— — — "Rachelin kansalle", sanoi mestari Ollivier, nojaten kyynärpäänsä hohtavan valkoista liinaa vasten viinilasi koholla kädessään — "Rachelin kansalle olkoon tämä viinilasi pyhitetty rakkaan ystävättäremme nimipäivänä! Hänelle itselleen saatamme me tuskin sanoa muuta kuin ilmaista sen kiitollisuuden, jota meidän isäntämme ja ystävämme häntä kohtaan tuntee — useiden hyvien ja huonojen vuosien sydämellisen alttiuden kaunistamana.
"Meitä on tänään neljä hänen hohtavan valkean liinansa ympärillä, jonka kevät on koristanut ensimäisillä lehdillään, ensimäisillä kukkasillaan. Me tunnemme kaikki neljä olevamme 'vieraita maan päällä', tuskin tietäen, minne matka huomenna vie: Me vaellamme, niinkuin Rachelin kansa, lakkaamatta.
"Omasta puolestani kuulun minä pieneen ryhmään suuressa, pieneen seurakuntaan kuuluisassa kansakunnassa, joka on tehnyt raskaaksi sukuni elämän — ja taistelun sen puolesta rakkaaksi. Minä luulen, että meidän pienen ryhmämme henki on tunkeutunut suuren, rikkaan kansan sieluun — murtaen huomaamatta, mutta varmasti ja sitkeästi sen tavat, syventäen sen uskon lähteitä, heikontaen sen ylpeyttä.
"Olisin lukenut historiaa huonosti, jollen olisi huomannut, että nuo harvat ovat olleet joukon kasvattajia — niinkuin tuoainoaeli sen vuoksi ja kärsi sen painon alla.
"Sellainen on Rachelinkin kansa! Hapatus maailman leivässä — suola maan ravinnossa.
"Terävässä, kirkkaassa päivän valossa katsottuna on Israelin kansalla kärsimystä tuottavia vikoja — jalkineihin erämaan vaelluksen aikana tarttunutta hietaa.
"Se Jumala, joka johti joukkoa, oli silloin kuin hietamyrsky.
"Mutta yöllä — Itämaiden yössä, joka on syvä, lämmin ja uskollinen kuin Rachelin silmät — yöllä kulki Jehova edellä tulipatsaana." — — —
Tässä pysähtyi urkuri hiukan. Juhlallisesti katetun pöydän ympärillä herrasmiehen huoneessa vallitsi harras mieliala. Kaksi ylintä akkunaa oli auki vanhaan puistoon päin — ja aivan kuin sinisestä taivaasta ojensivat korkeat puut vaalealehtisiä oksiaan tervehtien sisään. Tuoreen vehreyden tuoksu levisi huoneeseen, lintujen liverrys sekaantui siihen… Grethi nosti iloisena ja onnellisena silmänsä lautasestaan. Mestari Ollivier katsahti Grethistä Racheliin ja jatkoi:
"Tuossa ovat nuoret, palavat silmät, joiden syvyydessä elämän kaihot kirkkaina ja puhtaina kimmeltävät niin kuin se tähti, jokaei koskaansammu. Ja on vanhempia silmiä, lämpimiä ja lempeitä, syviä kuin lapsen, joiden katse liitelee sen kirjavan kuvakirjan lehdillä, mihin itämainen elämän viisaus on tarinain muodossa kätketty.
"Rachelin elämä — samoinkuin jokaisen hänen heimolaisensa elämä, on kertomus Jumalan valitusta kansasta.
"Tässä, keskiajan murenevassa linnassa, on hän meistä kuin suuri, äidillisen sisarellinen lapsi, joka sulkee meidät kaikki sydämeensä!"
Hän nousi, ojensi lasinsa Rachelia kohti, kumarsi sirosti ja sanoi:
"A votre santé, Rachel!" [Maljanne, Rachel!]
Rachel joi vaivaloisesti kulauksen ihanaa, vanhaa viiniä, jota pikkuBabli "sattumalta" oli löytänyt pullollisen kellarista.
Hän oli liian liikutettu — hänen rintansa nousi ja laski — hän haki herrasmiehen katsetta — — — ja se oli tänään väsynyt — väsynyt — mutta siinä väikkyi himmeä, lempeä hymy, joka näytti pyrkivän kauaksi — jonkin ystävällisen ja kirkkaan puoleen … ja se sai hänen ystävättärensä vuodattamaan kyyneliä.
Rachelin käsi vapisi kun hän lähensi lasiaan vanhan herran maljaa kohti — kristalli helähti kristallia vasten. — Herrasmiehen perintömalja oli hauraampi; se putosi sirpaleina pöydälle ja viini punersi liinan ja vaaleanvihreät, lautasia seppelöivät lehdet.
"Se oli kuinAmen!" sanoi urkuri.
"Se ennustaa onnea", sanoi Grethi hiljaa.
"Se ennustaa loppua!" sanoi herrasmies koettaen nauraa vanhaan tapaansa. "Abmarschieren, rechts rum!
"Heute mein Glas in Scherben,Morgen im Grase sterben!"
[Lähtekää, oikealle!Tänään on lasini pirstaleina,huomena kuolen ruohokkoon!]
"Ei, ei, Herran tähden!" huusi Rachel nauraen ja itkien yht'aikaa.
Babli kaatoi suolaa viinitahran päälle, huuhtoi jäljet pois ruokaliinallaan ja nauroi:
"Se merkitsee vain sitä, että minä pesen liinan tänään ja kuivaan sen huomenna!"
He koettivat kaikki parhaansa pitääkseen raskaita ajatuksia poissa Rachelin pienestä juhlasta. Hänen itsensä oli kuitenkin vaikea salata huoliaan. Herrasmiehen huomaamatta tarkkasi hän huolestuneesti ilmettä hänen kasvoillaan, niissä kuoleman kalpeus poistui äkillisen punan tieltä — hän antoi hänen haistella hajuvettä ja mies irvisteli, hymyili raskaasti ja suuteli hänen valkeaa, pulleaa kättään, jonka teerenpilkuista hän vaivaloisesti keksi pieniä pilapuheita.
Kaikki kulki Grethin silmien ohi kuin kaukaisuudessa. Niin usein kuin hän huomiota herättämättä saattoi tehdä sen, ojensi hän vadin tai maljan, tai virkkoi sanan mestari Ollivier'lle.
Urkuri taivutti kiittäen päätään. Hänen kasvojensa ilme ja väri tuottivat Grethille suurinta riemua. Sellaisena ei hän koskaan ollut nähnyt häntä — ei edes ajatellut — — —
Hän ohjasi puhetta kuin näkymättömällä rihmalla, tehden pilaa jokapäiväisimmistä seikoista, jotka rupesivat elämään uutta, outoa elämää, kertoen juttuja, valiten ranskankielisen kärjen kevyesti, kuin sattumalta — tarinoiden tapauksista ja henkilöistä soinnulla ja korostuksella, joka verhosi ne omituisen edesmenneisyyden vaippaan vanhojen puutarhojen, leikattujen pensasaitojen, kähäräisten nurmikenttien, joita lavendeli ja satakaunot reunustivat, vienosti tuoksuessa.
Ja Grethi tunsi nuoren, yhä karttuvan ilon kuohuvan esiin syvältä lämpimästä sydämestään ja se nousi ja kohosi hänen poskilleen, hänen silmiinsä — — — Rachel katseli häntä, pikku Babli katseli häntä. Oli kuin molemmat olisivat sanoneet: "Voi, kuinka kaunis hän on tänään!"
Mutta hän itse istui paikoillaan katsellen avonaisia ikkunoita, sinistä taivasta, joka alkoi tummeta — vaaleita, hiljaa väriseviä lehtiä, joita puiston vanhat puut ojentelivat sisään ikkunoista tervehtien ja siunaten pientä juhlaa, harvinaista, ehkäpä viimeistä vanhassa linnassa. — — —
Tarjottiin kahvia. Pikku Babli sai juoda ruokamaljasta. Kuppeja ei riittänyt.
Sitten tuli hiljaisuus.
Grethi rohkaisi itsensä äkkiä, katseli mestari Olliviertä ja sanoi:
"Soitattehan meille nyt — eikö niin?"
"Mahdotonta tänään!" — — — vastasi hän hymyillen ja näytti rannettaan. "Minä olen kevään uhri. Hyvin vihainen sääski tai paarma on pistänyt minua yöllä. Tahdotteko nähdä kuinka turvonnut se on."
"Ai, te olette raapinut sitä. Niin minäkin teen unissani!" huusi Babli.
Grethi ja Rachel nauroivat. Herrasmies yski. Hän oli petollisella viekkaudella saanut käsiinsä Rachelin lasin ja tyhjentänyt sen. Rachel torui. "Hänei saisijuoda viiniä, siitä saattaisi olla mitä kauheimmat seuraukset… Kuinkas sanoi mestari Aldubrand, kylän juoppo, vanha välskäri 'sodan ajoilta', hän, joka kuppasi ja laski suonta kaikilta paikkakunnalla ja 'teoreettisesti' puolusti kylmää vettä sisällisesti, ja lämpimiä jalkakylpyjä ulkonaisesti…"
Herrasmies tuli äreäksi kuin lapsi — alkoi sitten siristellä silmiään ja sanoi: "Oltiinpa sitä kerran oikeita ihmisiäkin — tuollaisia esihistoriallisia olentoja syntiinlankeemuksen ja raihnaisuuden päiviltä. — Muistatko Rachel, meillä oli neljä pulloa vanhaa Baunea päivälliseksi jokaisena kauniina kesäpäivänä — ja sitten leikimme me Aatamia ja Eevaa yhdessä vuoriston metsiköissä!"
Rachel suuttui, pisti kätensä hänen suunsa eteen ja huusi:
"Bist du doch verrückt Mann! Die Kinder!" [Oletko mieletön, mies! Lapset!] Pikku Babli nauroi täyttä kurkkua. Grethi ei ymmärtänyt mistä oli kysymys; hän kuunteli yleensä vain mestari Ollivier'n puhetta. Hän katseli häntä lakkaamatta.
Rachel sanoi:
"Soittakaa meille jotain, herra Ollivier! Nyt pitää meidän kohta viedä mies vuoteeseen — hän nuortuu liiaksi!" Mutta itsekseen kuiskasi hän: "Tuskin, tuskin, mies parka! Hänhän kuolee minun käsiini!"
Mestari Ollivier oli hiljaa katsellut Grethiä. Hän nyökkäsi itsekseen päätään, otti pienen, kiinniköytetyn paperipakan takkinsa taskusta, levitti laput pöydälle kaataen lasinsa täyteen vesiastiasta.
Sitten sanoi hän pehmeällä, hitaalla äänellä:
"Soittaa minä en voi, kuten sanottu! Mutta minä luen jotain. Arvelin lopettaa pienen, sievän juhlamme tänään pyytämällä seurueen tarkkaavaisuutta — hetkeksi vain… En tahdo väsyttää rakasta ystäväämme — kehoittaapa hän minua esiintymäänkin leikillisillä nuoruuden muisteluillaan… Olen jo kauan sitten alottanut sävelrunon, joka ei pyri pienempään kuin vanhan mestari Haydnin ikinuoren 'Luomisen' uudistukseen. — Mutta koska minä luultavasti kuolen paljon ennemmin kuin minun teokseni astuu ulos elämään, olen minä vapaa-aikoinanipannut muistiinjonkunlaisen selonteon siitä näystä, joka on väikkynyt silmissäni, ajatukset, jotka puhuvat minun urkusävellykseni kautta — — — Ja tämän näyn Vanhasta Testamentista tahdon lukea teille tänään — — — ennenkuin eroamme!"
Hän joi suullisen vettä, järjesteli papereita sirosti ja siististi kuten aina. Grethi oli jo edeltäpäin oudon haltioitumisen vallassa: "Mitähän tuohon kauniiseen otsaan oli sopinut, millä ääriviivoilla olivat nuo siniset silmät levänneet, mitähän mestari lukisi, hän, joka Grethin mielikuvituksessa aina esiintyi soittaen?" — — —
Hän kurkistaikse katsomaan. Päällyslehdelle oli hienoilla, pienillä kirjaimilla piirretty: "Kun maailma luotiin."
Mestari käänsi lehteä ja lausui: "Genesis."
1.
Enkelikuorojen ylistyslaulut mykkenivät.
Kerubit, serafit, sotajoukkojen sotajoukot vaikenivat äkkiä.
Herra Jumalaoli nostanut kätensä ja vaatinut hiljaisuutta.
Hän istui taivaallisella istuimellaan; hänen hohtavien, käsittämättömien kasvojensa ilmeessä kuvastui hymy, niinkuin auringonläike välähtelee pilvenkorkuisten vuorten päällä.
Hänen ympärillään olivat enkelien kuorolaulut kaikuneet Luojan kunniaksi.
Alhaalla, hänen jalkojensa astinlautana, lepäsi maa, jonka hän juuri oli luonut.
Höyryten aamun ensimäisessä kosteudessa, juuri kummunneena suuren tyhjyyden hämärästä yöstä, lepäsi siinä maailma valmiina, täydellisenä Luojan katseen alla.
Se oli niitä hetkiä, jotka eivät koskaan palaa takaisin lukemattomina, ajatuksen saavuttamattomina vuosisatatuhansina.
Ja näyn uutuus ja tuoreus oli sellainen, että Herra Jumala katseli kaikkea mitä hän oli tehnyt:ja katso, se oli sangen hyvää!
Hän viittasi luokseen lähimmän palvelevista hengistään, enkelin, jonka katse oli niin puhdas, niin voimakas ja niin lahjomaton kuin viisaan lapsen.
"Kuuletko ääntä tuolta alhaalta, Rafael?" kysyi Herra, joka oli tarkkaan kuunnellut hiukan aikaa.
"Minä kuulen hyönteisten iloisen hyminän, lintujen iloisen liverryksen, kaikkien, päivän eloon heränneitten eläinten ahkeran hyörinän!" vastasi arkkienkeli.
Taas kuunteli Herra; ja oli kuin pilvi olisi kulkenut hänen otsansa yli.
"Rafael! Käske enkeleitten laulaa minulle ylistyslauluaan!"
Enkelikuorot alottivat taas laulunsa. Ja taivaan laaja kaari vapisi.
"Hiljaa", keskeytti Herra… "Nyt on kai maani jo oppinut sen!"
Ja Herra kuunteli, kaikki enkelit kuuntelivat … samaa hyönteisten hyminää, samaa iloista linnunliverrystä, kaikkien eläinten suurta, ahkeraa hyörinää niityillä ja metsissä, vuorien välissä ja järvien ja jokien partailla — mutteikaikuakaanenkelien Jumalalle virittämästä ylistyslaulusta, jonka hän nyt kuudentena päivänä oli kuullut raikuvan taivaan holvien kautta — kirkkaasti ja ihanasti, vaikka hiukan yksitoikkoisesti.
Herra pudisteli päätään ja vaipui ajatuksiin.
Nuo ajatukset olivat niin voimakkaita, että häntä lähinnä seisovat palvelijat saattoivat lukea ne — ja Herra käänsi suuret, kaikkinäkevät silmänsä Rafaeliin ja sanoi:
"Olemmekohan tehneet kaiken täydelliseksi? Nuo olennothan ilmaisevat vain oman maisen ja rajoitetun, elämänsä riemua, mutta kiitos ja kunnia jota heidän tulisi osoittaa Luojalleen ja yllapitäjälleen, se kuuluu vain epäselvänä huminana minun korviini, se ei vaikuta mieleeni, eikä tuota minulle lepopäivänäni ihastusta, jota olen odottanut!"
Rafael loi silmänsä alas. Kun hän taas nosti ne, oli pitkä aika kulunut ja Herran katse lepäsi hänessä.
"Herra", sanoi Rafael. "Sinä et ole luonut noita olentoja meidän, sinun palvelijoittesi kaltaisiksi ja vielä vähemmän omaksi kuvaksesi!"
"En kyllä!" sanoi Herra.
"Niinpä et voikaan odottaa parempaa!" vastasi arkkienkeli kunnioittavasti.
Nyt laski Herra kätensä raskaasti palvelijansa käsivarrelle:
"Mutta minä tahdon, että tuon ihanan maan tulee avata suunsa ja ylistää minua; minä tahdon, että sen sydämestä nousee riemun virta minua vastaan — minun oman sydämeni kuultaviin ja tunnettaviin. — Ylistysvirsi, joka on sidottu maahan ja maisiin pyyteihin, ja joka kuitenkin ilmaiseisi enkelien taivaallisen ilon — enkelien, jotka ovat korotetut maan melun yläpuolelle yhtä paljon kuin minä itse olen enkeleiden sotalaumoja korkeammalla! Sitä tahdon minä — ja sitäennenen minä tahdo levätä!" sanoi Herra.
Ja Rafael kiinnitti puhtaan, väkevän, viisaan katseensa kaikkivaltiaaseen — ja näki, että hänen otsansa oli hien peitossa.
Rafael vastasi:
"Kutsukaamme siis musta enkeli —hänet, joka ei saavu kutsumatta!"
"Antakaa hänen tulla!" sanoi Herra.
"Taivaista on hänet syösty, oi Herra…" sanoi arkkienkeli hiljaa.
"Tahdomme tavata hänet maan päällä!" kuului kaikkivaltiaan vastaus.
Ja Herra ja hänen palvelijansa astuivat yhdessä maan päälle.
2.
Musta enkeli seisoi jättiläispuun varjossa ja katseli tarkkaavasti maan vilisevää elämää.
Häntä nimitettiin Luciferiksi ja hän oli kaunis katsoa, suuri ja säteilevä ja kirkas niinkuin muutkin enkelit.
Vieläsäteilevämpikin— sillä hänen seisoessaan puun juurella levisi hehkusta hänen sielussaan niin kirkas loimu, että se antoi pienimmillekin esineille hänen ympärillään kaksinkertaisen määrän elämää, säälimättömän, pistävän kirkkauden, jota hänen syvät, tummat silmänsä vartioivat.
Näitten silmien pohjattoman värin tähden oli hän saanutmustanenkelin nimen, valkeiden, autuaitten joukossa.
Hän kumartui Herran edessä — kiinnittämättä palvelijaan mitään huomiota ja sanoi:
"Olette kutsunut minua, Herra! Minä ihmettelen juuri teidän työtänne!"
"Se ei ole täydellistä — ja sinä et ihaile sitä. Minä näen sen sinun silmistäsi!" sanoi Herra.
"Te erehdytte, Herra! Minä en olisi koskaan saanut tällaista aikaan!" sanoi musta enkeli kunnioittavasti.
"Et", vastasi Herra ankarasti, "sillä sinulta puuttuu luomisenilo. Sinä saatat huomata vain teoksen viat, kun se on valmis. Mutta työ ei ole täydellinen — sillä minä kaipaan luomakunnan kuuluvaa kiitosta suuresta lahjastani!"
Mustan enkelin kauniiden piirteiden yli kulki hymy — joka ei kaunistanut häntä.
"Minä olen, — jos saan puhua suoraan — luullut kaikkivaltiasta ylevämmän välinpitämättömäksi", sanoi Lucifer. "Mutta siitä onkin jo kulunut ääretön aika, kun te loukkaantuneena karkoititte minut luotanne. Me olemme kai molemmatkin hiukan muuttuneet.Senminä vain tiedän, että jos minä olisin tehnyt sellaisen työn ja niin verrattain lyhyessä ajassa, lepäisin minä rauhassa varjossa — huolimatta siitä sisältyykö härän mylvinään, kakadulinnun huutoon, tai kaislan kuiskailuun kiitosta vai ei! — — —"
Silloin sanoi kaikkivaltias:
"Sinun silmiesi tummuus on pohjaton, Lucifer! — Mutta minä näen niiden läpi. Sinä tiedät aivan hyvin mitä minä kaipaan — ja ettei sitä voi hakea mylvinnästä, huudosta tai kuiskauksesta! Minulla on enkeleitä ympärilläni, jasinäkuuluit kerran rakkaimpieni joukkoon. Mutta sinä loittonit minusta — etkä ole palannut.
"Minä kaipaan tässä maassa jotain, mikä voisi päästä minun kanssani lähimpään, rakkaimpaan yhteyteen — joka ei palvelisi minua sokeasti, ei kiittäisi minua orjallisesti — vaan toisi minulle sanoissa ja töissä takaisin sen ilon, mikä asui minussa, kun minä suunnittelin ja valmistin työni.
"Minun palvelevat henkeni kuuluvat minulle — he palvelevat minua hengessä, ja heitä minä en voi lähettää maan päälle.Sinäja sinun kaltaisesi sitävastoin olette lähempänä maatani. Ja koska minun toimintani täytyy käydä siihen suuntaan, että sinä pysyisit mahdollisimman kaukana töistäni, niin tahdon minä nyt kuitenkin käyttää hyväkseni sinun viisauttasi ja voimaasi saadakseni työn täydelliseksi!"
Ja kaikkivaltiaan silmissä paloi sellainen tahdon voima ja valtavuus, että Lucifer peitti katseensa, laski sormen huulilleen ja mietti.
Sitten sanoi hän:
"Pitäisi luoda jotain — eläinten keskelle — kaitselmuksen johdatuksen ja voiman alaiseksi — vieraaksi enkeleille, mutta kuitenkin hiukan heidän muotonsa jälkeen — ja hiukan, hiukan minun kaltaisekseni!" — — —
"Viimeiseen ehtoon ei suostuta!" kuului Herran sana.
"Minun ehtoihini täytyy myöntyä, jos Luoja tarvitsee minun apuani!" vastasi Lucifer lyhyesti.
"Myönnetty siis! Ja mitä me nyt luomme yhdessä?" kysyi Herra.
"Ihmisen!" vastasi Lucifer.
3.
"Alkakaa te, Herra!" sanoi Lucifer. "Minä seuraan jälessä ja korjaan mahdolliset puutteet."
Ja Herra katsoi korkeaa, solakkaa seetripuuta, joka huojui siinä, juuret maan sisällä, latva vapaasti kohotettuna raikkaassa tuulessa. Ja puusta siirtyi Herra katselemaan palvelijaansa, valkoista enkeliä, joka seisoi kauempana, kauniina, lujana ja kunnioittavana.
Ja Herra sanoi näystä iloiten:
"Minä tahdon luoda yhdeksi sen, mikä mielessäni erillisenä kangastelee: kuvan, joka kumpuaa maan voimasta palvelijani, valkean enkelin kaltaisena."
"Älkää unohtako minun osaani, Herra!" lisäsi Lucifer.
Mutta Herra ei ollut kuulevinaan sitä, ja hän muodosti ja loi kuvan maan voimasta, ja teki sen miehen kaltaiseksi ja puhalsi hänen sieraimiinsa elävän hengen.
Ja enkelit yrittivät alottaa ylistyslauluaan…
Herra viittasi kiivaasti ja he vaikenivat.
"Entä nyt?" sanoi kaikkivaltias katsellen Luciferiä.
"Nyt!" vastasi Lucifer katsellen Herraa ja hänen luomaansa…
Siinä seisoi ihminen, mies, korkeana ja hoikkana kuin seetripuu, leveärintaisena, kapeavyötäröisenä, vankkana ja lujana, väkevänä ja suurena … mutta jalat olivat kuin kiinni maassa ja pää katseli syrjään, aina syrjään, aivan kuin silmät olisivat hakeneet jotain…
"Hän ei katsele meitä!" sanoi kaikkivaltias kuin pettyneenä.
Lucifer vaikeni.
Hiukan sen jälkeen sanoi Herra: "Ihminen, mies tuossa, on hyvin kaunis katsella. Mutta ylistysvirttä minä en kuule … kuuletko sinä, Lucifer?"
"Minä kuulen vain teidän omat ajatuksenne, Herra!" sanoi Lucifer kunnioittavasti. "Saanko pukea ne sanoiksi?"
Kaikkivaltias nyökkäsi.
"Te ajattelette: ei ole miehen hyvä yksinänsä olla; antakaamme hänelle auttaja, joka olisi hänen luonansa!" sanoi Lucifer.
Herran suuret, kaikkinäkevät silmät tarkastelivat Luciferiä — — — Sitten astui hän alas miehen luo, ja laski sormiensa päät hiljaa hänen olkapäilleen — ja mies vaipui polvilleen kosketuksesta ja Herra puhui luomakunnan esikoiselle:
"Sinut pitää nimitettämän nimellä Adam, se, joka ensimäisenä luotiin maasta. Ja me annamme sinulle toverin ja hänet pitää nimitettämän Eevaksi — se, joka seuraa. Ja teidän tulee olla pari, ja kuitenkin kumpikin erikseen, ja teidän tulee tehdä maa alamaiseksenne, sen eläimet ja linnut, sen kalat ja kaikki, mitä sen päällä on.
"Mutta teidän pitää ollaminunlapsiani — ja teidän tulee ylistää minua, luojaanne ja Herraanne!" — — —
Lucifer nyökäytti päätään.
Silloin näki Herra nuoren, valkean, uteliaan antiloopin, joka juuri oli pysähtynyt sen paikan luo, missä mies oli polvillaan.
Ja sillä, tuolla kauniilla, valkealla antiloopilla oli kysyvät silmät, hienot ja pehmeät liikkeet.
Ja Herra vangitsi sen katseellaan ja sanoi joutuisasti Luciferille: "Uuvuta uneen mies tuossa. Tahdon luoda hänelle Eevan hänestä itsestään — tuon nuoren antiloopin kuvan mukaan — ja kuitenkin lihaksi hänen lihastaan ja luuksi hänen luustaan. Ja hän on rakastava naista kuin omaansa, ja he tulevat kiittämään ja ylistämään minua!"
Lucifer nyökkäsi vaieten ja uuvutti miehen uneen.
Herra tarttui mieheen, taivutti kylkiluun ulos hänen rinnastaan, piteli sitä tuulessa ja auringossa, puhalsi siitä tippuvaan vereen, kunnes veri hyytyi…
Ja Herra muodosti ja loi — taivaan auringon kuvaa suudellessa ja maisten tuulien sitä tuudittaessa ja lintujen laulaessa pieniä, sanattomia ilolaulujaan ympärillä…
Ja kas: siinä seisoi Eeva — valkeana ja pehmeänä, täyteläisenä ja solakkana, loistaen lehvikössä, kapeahartiaisena, korkea rinta jakaantuneena kahteen keinuvaan laineeseen, kaarevin lantein, lapsellisin polvin. — Hänen jalkansa olivat pienet, kuin tanssimista varten yli kenttien — kätensä sirot, kuin kukkia tavotellakseen … ja kullanruskea hiusvirta laskeutui niskasta ja takaraivolta selkään ja lanteille.
Enkelit alkoivat veisata ylistysvirttä — — —
"Pysähtykää!" viittasi Herra.
Ja Lucifer katseli, kuinka hän kumartui Eevan puoleen ja, puhaltaessaan hänen sieraimiinsa elävän hengen, kosketti hänen huuliaan omillaan.
"Tämä on hyvin kaunis katsella!", sanoi Herra ja hän kääntyi Aatamin puoleen aikoen sulkea haavan, josta kylkiluu oli otettu — — —
Silloin ojensi Lucifer kätensä, pysäytti Herran ja sanoi:
"Älkää sulkeko … te olette ottanut häneltä paljon — hänelle täytyy antaa jotain sijaan. Sylkekää, Herra, sylkekää maahan, ja käskekää enkeleitä tekemään samoin!"
"Onko se tarpeellista?" kysyi Herra viivytellen.
"Kyllä, jos miehen tulee rakastaa naista. — Ja jos hänen sen vuoksi tulee kiittää teitä!" vastasi Lucifer peittäen katseensa.
Niin sylki kaikkivaltias — ja hänen enkelinsä sylkivät — ja Lucifer sylki viimeksi — ja teki syljestä multakokkareen maahan — ja tällä mullalla täytti hän paikan, mistä kylkiluu oli otettu — — —
Sitten sulkivat Herra ja Lucifer yhdessä suuren haavan — eikä jälkeenpäin voinut ollenkaan huomata, mistä Eeva oli otettu.
Ja he ottivat pois unen miehen silmistä ja hänen aisteistaan.
Ja hänen silmänsä ja aistinsa aukenivat … ja hän nousi seisomaan suoraksi kuin ei hänelle olisi tapahtunut mitään.
Ensin katseli hän suoraan eteensä — mutta Aatamin katse ei näyttänyt kiintyvän Herraan, ei hänen enkeleihinsä, eikä Luciferiin.
Silloin katsahti hän sivulleen … ja hänen suuret hirvensilmänsä suurenivat äkkiä voimakkaasti — ja hän tempasi jalat puoleensa nykäyksellä kuin olisi hän tahtonut repiä maan rikki — ja hän astui askeleen Eevaa kohti … ja seisattui paikoilleen, tuijottaen.
Hän oli liittänyt kätensä lanteilleen — ei katsellut miestä, eikä toisia — ei mitään … mutta hän hymyili raskaasti kuin unessa.
"Mies ei näe meitä — nainen ei näe häntä eikä meitä… Missä viipyy minun ylistyslauluni?" kysyi Herra Luciferilta.
Ja kaikkivaltiaan ääni kuului kovalta ja moittivalta: "Täytyykö minun katua, että minä taas kutsuin sinut luokseni ja pyysin sinun apuasi? Kas mitä hyötyä sinun avustasi on ollut! Nuo molemmat tuossa ovat kuin muutkin puhumattomat!"
"Älä vihastu, Herra, vaan ole kärsivällinen; Eevasta puuttuu vielä yksi seikka."
"Tarvitseeko hänkin multaa? Sen olisit voinut heti sanoa!" puhui Herra ja varjo verhosi hänen otsaansa.
Enkelit painoivat silmänsä alas. Ja maan yli kävi humina — ja aurinko poltti — ja ukkosilma oli tulossa. Lucifer muisti sen viimekerrasta, kun salama syöksi hänet taivaasta.
Mutta hän ojensi rauhallisesti vasemman kätensä; otti oikealla terävän okaan — piirsi okaalla naarmun käsivarteensa — nosti sen Eevan pään yli ja sanoi:
"Katso ylös!" — — —
Eeva kohotti silmänsä, nuo lämpimät, nöyrät silmät ja työnsi pehmeällä ja sulavalla liikkeellä tukan aaltoavan virran pois päälaelta — — —
— — — Silloin putosi yksi ainoa pisara Luciferin verta ja sattui hänen silmäkulmaansa. Ja väristys kävi hänen ruumiinsa läpi; hänen katseensa tuli suureksi ja loistavaksi — hymy levisi poskille, huulille ja leualle — niin kuin aurinko kohottautuu aivan vähän merestä ja kiinnittää ensimäiset etsivät säteensä rannan korkeihin seetripuihin.
Hännäkiheidät kaikki: Herran, Luciferin, enkelit — mutta hänen katseensa kiintyi Aatamiin.
Hän sai hänen ensimäisen hymynsä.
Ja kun Eeva näki sen vaikutuksen, pakeni hän — hymyillen ja sentään peloissaan kuin nuori antilooppi — hypähtäen korkealle yli kallion — kiiruhtaen ja kimmeltäen — tukan levitessä viittovina siipinä — pois metsää kohti.
Hypähtäen ja huudahtaen syöksyi Aadam kuin hirvi hänen jälkeensä — — — — —
Ja nyt kuului vierivien kivien jyminää, taittuvien oksien paukkinaa, jokien ja purojen loiskinaa … ja puitten pimento sulkeutui heidän jälkeensä.
Nyt lauloivat enkelit. Ei, ne riemuitsivat — tunkeutuivat joukottain esille — tahtoivat seurata paenneita — — —
Herra kutsui heidät takaisin kuninkaallisesti hymyillen.
Hän kääntyi Luciferin puoleen:
"Kuulitko — hän huusi? Ja näitkö — hän hymyili? Ja tiedätkö mitä se hymy ilmaisi?" kysyi Herra ja hänen katsantonsa oli taas iloinen; hän muistutti omaa kesäpäiväänsä.
Lucifer hymyili, ja hänen hymynsä oli pilkallista: "Sinun ylistysvirtesi ei vielä kaikunut — ja me saamme kaikki odottaa sitä hieman. Mutta ennen kuin se kaikuu, oi Herra — tahdon minä poistua ollakseni turvassa!" sanoi Lucifer, ja hänen kauniit huulensa ohenivat, ja hänen tumma katseensa paloi.
"Mene!" sanoi kaikkivaltias tyynesti. "Mene rauhassa sinne, mistä olet tullut! Se olkoon meidän lahjamme avustasi, että sallimme sinun lähteä rauhassa luotamme. Sillä sinä tarkoitit pahaa — ja pahuuteen sinä pyrit niinkauan kuin minun kaunis maani seisoo. Älä luule, että tarkoituksesi jäi meiltä huomaamatta. Me rakastamme sinua tänä suurena päivänä — niinkuin me aikojen alussa sinua rakastimme. Emme tule koskaan olemaan välinpitämättömiä sinuun nähden — sinun viisautesi on liian suuri, sinun voimasi monessa meidän voimamme kaltainen. Mutta me olemme nähneet sinun lävitsesi — niin pohjattomalta kuin katseesi näyttääkin. Meidän katsettamme ja ajatuksiamme et sinä koskaan alusta alkaen nähnyt — ja sinä et koskaan saa nähdä niiden loppua."
Niin puhui Herra.
Lucifer kumartui — astui esiin — ojentautui ja sanoi hillitysti, uhmaavasti:
"En kiitä kiitoksestasi!
"Minä tiedän, että sinun täytyy käyttää hyväksesi minua ja meikäläisiä.Muuten olisi sinun valtasi aikoja sitten kukistanut minut.
"Palvelijoillesi tuolla, jotka näyttävät minusta aivan tarpeettomilta, voit antaa rauhasi.
"Se on laiha palkkio, mutta se näyttää riittävän heille.
"Sinä otit minut avuksesi luomisen mestarityössä. Mutta sillä jaoit sinä maan meidän kesken. Minä osaan suojella omaa osaani.
"En saavu koskaan kutsumatta. Mutta jos minua kutsutaan, vaadin minä palkkani.
"Tämä on rehellistä peliä. Kysy tyhmiltä palvelijoiltasi, jotka nimittävät minua valehtelijaksi.
"Hekin ottavat kerran maksun — niinkuin sinä, oi Herra, otit maksun ihanasta työstäsi suutelemalla lastasi.
"Minulta, yhtä vähän kuin sinulta, ei mikään jää huomaamatta. Sinä olet suurin, mutta minä seuraan kohta jäljissäsi.
"Ja sinun ja minun välilläni on maa, joka on minusta yhdentekevä — ja ihmiset, joille minä uhraan kaikki toimeni ja ajatukseni.
"Heissäme kohtaamme — heistä me taistelemme, Herra!
"Ja nyt tahdon sanoa sinulle tämän:
"Sinä saat nauttia maan ihmisten ylistyslaulusta!
"Ja se on kutkuttava korviasi … niinkuin kevään raitis henkäys kutkuttaa sinun sieraimiasi, mistä miehen ja naisen elämä tuli esiin — tuo onnellinen sattuma. Se tulee ilahuttamaan sinun sieluasi, niinkuin tämän kesäpäivän loiste, jonka keskellä sinä tunnet itsesi suureksi ja mahtavaksi, iloiseksi ja oikeamieliseksi — — —
"Sitten saapuu syksyn karvas maanhaju — kirjavien lehtien lakastunut kauneus —minuntuoksuni,minunkauneuteni!
"Sekin on ylistyslaulua … naisen kirkuna synnytystuskissa … miehen hätäkarjuna raatelevien petojen ahdistaessa … miehen raivonhuuto, kun mies tappaa miehen naisesta taistellessa — naisten kiljuna, kun naiset vihaavat ja ahdistavat toisiaan… Lasten huuto vanhempiaan vastaan — — — vanhempien kiroukset lasten yli — — — koko tuo halpa, julma, ähkyvä, lepertävä laulu kovasta leivästä, suloisesta intohimosta, katkerasta puutteesta ja talvesta, autiosta, autiosta, autiosta talvesta!
"Sekin on ihmisten ylistysvirttä — eiminun, vaansinunLuojan,Ylläpitäjän, Isän, Herran kunniaksi" — — — — —
Ja nyt kuului suhina. Lucifer oli näin sanoen kohottanut suuret, mustat siipensä, jotka heittivät varjon kauas maan yli — sinne, missä karkoitettu enkeli pakeni Herran vihaa peljäten.
"Ottakaa kiinni hänet, tuo röyhkeä pilkkaaja!" huusivat taivaan sotajoukot, Rafael etunenässä.
"Olemme myöntäneet hänelle vapaan lähdön. Antakaa hänen mennä rauhassa!" — — — sanoi Herra.
Ja tyynenä, käsittämättömänä suuntautui hänen katseensa metsää kohti, joka oli sulkeutunut hänen lapsiensa takana.
Lukeminen oli lopussa.
Kukaan ei sanonut mitään. Saattoi — niinkuin herrojen shakkia pelatessa — kuulla "kuolemankellon" naksahtelevan mädänneessä seinälaudoituksessa.
Grethi seisoi ikkunalautaan nojaten; hän katseli ulos kultaiseen kevätiltaan; hän ajatteli ja ajatteli taas, muisteli, kuinka kartanon hiljaisuus oli tuntunut hänestä kaksinkerroin ylevämmältä ja ylhäisemmältä, kun hän ensikerran oli nähnyt urkurin.
Hän ei voinut kääntyä mestariin päin, vaikka kokonainen tunnemaailma veti häntä sinne…
Niin seisoi hän ikkunan luona hiljaisena, kullanhämärtävänä kevätiltana, itsekin vienon kajastuksen ympäröimänä. Kädessään oli hänellä punertavalla kultauksella koristettu kirja, pientä oktaavikokoa; hän oli lainannut sen Rachelille ja saanut sen takaisin tänään.
Grethi osasi sen kirjan melkein ulkoa — samoin kuin hänen äitinsä oli osannut sen. Sen oli nimineuvos antanut lahjaksi vaimolleen: —Faust. Eine Tragödie von Johann WolfgangGoethe. Erster Teil.
Grethi selaili lehtiä hajamielisesti siinä seisoessaan ja pysähtyiGretchenin sanoihin:
Ich weiss zu gut, dass solch erfahrnen Mann Mein arm Gespräch nicht unterhalten kann. [Tiedän liiankin hyvin, ettei yksinkertainen puheluni voi huvittaa noin kokenutta miestä.]
Hän kuuli molempien herrojen äänet. Mestari Ollivier oli istuutunut herrasmiehen tuolin viereen ja laskenut kätensä kevyesti sairaan, väsyneen miehen käsivarrelle.
"Kevät on vaikeaa aikaa", kuului urkurin ääni — "koska se on koko maan vaikein aika, ja koska me vähitellen vanhenemme niinkuin maakin. Mutta kun olemme sivuuttaneet vaarallisen tasauspäivän, alkaa meissä versoaminen — alkukesää odotellessamme. Ja kauniina päivänä lankee meidän päällemme kirkastus kuin loistava meteori pilvien pihoilta, ja me hämmästymme kuin lapsi, kuin nuori ihminen, joka ei ole tottunut siihen, että taivas ilmaisee salaisuutensa!"
"Ei, monseigneur", vastasi herrasmies koettaen hymyillä, vaikka ääni kuulosti sammuneelta — "Meteorioppi ei enää lohduta minua. Minun vaivainen taivaallinen ruumiini on heittänyt liian monta kuperkeikkaa, se on 'törmännyt Jumalaa vasten' ja särkynyt kappaleiksi! Teidän ei tarvitse soittaa minulle: 'Mä kuljen kohti kuolemaa' — sillä minätiedänsen!" —
Grethistä tuntui, että molemmat miehet hyvästelivät toisiaan leikkiä laskien.
Nyt seisoi urkuri Grethin takana.
"Luetteko?" kysyi hän lempeästi.
Tyttö ei vastannut.
"Saanko nähdä?" ja mestari otti kirjan.
"Ah Faust — pieni tübingiläinen painos — vuodelta 1808. Harvinainen kappale!"
"Se on minun isäni morsiuslahja äidille!" sanoi Grethi.
Hän kumarsi kirkkaat, siniset silmänsä syvälle yli kirjan, tarkastellen sitä tuntijan katseella. Grethi piti sitä kädessään. Mestari piti kättään hänen kätensä ympärillä ja tytön käsi vapisi.
"Saanko kiittää teitä", kuiskasi hän, "siitä, mitä te luitte meille. Se oli — se oli niin uutta!"
Hän ei kuullut, tai ei ollut kuulevinaan, ja selaili kirjaa.
"Alkuunhan on kirjoitettu runo", sanoi hän. "Saako sen lukea?"
Grethi nyökkäsi myöntävästi. "Näettekö?" kysyi hän. Mestari nyökkäsi.
"Sen runon on isä kirjoittanut", sanoi Grethi. "Äiti kertoi minulle usein, että hän sai kirjan morsiuskukkiensa joukossa juuri kun hän pukeutui kirkkoon lähteäkseen. Isä odotteli vaunuissa ikkunan alla — kärsimättömänä — ehkä vastoin tapoja ja sopivaisuutta. Äiti luki runon, lähetti palvelijat hetkeksi ulos, irroitti kimpun morsiusseppeleestään, avasi ikkunan raolleen ja heitti pienen, vihreän oksan isälle. 'Olisin itse voinut heittäytyä ikkunasta hänen luokseen', kertoi hän minulle. Ja aina hänen sitä kertoessaan säteilivät hänen silmänsä. Minun sanotaan olevan äitini näköisen", lisäsi Grethi välittömästi katsomatta mestari Olliviertä.
Mestari katseli häntä ja noita pieniä kirjaimia, jotka olivat kömpelöitä, avonaisia, pyöreitä ja hiukan epävarmoja kuin nuorukaisen liikutuksen vallassa kirjoittama kirje.
"Nyt luen teille ääneen — Saanko minä?" kysyi hän hiljaa, pehmeästi.
Grethi vastasi katsellen odottavin ilmein hänen huuliaan.
Runo kuului näin:
Kuoleva on— — —
Kuoleva on elo varhain, kuihtuva kauneus parhain! Suutelot, kyynelet kuivaa tuuli, nimen, min lausui vapiseva huuli! Kuoleva on elo varhain: se on laki saarella harhain.
Ja sentään lempemme palaa,kun syli syliä rakkahan halaa!Tartumme onneen, ootamme uutta!Toistuu, uhmaten ijankaikkisuuttaRomeon, Julian, Gretchenin satu.
Huuhtele kasvosi rakkain, voitele kylkesi öljyllä vakkain, voitele rintas, mi liekkinä palaa! Oottele etsikkoaikaa! Kuunnella soittosi taikaa lempeä lehto vaieten halaa.
Tiedäthän: taittuva on elon latu!
Grethi tunsi, että mestarin käsi taas tarttui hänen käteensä, ja että toisen käsi nyt vapisi.
Hän tuli taas hämilleen ja veti kätensä hiljaa pois. Mestari selaili kirjaa ja nyt valoi illan rusko hohteensa häneenkin.
Grethi haki pikku Bablia. Hän huomasi Rachelin käytöksestä, että herrasmies tarvitsi välttämättömästi lepoa.
Hän löysi Bablin viereisestä huoneesta, nurkasta, missä Grethi oli kuunnellut urkurin soittoa. Pikku Babli oli pujahtanut sinne lukemisen kestäessä.
Hän nukkui raskaasti.
Rachel vei urkurin herrasmiehen makuuhuoneeseen… Ukko oli kovin rasittunut, eikä halunnut toisten apua, vaikka hänen päänsä vaipui raskaasti Rachelin olalle.
Rachel kuiskasi Grethille: "Me pidämme Bablin täällä yötä — hän saa nukkua minun vuoteessani — minä jään tänne!"
Sitten toivottivat Grethi ja mestari Ollivier "hyvää yötä". Heillähän oli sama matka.
Vielä kerran kysyi urkuri: "Enköhän jäisi teidän luoksenne Rachel? Istun tuolilla ikkunan ääressä — minä olen tottunut valvomaan!" — — —
Mutta Rachel vain taputti hänen käsivarttaan, silitti Grethin tukkaa, räpäytti pitkiä, mustia silmäripsiään ja sanoi nyökäten: "Jumala siunatkoon teitä kumpaakin! Asiat ovat niin kuin olla pitääkin."
He lähtivät.
He kulkivat yhdessä lehtokujan kautta, kumpikin omalla puolellaan tietä lehmuksien vieritse, joiden juurella kasvoi niin runsaasti vesoja, keisoja ja villiä hirssiä, että näköala sulkeutui.
He eivät puhuneet mitään.
Mutta ilta puhui heille. Ja ilta värisi punertavan kultaisena uneksivassa hämärässä, mikä tyynnyttää tuulen, hiljentää eläinten äänet —. Koko luonto aivan kuin aavistaa yliluonnollisen läsnäolon.
Vain kaukaa — kylästä alhaalla laaksossa — kuului vesimyllyn rattaiden loiske aivan kuin ne olisivat pyytäneet puheenvuoroa pitääkseen hyödyllisen esitelmän. Ja tuo kaukainen äänikin häipyi vähitellen hiljaiseksi huminaksi.
On paikka, missä herraskartanon lehtokuja loppuu, sukeltautuen pieneen puistikkoon, missä korpi lausuu viimeiset jäähyväisensä sille tai niille, jotka kulkevat vanhasta linnasta kirkkomäelle päin. Siinä pysähtyivät Grethi ja urkuri. Auringonlaskun viimeinen loiste tunkeutui nuorten, läpikuultavien lehtien läpi — melkein huomattavalla, värisevällä, intohimoisella voimalla, aivan kuin pieni puistikko ei olisi tahtonut päästää irti suuren maailman ihmeitä — eikä antaa omaa hentoa kauneuttaan alttiiksi yölle, joka hävittää, kätkee ja tummentaa omaan, arvoitukselliseen syleilyynsä hukkuneen…
Grethi seisoi kajastuksen ja loisteen keskellä katsellen lännen värisevää ihanuutta, katsellen itään päin, mistä yön harmaansinervä varjo nousi ankarana ja kovana kuin muuri.
Kylä oli idän puolella.
Silloin vavahti neito ja hän vei käden, missä kirja oli, silmilleen.
Mestari Ollivier astui hänen luokseen, tarttui hänen vapaaseen käteensä ja kysyi hiljaa:
"Oletteko huolissanne ystävä parkamme takia? Niin — me saamme kohta kaivata häntä — ja tuntea itsemme vielä yksinäisemmiksi!"
Grethi antoi ottaa molemmat kätensä ja kirjankin; hän katsoi mestaria silmiin ja kysyi:
"Uskotteko Jumalaan — ja elämän jatkuvaisuuteen?"
Hän vastasi — ja hänen silmänsä katselivat suuren maiseman yli kevätillan melkein jumalallisessa rauhassa:
"Se Jumala, jonka kuva joskus väikkyy edessäni, ojentaa kultaisen kätensä, joka ei koskaan ole vapissut, yli koko maailman, joka ei koskaan pysy paikoillaan, ja minusta tuntuu kuin se kevyesti koskettaisi meitä kaikkia, sanoen: Minä tahdon kerran kertoa teille kaiken — kuinka se tapahtui — millaiseksi se tulee… Odottakaa, olkaa kärsivällisiä!"
Grethi nojasi häneen. Mestari painoi hänen päänsä olkaansa vasten.
Niin seisoivat he vaieten. Tytön silmät loistivat kuin soihtu metsän keskellä — ja niitten palo häikäisi miehen. Mutta hänen käsivartensa oli vakava, hänen hengityksensä tasainen — vain hänen sinisten silmiensä pohjalla päilyi hellyys, tuo miehekäs hellyys — niinkuin sikstiniläisen madonnan ihmettelevässä, kysyvässä katseessa…
Grethi sanoi kysyen, mutta aivankuin itseensä sulkeutuneena:
"Onko se mahdotonta?… Olisiko se mahdotonta?"
"On", kuului lyhyt vastaus ja mestarin käsi muuttui vakavammaksi.
"Minä tahtoisin vain olla teille kaikki kaikessa" — sanoi Grethi niin hiljaa, että mestarin täytyi kumartua. "Te ette enää koskaan olisi yksin. — — — Minä tahtoisin seurata teitä, minne hyvänsä te menisitte, tapahtui meille sitte mitä hyvänsä. — — — Minä tahtoisin hoitaa teitä, jos te sairastuisitte, tehdä työtä teidän puolestanne, hankkia teille iloa ja rauhaa. Minäosaantehdä työtä — minä olen nuori ja vahva … ja voisittehan te sanoa, että minä olen teidän tyttärenne. Etteköikävöitytärtä, pientä tyttöä, joka olisi hyvä teille?Minäkaipaan — minä kaipaan pois pääsyä — ystävää — anteeksi, anteeksi — menkäämme pois täältä — sillä minä en voi olla täällä … ja vähimmän siedän minä sitä ajatusta, ettei yksikään ihminen välitä teistä, teistä, joka olette viisain, jaloin, kaunein mies, mitä minä olen nähnyt!" —
Ja hän piilotti kasvonsa, innostuksensa ja ujoutensa hänen rintaansa vasten!
Mestari kumartui syvälle hänen puoleensa, aivankuin olisi tahtonut säästää, kätkeä ja rauhoittaa tuota sievää olentoa. Tytön pieni päähine oli luikunut pois — mestari suuteli hänen rikasta tukkaansa kuiskaten: "Se on mahdotonta, rakas, rakas lapsi!"
"Älkää sanoko, älkää sanoko niin!" pyyteli Grethi.
"Grethi!" sanoi mestari äänessään sävy, joka vaikutti sen, että hän veti päänsä pois ja katseli muualle —. "Ettekö tiedä, ettekö tunne, ettäminäolen tuo rappeutunut kirkko jatevahvat urut? Eikä saa kiusaa Herraa — — —"
He kuulivat nopeita, keveitä askelia, lapsen keuhkojen läähätystä ja läpi lehdon tuli pieni Babli juosten kujalta, pysähtyi hetkeksi ja sai sanotuksi: "Minä kiiruhdan kylään — — — hakemaan Aldubrandia — Herrasmies kuolee!"
Sitten juoksi hän eteenpäin.
Mestari ja Grethi riensivät nopeasti takaisin lehtokujaa pitkin —Grethi edellä.
Kultainen valo sammui vuorten harjanteilla ja metsissä. Harmaan sininen varjo nousi kylästä — ja laskeutui linnan raunioille.
* * * * *
Sinä yönä kuoli herrasmies uskollisen Rachelin ja viimeisen ystävänsä syliin.
Grethi istui autiossa soittohuoneessa nojaten raskasta päätään käsiinsä. Ja aamun ensimäiset häikäisevät säteet kulkivat kiharan tukan ohi — ja piiloutuivat kuin tuska vanhaan, hoikkajalkaiseen klaveeriin.
Pienessä puistikossa etelänpuolella, kirkkomäen alla, paistoi aurinko vaaleiden lehvien läpi ja kirjavoi hiedalla peitetyn maan varjo- ja kultaläikillä.
Vanhat puut heiluttelivat sinertävien ja kullanhohtavien läikkien välillä tupsu- ja virpirikasta ylellisyyttään — — — nurmikolla, joka oli hienoin, kirjavin matto, missä kylän nuoret tytöt saivat tepastella pienten kenkiensä ja saappaittensa koroilla.
He olivat kaikki siellä — puoliympyrässä penkin luona hietaisen rinteen alla, jota pitkin kirkkopolku kiemurteli ylöspäin.
Myllärin molemmat tyttäret — jotka jo olivat panneet päähänsä leveälieriset aurinkohattunsa sitruunan keltaisine nauhoineen; sepän pitkä tytär, suuren kauppiaan pikku tytöt, pikku kauppiaan ainoa tytär, tynnyrintekijän, räätälin, suutarin tyttäret — kaikilla kirjoitettuja nuottilehtiä valkeissa ja punertavissa käsissään … ja lähinnä penkkiä, pienen matkan päässä toisista, seisoivat Grethi Birger ja pikku Babli katsellen samasta lehdestä.
Grethi oli kalpea, eikä nostanut silmiään lehdestä. Babli taas tavallisuuden mukaan innokas ja punaposkinen tarkaten kaikkea pienillä, säihkyvillä silmillään.
"Viimeinen osa vielä kerran!" kuului mestari Ollivier'n ääni — hiljaa, mutta kuitenkin varmasti.
Hän istui penkillä paljain päin, varjossa rinteen alla ja johti laulua. Hatun oli hän ottanut päästään, asettanut keppinsä syrjään. laulettiin Joh. Sebastian Bachin "Helluntai-kantaattia", jonka lähetystö nuoria tyttöjä, juhlallisen salaperäisellä ja hiukan ujolla tavalla, oli pyytänyt urkuria opettamaan heille.
Ääniä harjoitettiin yhä uudelleen. Mestari hyräili itse mukana, lyöden vasemmalla kädellään tahtia. Kun hän luuli, ettei kukaan häntä tarkannut, hakivat hänen silmänsä Grethin katsetta, mutta kohtasivat vain Bablin.
Aurinko paistoi vain hetkittäin. Pilvenmöhkäleitä oli alkanut kokoontua vanhan poppelin yläpuolelle, joka oli kestänyt monta talvimyrskyä. Korkealta, puun vielä harvalehtisestä latvasta kuului lintujen liverrystä, aivankuin nekin olisivat harjoitelleet laulua elämän, valon ja hengen tulevaa juhlaa varten.
Sen keskellä kuului kaukaa vesimyllyn pyörien kolina joelta — — — ja tähän ääneen sekaantui toinen, soinnuttomampi, jonka vain pikku Bablin sukkelat korvat äkkäsivät: ääni, joka muistutti ihmisjoukon kiireistä astuntaa myllysillan yli padon luona, tiellä, joka johti puistoon.
Babli kosketti jalallaan Grethiä.
Grethi ei nostanut kasvojaan, ei kuullut mitään.
Urkuri nosti kätensä. Äänet vaikenivat. Tytöt liikahtelivat, katselivat toisiaan ja Grethiä.
Nuottilehti vapisi hieman hänen kädessään.
"Nyt tulee mezzosopraano aaria", sanoi urkuri. "Alkakaapa neiti Birger!" — — —
Ja mestari hyräili:
Mein gläubiges Herze, frohlocke, sing', scherze mein gläubiges Herze…
[Uskova sydämeni, riemuitse, laula, iloitse, uskova sydämeni!]
Grethin ääni vapisi, kun hän alkoi kaksi ääniaskelta liian alhaalta:
Mein gläubiges Herze…
Samalla hetkellä kuului terävä, natiseva ääni, jonka kuullessaan koko tyttöjoukko väistyi pelästyneenä syrjään…
"Mitä tämä merkitsee? Mitä täällä puuhataan?" Puhuja oli herra Peer Pommerenck koko esikuntansa, kirkkoraadin pylväiden: myllärin, sepän ja molempien kauppiaiden — ja sitäpaitsi seurakunnan neuvoston vanhimpien: tohvelintekijän, räätälin ja suutarin seuraamana.
Peer Pommerenckin pää oli hyvin kallellaan. Hän ohjasi kulkunsa suoraan penkkiä kohti, missä mestari Ollivier istui rauhallisena, odotellen, melkein huomaamaton hymy hienoilla, ohuilla huulillaan. Hän oli pannut nuottivihkon pois; kolmikulmaisen lakkinsa pisti hän päähänsä lujalla nykäyksellä.
"Sanokaapa minulle — te siellä — mitä peliä tämä on?" kysyi Peer Pommerenck kiukkuisesti. Ja hän jatkoi: "Täällä, keskellä iltapäivää — kirkkoraadin puistossa — — — kunnan julkisessa puistossa", oikaisi hän osotellen sormellaan ympärilleen piirissä, jonka miehet olivat muodostaneet.
"Mitä te sitte haluatte tietää?" kysyi urkuri kohottaen katseensa tyynesti ja kysyvästi.
"Minätässä kysyjä olen! Mitä peliä tämä on?" kuului notarion ääni vielä tiukempana.
"Peliä?" toisti urkuri hitaasti. "Me harjoittelemme laulua. BachinHelluntaikantaattia, jota kylän nuoret tytöt ovat pyytäneet minulta!"
"Se on kai 'kaunis' kantaatti?" sanoi notaario pilkallisesti miehiä katsellen.
"Kyllä", vastasi Ollivier päätään nyökäyttäen. "Se on raikas ja iloinen kuin itse kevät! Me lauloimme sen läpi taivasalla, paremmin kuullaksemme miten se sointuisi.
"Teidän lallatuksenne on minusta yhdentekevää!" keskeytti Peer Pommerenck. "Kylän nuorilla, alaikäisillä tytöillä ei ole oikeutta pyytää teiltä mitään. Se oikeus on vain kirkkoraadilla — kirkkoraadilla yhdessä seurakunnanneuvoston kanssa … ja jos te unohdatte: kuka teidän esimiehenne on, niin saatte vastata seurauksista!"
"Menkää kotiin", sanoi hän ankarasti tytöille korkealla, terävällä äänellä. "Ja sinä Grethi, sinua haluan puhutella iltapäivällä!" — — —
Tytöt lähtivät kasvot punaisina kylää kohti.
Grethi ja Babli seisoivat käsikädessä painunein päin.
Grethi oli kalpea kuin palttina; hänen huulensa vapisivat, hänen hienot sieraimensa laajenivat ja hänen kätensä puristi kouristuksen tapaisesti Bablin kättä.
Kun hän kuuli, että häntä puhuteltiin, syöksyi veri hänen poskilleen ja, aivankuin estääkseen loukkausta tapahtumasta, katseli hän hätäisenä urkuria, joka yhä istui paikoillaan liikkumattomana ja välinpitämättömänä; ja harmissaan, melkein vihoissaan katsoi hän tulevaa miestänsä suoraan silmiin.
"Mene!" sanoi Peer osottaen sormellaan toisten jälkeen. "Päästä irti tuo tyttö… Vastaisuudessa tulenminäja yksin minä valitsemaan sinun toverisi!"
Ja hän koetti pitää päätään niin pystyssä kuin mahdollista.
Grethi vastasi tarttumalla vielä lujemmin pikku ystävättärensä käteen — ja lähti menemään hänen kanssaan ei kylää kohti, vaan kirkkopolkua ylös, poispäin.
"Odotahan!" sähisi Peer hänen jälkeensä, uhaten nyrkillään.
Hän oli täydellisesti menettänyt äänensä ja liikkeittensä hillitsemiskyvyn.
Miehet hänen ympärillään liikahtelivat hiukan katsellen vuoroin Peeriä ja urkuria.
Peer oli tuhkan harmaa. Mestari Ollivier hiukan kalpeampi kuin tavallisesti, mutta aivan tyyni ja rauhallinen.
"Tämän saatte te maksaa, te, te — — — siinä!" kirkui Peer lähestyen penkkiä. "Ei kestä kauan, ennenkuin vanha" — hän aikoi sanoa mätä, mutta oikaisi — "ennenkuin vanha, rappeutunut kirkko revitään — ymmärrättekö, katoaa!Minärakennan uuden — — — rakennutan uuden Herran huoneen — seurakunnan parhaaksi" — — — sanoi hän katsahtaen seurakunnanneuvostoon. "Ja silloinminä— — silloinmeasetamme uuden urkurin — tarkasteltuamme ja löydettyämme oikeauskoisen ja muuten kunniallisen miehen — emmekä ensimäistä muukalaista — jota ikänsä ja elämänehtojensa vuoksi on kohdeltu liian suvaitsevasti, kun taas ei ole välitetty — — — välitetty hänen elämäntavoistaan, jotka nyt näyttävät herättävän pahennusta, niinvanhakuin hän onkin ja niin välinpitämätön kuin hänensenvuoksipitäisikin olla nuorisoon nähden! Kuuletteko! — minä puhunteilleherra urkuri! Mikä teidän nimenne liekkään! Sillä minähän tuskin tiedän,kukate oikeastaan olette jamistäte olette kotoisin — yhtävähän kuin mihin te kykenette, kun te nyt vain panette urkunne murisemaan aivan kuin te itse ja konekin olisi vilustunut!"…
Halvat seurakunnanneuvostolaiset alkoivat vetää suutaan nauruun, vaikka he muuten suhtautuivatkin perin vakavasti kirkollisiin asioihin. Mitä taas pitkäliepeisiin kirkkoraatilaisiin tuli, nauttivat he sukkelan puhemiehensä mahtavuudesta.
Urkuri oli Peer Pommerenckin puhetulvan aikana istunut paikoillaan katsellen vanhan poppelin valaistua latvaa, aivankuin olisi hän kuunnellut lintujen laulua mieluummin kuin ihmisten lörpötystä. Hän hymyili sulkien puoleksi silmänsä, nuo silmät, jotka kuvastelivat keväisen taivaan ääretöntä sinimerta.
Askel vielä — ja Peer Pommerenck seisoi aivan vanhan mestarin — "vilustuneen urkurin" — edessä.
"Te olette ehkä yhtä huonokuuloinen kuin teidän oma urkujenpolkijanne. — Tai ehkä teillä ei ole nimeä lainkaan? — Sitä helpompi on meidän pyyhkiä teidät pois kirkkomme kirjoista!" kirkui notaario.
Urkuri nousi seisaalleen.
Siinä seisoi hän keppiinsä nojaten luonnollisesti ja vapaasti — ei, ylpeänä ilman suuttumuksen ja kaikkein vähimmän "loukkaantumisen" merkkiäkään — melkein puolta päätä pitempänä kuin hänen köyryniskainen vastustajansa — voittaen monin kerroin kevyellä hymyllään hurskaan, lainoppineen vastapuolensa:
"Niinä monina vuosina" — sanoi hän lempeästi — "joina olen soittanut urkuja tämän seurakunnan kirkossa ja kantanut palkkaa siitä — kaikkina näinä vuosina, kun en ole tietääkseni herättänyt mitään pahennusta elämäntavoillani, on minun sukunimeni kai tyydyttänyt kaikkia.
"Jos minun taiteeni — sillä minä nimitän soittoani taiteeksi, vaikka minun on aina täytynyt kiinnittää huomiota paikallisiin epäkohtiin — josseei tyydytä asiantuntevia ammattimiehiä — voitte rauhassa antaa minun mennä. Minä en tunkeile.
"Jos minulle annetaan erotodistus — harmaata tai valkeata paperia — silloin ilmaisen mielelläni nimeni kokonaisuudessaan — asiapaperissa käytettäväksi."
Hän pysähtyi hetkeksi ja suuntasi katseensa Peer Pommerenckin vääristyneihin kasvoihin. Sitten jatkoi hän:
"Minä kuulun vanhaan ranskalaiseen hugenottiperheeseen ja olenviimeinen, joka sen nimeä kantaa.
"Minun esi-isäni taistelivat ensin uskonsodissa uskonsa, sitten vallankumouksen aikana syntyperänsä puolesta; nyt taistelen minä — yksin — taiteeni puolesta. Sen mukana kaadun tai seison minä. Minun nimeni kuuluu: Josef Marcel Ollivier, Rochefièren markiisi!"
Sen sanoi hän melkein huolimattomasti. Hän oli maininnut nimen, arvon.Siinä kaikki.
Hän istuutui taas katsellen nuottilehteä vieressään.
Peer Pommerenck säpsähti hiukan. Mutta hiukan vain. Hän huomasi, ettei tuo ylhäisyyden loiste, joka noitten herrojen silmissä oli äkkiä valahtanut yksinäisen, köyhän muukalaisen yli, ollut tekemättä vaikutusta kirkkoraatiin, kun seurakunnanneuvosto taas ei ollut käsittänyt nimeä, eikä loistoa.
Hän oikoili kaulaansa. Hänen huulensa terottuivat ja hänen kärpänsilmänsä liian vaaleissa kehyksissään tulivat ilkeiksi, kun hän sanoi:
"Minä arvasin kyllä, että te jollainsenkaltaisellahelinällä loihditte alaikäisten korvat tässä kylässä. Mutta nyt täytyy siitä tulla loppu!" —
Urkuri sävähti. Hänen tummat kulmakarvansa vetäytyivät kokoon sinisten silmien yläpuolella, jotka tulivat syviksi niinkuin metsä muuttuu uhkaavan näköiseksi ukkospilven alla. Hänen valkea kätensä tavoitteli keppiä, mutta tarttui kuitenkin nuotteihin, käärien ne kokoon ja hänen otsansa sileni, kun hänen katseensa piti vastustajaa kuin puristimessa.
"Te olette oikeassa, herra Pommerenck", sanoi hän. "Seonlopussa! Mutta tietäkää että minä nytensimäisenja samallaviimeisenkerran tässä kylässä ja pitäjässä mainitsen nimeni ja arvon, johon se minut oikeuttaa.
"En tiedä mistä syystä te niin mieslukuisina tulette tänne häiritsemään aivan viatonta kokousta. Vanha kirkkoherramme hankki minulle kerran minun sitä hakemattani nimityksen urkuriksi ja kanttoriksi — siis oikeuden ja velvollisuuden johtaa laulua. Ja minun ikäisiäni viettelijöitä ei pidettäne niin vaarallisina, että koko maanpuolustusväki nostetaan jalkeille heitä vastaan."
"Me emme pelkää teitä, herra markiisi" — nauroi Pommerenck pilkallisesti. "Tahallani otin mukaani tänne nämä kunnon miehet, joille kirkon hallinto ja kunnan hoito kuuluu. Me olimme kauan sitten kuulleet Bengt urkujenpolkijalta, joka ei ole teidän, vaanHerranpalvelija, että teidän mielipiteenne jumalallisesta ilmoituksesta ja pyhästä sanasta ainoastaan osittain soveltui siihen oppiin, jonka puhtaaseen tunnustamiseen te ainakin paperilla olitte sitoutunut virkaan astuessanne. Ennenkuin mein factopoistamme teidät virasta, tahtoisimme kuulla teidän omalla suullanne vastaavan tähän kysymykseen: Onko Herran sana, onko Raamattu, jota te kuuleman mukaan käytätte, 'harjoitellessanne' vapaa-aikoinanne — onko se vain apuneuvo, peruste teidän soitannollisissa hommissanne — vai onko se teistä kuten semeistäon, teidän uskonne varsinainen peruskivi, töittenne ja ajatuksienne alkulähde — onko se itse Jumaluuden ilmestyminen ihmisen vaeltaessa pimeästä ikuista valoa kohti?" — — —
"Amen!" kuului kannattaen seurakunnan neuvoston keskuudesta.
Peer Pommerenck oli nähtävästi syvästi ihastunut omaan kaunopuheisuuteensa. Hän katseli ympäriinsä kiiltävillä silmillään.
"Antaa urkurin vastata!" huudettiin.
"Kuunnellaanpa hänen uskontunnustustaan!" kuului kaikkialta ympäriinsä.
"Saako tuo karannut ranskalainen olla täällä ja vehkeillä meidän kunniallisten tyttöjemme kanssa?" kirkui pieni, intoileva tohvelintekijä, joka oli ottanut Bablin kasvatikseen, ja joka nosti runsaan palkkion tuntemattomasta lähteestä.
Pommerenck käski tohvelintekijän vaikenemaan.
Mestari Ollivier nojasi penkkiin, katseli hetken iltapäivän häipyvää valaistusta, johon sekaantui outo, alakuloinen loiste ja nyökkäsi hitaasti:
"Niin — minä vastaan, ennenkuin lähden tästä pikkukylästä, joka kauan on antanut minun rauhassa palvella Jumalaani ja taidettani.
"Ja kun minä mainitsen 'Jumalan', tunnustan minä, että tunnen itseni voimattoman nöyräksi, niinkuin vanhat paimenet, kuin meren lapset, kun he yön tullessa tuijottavat taivaan lukemattomia silmiä.Mikäniistä on Jumalan silmä? Ovatko nekaikkihänen silmiään? Ja miten voisi keksiä sanoja ja ajatuksia ilmaisemaan sen?
"Kun minä lakkaamatta haen voimaa ja lohdutusta taiteelleni ja elämälleni siitä kirjasta, joka oli esi-isieni kalleus ja on minun ainoa aarteeni, löydän minä sieltäkin tähtisilmiä. — Muutamat ovat säteilevän kirkkaita, toiset hämäriä, ja kaikkia ympäröi suuri, juhlallinen yö — johon koko ilmestys päättyy.
"Mitä voisin minä, yksinäinen vaeltaja, sanoa siitä kirjasta? Että minun sukuni on tehnytsenpyhäksiminullekin, että sen veri ja rukoukset, sen taistelut ja oppi kutsuvat minua! Että se on opastanut ja eksyttänyt — niinkuin tähdet! Että se lohduttaa taivaallisella valollaan, että se polttaa meistä maallisen viisauden ydinlauselmillaan! Että se on opettanutminua, ylpeäksi ja taistelunhaluiseksi syntynyttä, taipumaan tutkimattoman tahdon alle —palvelemaan!"— — —
Hän kumarsi päänsä — ja vaikeni.
"Oletteko lopettanut?" kysyi herra Pommerenck.
Urkuri ei vastannut.
"Hyvät ystäväni", sanoi Peer siirtäen voitonriemuisena katseensa "lyödystä" miehestä aseenkantajiinsa. "Mitäpä me kaipaamme enempiä todisteita?Tuotasanoo tuo mies uskonsa tunnustamiseksi! Hän on pintapuolisella puheellaan tunnustanut itsensä arvottomaksi hoitamaan virkaansa — ja hän voi nyt pitää itseään erotettuna! Me teemme tilin hänen kanssaan, ja hän saa lähteä tiehensä. Ei kukaan saa — siitä pidän minä huolen — vuokrata tai antaa hänelle enää asuntoa tässä kylässä. Me puhdistamme pitäjämme ja seurakuntamme. Jos hän haluaa seuraa, saa hän ottaa mukaansa naisen, joka jäi palkattomaksi herrasmies-vainajan kuolemalla poistuttua tilalta, jonka velkojat ja pantinomistajat nyt tulevat oikeuden kautta haltuunsa ottamaan! Olemme selvittäneet välimme entisyyden kanssa, herrasmiehen, tuon tunnetun jumalankieltäjän kanssa, joka oli tuhlannut omaisuutensa perinpohjin juutalais-syntyisine jalkavaimoineen, joka voimiensa mukaan avusti häntä — ja tämän herran kanssa tässä, joka on selittänyt olevansa aatelismies, ja joka on — koditon kulkuri!" — — —
Peer Pommerenck oli yli kaiken tyytyväinen kukikkaaseen lausuntoonsa, ja siroihin lauselmiinsa, jotka kimposivat hänen suustaan kietoutuen kuin heittonuora hänen uhrinsa kumartuneen niskan ympäri.
Hän tunsi jo päässeensä esteestä, mikä äkkiä oli asettunut hänen voitonvarmojen laskelmiensa tielle.
Voitto ei aina tee voimakasta jalomieliseksi. Alhaisen luonteen saattaa se tehdä julmaksi. Nyt vaikutti se sen, että Peer tunsi olevansa härkätaistelija — häikäilemättömyyden paljastettu miekka kädessään — ja hän pyöräytti kaksiteräistä asetta uhrin haavassa:
"Saatatte nyt, herra urkuri", sanoi hän sangen myrkyllisesti hymyillen, "pitää itseänne tästä lähtienirtisanottuna! Ylihuomenillasta oletteerotettu! Ylihuomenna, keskipäivällä — sen olen lopullisesti päättänyt — vihitään minut ja Grethi Birger! Minä toivon — ei, minä tahdon, että te soitatte urkuja tässä juhlallisessa tilaisuudessa… Täällähän ei ole ketään muuta, jonka voisi panna tekemään sen; ja siitä tulee viimeinen kerta! Sitten teemme tilin — javälimme ovat selvät!
Voittaja tervehti hiukan vinolla kumarruksella, jota hän itse piti sirona … kääntyi akselinsa ympäri ja loittoni nopeasti, kaikki aseenkantajansa kantapäillään.