He olivat nyt tulleet mestauspaikalle. Lähellä hiekkaista rantaa heti kaupungin ulkopuolella oli guillotiini pystytetty ja sen ympäri muodostivat sotilaat taajan muurin. Lukuisa ihmisjoukko oli jo kokoontunut, uteliaana näkemään kun mestauskirves erottaa ihmisen pään ruumiista. Kun surusaatto oli ehtinyt tuon kolkon rakennuksen luo, lähestyi pyöveli Melirytosta sitoakseen hänen kätensä.
"Vielä silmänräpäys", sanoi tuomittu ottaen esiin testamentin, jonka hän oli kirjoittanut ja sulkenut yöllä, ja jättäen sen Skuludikselle. "Minä asetan sinut täten testamenttini täytäntöönpanijaksi", sanoi hän, "avaa kääre minun kuolemani jälkeen ja seuraa minun siinä tekemiäni määräyksiä," Sitten syleili hän Skuludista, Aglaiaa ja vanhaa Jankoa. Kääntyen pyöveliin sanoi hän sitten: "Minä olen valmis."
Mutta Skuludis heittäytyi uudelleen hänen syliinsä ja huusi: "Mene sinne, missä taivaan enkelit odottavat sinua, ja rukoile meidän puolestamme, jotka sinä jätät tänne, kunnes me taasen kohtaamme toisemme." Myöskin vanha Janko syleili Melirytosta ja tahtoi sanoa jotain, mutta kyyneleet tukahuttivat hänen sanansa.
Siiloin heittäytyi Aglaia hänen rinnalleen ja painoi häntä rintaansa vastaan kuin äiti, joka tahtoo suojella lastaan uhkaavaa vaaraa vastaan. Hän ei tahtonut päästää häntä, vaikka pyöveli jo kaksi kertaa oli lähestynyt.
"Ei", huusi hän, "minä en päästä häntä."
"Jos te välttämättömästi tahdotte uhrin, niin ottakaa minut, mutta säästäkää hänet!"
Upseeri, joka komensi sotilaita, lähestyi nyt Skuludista ja sanoi; "Jos te ette vie pois häntä, niin olen minä, ikävä kyllä, pakotettu poistamaan hänet väkivallalla."
Melirytos heitti kiukkuisen silmäyksen upseerille ja suuteli kihlattuaan viimeisen kerran. "Hyvästi", sanoi hän lempeästi työntäen hänet luotaan, jonka jälkeen Jankolle ja Skuludikselle onnistui yhdistetyin voimin poistaa onneton tyttö.
Pyöveli otti nyt tuomitun haltuunsa ja vei hänet portaita ylös guillotiinin luo. Hän oli jo valmiina ratkaisevaan liikkeeseen, kun kaukaa kuultiin sortuneen äänen huutavan: "Odottakaa! Odottakaa!"
Kaikkein silmät kääntyivät siihen suuntaan, mistä huuto kuului, ja huomattiin itse prokuraattori, joka kaikin voimin juosten tuli guillotiinia kohti.
"Odottakaa, taivaan nimessä, odottakaa!" puhkui hän melkein hengettömänä ja heilutti ilmassa jotain paperia.
"Mitä se on, mitä on tapahtunut?" kysyi tuhatlukuinen ihmisjoukko, ja upseerit ja poliisivirkamiehet ympäröivät prokuraattorin.
"Lykätkää mestaus! Lykätkää se!" kirkui tämä, ikäänkuin peläten ettei häntä oltu ymmärretty. "Melirytos on viaton! Melirytos on vapaa!" Näillä sanoilla näytti hän paperia, käskyä oikeuspresidentiltä jättämään vangin hänen huostaansa.
Silmänräpäyksen seisoi Melirytos paikallaan liikkumattomana, senjälkeen levitti hän kätensä ja painoi Aglaian ja Skuludiksen sydäntään vastaan.
Mutta Aglaialle oli tämä muutos syvimmästä tuskasta ollut liian suuri, hän pyrskähti äkkiä itkemään ja hänet täytyi kantaa kotiin.
Joukko päästi valtavan riemuhuudon, sillä niin katkeroittunut kuin se olikin yleisesti rakastetun Metaksaan murhaajaa kohtaan, täytti kuitenkin julistus Melirytoksen viattomuudesta, joka siihen asti oli nauttinut yleistä kunnioitusta, kaikkein mielen mitä vilkkaimmalta tyydytyksellä.
Prokuraattori vei vangin heti tuomioistuimen eteen, joka jo oli kutsuttu ylimääräiseen istuntoon.
"Herraseni", alkoi hän "koska meidän velvollisuutemme on julistaa totuus niin pian kuin me pimeyden läpi olemme tunkeutuneet siihen, olen minä virkani puolesta ja yhtyen presidenttiin, keskeyttänyt tuomion täytäntöönpanon Melirytosta kohtaan, jottei viattoman veri tulisi meidän lastemme yli."
Tämän alkulauseen jälkeen luki hän sen kirjeen, jonka Serlendis oli kirjoittanut hänelle ja joka kuului seuraavasti:
/#Yleiselle syyttäjälle.
Mitä oikeuden edessä on sanottu koskeva murhatun Metaksaan testamenttia, oli valhe. Testamentti Melirytoksen hyväksi on ainoa oikea, kun taas testamentti hänen sisarenpoikansa Gregoriksen hyväksi on väärennys. Minä itse olen yhdessä Gregoriksen kanssa kokoonpannut sen, kun hän lupasi ottaa minun tyttäreni vaimokseen. Gregoriksella oli avain enonsa taloon. Hän hiipi sinne yöllä ja pakotti enonsa uhkaamalla murhata hänet allekirjoittamaan testamentin. Kun hän kuitenkin pelkäsi, että Metaksas peruuttaisi ne määräykset, mitkä hän oli tehnyt väärennetyssä testamentissa, tukahutti hän hänet tyynyillä. Minä liitän tähän kirjeen Gregorikselta, jossa hän varomattomasti kyllä tekee selvää rikoksestaan. Jos haluatte etsiä murhaajaa, niin menkää minun huvilaani Biskopiossa; siellä löydätte hänen ruumiinsa, sillä minä olen ehtinyt ennen oikeutta. Tunnin kuluessa hän on kuoleva myrkytetystä viinistä, jota hän tulee juomaan minun pöydässäni, ja pistoolinkuula on lävistävä hänen päänsä, sillä se lurjus on pettänyt minun tyttäreni ja uskottomuutensa kautta saattanut hänet kuolemaan. Elkää kieltäkö minun tyttäreltäni kunniallista hautausta. Hän oli tunnottoman roiston viaton uhri. On aivan suotta etsiä minua, sillä kun tämä kirje ehtii teille, olen minä jo aikoja sitten lähtenyt Syrasta.
Serlendis. #/
Kun yleinen syyttäjä oli lukenut tämän kirjeen, jätti hän sen sekä siihen liitetyn kirjeen Gregorikselta ja virkkoi: "Minä vaadin Melirytoksen vapauttamista."
Tuomarit vetäytyivät neuvottelemaan, mutta palasivat melkein heti takaisin. He selittivät yksimielisesti Melirytoksen olevan viattoman murhaan.
Serlendiksen huvilassa heti senjälkeen pidetyssä tarkastuksessa löydettiin ruokasalin pöydältä illallisen jäännökset ja pöydän vieressä lattialla Gregoriksen verinen ruumis tuskasta muodottomiksi vääntyneinä piirteineen — ja toisella puolen salia sohvalla — Smaragda morsiuspuvussaan, kädet ristissä rinnalla ja kukkakruunu päässä.
Gregoriksen ruumis vietiin pahantekijäin hautauspaikalle.
Smaragda parka sitävastoin haudattiin kaikilla juhlamenoilla. Koko kaupunki seurasi häntä haudalle.
Niiden monien joukossa, jotka seurasivat häntä hänen viimeiseen lepopaikkaansa, oli myöskin Marigo Pangalos. Hän oli kokonaan puettu mustaan pukuun, jota hän ei enää koskaan jättänyt, kun hän sulkeutui koko ijäkseen luostarin muurien sisälle.
Taasen vapaana riensi Melirytos ikävöivän kiirehtivillä askeleilla rakastettunsa kotiin, missä tämä, vaikka vielä kärsivänä, ikävöiden odotti häntä.
Viisikymmenluvun lopussa eli Kolkiksessa Euboiasaaren pääkaupungissa muuan, kerjäläinen, jonka linnunsulilla, ketunhännillä ja muilla esineillä koristetut lumput antoivat lapsille aihetta moniin kiusantekoihin. Tämä onneton oli Serlendis.
Hänellä ei ollut tarpeeksi rohkeutta antautuakseen oikeudenmukaisen rangaistuksen alaiseksi, vaan oli hän paennut ja pakomatkallaan saapunut Euboiaan.
Eräänä päivänä kuljeskeli hän meren rannalla kaupungin ulkopuolella. Hänen askeleensa olivat horjuvammat ja hänen sielunsa pimeämpi kuin koskaan ennen. Aurinko laski paraillaan ja meri loisti ja kiilsi laskevan auringon säteiden kultaamana. Ukon heikot silmät seurasivat samein silmäyksin pilvien kulkua, jotka taivaalla vetäytyivät yhteen kummallisiksi kuvioiksi ja haamuiksi taasen pian hävitäkseen. Äkkiä kiinnitti hän katseensa yhteen tällaiseen utukuvaan, joka sukeltautui esiin kaukaisuudessa ja joka hyvin eksyttävällä tavalla oli naishaamun kaltainen.
"Smaragda, rakas lapseni", huudahti hän, ihastuneena levittäen kätensä. "Puoli maailmaa minä olen samonnut, vaeltanut yli vuorien ja laaksojen sinua etsien, ja täällä minä sinut vihdoinkin löydän. Sinä odotat minua! Elä väisty syrjään! Minä tulen, minä tulen!"
Hän otti askeleen mielikuvituksensa luomaa kuvaa kohti, hänen jalkansa kompastui ja jyrkältä kallioita suistui hän mereen, joka ainiaaksi peitti hänet.