On sunnuntai-päivä, vanha Aapeli ja pelimanni ovat menneet maihin hieman jaloittelemaan. Minä olin heitä saattamassa veneellämme ja palasin sitten yksinäni lautalle.
Minä olenkin nyt aivan yksin, sillä myöskin Hilpas on kateissa. Jo eilisiltana hän lähti eikä ole vieläkään palannut. Missä kulkenee omilla retkillään, kenties Kiviharjun ylpeää Annikki tytärtä saattelemassa, kenties muualla. En minäkään viihdy yksin lautalla, vaan lähden soutelemaan ja siellä minä viihdyn erinomaisesti. Tuulta ei ole paljoa, vain Hopeasaaren eteläkärjen riutoilla hiukan kohahtelee vaahtopäitä, mutta kun soudan siitä ulommas selälle, keinuu vene sävyisästi päivänkilossa välkkyvillä aalloilla. Joskus vain hankasen kohdalta tyrskähyttää hiukkasen vettä vaatteilleni, tuollaisen ystävällisen tervehdyksen, mutta se ei ole mitenkään vaarallista. Voin vaikka jättää veneeni kokonaan aaltojen valtaan ja paneutua teljolle selälleni, tuutia ja heilahdella siinä, tarkastella taivaalla ajelehtivia poutapilven hattaroita ja nauttia sunnuntaipäivän pyhäisestä rauhasta.
Niin, missäpä lieneekään se rauha niin täydellinen kuin täällä Koitereen vesillä. Ei täällä häiritse huvijahdit, ei höyrypursien ja moottorien sätkätys tai muut sunnuntaimatkailijain venoset soiluvien salmien ja saarten välisten selkien yksinäisyyttä. Ei niin ainutta vesien kulkuneuvoa näy liikkeellä ja saarien metsät näyttävät myös kauempaa katsoen niin vehmailta, kuin ei ihmiskäsi niitä vielä konsanaan olisi koskenut. Tuolta rantavaaroilta vain paistaa pienen pieniä peltotilkkuja, joilla vihannoi kaunis vilja. Mutta ei sieltäkään kohoa tänä päivänä kaskisavuja. Siellä levätään myös, noissa pikku taloissa, paistatellaan päivää nurmikoilla. Tyttärien aitassa istuskelee naapurin sorea poika, tai on nuori väki mennyt marjatielle, ensimäisiä ahojen reunamilla kypsyneitä mansikoita poimimaan.
Minä lepäilen teljolla, annan aaltojen kuljettaa venettäni minne mielivät. Mitäpäs minä matkani määrästä. Aurinko alenee tosin, jo näkyy joutuneen iltapäivä, mutta vähitellen asettuva aallokko keinuttaa sitä pehmeämmin, melkein unettamaan rupeaa.
Mutta mitäs sieltä kuuluu, aallokon vaimeaa kohua rannan kiviä vasten? Ja tuossahan vilahtelee jo metsääkin, korkeita rantakuusia melkein pääni päällä. Olenpa nähtävästi ajautunut jonkun saaren rannalle aivan huomaamattani. Minä nousen istumaan ja tarkastelen ympäristöä: Totta totisesti, tämähän on Soidinsaari! Tännekö siis aallot minut kuljettivatkin!
No eipä sitten, tarkastellaan hiukkasen tätä saarta, kun on kerran tänne asti jouduttu. Siinä minä olen aivan saaren pohjoispääkallioiden alla. Selänpuoleisella sivulla näkyy olevan hiukan rannasta ulkona luotoja ja matalikoita, mutta niiden ja rannikon välillä on parahiksi tilaa. Siinä minä soutelen, painun välistä pieneen lahukkaan, jonka perältä paistaa hietikkoläikkä, kierrän taas kivikkoniemekkeen. Saaren luonto muuttuu vähitellen etelään päin, ilmestyy lehtimetsää rannan kuusikon lomiin ja tuossapas avautuu jo hiukkasen suurempi lahti. Sen perällä näkyy olevan pieni niittypatama ja niityn takana paistaa solkeva koivikkometsä, korkeaa koivikkoa, rungot tasaisen kauniit ja valkeat. Vaan mitäs sieltä vilahti valkean koivikon keskeltä? Punaistahan sieltä, pikku rakennuksia… karjamökki!
Löytyipäs!
Näin jouduin minä Soidinsaaren pienen karjamökin venevalkamaan. En ollut tänne asti aikonut, vaan tuuli toi tahtomattani. No samahan se, saipa hieman tarkastella tätä valkamaa, jos ei muuta mitään. Venettä täällä näkyy harvoin käytetyn, nähtävästi on kiviharjulaisten vakituinen venevalkama saaren toisella puolella, täällä ovat telapuut aivan kulumattomat.
Mutta uimaranta on tässä, ihana uimaranta. Rannan heinikkoa on tallattu, pehmoisessa hietikossa näkyy avojalan jälkiä, siroja pikku jälkiä. Soidinsaaren karjamökin sirkeäsilmäinen emäntä on tässä kylpenyt, ah, tuossahan on kannon päässä saippuapalanenkin, jolla on peseytynyt.
Minä nenästän veneeni rannalle, teen uteliaana huomioitani. Onpas täällä rauhallista, tuossa avautuvat laajat selkävedet, vain kaukaa näkyy vehmaita saaria, luultavasti nekin asumattomia. Mitäpäs muuta, tietysti ne ovatkin asumattomia, olenhan minä täällä tyhjässä autiomaassa, löytöretkeilijä, alkuaikojen mies. Minä olen jo löytänyt näistä viljavista vesistä raudan siemenen ja nyt olen minä lähtenyt uusille löytöretkille etsimään itselleni mieluisaa asuinsijaa. Ja minä olen kuullut kumman tarinan, että täällä Koitereen sadan saaren joukossa olisi yksi ihmeellinen onnensaari. Malmimiesten nuotiolla sitä tarinaa kerrotaan: Sen saaren notkelmissa on ihana kasvullisuus, luojan itsensä siunaama, niin että mieluisaa olisi siellä asua kalaiset rannat ympärillään. Ja minä tiedän vielä jatkoakin siihen tarinaan, minä tiedän että siinä onnensaaressa elää ypöyksinään kaunis ruskeasilmä tyttö. Vanhemmistaan ja heimostaan on hän eksynyt ja joutunut siihen salaperäiseen saareen ja siellä on hänellä pieni karjamökki. Ja on luvattu, että joka tämän onnensaaren löytää, se saa omakseen sen ruskeasilmäisen tytön, karjamökin, koko saaren kalaisine rantoineen, se miekkonen löytää itsellensä siunatun onnelan tämän aution ja asumattoman maan keskellä. Monet ovat sitä saarta etsineet, mutta eivät ole löytäneet. On sellainen suojelijansa sillä saarella, jos joutuu veneineen sen lähettyville, silloin lyö sumun vesille, sillä tavoin eksyttää. Tai voi käydä vielä pahemmin, nousee äkkimyrsky, hukuttaa veneen ja kaikki sen salaperäisen saaren louhisille rannikkoriutoille.
Mutta minäpäs olenkin nyt löytänyt sen salaperäisen onnensaaren. Näenhän minä sen ruskeasilmän tytön paljaiden jalkojen jäljet tuossa rantahiekalla ja tuolta koivikosta kumottaa myöskin karjamökki. Ja nyt lähden minä onnenpoika jatkamaan löytöretkeäni. Kun ei vain se ruskeasilmä tyttö sattuisi olemaan kotona, jotta saisin ensin hiukkasen paikkoja tarkastella.
Niittypataman reunaa vie polku karjamökille, vain hiukan tallattu polku. Sen minkä ruskeasilmä on sitä tallannut täällä uimarannassa käydessään. Ja tuo niitty näkyy olevan vasta metsästä raivattu, siellä täällä suuria, miehen korkuisia kiven möhkäleitä, mutta niiden lomissa kasvaa sankka heinikko. On siinä maaperässä voimaa, putkia tunkee miehen mittaisia, villiä nurmikasta ja lehtiheinää ja kukkia vaikka mitä lajia. Yhtenä helakan kirjavana mattona koreilee koko pieni niittytiera ja lemu on niin väkevä, että järveltä tultua nenään aivan pistää. Ei tarina valehdellut, niin on todella kuin luojan itsensä siunaama tämän saaren kasvullisuus sen ruskeasilmän tytön onneksi ja kesäisten päivien iloksi.
Minä sain rauhassa vakoilla paikkoja, karjamökillä ei ollut ristinsielua. Pikkuisen tuparakennuksen takana olevalla metsään raivatulla aukeamalla kyti puoleksi sammunut savus ja sen ääressä märehti kylläisiä lehmiä, toiset jo makuulla, toiset seisaalla torkkuen. Aikaisinpa emäntänsä oli ne palastellut ja lypsänyt, niin köllehtivät siinä tyytyväisinä. Pienen tuparakennuksen eteisovi oli avoinna, kurkistin siitä sisään ja huomasin tuvan ovenkin avonaiseksi. Se oli soma pikku tupanen, pöydällä iso röykkiö piimimään asetettuja maitopyttyjä, päällä päreistä tehdyt ritilät suojaamassa niitä kärpäsiltä.
Olipahan tämä lumottu paikka, aivan kuin näkymätön hengetär täällä emännöisi, jalan kapseen kuulumatta askaroisi. Sen huomaan oli jätetty kaikki, hyvän suojelijan valvontaan, ei pelätty varkaita. Niin, mitäpäs niistä olisi pelättykään, eihän tätä salaperäistä onnensopukkaa vielä kukaan ennen ollut löytänyt. Minä olin täällä ensimäinen vieras, minä onnellinen löytöretkeilijä.
Minä palaan pikku pihamaalle. Sen toisessa reunassa on koivujen varjossa aivan erillään pienen pieni aittatönö, sekin punaisella ruostemaalilla sivelty ja hyvin hauskan näköinen, ihan kuin mikä puistikkoon kyhätty leikkihuone. Ahaa, sielläpä se onkin ruskeasilmän tytön makuusuoja, tämän onnensaaren valtijattaren salattu neitsytkammio, jonka kynnyksen yli ainoakaan mies ei ole vielä jalkaansa astunut.
Minä menen uteliaana aitaa ovelle, pysähdyn siihen vaistomaisesti henkeäni pidättäen, etten vain säikäyttäisi tämän onnensopukan näkymätöntä hengetärtä. Sitten varovasti kosketan ovea, painan sitä hiukkasen… ovi aukeni! No en minäkään astu tämän kynnyksen yli, en tunkeudu tähän pyhitettyyn suojaan, vain hiukkasen ovelta kurkistan. Sisällä vallitsee puolihämärä, katonrajasta vain kuultelee päivänvalo. Nurkassa näkyy puhdas vuode, orsilla naisen vaatteita ja vastaani lemuaa hajuheinä, johon sekoittuu noista vaatteista ja tuosta vuoteesta lähtevä hyväilevä lemu, selittämätön tenhovoima, jota ei unohda milloinkaan, kun on kerran sen saanut tuntea kauniina kesäisenä iltana maalaistytön aitan ovella seistessään. Siinä lemussa on alkuperäisen luonnon syvää runoutta, se lumoaa nuoren korvenraatajaurhon, sytyttää hänen poveensa syvän onnenkaipuun ja oman kodin ikävän.
Lumottuna seison minäkin, löytöretkeilijä, alkuaikojen erämies, ruskeasilmän saaren tytön neitsytkammion ovella. Sitten vedän oven hiljaa kiinni ja istahdan siihen rappusille odottamaan.
Siinä istun, riisun hattuni ja annan mielikuvitukseni vapaasti kulkea tarujen kaunista polkua. Ympärilläni on niin hiljaista, vain sammuvan savuksen luota kuuluu silloin tällöin vaskikellon helähdys. Se helähdys muistuttaa, ettei elämä täällä ole nukahtanut salaperäiseen, loihdittuun uneen. Se levähtää vain sunnuntai-illan rauhassa ja hiljaisessa levossaan se kertoo hyväilevää tarinaansa tämän rauhanmajan sirkeäsilmäisestä haltijattaresta. Sen haltijattaren, ruskeasilmän tytön henki täyttää koko tämän paikan, hänen kätöstensä jälkiä näkyy kaikkialla. Ja minä löytöretkeilijä olen nyt tullut tänne, odotan vain hänen saapumistaan ottaakseni hänet ja koko tämän salaperäisen saaren omakseni. Onhan tarinassa luvattu niin, että se onnellinen mies, joka tänne tiensä löytää, perille asti pääsee, saapi myös tämän onnelan pitää. Niin on luvattu tarinassa ja tietysti minä pidän tämän omanani. Tuonne alan raivata uusia viljelysaloja, tuohon pitkin rantaa tulee kaunis niitty ja tuolta metsästä näkyvän jyhkeän kallion alle, siihen avataan laaja ojitus, jossa raskastähkäinen vilja lainehtii. Ja tuohon pihamaalle laitetaan kaunis kukkamaa… hänelle iloksi. Siinä on jo nyt pieni pyörylä, mutta sitä laajennetaan, laitetaan uusia penkkejä. Mutta tämä aitta täällä koivujen siimeksessä, tämä on meidän häähuoneemme. Ja tämän oven me silloin… hääyöksemme… kaunistamme koivunlehvillä. Siellä salaperäisessä hämyssä me vihkiydymme toisillemme ja vasta katonraoista kurkistelevat aamuauringon säteet näkevät meidän suuren onnemme.
Niin minä uneksin ja minusta tuntuu naurettavalta muistella kummia kuulemiani ihmissuvusta, joka on kerran elänyt suurissa kaupungeissa kummallisissa kivestä tehdyissä rakennuksissa, aivan kuin niihin elävältä muurattuina, sullottuina satoja ihmisiä samaan suojaan päälletysten, toistensa ylä- ja alapuolelle. Ne kaupungit ovat nyt hävinneet maan päältä ja koko se omituinen ihmissuku on näivettynyt ja kuollut sukupuuttoon ja minä olen täällä uuden sivistyskauden tienraivaaja. Enkä minä kaipaa niiden hävinneiden kaupunkien onnea, niiden näivettyneitä nautintoja, minä olen löytänyt itselleni uuden onnelan satasaarisen Koitereen keskeltä. Hyvä kohtalo on minun veneeni ohjannut tähän satujen saareen, jonka maaperää ei ennen minua vielä yhdenkään miehen jalka ole tallannut. Ja tänne minä jään, täällä lasken vankan perustuksen uudelle terveelle sivistyskaudelle, ja hän, ruskeasilmäinen saaren tyttö, on tuleva uuden voimakkaan sukukunnan kantaäidiksi. Häähuoneeni ovella nyt odotan hänen saapumistaan.
En minä huomannutkaan, milloin hän oli siihen pihamaalle ilmestynyt. Hän se todella oli, Kaisu, minun unelmieni ruskeasilmä, ja täysinäinen marjatuokkonen oli hänellä kädessään.
Hämilleen hän tuli minut nähdessään, punastuen hän ojensi minulle kätensä tervehdykseksi.
Miten ihmeessä minä olinkaan tänne löytänyt, alkoi hän tiedustella.
Mutta minä nauroin: Olikos siinä sitten mitä ihmettelemistä! Eikös hän tietänytkään vielä kuka minä olin, eikös hän tietänyt, että minä olin onnellinen löytöretkeilijä, aivan erikoisesti onnen suosikki. Suopea tuuli oli tuonut minun veneeni airon nostamatta tämän salaperäisen saaren rantaan, suoraan tuonne niittypataman alla piilevään venevalkamaan.
Minä sain jo Kaisunkin nauramaan. Olinpas minä, runoilija, juttelin aina sellaisia hullutuksia!
Eivät ne olleet hullutuksia, ne olivat löytöretkeilijän todellista elämäntarinaa. Ja minä kerroin Kaisulle, miten pitkälle minä jo olin ennättänyt löytöretkelläni… melkein jo hääyöhömme asti.
Olipas se… vähän liian nopeaa menoa, aivan liian nopeaa! Kaisun kasvot värjäsi kaunis puna, mutta sitten hän reipastui ja sanoi, että pitihän minun, löytöretkeilijän, nähdä hiukkasen enemmän tätä saarta. Jos en sitten sattuisi mielistymäänkään ja katuisin vielä kauppojani!
Ja Kaisu ehdotti, että kapuaisimme siihen läheltä metsän suojasta näkyvälle kalliolle. Se oli hänen näköala-kallionsa, paljon paljon korkeampi kuin se meidän kalliomme siellä Hopeasaaren rannalla. Koko saaren eteläpää ja paljon muutakin sanoi Kaisu näkyvän sinne ylös, niin että sieltä saisin tarkastella, miellyttikö tämä saari vai ei.
Kaisu vei marjatuokkosensa aittaan. Sitten sieltä kalliolta palattua tarjottaisiin löytöretkeilijälle marjamaitoa, sitten vasta, ei ennen!
Ylös kalliolle johti metsästä jyrkkä mutkitteleva polku. Siinä olikin hikeen asti kapuamista, ennenkuin kallion laelle jouduttiin. Kaisulle oli polku entuudestaan tuttu ja hänpä minulle tietä näytti, kevyesti kuin pikku vuohi hän hyppeli kiveltä kivelle. Minä ehdin vain nähdä hänen joustavien nilkkojensa vilahtelun ja hänen komean palmikkonsa heilahtelun notkahtelevilla lantioilla. Välistä hän vilkaisi taakseen posket hehkuen, silmissään reipas ilon hohde. Työllä ja tuskalla minä perässä pysyin, yritin välistä hänet kiinni tavoittaa, mutta siinä jo Kaisu livahti käsistäni, keikahti ylemmälle kallion kielekkeelle ja ilakoiden hän nauroi sieltä minulle.
— Etpähän tavoittanut!
— Saanko kopata syliini, jos tavoitan?
— Saat!
Nyt alkoi hengen päälle käypä kilpajuoksu. Minä en enää ehtinyt katsoa mihin jalkani harppasin, vaistomaisesti seurasin vain Kaisun jalkojen nopeita liikkeitä, hyppelin umpimähkään. Kaisu pakeni edelläni hengästyneenä, oli jo pääsemässä aivan kallion huipulle, mutta silloin… huiskis! Hänen jalkansa lipesi pahasti melkein viimeisellä hypyllä, hän horjahti ja putosi suoraan minun syliini. Vähältä piti, etten menettänyt tasapainoani ja molemmat lähteneet vierimään yhtenä keränä jyrkkää louhikkorinnettä alas.
Minä olin voittanut, tiukasti pitelin huohottavaa saalistani, kannoin hänet lopun matkaa sylissäni. Kaisun palmikko kääriytyi käsivarteni ympäri, minä tunsin miten rajusti hänen sydämensä löi. Kaisun posket hehkuivat ihanammin kuin milloinkaan, ja Kaisun katse, jonka vain vilahdukselta tapasin alas luotujen luomien alta, siinä oli arkaa odotusta, melkein pelästystä, mutta se oli sittenkin hyväilevä, antautuva. Mutta minä en suudellut Kaisua, en vielä! Kosketin vain huulillani hänen korvaansa ja kuiskasin:
— Sinä et pääse pakoon minulta, et pääse, ruskeasilmä tyttö!
Omituista oli saaren eteläpään luonto. Vähän päästä samanlaisia, ehkä hyvän joukon matalampia kallionyppylöitä kuin se, jolla me seisoimme. Muutamat kalliot olivat aivan yksinäisiä möhkäleitä, aivan kuin luoja olisi ne kiireessään sinne viskonut ehtimättä mitenkään reunuksia pienemmillä kivillä täytellä ja tasoitella. Kallioiden välisissä notkelmissa kasvoi lihavaa lehtimetsää, jonka keskeltä kohosi siellä täällä jättiläissuuri naavakuusi, paikoilleen harmaantunut metsänvartija. Sinne tänne oli raivattu pieniä niittypatamia, ne näyttivät vain kämmenen levyisiltä, mutta Kaisu kertoi niiden antavan runsaasti heinää.
Niin, Kaisu vilkastui pian, unohti arastelunsa ja alkoi näytellä minulle, missä notkelmassa oli paras heinänkasvu, mistä oli löydettävissä kauneimpia kukkia, oikein väkevätuoksuisia ja niin puhdasvärisiä, ettei missään vertoja. Ja metsässä kun siellä muutamin paikoin kasvoi angervoa. Se ulottui kainaloihin asti ja laajat lehvät peittivät tiheänä katoksena maanpinnan. Siellä oli runsaasti koppelon ja teiren pesiä, ilmankos tämän saaren nimi olikin Soidinsaari. Siellä ne angervotiheikön kätköissä pesivät ja siellä ne suuret poikueet nyt jo emonsa perässä juosta piipersivät. Oli hän niitä nähnyt joka päivä, mutta menepäs niitä sieltä kiinni tavoittamaan.
— Ja tuolla on meidän suuri luhtaniitty saaren eteläpäässä, näetkös?
Näinhän minä hyvin. Luhta näytti näin kaukaa katsoen ulottuvan siellä aivan kiinni mantereeseen, nähtävästi oli salmi siltä kohdalta hyvin matala. Pääsiköhän sieltä ensinkään veneellä kulkemaan?
— Pääsee sieltä, mainiosti. Ei tämä saari mantereeseen kiinni kasva!
Sepä oli hyvä asia tietää, että pysyttiin mantereesta erillään. Rajat piti olla selvät ympäriinsä, sitten tämä saari oli niinkuin olla piti, oikea muusta maailmasta eristetty onnensaari, löytöretkeilijän unelmoima saari.
Kaisu punastui ja loi silmänsä maahan. Ja sitten me läksimme alas, sillä siellä somassa aittamökissä odotti se luvattu marjamaito..
Ah, ystäväiseni, kaunis ruskeasilmä, minkä paikan oletkaan vallannut sydämessäni! Jo toisen kerran olen ollut luonasi Soidinsaaressa ja nyt sieltä palattuani muistelen tätä matkaani, muistelen sinua.
Ei minulla ole vähintäkään halua mennä nukkumaan, vaikka aamun aurinko jo raottaa silmäänsä Liuskavaaran takaa, vesillä karehtii aamutuuli ja hienoisena häilyvä yön usva alkaa Liuskalahden suulta haihtua. Mitä minä nukkumisesta, minä olen suudellut sinua, suudellut ensimäisen kerran, monta kertaa, ja ne suudelmat korvaavat minulle monta valvottua yötä. Jokainen niistä erikseen korvaa monta yötä ja jokainen kauniiden silmiesi katse korvaa myös paljon, hyvin paljon.
Mitä minä nukkumisesta! Tuolla tuohimajassa kuorsata jyristävät kilpaa vanha Aapeli ja pelimanni. Ja Hilpaskin on siellä, on tällä kertaa aivan ihmeeksi, ei ole Hopeasaaren perijättären luona, ei ole Kiviharjun ylpeän Annikin aitassa. Lieneeköhän Hilpas vielä yrittänytkään Annikin aittaan vai pelkääkö Kiviharjun valpasta keisaria, se tyttösankari.
Mutta mitäpäs minä Hilpaksesta, nukkukoon rauhassa. Nukkukoot kaikki herran rauhassa tuolla majassaan, en tahdo heidän makeata aamu-untaan häiritä. Lähden hiljaa lautalta ja kapuan ylös rantakalliolle. Sinne näkyy niin hyvin Soidinsaari nousevan auringon säteiden kultaamana.
Kaisukin nukkuu nyt siellä somassa pikku aitassaan, uinailee kevyttä virkistävää aamu-untaan. Nuku rauhassa ruskeasilmä! Kauan me valvoimmekin tänä yönä, istuimme siellä aitassa lepattavan kynttilä tuikun valossa. Ja siellä minä suutelin sinua, ensimäisen kerran.
Ei, ei, minä tahdon muistella koko illan tapahtumat alusta alkaen, elää ne uudestaan. Siellä aholla me ensin olimme, marjoja poimimassa. Minä saavuin jo hyvissä ajoin karjamökille, aurinko oli vielä korkealla taivaalla. Mutta Kaisu oli jo lopettanut iltatyönsä, olipa ennättänyt jo käväistä uimassakin. Niin lähdimme me ensin marjoja poimimaan, pitihän meidän taasen saada marjamaito illaksi. Me poimimme molemmat samaan tuohiseen, Kaisun tuohiseen, ja se oli hauskaa hommaa. Kun me kumarruimme saman mättään ääreen, solui Kaisun pitkä palmikko yhtenään siihen käsiemme väliin, viisti maata marjaterttuja hipoen, pyrki alati häiritsemään minun työtäni. Pitihän sitä siirtää hiukkasen syrjään marjaterttujen päältä. Kaisun posket hohtivat ja hän nauroi ruskeat silmät ilakoiden, sanoi minun huolehtivan enemmän hänen palmikostaan kuin marjojen poimimisesta.
Sitten me käväisimme siellä muutamassa kallioiden välisessä notkelmassa, poimimme sieltä niitä Kaisun ihmeellisiä kukkia. Kahlasimme heinikossa ja jouduimme lopuksi etsimään koppelon ja teiren poikueita sieltä angervotiheiköstä. Niitä me emme kuitenkaan löytäneet, Kaisu selitti meidän myöhästyneen. Koppelo- ja teiriemot olivat aamuvirkkua väkeä, mutta iltaisin ne veivät suuren perheensä hyvissä ajoin makuulle. Ja kun ne kerran olivat painautuneet sinne angervotiheikköön, koko perhe emon siipien suojaan, ei niitä saanut liikkeelle, jollei sattunut suoraan päälle tallaamaan. Olikos hän muka nähnyt sellaista makuulle mennyttä perhettä? Oli hän nähnyt ja se oli hyvin soma nähtävä, mutta sääli hänen mielestään oli niitä silloin säikytellä.
Kaisu rakastaa kaikkia lempisaarensa asukkaita, hellii ja suojelee niitä. Ei tälle saarelle ansojakaan syksyllä viritetä, sillä hänen isänsäkin tahtoi, että Soidinsaaren piti olla rauhoitetun, kun oli kerran sen nimen saanut.
Näin Kaisu kertoili. Ja sitten me kirmasimme taasen kilpaa sinne korkealle näköalakalliolle. Mutta ei, minä en saanut tällä kertaa kopata häntä syliini, en vaikka! Meillä oli mukana kukkurapää marjatuohinen ja suuri kimppu kukkasia ja niitä piti tietysti varoa. Niin että minä sain tyytyä kulkemaan hyvin siivosti, ei mitään sellaisia joutavia vallattomuuksia.
Hyvän aikaa me istuimme kalliolla. Laskeva aurinko aivan kuin tahallaan viivytteli taivaanrannalla tehdäkseen hiukan pitemmäksi Koitereen saarisia selkiä ja rantavaaroja hyväilevän iltahetken ihanuuden, meidän iltahetkemme ihanuuden. Kaisu kyllä väitti nauraen, ettei se ollut meidän vuoksi, ei aurinko meistä välittänyt, mutta oli toisia, joista se välitti. Ketäkö ne toiset olivat? Kaisu kävi äkkiä vakavaksi: Ne olivat raskasta työtä tekeviä korven raivaajia, jotka tuolla syvien metsien ja erämaiden piilossa jumalan mieliksi uusia viljamaita avasivat. Niitä kesäinen aurinko rakasti. Aurinko tiesi heillä olevan niin paljon huolta elämässään, kun pitkän päivän seurasi korkealta paikaltaan heidän uupumatonta aherrustaan. Siksi se tahtoikin heille suoda pitkän ja ihanan iltahetken, levon ja rauhan pyhitetyn hetken, ihanamman ja rauhaisamman kuin missään muualla. Niin se oli, pitihän kesäisen auringon olla heidän ystävänsä, kun muualla oli ihmisille suotu niin paljon kaikenlaista muuta hyvää.
Kaisun posket hehkuivat lämpimästi, kun hän tätä vakuutti. Hän uskoi siihen, armas ruskeasilmä, hän oli korven raivaajien tytär ja hänellä piili syvällä lämpöisen povensa kätkössä puhdas isiensä usko, luonnon väärentämätön uskonto. Ja minäkin tahdoin tulla sen uskon palvojaksi, tottahan aurinko silloin hiukan meistäkin välittäisi. Mutta Kaisu jo unohti vakavuutensa, nauroi ja selitti, että auringon suosioon oli vaikea päästä, hyvin vaikea. Varsinkin meikäläisten! Minkäkö vuoksi juuri meikäläisten oli vaikea? Hyvä isä, mitäs ansioita meillä sitten oli! Kaisu nauraa helähytti raikkaasti: Olimmepas me, kun luulottelimme itsestämme niin paljon, mokomat malminnostajat. Semmoisistako aurinko! Emmehän me muuta tehneet, kuin tyttöjen perässä juoksimme, niinkuin esimerkiksi se meidän Hilpas ja minä sitten toinen hyvä!
Vai sillä tavoin! Monenkos perässä minä olin juossut, monenko, jos sai luvan kysyä?
— Mistä sen tiesi, monenko! härnäsi Kaisu. Hän oli löytänyt kukkien joukosta heinänkorren, keihästi siihen marjatuohisesta mehukkaan mansikan ja piteli sitä veikistellen suipistettujen huultensa edessä. Siristeli silmiään ja toisteli: Mistä sen tiesi, monenko perässä olin juossut. Vai uskottelinko minä muka, että olin elänyt erakkona siellä suurissa kaupungeissa. Pyh, semmoinen erakko minä olin, mokoma!
Totisesti minä olin erakko, sen sai uskoa! Olin aina ollut hiukan erakko ja nyt olin lopullisesti päättänyt vihkiytyä siihen hurskaaseen säätyyn. Tänne rakentaisin pienoisen erakkomajan ja siinä palvoisin aamusta iltaan yhtä ainoata jumaluutta, tämän salaperäisen onnensaaren suojelushengetärtä. Nauroiko ruskeasilmäni minulle, eikö uskonut sanojani? Saatiinpa nähdä, minä olin hurskaaksi tunnettua sukua, esi-isissäni oli ollut vuorotellen tietäjiä ja pappeja, siis kauttaaltaan lujaa hengellistä pohjaa. Ja minun uskoni kirkastuisi paastojen ja katumusten kiirastulessa.
Kaisu haukkasi hiukan heinänkorressa olevan marjan reunaa ja ojensi sitten marjan mielistellen minulle.
— Kas tästä saat, erakko, mutta vain hiukkasen, hiukkasen maistaa. Ja toiselta puolen, ei samalta puolen kuin minä. Ei, ei se mitenkään sovi, katumusta aloittelevan erakon samalta puolen maistaa!
Mutta minäpä tartuin marjaa ojentavaan käteen ja maistoin kuin maistoinkin samalta puolelta, vaikka Kaisu koetti tempoa ja vääntää voimiensa mukaan. Siinä oli vähällä kaatua marjatuohinen ja ties mitä vahinkoja siinä olisi tullutkin, mutta Kaisu ponnahti äkkiä minun käsistäni seisaalleen ja selitti, että nyt meidän piti lähteä jo kotiin. Siellä sitten tarjottaisiin erakolle marjamaitoa, jos erakko osaisi olla oikein siivosti. Muuten ei tarjottaisi mitään, ovi kiinni vain ja erakko saisi jäädä ulkopuolelle katumusharjoituksiaan aloittamaan!
Aurinko oli jo laskenut, kallion alla koivikossa oli runsaasti yökastetta, niin että Kaisun piti kannatella hameensa helmoja estääkseen niitä kastumasta. Karjamökin pihalla asui kesäyön rauha, lehmät nukkuivat sammumassa olevan savuksen ääressä. Rantaniityltä hiipi usva pehmeänä aivan pihakoivikon reunaan, mutta sitä ylemmäs se ei päässytkään, koivikosta tuleva lämmin hengähdys käännytti sen takaisin. Se lämmin yön hengitys tuntui karjamökin pihamaalla niin hyväilevältä, se suojeli Kaisun kukkamaata hallalta, joka tuolla notkelmissa hiiviskeli.
Me istumme kynttilätuikun valossa Kaisun somassa aittamökissä. Siihen pikku pöydälle toi Kaisu maitokannun ja lautaset, siinä söimme me maukkaan marjamaidon ja nyt me tarkastelemme Kaisun ja hänen siskojensa käsitöitä. Niitä on aitan orsilla hyvä joukko, toiset valmiita, toiset keskentekoisia. Missäkö he olivat oppineet näin sieviä käsitöitä valmistamaan? Olivathan vain oppineet, äidiltään, ja olivat he käyneet käsityökursseillakin siellä Hiislahden kansakoululla. Pitihän sitä sen verran!
Orren alle on seinänrakoon pistelty hajuheinäkimppuja. Kaisu muuttaa kukkamaljakkoon puhtaan veden ja sovittaa siihen ne meidän poimimat tuoreet kukkaset. Kun minä katselen hänen askarteluaan, niin tulee minun kuvaamattoman hyvä olla. Kaisun tukka on löyhtynyt ja hän on pukenut ylleen väljän iltapuseron, hänen koko olennostaan huokuu niin lämmin ja hyväilevä neitseellisyys.
Ja sitten me taas istumme niiden käsitöiden ääressä. Oliko se kynttilän syy vai minkä, Kaisun posket näyttävät minusta hiukan kalvenneen. Hän painaa päätään hyvin kumaraan näyttäessään minulle, miten koristeltua kuvio-ompelusta pitää tehdä. Minä koetan tarkata hänen näppäräin sormiensa liikkeitä ja kumarran myös päätäni. Kaisun tukka hipoo minun poskeani, se kuumenee tästä kosketuksesta, ja minä tunnen Kaisun posken myös kuumenevan. Ja silloin minä en enää oikein ajattele, mitä puhelen siinä Kaisulle hänen käsityöstään… tai jostakin muusta…kuiskailen hänen korvaansa.
Armas ruskeasilmä, minä tiedän, hän ei ollut ketään miestä ennen suudellut. Minä tiedän sen niin hyvin! Minä sain ensimäisen suudelman hänen vavahtelevilta huuliltaan. Ah, miten hän suuteli, antautumisen riemusta pelästynyt tyttöseni. Sillä tavoin suudellaan vain ensimäisellä kerralla!
Alhaalta lautalta alkaa kuulua kolistelua. Vanha Aapeli on herännyt, aamuvirkku ruukinseppä; siellä hän kähmii verkalleen, tarkastelee kädellä rähmääviä silmiään varjostaen nousevaa aurinkoa ja taivaanlaella häilyviä poutapilven hattaroita. Sitten hän suuntaa katseensa auringon säteissä vipajavalle vedenpinnalle, tunnustelee tuulen suuntaa. Hän huomioi ja haistelee kaikki ilmanmerkit, ennenkuin ryhtyy sytyttämään kahvitulta. Aapeli sytytti joka aamu kahvitulen, hän säästi Hilpaksen aamu-unen, vaikka se pojan vintiö tavallisesti käytti nukkumisaikansa niin kohtuuttoman väärin, että olisi ansainnut siitä mieluummin rangaistusta kuin sääliä.
Jo ilmestyy pelimannikin majan ovesta, oikoo unesta velttoja jäseniään, päästää muutamia pitkiä haukotuksia ja ryhtyy sitten peseskelemään itseään siihen lautan reunalle kumartuneena.
Hilpas vetelee vielä makeita unia. Aapeli ja pelimanni kuuluvat puhelevan jostakin, ehkä haastelevat he kesäaamun kauneudesta, ehkä jostakin muusta. Mutta mitäpä minä heistä, minä istun hievahtamatta kalliolla, annan aamutuulen raikkaan hengähdyksen hyväillä ohimoitani, seuraan aamun riemukulkua Koitereen saarisilla selkävesillä ja rantavaaroilla. Nyt välkkyvät jo Kiviharjun keisarin korkeassa kodissa kaikki ikkunat kuin olisivat tulenliekissä, Soidinsaari kylpee häikäisevän puhtaassa valossa. Minä tunnen jo näin kaukaa sen jokaisen kohouman, jokaisen nyppylän. Tuo tuossa lähinnä on pohjoispään korkein harjanne ja tuosta sen sivulta näkyy kauempana oleva näköalakallio, jonka huipulla me olemme istuneet. Sieltä mahtaisi nyt olla ihana katsella kesäisen aamun kirkastamaa maailmaa.
Mutta armas ruskeasilmäni, hän nukkuu siellä vielä, uinailee somassa aittamökissään. Aurinko jo kurkistelee koivun lehvien lomista, ilakoivat säteet hyppelevät oksalta oksalle, yhä alemmas ja alemmas. Nyt valahti jo ensimäinen katon harjalle, karkeloi siinä. Toiset iskevät koivunlehviltä silmää ja kuiskuttelevat: Hst, hst, hiljaa! Hän nukkuu vielä! Mutta yksi vallatonpa ei malta enää, vaan kurkistaa kurkihirren viereen jääneestä katon ja seinän välisestä raosta. Siitä se toisten sipistessä ja hyssytellessä vilahti sisään, väräjöi hopeaisena nauhana katonrajassa, tarkastelee ihmetellen orrelle asetettuja puhtaita vaatteita, Kaisun ja hänen siskojensa somia käsitöitä. Kaisu hymyilee unissaan, hänen tukkansa aaltoilee valtoinaan tyynyllä, poskilla on virkistävän unen tuoma punerrus. Nyt hän liikahutti hiukan silmäluomiaan, kohensi kättään unissaan: orrelta kurkisteleva päivänsäde säikähti pahanpäiväisesti, kiireimmän kaupalla se puikahti piiloon Kaisun puhtaan pyhähamosen poimuihin.
Joko heräät tyttökulta? Nuku vielä hetkinen! Vielä on aamukaste heinikossa, karjasi haukkaa vielä siellä ahon takaisessa notkelmassa mehukasta aamupalaansa, eivät vielä helähtele niiden kellot kotiin tuovalta karjapolulta. Nuku vielä, aamun uni on virkistävää, ja me valvoimme niin kauan!
Lautalta alkavat huudella minulle. Aapeli on saanut aamukahvin valmiiksi. Hilpaskin on vihdoin noussut ja syöksyy suoraan majasta tultuaan veteen. Suurta kohua hän siellä pitää, sukeltaa ja pärskyttelee vettä nenästään, kelluilee vedenpinnalla. Minä kiiruhdan alas tekemään Hilpakselle seuraa, virkistävä aamukylpy tekee minulle hyvää, erinomaisen hyvää valvotun yön perästä. Ja unohduinpa liian pitkäksi aikaa aamun lämpenevän auringon paisteeseen, se alkoi valaa jäseniin suloista raukeutta, mutta Koitereen vilpoisissa aalloissa se raukeus tyyten häviää. Ja muikea aamukahvi, se maistuu mainiolta uinnin jälkeen, aamutuulen karehtiessa vesillä, lipisyttäessä lautan reunoihin ensimäisiä aaltojaan.
Vesiltä, rantametsästä ja ilman sinestä helisee kuorona aamun ylistyslaulu. Ihana Koitereen kesäinen aamu!
Minä olen nyt riippumaton mies, Hilpas kadehtii minua, sillä minä olen saanut oman veneen. Se on ihkasen uusi sirotekoinen vene, kevyt soutaa ja sen nimi on "Aallotar". Vaikka se on pientä kokoa, on se mainio aallokossa, sillä se on koko Koitereen ympäristön parhaan venemestarin käsistä lähtenyt ja se on paljon sanottu.
Hiislahden Huurinaiselta minä sain lahjaksi "Aallottaren". Minä olin nimittäin vierailemassa Huurinaisella ja siellä valmistettiin minulle tämä riemullinen yllätys.
Oikeastaan minä saan kiittää Lotta tyttöstä veneestäni. Asia on nimittäin niin, että Huurinainen oli kutsunut kotiinsa venemestarin tekemään Lotalle ja Ailille kevyttä soutuvenettä, jolla tytöt voisivat kahdeltaan vesillä liikkua. Ja kun silloin sattui sutjakoita venelautoja olemaan liikaa, niin sai Lotta päähänsä, että tehtäisiin toinenkin vene ja lahjoitettaisiin se sitten minulle.
Siitäpä se johtuikin, että tytöt odottelivat minua niin hartaasti vieraaksi. Heillä oli se vene odottamassa, he olivat itse maalanneet sen kokkalaitaan "Aallotar"-nimenkin. Monta päivää he olivat ensin vaivanneet pikku päitään sillä nimikysymyksellä, ja hyvin kauniisti se nimi on sitten maalattukin. Minä luulen, että se on Ailin käsialaa.
Tyttöjen oman veneen nimi on "Sulotar", ja nämä molemmat veneet ovat kuin kaksoissisarukset ainakin, aivan samaa kokoa ja näköä, ota anna kuin samasta mallista lähteneitä. Vain nimestä ne voi eroittaa.
Minun ikuisen kiitollisuuteni on Lotta tyttönen tällä lahjalla voittanut. Minä sanoinkin Lotalle, että jos minä itse olisin ollut tätä venettä ristimässä, niin olisin luultavasti tehnyt siitä hänen kaimansa. Tästä Lotta ensin ihastui, taputti käsiään ja huudahti, että voitaisiinhan se nimi vielä muuttaa, Aili sen kyllä uudestaan maalaisi. Mutta sitten hän hiukan mietti asiaa, tuli hämilleen ja sanoi:
— Ei sentään, annetaan olla vain se entinen nimi. Kun sinulla on toisiakin tuttavia, suuria tyttöjä, niin ne voisivat ajatella vaikka mitä.
Ihastuttava olento, miten hyvin hän jo tuntee sukupuolensa heikkoudet, ja hän ei ole itserakas, ei välitä kadehtijoista.
Me olimme kaikki kolme monta kertaa "Aallottarella" soutelemassa. Sitä ei oltukaan ennen minun tuloani vesillä käytetty, mutta oivalliseksi se osoittautui näillä koematkoilla. Kävipä vielä niin, että Lotta ihastui "Aallottareen" enemmän kuin omaan veneeseensä ja samoin hän väitti Ailinkin siihen ihastuneen.
Silloin ehdotin minä vaihtokauppaa, mutta tästä eivät tytöt tahtoneet kuulla puhuttavankaan. Heidän veneensä maalaus oli jo hiukkasen nuhraantunut ja tietysti minun piti saada lahjani uutena, sehän oli nyt selvä kuin päivä.
Lotan keväälliset aavistukset Ailista näkyivät käyneen toteen. Hänellä on, niinkuin jo kuvasta näin, kauniit uneksivat silmät, mutta muuten hän on aivan liiaksi kaupunkilainen. Kerran minä erehdyin tiedustelemaan, minkälaista luonto on täällä Hiislahden ympäristömetsissä, mutta siihen ei Aili osannut antaa mitään varmaa vastausta.
No olivathan he tietysti käyneet metsässä Lotan kanssa, kun Lotta niin rakasti metsää? Olivat, kyllä he olivat metsässä käyneet, vaikka hän hiukan pelkäsikin siellä käärmeitä. Ja sitä hän pelkäsi vielä enemmän, kun Lotta metsässä tuli niin vauhkoksi ja kesyttömäksi, aivan kuin villiintyi. Voi vielä sattua vaikka mikä onnettomuus ja muutenkin, Lotta oli sentään jo niin suuri tyttö.
Minä nauroin Ailin pelolle ja sanoin, että kyllä ne vielä ennättävät siellä kaupungin koulussa Lotan tarpeeksi kesytellä, antoi hänen vain nauttia täällä vapaudestaan. Lotta oli ihastuttava lapsi, tuhansine kujeineen ja vallattomine päähänpistoineen hän oli ihana kappale väärentämätöntä alkuperäistä luontoa. Hänen suonissaan kohisi ja pulpahteli vielä ylitsevuotavana Koitereen seutujen kevät, suuri ja ihana kevät, tulviva Koida-joki ja kaikki muut ihanuudet, joita suvinen tuuli toi mukanaan tänne takamaille. Lotalle olisi tehty vääryyttä, jos hänen vapauttaan olisi pyritty liikoja kahlehtimaan.
Hiukan hämilleen Aili joutui minun sanoistani. Mutta kun minä olin kerran päässyt vauhtiin, jatkoin samaa latua. Huomaamattani karkasivat kai ajatukseni Soidinsaaren metsiin, minä aloin maalailla Ailille kaikkia niitä ihanuuksia, joita metsässä oli, puhuin angervotiheiköstä, metson ja teiren poikueista, mistä lienen puhunutkaan. Silmät suurina kuunteli Aili, en tiedä, pitikö hän minuakin jo hiukan vauhkona ja villiintyneenä.
Oikeassa oli Huurinainen, Ailia pitäisi kädestä pitäen opastaa, saattaa hänet oikeaan kosketukseen, sydäntä vavahduttavaan kosketukseen alkuperäisen luonnon kanssa. Nyt hän kulkee täällä vielä vieraana muukalaisena. Hänen mielestään on sopimatonta, että Lotta, niin suuri tyttö, vieläkin joskus karkaa paimenien mukana metsään. Ah, hänelle itselleen tekisi niin hyvää joutua kerran reippaan ja voimakkaan paimenpojan seuraan. Se voisi kasvattaa häntä yhtenä päivänä enemmän kuin kymmenen salonkiromaania, joita hän nähtävästi lueskelee aivan liian ahkerasti.
Vesillä viihtyy Aili paljon paremmin kuin metsässä, mutta ei hän sielläkään ole vielä varsin pitkälle päässyt. Niinpä hän ei esimerkiksi ole vielä nähnyt malmilauttaa ja hän kuuntelee kuin ihmeellistä satua minun kuvauksiani meidän malminnostajain elämästä, aivan tavallisia kuvauksia. Minkäkö vuoksi hän ei sitten kertaakaan ole käynyt malminnostajain lautalla? Ei ole sattunut olemaan niitä täällä lähistöllä tänä kesänä, niin siitä syystä se on jäänyt. Nolostuttavan näytti Ailia hiukan, kun hän oli vielä niin tietämätön.
Lotta mielistelee minua, sillä hän tietää minut lujaksi liittolaisekseen. Minä luulen, että se ovela tyttönen on salaa kuunnellut minun ja Ailin puheita. Kerran hän, kun satuimme jäämään kahdeltaan, karkasi äkkiä minun kaulaani ja sopotti minulle korvaan:
— Puhu sinä vain enemmän semmoista Ailille, semmoista ihanaa. Sitten ei Aili olisi enää niin ikävä; nyt hän on välistä niin hirveän ikävä, että ihan itkettää.
Minulle oli Huurinaisella varustettu hauska huone, soma kammio rakennuksen yläkerrassa, josta oli komea näköala Hiislahdelle ja kauas Koitereen saarisille vesille. Mutta kun olin asustellut siellä neljä päivää, nauttinut kaikista niistä mukavuuksista, joita hyvin varustettu varakas talo voi tarjota, aloin ikävöidä takaisin malmilautalleni. Ei auttanut, että kaikki tekivät parhaansa saadakseen oloni niin viihtyisäksi kuin mahdollista, molemmat tytöt ja kaikki muutkin. Minä ikävöin sittenkin malmilautalle, nähtävästi minä olen jo hyvää kyytiä villiytymässä. Minusta tulee kuin tuleekin se alkuaikojen mies, jolle tämän nykyisen sivistyskauden hempeydet ovat kauhistus.
Nauraen minä kerroin Huurinaiselle huomioni, ja hän, mies kaikki kokenut, lausahti:
— Ei se mikään ihme, on minullakin vielä jälellä malmilauttakaipaukseni. Varsinkin syksypuoleen, kun näen tuolta kaukaisten saarien rannoilta malminnostajana nuotiotulia, niin silloin hipaisee niin kummasti sydänalasta.
Me puhuimme Huurinaisen kanssa hiukan "tieteellisistäkin" asioista ja siinä kertoi Huurinainen minulle, että joka syksy hän lähtee muutamaksi viikkokaudeksi Koitereen takalistosaloille erämieheksi. Asustelee siellä nuotioiden ääressä, metsästelee, kuuntelee suuren metsän ikuisia tarinoita. Se on hänen jokavuotinen kesälomansa ja se hänen pitää saada, muuten ei tulisi mitään. Ja hän huudahti:
— Tule silloin mukaan, se on vasta elämää!
Me löimme kättä sen asian päälle. Ja sitten sattuikin Huurinaiselle tulemaan pari nuorta geoloogia, kalliotieteilijää, mistä lienevät tulleet Pielisjärven puolelta kallioita koputtelemasta ja kun löysivät matkansa varrella vierasvaraisen talon, niin jäivät pariksi päiväksi levähtämään. Silloin katsoin minä hetken sopivaksi lähteä karkuun, olihan täällä nyt ilman minuakin hyvää seuraa Lotalle ja Ailille, oli myös itselleen Huurinaiselle. Osasivat nämä nuoret miehet puhua tieteistäkin, jos niin vaadittiin.
Ja nyt olen minä omilla vesilläni. Omalla veneelläni minä matkan tänne tein, taivalta tosin oli viitisentoista kilometriä, mutta ihana oli se matka. Tuuli ei ollut liian kova, parahiksi se vain koetteli, mihin minun "Aallottareni" kelpaa. Matkan varrella lepäilin saarten selällisten rannoilla, pistäysin parilla malmilautallakin sanomassa Huurinaiselta terveisiä.
Vanha Aapeli ja pelimanni ovat ihastuneet minun veneeseeni; Hilpas kadehtii minua, niinkuin jo sanoin. Ja mitä onkaan meidän vanha yhteinen veneemme "Aallottaren" rinnalla, raskas se on soutaa kuin synti, tuskin viitsii ensinkään nousta aallon harjalle, laiska hylkimys, Vaan kyntää syvimpiä uomia ja särpii jokaisen aallon niskasta vettä sisäänsä. Sellainen vanha kaukalo, en minä vain viitsisi enää käydä mokomaa soutamaan.
Ja sitten vielä, se on vain sekin kaikkien yhteinen. Mutta minä olen nyt riippumaton mies, milloin haluan, silloin lähden, minne mielin, sinne soudan. On ihanaa elää maailmassa kenestäkään riippumattomana. Tuskin olen tätä milloinkaan niin hyvin tajunnut kuin nyt täällä malmilautalla, kun olen saanut oman mainion veneen.
Itse Kiviharjun keisarikin on jo antanut "Aallottaresta" lausuntonsa. Sattui kalastusmatkallaan keisari käväisemään meidän lautalla, haasteltiin siinä yhtä ja toista, niin jo keisari kiintyi tarkastelemaan "Aallotarta". Punnitsi ja sihtaili kädessään airoja, tarttui lujalla kouralla kokkaan ja puistalti, niin että sutjakat kylkilaudat notkahtelivat.
— Jopa on siro vene, on siihen sattunut mestarin käsistä lähtemään vene niinkuin pitää. Kun ravistat kokasta, niin silleen vavahtaa niinkuin olisi sillä elävä henki ruumiissaan.
Tämä oli keisarin lausunto "Aallottaresta". Minä huomasin miten Hilpas keisarin sanat kuullessaan kutistui omissa silmissään mitättömän pieneksi minun rinnallani.
Nyt odotan minä vielä "Aallottaresta" yhtä lausuntoa. Tällä viikolla on Soidinsaaren karjamökillä Helvin vuoro, mutta pyhän jälkeen alkaa taasen Kaisun vuoroviikko.
Tärkeä tapahtuma, me olemme muuttaneet Hopeasaaren selänpuoleiselle rannalle. Tosin jäi sinne mantereen puolelle vielä kokemattomia paikkoja, mutta ne säästetään myöhemmäksi. Nyt keskikesän tasaisten ilmojen aikana puhdistamme Hopeasaaren ulkoreunat ja sitten syksypuoleen palaamme takaisin Hopeasaaren suojaan myrskyjä piiloon. Palaamme, jollei satu matka vetämään jonnekin kauemmaksi. Mistä ne näin etukäteen tietää omat mielihalunsa, aarteenetsijää houkuttelevat uudet löytöpaikat.
Siellä rannan puolella olikin jo kaikki tuttua, täällä on aivan toisenlaista: Avartuneita näköaloja, laajoja selkiä, melkein Koitereen suurimpia, joita rajoittavat kaukana Keski-Koitereen suuret vehmaat saaret; siinä välillä muutamia pikku saaria ja luotoja. Siellä on tiirojakin, kirkuvia tiiroja parvittain jokaisen luodon ympärillä. Se on täällä uutta, selkävesien raikas tuntu ja houkutus, mutta jotenkin turvattomia me täällä olemme, jos nousee myrskytuuli ja paha ilma. Ei ole täällä niinkuin mantereen puolella suojaisia poukamia, missä sääpitoa pitää.
Ja sitten kaipaan minä myös niitä tuttuja rantavaaroja, Liuskavaaraa, Kiviharjua ja muita; ne kaikki jäivät Hopeasaaren metsien suojaan. Ja vielä kaipaan minä sitä kaunista rantakalliota, joka oli siellä vakinaisen ankkuripaikkamme vieressä. Se on sitä aarteenetsijän kotipaikkarakkautta, sattuivat ensimäisiä näkemiäni olemaan nuo paikat täällä malmilautalla ollessani, ja niin niitä nyt ikävöin.
Ei täällä ole mitään niiden vastinetta, mataloita ja rosoisia ovat rantakalliotkin; mikä lie vihainen jättiläisvoima niitä aikojen alussa runnellut. Tästä kovasta kohtalostaan ne näyttävät kovin loukkaantuneen, epäystävällisesti ja salakavalasti ne tunkevat rosoiset jalustansa monin paikoin veden alle kauas rannasta, vaanivat siellä varomatonta venemiestä. Jos tahtoo malmilauttansa niiden ohi edes jonkunlaiseen suojaan keinotella, niin siinäpä on vasta puuhaa.
Hopeasaaren ainoa talo näkyy tuolta vähän matkan päästä metsän aukeamasta. Mitään muita taloja ei olekaan tänne näkyvissä, Hopeasaaren Hilman koti on ainoa.
Hilma käy nykyään harva se päivä meidän lautallamme. Hänestä on tullut meidän vakituinen muonittajamme ja tunnollisesti hän tämän tehtävänsä täyttää, tuo kantamuksittain meille tuoretta ja hyvää ruokatavaraa.
Hilpas ei enää paljon välitä Hilmasta, hän on tätä nykyä korviaan myöten rakastunut Kiviharjun ylpeään Annikkiin. Mutta pelimanni juttelee mukavia Hilmalle ja Hilma hymyilee yhtenään, tuollaista hiukan alakuloista hymyä. Minäkin saan joskus osani Hilman hymyilystä ja vasta nyt minä olen alkanut huomata, ettei Hilma ole ensinkään hullumman näköinen tyttö. Hänen pehmeä naisellisuutensa on vain sellaista lajia, ettei se vaikuta äkkiyllätyksenä, se sulattelee, sulattelee vähitellen routaiset paikat. Minä luulen, että Hilma ikävöi miestä, hän on jo siinä kypsyysijässä; hänen pitäisi saada rakkautta ja alituista hellittelyä, silloin hän varmaan olisi naisista parhaimpia.
Hilma luo kaihoisia katseita minun "Aallottareeni", minä arvaan, että hän läksisi sillä niin mielellään soutelemaan. Kenties vienkin joskus Hilman soutelemaan, mutta nykyään on minulla muuta ajattelemista. Soidinsaaren karjamökillä on tällä viikolla ruskeasilmäinen Kaisu emäntänä ja siellä asuvat minun ajatukseni. Pitäisihän Hilman se tietää, siellä ovat minun ajatukseni aamusta iltaan ja hyvissä ajoin iltapäivällä, usein jo keskipäivällä karkaan minä itsekin sinne.
Mitäkö Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäinen emäntä sanoi minun veneestäni? Ah, ihastunut hän siihen oli, se oli kaikin puolin hänen mielensä mukainen. Melkein liian hienoksi hän arvioi "Aallottaren" ensi näkemällä, liian hienoksi näihin täkäläisiin oloihin.
Mutta kun minä sanoin, ettei "Aallotar" ollut ensinkään liian hieno hänelle näytettäväksi, niin silloin sain Kaisun silmistä katseen, joka puhui paljon. Ja sitten Kaisu alkoi huolellisesti tarkastella "Aallotarta", siveli hyväillen sen maalattuja laitoja, paineli hellävaroen sormillaan tullakseen vakuutetuksi, etteihän se maalaus vain koskettaessa nuhrautunut, kun se näytti vielä aivan tuoreelta.
Minä kerroin Kaisulle, mitä hänen isänsä oli sanonut "Aallottaresta".Kaisu nyökkäsi hyväksyvästi.
— Isä tekee itsekin veneitä, niin totta hän silloin myös ymmärtää, mikä on hyvä vene.
Me olemme tehneet "Aallottarella" unohtumattomia soutumatkoja, kierrelleet ja tarkastelleet Soidinsaaren eteläpään rannikkoa. Harvinaista on tämä rannikko, vuoroin kohoaa äkkijyrkkä kallio suoraan vedestä, joka siinä kallion varjossa kuvastelee sinisen mustana ja syvänä, niin että melkein väristystä tuntee siihen kallion alle pikku veneellä soutaessaan. Kallion vieressä avautuu pienen pieni lahdenpoukama, sen rannalla on metsä ikuista ryteikköä, jättisuuret lenkokuuset kallistuvat kauas vedenpinnan yläpuolelle. Niiden alle katoaa vene kokonaan ja siellä varjossa saa tarkastella näiden kuusten juuria, joiden alta aallot vuosien vieriessä ovat onttaneet maaperän pois, niin että koko juurikehys on jäänyt korkealle ilmaan. Mutta pitkillä väkevillä varpaillaan ne sentään toisella puolen tavoittavat vankkaan kallioperustaan, välistä ne ovat kietoutuneet suuren kiven ympärille ja eikös vain kivi ole vähitellen vääntynyt maasta koholle niiden heltiämättömässä otteessa. Se on metsän itsepäistä taistelua päälle tunkevaa vihollista vastaan, rantakuuset eivät väisty paikaltaan, kun ne on kerran pantu siihen etuvartijoiksi. Mutta pari aironvetoa vain tämän ikimetsän ryteikön alta ja niin ollaan toisessa lahdelmassa, parhaassa rehevyydessään koreilevan niittypataman alla, jossa hyväilee silmää pieni hiekkaläikkä ja jossa kisailevat jänikset ovat rantapenkereen sakeaan putkiheinään polkujansa tallanneet.
Me nenästämme veneen hiekkarannalle pienen puronuoman suulle ja nousemme niitylle. Korea on se silmälle ja hyvää on angervon ja putkilehvän sekainen heinikko, niin pitkää ja sakeata se on, että oikein työlästä on siinä kahlata. Ja siellä suikertelee se puronen heinikon alla, kirkasvetinen elämänsuoni, siellä suikertelee ja polveilee se kokonaan mättäiden piilossa. Ei sen kulkusuuntaa tottumaton voi keksiäkään mutta tottuneen silmä sen heti huomaa: sen äyräillä on kukkien väriloisto helakampi kuin muualla ja kasvullisuus muutenkin runsaampi, sen salassa piileskelevän elämänsuonen siunaama. Kaisu tietää, että nyt ovat mesimarjat jo kypsyneet, ja näitä marjoja me nyt lähdemme etsimään, seurailemme purosen uomaa, kunnes metsän reunaa lähetessä heinikko hiukkasen ohenee ja puron äyräsmättäät muuttuvat sammaleisiksi. Näillä sammalmättäillä se mesimarja kasvaa, osaa se marja jumalan luoma, pohjolan paras ja hienointuoksuinen marja hyvin kasvamispaikkansa valikoida. Siellä se kypsyy salassa suikertavan niittypurosen äyräillä, pehmeää sammalta kasvavien mättäiden kyljissä, melkein sammaleen sisään peittyneenä. Kaisu tiesi ne kätköpaikat, pian on meillä tuokkonen täynnä kauniita ja mehukkaita marjoja. Ja sitten me lähdemme etsimään niitä metsän peitossa piileviä lähteitä, joista nämä niittypuroset saavat alkunsa. Siellä lähteen reunoilla kasvaa ihania kukkia, niin kauniita, ettei niiden veroisia ole missään muualla. Sylin täyden me niitä poimimme ja istahdamme sitten siihen lähteen partaalle korkean metsän siimekseen saalistamme valikoimaan. Kaisu rakentelee kukkavihkoa, minä kiskon valkoisen koivun kyljestä tuohta, laitan siitä pienen lipposen ja sillä maistelemme lähteen kylmää ja kirkasta vettä, oikeata elämänvettä. Ei sitä sen makuista vettä olekaan muualla kuin näissä Soidinsaaren lähteissä.
Sellaisia löytöretkiä me teemme ja miten paljon Kaisu tietääkään kertoa lempisaarensa merkillisyyksistä, miten tarkoin hän tunteekaan kaikki paikat, jokaisen sokkelon tässä kauniissa, muiden silmiltä kätketyssä valtakunnassaan. Eräällä lähteellä hän sanoo asuvan itsensä Soidinsaaren haltijan, ja sillä lähteellä kävivät jänikset hyvin ahkerasti juomassa. Tietäähän sen, haltija rakasti niitä turvattomia olentoja; niillä oli niin paljon vihollisia, mutta haltijapa olikin niiden ystävä ja suojelija. Tätä lähdettä lähenemme me aina hyvin varovasti, hiljaa hiipien, jottemme vain säikähdyttäisi haltijaa ja hänen suojattejaan. Ja emmekös vain kerran tavanneetkin siellä kolmea jäniksen poikasta. Siellä ne meidän lähetessämme istuivat aivan veden partaalla, kaikki kolme rinnakkain, pitkiä korviaan heristäen, pienet etutöppöset somasti lerpallaan. Niin ne istuivat korvat keppinä puikottaen, niin liikkumattomina kuin kivestä tehdyt pikku patsaat. Me painaudumme pensaan juureen ja Kaisu sopottaa minun korvaani:
— Katsohan, miten ne ovat somia!
Näinhän minä, että ne olivat somia. Mutta niiden suojelija, itse haltijapa kyyhöttääkin siinä minun rinnallani, kyyhöttää metsän lumoavasta tenhosta vapisten. Ruskeasilmä tyttöni, ei hän tällä hetkellä huomaakaan, että minun käsivarteni kiertyy hänen hartiainsa ympäri ja hänen tukkansa hyväilee minun kasvojani. Ja millainen on hänen poskiensa hehku, ihana haltijani! Ja nytpä hän onkin minun vankinani, oman lempilähteensä äyräällä minä hänet syliini puristan. Ja tuuhea lehtikatos kätkee meidän onnemme hetken, vain hiukan lehtien raoista vilahtelee taivaan sinikatto, pilkoittaa kuin pienistä, huimaavassa korkeudessa olevista ikkunoista. Ah, olisinko voinut olla syliini puristamatta metsän tenhosta vapisevaa, hehkuvaa ruskeasilmääni. Eihän muut nähneet kuin hyvät enkelit korkealta ikkunoistaan meidän onneamme, ja enkelit eivät koskaan kerro näkemiänsä.
Mutta me teemme "Aallottarella" kauemmaskin löytöretkiä. On siinä Soidinsaaren kohdallakin kaukana selällä muutamia pieniä luotoja ja sinne me lähdemme tiiran pesiä etsimään. Soidinsaaren rannalle näkyy sieltä vain muutama kivi, mutta kun soudamme lähemmäs, onkin siellä kokonainen luotoryhmä, hyvä ala kuivaa maata, kaunista hietikkoa ja keskellä röykkiönään suuria kiviä. Kevätjäät ne ovat kasanneet kivet yhteen siihen luodon korkeimmalle harjalle ja siihen niiden ympärille ovat aallot tulvan aikana tuoneet paljon muutakin tavaraa, joka siinä alkaa vähitellen maatua. Jo on siihen ripahtanut saraheinän siemen, jo yrittelee kiven koloissa juolukkapensas kasvuaan. Muutama vuosi vielä aikaa ja jo ilmestyy siihen ensimäinen puuntaimikin, uusi saari on silloin valmis, kaunis Koitere on tullut sitä rikkaammaksi.
Niin se tapahtuu maailman luomistyö. Miten hyvin tällaisella yksinäisellä luodolla suurten selkävesien keskellä ymmärtääkin raamatun luomistarun: Ja kaunis maa kohosi kuohuvien vesien syvyydestä, neitseellisen puhtaana ja synnittömänä se tuli näkyviin ja uhkuvilla parmaillaan se kantoi elämän siementä, joka vain odotti hedelmöittämisen hetkeä. Ei ollut vielä muita eläviä kuin kalat vesissä ja taivaan linnut, jotka eivät paljon jalallensa leposijaa kaivanneet. Mutta nyt syntyivät myöskin maan eläimet ja kauniit metsät rupesivat kasvamaan tulvavesien hedelmöittämillä lietteillä. Ja nuori maa peittyi kukkasiin ja puissa kypsyi monenlaisia hedelmiä, jotka olivat ihanat nähdä ja hyvät syödä.
Niin, tällaisella yksinäisellä luodolla on tämä tarina kirjoitettu. Yksinäinen mies, joka puusta koverretulla ruuhellaan meloskeli selkävesien syvyydestä kohoavien luotojen vaiheilla, hän se kirjoitti tämän tarinan. Nousi ruuhestaan levähtämään luodon kiville, katseli siinä ympärilleen, näki jo kaukaa vehmaita saaria, jotka ensimäinen nuori metsä oli seppelöinyt. Ja silloin hän kirjoitti luvun maailman luomisesta, ja palkinnoksi tästä antoi jumala hänen löytää ihanan naisen, joka teki hänen elämänsä päivät suloisiksi ja hänen yönsä onnellisiksi.
Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäinen emäntä, minun ruskeasilmä naiseni, miten hyvin hän ymmärtää luonnon suurta runoutta. Monta kertaa me olemme muistelleet täällä Koitereen kauniiden selkien keskellä tarinaa maailman luomisesta, ja vaikka se on ikuisesti vanha tarina, tuntuu se meistä täällä aivan uudelta, kuin olisi se vasta eilispäivänä kirjoitettu. Ja sitten me kuvittelemme itsemme ensimäisiksi ihmisiksi tässä vesien syvyydestä kohoavassa nuoressa maailmassa. Meidän omaamme ovat kaikki nuo vehmaat saaret, joita näemme joka puolella ympärillämme, ja nyt olemme täällä uudella löytöretkellä, odotamme tämän uuden saaren syntymistä. Meille on tämä saari luvattu huomenlahjaksi ja kauniina meidän silmämme kerran näkevät tämän Soidinsaaren rannalta tuoreessa vehmaudessaan, kun metsä on tänne kasvanut ja nyt vielä paljas maanpinta saanut peitteekseen kukkaseppeleen. Paljon on täällä jo nytkin elämää, monta tiiran pesää olemme löytäneet, monta muuta ihmeellistä aarretta keksineet, me onnelliset löytöretkeilijät. Paljain jaloin istuu minun ruskeasilmä naiseni pehmeällä hietikolla ja siihen hänen syliinsä kannan minä löytöjäni, kirjavia tiiran munia, koukeroisia järvisimpukoita, aaltojen sileiksi hankaamia pikku kiviä ja kosteita lumpeenkukkia, joita hyvin saan käsiini rantavedessä olevien kivien vierestä.
Kerran yllätti meidät luodolla ollessamme sadepilvi. Silloin vedimme me "Aallottaren" maalle ja käänsimme sen kumoon siihen hietikolle suuren kiven viereen. Mainio sateen suoja oli meillä sen alla, ruskeasilmä naiseni lepäsi minun sylissäni ja siinä pehmeällä hietikolla otin minä hänet omakseni, naisista ainokaisen, jota ei yhdenkään miehen käsi ennen minua ollut koskettanut. Ja Kaisu puristautui rajusti minun kaulaani ja sopotti palavin kuiskauksin korvaani, etten minä saanut enää mennä Hiislahden Huurinaiselle. Jos minä vielä kerran menisin sinne, tulisi hän hyvin mustasukkaiseksi sille valkolakkiselle kaupunkilaisneidille. Niin, hän oli jo nytkin hiukan mustasukkainen ja tiesipä hän sen valkolakkisen nimenkin, Aili, se oli. Mistäkö hän sen tiesi? Tiesipähän vain, vai luulinkos minä, ettei hän olisi sitä tietänyt. Ja tiesipä hän senkin, että Aili ikävöi tätä "Aallotarta" sen vuoksi, että se oli minun veneeni. Eikös muka ikävöinyt? Ikävöipähän, ikävöi hyvin paljon! Siitä hän sen tiesi, kun oli löytänyt »Aallottaren» valkoisesta reunalaudasta sellaisen kirjoituksen. Minulla ei tietysti ollut siitä mitään aavistusta, mutta olipas hän sen salaisuuden keksinyt; sellaisella lapsellisella käsialalla se oli siihen töherretty.
— Sen on Lotta tehnyt, se ajattelematon tyttönen. Mutta eiväthän hänen sanansa mitään merkitse!
Vai eivät muka merkinneet mitään, merkitsivätpähän! Kyllä hän hyvin tiesi, että ne merkitsivät paljon ja sen vuoksi minä en enää saanutkaan sinne mennä. Pois hän oli jo hangannut sen kirjoituksenkin ja siinä oli ollutkin aika puuha, kun piti varoa, ettei kaunis maalaus nuhraantuisi. Milloinkako hän oli sen hangannut? Kaisu nauraa hihitti silmiään siristäen. Olinkin minä aika sokko, en tietänyt paljon mistään, mutta hänpäs tiesi kaikki minun salaisuuteni, aivan kaikki. Ja hän ei voinut sietää sitä ajatusta, että se valkolakkinen Aili vielä kerran istuisi "Aallottaressa". Ei, yksinään hän tahtoi pitää minut ja "Aallottaren", aivan yksinään tämän kesän ajan. Ei saanut se valkolakkinen ajatellakaan minua, mitä oikeutta hänellä oli minua ajatella ja ikävöidä "Aallotarta". Mutta hänpäs tiesi, että Hilmakin olisi niin mielellään lähtenyt "Aallottarella" soutelemaan ja enköhän vain jo liene ollutkin Hilman kanssa, kun Hilma yhtenään kävi siellä meidän lautallamme.
Minä sanoin, että Hilma kenties olisi lähtenyt, mutta minäpä en huolinut häntä veneeseeni. Ei ainoatakaan kertaa Hilma ollut vielä "Aallottaressa" istunut eikä istuisikaan. Eikä Ailikaan enää istuisi. Mitä merkitsivätkään minulle Aili ja Hilma ja kaikki muut naiset, kun olin kerran saanut katsoa niin syvälle hänen ruskeisiin silmiinsä. Ja minä tahdoin katsoa niihin vielä syvemmälle, unohtaa koko muun maailman olemattomiin. Armas ruskeasilmäni, kun olin tämän sanonut, tahtoi hän tukehuttaa minut suudelmillaan. Ja hän itki ja nauroi ja soperteli minun korvaani, että kaikki saikin mennä olemattomiin tämän kesän jälkeen. Tämän yhden kesän hän tahtoi vain minut pitää, ja sitten saisi tapahtua mitä hyvänsä, ei hän siitä enää paljon välittänyt.
Ruskeasilmä tyttöni, miten hyvä olit minulle sinä päivänä siellä yksinäisellä Koitereen luodolla, kun sadepilvi yllätti meidät ja me makasimme sylityksin, kumoon käännetty "Aallotar" suojanamme, pehmeä lämmin hiekka vuoteenamme. Miten paljon rakastit minua niinä nopeasti kiitävinä iltapäivän hetkinä.
Sade oli jo aikoja sitten tauonnut, aurinkokin oli jo painunut lähelle taivaanrantaa. Vasta silloin me lähdimme paluumatkalle. Sateen jälkeen näyttivät etäiset metsäsaaret niin tuoreilta, todella oli tämä maailma vielä nuori, meidän uusi maailmamme.
Rinnatusten me istuimme, emme paljon soutaneet, sillä tuulenviri oli myötäinen. Liplattavat aallot hyväilivät "Aallottaren" laitoja, kuljettivat sitä eteenpäin.
Ja Kaisulla oli helmassaan ne kosteat lumpeenkukat. Ah, hän oli itsekin vielä niin tuores, ruskeasilmä naiseni. En minä enää ikävöinyt uusille löytöretkille, kun hän oli minun rinnallani.
Mennyt on se ihana viikko, kesän kaunein viikko, ja Soidinsaaren pienillä niittypatamilla on nyt alkanut heinänteko. Kaisu ei ole enää yksinään karjamökillä, itse Kiviharjun keisarikin on siellä ja paljon muuta heinäväkeä. Soidinsaaren pienellä karjamökillä kuhisee kaikki paikat täpäten täynnä ihmisiä ja ruskeasilmä Kaisu häärii koko sen suuren väkijoukon emäntänä. Enkä minä saa enää mennä tapaamaan Kaisua, ruskeasilmäistä tyttöäni. Hän ei tahdo, että kukaan muu kotiväestä aavistaisi mitään siitä, mitä meidän välillämme on tapahtunut. Siksi minun pitää pysyä poissa Soidinsaaren karjamökin lähettyviltä. Minulla on ikävä, kuolettava ikävä malmilautalla. Ilmatkin muuttuivat sellaisiksi, ettei voi olla muu kuin ikävä, tulivat heinäkuun loppupuoliskon hiottavat helteet. Ja koillisella ilmanrannalla, jossakin kaukana rajasaloilla on syttynyt suuria metsäpaloja, joista savu pitkän tyvenen vallitessa leviää tänne Koitereelle asti. Se kohoaa vaalean harmaana autereena pilvettömälle auringon radalle, se käärii kaukaisemmat rantavaarat ja saaret pehmeään, liikkumattomaan harsovaippaan. Keskipäivällä nousee lämpö melkein tukahuttavaksi, ilmassa on kitkerää palon katkua, öljytyyni vedenpinta näyttää pihisten kiehuvan raskaana painavan ilmakehän alla. Silmäluomia rupeaa kirveltämään, kun hetkisen sitä yhteen menoon katselee.
Ah, tätä painostusta! Ei lehti liikahda rannan puissa, uneliaina närähtelevät sorsat lahdelmissaan. Kaikki veneet ovat vesiltä hävinneet, ihmiset ahertavat heinätöissään saarien ja rantanotkelmien pienillä niittytieroilla. Me olemme yksin unohdetut ja hyljätyt, vietämme horrostilaan nukahtaneen vesierämaan keskellä jonkunlaista nuivaa varjoelämää.
Ikävä on muillakin eikä vain minulla. Pelimanni kulkee päivät päästään puolinukuksissa, vanha Aapeli valittelee rähmäävien silmiensä savusta kärsivän. Eikös hän sitten ole siellä ruukinpajassa savuun tottunut? Onpa tietenkin, miksei hän olisi savuun tottunut, mutta ei se siellä niin pahasti käy kuin täällä päivänkilossa kiehuvien vesien keskellä. Täällä se ottaa vanhan miehen silmiin niin turkasesti.
Niin se tietysti ottaa, mutta on yksi mies, joka ei savusta eikä mistään kärsi. Se on meidän Hilpas. Hän menestyisi varmaan, vaikka vietäisiin Saharan keskelle. Yhtenään hän pulikoi haaleaksi käyneessä vedessä ja väliajat oljentelee puolialastomana lautalla; hänen kuparinkarvaiseksi paahtunut ihonsa aivan välähtelee terveyttä ja hyvinvointia.
Onnen lellipoika, hänelle valkenivat makean leivän päivät, kun Kiviharjun valpas keisari meni Soidinsaareen heinätöitä johtamaan. Annikki on nyt melkein yksinään kotimiehenä, vain pikku sisaret ja sairasteleva äiti ovat hänen seuranaan, mutta niistähän ei Hilpaksen öisille retkille ole paljon haittaa.
Niin ne vaihtuvat osat tässä maailmassa, ja Hilpas ottaakin nyt asian oikein toden kannalta. Se pojan vintiö suunnittelee salakavalaa hyökkäystä itseensä keisarin linnaan tai ainakin siihen linnan liepeille. Asia on nimittäin niin, että toinen siinä Kiviharjun palteilla olevista pikku taloista kuuluu nykyään olevan melkein isännätön, ja Hilpas on uskonut minulle suurena salaisuutena, että sitä taloa hän nyt katselee itselleen ja Annikille. Mistäkö hän muka rahat saisi sen isännättömän talon ostoon? Hilpas nauraa virnistää, vai hänkö ei muka rahoja saisi. On hänellä muuan varakas sukulainen, vanhempi naisihminen, ja kun sen luo mennään, niin eiköhän vain rahoja heltiä. Aina hän on ennenkin naisista selvinnyt, ja nyt seuraavat häntä vielä matkalla Annikin lämpimät toivotukset.
Ja sitten kun se talo on vallattu, sitten kosimaan ja niin pesiydytään lujasti siihen vaaran palteelle. Siitäpä on sitten mukava kavuta vaikka hiukan ylemmäs, kunhan keisarista aika jättää. Kadehdinko minä Hilpasta? En tiedä, mutta hiukan liian jokapäiväiseltä hänen sotasuunnitelmansa haiskahtaa. Vanhan naikkosen turvin, josta Hilpas tähän päivään asti ei ole luultavasti hiventäkään välittänyt, niin, senpä turvin hän nyt käy keisarin ylpeätä tytärtä omakseen kosiskelemaan. Ja ylpeä Annikki antaa suunnitelmalle siunauksensa, kenties kirjoittaa vielä Hilpaksen mukaan makean kirjeen pehmitelläkseen sen vanhan leski-ihmisen sydämen. Ah, Annikki, missä on nyt sinun ylpeytesi, kenokaula nainen. Niin talonpoikaismaista, niin perin talonpoikaismaista, mutta arvaapas suostuisiko Kaisu, minun ruskeasilmä tyttöni, sellaiseen. Mentäisiinpäs hänelle ehdottamaan, suostuisiko!
Sinähän hommasit Kaisullekin miestä. Huolehdit ja holhosit ensin muuten ja sitten toimitit sieltä Uimaharjun puolelta sen serkkumiehen, itsetietoisen nulikan. Mutta missäs hän onkaan nyt, se sinun toimittamasi serkkumies, eipäs häntä ole sen päivän perästä näillä mailla näkynyt. Taisi Soidinsaaren karjamökin ruskeasilmäinen emäntä antaa sille pitkät lähtöpassit!
Mutta tämä on laihaa iloa minulle. Ruskeasilmä tyttöni on otettu minulta pois ja minut on tuomittu yksinäisyyteen. Minä jätän kuparinkarvaiseksi paahtuneen Hilpaksen haaveilemaan ovelaa sotasuunnitelmaansa ja soudan pois lautalta, soudan kauas avaroille vesille, Hopeasaaren kohdalta näkyvien tiiraluotojen lähettyville.
Vedenpinta uinuu rasvatyynenä, mitä iloa on minulle tällaisella ilmalla kauniista "Aallottarestani". Ah, nousisipa myrskytuuli, kohoaisivat vaahtoavat Koitereen kuhilaspäät kuohumaan, ne sokkeloisten selkien nostattamat kuhilaspäät. Silloin nähtäisiin, mihin minun "Aallottareni" kelpaa, silloin saisi minun sorja veneeni eloa, saisi sen elävän hengen ruumiiseensa, josta Kiviharjun keisari puhui. Keisari ymmärtää nähkääs, mikä on hyvä vene, kun on itsekin tehnyt veneitä.
Minä istun luodon kivellä, tarkastelen ympäristöä. Aurinko alkaa lähetä laskuaan ja saa punertavan hohteen. Sinervä savu lepää liikkumattomana kaukaisten saarien vaiheilla, tiirat lentelevät pääni yläpuolella, mutta nekin näyttävät väsyneiltä, niiden kirahtelu on uneliasta. Ja muualla ei missään näy elonmerkkiä, ei ainutta venhettä vesillä, ei niin liikahdusta. Tämä on se liikkumaton tyhjyys, nirvana, josta itämaiden kansat uneksivat. Mutta minä en vielä halua nukahtaa nirvanaan, minulla on ihana nainen, ruskeasilmä saaren tyttö, ja hän ikävöi minua siellä karjamökillä. Ah, minä tiedän miten hän ikävöi, mutta itse keisari on siellä valppaana vartijana ja paljon muuta heinäväkeä, joille Kaisun pitää emännöidä.
Illan joutuessa hiottava helle hiukan viilentyy, auringon radalle kohonnut savuauer synnyttää päivänlaskun hetkinä värikylläisiä rusoja, niin että luulisi hetkiseksi siirtyneensä johonkin satujen maailmaan. Ja tuo savun katku, joka päivällä tuntui niin kitkerältä, sekin lemuaa illan viilentyessä miltei miellyttävältä. Siinä on samanlaista tuoreutta kuin kytölemussa virkistävän sateen jälkeen. Sitä lemua auransa perässä asteleva maanmies nautinnolla keuhkoihinsa vetää, sillä se lemu lupaa hänelle satakertaisen sadon möyheäksi palaneeseen kyvetykseen siroitetusta siemenestä.
Mutta mitäpäs minä sellaisia uneksin, kytölemuista. Olenkos minä se voimakas alkuaikojen mies, luotu kytöjä raivaamaan? Olisikohan minusta todella siihen… Soidinsaaren hedelmällisyyttä uhkuvissa notkelmissa?
Minä havahdun siihen, että huomaan illan hämärtyvän ympärilläni.Todella yöt rupeavat jo pimenemään, kesä lähenee loppuaan. Nytkö jo?
Minä nousen väsyneesti, soudan "Aallottarellani" kesäyön hämärään. Viimeinen rusoitus päivänlaskun puolella on sammunut, vesillä asuu suuri hiljaisuus, painostava hiljaisuus.
Aikani kuluksi olen ryhtynyt opiskelemaan keittotaidon salaisuuksia.Hilpas kun nykyään lyö melkein kokonaan laimin emännän velvollisuudet,niin on meidän joka miehen vuoronsa perään täytynyt ruveta keittämään.Hopeasaaren Hilma jää joskus lautalla käydessään hetkiseksi avustamaan.Niin on meistä Hilman kanssa tullut hyvät ystävät.
Lauantaina, ensimäisen piinaviikkoni viimeisenä päivänä pyysi Hilma, että lähdettäisiin seuraavana päivänä käymään Kiviharjussa. Olisi hän muuten yksinäänkin, mutta ajatteli, että jos haluaisin tulla mukaan, kun kaikki Kiviharjun tyttäretkin olisivat luultavasti sunnuntaina siellä kotosalla.
Hilma punastui tätä sanoessaan, mutta minä selitin, ettei hänen tarvinnut ensinkään punastella. Me olimme kaksi unohduksiin jäänyttä orpoa ja sovimme siis erinomaisesti toistemme seuraan. Minä tulin mielelläni hänen mukaansa.
Mutta matkasta tuli minulle suuri pettymys, en saanut nähdä ruskeasilmäistä tyttöäni sielläkään. Aamupäivällä oli Kaisu tosin käväissyt kotona, he olivat olleet Helvi siskonsa kanssa, mutta olivat vain pikimmältään pistäytyneet ja menneet jo takaisin Soidinsaareen.
Annikki tuli alas venevalkamaan meitä saattamaan. Hän on viime aikoina huomattavasti muuttunut, ei pidä enää niskojaan niin ylpeästi takakenossa kuin aikaisemmin. Niinpä niin, Kiviharjun ylpeä tytär alkaa kypsyä laskeutumaan alas vaaransa laelta sen juurelle, valmistuu kulkemaan ikeen alaitse. Ah, se rakkaus, se saa monenlaisia ihmeitä aikaan.
Me aikailimme Hilman kanssa vesillä iltaan asti, sillä Hilmalla ei ollut mihinkään kiirettä. Hän kertoi sopineensa palvelustytön kanssa, että tämä tekisi yksinään iltatyöt, jos hän sattuisi kylässä viivähtämään. Pitihän se Hilman vapaa pyhäpäivä siis jotenkin kuluttaa.
Hilma oli koko päivän hiukan surumielinen. Lieneekö huomannut hänkin Kiviharjun Annikissa tapahtuneen muutoksen ja arvasi tietysti mistä se aiheutui. Ja hänkin oli kerran katsellut lempeillä silmillä meidän Hilpasta, mutta nyt Annikki veikin Hilpaksen häneltä. Olihan siinä jo tarpeeksi aihetta surumielisyyteen, Hilman kesä näytti menevän aivan tyhjiin ja Hilmalla ei ollut enää niin paljon kesiä tyhjiin menetettäviksi.
Hilman pehmeä surumielisyys sopi niin hyvin yhteen minun mielialani kanssa, minä tunsin kuin viihdyttävää lepoa Hilman seurassa. Huomaamattani läksin vielä rannastakin häntä saattamaan. Huomaamattani jouduin Hilman aitan ovelle… talossa nukuttiin jo… huomaamatta painuin matalasta ovesta sisään. Lieneekö Hilmakin ollut hiukan hajamielinen… vai miten lie joutunut siellä puolipimeässä aitassa minun syliini. Hänellä oli ikävä ja minulla oli ikävä… aamun sarastukseen asti viivyin Hilman aitassa.
Seuraavana iltana satuin ikävissäni soutamaan Soidinsaaren pohjoispääkallion luo. Nousin hetkiseksi kalliolle ja siitä muutamalta tasaiselta kiveltä löysin runsaasti sormeiltuja ja katkottuja arpaheiniä. Kiven vieressä kalliolla oli kuihtunut kukkaiskimppu.
Minä harmistuin itseeni ja minä tunsin kaunaa myös Hopeasaaren Hilmalle. Mitä varten minun pitikin ottaa Hilma "Aallottareen". Kaisu oli nähtävästi istunut koko pyhäisen iltapäivän täällä Soidinsaaren pohjoispääkalliolla minua odottamassa. Täällä oli hän ikävissään istunut, ruskeasilmä tyttöni, pannut arpaa ja katsellut Hopeasaaren vesille. Kenties hän on nähnyt sieltä minun veneenikin, mutta siinä oli minulla toinen tyttö. Ja Kaisulla on ollut kukkakimppu minulle; minä otan sen kuihtuneen kukkakimpun käteeni ja unohdun kalliolle hämärän tuloon asti. Mutta Kaisu ei enää tullut, eihän tietysti ruskeasilmä tyttöni enää tullut, kun oli kerran saanut turhaan odottaa.
Muutamana iltana saan päähänpiston soutaa Soidinsaaren karjamökin tuttuun valkamaan. Eihän minua siellä kukaan huomaa, kun hämärän tultua varovaisesti soudan. Ja minua haluttaa nähdä, millaista siellä nyt on, kun heinä on rantaniityltä pois korjattu.
Mutta outoa on siellä tutussa valkamassa, tuskin tunnen paikkoja entisiksi. Heinänteon jälkeen on koko ranta kuin alastomaksi ryöstetty, ja sitten on vielä niin pimeää ja tyhjää, niin pimeää, että saan pinnistää näköäni, ennenkuin eroitan koivikon piilossa olevia pikku rakennuksia. Tuntuu kuin tahtoisivat ne tahallaan kätkeytyä minun silmiltäni. Minne lienee heinätkin viety, ei ole suovaa eikä mitään tyhjäksi ryöstetyllä niityllä. Nähtävästi ne on viety pihalatoon, mutta typerästi ne siinä tekivät, hyvin typerästi. Olisivat laittaneet tuohon keskelle niittyä pieleksen, niin ei olisi näyttänyt läheskään näin autiolta. Mutta eipäs vain Kaisukaan ole sitä huomannut… jos Kaisun sanaa kysyttäneenkään näissä asioissa.