Mary parka! Hän ei silloin vielä aavistanut, mitä se hetki oli häneltä vienyt! Muutamia viikkoja myöhemmin hän sen havaitsi summattomalla surulla, haikeassa ahdistuksessa, joten koko sielunsa oli menehtyä: hän oli äänensä kadottanut.
Tohtori Snobbers oli ainoa, joka ei ihmetellyt varomattoman iltakävelyn seurausta. "Semmoisesta muka onnettomuudesta ei maksa vaivaa puhuakaan," sanoi hän; "Mary itse oli henkensä kaupoilla!" Hän ei käsittänyt, miksi naiset niin lohduttomina itkivät, sillä äiti ja sisar tuskin vähemmän haikeasti kuin Mary itse surivat paljaan äänen menetystä. Oi, kelle ei laulun taivaallista lahjaa ole suotu, se ei tosiaankaan käsitä, mimmoisena puhtainten ilojen, suloisimman lohdutuksen lähteenä se voi olla, että sydän siinä löytää kaikki, mitä sen muutoin täytyy vailla olla! Joka laulaa taitaa, se laulaa jokaisen ilon syvemmälle sydämehensä ja löytää katkerimmallekin lävistykselle tuutulaulun. Tuhansittain suloisia salaisuuksia laulaessa huulille nousee, sävelissä sydän värisee, itkee, riemuitsee, niissä se puhelee hartaasta rakkaudesta ja hehkuvista haluista — ja älköön kukaan sitä siitä syyttäkö tahi rangaisko.
Kun Mary Davies, kaikkia ajateltavia keinoja hukkuneen aarteen jälleensaamiseen koetettua, vihdoin ymmärsi, että se oli ikipäiviksi kadonnut, ei hän tosin vaipunut synkeään lohduttomuuteen, mutta hän surkastui hiljakseen, niinkuin kuihtuupi kukka, jolta auringon valo on viety. Taidokas klaverin soitto häntä ei ilahuttanut enää. "Siitä minä tuskallisimmin tunnen, mitä kadottanut olen!" sanoi hän ja soitti vaan silloin kuin sisartansa säisti. Ensimmältä hän Ceciliankin laulaessa joutui kyynelten valtaan, vähitellen hän kuitenkin näkyi levollisemmaksi. Näkyväisestä hän pyysi kunnioitetulle ystävällensä näyttää mielenmalttia, jota hän, vaikka kuinkakin koitti, —eiitsessään tuntenut.
Mutta Franklin ei antanut pettää itseänsä. Hän jätti Filadelfiaan palajamisen toistaiseksi kuukausi kuukaudelta ja ilmestyi aina kuin ennenkin iltahetkiksi rouva Davies'in taloon. Mutta ajatuksissaan ja hajamielisenä, syviin miettimisiin vajonneena, hän tuijotteli eteensä ja tuskin vastasikaan niihin kysymyksiin, joita rouva Davies ja Cecilia hänelle tekivät. Soitantoa hän ei enää tahtonut kuulla, pieni klaveri pysyi suljettuna hänen siellä ollessaan. Mutta Maryn häntä vienolla, sortuneella äänellään puhuteltua hän havahti ja leppeästi vastasi, jopa tyttö raukan vaan itseänsä liikutettuakin hän siihen päin katsoi, niin ajatuksiinsa vaipuneelta kuin näyttikin. Hänen silmänsä seurailivat häntä alati, ei ainoakaan huokaus, ei yksikään salainen kyynel, ei mikään mielihaikeuden varjo, joka kasvoille lensi, jäänyt häneltä huomaamatta. Mutta hän ei niin milloinkaan puhunut Maryn vahingosta.
Vieri niin viikkoja vierimistänsä, kesä hankkieli lähtöänsä, ensimmäiset lehdet varisivat; silloin Benjamin Franklin eräänä iltana tavallista myöhäisemmällä hetkellä astui hiljaiseen kulmakamariin. Äiti ja tyttäret istuivat pikku pöydän ääressä, Cecilia luki, rouva Davies teki työtä, Mary uneili. Tämä katsoi hämmästyneenä sisääntulijaan: niin kirkastuneina ei hän ollut milloinkaan nähnyt hänen kasvojansa, syvä sanomaton ilo loisti miehen silmistä ja loi äkisti tytönkin sydämeen hellät onnen tunteet. Franklin astui hänen eteensä ja kävi häntä käteen. "Armas Mary kulta," lausui hän hiljaa ja lempeästi, "sinä olet minun tähteni suloisen äänesi kadottanut, äänen, jota en koskaan, en koskaan unohda; tänään minä sinulle tuon jotakin palkkioksi: sinä olet taas laulava, josko et omilla huulillasikaan. Malta vaan tässä, kun minä menen sivuhuoneesen, ja huomaa niitä äänteitä, jotka sieltä luoksesi luontelevat."
Odottavaisina, melkeinpä vavisten kävivät naiset toistensa viereen; sivukamarin ovi jäi lonkalleen. Ei aikaakaan — niin väreili, vierieli, virtaeli suloisia sointeita kuulijain korviin ja sydämiin, niin liikuttavan vienoja, niin erinomaisen sulavia, jommoista ei harppu, ei huilu, ei mikään ennen kuultu soitin voinut kuuluviin saada. Ne olivat ääniä, jotka tuntuivat tulevan toisesta mailmasta, kirkastetun ihmisäänen säveliä, enkelinlaulua, niitä ei saattanut kyynelittä kuunnella. Sydämen ne povesta vetivät, kuuntelevat naiset tunsivat mielihaikeaa ja hekumaa yht'aikaa. Ja kun se äänekkäämmin kuului, tuo ihmeellinen soitto, niin kaikki sen entis-englantilaisen hyvästijättö-laulun haikeasurullisen sävelen tunsivat, sen viimmeisen virren, jonka Mary oli laulanut:
"Then fare thee well, my dear dear love!"
Silloin heistä oli kuin olisivat todellakin kuulleetMarynäänen, sen hellän, eriskummaisen, sydäntä järähyttelevän äänen, joka aikaa sitte oli kuollut. Toiset naiset itkeä nyyhkyttivät; mutta Mary ei saanut sen kauvemmin itseänsä hillityksi: ahdistavimmasta innostuksesta parahtaen riisti hän itsensä irti Cecilian syleilystä ja lensi vierikamariin.
Franklin seisoi kummallisen soittokoneen edessä. Siinä oli pyörivä tela, jalukselle asetettuna. Tähän telaan oli kiinnitetty lasisia puolipalloja, jotka olivat suuruutensa mukaan säännöllisessä järjestyksessä ja niin toinen toisensa sisälle sovitettuja, että kunkin pallonpuoliskon reuna ulottui seuraavan yli. Franklin oli asetellut hyppysensä lasikellojen reunoille, pannut jalallaan polkemalla telan pyörimään ja siten toimeen saanut nuo tenhokkaat sävelet.
"Mary, näin olet sinä laulanut!" huudahti hän hämmästynyttä ja kiihoittunutta tyttöä vastaan. "Ja tuleppas nyt, että sinua taas laulamaan opetan — ja sinuntässälaulaessasi minun sieluni laulaa sinun kanssasi. Minä olen äänen sinulle keksinyt!"
* * * * *
Kaunis Mary Davies se oli, joka sittemmin tällä soivalla uudella kuuluisan Franklinin keksinnöllä (Harmonikaksihän sen nimitti) mailman saattoi kummastuksiin. Herkenemättömällä harjoituksella oli hän oppinut ihmeteltävän taitavasti käyttämään tätä eriskummaista soitinta. Voitettuansa sen hetken, jona hän jumaloidulle ystävällensä sanoi jäähyväiset — hänen sieluansahan hän käsissään piteli —, ja Franklinin palattua Amerikaan matkusti Mary ensin Ranskaan, sitte myös Saksaan ja esiintyi useissa etevissä kaupungeissa harmonikansoittajana. Niinkuinhänei kukaan sen jälkeen tätä soitinta soitellut; koko hänen sielunsa helkkyi ja soi muassa, kuin hoikat sormet kellojen reunoja koskettelivat. Hän oli niin ihastuttavan kaunis semmoisina hetkilöinä, niin innostuksen kohottamana, niin salaisesta ilosta kirkastuneena, että ihmiset, jotka häntä silloin kuulivat, joutuivat melkein yhtäläisen hurmaannuksen valtaan. Moni ei saanut soittoa kestetyksi, meni tainnoksiin, ja kuitenkin väkeä tunkeili ihanan Englannittaren lyhyihin synkkämielisiin soittajaisiin, niinkuin ihmisiä muuten tungeksii loistaviin juhlatiloihin.
Kun Maryn äiti oli kuollut ja sisarensa Cecilia ylistettynä laulajana Italiassa loisti, palasi hän vihdoin Lontoosen takaisin, ja vasta täällä hän havaitsi, että tuo toinen äänensä oli hänen terveyttään tärvännyt enemmän kuin se ensimmäinen kadotettu ehkä milloinkaan olisi voinut. Hän nyt vetäytyi kokonaan pois julkisuudesta ja eli umpinaisimmassa hiljaisuudessa, tuskin likimpäin ystäväinsäkään nähtävissä. Yksinänsä ja eroitettuna kaikesta, mikä hänen sydämelleen kallista oli, näki Mary päivän menevän, toisen tulevan, ilman toivoa, mutta ilman murhettakin. Hän ei koskaan vaikeroinnut, vieläpä oli iloinenkin; taisihan hänlaulaaja lauloihantoisensielu hänen kanssansa! — Ja tämä ääni, jonka hän häneltä oli saanut, pysyi niin nuorena ja ihmeen ihanana, kuin Maryn hiukset jo aikoja sitte olivat vaalenneet, ajan ankara käsi oli hänen kasvoinsa kauneuden pois pyyhkinyt. Muttaminnehän ne ihanat sointeet lähetti, jotka hän vielä joka ilta rakkaasta harmonikastansa ilmiin saattoi? Sitä ei kukaan tiennyt. —
Lääkäreitä kummastutti, kun tuo heikko olento vielä hengissä pysyi, he eivät ymmärtäneet, mistä hän ravintonsa sai, he jo kauvan aikaa ennustivat Maryn kuolemata. Täytyipä toki maan päällä jotakin olla, mikä valtaavin voimin tuota sielua kiinni piteli sen särkyväisessä verhossa.
Huhtikuun 27 päivä 1790 se oli, jona Mary taas kerran antoi kantaa itsensä harmonikkansa ääreen; iloisesti hymyillen hän kelloihin koski, hyvästijättö-laulu
"Then fare thee well, my dear dear love!"
helisi hänen vielä kauniiden kättensä alla. Yht'äkkiä hän kavahti ylös, oli kuin kuuntelisi jotakin, nojautui taaksepäin ja — ei enää hengittänyt. Hänen heikon elonsa lanka oli katkennut.
Mutta samalla hetkellä oli kuolon enkeli, kaukana tästä hiljaisesta kuolinkammiosta, tuolla puolen aavaa, aavaa valtamerta, taivaihin kannatellut suuren voimallisen sielun:Benjamin Franklininsielun.
Ihan yksinäisessä, pienessä saaremassa, upean kuninkaankaupungin Dresdenin katolisessa kalmistossa, on muuan syrjäinen, mutta pyhä toivioretken paikka uskovaisille sieluille ja erinomattainkin niille sydämille, joille ihmeistä rikas ja salaisuuksia täynnä oleva sävelten mailma on ilmestynyt ja jotka ovat oppineet lapsen nöyryydellä kumartumaan korkeasti ylhäisen Musikan kaikkivallan edessä. Hurskasten rukoilijain kirkon kuvukkona on ääretön taivaanlaki, heidän polvistuslautanansa halpa harmaa kivi, heidän pyhänkuvanansa tähdillä ympäröitty lyyry ja heidän rukouskirjassansa ainoastaan sanat:
Carl Maria von Weber.
Niin, sellaisessa rauhan majassa lepää sen maineella seppelöidyn tomuverho! Siellä hän nukkuu, se monen itkemä, pitkää unelmatonta untansa monien kovain taistelujen, monien loistavain voittojen jälkeen. Elämän orjantappurain haavoittamana lauloi hän joutsenvirtensä yksinään, kaukana rakkaasta kodista — ja vaikeni sitte ikuiseksi. Mailma hänen hengettömän ruumiinsa laakerilla koristi, peitti sen kotoisiin multiin ja kokosi kuolleelle kaikki ne kunniat, jotka elävältä kieltänyt oli. Lieneepä monta katkeraa katumuksen kyyneltä salaa pudonnut niihin tuhansiin surumielisyyden ja kiitoksen pisaroihin, joita poisnukkuneelle vuoti! Meistä usein tuntuu unennäöltä, mutta suloiselta, rakkaalta, että tuo suuri mestari meidän kanssamme, seassamme, vieressämme eli, lauloi, kärsi; ja kuitenkin on niiden vuosien määrä, jotka sen ihanan ajan ja tämän päivän välillä ovat kuluneet, niin varsin vähäinen! — Erään pimeän, ahtaan kadun varrella Dresdenissä seisoi hänen hiljainen huoneuksensa; pienestä kukilla koristetusta ikkunasta tunkielivat ne tenhosointeet ja sävellykset, joita hänen sielunsa täynnä oli ja joita vielä jälkimailma on ylistelevä. Kuinka usein hänen virsikkään povensa kultainen virta tulvaili äänettömän yön helmoihin! Ja sillä ahtaalla kadulla tungeskeli silloin kuuntelijoita, unet ja väsymykset unohtaen, ja vuodattelivat virkistävää sointisadetta janooville sieluillensa, antajaa palavalla hartaudella kiittäen semmoisesta taivaallisesta virvoituksesta. Uskollisen vaimon huolekas lempi teki sen suuren taideniekan onnelliseksi, rajaton hellyys loisti hänelle vastaan lastensa iloisista silmistä; mutta kaikki tuo liikuttava, itsensä uhraava mielihartaus ei voinut tasoittaa sitä koleata tietä, jota rakastetun vaeltaa täytyi, eikä syrjäyttää niitä teräviä pistoksia, joita kateus ja häijyys ilkkuen iskivät hänen sydämehensä. Kuinka usein vuotikaan verta tuo jalo, herkkä sydän! Mutta kaikki kipu ja tuska unhottui ja hautaantui, kun kevät tuli ja kolkon kaupungin herttaiset ympäristöt lukemattomilla miellykkeillä kaunisti: kun kukat nouseskelivat pienistä piiloistansa ja puut tuhansilla kukansilmillä häikäistymättä katsoivat säteileviä auringon kasvoja; kun kaikki luodut riemuitsivat ja olemisen hekumaa tunsivat. Yksinkertainen kukkakimppu kieloja tahi orvokkeja taas uudelleen ihastutti ja ylensi mestarin sielua ja kukkain sulohaju muodostui hänen kultakanteleellansa tenhokkaiksi kevätsäveliksi, kukkaislauluiksi ja keijukaisveisuiksi.
Mutta kaikista kukista hän enimmin rakastilumikukkasia, noita hentoja kukkia, niin hopeanheleitä ja saastumattomia kuin lapsen mieli. Ja lapsi se olikin, joka hänelle joka vuosi ensimmäisinä kevään päivinä toi täyden kimpun noita huikeanvalkeita lemmetyisiä; muuan siro, hyvä tyttönen, erään myllärin, jonka mylly yksinään ja syrjäisenä seisoi kauniilla Plauenin tiluksilla ja usein oli ollut mestarin hiljaisten kävelyjen päämaalina. Tyttö pienoinen ei koskaan tahtonut vastaanottaa palkintoa kukkasistansa, pyysi vaan hiljaa ja ujoillen: "oi, soitelkaa minulle jotakin!" Ja sen tekikin lahjan saanut mitä leppeimmällä hymyllä, salaa huvitellen itseänsä kuuntelevan lapsen äänettömästä riemusta,
Niin vierivät vuodet, kunnes eräänä päivänä mestari huomasi, että tyttönen oli tullut varsin isoksi ja soreaksi, lapsi muuttunut kukoistavaksi immeksi. Mutta jälleen tullessansa seuraavina kevätpäivinä oli hän kalpea, sanomattoman kalpea, ja kuolema katseli hänen kuopakkaista silmistänsä. Ja kuinka hän nyt siinä itki niin katkerasti, kun kunnioitetullensa valkoiset kukkaset toi ja se hänelle entiseen tapaan suloisia, ihania sävelsatuja kertoi!
"Minä en enää tule takaisin ensi kevännä," lausui hän erotessansa, "voikaa hyvin! Huomenna ne kutovat morsiusseppeleen hiuksiini ja niin tulee minusta rouva!"
"Ja siitä sinä sureilla tahdot, hyvä lapsi!" sanoi mestari ja koetti suottailla. "Luulenpa, että kiltti piikaseni rupee minullemyössatuja kertomaan; sillä harvoinpa kaunis vihanta neitsytseppele on ketään morsianta itkettänyt!"
"He eivät naita minua omalle kullalleni!" nyyhkäytti se vaalea raukka. "Voi! muuan tuntematon mies vie minut taloonsa. Minun rakastettuni lähti pois viimmeis joulun aikaan, kauvas avaraan mailmaan, hyvästi jättämättä, eroterveisittä; voinko minä siis iloinen olla?" Ja hän löi hoikat kätensä yhteen, ja viehättävistä kasvoista näkyi sydäntä vihlova vaiva.
Ja kun kevätpäivä kaivattu ilmaantui ja kellot laaksossa soivat, kysyi eräs vanha surusilmäinen mies halvoissa vaatteissa "sävelmestari Weberin" asuntoa. Tämän lemmelliseen huoneesen vietynä tervehti hän häntä suruisesti hymyillen ja ojensi hänelle täyden kimpun hentoja lumikukkasia. "Tässä tuon teille viimmeisen tervehdyksen lapseltani!" — urahteli ukko vaivalloisesti — "eilen meidän Marketta haudattiin. Hän kuoli kuin kukka pienoinen, jota halla kouristeli, — ah, — ja kuoli niin mielellään! Lempi hänen sydämensä särki, — ja me vaivaiset vanhemmat olemme syynä siihen. Oi, jospa olisimme arvanneet, että hän häntä niin suuresti rakasti, sitä soreata Konrad kisälliä, totta tosiaan me emme häntä olisi mailmalle työntänyt! Hän oli meistä liian köyhä, se kelpo poika, uskollisuus ja lempi sydämessään; rikas mylläri, joka kaunista lastamme pyysi, oli meille paremmin mieleen; ja kun Konradin rakkaus oli niin kaino ja Marketta vienosti leppeänä ja aavistuksitta mailmaan katsoi ikään kuin puhkeava ruusun-umppu, niin me rohkenimme tuolle arkailevalle sanoa, että tyttäremme ei hänestä huolinut, vaan oli sydämensä ja kätensä rikkaalle kosijalle luvannut. Ja kun nyt Konrad salaisesti läksi pois, niin ylpeänä ja kuitenkin niin kurjana, silloin meidän huoneesemme astui loppumaton surkeus; niin rupesi Markettamme kalpenemaan, kuihtumaan, niin me tunsimme hänen sydämensä!"
"Kuinka hartaasti hän oli poislähtenyttä rakastanut, tunnusti hän vasta kuolinvuoteellansa. Ja vaikka hänessä oli se salainen, ankara vaiva, oli hän kuitenkin miehellensä siivo, uskollinen, kelpo vaimo; hän ei milloinkaan rakastettunsa nimeä maininnut; mutta tämän pienen paperilehden me löysimme hänen rukouskirjastansa. Tuoss' on, pitäkää se hänen muistoksensa! Te olette lapsi raukallemme paljon iloa lahjoittanut; hän ei saanut odotetuksi sitä aikaa, jolloin ensimmäiset lumikukkaset eloon heräsivät. Älkää unhottako häntä, Marketta poloista!" Kuumat kyyneleet melkein tukahuttivat viimmeiset sanat onnettomalta, katuvaiselta isältä.
Kun liikutukseen joutunut sävelniekka taas oli yksinänsä, avasi hän paperilehden ja luki siitä vaivoin, sillä kirjoitus oli sekavaa, epävakaista, puolittain kyynelistä hävinnyttä:
Pois läksi kultani vaeltamaan,Muu jätti tänne murehtimaan:Kentiesi kuolikin jo rauhaan vaipuen,Sen tähden olen nyt näin murheinen.
Kun kultani kanssa menin kirkkohon,Siell' liikkui moni kieli, viekas, armoton,Ja parjausta lausui he siellä montakin;Ne saattavat kyynelet mun silmihin.
Nuo orjantappuraiset ne kyllä pistävät,Vaan viekkahat kielet on vielä häijymmät;Niin ankarasti polta ei tuli palava,Kuin rakkauden liekki, mi palaa salassa.
Voi, mitä mulle teki isäni, äitini!Miest' ottamahan toista he minut pakoitti;Vaan kuinka voisin toista ma koskaan rakastaa?Niin kovin kurjaksi se sydämmeni saa.
Oi armahani, tämä on pyyntöin hartahin,Sä että tulisit mun hautajaisihin',Kun mua lasketahan maan mustaan multahan,Sen tähden että sua vaan aina rakastan.
Ja mestari ei häntä, Marketta parkaa unhottanut; laulu vaeltamassa olevasta kullasta liikkui aina ja alinomaa hänen sydämessänsä ja ajatuksissansa; ja eräänä iltana hän laski sormensa kulkemaan klaverin näppäimillä, ja niin siitä synnyn sai sävellys noihin surullisiin sanoihin, ihmeellinen, surumielinen, sydäntä liikuttava ja kuitenkin niin lapsellisen suora kuulla. Yksivakaisena säisteenä olivat pitkälliset soitanteet; ja oli ikäänkuin olisi tuhat kyynelpisaraa äänissä tärisnyt ja ahdistettujen ihmissydänten huolehtivia lemmenhuokauksia väkivoimalla sointuihin sekaantunut.
Niin oli uusi lakastumaton kevätkukkanen puhjennut mestarin loppumattomiin yltäkylläisestä sielusta, ja sen kukan hän laski varhaisen vainajan yksinäiselle hautakummulle.
Laulakaatte sitä pientä, surullisen suloista laulua, jos teitä valtaa huolinen kaipaus tahi muistot murheelliset! Vanhat, aikoja sitte nukkuneet tuskat silloin heräjävät ja silmänsä avaavat, hiljaa pyytäen: "antakaa meille vielä kerran huokaus, uhratkaa meille vielä kerran kyynel, niin me taas kernaasti uneen menemme ja heräämme ainoastaan silloin kuin meitä uudelleen huudatte." Mutta vihdoin sen yksinkertaisen laulun ihmeellisen hentojen äänteiden helähdellessä surumielisyys, kaipaus ja vaivat sulavat ja vuotavat pois huojentavissa kyynelvirroissa. Kun teidän sielunne silmät ihannellen ovat kiintyneinä siihen kuolemattomain soitonluomain iäti tuoreesen kukkaseppeleesen, joka loisteisena ympäröipi kirkastetun mestarin kuvaa, kun uhkeat ihmekukat "Eyryanthe" ja "Oberon", iäti nuori ruusu "Taika-ampuja", hellästi hymyilevä kevään kielonen "Preciosa", lukemattomat laulelmakukkaset ja muut viehättävät puhjennaiset teitä hurmovat ja ihastuttavat, niin älkää silloin unhottako pientä, vaaleata lumikukkasta, joka niin kainona tuoksuu ja niin arkana piileilee toisten komeain kukkavartaloiden takana! Tervehtikää sitä sydämellä ja suulla ja kiittäkää hyvää mestaria semmoisesta miellyttävästä lahjasta! Sillä tosiaankin, tuo lumikukkanen, tuo hento, surullinen laulu vaeltelemassa olevasta kullasta, on kiiltävä kastehelmi sen kultaisen laakerikruunun kauneimmalla lehdellä, joka unhottumattoman miehen päätä koristaa.
Toukokuun päivä Italian loistavan, ihastuttavan taivaan alla on niin tenhoavainen, että me pohjolan lapset emme sitä voi käsittää, tuskinpa joskus saatamme aavistaa unelmissamme. Maa rehoittaa ja heloittaa moninaisessa kirjokaunistuksessa, päivänsilmä sitä ihanneltavaa katselee täynnänsä kiihkoista, raukaisevaa halua, ja koko ilma on palsamituoksua. Sydän ihmisen povessa puhkeaa kauniimmaksi tässä ihanuudessa ja riemuitsee ja hehkuu, samoin kuin kaikki muukin yltä ympärillä, ja kaikki ihmissilmät katselevat niin palaen ja haluten kuin silmä päivyenkin. Jäykän, väsähtyneen kasvoinmuodon näkee siellä yhtä harvoin kuin jonkin jääkukkaisenkin.
Sitä oudompi siis oli se ilmiö, kun eräs poika Toukokuussa vuonna 1793 yksin istui meren rannalla, selin kauniisenGenuankaupunkiin, joka ikäänkuin onnesta loistava morsian nojautuu jalon meren kainaloon, ja katsoa tuijotteli välkähtelevää, näkymättömiin ulottuvaa vedenkalvoa. Hän oli noin kymmenvuotias lapsi, hentovartaloinen, siro-, vaan kalpea-kasvoinen, tummatukkainen, silmäkarvat pimeät ja silmät mitä ihmeellisimmät, mustimmat mailmassa. Nämät silmät näyttivät melkein kamottavilta äkillisten muutostensa tähden: milloin ne olivat tulta säkenöitsevät, valtavat ja jalot, milloin taas surkean surulliset, varsin kuollakseen pois.
Hellä, herkkä lapsen ääni keskeytti nuoren uneksijan synkeät mietteet; viehättävä pieni tyttönen tuli juosten ja syöksähti hänen rintoihinsa huudahtaen: "paha Nikolo, missäs olet ollut kaiken pitkän iltapäivää? kuinka olenkaan minä sinua hakenut joka paikasta!" ja siinä sitte suuteli häntä innokkaasti, katsoi häneen kiivaasti suurilla, rumilla silmillänsä ja ravisteli viimmein valkoisesta esivaatteestaan hänen eteensä ison joukon kukkia: metsäruusuja, myrttioksia ja orangsikukkasia.
Nikolo syleili pientä puhuttelijaa, hymyili melkein iloisena, silitti hänen mustia hajahiuksiansa ja sanoi hiljaisesti: "Isältäni olen tänne luikahtanut, Gianetta; minua halutti saada hiukkasen uneilla ja onnellinen olla tässä kauniin, kirkkaan meripeilin ääressä; tiedäthän sinä tämän olevan leikkikumppanisi mielipaikan!"
Mutta siihen mitäkään virkkamatta rupesi Gianetta vaan soimaamaan nuoren ystävänsä pahaa isää. "Hän ei suo sinulle lepoa yöllä eikä päivällä," kiivaili tyttö; "hän sinut vielä ennen pitkää hautaan panee; Nikolosi ei ole vahva ja voimallinen, sanoo aina äitini; hänen hullu viulunsa riuduttaa hänen sielunsa ja isä turmelee hänen ruumiinsa. — Tosiaankin hän on oikeassa;" lopetti Gianetta murheellisena.
"Älä sitä luule!" vastasi Nikolo vakaasti; "minä en kuole; minä en voi kuolla, pitäähän minusta ensin tulla suuri mies; ja heikkokaan en ole, katsos tässä!" Näin sanoen hän kohotti itsensä pystyyn, hänen vartalonsa näytti kasvavan, silmänsä paloivat riehutulessa, suuta vavahutti eriskummainen naurahdus; hän nosti Gianettan yht'kkiä ylös maasta ja piteli häntä väkevin käsivarsin vedenpinnan päällä. Tyttö ei vaalennut, se vaan hiljaa huokaili, kun Nikolo hänet jälleen maahan laski, mutta ei sanonut sanaakaan kuolemasta, vaan katseli häntä kainosti sivultapäin. Pian hän kuitenkin taas oli kuin ennenkin miellyttävän teeskentelemätön, lorueli ja lauloi, ja Nikolo antoi kärsivällisesti itselleen kertoa kaikista hänen tuhansista lapsellisista tuumistansa, hänen kukkasistansa ja naurukyyhkyistänsä; ja jos hän hänen makeasti rupattaessansa välistä vaipui synkeihin mietteihin, niin hänet havautti Gianettan suudelma tahi silittely hänen kätösellänsä; silloin hehkui tyttö ja heloitti ja oli sanomattoman herttainen.
Niin he istuivat meren rannalla kahden kahtustansa, tummansininen taivaanlaki heidän päällänsä; molemmista nuorekkaista päistä loisti kirkkautta ja auringonpaistetta, mutta pojan otsa oli yksivakainen ja murheellinen, tytön poskipäät kevään kaltaiset. Myöhemmin, kun jo pimeä tuli, menivät he kotiin käsi kädessä, kävelivät monia leveitä katuja, kunnes vihdoin poikkesivat eräälle syrjäkadulle, jonka päässä seisoi kaksi huoneusta viiniköynnösten keskellä; toisessa asui Gianetta, ja Nikolo vastapäätä toisessa. Poikaa odotti isän kova, tuima muoto; tytön äiti seisoi tuskallisena kuunnellen ovellansa ja suuteli hellästi huimaa tytärtänsä. Lapset sanoivat "hyvää yötä!" ja erosivat.
Syvältä huokaillen yksinäiseen kamariinsa tultuansa avasi Nikolo äkisti alahaisen ikkunan, että ihmeen ihana yöilma sisään virtailisi, otti vähäisestä, ruumiin-arkun näköisestä laatikosta vanhan viulun, katseli sitä kiihkoisimman hellyyden silmäyksillä ja alkoi soitella mielihaaveita. Puhtaat, eriskummallisesti liikuttavat äänteet lähtivät ulos äänettömään yöhön taikka aaltoilivat, väikkyilivät ylös ja alas ahtaassa huoneessa, niin että seinät tuntuivat tärisevän ja järkkyvän sävelten voimasta. Mutta tuskin oli ensi sävel äännähtänyt, kun erinomaisen iso, kauniinkirjava risti-hämähäkki tiheästä viinilehdikosta ikkunan kautta huoneesen pujahti. "Hei, hopealukki, terve tultua!" sanoi Nikolo ja laski kätensä ikkunalaudalle; hämähäkki tuli siihen ja poika pani sen viulunsa hevolle, johon se itsensä pienillä jaloillaan kiinni kämmersi ja jäi jäykkänä ja järkähtämättä kuuntelemaan sävelmertä, joka lakkaamatta päälle kuohahteli. Poika soitti, kunnes käsivarsi väsyi, silmälaudat rupesivat painumaan ja aamukoitto ruusuhuntuisena huoneesen katsoi. Sitte hän laski rakkaan viulunsa pois, hämähäkki elpyi jälleen ja meni, juuri kuin kiittää tahtoen, hiljaa hiipimällä Nikolon vaaleasta kädestä, jossa oli pääsnyt ikkunalle, mistä sitte äkisti katosi viinimetsään. Pojan silmät noudattelivat sitä ison matkaa; häntä valtasi tunne lohduttomasta yksinäisyydestä, tunne, jonka valtoihin hän joutui joka yö, kun ristilukki, se eriskummainen kuuntelija ja seurustelija hänen hämärinä lapsuutensa vuosina, oli pois rientänyt.
Tätä pientä, uskollista luontokappaletta Nikolo oikein hartaasti rakasti: ensimmäinen ääni hänen viulustansa huusi sen hnoneesen ja vasta viimmeisen sointeen vaiettua se havahti suloisesta horrostilastansa, ihmeellisen hurmaavaisesta unestaan, johon se tenhosävelistä joutui. Usein, kun Nikolo synkeihin mietteihin vaipuneena uneksui kunnianhimoisten ja rohkeain halujen, ylpeiden toiveiden toteutumista ja silloin konemoisesti kosketti viulun kieliä, tuli ristilukki hiljaa luokse hiipien, ja poika tunsi sen koskemisen ikään kuin suun muiskaukseksi, sulki sitte silmänsä, unhotti yksinäisyytensä ja ett'ei häntä rakastanut kukaan. Isä oli hänen ankara isäntänsä; lempeä äiti oli häneltä kuollut, hänen ikäisensä pojat karttoivat häntä kainostellen; ainoastaan pikku Gianetta hänen kanssansa leikitteli ja häntä suuteli; mutta Nikolon sydämestä oli osa tällä hellällä tytöllä, toinen tuolla eriskummaisella ikkuna-ystävättärellä. Gianetta ei kuitenkaan voinut kärsiä hämähäkkejä; "ne ovat noitia," sanoi hän kamoksuen. Eikä Nikolo koskaan pannutkaan ristilukkia viuluhevolle, kun tyttönen hänen tykönänsä oli ja hengittämättä, hänen ihmeteltävää soittoansa kuunnellen, oli kamarin nurkkaseen painunut. Sen näkyikin hämähäkki pian huomaavan; se ei milloinkaan tullut sisään, kun Gianetta oli kuulemassa; mutta jos Nikolo viuluineen läheni ikkunaa ja salaa tiedustellen katsoi ulos, niin hän aina näki, mitenkä se mykkä kuulijatar liikkumatonna viinilehdellä riippui. Mutta Gianetta ei koskaan ollut tyytyväinen, kun Nikolon käsivarsi uuvuksissa hervahti alas ja sointeet vaikenivat; pojan täytyi vielä päälliseksi kertoella jotakin ja sen hän tekikin mielellänsä. Mutta ei ainoastaan julmia, kauheita satuja hän kertonut kuuntelevalle lapselle, ei, vaan myös kaikki oman hehkuvan sydämensä unelmat, kaikki korkealle kurottelevan mielensä tuumat hän kätki viehättävän tyttösen vaiti olevaan, uskolliseen poveen. Ja tämä ei vastannut sanaakaan, vaan puristi hänen poltekuumaa kättänsä yhä lujemmin ja lujemmin ja silmäili häntä aivan erinomaisesti ja ymmärtäväisesti. Kun Nikolo kertoi Saksan kuuluisasta sävelniekasta Mozartista, kuinka se kuudennella vuodellansa jo suuret konsertit kirjoitteli ja säveltaiteen taivaalla tähtenä loisti, silloin hänen poskensa paloivat, hän vavahteli kiihoittuneena ja kuumia mielipahan kyyneliä välähteli hänen silmistänsä. "Katsos, Gianetta," sanoi hän katkerasti naurahtaen, "mikä huitukka vaivainen minä olen hänen rinnallaan!" — Ja tyttö ei voinut häntä lohduttaa.
Eräänä päivänä oli Nikolo isänsä edessä ja haikeissa sielun tuskissa soitellut mitä yksitoikkoisimpia harjoituksia: kätensä olivat varsin voivuksissa, otsa hehkui, mutta koko hänen voimansa, kaikki ruumiinsa elo oli silmiin kokoontunut; ne kiiluivat niin ihmeellisesti. Silloin kuuli hän äkisti Gianettan äidin äänen; se huusi varsin pikaisesti ja tuskallisesti hänen nimeänsä. Nikolo lensi hänen luoksensa: Gianetta oli yht'äkkiä sairastunut, tulinen kuume oli tavannut häntä. Hän silmäili pitkään mieluisinta leikkikumppaniansa, rakasta ystäväänsä; tämä ymmärsi silmäyksen ja meni noutamaan viulunsa. Hänen sydämessään pauhasi ja myrskysi. "Gianetta, nukkumalaulu sinulle!" huusi hän huimasti. — Tyttö hymyili. — Silloin pojan tenhollinen viulu laulaa vieretteli viehättävimmän, erinomaisimman, ihanimman kaikista nukkumalauluista. Sen loputtua kohotti Gianetta itseään ylös vuoteellensa ja mainitsi Nikolon nimen; hän syöksi hänen syliinsä. "Kiitos sulle armahiseni!" kuiskutti tyttö, "Nikolo, nyt minä nukun suloisesti! Mutta sinun ei vielä ole lepääminen, sinun pitää paistaman maan päällä, heloittaman kirkkaana, kaikki loistossa voittavana tähtenä. Lähde pois, kauvas, kauvas pois täältä! Muista minua ja näitä sanoja!" — Lapsi kaunoinen kallisti hiljaa huoahtaen päänsä ja — kuoli.
Nikolo ei koko yönä lähtenyt lemmittynsä ruumiin vierestä; melkein mielipuolena hän seuraavan päivän juoksi sinne tänne ilman vaan. Kun hän myöhään illalla kotiin palasi, tuntui pimeä hiljainen kamari niin kolkolta, niin kamottavalta; ikkunasta hän suoraan katseli Gianettan kammioon: kynttilät oli siellä sytytetty, tyttönen makasi paarten päällä, kaunistettuna ja melkein peitettynä kukkasilla, kuin enkeli ihanaisena. Arkun vieressä oli polvillaan munkki ja rukoili sen nuoren puhtaan sielun edestä, joka tuon kauniin ruumisverhon niin varhain oli jättänyt. — "Hyvästi, sulo sydämyiseni!" lausui sureva poika hiljaa, ja kuumat kyynelet valuivat hänen vaaleille poskillensa; "minä lähden pois, menen kauvas, voi niin kauvas kuin pääsen! eihän minua enää mikään pidätä, minua yksinäistä, lemmen heittoa!" — Ja siinä hän lankesi polvilleen ja itkeä nyyhkytti värvähdellen.
Samalla hetkellä hän tunsi hiljaista, kummallista koskemista käteensä; hän säpsähti; ristilukki siinä tulla kömpi. "Sinä se olet, puhumaton, oi nyt ainoa elämäni toveri!" huudahti Nikolo, ja hänen kasvoilleen lensi kuin riemun loisto. Hän katseli miettien tuota pientä luotua. Vihdoin hän kavahti pystyyn: "vielä yksi hyvästijättö Gianettalle, ja sitte ulos mailmaan sinun kanssasi, sinä sydämeni ainoa, tenhoava, taivahinen lemmikki!" — Näin sanoen hän raivokkaasti painoi viulun rintoihinsa; silloin sen kielet laulaa helottivat ihmeellisemmin, umpimielisemmin kuin milloinkaan: vaivanväreellisiä, toki ihmeen ihastuttavia säveliä lentää liihotteli tuonne nukkuvan Gianettan luo; kuollut näytti hymyilevän, kaikki kukat herttahiset tärisivät, vapisivat kynttilänliekit, rukoileva munkki päästi kätensä rististä alas ja häneen tuli outoja, hurmaavia unia.
Kun aamuaurinkoinen hehkusilmin pieneen huoneesen katsoi, näki se puoliksi pyörtyneen pojan lattialla makaamassa, viulu käsivarrella; mutta viulun kielistä riippui lujasti kiinni kämmertyneenä ristilukki ja oli kuolleena.
Kävivätköhän toteen armaan Giannettan ennustussanat? Pojan nimi oliNikolo Paganini, — Oletteko hänestä joskus jotakin kuulleet?
Oli kerran ihmeen kaunis koivu, joka seisoi koreakirjaisella, samettisileällä ruohovaipalla ja katsoi vapaasti ja rohkeasti ulos ilmoihin; sen sorean puun juurella taas pulpahteli kristallikirkas, helmiheleä lähde.
Eipä olekaan tuskin mitään viehättävämpää nähdä, kuin vankka, soleavartaloinen, hopeankarvainen koivupuu vihannoine lehtineen, joiden hentoja poskipäitä länsituulonen varsin lemmekkäällä innolla suutelee! Koivussa asuu metsän runotar! Mutta se koivu, josta nyt kertomaan käyn, oli sen lisäksi aivan erinomaisen komea, eikä ollut kaukana ympärillä pulskempaa puuta eikä herttaisempaa pientä puroa; sen tiesi kevään luonnotar ja kaikki kukat ja puut maassa, mutta solakka koivu ja kirkas lähde itse eivät sitä tienneet. Koivun päälaella oli ikuinen kevät; sentähden sen oksat tohisivat niin taukoomatta. Taikanuotteja siitä liikkeelle lähti, laskeutui maan päälle, välähteli avoimiin kukkain sydämiin, meni menojaan kauvas kaikkiin maihin; mielissään puut latvojansa pudistelivat, vieläpä vanhat vakaat hongatkin ja kuuset, joiden oksilla jäinen talvi vallitsi, unhottivat lumihiuksensa ja luulivat, että olipa nuoruuden kesä jälleen tullut. Usein oli myöskin, kuin olisi metsäin ja kaiken, mitä elävää oli, täytynyt olla juhlahartauksissa, sillä niin täysiä ja pyhiä ne virsinuotit olivat, joita koivusta mailmaan kulki. Mutta onnellisin kaikista kuulijattarista oli lähde! Sehän seensinkaikista muista kuuli jokaisen äänteen, jokaisen soinnullisen huokauksen, jopa jokaisen henkäyksen siitä rakkaasta puusta! Eikös koivun vartalo niin mielellään kuvastunut sen hopeaheleihin vesiin? Ja eikös se rohjennut olla niiden rakkaiden sointeiden herttaisena kaikuna, jotka puun oksista siihen laskeutuivat? — Mutta lauloipa lähdekin; viehättäviä, selkeitä ja sydämellisiä olivat sen laulelmat, ja niihin pulska puu nyökäytti päätänsä varsin leppeästi ja hymyellen. Mutta kaikkein miellyttävämpää oli koivun ja lähteen puhelu; silloin se loistoisa puu salamielisesti kumarsi päätänsä alemmaksi ja aina alemmaksi, oli kuin olisi lähde uskaltanut olla hänen ainokainen uskottunsa, ja sen lehtien kultavälkkeet valahtelivat siihen kuin kipenät kristallihin; lähde knmpueli korkealle ja kutoi kanteleennäppäyksiä koivun lauleloon, ja usein ei ollut helppo tietää, kulkivatko taikasäveletylhäältävaialhaalta, koivuko vai lähde soi. Ympärikuhisijoita oli kummallakin yhä ja alinomaa: koppiaiset, perhoset ja linnut tulivat läheltä ja kaukaa ja tahtoivat niitä kuulla. Tapahtui sitte niinkin, että paksu mehiläinen, luonnollista myrinäänsä myöten, rupesi moittivan muotoiseksi ja arveli: että soisipa paljoa kauniimmalle, jos puronen E:duria solistaisi C:mollin asemesta, — ettäpilkallisempitahti ei haittaisi j.n.e.; mutta eräs pistelevä kateellinen tikka, nokkimistoimestaan kopeillen, päätti: että koivu lauloi ylen paljon ja turmeli itsensä ja ett'ei sen ääni enää ollut likimainkaan niin mahdikas kuin alusta y.m.s. Mutta lukemattomain muiden kuuntelijain kiitolliset riemuhuudot äänellään kokonansa voittivat semmoiset pahankuriset surinat ja rääkkymiset.
Niin ne olivat, niin ne lempivät, niin ne lauloivat päivästä päivään; ei kumpikaan voinut olla toisettansa, ja molempain elämä oli, vaikka näennäisesti erillänsä, kuitenkin sopusointuista yhteyttä. Yksinpä uneillessaankin ne toisillensa kuiskuttelivat. Ja puronen kertoi kaikille kukille siitä ihmepuusta, ja silloin oli aina, kuin olisi koivu autuaammin laulanut, niin herttaisina ja tosina kertomukset puhtaalta lähteeltä tulivat. Ja kukkivat kasvit ihannellen katselivat lähdettä ja nyökähyttelivät päätänsä ohitse lorisevalle purolle; mutta lemmen ruusu uskalsi muita enemmän ja syöksi hehkuen sen kirkkahaisen sydämelle, ja iloisempana ja ruusunhohteisena vieri puronen edellensä.
Tätä koivun ja lähteen ihastuttavaa suloleikkiä näkivät hyvät enkelitkin, jotka tuolla ylhäällä paratiisissa sinisen esiripun takana asuskelivat, eivätkä saattaneet väsyä katselemasta, kuinka lähde ja koivu toisiansa rakastivat. "Oi, jospa nuo kaksi hyväistä, kaunista olisivat täällä ylhäällä taivaamme tarhassa!" sanoivat he toinen toisellensa ja hymyilivät niin ikävöiden tänne alas, että maan kukkaissilmät vetistyivät. Ja hyvä Jumala tiesi noiden valo-olentojen toivomukset ja sanoi päivättärelle: "anna sinä, hehkuvainen, suloisin suudelmasi heleälle lähteelle, että se vielä kirkastuneempana juoksisi ylös taivonkedoillemme! Maan kukkain sijaan pitää sitä kultakutrisien enkelien täällä kumarteleman." — "Entäs tuo jalo ihmepuu?" kysyivät kauniit enkelit. — "Se seuraa armasta, siskollista kumppaniansa," vastasi hyvä Jumala; "nuo molemmat ovat yksi ijankaikkisesti."
Ja päivätär antoi äkisti suuta elokkaasti pulppuavalle puhtaalle lähteelle, siinä kuin se kuuntelevain kukkain keskellä kertoeli laulavasta, hohtavasta koivusta. Tulisuudelmasta, helteisestä säteestä ehtyi lähde; sen haudalle surevana kyykistyi lakastumaton lemmen ruusu.
Entäs se sorea puu?
Kun lempivän, siskollisen kumppanin suu on vaiennut, hellä silmä umpeen mennyt, sen sielu, tuo puun kirkas peili, pois eronnut, niin puun oksat painuvat mannerta päin ja uhkeista lehdistä lähtee kiiltävä kulta ja putoilee kyynelhelminä alas. Pitkällisesti vaalenee vihannuus; pitkällisesti häviää kaikki ilo, sitte kauneus, sitte voima ja vihdoin elämä. Jalo, päivänpaisteinen ihmepuu on kuollut.
Suonut minä olisin saattavani kertoa teille vaan satusen; mutta tuo hyväinen kumppanipari, koivu ja lähde, on todellakin maamme päällä vieretellyt ihmishahmossa. Sitä keväisen virkeätä, siunattua puuta, jonka suloisten soitelmain loputtua laulajametsän runotar vaikeni ja nukkumaan kävi, nimitimme me nimelläFelix Mendelsohn, ja se ihmeellinen lähde oli muuan jalo nainen, jonka ohimoille taiteen loistava otsaripa kiertyi, lempivä puoliso, hellivä äiti, varhain valmistuneen kirkastettu sisar ja hartain ystävätär:Fanny Hensel.
Niinä kauvan sitte kadonneina, autuaina aikoina, jolloin maa paratiisiksi nimitettiin ja yltäkylläisessä, saastuttamattomassa kauneudessa loisti —, kauneudessa, jota meille vaan hämärät, mutta hurmaavaiset tarinat kuvailevat —, uiskenteli joutsen viehättävän järven vesillä. Laskeuva aurinko loi kultasäkeniä vedenkalvolle ja valeli soman linnun höyheniin huikaisevaa valoa. Mutta silloin joutsenet osasivat laulaa joikutella; hyvä Jumala oli niille äänen antanut, täysinäisen, mahtavan, vapisuttavan, ja joutsenen aamu- ja iltalaulu oli ihastuttava hartausvirsi kaikille luoduille. Ja niin lauloi sekin loistavin ja upein kaikista joutsenista, josta nyt kertomaan lähden. Laineet värähtelivät hekumasta, päivä viivytteli lähtöänsä, kuun kalpeat kasvot kävivät heleämmiksi, jopa tähtiäkin siellä täällä ilmestyi kuuntelemaan noita sanomattoman hurmaavia ääniä. Kirkastuneina katselivat kukkain silmät, puut humisivat sydämen halusta, ja enkelit, joilla siihen aikaan vielä oli tapana joka ilta loistaen kävellä pitkin paratiisia puhaltelemassa Jumalan henkeä jokaiseen olentoon, jotta ne saisivat virvoittavaa unta, katsoivat laulajaan taivaallisen hyvillä silmillä. Se taas vaikeni vähitellen; ylpeä ilo aaltoili sen rinnassa ja kerskaten se huudahti: "Kenenkäpä ääni on kauniimpi, ihastuttavampi kuin minun? Minä, minä yksin olen Jumalan laulun valtakunnassa! Kuka voi minulle vertoja vetää?" — Tätä huutoa seurasi syvä hiljaisuus; mutta enkelien silmät synkistyivät ja heidän valkeat olentonsa kulkivat ohitse niinkuin vienot huokaukset. Kukat laskivat päänsä alas ja kuiskivat keskenänsä, mielipahoissaan puut pudistelivat päätänsä. Joutsen, jota raukeat, vaaleat vesiruusut ympäröitsivät, ei tuota pannut huoliaksensa: se vaan kallisti päänsä ja nukkui.
Silloin äkisti ilmaa värähyttivät surumieliset, sanomattoman suloiset sointeet ja tunkeutuivat kaikkein kukkain unelmiin, mutta varsinkin syvälle, lainetten levähtävän laulajan rintaan. Hän ei voinut silmiänsä kohottaa; milloinkaan tuntematon, haikea hekuma painoi väkisin hänen silmänsä umpeen. Sävelet kävivät kovemmiksi, laulelu voimallisemmaksi, semmoista ääntä ei joutsen ollut niin milloinkaan kuullut, väliin se ääni riemahteli halusta heltyneenä, väliin taas vaikerteli vaivasta vapisevana, niin että kuuntelijan ylpeää sydäntä värisytti. Kuinka autuaallinen ja kuitenkin tuskallinen tämä yö oli lepoa saamattomalle lainetten laulukuninkaalle! Mutta ensimmäisessä aamun koitossa vaikenivat taikasävelet; etsien joutsen katsoi ympärillensä; kukkain silmät olivat vetistyneinä, linnut ilohuudoilla ylistivät taivahista yölaulajatarta, vieläpä vanhat puutkin olivat makeain muistelmain valloissa. Ensi kerran nyt kenenkään kuulematta kaikui joutsenen huomenlaulu. Siitä tuli suuttumus, tuska, kateus, viha hänen raivoisaan sydämeensä; hän uida kiiruhti rantaan, kusta kuluneena yönä sointeet olivat kuuluneet, ja tiedusteli tenhollista laulajatarta. Mutta turhaan, ei ainoakaan lintu, ei yksikään kukkanen voinut hänelle tietoa antaa.
Siinä se sitte huomasi kukoistavan ruusupensaan kirkkaita kastekyyneliä tihkuvana, "Sanopas minulle, sinä kaunis kukkakuningatar," kysyi se ruusulta, "oletko sinäkin menneenä yönä nähnyt unta taivaallisen suloisista sävelistä? Ja tiedätkös, kenen rinnasta se ihmelähde pulppueli?" — "Sen tiedän, sen tunnen minä," kuiskutti ruusu ja hehkui heleämmin: "satakielise oli, siunatuin, puhtain kaikista laulajattarista, hän, se sävelmailman säteilevä kuningatar, hän, jota minä rakastan kuin päivää," — "Oi, laulanpa minäkin sen ylistystä sinun kanssasi, ihanainen!" vastasi joutsen, "mutta minun sydämeni palaa halusta häntä nähdäkseni, häntä suudellakseni; pitäähän kuninkaan ja kuningattaren rakastaa toisiansa. Oi, ilmoita sinä sulohuulillasi sille ylhäiselle, että minä häntä rakastan, että tulevana yönä häntä odotan kristallivesillä, raikkailla laineilla, joille kuu suuta antaa; siellä hänelle hyvähajuiset mesiruusut vastaan tuoksuvat, siellä hän on lepäävä kuninkaan kainalossa, ja autuaasti yhdistettyinä sitte meidän äänemme kaikuvat uneilevalle mailmalle." — Ruusu painutti herttaista päätänsä alemmaksi, huoaten: "oi, ett'ei se noudattaisi houkuttelevaa huutoa, sillä minä aavistan kipua ja pahaa!"
Ja yöhyt katseli tuhansin loistavin lempisilmin kaikkea ihmeen ihanan maan lukemattomia viehäkkeitä; joutsen souteli soreampana, kuninkaallisempana kuin koskaan ennen kullan kiiltävillä vesillä; sen raivokas rinta kohoeli, mustina ja kamalina säkenöitsivät silmät. Lämmin tuoksuhenkäys, enkelin hymyily kävi kautta luonnon; silloin kuului hiljainen siipien suhahdus, ja joutsenen sydämen puoleen painui satakieli, laulun kuningatar. Kummastuen silmäili kuningas alas häneen: kuinka yksinkertainen oli se harmaa vaatteus, kuinka pieni ja hento hänen vartalonsa; mutta silmät kimeltivät kuin kaksi timanttikyyneltä, tulista hekumaa ja valjua haikeutta taikatavalla sekaisin. Kun nyt satakieli joutsenta silmäili, ja hiljalleen lentimiänsä liikutellen, taivaallisella sävelkielellään puhutteli, niin se vanha paha vihollinen, kateuden nimellinen, jälleen voimallisesti heräsi joutsenen povessa: hän tarttui pyristeleväiseen ja painoi sen syvälle kylmään armahtamattomaan veteen. Yksi ainoa sydäntä vihlaiseva uikahdus kuului, ja hiljaista, kauhean hiljaista oli sitte vienoilla vesillä.
Kuningattaren kuollut ruumis makasi seuraavana aamuna rannalla, uskollisen ruusupensaan siimeksessä, ja se oli hajoitellut kaikki punalehtensä kuolleen päälle ja kuoleman kolkon salaisuuden se kanssansa hautaan vei. Mutta ylpeän joutsenen luo astui eräs enkeli, katsoi siihen yksitotisesti ja sanoi: "Sinulta ja sinun suvultasi olkoon tästä hetkestä aikain laulun jumalallinen lahja pois otettu ikipäiviksi!"
Ja enkelin sanat kävivät toteen. Satakielet asuskelevat aina yksinäisten vetten luona ja laulaen itkevät ensimmäistä armasta kuningatartansa; joutsenet taas, kauniit kiiltävät lainekuninkaat, kuulevat joka yö nuo itkuvirret ja uneksivat kadotetusta paratiisistansa, niinkuin mekin poloiset ihmisen lapset; mutta ainoastaan kuolinhetkellä täytetään niiden rintain epätietoinen kova halu: hyvän ijankaikkisen Jumalan hellä siunauksen käsi silloin kirvoittaa niiden kielen siteet, ja hekumasta hurmaannuksissa ne hiljaisen elämänsä pois henkäisevät vienoissa, ihmeen suloisissa sävelissä.
Ah, niinpä meidänkin haavoista haljenneille, pettyneille sydämillemme paratiisi aukenee viimmeisenä hädällisenä maan hetkenä: kaikki kahleet lähtevät, sielu riemahtelee, huikaiseva valonloisto virtaa silmihimme, taivahiset sävelet tulevat korviimme, väriseväiset huulet koettavat niitä henkäyksillä tavoitella, noita loihtivia lauluja, — näin me menemme kadotettuun, innolla ikävöittyyn onnelaamme; — ihmiset puolestaan nimittävät noita viimmeisiä kirkastuksen sointeitajoutsenlauluksi.
End of Project Gutenberg's Soitannollisia satuja ja jutelmia, by Elise Polko