kylästä päin.
Pari lintua lähimmissä puissa säpsähti ja lensi hiljaa pois. Mutta aivan kuin semmoiseen tottunut veti pikku mies päänsä olkapäiden väliin ja astui, minkä kerkisi, tietä myöten lyhyillä, väärillä säärillään, takaansa kuunnellen iloisinta naurua ja varisten raakkumista, jotka läksivät puista tienvarrelta lentoon.
Pari palvelustyttöä oli jo noussut, ja he juuri pesivät silmiänsä avonaisen ikkunan takana vähän syrjemmässä muutaman talon pihapuolella. Kolmas, ihan paitasillaan ia tukka puoleksi hajallaan kasvoilla, kurkisti kyökinoven raosta melkein menehtymäisillään naurusta, kunnes pikku mies viimein ehti vallihaudalle, jossa tie teki polvekkeen.
Mutta pappilan puutarhassa oli nuori neiti herännyt unelmistaan, hän kumartui taapäin penkillänsä ja katsoen portin yli näki viimeisen vilahduksen pikku Martti Petterinpojasta, joka astua tallusteli, päässä pyöreä hattu ja yllä pitkä nuttu.
Vaikka tuo olikin vähäinen asia, tuli nuori neiti kuitenkin äkisti levottomaksi. Hymy katosi, hän pani pois kirjan ja veti sinisen saalinsa paremmin ympärilleen, niinkuin olisi pilvi äkisti pimittänyt päivän paistamasta.
Ihan kylän vieressä oli metsä. Se oli suuri ja vanha ja ulottui laajalle yli soiden ja mäkien.
Kylän puolisen portin takana oli aidanpanijan tupa, pieni ja sievä, ympärillä pienissä ru'oissa tuoksuvaa metsäheinää.
Hiljaista oli sielläkin, mutta hämärän hiljaista, verraten kirkkaasen päivään ulkona.
Tuvassa oli viileä ja melkein pimeä, vaikka siinä oli ikkunoita kahdessa seinässä. Mutta ne olivat pienet ja korkealla katon rajassa; ja metsä vielä varjosti niitäkin. Sitä paitsi virtasi raskas, kostea metsän tuoksu tupaan parista veto-ikkunasta, leviten sinertäväksi sumuksi yli kaiken, mitä siellä oli.
Mutta vaikka tupa olikin köyhä, niin oli siinä kuitenkin kaikki puhdasta ja kirkasta, tomutonta ja liatonta, että oikein kiilsi aina pienistä silitetyistä ikkunanverhoista ja vuoteenuutimista keltaisiin seiniin, savilattiaan ja lyhyen-lylleröiseen emäntään asti, joka oli kyyrysillään lieden edessä, pitäen tulta risuissa vesikattilan alla. Hänen harmaa tukkansa oli siloisen kiiltävänä kuin teräs myssyn alla, jonka reunus loisti puoli hämärässä, ja hiljaista jyrkkyyttä näkyi hänen liikkeissään, kun hän katkoi oksia ja pisteli tuleen.
Mies makasi vuoteella, kädet pään alla; hänen tohvelinsa seisoivat sängyn edessä odotellen. Ja erään ikkunan luona istui nuori, keltatukka tyttö, ommellen ajatuksiinsa vaipuneena.
Mutta ei kukaan heistä puhunut.
Silloin tällöin liikahti lehti ulkona; huone tuli vähän valoisemmaksi ja hiljainen, tasainen humina kulki metsän läpi.
Silloin nosti nuori tyttökin suuret, lapselliset silmänsä ja katsoi räpäyttämättä hetkisen ilmaa, kunnes humina katosi kaukaisuuteen. Hän oli valkoverinen, päivettymätön; sileä, vaaleankeltainen tukka nauhalla sidottu, vähän punertava edestäpäin ja korvallisilta paljosta kampaamisesta vedellä.
Hänen olennossansa oli jotakin äitin siloisesta, pehmeästä muodosta. Ja kuitenkin oli hänessä jotakin vähän vierasta hienoutta ja hentoutta, joka ikäänkuin ei kuulunut tähän tupaan.
Mutta se soveltui hyvin siihen syrjäiseen nurkkaan, jossa hän istui ikäänkuin itseksensä; ja se suli arkaan katseesen, kun hän välistä äitin ryäistessä katsahti häneen ja heti jälleen työhönsä.
Olipa koko siinä nurkassakin jotain vieraan maailman omaista, se kun oli täynnä pieniä koristuskapineita ja kukkakehyksiin sovitettuja kuvia, joita oli leikelty mikä mistäkin. Ja seinällä hänen takanaan oli pienellä hyllyllä kauniisti sidottuja kirjoja: Ingemannin sankariromaaneja, raamattu ja monta nidosta rakkausrunoelmia.
Äkisti alkoivat varikset pauhata tiellä, lentää räpyttelivät rähisten tuvan yli ja kulkivat kirkuen metsään päin. Kahlekoira yritti haukkuen lähteä ja vanha, lahonut metsäportti narisi saranoissaan.
Nuori tyttö oli äkisti katsahtanut ylös; ja kun koira heti vaikeni, kohotti mieskin vuoteelta päätänsä ja katsoi kysyväisesti huoneesen, sillä joku tuttuhan sieltä siis oli tulossa,
Mutta tyttären silmät kääntyivät äitiin, joka liikahtamatta pysyi lietensä edessä ja juuri nyt sai niin kummallisen kiireen puhaltaa tulta, kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Ensin ei tyttö sitä ymmärtänyt, mutta kun askeleet lähestyivät, niin että saattoi kuulla niiden tahdin, välähti äkillinen, arki tuska hänen kasvoissansa, hänen silmänsä pimenivät ja hän kokosi ompelukapineet syliinsä, ikäänkuin paetakseen.
Samassa kuuluivat askeleet jo porstuasta, puukengät asetettiin syrjään, säppi avattiin varovasti ja sisään astui pieni, vääräsääri mies, pyöreä hattu päässä ja yllä pitkä nuttu.
"Hyvää päivää taloon!" sanoi hän, ottaen hatun päästänsä.
Nyt vasta nousi vaimo, astui poikki lattian ja ojensi lyhyen kätensä tulijalle, sanoen voimakkaasti: "Hyvää päivää ja terve tuloa, Martti Petterinpoika!" Hän piti päänsä pystyssä ja puristi melkoisesti tulijan kättä, mutta ei edes katsahtanutkaan toisiin tuvassa olijoihin.
Mies oli jo päässyt sängyn laidalle, jossa hän istui vanhana ja väsyneenä, harmaa, harva tukka hikisenä otsalla ja katsoi tulijaa, ikäänkuin ei uskoen omia silmiään tai ei saaden selville vanhoja ajatuksiansa.
Viimein sai hän tohvelit jalkaansa, pyyhkäsi otsaansa toisella nahkahihallaan, tuli vieraan luo ja antoi kättä. Mutta hän ei jaksanut sitä liikutukselta ojentaa; hänen pienet, värittömät silmänsä katselivat levottomasti milloin vierasta, milloin nurkassa istuvaa tytärtä, joka pysyi liikkumatonna kumarruksissa eteenpäin ja kasvot peitossa.
"Tottahan näet Martin, Reetta!" sanoi äiti lempeästi; ja Reetta nousi ja ojensi kätensä; mutta hän ei katsonut ylös, vaan istuutui jälleen raskaasti, niinkuin olisi häntä pyörryttänyt.
Oli hetkinen raskasta äänettömyyttä. Martti Petterinpoika, ollen semmoiseen tottunut, veti leveän suunsa hymyntapaiseen irvistykseen, mutta ei kuitenkaan saanut sanaakaan suustansa; ja kun hän samassa katsahti isään, käänsi isä äkisti silmänsä lattiaan.
Mutta äiti ei ollut tietävinään mistään, sitoi esiliinan ryhdikkäästi pyöreän vartalonsa ympäri ja sanoi luonnottoman kovasti, alkaen toimeliaasti kävellä edestakaisin huoneessa:
"Ole hyvä, Martti, ja käy istumaan!" Mutta äänessä oli omituista värinää ja kiiltävä hiki kihosi hänen otsallensa. "Ole hyvä, käy istumaan!" sanoi hän toistamiseen.
Martti oli seisonut keskellä lattiaa ja pyöritellyt hattua kädessään; nyt hän ripusti sen varovasti oven luo naulaan ja istuutui pitkälle penkille toiselle ikkunaseinälle seljin siihen päin, niin että voi nähdä lattian yli Reetan, joka istui tuvan toisella puolella. Isä-vanhus huomasi vaipuneensa ajatuksiin, heräsi, katsahti ylös ja siirtyi pöydän päähän istumaan penkille. Äiti sitä vastoin astuskeli ja puuhaili, pitäen huolta kattilasta, joka oli ruvennut kiehumaan, ja pannen kahvipannun tulelle.
Väkevä, hapahko höyry levisi tupaan. Mutta ei kukaan tahtonut oikein saada auki suutansa, niin että pitkä hetki kului raskaassa äänettömyydessä.
Äiti pyhkäsi kätensä selkämällä otsaansa ja keksi sanoa, että oli lämmin; Martti vastasi, että lämminhän tuo oli, ja isä toisteli samat sanat, mutta hänen silmänsä alinomaa ikäänkuin salaa pyrkivät katsomaan tyttären nurkkaan.
Sitte sanoi äiti, että eihän siellä kylässä liene mitään uutta kuulunut; ja vähän ajan kuluttua sai Martti kiskaistuksi katseensa pois Reetasta ja vastanneeksi, että eihän siellä kuulunut.
Mutta sitte kääntyi äiti äkisti lieden luona, korotti äänensä ja kysyi elonkorjuuta; ja siihen Martti heti arvelematta vastasi, että jos tätä ilmaa kestää neljätoista päivää, niin kyllä saadaan elo korjatuksi ainakin keveämmiltä mailta.
Siihen vastattiin, että jos tuli sadetta, niin voi ehkä käydä pahoin rukiille; tuskinhan se jaksoi pysyä pystyssä, kun oli niin täyteläinen. Mutta nyt kertoi Martti lukeneensa jostakin sanomalehdestä, että tuommoinen pieni sade ennen leikkuuta oli juuri omansa vahvistamaan jyvää, ja siinä oli hänen mielestänsä jotakin ajattelemista.
Puheltiin siitä sitte hetkinen sinne tänne.
Vihdoin sanoi emäntä, että kun Herra oli antanut hyvän sadon, niin kyllä hän myöskin piti huolen, että se saatiin hyvänä korjuusen; ja siitä kehittyi puhelu vähitellen niin vilkkaaksi molemmin puolin, että isä-vanhuskin antoi heikon äänensä kuulla.
Hänelle näet johtui mieleen joku vuosi lapsuutensa ajasta, jolloin ruis ei kasvanut pitemmäksi, kuin että hyvästi täytti puukenkien yli, sanoi hän, ja monilla tarpeettomilla sanoilla kertoi hän äitistään, joka seisoi itkien ovessa nähdessään piikojen haravoivan sitä rehuna kokoon, panematta edes kuhilaillekaan. Martti oli kuullut saman asian ennenkin, ja kun he nyt johtuivat juttelemaan, kuinka paljon maailma kuitenkin oli edistynyt viimeisinä viitenäkymmenenä vuotena, kääntyi keskustelu lannoitukseen; silloin siirtyi emäntä takaisin lieden luo sevittämään kahvia, vaan miehet siirtyivät likemmäksi toistansa ja tulivat ihan innokkaiksi.
Reetta oli tällä välin toisten huomaamatta hiipinyt kyökkiin; ja kun äiti vähän ajan perästä tuli sinne ottamaan kuppeja, hypähti hän turvelaatikon päälle, jolla oli istunut ja itkenyt.
Mutta sivulle katsomatta kääri äiti levollisesti ahtaat hihansa ylös valkoisille, pyöreille käsivarsilleen, käänsi auki pesupöydän kannen ja kaatoi vettä vatiin, joka siellä oli.
"Äiti!" rukoili taaskin tyttö, "No, äiti! Minä en tahdon, kuuletko, minä en tahdo."
Seinällä oli talrikkeja rivissä. Äiti katsoi sinne, otti neljä, pani vatiin ja tempasi pyyherievun koukusta ikkunan vierestä.
"Hyvä äiti! Et sinä saa tehdä sitä, sillä minä en tahdo, en, vaikka mikä olisi, kuuletko? Äiti, no, äiti! Minä — minä puhun sen papille! Minä — minä hukuttaudun," nyhkytti hän toivottomuudessaan ja peitti käsillään kasvonsa.
Kammarissa olijat kuuluivat nyt puhelevan jo ihan kovasti. Mutta äiti kuivasi kätensä, kävi istumaan kyökkituolille, veti hellästi Reetan luoksensa, sulki hänet pieneen syliinsä ja kumartui hänen ylitsensä.
"Nyt minä sanon sinulle jotakin, Reetta. Ihanhan sinä olet mieletön.Puhuthan sinä aivan kuin hullu, lapsi kulta. Mitä sanotkaan?Hukkumaanko menet?"
Ja hän otti pois kädet kasvoilta; mutta Reetta piilotti ne äitinsä syliin ja tarttui hädässään lujasti häneen kiinni.
"Sanopas minulle yksi asia, Reetta. Olenko minä milloinkaan tehnyt sinulle mitään pahaa, olenko? No hyvä. Luuletko sitte, että minä, äitisi, tekisin sinulle mitään onnettomuutta? Entä Martti sitte? Nyt minä sanon sinulle jotakin, Reetta. Martti on rehellinen, kunnon mies, joka tekee työnsä ja pitää, mitä hänellä on, niin että isäsi ja äitisi saavat olla varmat, ett'ei hän tee sinulle mitään kepposia, niin että viimein joudut sinne, jossa ei naurata…"
"Niin, mutta hyvä äiti," nyyhki Reetta lapsellisesti ja katsoi nyt ylös kauneilla, itkuisilla silmillään. "Minähän en pidä hänestä ollenkaan; minä … minähän en rakasta häntä."
"Loruja, Reetta! Etkö rakasta? Hullutuksia vain, mitä ovat ajaneet päähäsi tuolla pappilassa; ei ne meille sovellu. Martti on mies, joka ei juo eikä pelaa, vaan tulee hyväksi vaimolleen ja lapsilleen, ja siinä on jotakin, johon voi luottaa. Kuivaa nyt silmäsi, Reetta, ja kiitä Herraa. Martti Petterinpoika kyllä voi tehdä semmoisen köyhän tytön kuin sinut onnelliseksi, usko sinä vain äitiäsi!"
Kammarista kuului isän kimakka ääni änkyttävän, niinkuin aina, milloin hän oli hyvin liikutettu, ja samalla löi hän hiljaa rystyillään pöytään.
"Niin, sinä olet oikeassa siinä, mitä sanot, Martti!" sanoi hän: "Tämähän se lannoitus ja tuota — niin ennen maailmassa — niin vain; siihen ne menisi sinulta sekä sillit että leivät — silloin saisivat talonpojat hapuilla äyrejänsä, tokko niitä löytäisivätkään. Niin, niin, totta sen me tietänemme, me vanhat, jotka olemme sen itse kokeneet."
Jo samana iltana tiedettiin yli koko kylän, että Martti Petterinpoika oli kihloissa aidanpanijan Reetaa kanssa.
Olihan ehkä siellä täällä muutamia nuoria poikia, jotka nauraa kuhertelivat salaa; mutta yleensä arveltiin, että he varsin hyvin sopivatkin yhteen. Marttihan oli ostanut räätälin asunnon, niin että vaimo hänen piti saada taloon.
Sitä paitsi tiedettiin Martin pitkänä palvelusaikanaan säästäneen melkoisen verran, niin että hänellä oli sekä liina- että muita vaatteita runsaasti arkussaan, ja olihan siis Reetta, köyhä tyttö, kun kaikki otettiin lukuun, tehnyt ainoastaan, mikä oli hänelle edullisinta.
Pappilaan saapui sanoma, kun iloinen joukko herroja ja naisia oli juuri asettunut juhlallisen teepöydän ympärille, joka oli laitettu puutarhaan kahden suuren kastanjan alle. Mutta siellä se teki heti syvän ja tuskallisen vaikutuksen.
Pastori Rude pani pois veitsen ja kahvelin; hän tunsi silmänräpäyksen ajan oikeaa pahoinvointia; ja ensi katkeruuden houkutuksesta tuli hän lausuneeksi sanoja, joita ei muuten kuulunut hänen suustansa.
Olihan metsän pikku Reetalla ollut kuin toinen koti täällä pappilassa. Ja aina siitä asti, kun hän seitsenvuotiaana tyttösenä juoksenteli sänkipelloilla hanhien kanssa, oli lempeä, ystävällinen pappi ottanut huomioonsa tämän tavattoman kauniin lapsen, hänen terveet uljaat kasvonsa, suuret, siniset silmänsä ja keltaisen tukkansa; ja kun hän noina surun päivinä yksinäisillä kävelyillään peltoja myöten näki hänen seisovan auringon paisteessa paljain jaloin sängikössä, kädet hanhenpiiskoineen seljän takana, täytyi hänen ehdottomasti mennä silittelemään tytön pehmeää leukaa.
Reetta ei silloin vastannut mitään, pyhkäsi vain pienen, paksun, ruskean kätensä selkämällä mustaa pystynenäänsä, käänsi nauraen päänsä toisaalle ja katsoi ilmaan.
Mutta kerran otti Rude häntä kädestä ja vei hänet kotiin oman pienen äitittömän Ellen-Lisbettinsä luo, joka istui nukkiensa keskellä. Ja siitä päivin kasvoivat he molemmat yhdessä, leikeissä ja suruissa yhtä eroamattomina ja yhä sydämmellisemmässä ja rehellisemmässä ystävyydessä, joka ei ollut koskaan rikkautunut.
Ja kun nyt pastori Rude vanhoilla päivillänsä suuresta nojatuolista pohjoisen puolella näki molempain ystävyksien uskollisina, kädet toistensa vyötäisillä, rientävän metsään tai istuvan penkillä puutarhassa samaa kirjaa tutkien, niin nyykäytti hän välistä itsekseen päätänsä, iloiten tästä kauniista lapsesta, joka hänen oli suotu korottaa hengen kuolemasta rikkaasen, jaloon tunne-elämään tajuamaan sekä elämän suuria voimia että hiljaisia viheriöiviä teitä, "joissa palmut itävät".
Ja kaikki ne toiveet ja unelmat olivat nyt niinkuin yhdellä iskulla tylysti hävitetyt, toivottomasti sorretut tuota peruuttamatonta itsepäisyyttä vastaan, jonka hän tunsi sadoista tapauksista jo ennen. Hän tiesi sen: tässä oli kaikki vetoaminen turhaan; muuta ei voinut tehdä kuin rukoilla Jumalaa, että hän kerran sulattaisi nuo kylmät kivisydämmet näkemään rikkaita armolahjoja, jotka ovat meille annetut ihmiselämän jalostuttamiseksi ja kaunistamiseksi.
Kun ensi suuttumus oli ohitse, otti pastori Rude kuitenkin jälleen veitsen ja kahvelin, ja mikäli ateria edistyi, puhui hän tyynemmin.
Mutta muihinkin ennen niin iloisen seuran jäseniin oli katkera surumielisyys levinnyt; sillä kaikkihan tunsivat Reetan ja kaikissa oli kasvanut ystävyyttä häntä kohtaan.
Kaksi vanhanpuolista naista seudun herrastaloista puhui tuosta hirveästä teosta arvokkaalla, pidätetyllä suuttumuksella; ja toinen, jolla oli vähän taipumusta tieteellisyyteen, katsoi tätä ja muita samanlaisia tapauksia viimeisiksi eläimellisiksi jäännöksiksi vanhasta orjuuden hengestä, joka muissa suhteissa onneksi oli jo melkein perin hävitetty.
Yksin vähän vanhettunut meijerinvuokraajakin yhtyi muiden mukaan surumielisesti valittamaan talonpoikain kurjan alhaista kantaa niissä asioissa.
Mutta nuori innokas kansan-ylikoulun opettaja naapuripitäjästä, tukka vaaleanpunaisena kukonhelttuna otsalla ja kaksi pientä untuvatöyhtöä leuan nenässä, tarttui heti tähän korkeamman tunne-elämän asiaan ja selitteli pienessä esitelmässä toivonsa, että kansallinen herätys oli tälläkin alalla jalostuttavasti vaikuttava Tanskan talonpoikaan.
Siitä nyt puhuttiin teetä tarjotessa vähitellen yhä äänekkäämmin; ja kun teekannu oli kiertänyt ympäri, vilkastuivat mielet jotakuinkin entiselleen.
Mutta Ellen-Lisbetin nuorissa, kalpeissa kasvoissa oli todellista, syvää liikutusta, joka yhä enemmin riisti häneltä voimia. Koko hänen ruumiinsa vapisi; kyynel toisensa perästä vierähti alas poskea pitkin, vaikka hän kyllä koetti taistella vastaan.
Viimein hän ei enää jaksanut suruansa kantaa, vaan painui tuolin selkänojaa vastaan ja alkoi nyyhkiä.
Se ei ollut surua. Hän oli liikutettu, loukattu kainoimman sielunsa syvimpään pohjukkaan asti; eikä siitä ollut vähääkään apua, että isä ja molemmat vanhemmat naiset koettivat lohduttaa häntä. Hän itki vain sitä kovemmin, suonenvedon-tapaista, hurjaa itkua, joka ikäänkuin repi hänen ruumistansa ja tuntui kaikista kummalliselta, kamalalta.
Isä nousi ja puhui hänelle ankarasti; mutta ei siitäkään mitään apua ollut; näytti aivan kuin olisi kauan pidätetty kiihko äkisti päässyt purkautumaan.
Silloin alkoi pappi ymmärtää, että siinä täytyi olla jotakin tavatonta; sillä luonnollista se ei ollut. Ja kun hän neuvottomuudessaan kumartui tyttärensä ylitse, johtui hänelle myöskin äkisti mieleen, kuinka kummallisen hajamielinen tytär oli ollut viime aikoina, miten sairaalta ja kärsiväiseltä hän oli näyttänyt, isän voimatta sitä selittää itsellensä.
Mutta pöydän toisella puolella istui äänetön mies, katse lämmin ja leuassa kellertävä, tuuhea kähäräparta. Salaa olivat hänen silmänsä koko ajan katselleet nuorta tyttöä, ja nyt kun hänen voimansa raukenivat, ei hän jaksanut kauemmin salata liikutustansa.
Pappi katsahti häneen pöydän ylitse, ja samassa syntyi kummallinen, juhlallinen hiljaisuus pöydässä. Sitä kesti pitkä hetki, ei kukaan saanut mitään puhutuksi. Mutta ei edes vähän vanhahkon meijerinvuokraajankaan silmä ollut ilman hienoa sumua.
Pappi antoi ääneti pöydästä nousemisen merkin ja vieraat hajosivat nopeasti kaksittain puutarhan eri kulmille. Mutta pastori, tultuaan saliin, avasi sylinsä tyttärelle, joka punastuen heittäytyi hänen rintaansa vastaan, ja samalla ojensi pappi kätensä nuorelle miehelle, joka nopeasti lähestyi.
"Jumala siunatkoon teitä!" sanoi hän liikutetulla äänellä ja sulki heidät molemmat syliinsä.
Ainoastaan nuori, naapuripitäjän kansan-ylikoulun opettaja seisoi vielä kuin pilvistä pudonnut atriapaikalla, voimatta käsittää, mitä olikaan tapahtunut.
* * * * *
Mutta aidanpanijan pimeässä tuvassa istui Reetta raukeana ja väsyneenä penkillä, pitäen tyhjää päätä käsissänsä. Hiukkanen punertavaa illan valoa tuli kuin varkain metsän puiden välitse tupaan, ja lehdissä tuvan päällä kuului raitista huminaa.
Ovi aukesi ja isä hiipi sisään. Nähtyään tyttärensä olevan yksin istuutui hän hänen viereensä ikkunan luo ja alkoi ikäänkuin ajatuksissaan silitellä kädellään hänen tukkaansa, katsoen itse ulos ikkunan ruudusta.
Reetta tarttui käteen ja itku kuohui taas, kun hän painoi isänsä kättä poskeansa vasten.
Mutta kuullen äitin tulevan kyökkiin päästi hän; ja isä riensi pois nurkkakaapin luo, jossa hänellä muka oli puuhaamista lankaläjän kanssa.
Martti Petterinpoika oli ostanut räätälin asunnon kylän laidassa.
Se oli pieni, sievä talo, vieressä pieni, aidattu kaalimaa, pumppukaivo ja ankkalammikko. Mutta räätäli oli ollut vanha juoppo ja antanut kaikki rappeutua, niin että tuskin ehti elonaika ohitse, kun Martin jo täytyi tarttua muurarinlusikkaan ja maalarinsutiin.
Paljo siinä oli tekemistä. Ja Martti tahtoi saada kaikki siistiksi ja hyvään kuntoon. Muurit oli kalkittava, ikkunat korjattava ja maalattava siniseksi, hiirensyömä katto pantava ihan uudestaan hyvistä oljista, puhumattakaan uusista harjahirsistä.
Sisällä pienissä, mataloissa huoneissa oli kaikki niin rappeutunutta, että olisi saattanut joutua toivottomaksi. Kaikkea tätä puuhaili Martti uutterasti kuntoon lyhyinä, pimeinä päivinä, niinkuin nyt oli; eikä koskaan oltu nähty hänen hikistä täyskuun-muotoansa niin loistavana ilosta ja tyytyväisyydestä kuin tänä aikana, hän kun aivan tarmon takaa työskenteli.
Tosin ei voi kieltää, että Martti Petterinpoika oli jo käynyt muuallakin kysymässä kuin juuri aidanpanijan tyttöä, vaikka vähemmällä menestyksellä. Mutta nyt hän nauttikin sydämmellistä iloa, tietäessään, että monikin kylän nuori ja kaunis mies salaa kadehti häneltä Reettaa; ja iloissaan ja hyvillään siitä lupasi hän itsekseen olla säästämättä mitään, kun vain kaikki tulisi niin hyväksi, ett'ei Reetan tarvinnut katua vaaliansa.
Ja niin suuri oli hänen ilonsa ja onnensa, sitä myöten kun hänen tupansa valmistui uuteen loistoon, ett'ei hän lainkaan huomannut epäedullista mielialaa, jota siellä täällä kylässä alkoi kasvaa häntä vastaan, eikä sen alkulähde ollut mikään vähempi paikka kuin itse pappila.
Huhuttiin pastori Ruden ottaneen suuttuen vastaan sanoman tästä aiotusta liitosta ja hänen nuoren tyttärensä kiivaimmilla sanoilla moittineen Reetan äitiä, jopa kyynelsilmin pyytäneen isäänsä ryhtymään toimiin niin raakaa väkivaltaa vastaan, kuin oli käytetty hänen ystäväänsä kohtaan.
Mutta siitä ei liene tullut mitään; ainakin ne jutut ihan huomaamatta kulkivat iloisen Martti Petterinpojan ylitse, hänellä kun ei aamusta iltaan ollut aikaa mihinkään muuhun kuin maalailemiseen, siistimiseen ja laittamiseen kaikkea niin sieväksi pikku Reetallensa, että hän olisi hymyilevä sinä juhlallisena hetkenä, kun tuli hänen tupaansa, sieltä ei enää koskaan pois lähteäksensä. Yksin yöllämatkustajatkin olivat ohi kulkiessaan nähneet hänen kynttilän valossa puuhailevan kauan ohi puolen yön.
Mutta pappilan nuorelle tyttärelle oli tapahtunut jotakin, joka varmaankin oli vaikuttanut tuon epäedullisen mielialan leviämiseen ympäri kylää.
Neiti Ellen-Lisbet oli joutunut kihloihin. Ja nyt näkivät häpeästä punastuen monet nuoret tytöt ja vaimot, että totinen, ylentävä rakkaus, josta niin paljo puhuttiin ja laulettiin — että heillä ei sitä ollut koskaan tuntunut sillä tavalla.
Mutta neiti Ellen-Lisbet olikin ihan kuin kokonaan muuttunut. Hän oli saanut terveyden punaa kasvoihin, riemuitsevaa loistoa suuriin, hehkuviin silmiin, jopa ääneenkin hurmaavaa, hyväilevää kaikua, niin että moni sitä kaukaakin kuullen seisattui tarkemmin kuulemaan.
Joka päivä iltapuolella kolmen ja neljän välillä, kauan, kauan ennen kuin postia saattoi odottaakaan, nähtiin hänen kärsimättömästi kävelevän edestakaisin puutarhan portilla, joka hetki tähystellen pitkin tietä levottomana, maltittomana, valmiina juoksemaan heti ensi vilahduksen näkyessä pölyisestä nutusta tien polvekkeessa. Ja yölläkuljeksijat saattoivat pappilan ohi astuessaan nähdä kauan sivu puolenyön tulta jonkun vinnihuoneen kartiinien takaa sekä varjon ihmisestä, joka istui ja kirjoitti.
Mutta lauantaisin, kun isä nukkui päivällisuntansa tai kirjoitti saarnaansa, liihoitteli Ellen-Lisbet ulos puutarhanportista ja hiipi polkua myöten kylän ympäri itään päin suorinta tietä mäkien yli, yhä nopeammin jyrkkiäkin ylämäkiä, katsoa tirkistellen eteenpäin, kunnes hän äkisti erään mäen päällä alkoi huiskuttaa nenäliinaansa ja päivänvarjoansa pientä, harmaata pistettä kohti, joka liikkui suon toisella puolella, ja hän huiskutti, kasvot hehkuvan punaisina ja sydän nähtävästi tykyttävänä.
Mutta se pieni harmaa piste lähestyi nopeasti, kasvaen pitkäksi, harmaaksi mieheksi, joka avoimin sylin kiiruhti häntä kohti. Varjoisen puun alla sulkeutui syli neitisen ympärille; alkoi suutelut, sisällyksettömät sanat, vastauksettomat kysymykset, syleilyt ja punastumiset loppumattomiin.
Nuorukainen otti neitoa kiinni käsistä, silitteli hänen tukkaansa ja katsoi häntä suuriin, hehkuviin silmiin. Neitinen otti hänen hattunsa, pyyhki häneltä hien otsasta ja hiipi lähemmäksi häntä. Sitte nauroivat he taas ja suutelivat, eivätkä tienneet muusta kun onnestansa.
Vihdoin tointuen läksivät he kotiin suuria, viljelemättömiä ketoja myöten, neitinen nuorukaiseen nojautuneena, nuorukainen kumartuneena hänen ylitsensä, käsi kierrettynä ympäri vyötäisistä, lumoavassa yksinäisyydessä, poissa kaikesta maailman pauhusta, täällä, jossa ainoastaan aurinko ja linnut riemuiten julistivat heidän rakkautensa onnea koko maailmalle.
Mutta kun he viimeiseltä mäen rinteeltä näkivät vähän matkan päässä pienen mökin ankkalammikkoineen ja pumppukaivoineen ja pienen ruman miehen, joka siellä hikoili suurella maalarinsudilla sivellessään rumaa, likaisenkeltaista muuria, silloin synkkenivät äkisti Ellen-Lisbetin kauniit kasvot, ja oman suuren onnensa tunnossa nojautui hän nuorukaista vasten ja kätki nyyhkien päänsä kellertävän kähäräparran alle:
"Reetta, Reetta-raukka!"
No niin, totta kyllä; Reetalle oli kyllä kihlaus kääntynyt suruksi.
Välinpitämättömänä ja raskasmielisenä, ilman kipinääkään toivoa istui hän kotona pimeässä tuvassa ja ompeli koneentapaisesti suuria lakana- ja liinavaate-pakkoja ja raskaita pulsterinpäällyksiä, joita äiti toi hänelle käsiin.
Joka ilta tuli Martti ja istuutui hänen viereensä, ääneti ja onnellisena seuraten silmillään jokaista neulanpistosta, ja nauraen hänelle, milloin hän sattui pistämään sormeensa.
Suurista varustuksistaan ja osteluistaan uuteen kotiinsa ei hän koskaan puhunut. Se oli hänen suuri, kallis salaisuutensa, joka oli vasta sitte tuleva ilmi Reetan hämmästykseksi, kun hän kerran muutti uuteen kotiinsa. Sen sijaan kuvaili hän morsiamelleen, miten hauskaksi oli heidän pikku tupansa muuttuva — olkoonpa sitte kuinka kurja ja huono tahansa, lisäsi hän aina viekkaan näköisesti — sitte kun Reetta oikein tuli hänen omaksensa; miten he pitkinä talvi-iltoina olivat lukevat papin kirjoista, ennenkuin kävivät levolle ja kuinka he kyllä tulivat toimeen säästäväisyydellä ja rehellisellä elämällä.
Aluksi heidän tietysti piti hankkia porsas, se oli selvää. Mutta sitä paitsi oli hän ajatellut hankkia parikymmentä kanaa, sillä nehän olivat edulliset niiden pitää, jotka, niinkuin hän, puhdistivat hyvästi viljansa myötäväksi; ja saattoihan Reetta viedä munat kaupunkiin hänen ollessaan kotona työssä. Mutta varsinkin kuvaili hän hyvin laveasti, mitä voi tehdä kaalimaasta ja siitä peltotilkusta, joka kuului taloon, kun ne oikein muokattiin ja puhdistettiin juolaheinistä, joiden vanha räätäli, se porsas, oli antanut versoa maassa.
Reetta kuuli tuskin sanaakaan kaikesta, mitä hän kertoi. Ja hän oli niin tottunut jo Marttiin, siten kun pääsi helpolla kaikesta, että kun hän viimein eräänä päivänä tuli ja kiersi käsivartensa hänelle kaulaan, kertoakseen, että nyt oli jo puhuttu kuuliaisista ja häistä papille, niin Reetta ainoastaan hitaasti irtautui ja vastasi raukeasti:
"Joko nyt?"
Mutta häät oli asetettu joksikin päiväksi ennen joulua, ja ne oli vietettävä juhlallisesti monien vierasten kanssa.
Vierasten kutsuminen oli äitin tahto. Ja mitä enemmin tyytymättömyys ja lorut levisivät kylässä, sitä suurempia valmistuksia teki hän salaa. Reetta hyväksyi kaikki vastaan sanomatta, ja isä oli viime aikoina niin heikonnut ja tullut niin kummalliseksi, ett'ei häneltä edes mitään kysyttykään.
Kolme päivää ennen joulua kirkkaassa päiväpaisteessa kulki pilvettömän pakkastaivaan alla aidanpanijan juhlallinen hääväki kolmissa kärryissä metsästä aukealle.
Varikset, morsiamen ensimäiset lapsuuden kumppanit, kohosivat puista tienvarrelta lentoon ja tervehtivät heitä kuin ennustuslinnut raakkumisellaan, mikäli he ajoivat tietä myöten.
Ensimäisissä kärryissä istui morsiuspari, Reetta tyynenä ja ihan täydessä tajussansa, mutta sikäli vähän kalpeampana, kuin lähestyttiin kirkkoa.
Päässä oli hänellä valkoinen harso, joka aaltoili takana tuulessa, ja tuore myrttiseppele, jonka Ellen-Lisbet oli vanhan lupauksen mukaan salaa lähettänyt, monta kyyneltä vuodattaen. Kädet olivat hänellä kovasti puristettuna kauniin virsikirjan ympäri, jonka äiti oli antanut aamusilla ynnä suutelon kanssa.
Hänen vieressänsä komeili Martti, päässä suunnattoman korkea silinterihattu. Kärryjen kääntyessä kylään vilahti hänen silmäänsä aukean takaa pumpunvarsi ja keltainen talo; salaperäinen hymyily levisi hänen kasvoilleen, kun hän katsahti sinne päin. Mutta Reetta ei nähnyt häntä; silmiään räpäyttämättä ja luonnottoman virkeästi katsoa tuijotti hän eteenpäin höyryäväin hevosten yli.
Kylässä oli ihmisiä ovissa ja ikkunoissa hääväen ohi ajaessa. Toisissa kärryissä herätti kaikkien huomiota äiti, joka istui yksin taka-istuimella, kankeana ja koruissaan, sivullensa katsomatta ja niin ryhdikkäänä, että kaikki terävät katseet kimmahtivat hänestä takaisin. Myssy kiilsi uhkaavaisesti päivänpaisteessa ja kirjavat niskanauhat häilyivät takana, ikäänkuin pilkallisesti vähän napsahdellen tuulessa.
Kirkkoportin molemmilla puolilla odotteli joukko naisia ja lapsia kauas haudoille asti. Vähän matkan päässä kylään päin seisoivat rengit, pitkät piiput suussa; isännät itse tallin ovissa kyynyspäillään nojaten oven alapuoliskoon.
Kun kärryt pysähtyivät, oli ihmisjoukko vaiti, ja kaikki tunkeutuivat katsomaan. Joku hyväntahtoinen kylän renki laukasi pyssyn vähän ulompana, mutta ylt'ympäri vallitsevassa, raskaassa hiljaisuudessa tuntui se enemmin pilkalta kuin tervehdykseltä. Muutamat rengit alkoivatkin nauraa, ja häävieraat laskeutuivat ääneti alas kärryistä sekä läksivät toimittamaan vaatteitansa, katsahtamatta kehenkään.
Mutta kun he nostivat morsiamen pois ensimäisistä kärryistä, niin että kaikki näkivät hänen kasvonsa, kuului suuttumuksen nurinaa ihmisjoukosta. Nuoret tytöt seisoivat kalpeina, kyynelsilmin mielipahasta, ja joku ruotimummo huusi kiviaidalta muutamia pahoja sanoja "aidanpanijan Elsasta", niin että ihmisten täytyi kääntyä hillitsemään häntä.
Kylän läpi ajaessa oli Reetalla ollut töin tuskin tuntoa huomata, ett'ei yhdessäkään talossa näkynyt häälippuja, ja se oli surettanut häntä. Mutta kun hän nyt kuuli äitinsä nimeä mainittavan tässä ihmisjoukossa, tunsi hän äkisti virsikirjan polttavan kädessänsä, ja hän tarttui Martin käsivarteen ja katsahti nopeasti ylös, kasvot punottavina.
Samassa alkoi kello soida tornissa; hääjoukko järjestyi, ja pieni valkoinen lukkari avasi kirkon oven.
Kirkkoon oli jo sivuovesta kokoutunut suuri joukko sekä miesten että naisten puolelle, ja kaikki nousivat seisomaan hääväen astuessa käytävää pitkin alttarin luo, jossa pastori Rude otti heidät vastaan. Siellä jakautui sekin pikku lukkarin osoituksen mukaan miehiin ja naisiin; mutta Martti, kerran saatuaan kiinni Reetan kädestä, ei tahtonutkaan päästää sitä, vaan kävi istumaan hänen viereensä.
Kirkossa vallitsi nähtävästi suuri mielenjännitys. Huhu näet oli kertonut, että pastori Rude, joka juuri oli valittu toisen pitäjän papiksi ja jonka piti näinä päivinä muuttaman, oli tässä viimeisessä kirkollisessa toimituksessa, kuin hän luultavasti tässä sijassa enää toimitti, puhuva entiselle seurakunnalleen jonkun vakavan sanan, joka hänellä oli kauan ollut mielessä. Ja kun hän nyt virren päätyttyä kääntyi alttarista kirkkoon päin, katsoi hänkin niin ankarasti hääjoukkoa ja niisti nenäänsä niin tavattoman monta kertaa ja niin kovasti, että kaikki alempana kirkossa ehdottomasti katsoivat toinen toistansa silmiin ja ymmärsivät huhun puhuneen totta.
Reetta, tuntien kaikkien silmäin tarkastelevan häntä, antoi kätensä pysyä Martin kädessä, ja istui itse, vaikka sisällisesti taistellen, niin suorana, kuin saattoi. Ja kun sittekin melkein hänen itsensä tietämättä kyynel toisensa perästä vieri alas hänen polvellensa, niin eivät sitä vaikuttaneet papin sanat, jotka jyristen kuin ukkonen sinkoilivat hänen päänsä yli, vaan se, että hän tiesi jossakin syrjäpenkissä Ellen-Lisbetin istuvan ja itkevän hänen kanssansa.
Martti oli ylen onnellinen, hymyili hiljaa ja salaperäisesti itsekseen. Ei hänkään kuullut sanaakaan papin pitkästä puheesta; hän oli kaukana sieltä, kotona pienissä, viehättävissä huoneissa, jossa nyt kaikki oli valmisna ottamaan vastaan nuorta morsianta.
Ajatuksissaan luetteli hän kaikki monet uudet huonekalut, jotka oli niin salaa sinne hankkinut, ja mietiskeli, minkä hämmästyttävän vaikutuksen kukin niistä oli tekevä Reettaan, kun hän tänä iltana viimein sai ne nähdä: vehreä pöytä, vaatekaappi ja varsinkin silmivadin-jalat, joita hän tiesi Reetan aina halunneen.
Hän katseli mielessään tarkasti kaikki paikat, mutta ei voinut huomata sieltä puuttuvan mitään, mitä onnellisessa kodissa pitää olla. Kyökkiin oli hän toimittanut vettäkin korvoon, niin ett'ei Reetan heti tarvinnut nähdä vaivaa pumpussa; ja uunin viereen seinää vasten oli hän latonut sievän pinon kuivia pilkkeitä, niin että Reetalla oli heti niistä tehdä tulta aamusilla.
Mutta paitsi tätä kaikkea oli hän myöskin koristanut kaikki, sekä tuvan että kammarin, hienoksi hakatuilla kuusenhavuilla, jotka oli käynyt metsästä. Koko eilinen ilta oli mennyt siihen koristelemiseen juhlallisimmalla tavalla, ja siihen työhön oli hän niin mieltynyt, ett'ei tahtonut tulla unta silmiin koko yössä; mutta kun hän heräsi aamusilla jo kello kolmen aikaan, kävi hän heti paitasillaan kynttilä kädessä ylt'ympäri katsomassa, oliko kaikki vielä samassa järjestyksessä.
Ja nyt istui hän tässä papin jyrisevän ukkosen alla, nauttien ajatuksissaan, miten Reetta oli ihastuva, kun iltasilla astui kynnyksen yli, ja Martti itse sytytti kynttilän. Pastori Rude puhui rakkaudesta, elämän kauneimmasta kukasta, paraimmasta armolahjasta, kuin meille on annettu, josta kaikki hyvyys ja jalous johtuu ja joka, jos tarkoin katsotaan, on ainoana elämän kannattajana.
Sen johdatuksen jälkeen siirtyi hän luonnollisesti ja levollisesti avioliittoon, jonka perustus rakkaus on.
Mutta kun ajatteli tätä liittoa, ei hän voinut olla vakavasti surkuttelematta kurjaa, melkeinpä voisi sanoa, raakuutta, jota paha kyllä niin usein, eikä suinkaan harvimmin maalla, täytyy nähdä, kun nuoret miehet ja naiset häpeämättä antavat itsensä yhdistää pyhään avioliittoon, edes tietämättäkään, mitä totinen ja syvä rakkaus merkitsee. Hän ei tahtonut salata, että hänen sydämmensä oli pakahtua joka kerta, kun hänen virkansa pakotti hänet tekemään tämän pyhän toimen semmoiselle morsiusparille. Sillä se oli surullisin todistus hengellisestä, melkeinpä voi sanoa, raakuudesta, josta jokaisen tunnokkaan ihmisen täytyy inholla pois kääntyä.