The Project Gutenberg eBook ofSkandinaviasta: Novelli-kirjaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Skandinaviasta: Novelli-kirjaAuthor: VariousTranslator: Aatto SuppanenRelease date: December 18, 2007 [eBook #23890]Most recently updated: January 3, 2021Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SKANDINAVIASTA: NOVELLI-KIRJA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Skandinaviasta: Novelli-kirjaAuthor: VariousTranslator: Aatto SuppanenRelease date: December 18, 2007 [eBook #23890]Most recently updated: January 3, 2021Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Skandinaviasta: Novelli-kirja
Author: VariousTranslator: Aatto Suppanen
Author: Various
Translator: Aatto Suppanen
Release date: December 18, 2007 [eBook #23890]Most recently updated: January 3, 2021
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SKANDINAVIASTA: NOVELLI-KIRJA ***
Produced by Tapio Riikonen
Novelli-kirja
Suomenteli Aatto S. [Aatto Suppanen]
Porvoossa 1885.Werner Söderström, kustantaja.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,Helsingissä 1885.
Björnstjerne Björnson.
IsäKotkanpesäUskollisuus
Jonas Lie.
Nordfjordin hevonen
A. L. Kielland.
Rakkaus ja viattomuus
L. Dilling.
Kesäksi maalleKildenbauerin leskiPuhdas lippuKumpikin puolellansa väliaitaa
Holger Drachmann.
Kirkon laiva
J. P. Jakobsen.
Mogens
Henrik Pontoppidan
RakkausjuttuKalastuskylä
A. Strindberg.
Paavo ja PetterHerra Pentin vaimo
C. J. L. Almqvist.
Grimstahamin uutistalo
Rouva A. Ch. Edgren.
Lääkärin vaimo
Matilda Roos.
Katsaus pohjemmalleHulluinhuoneBurströmiläisten juttu
Kieltämättä esimerkki paljon vaikuttaa, olkoonpa se hyvä tai paha ja tulkoonpa se ihmisen huomioon millä tavalla hyvänsä. Esimerkki, s.o. kaikki ulkoapäin tulevat vaikutukset, ne ne oikeastaan ovat tehneet ja tekevät jokaisen ihmisen siksi, kuin hän on. Sillä vaikkapa lienee omaakin taipumusta jonnekin päin, niin esimerkki se sitäkin vahvistaa tai heikontaa; ja mitä useammin joku, varsinkin paha, esimerkki tulee huomioon sitä jokapäiväisemmäksi, tavallisemmaksi se käy, s.o. imeytyy huomaajaan itseensäkin, sulaa hänen olemukseensa, tulee tottumukseksi.
Niinpä novellitkin ovat lukijalle tuommoisia ulkoapäin tulevia vaikutuksia, vieläpä hyvin voimakkaita. Jos novellinkirjoittaja panee kertomukseensa minkälaatuisia huonoja esimerkkejä hyvänsä, on hän pahantekijä, sillä hän yhdessä samanlaisten virkaveljiensä kanssa tekee lukijalle sen huonouden tottumukseksi, tylsyttää hänessä senvastaista hyvää. Kirjailijan edesvastaus on siis hyvin suuri.
Tältä kannalta olen näitä novelleja valitessani arvostellut ja suomennellessani vähin karsinut. Karsimista minulle älköön viaksi luettako, koska sillä olen hyvää tarkoittanut. Kirjallishistorialliseksi kokoelmaksi tämä Novelli-kirja ei muutenkaan sovellu vaillinaisuutensa tähden, eikä myöskään tähän otettujen eri kirjailijain luonteenkuvaukseksi, sillä sitä en ole lainkaan tarkoittanut, vaan yksinomaan viatonta, ehkäpä samalla hiukan hyödyttävääkin lukemista.
Suomentaja.
Isä. — Kotkanpesä. — Uskollisuus.
Se mies, josta tässä kerrotaan, oli seurakuntansa mahtavin isotilallinen: Tord Harjula. Hän seisoi eräänä päivänä pappilan virkahuoneessa suorana ja vakavana.
"Minulle syntyi poika", sanoi hän, "ja tahtoisin saada sen kastetuksi."
"Mikä pannaan nimeksi?"
"Finni, isäni mukaan."
"Ja kummit?"
Ne lueteltiin, ja olivat ne seudun etevimpiä miehiä ja vaimoja isän suvusta.
"Onko mitään muuta?" kysyi pastori ylös katsahtaen.
Harjula seisoi hetkisen vaiti; "minä tahtoisin mielelläni saada hänet kastetuksi yksiksensä", sanoi hän.
"Eli siis jonakin arkipäivänä?"
"Tulevana lauantaina kello kaksitoista."
"Onko vielä mitään muuta?" kysyi pastori.
"Ei ole mitään muuta." Harjula pyöritteli lakkiansa, ikäänkuin aikoisi jo lähteä. Pastori nousi ylös.
"Vielä kuitenkin yksi asia", sanoi hän mennen Tordin luo, ottaen häntä kiinni kädestä ja katsoen silmiin, "suokoon Jumala, että lapsi tulee sinulle siunaukseksi!"
Kuusitoista vuotta kului. Harjula seisoi taaskin pappilan kammarissa.
"Sinä pysyt hyvin voimissasi, Tord", sanoi pastori, kun ei huomannut hänessä mitään muutosta.
"Eipä minulla olekaan mitään huolia", vastasi Tord.
Pastori ei siihen sanonut mitään, mutta kysyi hetkisen kuluttua: "No, mitäs sinulla tänään on asiana?"
"Minä nyt tulin puhumaan pojastani, joka huomenna pääsee ensi kerranHerran ehtoolliselle."
"Hän on reipas poika."
"Minä en huolinut maksaa teille, herra pastori, ennenkuin kuulen, mihinkä sijaan hän tulee kirkossa."
"Hän tulee ensimäiseksi."
"Niin olen kuullut, ja tässä on kymmenen taaleria pastorille."
"Onko mitään muuta asiaa?" kysyi pastori, Tordiin katsahtaen.
"Ei ole muuta."
Harjula läksi.
Kului taaskin kahdeksan vuotta. Silloin kuului eräänä päivänä kopinaa pastorin virkahuoneen porstuasta, sillä monta miestä tuli ja Harjula ensimäisenä.
Pastori katsahti ylös ja tunsi Tordin. "Tuletpa sinä tänään oikein miehissä", sanoi hän.
"Panisin poikani kuulutuksiin; hän ottaisi vaimokseen Gudmundin tyttären Kaarinin, joka on tässä."
"Onhan hän seudun rikkain tyttö."
"Niinhän ne sanovat", vastasi Harjula, työntäen toisella kädellään tukkaansa pois otsalta.
Pastori istui hetkisen ikäänkuin ajatuksissansa; hän ei sanonut mitään, kirjoitti vain nimet kirjoihinsa ja miehet kirjoittivat alle.
Harjula pani kolme taaleria pöydälle.
"Yksihän minulle vain tulee", sanoi pastori.
"Tiedän kyllä; mutta hän on ainoa poikani, tahdon mielelläni hänen tähtensä maksaa runsaammin."
Pastori otti rahat vastaan. "Johan nyt olet kolmatta kertaa poikasi puolesta täällä, Tord."
"Mutta nytpä olenkin saanut hänet mieheksi", sanoi Harjula, pani kiinni kukkaronsa, heitti jäähyväiset ja läksi, miehet hitaasti jäljestä.
Neljäntoista päivän perästä soutivat isä ja poika tyynellä säällä lahden yli morsiamen kotiin puhumaan häistä.
"Teljo niin pyörii allani", sanoi poika ja nousi samassa sitä korjaamaan. Silloin lauta, jolla hän seisoi, luiskahti alta, poika levitti kätensä, kiljahti ja suistui veteen.
"Tartu airoon!" huusi isä, nousi ja ojensi airon.
Mutta poika, ojennettuaan pari kertaa käsiänsä, jäykistyi.
"Odota vähän!" huusi isä ja souti hänen luoksensa.
Vaan poika kääntyi seljälleen, katsoi isäänsä hyvin pitkään ja upposi.
Harjula ei ottanut sitä oikein uskoaksensa, hän piti venhettä paikoillaan ja katsoa tuijotti siihen kohtaan, josta poika oli vaipunut vedenpinnan alle, ikäänkuin pojan olisi ehdottomasti täytynyt vielä kohota. Mutta pinnalle nousi vain ilmarakkoja, sitte vielä muutamia ja vihdoin yksi suuri, ja se särkyi. Kirkkaana kuin peili oli jälleen vesi.
Kolme päivää ja yötä nähtiin isän soutelevan samassa paikassa, nukahtamatta ja muruakaan maistamatta. Hän etsi poikaansa. Kolmannen päivän aamuna hän hänet vihdoin löysi ja kantoi mäkien ylitse kotiinsa.
Noin vuosikausi lienee siitä päivästä kulunut. Silloin kuuli pastori myöhään eräänä syysiltana jonkun liikkuvan porstuan oven takana ja varovaisesti etsivän lukkoa. Hän avasi oven ja sisään astui pitkä, vaan kyyryinen, laiha ja harmaapäinen mies. Kauan katsoi pastori, ennenkuin tunsi hänet. Se oli Tord Harjula.
"Tuletko näin myöhään?" sanoi pastori ja seisoi hiljaa hänen edessänsä.
"Myöhäänhän tulen", vastasi Tord ja istuutui.
Pastorikin istuutui, ikäänkuin odotellen puheen alkua; kauan olivat he molemmat vaiti. Viimein sanoi Tord:
"Minulla on vähä mukanani, mitä antaisin köyhille; se pitäisi tehtämän pysyväiseksi rahastoksi ja poikani nimelle se olisi pantava."
Hän nousi ylös, pani rahaa pöydälle ja istuutui jälleen.
Pastori luki rahat.
"Onpa niitä paljo", sanoi hän.
"Puolet taloni hinnasta; eilen möin sen."
Pastori istui vaiti pitkän ajan; vihdoin kysyi hän, mutta lempeästi:
"Mitäkä nyt sitte aiot, Tord?"
"Jotakin parempaa."
Vielä he istuivat kotvasen, Tord katsellen lattiaa, pastori Tordia.Sitte sanoi pastori hiljaa ja hitaasti:
"Nyt, luulen mä, on poikasi vihdoin tullut sinulle siunaukseksi."
"Niin, nyt minäkin niin arvelen", sanoi Tord, katsahtaen ylös. Kaksi kyyneltä vieri raskaina karpaloina alas hänen poskiansa pitkin.
Autintaloiksi sanottiin erästä pientä yksinäistä kylää, jonka ympärillä joka taholla oli korkeat tunturit. Syvällä laakson pohjassa oli maa viljelty ja hedelmällinen ja läpi juoksi leveä joki, tuntureilta tullen. Se laski järveen, joka oli vähän matkan päässä ja näkyi kylään hyvin pitkänä kaistaleena.
Pitkin Antinjärveä oli se mies soutaen tullut, joka ensinnä oli ruvennut laaksoa muokkaamaan. Hänen nimensä oli Antti, ja hänen jälkeläisiänsä ne olivat tämän kylän asujamet.
Jotkut sanoivat hänen tänne paenneen erään murhan tähden, ja sentähden muka oli hänen sukunsa niin mustaverinen; toiset taas sanoivat mustaverisyyden syyksi tuntureja, jotka asujamilta peittivät auringon jo kello viisi iltapäivällä keskikesälläkin.
Tämän kylän yllä riippui kotkanpesä. Se oli kallion raossa ylhäällä tunturin kyljessä. Kaikki voivat nähdä, miten naaraskotka aina lensi pesäänsä, mutta ei kukaan voinut päästä sinne. Uros lenteli kylän päällä ja sieppasi välistä karitsan tai kilin, jopa kerran pienen lapsenkin, vieden kaikki ylös pesään; sen tähden oli seudussa elämä hyvin rauhaton, niin kauan kun kotkat saivat rauhassa pesiä tuolla ylhäällä.
Tarina kertoi ennen muinoin olleen kaksi veljestä, jotka olivat kiivenneet sinne ylös ja repineet pesän rikki; mutta nykyään ei kukaan kyennyt sinne pääsemään.
Aina kun kaksi sattui yhteen Antin kylässä, puhelivat he kotkanpesästä ja katsoivat sinne ylös. He tiesivät, milloin kotkat olivat tulleet tänä vuonna, mistä ne olivat mitäkin siepanneet kynsiinsä ja kuka viimeksi oli koettanut ylös kiivetä. Nuorukaiset harjoittelivat ihan lapsesta asti kallioille ja puihin kapuamista, voittelua ja muuta voimainponnistusta, kerran päästäkseen ylös repimään pesää, niinkuin ne muinaiset veljekset.
Siihen aikaan, josta tässä kerrotaan, oli Antinkylän paras poika Leif, vaikk'ei hän ollut kylän omasta suvusta. Hänellä oli kähärä tukka ja pienet silmät; kaikenlaisissa leikeissä oli hän sukkela eikä ujostellut naistenkaan seurassa. Hän aikaisin uhkaeli kerran vielä nousevansa kotkanpesälle; mutta vanhat ihmiset arvelivat, ett'ei hänen sitä tarvitsisi niin julki kuuluttaa.
Se vain yhä yllytti häntä, niin että hän läksi koettamaan, ennenkuin vielä oli ehtinyt parhaasen ikäänkään. Oli kirkas päivä sunnuntaina iltapuolella alkukesällä. Silloin arvattiin kotkanpoikasien juuri olevan munasta päässeinä. Väkeä oli kokoutunut suuret joukot tunturin juurelle katsomaan; vanhat varoittivat, nuoret kehoittivat. Mutta Leif totteli vain omaa haluansa, odotteli, kunnes emä läksi pesästänsä, ja hypähti sitte kiinni puunoksaan monta jalkaa korkealle maasta. Se puu kasvoi kallion raossa, jota myöten Leif alkoi pyrkiä ylöspäin.
Pikku kiviä vieriskeli hänen jalkainsa alla, soraa Ja multaa vieri alas, muuten oli aivan hiljaista; joki vain taempana kohisi virtapaikoissa, vaikka sekin ääni kuului hiljaa ja lakkaamattomuutensa tähden pysyi huomaamatta.
Tunturi kävi kohta jyrkemmäksi; kauan riippui Leif ainoastaan toisen kätensä varassa, etsien tukea jalalleen, mutta ei voinut löytää. Moni, varsinkin naisista, kääntyi poispäin, sanoen, ett'ei hän tuota olisi tehnyt, jos hänellä vielä olisi vanhemmat elossa. Kuitenkin löysi hän vielä tukea, etsi uutta milloin kädellä, milloin jalalla, välistä aina luiskahtaen ja lipuen alaspäin, mutta yhä myöskin saaden jälleen jostakin särmästä kiinni. Alhaalla seisovaiset voivat kuulla toistensa hengityksen.
Silloin nousi pitkäkasvuinen, nuori tyttö kiveltä, jossa oli yksin istunut. Hänen sanottiin jo lapsena lupautuneen Leifille, vaikka Leif ei ollutkaan omasta suvusta. Hän ojensi kätensä ylöspäin ja huusi: "Leif, Leif, miksi näin teet?" Kaikki kääntyivät tyttöön päin; isä seisoi vieressä ja katsoi häneen ankarasti, mutta tyttö ei häntä huomannut. "Tule alas, Leif!" huusi hän, "minä pidän sinusta eikä sinulla siellä ylhäällä ole mitään haettavaa!"
Leifin nähtiin miettivän vähän aikaa, pari silmänräpäystä vain, mutta sitte hän läksi yhä ylemmäksi. Hän oli vakava sekä kädeltä että jalalta, sentähden kävikin kauan kaikki hyvin. Mutta kohta hän sentään alkoi väsyä, sillä hän näkyi yhä useammin lepäävän. Pienoinen kivi läksi ikäänkuin enteenä vierimään, ja kaikki, jotka alhaalla seisoivat, seurasivat sitä silmillänsä alas asti. Muutamat eivät jaksaneet kestää tuota näkyä, vaan läksivät pois. Tyttö yksin seisoi vielä kivellä käsiänsä väännellen ja ylös katsoen.
Leif tarttui taaskin kädellään ylemmäksi kiven särmään, mutta se petti, tyttö näki sen selvään; Leif tapasi toisella kädellään, sekin petti.
"Leif!" parkasi tyttö, niin että vuori soi vastaan ja kaikki muutkin yhtyivät huutoon. "Hän putoaa!" huusivat he ja ojensivat kätensä ylös, sekä miehet että naiset. Leif lipui, vieritti kanssaan kiviä, hiekkaa ja multaa; hän lipui lakkaamatta ja yhä sukkelammin. Kaikki kääntyivät pois, ja sitte kuulivat he takanansa rapisevaa ja rytisevää ääntä sekä vihdoin raskaan putoamisen, niinkuin kappaleen märkää maata.
Kun he jälleen rohkenivat katsoa sinne päin, makasi Leif siinä musertuneena, tuntemattomana. Tyttö makasi tunnotonna kivellä; isä kantoi hänet pois.
Nuoriso, joka oli enimmin kiihottanut Leifiä kiipeämiseen, ei nyt rohjennut ryhtyä edes auttamaankaan hänen pois korjaamistansa; muutamat eivät sietäneet katsoakaan häntä. Vanhojen täytyi siis käydä käsiksi. Vanhin mies tarttui Leifiin kiinni ja sanoi:
"Hullusti tämä kävi; mutta", lisäsi hän ylöspäin katsoen, "onpa kuitenkin hyvä, että on jotakin niin korkealla, ett'eivät kaikki pääse siihen käsiksi."
Kaukana tasangolla kotiseudussani asui aviopari, jolla oli kuusi poikaa. He tekivät uskollisesti työtä hyvin suurella, vaan rappeutuneella tilalla, kunnes kirves tapaturmassa lopetti isännän elämän. Vaimo jäi yksin hoitamaan hankalaa maanviljelystä ja kuutta lastansa. Hän ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttansa, vaan talutti kaksi vanhinta poikaa isänsä ruumisarkun luo ja otti heiltä siinä lupauksen, että pitäisivät huolta pienistä veljistänsä ja auttaisivat äitiänsä, mikäli Jumala heille soi voimia. Pojat tekivät lupauksen ja pitivätkin sen, kunnes nuorin heistä kävi rippikoulunsa. Silloin katsoivat he täyttäneensä, mitä luvanneet olivat. Vanhin nai varakkaan talollisen lesken ja häntä nuorempi kohta sen jälkeen lesken sisaren, joka myöskin oli varakkaanlainen.
Neljän jäljellejääneen veljeksen tuli nyt hallita kaikkea, vaikka tähän asti olivat olleet itse käskettävinä. Heillä ei tuntunut olevan kylliksi rohkeutta hallitukseen. He olivat lapsuudestaan asti aina olleet yksissä, joko kaksittain taikka kaikki neljä, ja nyt he vielä enemmin olivat, kun näet tarvitsivat toistensa neuvoa ja apua. Ei kukaan lausunut mitään ajatusta, ennenkuin tarkkaan tiesi toisienkin siihen yhtyvän, taikka oikeastaan ei kukaan tuntenut omaa mielipidettä, ennenkuin oli lukenut sen toisten kasvoista.
Varsinaisetta sopimuksetta syntyi heidän mielessään yhteinen, salainen päätös, ett'ei heidän pitänyt eroaman äitinsä eläessä. Mutta äiti itse tahtoi järjestellä toisin ja sai pojat taipumaan tuumaan. Talolle oli muokattu paljo uusia viljelyksiä, niin että tarvittiin enempi työntekijöitä. Sentähden ehdotti äiti, että molemmat vanhemmat saisivat irtaimesta osansa ja jakaisivat talon, niin että kaksi poikaa jäisi kummallekin puolelle. Vanhan huonerivin viereen oli uusi tehtävä; toinen pari muuttaisi siihen, toinen jäisi hänen luoksensa. Mutta niistä pojista, jotka erosivat eri leipään, piti toisen naida, sillä pitihän heillä olla tuvan ja karjan katsoja; ja äiti mainitsi, kenenkä tytön hän tahtoi miniäksensä.
Kaikki olivat taipuvaiset. Nyt oli vain selvitettävä, kenenkä tuli muuttaa, kenen jäädä, ja kenen muuttavista piti naida. Vanhin poika sanoi kyllä muuttavansa, vaan ei millään ehdolla naivansa, ja samoin kaikki toisetkin vastustelivat naimistuumaa kiven kovaan.
Vihdoin sopivat he niin äitinsä kanssa, että tyttö itse asian ratkaiskoon. Ja ylhäällä tunturilla karjatalossa kysyi äiti eräänä iltana häneltä, eikö hän tahtoisi tulla miniäksi Dalskogiin, eikä tytöllä ollut mitään sitä vastaan.
"No, minkä pojan sitte tahdot, sillä saatpa itse valita?"
Mutta sitä ei tyttö ollut ajatellut. Nyt hänen kuitenkin oli ajatteleminen, koska asia hänen valintaansa jäi.
"Saattaisihan se olla vanhinkin", arveli tyttö.
Vaan vanhinta tyttö ei voinut saada, kun se poika ei tahtonut naida.
Tyttö mainitsi sitte nuorimman; mutta se taas oli äitistä vähän hullunkurista, koska hän "juuri nuorin oli".
"No, sitte nuorimman edellinen."
"Miks'ei vanhimman jälkeinen?"
"Niin, miksikä ei vanhimman jälkeinen", vastasi tyttö, sillä häntähän hän juuri koko ajan oli arvellut ja sentähden jättänyt hänet mainitsematta. Mutta äiti aavisti, että koska vanhin ei suostunut naimaan, niin tottahan vanhimman jälkeinen ja tyttö pitivät toisistansa.
Vanhimman jälkeinen poika siis nai tytön ja vanhin veli muutti hänen luoksensa. Miten talo jaettiin, ei kukaan taloon kuulumaton saanut tietää; sillä he tekivät työtä yhdessä kuin ennenkin ja kokosivat vain milloin toiseen, milloin toiseen latoon.
Jonkun ajan kuluttua alkoi äiti tulla heikoksi. Hän tarvitsi lepoa eli toisin sanoen apua. Pojat päättivät palkata tytön, joka muutenkin oli heillä työssä.
Nuorimman piti kysymän tytöltä lehtiä riipiessä, sillä hän hänet paraiten tunsi.
Mutta poikapa lienee jo kauan itseksensä rakastanut tyttöä, sillä kun hänen piti kysymän häntä piiaksi, sattuivat hänen sanansa niin omituisesti, että tyttö luuli pojan kosivan ja vastasi heti myöntyvästi.
Poika peljästyi, meni heti veljiensä luo ja kertoi, miten hullusti nyt oli käynyt. Kaikki neljä tulivat vakaviksi, ei kukaan tohtinut sanoa ensi sanaa.
Mutta nuorimman edellinen näki nuorimman kasvoista, että hän todellakin rakasti tyttöä, ja siitä juuri hän puolestaan oli peljästynyt. Hän näet samalla aavisti oman kohtalonsa, joka oli vanhaksi pojaksi jääminen; sillä jos nuorin nai, niin ei hän voinut naida.
Se oli vähän kovaa, sillä hänelläkin oli mielessä joku, josta hän paljon piti; mutta eihän sitä nyt käynyt muuttaa.
Hän siis ensinnä lausui, että varmintahan tuo tytölle oli päästä taloon vaimoksi.
Heti olivat toiset veljet samaa mieltä ja menivät kotiin puhumaan äitille. Mutta äiti olikin tullut hyvin kipeäksi, niin että heidän oli odottaminen, kunnes äiti paranisi; vaan hän ei parannutkaan.
Sentähden he uudestaan neuvottelivat. Nuorin silloin sai aikaan päätöksen, että niin kauan kun äiti oli tilan omana, ei pitänyt mitään muutosta tapahtuman. Siihen tyydyttiin.
Kuusitoista vuotta makasi äiti. Kuusitoista vuotta hoiteli häntä tuleva miniä ääneti ja kärsivällisesti. Kuutenatoista vuotena yhtyivät pojat joka ilta hänen vuoteensa vieressä pitämään rukouksia ja pyhinä myöskin molemmat vanhimmat veljet.
Äiti noina hiljaisina hetkinä monesti pyysi heitä muistamaan sitä, joka lakkaamatta oli hoidellut häntä. Pojat käsittivät hänen tarkoituksensa ja lupasivat, mitä hän pyysi. Hän siunasi koko tuon pitkän ajan tautiansa, koska se antoi hänen nauttia äitin iloa ihan viimeiseen hetkeen asti; hän kiitti lapsiansa joka kerran, ja viimein se tapahtui viimeisen kerran.
Kun äiti kuoli, kokoutuivat kaikki kuusi poikaa kantamaan häntä hautaan. Paikkakunnassa oli tapana, että naisiakin tuli haudalle, ja tällä kertaa seurasi koko pitäjä, miehet ja naiset, jotka vain liikkeelle kykenivät, yksin lapsetkin. Ensin astui lukkari laulaen, sitte kuusi poikaa kantaen arkkua ja heidän jäljestänsä koko saattojoukko, kaikki laulaen, niin että se veisuu kuului neljänneksen päähän.
Kun ruumis oli haudattu ja pojat olivat luoneet haudan täyteen, läksi koko ihmisjoukko kirkkoon, sillä siellä oli nuorin poika samalla vihittävä. He olivat sen tahtoneet tapahtumaan näin, koskahan ne molemmat, hautaus ja häät, oikeastaan riippuvatkin toisistansa, jos syvemmälle katsotaan. Kirkossa puhui pappi, minun isävainaani, uskollisuudesta, puhui niin liikuttavasti, että minä, sattumalta oltuani kirkossa ja sieltä ulos päästyäni, olin näkevinäni tunturienkin olevan liikutettuina ja Jumalan koko suuren luonnon.
Johdatus.
Nordfjordin vehreät, vuoriset karjamaat ja tunturilaitumet ovat n.s. Nordfjordin hevosrodun kotiseudut. Aina erinomaisen hyväksi tunnettuna kulkee "fjordinhevonen" hevoskauppiaan kautta markkinoilta markkinoille sekä rannikoilla etelässä ja pohjassa että myöskin sisämaassa kauas Ruotsiin asti. Viime vuosina, kun ulkomaalaisetkin ovat huomanneet, miten hyviä nuo pienet, vilkkaat hevoset ovat ja miten notkeat niiden jalat kuin teräsjouset, on niitä myöty sekä keisari Napoleonille että englantilaisille. Onpa sitä myöskin koetettu seoittaa Arabian vuorihevosen kanssa, jonka kaltaiseksi sitä sanotaan monessa suhteessa. Kuten muutkin kuuluisat Norjan mahtiolennot on se vihdoin murtanut kotiseutunsa ahtaat rajat ja saavuttanut laveammalti koko Europassa mainetta. Ja sen se on hankkinut maanteillä, josta se itsekin on löydetty kuin helmi liasta.
Tuntureihin tottuneita fjordinhevoset ovat ja niin norjia, ett'eivät koskaan lipeä; jalat alla kuin rumpukapulat voivat ne juosta täyttä ravia kärrin edessä peninkulmia, ylä- ja alamäet milloinkaan hengästymättä. Nämä hevoset ne ovat saaneet englantilaiset harjoittelemaan kilpa-ajoa kärreillä Norjassa, jota sporttia he nyt koettavat kotiuttaa omassakin maassansa; heidän omat pitkäjalkaiset täysirotuiset hevosensa eivät kelpaisikaan alamäissä kilpailemaan. Nämä hevoset ne myöskin ovat saaneet kestää suurimman osan raskaasta kyyditsemisestä laajojen itäisten alojen kulkuteillä. Huokeat, helposti ruokitut ja nöyrät kun ovat sekä niin kestäväiset, ett'ei parempaa voi toivoakaan, ovat ne ihan kuin luodut kyytikärrien eteen.
Mutta jos se vanha sananparsi on tosi, että ihmisen tulee tuomiopäivänä seisoa kaikkien niiden elukkain edessä, joille hän on tehnyt pahaa ja joiden silloin sanotaan puhuvan ja syyttävän, niin todella moni kestikievarin isäntä ja hänen hevostensa ajaja saa pitkän syntiluettelon fjordinhevoselta, jonka nöyryyttä ja ripeyttä on niin säälimättä ja lakkaamatta väärin käytetty.
Ja niinhän tapahtuu osaksi vielä tänäkin päivänä, vaikka Norjan kansa muuten on niin hyvä kotieläimilleen; niin tapahtuu yleensä maanteillä, jospa siellä täällä jo onkin se epäkohta hiukan korjautunut. Tuskin on hevoseni palannut kuuden tai seitsemän neljänneksen pituisesta kyydistä, joka tie sen siis on täytynyt juosta edestakaisin, niin käy vain uudestaan aisoihin, sillä matkustavainen maltittomana odottelee hevosta ja uhraa kirjoittaa valituksenpäiväkirjaan. Melkein kaikki hevoset ovat kyydissä; paraimpia ja kalleimpia kun täytyy säästää huonolla kelillä, niin täytyy fjordilaisen lähteä uudestaan, vaikka onkin vielä ihan märkä. Ilta on myöhäinen ja kylmä, taikka on matkustaja suurella vaivalla vain päässyt kestikievarista toiseen piiskaamalla melkein liikkumatonta hevosta toisensa perästä, ja nyt huomaa hän ilokseen saaneensa oikein erinomaisen juoksijan ja sentähden käyttää hyväkseen tilaisuutta, päästäksensä niin pian kuin mahdollista nuo seitsemän neljännestä. Laiha pikku hiirakko ei osaa puhua puolestansa, hänen jalo rotunsa ei siedä piiskaa, levottomasti hypähdellen joka kerran, kun piiska vain vilahtaakin hänen pelkäävään silmäänsä tai vingahtaa ilmassa, juoksee hevosparka matkan ehkä vielä nopeammin kuin aamukyydissä samana päivänä. Kelin aikaan kun joku puolihumalainen markkinoille menijä tai sieltä tulija istuu reessä tai joku rautatielle pyrkijä, joka on vähän myöhästynyt, ja semmoisiahan niitä sattuu joka päivä, niin silloin pidetään noita seitsemää neljännestä vain kilparatana, jolla ripeää pikku elukkaa on oikein koeteltava. Jos se kaatuu, niin harvoin se nyt enää niin vanhana, kuin se nyt on, maksaa enempää kuin kymmenen tai kaksitoista taaleria, jos muuten arvataankaan matkustajaa syypääksi hevosen kaatumiseen.
Kerran sitte hevonen pakahtuu ja alkaa vähitellen kompastella, vaan kestää vielä muutamia vuosia, kunnes se vihdoin syksyllä ammutaan, koska liian moni matkustaja alkaa valittaa sen kaatavan kärrit, ell'ei ohjia pidetä oikein kireellä. Aikaa kuitenkin vielä viivytetään kerta toisensa perästä; syysloassa täytyy sen vielä lähteä liikkeelle auttamaan vähän muita hevosia. Huonojen, nuoriteltujen kyytikärryjen edessä kaalaa se piiskan soidessa vettyneellä, melkein pohjattomalla savikkotiellä, katoaa välistä kokonaan sepälaudan takaa näkymättömiin, niin että ohjakset riippuvat niin kuin ongensiimat, ja siitä se vielä autetaan ylös. Vihdoin sitte koittaa aamu, jolloin pyssy pamahtaa, pikku hiirakon onnellisin päivä siitä asti, kun hän irrallisena varsana juoksenteli Nordfjordin hevoshaassa ja lapset sitä pihoissa hyväilivät.
Toivottavasti on Jumala luonut ylösnousemuksen tällekin pienelle ja nöyrälle elukalle, joka on vain saanut kärsiä, jota vain on rääkätty vuosikaudet, kunnes kuolema sitä vihdoin armahti; toivottavasti on toisessakin maailmassa tuoreita, vehreitä laitumia ja paljon kauniimpia tunturilaitumia kuin sen kotona Nordfjordissa.
Nordfjordissa on tunturi Bjerkenaaven ja sen rinteellä melkein kuin kuvataulu seinällä talo Strömshagen pikku huoneineen. Joki juoksee hyvin virtaisena vähän alempana ja kuohuu kapeassa koskessa, jonka yli on asetettu muutamia hirsiä porraspuiksi hevoselle ja miehelle.
Toisella puolella vähän viistoon joen poikki katsoen ihan sen rannalla on talo Evjen, nimensä saanut siitä, että joki tässä levähtää pienessä lahdelmassa, jonka rannalla kasvaa kaunis koivikko.
Kappaleen matkan päässä koskisillasta oli hevoshaan takana suuri vesakko, sovelias peltomaaksi. Siitä oli jo monta vuotta kestänyt kiivasta keräjöimistä molempien talojen välillä. Jon Evjen oli kaksikymmentä vuotta pitänyt tuohon vesakkometsään vievää tietä suljettuna kolmella seipäällä, jotka näyttivät hyvin viattomilta ja ohuilta: mutta oikeus katsoi niiden merkinneen aitaa, ja asia loppui niin, että Strömshagen tuomittiin siitä maasta osattomaksi.
Sen keräjöimisen tähden köyhtyi Strömshagenin isäntä. Hänen kuoltuaan, jäi leskelle vain velkainen talo ja poika Gjermund, joka silloin oli kahdenkolmatta vuoden vanha. Hän oli lyhyehkö ja harteva, mustatukkainen poika, tiheät kulmakarvat tummain silmien yllä, muoto vähän leveähkö, vaan viisaan ja vilkkaan näköinen. Hänen virhepuolensa oli jommoinenkin kiivaus ja halu käyttää oman käden oikeutta siinäkin, missä hyvä sana vielä olisi kaikki sovittanut. Ylpeyttä hänessä oli enempikin, kuin ihmisille tahtoi näyttää; jos milloin syttyi riita, lausui hän useimmiten, että sitä tai sitä tuskin olisikaan uskallettu tehdä kellekään isotilalliselle.
Evjenin asujamet olivat varakasta väkeä. Vanhin tytär Sigrid oli valkoverinen, pitkävartaloinen ja erinomaisen kaunis. Sitä paitsi hän myöskin oli ripeä kaikissa taloustoimissa, luonteeltaan hiljainen ja ryhdiltään arvoisa; kaikki, mitä hän puhui, kuului hyvin viisaalta ja älykkäältä, hänelläpä kotona sentähden olikin melkein kaikki valta. Kaikki sanoivat hänen näyttävän oikealta isotilallisen tyttäreltä, ja paljopa niitä olikin, jotka tarjoilivat hänelle tiloja ja taloja, mutta kaikille kosijoillensa hän tähän asti oli antanut rukkaset. Vanhemmat tyytymättöminä arvelivat hänen joko tahtovan pysyä ikänsä tyttönä tai olevan sulhasen valinnassa tyhmemmän kuin muissa asioissa. Mutta Sigridin he kuitenkin antoivat tässäkin vallita. Eräänä sunnuntaina, kun seudun kolme rikkainta poikaa osoitti hänelle kirkolla tavatonta ylpeyttä — he olivat kaikki saaneet rukkaset — ei vanha Jon Evjen saattanut olla sanomatta, ett'ei hän muuta ymmärtänyt kuin että Sigrid hylkäsi kerrassaan kaikki, niin ett'ei kohta ollut jäljellä muita kuin Gjermund Strömshagen, joka aina riiteli kaikkien kanssa ja tuskin enää voi pysyä talonsa isäntänä. Niistä sanoista punastui Sigrid ja meni pois tuvasta, ja kun hän sittemmin jälleen palasi, näkyi silmistä selvään, että hän oli itkenyt. Jon kyllä älysi tyttärensä itkeneen tuon torunnan tähden, mutta ei kuitenkaan peruuttanut sanojansa.
Sigrid oli kasvaessaan ollut usein yhdessä Gjermundin kanssa; he olivat yhdessä leikkineet alhaalla joen rannalla ja ylhäällä koskisillalla; mutta heidän vanhempansa eivät niin tutut olleet, koska he eivät olleet sukua eivätkä talot samalla puolen jokea. Evjen ja Strömshagen eivät olleetkaan niin likellä toisiansa, kuin ensi silmäyksellä olisi luullut; sillä varsinainen ylikulku-paikka oli melkoista alempana, jossa Evjenin puolelta tuleva tie meni joen poikki ja edelleen vuonoa kohti. Strömshagenista oli ainoastaan polku tai ratsutie sinne alas.
Mutta lapset, kuten jo sanottiin, leikkivät usein yhdessä. Kun Sigrid, kolmea vuotta nuorempi heistä, saapui joen rannalle koivikkoon, oli Gjermund tavallisesti toisella rannalla onkimassa. Kallion kielekkeeltä, joka oli puristanut joen kapeammaksi, saattoi hän vapansa varassa helposti hypätä Sigridin luo alemmalle rannalle. Kun sitte kylliksensä oli rakennellut sulkuja ja taloja Sigridille, palasi hän kotiin koskisillan kautta. Sinne saattoi tyttönen Gjermundia, mutta yli sillan oli häntä kielletty menemästä. Se oli vaarallista, oli hänen isänsä sanonut, eikä hänellä ollutkaan siellä toisella puolella mitään tekemistä.
Jutun aljettua kuitenkin kaikki muuttui toisin, vaan Sigrid ja Gjermund pysyivät vielä täysikasvuisinakin hyvinä ystävinä. Bjerkenaaven oli niin paljon korkeammalla, että Gjermund sieltä kesällä saattoi nähdä alas Evjeniin; hän itse silloin näytti vaan pienoiselta pilkulta tunturin laelta, mutta Sigrid hänet sentään aina huomasi. Gjermund kävi usein metsästämässä, ja monesti sattui hänen palatessaan sitä tietä, että he tapasivat toisensa metsässä, ja silloin he paljon puhelivat keskenänsä. Kirkolla heidän sitä vastoin oli ikäänkuin vähän vaikea katsoa toisiaan silmiin, vaikka he useimmiten seisoivat hyvin likekkäin.
Strömshagenissa oli hiirakko hevonen, josta Gjermund suuresti ylpeili. Se oli hyvin kaunisvartaloinen, leveärintainen, hienojalkainen ja sieväpäinen, jossa suuret silmät pyörivät ja pienet, vilkkaat korvat elivät. Muukalainen olisi sitä kyllä saattanut moittia notkoseljäksi, mutta sitä ei näillä seuduin minään vikana pidetty, kun tiedettiin semmoisten hevosten useimmiten olevan paraita ja tuon ominaisuuden tulevan vain siitä, että elukat ovat kasvaneet tuntureilla. Hiirakko oli kasvanut Strömshagenissa pienestä varsasta asti, ja nyt oli se kahdeksvuotias.
Aina se oli yhtä uutta, kun hiirakko palasi ylhäältä laitumilta ja hirnui talon veräjällä; se poikkesi vain katsomaan, mitenkä kotona jaksettiin, ja saamaan ehkä vähän suoloja tai muuta mieliruokaa. Mielellään se silloin, koira haukkuen ympärillänsä, juoksi tallin ovelle ja pisti päänsä tuohon tuttuun pimeään huoneesen, mutta kääntyi äkisti takaisin ja heilautti päätänsä, niin että tumma harja poistui silmiltä, ja käveli ympäri pihan, nuuhkien joka paikan, kunnes vihdoin seisattui tuvan ovelle. Siinä se rauhassa odotteli, mitä tapahtuva oli, ja jos odotus joskus sattui kestämään liian kauan, katosi hiirakon pää ja ruumis vähitellen pieneen porstuaan, niin että ulos näkyivät vaan takajalat ja heiluva häntä ja tuvassa olijain täytyi ensin ajaa hiirakko pois, ennenkuin voivat saada oven auki.
Olipa muu karja mimmoinen hyvänsä — ja kevätpuolella se monesti saattoi olla hyvinkin huonossa tilassa, kun täällä niinkuin muuallakin karjamaiden seuduilla ollaan halukkaammat pitämään liian paljon elukoita kuin liian vähän — niin aina oli hiirakko lihava ja hyvässä karvassa. Kaikki tiesivät, vaikk'eivät siitä koskaan kovasti puhuneet, että tallinhaltija oli ottanut hiirakon erityiseksi suosikikseen. Senpätähden hiirakkokin aina, milloin irrallisena juoksi kartanolle, suorastaan meni ensinnä pilkistämään talliin, ja harjassa sillä oli taikapalmikko, joka juuri tuota haltijan nimikkoa merkitsee. Sitä ei kukaan saa purkaa, sillä silloin tulee hevonen yhtä laihaksi, kuin se ennen oli lihava ja kaunis.
Hiirakko oli myöskin osannut hankkia itselleen ystäviä Evjenissä. Siihen aikaan, kun se vielä oli vain pieni varsa ja käyskenteli jyrkässä hevoshaassa Strömshagenin puolella, oli Sigrid ruvennut viskelemään sille leivänpaloja joen yli. Joka kerran kun hiirakko vain näki hänet, alkoi kuulua iloista hirnuntaa, ja hiirakko juoksi alamäkeen, pää suorana odottamassa, mitä tuleva oli, ja pudottaen suustansa viimeisen tuoreen heinätukun kulki se Sigridin mukaan pitkin rantaa toisella puolella.
Eräänä päivänä oli se varovaisesti koetellen astunut koskisillan yli ja tullut Evjenin pihaan, jossa Sigrid sisarinensa sille antoivat leipää ja suolaa suuret joukot. Vaikka Strömshagenin väki koettivat tuota vierailua estää, oli kestitys hiirakosta kuitenkin niin houkuttelevainen, että se aidoista ja sulkupuista huolimatta kohta pistäytyi sinne uudelleen. Muutaman kesäpäivän iltapuolella, kun hiirakko seisoi Evjenin pihalla, oli nuorin lapsi ryöminyt kaivolle, jossa ei ollut kantta eikä aitaa ympärillä. Jo oli lapsella kädet kaivon aukossa. Silloin hiirakko astui luo ja nosti vaatteista lapsen pois hyvän matkan päähän. Sen tapauksen jälkeen oli hiirakolla talossa jonkinlainen oleskeluoikeus. Jon Evjen ei muuten pitänyt hänen käynnistänsä, vaan ei nyt enää koskaan ajanut häntä poiskaan, ennenkin itse läksi, ja niin tapahtuikin heti, kun vain jotakin oli annettu suuhun. Hiirakko astui aina niin siivosti hiekkakäytävää myöten, koskaan polkematta nurmikolle tai muutenkaan niihin koskematta.
Kun Gjermund ratsasti kirkolle tai häihin tai alas keräjiin, sujui matka hiljaa, vaan tasaisesti; Gjermund kyllä tiesi ihmisten katselevan häntä ja sanovan hänen ylpeilevän hevosestaan. Hän ei myöskään ollut näkevinään, että niin paljo väkeä seisoi aina sen paikan ympärillä, johon hän sitoi hiirakkonsa. Jonkun kerran hän kuitenkin oli näyttänyt, mihin hepo kelpasi; hän oli ajanut maakauppiaasta vuonon rannalta ylös kotiinsa vähemmässä ajassa, tunnittain lukien, kuin peninkulmia oli matkaa; ja kapteeni lainasi sen aina sotaväen katselmukseen, joka pidettiin alhaalla tasangolla.
Siitä asti, kun Evjenissä oli ruvennut käymään kosijoita, oli Gjermund alkanut ajaa kovemmin ja tullut yhä levottomammaksi. Pidoissa oli hän suurisuisempi, kuin nuoren miehen oikein olisi soveltunut; hän joi ja pelasi ylpeydessään mieluimmin niiden kanssa, joilla oli varaa menettää paljon enempi kuin hänellä. Gjermund oli väkevä ja kyllin rohkea, että voi pitää kaukana itsestään taistelupukarit, joita aina on paikassansa kussakin. Enimmäkseen hän aina joutui sekä sanasotaan että käsikahakkaan seudun rikkaimpien poikien kanssa, varsinkin niiden, joilla hän arvasi saattavan olla asiaa Evjeniin. Siten joutui hän pahaan maineesen, eikä kukaan hänestä juuri pitänyt, vähimmän kaikista Jon Evjen.
Kerran särkyi lahonnut koskisilta. Vanhastaan oli talojen välillä sopimus, että se oli yhteisesti ylläpidettävä. Mutta kun Gjermund meni Evjeniin puhumaan asiasta, vastasi Jon välinpitämättömästi, ett'ei hän tarvinnut siltaa eikä myöskään tiennyt, mitä Gjermund sillä teki. Jos tietä tarvittiin talojen välillä, niin olihan suuri maantie; koskisilta oli tehty ennen aikaan, jolloin maantietä vielä ei ollut.
Jon vastasi näin sentähden, että hän äskettäin oli saanut kuulla ihmisten sanovan, että on melkein vaarallista kulkea Evjeniin Gjermund Strösmhagenin tähden ja että Sigrid kyllä hänestä pitää, kun hylkää kaikki muut kosijat. Jon oli myöskin kuullut Gjermundin käyvän metsällä Evjenin mailla, ja oli sentähden suutuksissaan sekä Gjermundiin että tyttäreensä.
Sigrid seisoi ulkona kaivon luona jotakin työskennellen, kun Gjermund tuli. Hän tervehti, mutta ei mennyt mukana tupaan. Kun Gjermund palasi, oli Sigrid alempana mäen rinteessä yksinänsä; Gjermund katsahti vakavasti häneen.
"Nyt ei hiirakko enää pääse kosken yli, Sigrid;" sanoi hän. "Isäsi ei huoli muusta kuin maantiestä."
"Sehän se kaikissa tapauksissa sitte lieneekin lyhin, Gjermund!" vastasi hän hiljaa.
"Paljopa niitä on, jotka nyt päivillä sitä kulkevat," sanoi Gjermund katkerasti, "eikä minulla ole niinkuin heillä isotaloja perittävänä."
"Minä odotan, senhän sinä kyllä tiedät", sanoi tyttö vielä hiljemmin ja maahan katsoen.
"Jumala sinua siunatkoon niistä sanoista, Sigrid; kyllä ne välistä ovatkin hyvin tarpeen." Niin sanoen kääntyi Gjermund ja meni pois.
Molemmat he olivat kalpeat, ja keskustelun eli yhtymyksen, jolta se heistä tuntui, täytyi pihassa olijoiden tähden tapahtua vain sivumennen; mutta Gjermund otti muistoksi kukkivan kukkaroheinän, joka Sigridillä oli kädessä.
Gjermund oli aina ollut katkeramielinen, kun ihmiset sanoivat, että hänen, kun ei sen rikkaampi ollut, pitäisi myödä hevosensa, josta voisi ehkä saada neljäkymmentä taaleria. Nyt hän ei enää huolinut, mitä kenkin puhui, vaan oli kaikkein ihmeeksi ystävällinen ja taipuisa kaikissa asioissa. Hän aikoikin myödä hiirakkonsa jollekin hyvälle isännälle, joka sitä hyvin hoitaisi. Ehkäpä sitte voisi sen joskus jollakin keinolla saada takaisin. Sillä nyt hän päätti lähteä kuljeksimaan hevoskauppiaana.
Tämän seudun talonpoikien ja tunturien tuolla puolella asuvain välillä oli aina ollut riitaa ja vihaa tunturilaitumista ja metsistä. He tappelivat, missä vain markkinoilla tapasivat toisensa, ja ylhäällä tuntureilla tapahtui paljo, joka ei soveltunut virastojen kuuluville tulla. Oli siis se aivan erinomainen näky, kun rikas Östen Storset sieltä ratsasti Evjeniin; hänen asiansa kyllä kaikki ymmärsivät ja saivat myöskin tietää hänen saaneen rukkaset. Siitä iloitsivat kaikki, mutta kaukaa Östenistä kuului hänen uhanneen kostaa Gjermund Strömshagenille, jonka hän tiesi syyksi onnettomuuteensa, silloin kun hän sitä kaikkein vähimmin oli sietävä. Hänellä oli rahaa lainassa monella taholla, mutta näillä seuduin hänellä tiettävästi ei ollut saamista keltään äyriäkään, niin että naurettiin vain hänen uhkauksilleen ja ihmeteltiin, mitenkä sen koston piti tapahtuman; sillä voimiltansa hän toki ei uskaltanut Gjermundiin käsiksi käydä.
Ennen juhannusta piti nimismies verorästien tähden huutokauppoja kirkolla. Tiedettiin yleensä, ett'ei niillä totta tarkoitettu, koska nimismies aina odotti veroa, kunnes kukin velallinen jaksoi maksaa, mutta järjestyksen tähden hänen kuitenkin täytyi niin toimia, ja nimismies se itse saikin kaikki huudot, kun muut eivät mitään tarjonneet. Tänä vuonna kuitenkin tuli joukko väkeä ratsastaen pihaan, kun huutokauppa juuri oli alkava; Östen Storset ynnä muutamia muita. He tervehtivät, istuutuivat ja kuuntelivat tarjouksia. Kun tuli hiirakon vuoro, joka oli myötavä viime vuoden veroista, tarjosi Östen kaksitoista taaleria. Nimismies katsoi vakavasti sinne päin ja selitti, ett'ei niin ollut seudun tapa ja että tarjous muutenkin oli hävyttömän alhainen.
"Huonopa se esivallan sijainen on, joka ei lakia tunne", vastasi Östen pilkallisesti, otti taskustaan lompakon ja näytti paperiraha-tukkua; "minä luulin vasaran täällä niinkuin muuallakin paukahtavan korkeimmalle lailliselle huudolle."
Nimismies punastui, mutta huutokaupan täytyi hänen antaa mennä laillista menoansa.
Kun Gjermund kuuli, että hiirakko oli noin myötynä verosta ja että sitä nimismiehen renki oli tuleva noutamaan, harmistui hän ensin kovin ja mietti kostaa, mutta tuli sitte niin murheelliseksi, että istui tuntikausia paikaltaan liikahtamatta.
Samana päivänä, kun hiirakko oli pois vietävä, meni hän äkisti sitä taputtelemaan. Hän seisoi ajatuksiinsa vaipuneena pitkät ajat, kyynäspäät hevosen seljällä, eikä ollenkaan huomannut, miten äitinsä monta kertaa tuli tuvan ovelle ja katseli huolestuneen näköisenä poikaansa, eikä hän myöskään nähnyt, miten äiti pyhäpuvussa meni alas Evjeniin päin.
Siellä hän tervehti tuvassa olijoita sanoen, että jos pikku Sigrid vielä tahtoi nähdä hiirakkoa, ennenkuin se pois vietiin, niin piti hänen nyt heti tulla, koska se kyllä ennen illallisen aikaa oli tapahtuva, ja nyt päivä jo oli puolisissa. Jotakin omituista oli tässä kalpeassa, mustamyssyisessä naisessa, niin että Sigridin vanhemmista hänen kehoituksensa tuntui ihan luonnolliselta; olihan hän aina ollut ystävällinen ja hyvä lapsille.
Vähän ajan perästä, joll'aikaa vanhukselle tarjottiin kahvia vehnäleivän kanssa, läksi Sigrid hänen mukaansa paljain päin, vaan pyhäpuvussa, paitahihasillaan, jotka kirkkomatkoilla kuitenkin peitetään mustalla mekolla. Varjot jo olivat pitkät ja iltapäivän aurinko paistoi punertavana Bjerkenaavenin harjalta, välkkyen takaisin Strömshagenin ikkunoista, kun astujat kävelivät ylämäkeen joen vartta, toinen pieni ja kumarruksissa suuren, mustan päähineensä alla, toinen hoikka ja notkea, kullankarvaiset hiuspalmikot riippuvina. Mutta kumarruksissa oli hänenkin päänsä ajatusten painosta, joita nyt mielessä pyöri.
Heidän ehdittyänsä ylös pihaan tuli kolmaskin henkilö, nimismiehen renki. Gjermund oli pannut hevoselle paraat suitset päähän ja seisoi jo ratsustimet kädessä valmiina antamaan ne miehelle. Mutta nähtyään Sigridin hän säpsähti ja kalpeni häntä tervehtiessään. Äiti käski miehen heti tupaan saamaan jotakin virvoitusta; hän ajatteli semmoisen kyllä olevan tarpeen, kun hänellä niin huono asia oli toimitettavana, ja olihan päivä muutenkin jo pitkälle kulunut.
Niin jäivät molemmat nuoret yksin hevosen luo. Sigrid asetti sen pään olallensa ja taputteli sen kaulaa; otti sitte taskustaan suolaa ja leipää, mutta hiirakko ei syönyt, vaikka kyllä oli vähän hirnunut Sigridin tullessa; se kaiketi nyt ymmärsi jotakin pahaa olevan tulossa. Gjermund seisoi ääneti, kyynärvarsin nojaten hevosen selkään. Vihdoin sanoi hän hiljaa:
"Näyttääpä siltä, kuin tänään läksisi talosta hiirakko ja vielä muitakin lisäksi, Sigrid!"
Silloin ojensi Sigrid hänelle hevosen seljän yli kätensä ja katsoi itkien häntä silmiin, niinkuin häneen sittekin luottaen. Molemmat he olivat jotenkin yhtä pitkät, vaan Sigridin tukka oli vaalea ja kasvot punakat, mutta Gjermundin tukka musta ja kasvot kalpeat.
"Minä koetan parastani, Sigrid;" sanoi Gjermund, ikäänkuin jatkaen hänen ajatuksiansa, "mutta vähä sitä nyt on millä alkaa."
"Sinun pitää ruveta kauppiaaksi, Gjermund, ja olla varovainen ja viisas; niinhän on moni muukin kunnon mies näillä seuduin alkanut ennen sinua."
"Mitenkä tiesit minun sitä ajatelleenkaan?"
"Minä sen arvasin ja äitisi sen minulle myöskin sanoi."
Kun renki samassa tuli tuvasta, päästivät he toistensa kädet ja Sigrid kuiskasi vielä:
"Jumala kyllä auttaa, Gjermund, ja minä odotan."
Renki otti ohjat Gjermundin kädestä, joka vielä viimeisen kerran keveästi taputteli hevostansa jäähyväisiksi, ja vei vitkastelevan hiirakon pois. Kaikki kolme, jotka jäivät pihalle, astuivat sitte alas veräjälle ja erosivat.
Seuraavana aamuna ajoi Gjermund edellänsä lehmää ja hiehoa tietä myöten alas vuonolle päin. Ne hän möi maakauppiaalle, täytti laukkunsa rihkamoilla ja läksi kuljeskelemaan kauppiaana.
Kului noin seitsemän vuotta. Muutamana aamuna istui erään itäisen tien varrella kestikievarissa herrasmies, joka myöhään edellisenä iltana oli tullut täyttä ravia ajaen äsken päättyneiltä markkinoilta ja ollut tässä yötä. Oli juuri kelirikon aika keväällä, niin että kyytihevosilla oli pahat päivät. Ikkuna oli auki päivänpaisteessa, ja mies, joka sen edessä istui, oli puettu kuin säädystänsä vähän kerskaileva kauppias, hopeanapit mekossa; hän näytti ajatuksiinsa vaipuneelta. Hänen edessään pöydällä oli olutta, leipää, juustoa ja voita sekä maljassa maitoa, jota hän tuontuostakin ryyppäsi, jota vastoin olutpullo oli vielä ihan koskematta. Silloin tällöin pani hän kätensä posken alle ja katsoi ulos ikkunasta.
Tämä mietteihinsä vaipunut mies oli Gjermund. Jotakin ryhdikästä näkyi nyt hänen kasvoistansa, ja kauan olisi niitä saanut tutkia, ennenkuin hänet olisi tuntenut siksi hyväntahtoiseksi, vaikka vähän pikaiseksi ja kiivaaksi nuorukaiseksi, joka ennen muinoin käveli Strömshagenissa vain kultastansa muistellen.
Kaksi ensimäistä vuotta oli käynyt huonosti, varsinkin sentähden, että hän uskoi liian hyvää ihmisistä, jotka häntä pettelivät. Mutta sitte luotti hän vain itseensä eikä uskonut ketään, niin että kaikki rupesi käymään hyvästi, hyvinkin hyvästi. Rihkamoista ja kellonvaihdoista oli hän kohonnut hevoskaupan alalle ja harjoitti sitä viimein suuressa määrässä. Nyt markkinoilla oli hän myönyt, mitä oli jäljellä koko viime vuoden hevoskarjasta, ja ostellut muutamaa metsäpalstaa.
Jo ammoin oli hän lähettänyt niin paljon rahaa kotiin, että äiti oli päässyt kaikista veloista. Mutta sitte arveli hän, ett'eipä olisi hulluinta, jos vielä odottaisi, kunnes saisi ostetuksi ne kaksi niittyä, jotka olivat Bjerkenaavella ihan hänen talonsa vieressä. Ja kun oli päässyt niin varakkaaksi, ett'ei se osto enää ollut mahdoton, johtui hänelle mieleen, että mitäkähän Jon Evjen sanoisi, jos hän teettäisi uudet huoneet Strömshageniin alusta loppuun asti. Se hänen ajatuksensa vähitellen kasvoi niin, että talon viimein piti tulla semmoiseksi kuin nimismiehen kaksinkertainen kartano kirkolla. Hänellä oli jo paitsi velatonta Strömhagenia kaksitoista sataa taaleria koossa; mutta nyt hän mietti vielä odotella, kunnes jaksaisi ostaa naapuritalon Bjerkestrandenin, jolla oli tunturilla omat laitumet ja karjatalot ja joka muutenkin oli toista vertaa suurempi kuin Strömshagen. Sen toivoi hän onnistuvan kahden vuoden kuluttua, jos vain hyvin onnistui tuo metsänkauppa, johon hän nyt aikoi panna rahansa.
Kun kerran maiden ja rahan himo oli hänessä päässyt valtaan, ajatteli hän aina vain, mitä Jon Evjen oli sanova, eikä, mitä hänen tyttärensä ajatteli. Kaksi, kolme ensimäistä vuotta, kun kaikki onnistui huonosti, oli Sigrid yksin hänen ajatuksissansa kaikkein puuhien osamiehenä. Mutta sittemmin oli Gjermund nähnyt ja kokenut niin paljon, että kaikesta oli hänelle vain jäänyt halu nähdä, mitenkä Jon Evjen, tuo keräjäjutun voittaja, oli kerran kumartava veräjällä, kun hän joskus kotiin ehti ja, luonnollisesti, läksi pyytämään tytärtä vaimoksensa.
Hän nyt hyvin punnitsi mielessänsä, oliko hänen lähteminen maantietä myöten metsää ostamaan vai jatkaminen kauppaansa, niinkuin tähänkin asti. Metsänkauppaa sanoivat muutamat hyvin vaaralliseksi.
Siinä hän istui poski käden varassa ja kuvitteli mielessään jo Bjerkestrandenin ja Strömshagenin olevan yhtenä talona, kun vaalea hevosenturpa nuuhkien nousi ikkunanlaudalle ja sysäsi hänen kyynyspäätänsä. Gjermund työnsi ystävällisen elukan hyvänluontoisesti syrjään, mutta kun turpa hiljaa hirnahdellen tuli takaisin, antoi hän sille puoleksi ajatuksissaan palasen leipää. Se oli pieni, sanomattoman laiha, hiirakko hevonen, harja lyhyeksi leikattuna, ja niin likainen koko elukka, kuin olisi se loassa vieriskellyt ja sitte sinänsä kuivanut; seljässä ja olkapäissä oli suuret haavat, länkien ja selkävyön lyöttämät. Pää riippui alhaalla niin kauan, kun leipää suussa oli, vaan sitte taas kohosi turpa ikkunaan. Sen silmistä juoksi vettä, niinkuin välistä sanotaan tapahtuvan, kun hevonen myödään, ja muutenkin se niin hyvillänsä hieroi turpaansa ja levottomasti heilutteli lyhyeksi leikattua häntäänsä sekä tunkeutui yhä likemmäksi seinää.
Gjermund, tietämättänsä miten, — ehkäpä sentähden, että hän arvattavasti oli niin omituisella tuulella — johtui ajattelemaan hiirakkoa sinä päivänä, kun se vietiin pois Strömhagenista. Bjerkenaaven harmaine, turvekattoisine huoneineen ja joki alempana, punainen Evjenin talo toisella puolella, kaikki oli hän näkevinään ihan selvästi, kuin olisivat ne todellisina olleet hänen edessänsä. Kotimaillakin alkoi jo varmaankin lehti puhjeta puihin, ja äiti istui neulomus kädessä, ja väki puuhaili talon ympärillä kukin omassa toimessansa; alhaalla Evjenin pihalla istui vanha Jon ja kalpea, hoikka tyttö käveli mitään sanomatta, vaan silloin tällöin pistäysi pyhähihasillaan Strömhagenin emäntää tervehtimään ja viivähti aina hetkisen pihalla niinkuin sinäkin päivänä, jona hiirakko meni rengin kanssa ja Gjermund itse kohta jäljestä. Eipä Gjermund ollutkaan pitkään aikaan muistanut hiirakkoa; hänellä oli ollut niin monta hevosta sen jälkeen ja hän itse nähnyt monta ja jotain.
Hänen siinä niin istuessaan ajatuksissansa päivänpaisteessa ikkunan luona ja antaessaan hevoselle leipäpalan toisensa perästä, muuttui hänestä kaikki kummallisen todelliseksi. Hän oli tuntevinaan hevosen pään, sen pienet korvat ja kirkkaat silmät, se kun tuontuostakin ojensi turpansa ikkunaan ja vähän hirnahteli; ja vieressä hän oli selvästi näkevinään solakan, valkoverisen tytön, joka itkien ojensi hänelle seljän ylitse kätensä ja pyysi häntä vain koettamaan onnea, luvaten itse puolestansa kyllä odottaa.
Mutta sitte taas hän luki hänen silmistänsä jotakin muuta ja hänen teki mieli vastustaa sitä näkyä kukkaronsa rahallisilla perusteilla; mutta tytön kasvot kuitenkin ylevästi sanoivat, mikäli hän niiden näköä muisti, että hän oli odottanut sulhoaan juuri hänen itsensä eikä hänen kukkkaronsa tähden. Gjermund näytti yhä tuskallisemmalta, ja viimein hän todellakin lienee nähnyt jotakin elävää, joka hänen unelmansa vahvisti; sillä hän, ääneensä huudahtaen: "hiirakkohan se on!" hypähti seisoalleen ja riensi ovesta ulos hevosen luo.
Gjermund seisoi ensin hetkisen hiljaa ja katseli hevosta, nosti sitte hiljaa länkiä ja muita hevoskaluja, joiden alla näkyi olevan haavoja, tutki jalat ja suitsilla revityn suun eikä väsynyt astumasta sen ympäri ja sitä joka puolelta tarkastelemasta.
"Niin, hiirakko se on, ja miten ne ovat sinua kohdelleet!" sanoi hän tuontuostakin.
Mutta taempana piili toinen ajatus, joka ei heti sanoiksi pukeutunut. Hän inholla työntäsi seljästä pois hevoskalut, jotka olivat nuoranpäistä ja nahkanpalasista huonosti kokoon solmiellut, ja talutti hyvin liikutettuna hevosen rappujen eteen, jossa kestikievari Antti Brunsbergen seisoi hyvin ihmeissään siitä, mitä näki. Mutta astuessaan muuttui Gjermund taas hevoskauppiaaksi ja kysyi:
"Otatteko kahdeksan taaleria tästä hevoskonista, Brunsbergen. Ei se enää näy kauankaan kelpaavan kyytihevoseksi, vaan minulla siitä aina voi olla kotona hyötyä kynnön aikaan."
"Ja kuitenkin ajoit sillä viime yönä täyttä kyytiä markkinoilta tullessasi, Gjermund, jos poika totta puhui."
Se pahastutti Gjermundia. Hän muisti olleensa markkina-iloissaan ja ajaneensa yöllä hirveän kovaan sekä käyttäneensä piiskaakin koko lujasti, kun kärrit tahtoivat uppoella. Hän siis vain sanoi:
"No, mitä tahdot siitä?"
Brunsbergen alkoi nyt laveasti ylistellä kaikkia hevosen hyviä ominaisuuksia. Hän oli ostanut sen erään prokuraattorin huutokaupasta, joka aina oli pitänyt vain hyviä hevosia, ja vasta se nyt oli ollut kolme vuotta kyytihevosena eikä vielä kaikkiaan vanhempi kuin yksitoista vuotta. Ijän Gjermund itse paraiten tiesi; hiirakko oli ainakin viidentoista vuoden vanha. Mutta hän ei virkkanut hevosesta mitään halventavaa. Kun Brunsbergen vihdoin sanoi ei myövänsä hevosta kahtakymmentä taaleria vähemmästä, luki Gjermund hänen ihmeekseen heti rahat penkille, tinkimättä yhtään.
Ja sitte Gjermund hiirakkoa pesi ja puhdisteli monta tuntia, kunnes vihdoin läksi ajamaan, hiirakko tyhjillänsä perästä juosten.
Mutta Brunsbergen kertoeli sitte monessakin iloisessa seurassa, miten hän kerran oli pettänyt hevoskaupassa itse Gjermund Strömshageninkin ja ollut niin perin viekas. "Paha vaan", sanoi hän kerran, ikäänkuin todellakin olisi ollut pahoittelemisen syytä, "ett'ei se vanha kyytikoni vielä ollut edes pakahtunutkaan."
Jon Evjen oli muutamia vuosia jo mietiskellyt Strömshagenia enemmän, kuin tunnustaa tahtoikaan. Hän kävi välistä tervehtimässä leskeä, ja kirkolla hän ja hänen vaimonsa useinkin puhelivat lesken kanssa. Sigridin vanhemmat tiesivät tyttärensä odottelevan Gjermundia; eikä heillä nyt viime vuosina enää ollutkaan mitään sanomista naimista vastaan; sillä olipa jo kotiseuduillekin levinnyt maine, että Gjermundista oli tullut varakas mies. He vain ihmettelivät, miksi hän ei tullut kotiin. Nuoremman tyttärensä he jo olivat ammoin naittaneet.
Mutta viime aikoina oli talojen väli taas käynyt huonommaksi; lesken pari viimeistä tervehdyksillä-oloa oli jäänyt Evjeniläisten puolelta rästiksi. Ja siihen oli syynä Sigrid, vaikka hän itse kävi useinkin ylätalossa, niinkuin ennen. Hän oli nyt kuudennellakolmatta vuodella, kalpeampi ja pitemmän näköinen kuin ennen, mutta yhtä kaunis kuitenkin. Viime aikoina oli vain hänen hiljaiseen ryhtiinsä tullut enempi mahtavuutta, niin että hän se johti ja hallitsi talon asiat. "Hänpähän sen sitte saakin", sanoi vanha Jon. Kun hänelle eräänä päivänä johtui mieleen, että hän oli silloin tehnyt Gjermundille väärin, kun ei ollut suostunut puoleltansa koskisillan tekoon, ja sitte kuuden vuoden kuluttua tahtoi korjata tylyytensä vedättämällä kaikki kahdeksan hirttä, jotka siltaan tarvittiin niin Sigrid sanoi, ett'eipä sitä taittu tarvitakaan, Jon katsahti silloin tyttäreensä hyvin pitkään, vaan jätti kuitenkin työn sikseen.
Eräänä iltana huomattiin tavatonta liikettä Strömshagenissa, niin että siellä arvattiin jotakin tapahtuneen. Jon puheli siitä vaimonsa kanssa, mutta Sigridille he eivät mitään virkkaneet; eikä hän itse näyttänyt vielä mitään huomanneen.
Seuraavana aamuna oli Sigrid yksin joen rannassa sarkatukkua kastelemassa. Aurinko valasi koko voimallaan Bjerkenaavenia; muutamien päivien kuluttua oli lähteminen ylös karjataloille. Sigridin siinä paraillaan puuhatessa kuului toiselta puolelta koivikkomäeltä hirnuntaa, ja esiin astui hiirakko ihan elävänä. Se ojensi päätään niinkuin ennen muinoin ja seisoi paikallansa. Sigrid katsoi häntä hyvän aikaa ja silmät heruivat vähitellen täyteen kyyneliä.
"Minä jo luulin", virkkoi hän viimein, "hänen unhottaneen sinutkin, hiirakko!" Vaan heti hän kuitenkin lisäsi äänellä, josta väristen kaikui koko hänen loukattu ylpeytensä: "Mutta eipä sinulla ole hyvä ollut, sen näen, vähä sinusta on huolta pidetty koko tänä aikana!"
Niin sanoen hän äkisti kääntyi ja meni pois. Saran hän jätti siihen rannalle, sillä hän tunsi sydämmessään, ett'ei Gjermundkaan nyt kaukana ollut. Tytön harmaihin silmiin, jotka muuten olivat niin kauniit ja lempeät, ilmestyi tuo ankaruus, jota Gjermund pelkäsi. Pihaan päästyään meni Sigrid töillensä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
Gjermund oli tullut kotiin edellisenä iltana; mutta häntä oli vielä enemmin ruvennut pelottamaan Sigridin tapaaminen, kun äitinsä kertoi hänelle, mitenkä asiat olivat joen toisella puolella. Aamusilla oli hän istunut koivikon takana ja nähnyt, miten Sigrid tunsi hiirakon. Kuultuaan Sigridin sanat ja nähtyään hänen poislähtevän ei hän uskaltanutkaan huutaa hänelle, niinkuin ensin oli aikonut. Hänestä tuntui ihan, kuin jo olisi menettänyt Sigridin.
Muuten oli hän aina oma sanansaattajansa, mutta nyt hän, astuessaan pahoillaan kotiinsa, mietiskeli, ett'eiköhän ollut parasta laittaa ensin äitinsä alas puhelemaan tytön kanssa; ja äitin piti nousta hiirakolle selkään. Eihän tuo tie niin pitkä ollut, että sitä varten olisi ratsua tarvinnut, mutta Gjermund ajatteli Sigridin ehkä siten paremmin tajuavan tarkoituksen.
Niin päätettiinkin, vaikka äiti kyllä alussa vastusteli sanoen Gjermundin kyllä itsensäkin kelpaavan puhemieheksensä. Rahoista ja muista semmoisista äitin ei pitänyt mitään puhuman, vaan ainoastaan sanoman Gjermundin kovasti katuvan niin pitkällistä poissaoloansa, ett'ei nyt rohjennut tulla tervehtimään Sigridiä. Kun äiti ratsasti mäkeä myöten alas hiirakolla, joka nyt, kuukauden hyvällä hoidolla oltuaan, näytti aivan toiselta kuin kyytikärrien edestä lunastettaissa, jäi poika kotitupaan sykkivin sydämmin odottelemaan. Se ratsastus oli aivan toisenlainen kuin ylvästelymatka, jota hän niin usein oli mielessään kuvitellut, miten muka Jon Evjen oli seisova portilla ja nöyrästi kumartava hänen tullessaan Sigridiä kosimaan.
Kun Strömshagenin leski saapui niin nöyrästi ajaen Evjeniin, arvattiin siellä heti jotakin olevan tulossa. Vanha Jon meni sisään ja puki mekon yllensä. Pihalle leski seisattui ja käyttäytyi ihan toisin, kuin tuon rikkaan ylvästelijän äitiltä oli odotettu. Tupaan astuttuaan hän niiasi syvään eikä tahtonut ruveta istumaankaan, vaan kaikin tavoin koki tehdä itseään ja mitä hänellä oli niin vähäiseksi ja arvottomaksi kuin suinkin. Semmoinen hän ei ollut koskaan köyhyytensä aikana ollut. Kun sitte mainittiin pojan tuloa, vastasi hän huoaten sen ilon hyvin vähäisen olevan, jos hänen aina piti istuskeleman kotona niin raskasmielisenä kuin nyt. Jon vaimoinensa niitä sanoja hyvin kummastelivat, mutta Sigrid katsahti tutkivaisesti leskeen ja punastui. Vihdoin vanhus sai sanotuksi oikean asiansa, että hän olikin nyt tullut vähän puhelemaan Sigridin kanssa.
Ja he molemmat läksivät toiseen tupaan. Sigridin astuessa pois tuvasta olivat hänen kasvonsa jotenkin kalpeat, muoto kylmä ja ylpeä. Jon pudisti päätänsä, katsoessaan hänen jälkeensä ja ajatteli taaskin tulevan tavalliset rukkaset. Vaan kun he vähän ajan perästä palasivat, oli tyttö punakka ja silmät vesissä mutta helposti nyt voi huomata, ett'ei se ollut surun itkua, ja kädet vapisivat, kuin olisi hän ollut aivan kiihkoissansa, ja itse hän välttämättömästi tahtoi auttaa Gjermundin äitin hevosen selkään.
Kun äiti ehti kotiin, sai Gjermund kuulla, mitä jo oli aavistanutkin, että todellakin oli ollut rukkaset jotenkin lähellä, mutta nyt olivat asiat sen verran alulla, että Gjermund kyllä saattoi itse lähteä niitä jatkamaan. Äiti sanoi nuo viimeiset sanat äänellä ja tavalla, joka saattoi Gjermundin hyvin ilostumaan, eikä hän sitte antanut äitillensä rauhaa, ennenkuin hän kertoi kaikki tarkoilleen.
Sigrid oli ensin sanonut hyvin kylmästi, uskovansa Gjermundin enemmin rakastavan rahojansa kuin häntä, sillä eihän hän muuten olisi niin kauan pysynyt poissa antamatta mitään tietoa; sentähden oli hänen mielestään parasta olla niinkuin ennenkin ja jättää kaikki enemmät puhelemiset, koska ne vain olivat ikävät kummallekin. Niin sanoessaan oli hän tarttunut ovenhakaan, pois lähteäksensä ja lopettaaksensa puhelun. Eikä hän sittekään tullut lähemmäksi, kun äiti pyyhkien silmiänsä sanoi, että ikäväpä loppu sitte olikin tuleva kaikille heidän nuoruutensa kärsimyksille. Siihen Sigrid vain vastasi, että tässä maailmassa kyllä saattaa taistella ja kärsiä niin monenlaista hyvää varten ja että hän itse tosin aina oli tarkoittanut vain yhtä, vaan Gjermund saanut mieleensä muutakin. Sitte oli vanhus selittänyt Gjermundin lopettavan kauppansa ja rupeavan talonpojaksi, jos vain Sigrid tahtoi tulla taloon emännäksi, vaan muuten tuskin hiirakko jaksaisi kantaa kotiin hänen terveisiänsä. Vasta silloin oli Sigrid äkisti painanut päänsä hänen syliinsä ja kiertänyt käsivartensa hänelle kaulaan ja itkenyt niin, ett'ei siitä ollut loppua tullakaan, mutta onnelliselta hän kuitenkin oli näyttänyt, kun vihdoin avasi silmänsä.
Samana iltana jo Gjermund kävi äitinensä Evjenissä pyytämässä vanhemmilta Sigridiä. Molemmat nuoret istuivat tuvan penkillä puolihämärässä eivätkä raaskineet päästää irti toistensa käsiä. Mutta Sigridin kuitenkin täytyi viimein lähteä eropuuron keittoon. Sinnepä Gjermundkin meni, ja kun puuro tuotiin pöydälle, oli se pohjaan palanutta, joka kumma nyt ensi kerran tapahtui Sigridille. Vanha Jon arveli sen tulleen vain siitä, että siellä keittiössä kaiketi oli liian kuuma. Pari kertaa jo leski yritti lähtemään, ennenkuin sen viimein myöhään illalla sai aikaan.
Muutaman päivän kuluttua, kun juuri valmistauduttiin lähtemään ylös karjataloille, tulivat häät puheiksi. Nyt Gjermund koetti kiiruhtaa, mutta Sigrid puolestaan vaati aikaa.
Eräänä sunnuntai-aamuna syksyllä puettiin Sigrid morsiameksi. Kruunu hänellä oli päässä ja morsiushevonen odotteli rappujen edessä. Se oli entinen vanha hiirakko, ja täysissä voimissaan se nyt olikin, sekä keveä jalalta.
Tavattoman paljo oli sinä päivänä ihmisiä kokoutunut kirkkoon; kaikki tahtoivat nähdä kaunista, muhkeaa morsiusparia. Kun Sigridillä oli kruunu päässä, olivat he molemmat yhdenkorkuiset, mutta leveistä hartioista huomasi kuitenkin Gjermundin jo ensi katsahduksella mieheksi.
Häät olivat ihan semmoiset, kuin kaikki olivat arvanneet niiden olevankin, kun kerran Sigrid Evjen oli morsiamena. Tavan mukaan kulki lahjusmalja ympäri tuvan. Vanha Jon silloin pani siihen Evjenin lahjoituskirjan; molemmilla nuoremmilla tytöillä oli perintötalot toivossa ja Evjen oli muutenkin tuleva Sigridille esikoisuusoikeuden mukaan. Vanhukset jättivät maanviljelyksen nuoremmille ja tahtoivat edespäin elää rauhassa toisessa tuvassa, joka sitä varten juuri olikin tehty.
Nyt kun molemmat talot olivat Gjermundilla, sanoi Jon leikillä nuorten olutmaljaa juodessaan, että hänen velvollisuutensa se nyt oli tehdä tuo koskisiltakin.
"Koskisilta oli sillä tehty, kun he kaksi panivat kätensä yhteen," vastasi Gjermundin äiti, "mutta kauanpa Gjermund ja hiirakko saivat haeskella hirsiä ympäri maailmaa."
"Niin kyllä, ja vähälläpä se oli kestää melkein liian kauan." Niin arveli ainakin Jon.